Annamari Marttinen: Valkoista pitsiä, mustaa pitsiä

(Otava 2002)

Ilta on kaunis. Täydellinen heinäkuinen kesäilta, jollainen seuraa helteistä päivää. Sellaisena heinäkuun iltana ihmiset kulkevat kevyesti, kaupungilla näkee pyöräileviä perheitä, perheenäidit näyttävät lähes tyttömäisiltä kukkamekoissaan ja miesten kesäpaitojen hihoista näkyvät ruskettuneet käsivarret. Aika pysähtyy sellaisina päivinä ohikiitäväksi hetkeksi, päivän helteessä, illan lempeänsuloisessa viileydessä, kun luonto pursuaa ylenpalttisuutta ja valo, joka almanakan mukaan on jo vähenemässä, on yhä runsasta ja viipyilevää kuin juhannusyönä.

Tuona iltana saa alkunsa Inarin ja Antonin oma taikapiiri, kun he kohtaavat terassin pöydän äärellä ensimmäisen kerran. Vielä tuolloin heidän rinnallaan on puolisot, jotka seuraavana päivänä saavat kuulla tulevansa jätetyksi. Inarin ja Antonin välillä on roihahtanut liekkeihin jotain niin suurta, ettei mikään sen jälkeen voi jatkua entisellään. Annamari Marttisen vahva, tarkkanäköinen esikoisteos Valkoista pitsiä, mustaa pitsiä, kertoo suurista intohimoista, jotka keikauttavat ensin kaiken tutun päälaelleen ja kun luulet, ettei mikään voi muuttua, kaikki muuttuu.

Yhteinen koti, yhteiset haaveet, tuore rakkaus. Intohimosta, rakkaudesta syntyy lapsi. Mutta kuinka vahva on tuo rakkauden taikapiiri arjen keskellä? Mitä tapahtuu Inarille, tuolle eräänä kesäiltana hehkuvalle intiaaniprinsessalle, kun syntyy toinenkin lapsi? Missä välissä sen tilalle tulee toisen kosketusta kaihtava kansitakkinen äiti, joka laahustaa verkkareissa kodin, puiston ja kaupan väliä? Milloin Anton lakkaa koskemasta Inariin, näkemästä tuota intiaaniprinsessaa kaiken äitiyden alla vai onko sitä enää edes?

Jossain uuvuttavan arjen, etäisyyden, Inarin hukatun naiseuden ja heidän kadotettujen intohimojen välimaastossa Anton kohtaa nuoren Marjan, joka sytyttää hänessä tuon tutun liekin. Marjalla on selvät suunnitelmat tulevaisuutensa suhteen; opinnot ylipistossa, kihlattu kotikonnuilla, mutta Antonin hymyillessä hänelle eräänä iltana baaritiskillä, jokin muuttuu.

Miksen mä olis voinut jatkaa sitä, mitä mä olen tähänkin asti tehnyt: opiskella ja käydä välillä kotona viikonloppuna, mennä sänkyyn Retun kanssa, istua niillä kotona kyynärpäät pöydällä voitelemassa leipää sen äidin kanssa, kun mä kerran olen jo niin tuttu niitten kanssa. Kaikkihan oli jo ihan selvää.

Marttinen pohtii suorastaan viiltävän oivaltavasti monelta eri kantilta sitä, miten arki voi vyöryttää alleen suurimmatkin tunteet, hukata ihmisen itsensä jonnekin vanhemmuuden tuoman roolin sisään. Missä vaiheessa äidiksi tulon tuomat muutokset niin kehossa, mielessä kuin arjessa muuttuvatkin tekosyyksi omaa puolisoa vastaan, tai elämää ylipäätänsä? Ennen rakastelun jälkihehkussa päälle nopeasti pujotettu iso paituli muuttuu suojakilveksi naisen yllä.  Kuinka pitkäksi kuilu kahden ihmisen välillä voi mennä, ennen kuin on liian myöhäistä koittaa kuroa sitä umpeen?  Marttinen pohtii mm. näitä isoja kysymyksiä päähenkilöiden sisäisissä monologeissa, ilman että syyllistää tai osoittelee ketään. Hän pureutuu varsinkin naiseuden ja äitiyden ristiriitaiseenkin maailmaan, mutta toisaalta myös rakkauden arkipäiväistymiseen suhteen sisällä. Kuinka paljon voi laittaa arjen piikkiin? Missä tulee totuuden seinä vastaan ja on uskallettava kohdata kipeitäkin asioita niin itsessään kuin toisessakin?Marttinen tuo tarinassa hienosti myös esille sen, kuinka muita ihmisiä arvioidessamme joskus syyllistymme oletuksiin toisen elämän paremmuudesta, onnesta. Katsomme toisia ihmisiä kaihoten, tajuamatta, että ratkaisu on itsessämme..

Naisella on yllään muodikas nahkatakki ja kapoinen, nilkkapituinen villahame. Inari yrittää katsoa salaa, hän tahtoo näyttää välinpitämättömältä, siltä, että hän ei kaipaa mitään, hän on onnellinen, kansitakissa puistossa, taskut täynnä nenäliinoja, hän ei kadehdi nahkatakkista naista jolla on kiire bussiin ja töihin, kouluun tai tapaamiseen, naista, jonka ei tarvitse raahata mukanaan ketään, jonka ei tarvitse pelätä vaatteidensa likaantuvan, joka voi pukeutua nahkatakkiin ja villahameeseen ja siroihin nilkkureihin, jonka olkalaukussa on papereita ja meikkejä ja allakka, jonka vartalo ja elimistö ovat normaalitilassa, joka ei vuoda mitään.

Marttinen käyttää välillä puhekieltä sekä monilauseisia virkkeitä, kuten yllä olevassa lainauksessa, mutta hallitusti ja kohtuudella. Olen noista aikaisemmin joidenkin kirjojen kohdalla pamissut, etten oikein pidä, mutta mikä lie taika on Marttisen tekstissä, sillä tässä suorastaan pidin niistä. Olen lukenut Marttiselta aikaisemmin Kuu huoneessa sekä Veljeni vartija, joista ensimmäisestä pidin mutta en vielä ihastunut, mutta jälkimmäiseen suorastaan jo kiinnyin. Hänellä on selvästi kyky kirjoittaa monipuolisella tyylillä tekstiä, mikä tuo kirjoihin oman vaihtelunsa. Hänellä on taito jotenkin pureutua tiettyihin kipupisteisiin itsessämme ilman osoittelua, kuin hellästi höyhenellä kutitellen, niin että jotain mielissämme herää pohtimaan. Marttinen on kyllä lunastanut paikkansa minun kotimaisen kirjallisuuden suosikkilistassa ja seuraavaksi häneltä haluankin lukea monen kehuman Mistä kevät alkaa, kunhan sen saan kirjastosta käsiini jossain vaiheessa. Myös Leena on lukenut Marttisen kirjoja ja hänen blogin myötä alunperin tutustuin Marttiseen, joten kiitos Leena!

Ja hei, nyt tuli ensimmäinen kirja toistaiseksi ainoaan tämän vuoden kirjahaasteeseen johon osallistun, eli Karoliinan Suomalaisen keskiluokan arki- haasteeseen!

4/5