perjantai 29. marraskuuta 2013

Patricia Cornwell: Paljaat luut

Patricia Cornwell: Paljaat luut
Kustantaja: Otava 2013
Alkuteos: The Bone Bed  (2012)
Suomentanut: Ilkka Rekiaro
Sivuja: 381
Mistä minulle: a-kappale

Oikea korva. Mahdollisesti valkoinen. Vaaleaihoista varmemmin en osaa sanoa. Kenties naisen korva, ei ainakaan aikuisen miehen eikä pikkulapsen, mutta en voi sulkea pois vanhempaa tyttöä tai poikaa.

Peräti jo kahdeskymmenes Patricia Cornwellin Kay Scarpetta -sarjan teos, Paljaat luut, tuo taas hieman uusia puolia suosittuun kuolinsyyntutkijaan, Scarpettaan. Scarpetan elämä sinällään soljuu pitkin tuttuja uomiaan; työ kuolleiden parissa, puolisona vanha tuttu Benton, työkaverina Marino ja sisarentyttären Lucyn käänteet tuovat omat mausteensa Scarpetan arkeen. Tällä kertaa kuitenkin Scarpetalla on voimakkaasti mielenpäällä oma naiseus ja myös suhde Bentoniin. Scarpetta huomaa, että iästään huolimatta hän vetoaa yhä nuorempiinkin miehiin. Ja vaikka hän on uskollisesti naimisissa Bentonin kanssa, se ei tarkoita etteikö hän huomaisi hurmaavia miehiä ympärillään. Hän on oman arvonsa tunteva nainen. Samaa aikaan kun hän saa omituisen viestin liittyen arvostetun paleontologi-naisen katoamiseen, joutuu hän oikeuteen todistajaksi tapauksessa johon hän ei liity kuin sivullisena. Oikeudenkäynti kuitenkin rikkoo Scarpetan rutiineja ikävästi syventymällä mm. hänen menneisyytensä tekoihin. Lähistöllä liikkuva älykäs sarjamurhaaja, oikeudenkäynti, jotain salaileva Benton..Scarpetta tempautuu mukaan vaaralliseen vyyhtiin, jossa hänkään ei lopulta voi olla varma, keneen voi luottaa.

Kahdeskymmenes Scarpetta, aikamoista, vai mitä? Moni teistä tietääkin, että Cornwell on näillä Scarpetta-kirjoillaan luovinut tiensä minun dekkarikuningattareksi jo yli kymmenen vuotta sitten. Vuonna 2010 julkaistu Kuolleiden satama kuitenkin herätti minussa ajatuksen, että nämä viimeisimmät Scarpetat eivät enää ole olleetkaan niin mielekkäitä lukukokemuksia kuin toivoisin. Edellinen, Punainen usva kuitenkin taas ihastutti ja muistutti, miksi jaksan aina tarttua uusimpaan Cornwelliin edelleenkin. Tämä uusin puolestaan muodostuikin minulle pettymykseksi jossain määrin. Siis ei kirjassa mitään vikaa ole, mutta jotenkin oma lukukokemus jäi todella valjuksi. Paikoin Scarpetan ajatukset liittyen naiseuteensa, viehätysvoimaansa jms tuntuivat jotenkin kauhean päälleliimatuilta. Toisaalta itse juoni ja kirjan tapahtumat jäivät myös kokemustasolla aika pliisuiksi, tasapaksuiksi, enkä edes oikein osaa selittää sitä tarkemmin, että miksi niin. Ehkä olennaisinta oli se, että sen vanhan tutun karmivan tarinan ja kerronnan sijaan keskityttiin niin paljon Scarpetan mielenmaailmaan, joskin minulle vähemmän kiinnostavasta näkökulmasta. Olen kyllä aina tykännyt sukeltaa Scarpetan ajatuksiin näissä kirjoissa, mutta nyt vain jostain syystä tökki. Toki nämä uudet Scarpetat ovat meille Scarpetta-faneille sellaista must read-kamaa, ja tämäkin ihan kelpo-osioon sujahtaa genressään, mutta minä en päässyt siihen fiilikseen tämän kanssa mitä toivoin. Mutta ei minun rakkauteni tähän sarjaan ole onneksi kadonnut vieläkään, varmasti luen sitten aikanaan sen uusimmankin Scarpetan taas. Ehkäpä siinä taas mennään enemmän niille tutuille poluille, joiden takia näihin aikanaan ihastuin. Pahoittelen, ettei tästä nyt irronnut tämän enempää juttua ja tasokin on mitä on ;)

sunnuntai 24. marraskuuta 2013

Leena Parkkinen: Sinun jälkeesi, Max

Leena Parkkinen: Sinun jälkeesi, Max
Kustantaja: Teos 2009
Sivuja: 311
Mistä minulle: Omasta hyllystä, vanha ostos

Aavistin Maxin jokaisen askeleen, käden liikkeen ja huokauksen. Tunsin Maxin kehossani, mutta myös sen ulkopuolella. Siamilaista veljeä voisi verrata puutuneeseen käteen. Sen muodon aavistaa, mutta sen liikkeissä on kummaa vierautta. Vähän kuin heräisi yöllä nukuttuaan kätensä päällä. Käden liikkeet näkee. Sormia voi taivuttaa. Mutta se ei tunnu osalta ruumiista. Vähitellen se rupeaa kihelmöimään, veri kulkee tiheänä laskimoissa. Kipu halvaannuttaa jäsenen hetkeksi. Sellainen on minun ja Maxin yhteys.

Max ja Isaac ovat saksalaissyntyiset siamilaiset kaksoset, jotka ovat päätyneet aikuisina Suomeen, 20-luvun lopun Helsinkiin. Siamilaisuuden tuoma erikoisuus on kuljettanut heitä sitä ennen nähtävyyksinä sirkuksissa, elävinä kummajaisina ihmisten ihmeteltävänä. Max haluaa elämään vaihtelua, uusia kokemuksia, olla esillä. Isaac puolestaan olisi tyytyväinen vähempään, yksinkertaiseempaankin arkeen. Niin paljon kuin he keskenään jo jakavatkin, luonteet heillä ovat erilaiset ja molempien rinnassa sykkii oma sydän. Helsingissä heidän elämäänsä astuu hurja ja huoleton Iris, eikä mikään ole entisellään sen jälkeen. Iris on kuin pyörremyrsky, joka tulee ja pyyhältää heidän ylitseen, lävitseen, aina seuraavaan hetkeen asti jättäen heidät odottamaan. Miten elää elämää kun fyysiset rajoittuvuudet määrittävät niin vahvasti kaikkea olemassaoloasi, kun samaan aikaan mielessäni, sydämessäni kuitenkin kipinöi oma tahto ja tunne? Kuinka olla yksin yhdessä?

Leena Parkkisen hieno esikoisteos, Sinun jälkeesi, Max, oli edellisen lukupiirikertamme kirja. Olin aikonut sen jo tovin lukea, mutta kuten moni muukin varmasti hyvä kirja, joutuu aina välillä odottelemaan hyllyni uumenissa aikansa. Näin ensivaikutelmana voisin todeta kirjasta, että se on hyvin poikkeuksellinen kotimaisen kirjallisuuden meressä, jossa itse olen kahlannut, uinut. 20-luvun Helsinki näyttäytyy väkevänä, kiehtovana: kieltolaki, huvittelunhaluiset ihmiset, toisaalta taas tietty elämisen rumuus, rujous. Tummanpuhuvaa, puhuttelevaa. Kiehtovinta kuitenkin oli se tietynlainen erityisyys, minkä siamilaisuus tuo sekä sirkuselämä osana tarinaa. Parkkinen on osannut mielestäni hienosti rakentaa Maxin ja Isaacin tarinan luontevaksi osaksi vahvaa kaksikymmenlukulaista ajankuvaa. Kuinka olla niin erilainen kaiken normaaliksi luokitellun keskellä?

Parkkinen kuvaa siamilaisuuden syvintä olemusta valtavan puhuttelevasti, paikoin jopa niin että tulee tunne suoranaisesta tirkistelystä, kuten eräs lukupiiriläiseni lukukokemusta kuvasi. Siamilaisuuden tuomat rajoitteet ja vahva fyysisyys monella tapaa tulevat lukiessa niin lähelle, että se tuntuu intiimiltä, hieman rujoltakin. Toisaalta taas kun tarinassa palataan muistelujen merkeissä esimerkiksi Maxin ja Isaacin vanhempien suhteen juurille, tulee lukukokemukseen lämpöä, erilaista tunnetta. Kuitenkaan en missään vaiheessa kokenut, että tarina olisi jotenkin synkkä, päinvastoin. Parkkisen luoma maailma siamilaisuuden ympärillä on vaikuttava, uskottava ja ennen kaikkea sellainen, että se ei lähde mielestä heti. Sinun jälkeesi, Max tarjoaa niin monenlaisia kokemuksellisia skaaloja lukiessa, että viimeisen sivun suljettua tekee mieli olla vain hetki hiljaa vaikuttuneena.

"Miltä se tuntuu?"
"Mikä?"
"Erilaisuus, outous? Se, ettei voi koskaan olla yksin?"
Kohautan hartioitani.
"Paha sanoa, kun ei tiedä muusta."


PS: Jos kiinnostaa, YLE:n nettisivuilla on juttua lukupiiristäni ;) Tässä linkki!  

tiistai 19. marraskuuta 2013

Tove Jansson: Muumilaakson marraskuu

Tove Jansson: Muumilaakson marraskuu
Kustantaja: Wsoy 1970 ( neljäs painos)
Sivuja: 172
Mistä minulle: Omasta hyllystä, vanha ostos

Jonakin aikaisena aamuna Nuuskamuikkunen heräsi teltassaan Muumilaaksossa ja huomasi että ilmassa oli syksyn ja lähtemisen tuntu.

Syksy on tullut Muumilaaksoonkin. Nuuskamuikkunen ei ole ainoa, kenen mielen on vallannut lähtemisen tuntu. Vilijonkka kyllästyy yksinoloon ja haluaa tavata tuttavia. Vanha Ruttuvaari puolestaan on tympääntynyt siihen, että muut päättävät hänen puolestaan ja hän päättää tehdä kuten itse haluaa. Ja nyt hän haluaa matkustaa Muumilaaksoon, jossa oli vieraillut kauan kauan sitten. Jatkuvasta touhottamisesta ja muiden asioiden huolehtimisesta väsynyt hemuli etsii mielensä sopukoistaan jotain hyvää muistoa aamuapeutta helpottamaan ja muistaa kuin muistaakin erään ihanan kesän Muumilaaksossa. Hemulin veneen kokassa asustelee pieni homssu, Tuhto nimeltään, eikä kukaan tiedä hänen olemassaolostaan mitään. Tuhto kertoo mielessään itselleen tarinaa Muumilaaksosta, mutta tällä kertaa päättääkin lähteä oikeasti Laaksoon ja rohkeasti kertoa kaikille olemassaolostaan. Lopulta Muumilaaksoon saapuu myös pirteä Mymmeli, Pikku-Myyn sisko. He kaikki ovat päätyneet Muumitaloon, mutta mitä kummaa..

- Missä ne ovat? Missä ne ovat? Vilijonkka huusi.
Homssu pudotti kirjan kädestään ja likistyi seinää vasten, mutta kun hän tunti kiihtyneen Vilijonkan lemun, hän ymmärsi, ettei vieras ollut vaarallinen. Vilijonkka tuoksui pelolta. Ja homssu sanoi: - En tiedä.
- Mutta minä olen tullut kylään niitten luo! Vilijonkka huusi. - Minulla on tuliaisiakin. Oikein hieno maljakko. Eivät ne ole voineet muuttaa tiehensä noin vain, mitään sanomatta!

Muumiperhe on kadonnut jälkiä jättämättä. Minne ihmeeseen muumiperhe on voinut lähteä noin vain, ilmoittamatta? Tätä ihmetellessä tuo omalaatuinen kuusikko kuitenkin asettuu muumitaloon omatoimisesti vieraaksi, ovathan he kaikki sinne asti vartavasten tulleet. Kolean syksyn vihoitellessa muumitalonkin nurkissa, on mukavampi olla yhdessä kuin yksin.

Oi että! Olen ollut vuosia jonkinsortin Muumi-fani, mutta tunnustan etten ole tätä ennen lukenut yhtään oikeaa Muumi-tarinaa. Faniuteni on syntynyt pitkälti ihan tv-sarjan, Muumien ns. viisauskirjojen sekä sarjakuvan perusteella ja lapsille olen lukenut heidän ollessa pienempiä, paljonkin niitä lyhyitä lastentarinoita. Toisaalta olen kiinnostunut itse Janssonista persoonana. Pari vuotta sitten hankin tämän, vuoden 1970 painoksen hyllyyni odottamaan oikeaa hetkeä, jollainen tulikin sitten nyt. Onhan marraskuu ja koska elän nyt ehkä tähän astisen elämäni hektisintä aikaa, kaipasin jotain erilaista, mielen lepoa jossain lohdullisessa tarinassa, ja arvelin Muumilaakson marraskuun sitä tarjoavan. Ja voi miten ihana, lohdullinen ja hauska tarina noiden kansien sisään muodostuikaan! Janssonin mestarillinen kyky sisällyttää sinänsä pelkistettyy tarinaan sellainen määrä huumoria ja elämänviisautta ei voi kuin saada huokailemaan ihastuksesta! Niin monessa kohtaa tunsin vahvaa samaistumista ja saatoin vain tietäväisenä pudistella päätäni lukiessa, että juuri noin! Varsinkin hemulin puuhat tuntuivat kolahtavan minuun vahvasti:

Ja kumminkin hän ehtimiseen toimitti ja touhusi ja järjesteli asioita aamusta iltaan! Hemulin ympärillä kaikki elivät säännötöntä ja joutilasta elämäänsä, katsoi hän minne tahansa, aina hän huomasi jotain kuntoon pantavaa, ja hän uurasti itsensä miltei hengiltä saadakseen muut ymmärtämään miten näiden pitäisi järjestää asiansa. 

Ihana, lohdullinen, viisas, hauska..kaikkea sitä oli Muumilaakson marraskuu minulle. Ja huomaan päätyväni toteamukseen, että miksi me aikuiset emme lue enemmän lastensatuja?

maanantai 11. marraskuuta 2013

Raija Puukko: Ekokorttitemppu








Raija Puukko: Ekokorttitemppu
Kustantaja: Atena 2013
Kirjan kuvat: Marjo Koivumäki
Sivuja: 143
Mistä minulle: a-kappale, kiitos

Ekotaiteilija Raija Puukon Ekokorttitemppu on juuri sitä mitä olen korttiaskartelijana kaivannut: inspiroivaa, kotimaista kirjaa korttiaskartelusta, jossa hyödynnetään kierrätysmateriaalia. Toki aika paljon keksin ihan omasta päästä ideoita materiaalien käytössä korteissa joita teen, mutta silti olen kaivannut ihan konkreettisesti kirjaa johon on koottu houkuttelevasti laajasti noita ideoita yhteen, kuvien kera tietenkin. Kirja on jo ulkoasultaankin kuin karkki, pieni taideteos! Ja mikä parhainta, kirjassa on minullekin monia uusia vinkkejä, mitä materiaaleja hyödyntää askarteluissa. Vai miltä kuulostaa kortti, jossa on käytetty vanhoja negatiiveja tai talouspaperia?

Puukko käy kirjan alussa lyhyesti läpi omaa korttiaskartelijan historiaansa sekä korostaa sitä, miten hyvä on käyttää korttiaskarteluissakin hyödyksi jo itsellä olevaa materiaalia ja nimenomaan vieläpä ns. kierrätysmateriaalia. Miksi aina ostaa yleensä vielä ulkomailta asti tuotatettuja materiaaleja kun useimmalla on jo ihan omassa kotona vaikka mitä hyödynnettävää? Sanoisin, että tämä jos mikä on kierrätystä parhaimmillaan. En toki käytä pelkästään kierrätysmateriaalia askarteluissani, esimerkiksi ylläolevassa kuvassa näkyy uusia hankintojakin, mutta koko ajan enenevässä määrin huomaan hyödyntäväni kierrätysmateriaalia.  





Ekokorttitemppu-kirjasta saa Marjo Koivumäen ottamien kuvien myötä erittäin havainnollisia vinkkejä askarrella vaikkapa persoonallinen joulukortti, kortti luonnonmateriaaleja hyödyntäen tai varmasti uniikin hääkutsun. Kierrätysmateriaalien kattaus joita korteissa käytetään, on huikea: on negatiivia, vanhaa nuottipaperia, nappeja, pelikortteja, foliota, tapettia, tuohta jne. Pidänkin kirjassa juuri tästä ominaisuudesta, että Puukko on tuonut kirjassa oikeasti todella monipuolisesti kierrätysmateriaaleja esille. Se innostaa itseäkin katselemaan ympäristöään vielä tarkemmin sen suhteen, mitä voisi käyttää korttiaskartelussa hyödyksi. Ekokorttitemppu on kertakaikkisen inspiroiva ja herkullinen kirja korttiaskartelijalle eko-henkeen! Toisaalta se on myös aika kiva lahjaidea ihmiselle, joka on askarrellut vähemmän ja aina harmittelee, ettei oikein 
itse keksi ideoita juuri korttiaskarteluun. 







Oma ekomateriaalisuosikkini taitaa tällä hetkellä olla vanhojen kirjojen sivut! Ajattelin muuten kokeilla tehdä niistä lumitähtiä ikkunaankin tässä kunhan ehdin, miltäs kuulostaa?    



sunnuntai 10. marraskuuta 2013

Linda Boström Knausgård: Helioskatastrofi

Linda Boström Knausgård: Helioskatastrofi
Kustantaja: Like 2013
Alkuteos: Helioskatastrofen 2013
Suomentanut: Petri Stenman
Sivuja: 138
Mistä minulle: Laina

Minä elin edelleen. Hengitin ulos ja sisään. Minä ihmettelin sitä, että elämä otti paikkansa täällä syvällä pimeydessä. Että sydän jatkoi lyömistä, vaikkei sille ollut tilaa sillä pimeys ympäröi kaiken ja piteli sitä kourissaan. Kourissa jotka voisivat milloin tahansa puristua viimeisen lyönnin ympärille. Kaikkeen pimeys pystyi.
Alaston tyttö kultainen kypärä päässään harhailee lumessa. Tyttö kertoo syntyneensä juuri isänsä päästä, huudon kera. Naapurit ovat kuulleet kovan huudon ja tulleet katsomaan mitä tapahtuu. Tytön kotoa löytyy tytön isä, joka passitetaan ambulanssilla sairaalaan juuri puhjenneen rajun skitsofrenian takia. Tyttö, joka kertoo että tämä on hänen ensimmäinen kertansa ulkona, "maailmalla", joutuu näin eroon isästään ja kaikesta tutuksi kokemastaan, hänet sijoitetaan toiselle paikkakunnalle, uskovaiseen perheeseen.

- Hyviä ihmisiä. Todella normaaleja ja hienoja. Aktiivisia yhdistystoiminnassa. Urheilevat paljon. Sellainenhan on tärkeää kun ihmisiä on niin vähän. Että pidetään yhtä.

Tyttö saa nimekseen Anna. Birgitta ja Sven " äiti ja iskä" , sekä veljekset Urban ja Ulf hakevat Annan uuteen kotiin, jossa uutta tytärtä on jo odotettu kovasti. Anna ymmärtää, että hänen pitää olla kiitollinen uudesta kodista, perheestään, vaikka se onkin kovin erilainen kuin mihin hän on tottunut. Anna yrittää parhaansa sopeutuakseen perheen säntilliseen ja uskonnollisiin tapoihin, sekä ennen kaikkea odotuksiin joita häneen kohdistetaan nyt perheen tyttärenä. Anna ei voi kuitenkaan olla miettimättä isäänsä siellä jossain kaukana hänestä. Ikävä isään ja uusi hämmentävä elämä uudessa perheessä uuvuttavat kaksitoistavuotiasta Annaa kovasti ja hän pakenee yhä enemmän ajatuksiinsa, melkein kuin irtaalle itsestäänkin.

Minä näin itseni suljettuine silmineni ja yritin päästä alas sinne missä minä olin. Näinhän minä sen, että makasin siellä. Vihreys veti minut takaisin ja hyppäsin itseeni kuten sukelletaan mereen.

Helioskatastrofi on ensimmäinen, omaelämänkerrallinen romaani norjalaiselta runoilijalta ja novellistilta, Linda Boström Knausgårdilta. Sukunimi Knausgård lienee monelle tullut tutuksi Lindan puolison, Karl Ove Knausgårdin kohutun kuusiosaisen, elämänkerrallisen kirjasarjan myötä, joista kolme ensimmäistä on jo suomennettu. Itse olen lukenut ensimmäisen osan, Taisteluni 1, toinen ja kolmas ovat tulossa pian lukuun. Mutta ei Karl Ovesta tämän enempää, sillä nyt keskiössä on selkeästi, puhtaasti Linda Boström Knausgård. Käsittämätöntä millainen tarina ja tunnelataus voikaan sisältyä noin pieneen sivumäärään! Maailma johon heti kirjan ensisivuilta upposin, imaisi kyllä jonnekin niin syvälle mukaansa, että lukukokemus oli melkein kuin unenomainen. Knausgård kuvaa niin huikean, suorastaan järkyttävän puhuttelevasti nuoren tytön mielen sairastumista, että lukukokemus ei jätä rauhaan vaikka kirja on jo luettu. Ison merkityksen tuo toki se tausta, että kirjassa kuvataan Lindan itsensä lapsuutta, mutta kuinka paljon tarinassa on faktaa, kuinka paljon fiktiota? Olipa kumpaa tahansa enemmän, Helioskatastrofi on ehjä ja väkevä tarina nuoren, hauraan tytön mielen sisältä. Kieli on sujuvaa, kaunistakin mutta ei mitenkään lyyristä kuitenkaan. Knausgård osaa leikitellä tarinalla Annan mielessä niin taitavasti, että lukijana usein huomaa pohtivansa mikä on ollut todellista, mikä ehkä vain Annan kuvitelmaa. Nuoren mielen sairaus on kuitenkin kirjassa hyvinkin todellista ja konkreettista, tässä ja nyt. Se tulee liki, väkisinkin ja jää vielä viimeisenkin sivun jälkeen juilimaan mielensopukoihin.

Ihmiset vievät niin ison tilan toisessa, minä mietin.
He syövät tiensä toisensa sisään ja pysyvät siellä, vaikka haluaisi olla oma itsensä.

Helioskatastrofin sivuilla ovat seikkailleet myös Sinisen linnan kirjaston Maria sekä Lukuisan Laura.

torstai 7. marraskuuta 2013

Marko Kilpi: Kuolematon

Marko Kilpi: Kuolematon
Kustantaja: Gummerus 2013
Sivuja: 303
Mistä minulle: Laina

- Sitä kuvitellaan, että pahimmat ihmiset ovat paatuneita huumekauppiaita ja muita taparikollisia, Elias sanoo. - Mutta ne ei ole mitään verrattuna tavallisiin ihmisiin. Raaimpiin rikoksiin syyllistyvät tavalliset perheenisät- ja äidit. Keskenkasvuiset koulupojat. Yhdessäkään perhesurmatapauksessa tekijällä ei ole käytännössä rikostaustaa. Sellaiset ihmiset osaavat peittää ongelmansa. Ulkopuolisilla ei ole aavistustakaan ennen kuin on jo myöhäistä. Tiesivätkö ne itse, että pystyvät tappamaan omat lapsensa? Missä vaiheessa ne ymmärtävät, että ne aikovat tehdä niin? Miten sinä suhtautuisit, jos sanoisin, että tapat puolen vuoden päästä perheesi?


Alunperin kyse näytti olevan vain pikkurikollisen Niitin itsemurhasta, jota todistamassa oli mm. vanhempi konstaapeli Olli Repokin. Kun Niitin asunnosta löytyy säilöttyjä ruumiinosia ja tutkittavaksi tulee myös pienen, mahdollisesti isänsä pahoinpitelemäksi joutuneen pojan tapaus, ajautuvatkin Repo ja hänen kollegansa Elias Kaskin keskelle pahuuden ydintä. Yhä syvemmälle monimutkaisen rikosvyyhdin sisälle joutuessaan Repo ja Kaski tajuavat, että tämän pahuuden juuret ulottuvat vuosikymmenten taakse. Ja vaikka molemmat ovat poliisin työssään tottuneet näkemään monenlaista pahuutta, tällä kertaa sen kohtaaminen tuntuu erityisen raskaalta.

- Ei sitä voi kuvitellakaan. Ei meidän mielikuvitus riitä sellaiseen. Joka kerta sitä ällistyy yhtä paljon.

Revolla on omat sisäiset demoninsa taltutettavanaan, johon Kaskikin tuntuu ottavan osaa syvällisillä havainnoilleillaan kollengansa ongelmista. Tarkkanäköinen Kaski nimittäin näkee, että niin kauan kuin Repo pakenee menneisyytensä painolastia, ei hän pysty olemaan tasapainoinen saati onnellinen. Mutta miten tasapainoilla kaiken tämän keskellä, kuinka säilyttää oma inhimillisyytensä, kun joutuu kohtaamaan pahuuden, joka voi asua kenessä meissä tahansa? Toistensa vastakohdilta ihmisinä ja poliiseina tuntuvat Repo ja Kaski muodostavat kuitenkin jotenkin harmonisen kokonaisuuden parivaljakkona.

Kuolematon on minulle toinen Marko Kilven teos. Aikaisemmin lukemani Kadotetut -teos limittyy tietyltä osin Kuolemattoman kanssa juonellisesti. Jo Kadotettujen kohdalla koin, että teos oli vahvasti yhteiskunnallinen, mutta nyt tämä piirre korostui Kuolemattomassa. Kilpi on onnistunut tiivistämään kolmeensataan sivuun aikamoisen paketin, joka toimii herätyksenä kuin kylmä rätti vasten kasvoja, wham!! Iltapäivälehtien lööpit ovat kirkuneet järkyttävistä lapsikohtaloista ja perhesurmista erityisesti parina viime vuotena. Enää ei niin vain ylimielisesti ajatella, että pahuus asuu "niissä kaikenmaailman kriminaaleissa, rikollisissa", vaan traagiset kohtalot kertovat toista tarinaa. Pahuus kumpuaa meille tutun ja turvallisen arjenkin keskeltä, yllättäen..varoittamatta. Kuolematon näyttää tämän mässäilemättä mutta kuitenkin takuuvarmasti tunteita herättäen. Kilpi kirjoittaa tarinaa yhtäaikaa vahvalla latauksella, ponnekkaasti, niin helpon tuntoisesti. Se tekee tekstin lukemisesta mielekästä ja tuo tunteen, että on varmoissa käsissä. Hyvin vahvan yhteiskunnallisen teemansa myötä Kuolematon on rikostarinan ohella myös isoa tarinaa ihmisistä, mutta vähemmän käytetystä näkökulmasta. Aina ei ole onnellisia loppuja, ei todellakaan. Kuitenkin kaiken tämän keskellä me yritämme pitää kiinni edes rahtusesta inhimillisyyttä, onnea ja toivoa.

Vaikuttavaa, todella vaikuttavaa!

tiistai 5. marraskuuta 2013

Pasi I. Jääskeläinen: Sielut kulkevat sateessa


Pasi I. Jääskeläinen: Sielut kulkevat sateessa
Kustantaja: Atena 2013
Päällys: Jussi Karjalainen
Sivuja: 550

1. Joh. 3:2: Rakkaani, nyt me olemme Jumalan lapsia, eikä ole vielä käynyt ilmi, mitä meistä tulee. Me tiedämme tulevamme hänen kaltaisikseen, kun hän ilmestyy, sillä me saamme nähdä hänet sellaisena, kuin hän on.


Keski-ikäinen Judit jättää väljähtyneen avioliittonsa ja homeongelmaisen työpaikkansa keski-Suomessa, ja suuntaa ystävänsä kutsumana Helsinkiin uuteen työhön, uuteen elämään. Uuden työn ohella Judit saa haasteellisen tehtävän ystävänsä Martan pojan, Maurin, kummina. Kuolemansairas Mauri ei usko Jumalaan, pelastukseen saatikka edes taivaaseen, jossa kuoleman jälkeen odottaisi autuus. Martta haluaa Juditin tekevän kaikkensa, jotta tämä saisi pienen Maurin uskomaan ennen kuolemaansa. Hyvin pian käy myös ilmi, että uusi työ hienossa monikansallisessa kotisairaanhoitofirmassa, F-Remediumissa, ei ole pelkästään erityisen hyvistä työolosuhteista-, ja eduista nauttimista. F-Remediumin edustajana Juditin kuuluu hoitaa erityisesti asiakkaidensa sielua ja niiden valmiutta kohdata sielunsa kautta kaikkivoipa Jumala, kylläkin erikoisen Persinger-hoidon avustuksella. Itsekin uskonsa kadottanut Judit on tiukan paikan edessä; kuinka hän voi saada kummipoikaansa valettua uskoa Jumalasta ja taivaasta, kun ei usko niihin enää itsekään? Ja miten hän kykenee hoitamaan ihmisten sieluja uuden työnantajansa toiveiden mukaisesti? Judit määrätään ateistien kuninkaaksi tituleeratun Leo Moreaun yksityiseksi omahoitajaksi tarkoituksenaan vakoilla Moreauta ja etsiä hänellä oletettavasti hallussa olevia todisteita Jumalasta. Vain muutamassa viikossa Juditin tylsä, arkinen elämä ja jopa koettu todellisuus mullistuvat suorastaan käsittämättömiin, hämmentäviin mittasuhteisiin. Samaan aikaan niin Suomea kuin muutakin Eurooppaa piinaa hurjat rankkasateet tulvineen.

Tästä on hyvässä kirjassa kyse, juuri tästä!! Matkustin eilen illalla töistä bussilla kotiin. Luin kirjan viimeisiä käänteitä ja välillä vilkuilin bussin ikkunasta ulos pimeään, sateiseen näkymään. Sydämeni syke nousi ja tunsin aidosti hetken levotonta, pelonsekaista oloa. Pälyilin kanssamatkustajia ja bussista ulos astuessani katselin pimeässä sateenvarjojensa alle pakkautuneita ihmisiä kulkemassa ajatellen: kuka vain heistäkin voi olla..




Kuva on otettu eilen illalla, sateessa kadulla. Kun katsot tarkkaan valoalueiden keskelle, näetkö siellä tumman kulkijan? Oliko hän oikeasti siellä vai tekikö kamera sekä tilanne optisen harhan, vai onko se mieli, joka muuttaa kuvaa? Entäpä keskellä, kirkkaan valoalueen taustalla tuo päänmuotoinen alue..alhaalla hampaaton suu kapeana viivana? Vai onko? Tästä on hyvät lukijat kuulkaa kyse taas kerran Jääskeläisen kirjassa: taidosta kirjoittaa nykytodellisuuden rajoja hurjasti repivä teos, joka ei tunnelmallaan mene pelkästään lukijan iholle vaan suoraan ihon alle, ytimeen. Niin voimakkaasti, että oma arkitodellisuuskin alkaa heijastella jotain hämmentävää...

Pasi Ilmari Jääskeläisen Sielut kulkevat sateessa on varmasti yksi parin viime vuoden eniten odottamani teos. Rakastuin niin Lumikkoon ja yhdeksään muuhun kuin Harjukaupungin salakäytäviin ja jälkimmäisestä onkin muodostunut minulle ns. sielukirja, tärkein lukemani teos aikuisiällä. On hyvä, että Harjukaupungin salakäytävät-, ja Sielut kulkevat sateessa -teoksien välillä ehti kulua hyvä tovi, jotta tätä uusinta aloittaessani saatoin alkaa lukemaan taas ikään kuin puhtaalta pöydältä. Mutta myönnetään, odotukset kirjaa kohtaan ovat olleet minullakin aikamoisen hurjat. Kun sitten sain kirjan käsiini, halusinkin vielä odotella viikon, pari. Minua oikeastaan alkoi sekä ahdistaa että tympäistäkin lukemani ja kuulemani keskustelut siitä, onko Sielut kulkevat sateessa tavallaan yhtä kuin Harjukaupungin salakäytävät tai Lumikko ja yhdeksän muuta. Miksi sen pitäisi olla?? Sehän on aivan oma erillinen teoksensa. Mitä järkeä olisi kirjoittaa uusi kirja toistaen niitä samoja kehuttuja elementtejä vain hieman tarinan kehystä tms muuttaen? Olen viime vuosina päätynyt siihen lopputulemaan, että eniten minua ihastuttaa ja hyväilee kirjallista sieluani kirjailijan kyky uudessa teoksessaan mennä uusille urille rohkeasti. Ja sen Jääskeläinen todella tekee tässä uusimmassa teoksessaan. Jos Harjukaupungin salakäytävät lempeästi silitteli maagisen realismin keinoin lukijan käsitystä ympäröivästä todellisuudesta, Sielut kulkevat sateessa tyrkkää lukijan kallion kielekkeeltä alas, lopulta kuitenkin kiinni ottaen.

- Isä meidän, Judit huokaisi.
Mauri kuiskasi: - Taivaassa on jotain...
Lapsi tärisi Juditin sylissä, sulki silmät, veti henkeä ja jatkoi: - Siellä on jotain, mikä haluaa aina puhua minun kanssa, mutta se ei ole Taivaan Isä.


Sielut kulkevat sateessa ei ole kuin edeltäjänsä, se on minusta erittäin tärkeää tiedostaa. Se on enemmänkin. Se on yhtä aikaa jotenkin raju, rujo, hyvällä tavalla läkähdyttävä, runsas, taidokas, intiimi, läpitunkeva, kauhistuttava. Vahvoista kauhuelementeistään huolimatta se ei mielestäni ole kuitenkaan pelkkä kauhutarina, ei missään nimessä, vaikka kauhun elementit monin tavoin keskiössä ovatkin. Yhtä lailla keskiössä ovat myös uskon ja uskonnottomuuden vuoropuhelut, pohdinnat moraalista tekemisissämme, ikuiset kysymykset sielun mutta myös Jumalan ja taivaan syvimmistä olemuksista. Toisaalta vahvasti mukana ovat myös kiehtovat intertekstuaaliset viittaukset sekä ihmisen seksuaalisuus ja todelliset toiminnan motiivit. Juditin tekemistä analysoi pitkin tarinaa sangen kaikkitietävä kertoja, joka tarjoaa usein lukijalle yllättävänkin uuden näkökulman Juditiin. Kaiken tämän lisäksi kirja vilisee kiehtovia pieniä yksityiskohtia, jotka eivät välttämättä aukea kaikille samalla tavalla, mutta esimerkiksi Moreaun kumiankkojen keräily ja nakkien syöminen hihitytti minua suuresti. Tarinan henkilöhahmot ovat monella tapaa kiinnostavia, mutta minun sieluni suli erityisesti Nomille, Lukijalle. Hänen vähitellen lukijalle avautuvassa hahmossa on jotenkin erityisen täydelliset elementit. En halua edes avata niitä tässä sen enempää, sillä varsinkin Nomin ainutlaatuisuus on koettava kirjan sivuilta itse.

Vain kirjojen lukeminen oli ikuista.

Sielut on luettu jo monessa blogissa, linkitän tähän vain kirsimarian blogijutun, jonka lopussa on hienosti koottu yhteen useampiakin blogijuttuja teoksesta. Ja niin, tietysti lämmittää valtavasti sydäntä sekin, että kirja on omistettu meille kirjabloggaajille :)

A-B-C, kissa kävelee, tikapuita pitkin taivaaseen...