maanantai 31. lokakuuta 2011

Aira Savisaari & Hannamari Ruohonen ~ Masa ja Maija : Ambulanssipartio


Aira Savisaari & Hannamari Ruohonen ~ Masa ja Maija: Ambulanssipartio

Kustantaja: Wsoy 2011

Ihastuin kirjassa Eläinten kaupungissa sataa lunta -kirjassa Hannamari Ruohosen eläväiseen ja hauskaan kuvitukseen. Kun näin Aira Savisaaren ja Hannamari Ruohosen yhteistyön tuloksen Masa ja Maija: Ambulanssipartio -kirjan kannen, halusin hankkia kirjan heti omaankin hyllyyn. Ruohosen kuvitus on sellaista, että siihen uppoaa niin aikuinen kuin lapsi ja se itsessään sisältää jo kuin monta tarinaa. Koska esikoiseni tykkää kuunnellakin tarinoita, oli mukava että tässä kirjassa hauskan kuvituksen ohella oli konkreettisesti sellainen, Aira Savisaaren luomana.


Kirjassa Masa tapaa Maijan, jolla on ihan ikioma ambulanssi. Ennen Maijan tapaamista Masa on kokeillut jo monenmoista työtä: talon rakentamista, nuorallatanssia ja kokkinakin oloa, mutta mikään ei oikein tunnu omalta jutulta. Maijaan törmätessään Masa saa kuulla, että ambulanssista on rengas rikki. Masa korjaa sen käden käänteessä ja Maija ihastellen kysyykin, onko Matilla ajokortti ja osaako hän ajaa riittävän vauhdikkaasti. Maija kun itse hieman pellkää kurvailla, ja juuri sitä taitoa ambulanssilla ajaessa usein tarvitaan. Niin Maija ja Masa lyöttäytyvät yhteen ja saavatkin pian ensimmäisen potilaan, Venkun. Mutta mikä kumma Venkkua vaivaa?



Savisaaren humoristinen ja vauhdikaskin tarina viihdyttää ja Ruohosen kuvitus lupaa aukeamien katseluille monta tavallaan uuttakin katselukertaa, kun aina löytyy jotain uutta ihmeteltävää. Neljävuotias nautti niin tarinasta kuin kuvista ja kaksivuotias ihasteli kuvia keskeyttäen sadun lukemisen vähän väliä tökkimällä sormella kirjan kuvia. Ja kun kaikki hälytysajoneuvot ovat tätä nykyä molempien suuressa suosiossa, lienee selvää, että kirjaakin on luettu jo useampana iltana iltasaduksi. On aina jotenkin erityisen ihanaa, kun löytyy juuri kotimaisesta tarjonnasta joku todella mieleinen lastenkirja. Se tuo virkistävää vaihtelua kaikenmaailman "salamamäkviineille ja buzzlaithjiöreille".

lauantai 29. lokakuuta 2011

Keep calm and read a book



Törmäsin tovi sitten Nora Exlibris -blogissa todella mielenkiintoiseen ajatukseen, jonka takana on amerikkalainen Nina Sankovitch. Nina Sankovitch päätti siskonsa kuoltua työstää suruaan lukemalla kirjan päivässä vuoden ajan kunnianosoituksena siskolleen.  Hän alkoi pitämään Read All Day -blogia, jonne hän bloggasikin jokaisesta kirjasta. Neljän pojan äiti Nina luki aina kun vain saattoi, mutta otti kuitenkin tavoitteeksi lukea kirjan noin neljässä tunnissa. Hän luki myös myöhään öisin ja bloggasi kirjasta aamuisin. Vuoden aikana hän saikin lukemisesta lohtua suruunsa sekä oppi paremmin ymmärtämään paikkaansa maailmassa. Bloginsa myötä Nina sai paljon uusia ystäviä, mutta myös median huomion, jonka seurauksena syntyi Ninan kirja Tolstoy and the Purple Chair - My Year of Magical Reading.

Erityisesti Ninan tarinassa minua kiehtoi hänen ohjeensa, kuinka todella lukea, jos ei nyt koko päivää, niin ainakin enemmän. Tuo ohjeistus herättikin minut miettimään, miten olen viime aikoina tuskastellut, etten ehdi lukea niin usein kuin haluaisin. Kyse ei ole siitä, että kaikki lukemisen estävät asiat olisivat todellakaan pakollisia kotitöitä, hoidettavia velvollisuuksia tai lapsiperhearkea tms. vaan ihmeen paljon aikaa päivästä kuluu sellaiseenkin, jonka voisi korvata lukemisella tai lukea samalla. Tiedän, että osa teistä ihmettelee, että eikö tuo lukutahti riitä, että luen jo keskimäärin 7-12 kirjaa kuukaudessa, mutta kyse ei ole siitä. Rakastan lukemista ja sitä maailmaa, mihin kirjoja lukiessa saa uppoutua. Siksi kaipaan enemmän noita hetkiä. Ja koska pikkulapsiarkea eläessä ei todellakaan voi upota kerralla tuntikausiksi kirjan pariin, muutoin kuin ehkä myöhään illalla tai öisin, kuten valitettavan usein teen, on vaihtoehto lukea enemmän lyhyemmissä pätkissä. Välillä luenkin jopa ruokaa laittaessa, mutta jostain syystä nyt syksyllä on sekin taas jäänyt ja lukeminen painottuu iltoihin. Ninan ohje kuinka lukea koko päivä, menee näin:


Always have a book with you.
Read while waiting.
Read while eating.
Read while exercising.
Read before bed.
Read before getting out of bed.
Read instead of updating FB.
Read instead of watching TV.
Read instead of vacuuming.
Read while vacuuming.
Read with a book group.
Read with your kid.
Read with your cat.
Read to your dog.
Read on a schedule.
Always have a book with you.

Niinpä päätin haastaa itseni loppu vuoden ajan vähintään kerran päivässä joko korvaamaan jonkun muun aikomani tekemisen tai lisäämään siihen lukemisen. En suunnittele tulevia päiviä etukäteen tietenkään, vaan päätös syntyy ex tempore hetkessä. Esimerkiksi tänään todellakin luin samalla kun imuroin. Imuroidessa meni toki tovi kauemmin kuin normaalisti, mutta sainpahan mukavan pienen hetken hyvän kirjan parissa kotitöitä tehden! Kuka muu tohtii ottaa haasteen vastaan?

perjantai 28. lokakuuta 2011

Monika Peetz: Tiistaisiskot

Monika Peetz: Tiistaisiskot
Kustantaja: Minerva 2011
Alkuteos: Die Dienstagsfrauen (2010)
Suomentanut: Maikki Soro
Sivuja: 311

Judith katsoi liikuttuneena rohkaiseviin kasvoihin ympärillään. Ystävien pyyteetön kiintymys pakahdutti hänen sydäntään. Jos he tutustuisivat toisiinsa tänään, he eivät varmastikaan ystävystyisi, mutta viisitoista yhteistä vuotta mitätöivät kaikki eroavaisuudet.

Viisi neljänkymmenen tienoilla olevaa saksalaisnaista tutustuivat toisiinsa viisitoista vuotta sitten eräällä ranskan kielen kurssilla. Viisikko otti tavaksi kokoontua ranskantunnin jälkeen läheiseen Lucin ravintolaan joka tiistai. Niin syntyi tiistaisiskot, jotka vielä viidentoista vuoden jälkeen uskollisesti kokoontuivat, tosin enää vain kerran kuukaudessa Lucin ravintolassa hyvän ruoan ja juoman äärellä.

Porukan nuorin Kiki oli tiistaisiskojen syntyessä vasta abiturientti, nyt villiä poikamiestyttöelämää viettävä muotoilija. Säntillisen järjestelmällisen asianajajan Carolinen lapset ovat jo aikuisia ja mieskin viettää aikaa työnsä nimissä paljon poissa kotoa. Lääkärinuran kotiäitiyteen vaihtanyt Eve on unohtanut tyystin itsensä passatessaan perhettään liiaalisuuksiin asti vuodesta toiseen. Apteekkarin puoliso Estelle puolestaan viettää loistokasta elämää eikä jaksa turhia suodatella sanomisiaan. Tiistaisiskojen viides jäsen, varsinainen draamakuningatar Judith rakastaa vatvoa ongelmiaan, joita hänellä tuntuu varsinkin ihmissuhderintamalla riittävän. Kun Judithin aviomies Arne kuolee sairauden murtamana, sulkeutuu Judith omaan maailmaansa. Puoli vuotta Arnen kuoleman jälkeen tiistaisiskot päättävät, että jotain on tehtävä ja alkavat yhteisellä lounaalla miettiä vuotuista tiistaisiskojen matkaa pois arjen ympyröistä. Judith yllättää muut kertomalla, että on päättänyt löytämänsä Arnen päiväkirjan ohjaamana lähteä tekemään Lourdesin pyhiinvaelluksen, mikä jäi Arnelta kesken. Mutta eiväthän tiistaisiskot olisi tiistaisiskoja, elleivät he tukisi toisiaan.

- Me emme mitenkään voi poistaa sinun murhettasi, Judith. Mutta voimme kulkea sinun vierelläsi.

Niin tiistaisiskot lähtevät urheasti Arnen jalanjäljille Ranskaan, pyhiinvaellukselle. Hyvin pian Ranskassa kuitenkin selviää jotain merkkillistä Arnen päiväkirjaan liittyen ja salaisuuksien vyyhti alkaa aueta pikku hiljaa. Kohti Lourdesin parantavaa lähdettä vaeltaen jokainen heistä joutuu kohtaamaan omia rajoittuvuuksiaan niin fyysisesti kuin henkisestikin. Onko kenenkään elämä ennallaan heidän palatessaan kotiin?

Tiistaisiskojen "aineksissa" oli jotain kovasti minua kiehtovaa, kun luin sen esittelyn jo kesällä. Joukko hyvin erilaisia naisia yhä ystävinä kokoontumassa uskollisesti aina samaan ravintolaan. Toisaalta Ranska kirjallisena miljöönä viehättää minua myös todella paljon. Hyvin pian kirjan aloitettuani tajusin kuitenkin olevani mukavuusalueeni ulkopuolella aika vahvasti. Tiistaisiskot on aikalailla puhtaasti viihteellistä kirjallisuutta. Henkilöhahmot ovat kaikki jotenkin hyvin kliseisiä rasittavuuteen asti. Toisaalta se on tämän genren ominaisuuskin. Peetz sinällään kirjoittaa sujuvasti ja paikoin huomasin hihitteleväni lukiessa. Vaikka kirja ei säväyttänyt minua oikeastaan missään määrin, uskon tämän silti olevan ihan kelpo gengrensä edustaja. Jos esimerkiksi saksalaiset saippuaoopperasarjat ja kevyt "kioskikirjallisuus" kiinnostaa, tämäkin varmasti uppoaa ja viihdyttää. Parhainta antia kirjassa minulle oli ympäristön ja ihmisten kuvaukset Ranskassa, ne piirtyivät elävästi mieleen lukiessa tekstin myötä. Pakko tunnustaa, että puolivälissä meinasin jopa lopettaa kirjan kesken, sillä yöpöydällä on iso pino odottamassa kirjoja, jotka ovat varmemmin minun makuuni, mutta Arnen arvoitus kiinnosti kuitenkin sen verran, että luin loppuun. Nopea, helppo luettava, josta ei tosin jää ns. jälkimakua. Pienenä ihmetyksenä katselin kirjan kantta, sillä siinä kirjailijan sukunimi on väärin. Kannessa sukunimi on Peez vaikka sen pitäisi olla Peetz. Sisäsivuilla sukunimi on kylläkin oikein. Voi toki olla, että minulle on nyt vain sattunut joku sunnuntaikappale.

Tämän jälkeen on pakko sukeltaa ainakin hetkeksi mukavuusalueelle, ainakin gengren suhteen, sillä kirjalija on minulle uusi tuttavuus. Mutta siitä myöhemmin ja sitä ennen luvassa juttua liittyen lukemiseen ja ehkä eräs lastenkirjakin!

1/5

torstai 27. lokakuuta 2011

Rakkaudesta kirjaan ja lukemiseen


Tämä päivä on tärkeä päivä kirjabloggaajille. Helsingin kirjamessuilla on tänään myönnetty Rakkaudesta kirjaan- tunnustus viidelle kirjablogille, josta Kirjamielellä -blogin Marjis kertoo tarkemmin blogissaan. Tavallaan tunnustus on kaikille meille kirjabloggaajille, että meidän rakkautemme kirjaan  näkyy ja kuuluu myös mediassa, muidenkin silmissä kuin omissamme. Sillä suurin osa varmasti kirjabloggaajistakin tekee blogiaan juuri siksi, että rakastaa kirjoja ja lukemista, haluaa jakaa sen ilon muiden lukutoukkien kanssa.

Lisäksi medianäkyvyyden kansainvälinen asiantuntija Cision listasi Suomen kirjallisuusaiheisten blogien top 10, tuttuja nimiä sielläkin, onnea! Yksi maininnan saaneista, intohimoinen kirjojen ystävä Leena Lumi, kertoo tuosta tunnustuksesta enemmän blogissaan.

Elämme jännittäviä aikoja myöskin sen suhteen, että Finlandia-palkinnon saajaehdokkaat julkistetaan 10.11.2011, eli aika pian. Kirsin Kirjanurkassa käydäänkin jo keskustelua, kuka sillä listalla mahtaa olla ja kenen ainakin kuuluisi olla ja varsinkin voittaa tuo arvostettu palkinto. Itseäni kiinnostaa erityisen paljon tänä vuonna tuo ehdokaslista ja jännityksellä sitä odotankin. Kunhan lista on julkistettu, lupaan kertoa oman suosikkini listalta sekä purnata, jos joku omasta mielestä selvä tapaus on jäänytkin listalta pois.

Helsingin kirjamessut ovat tosiaan startanneet tänään. Minulla oli vakaa aikomus olla mukana lauantaina, tavata kustantajia, kirjailijoita, ihania kanssabloggaajia ja ennen kaikkea imeä itseensä tuota ihanaa kirjojen maailmaa. Mutta "arjenlogistiikka" vaatii minut nyt pysymään sen sijaan kotimaisemissa, joten joudun tyytymään vain nojatuolimatkailuun sitten muiden messukuulumisten myötä. Kirjainten Virran ihana-Hanna onkin jo antanut vähän etukäteen messutunnelmia blogissaan.

Omaa pientä kirjallista ilosanomaani haluan jakaa tänään liittyen lukupiiriin. Aloitin viime kuussa vetämään lukupiiriä liittyen vapaaehtoistyöhöni Mannerheimin Lastensuojeluliitossa. Olen kerännyt noin kymmenen äidin joukon, jonka kanssa tapaamme kerran kuussa keskustelemassa kirjoista. Tähän mennessä olemmekin jo keskustelleet Lionel Shriverin Poikani Kevinistä sekä Khaled Hosseinin Leijapojasta. Ensi kuussa vuorossa on Riikka Pulkkisen Raja. Olen itse valtavan innoissani lukupiirin vetämisestä ja jo kahden kerran perusteella uskaltaisin väittää, että myös osallistujat ovat innostuneita ja iloisia. Keskustelumme ovat molemmilla kerroilla polveilleet niin yhteiskunnallisiin kuin elämäänkin liittyviin asioihin kirjan ohella.

Erityisesti tällaisena päivänä on valtavan hienoa myöntää olevansa täysiverinen lukutoukka, vai mitä ;)

keskiviikko 26. lokakuuta 2011

Marja Leena Virtanen: Kirjeitä kiven alle

Marja Leena Virtanen: Kirjeitä kiven alle
Kustantaja: Tammi 2011
Sivuja:  267

Säikähdin vasta kun olin jo kysynyt.
Kysyin tarkoittaako perisynti sitä että on perinyt joidenkin pahat teot niin että niitä samoja on pakko tehdä uudestaan.

Marja Leena Virtasen romaanissa Kirjeitä kiven alle, lukija matkustaa ajassa Karjalaan, Laatokan rantaan, pienen Marketan perheen tupaan. Puolivuotias heiveröinen Marketta vetää viimeisen henkäyksensä juuri kun perhe joutuu lähtemään evakkoon. Marketan äiti Siviä pesee ja kapaloi Marketan, ja hänet viedään kylmään aittaan odottamaan, että isä palaa, ja tekee hänelle kunnollisen arkun laudoista. Marketta haudataan sankarihautaan, ja pieni jäinen ruumis jää maan poveen, mutta Marketan sielu kulkee perheen mukana. Ja kun perhe palaa evakosta,  he kaivavat Marketan sankarihaudasta haudatakseen hänet omaan paikkaansa,  ja pian syntyy uusi vauva.

Kun talon valkoinen kammari oli valmis, syntyi Toinen. Nimeni annettiin hänelle.

Marketta seuraa pienen siskonsa elämää ja siskon varttuessa, Toinen alkaa kirjoittaa kirjeitä siskolleen, joka on poissa, jota hän ei ole nähnyt, mutta aistii kyllä. Ihmettelee vain, miksei kuolleesta siskosta koskaan puhuta. Hänellä on kuitenkin siskolleen paljon asiaa, jota hän purkaa kirjeisiin ja kuljettaa ne kiven alle.

Kivi laitettiin päälle pysyt paikallaan siellä. Olinko minä ennen sinä, ja meinaatko että voi tulla toiseksi tai toisinpäin. Minä kumminkin menen kohta ulos juoksemaan siihen ei ole sanomista. Eikä sinun äidilläsi siviällä.

Kirjeitä kiven alle on vahva tarina Karjalan naisten kohtaloille neljässä sukupolvessa. Vaikka äänensä saa suoraan kolme sukupolvea, myös neljäs, Marketan isoisoäiti on läsnä ajatuksissa, perintönä jälkeläistensä teoissa ja valinnoissa. Tyttöjen äiti, Siviä, ei tiedä, kuinka osaisi oikein rakastaa tyttäriään, mutta tuhlaa hellyyttänsä sen sijaan kaksospoikiin sekä mieheensä Kaarloon. Mustasukkaisuus rienaa Siviän rintaa, sillä onhan komea Kaarlo muidenkin naisten mieleen kuin vain hänen. Siviän äiti Mar oli ensin nuori huoleton tyttö kukkakedolla, kunnes lapsuus loppui eräänä päivänä mustikkamättäiden päällä maatessa. Sen seurauksena sai Siviä alkunsa ja samalla sinetöitiin sukupolvien ketjussa se selittämätön vaikeus äidin rakastaa tytärtään avoimesti, lempeästi. Marin äiti, jota hän kutsui kaksinaismerkityksellisesti Työksi, on jättänyt oman jälkensä suvun naisten pitkään ketjuun. Kuin teräsketjun silmukoiden lailla tuon neljän sukupolven naisten kohtalo on toisiinsa sidottu. Vasta nuorin sukupolvi, Marketan sisarukset sekä aikanaan heidän lapsensa, voivat tuon ketjun kylmää painoa harteiltaan karistaa. Naiskohtaloiden ohella tarina on mielestäni voimakasta ajankuvaa Karjalasta, elämästä sodan tuoman varjon alla. Toisaalta on sodan haavoittamat ja väsyttämät miehet, vaikenevat naiset ja toisaalta kuitenkin hyvinä hetkinä iloiset latotanssit, yhteisen kodin perustamiset ja hetket, jolloin elämä tuntuu kevyeltä. Elämä voi olla selviytymistä niin monella tapaa.

Jokaisen kertojan ääni on vahva, karjalan murteen sävyttämä. Kirjeitä kiven alle esitteleekin erilaisen karjalaisen naisen, sillä sen iloisen puheliaan naisen tilalla on nyt sota-ajan ja niin omien kuin suvun salaisuuksien uuvuttama nainen, joka kuitenkin tekee osansa sukupolvien pitkäkässä ketjussa. Taakat, joita varsinkin Mar ja Siviä kantavat sisimmässään, ovat niin raskaita, että niistä ei helpolla puhuta.

Totuus asuu maan pinnalla, mutta lymyää. Haudan takaa tohdin tämän viimein puhua.   

Kaiken yllä leijuu kouriintuntuva sukupolvelta toiselle siirtyvä suru ja kipu, mutta varsinkin nuorempien sukupolvien kohdalla tultaessa jo välähtelee toivo kuulaan kevätaamuun lailla. Kirjeitä kiven alle on niin tärkeä ja monipolvisen vahva tarina, että en voi kuin ihmetellä, jos se ei ole ensi kuun alussa julkaistavalla Finlandia-ehdokaslistalla. Tässä on tarina, jolla on niin vahvat juuret, että se kaivautuu syvälle meidän suomalaisten menneisyyteen tavalla, jota ei ennen ole juurikaan nähty. Haluaisin lukea kirjan pian uudelleen, sillä teksti on itsessään niin vahvaa ja sisällökästä, että se antaisi varmasti vieläkin uusia asioita toisella lukukerralla. Omaan itse karjalaiset sukujuuret isäni puolelta, tyttönimenikin on sieltä lähtöjään. Muistan oman isoisoäidin kertomukset ja valokuvat lapsuudesta ja kirjaa lukiessa ne alkoivat välkkyä mielessäni kuin mustavalkoelokuvan pätkät. Tämä tarina voisi olla minunkin suvun naisten tarina ja tavallaan osa sitä kaikkea onkin. Ripaus maagista realismia erityisesti Marketan ja Toisen suhteessa tuo kirjaan vahvan erilaisen ulottuvuuden.

Minä lähdin elämästä tukehduttuani siskon syöttämään leipämössöön. Sisko ei sitä käsittänyt, eivät muutkaan, eikä sen väliä, koska olisin kohta muutenkin kuollut. Mutta jos olisin jaksanut vielä sen kerran yskiä, olisin ehkä päässyt perheen mukaan ja tullut haudatuksi täällä.

Ilman blogiarvioita tämä helmi olisi saattanut mennä minulta ohi. Kirja on tosiaan luettu nyt jo monessa blogissa, ja jokainen lukija on ollut enemmän tai vähemmän, mutta kuitenkin vaikuttunut kirjasta. Kirjeitä kiven alle on ehdottomasti tämän vuoden TOP 10-kirjoissani. Kirja on luettu ainakin seuraavissa blogeissa:

Leena Lumi
P.S Rakastan kirjoja
Kirjava kammari
Kirjojen keskellä
Luettua
Erjan lukupäiväkirja

5/5

tiistai 25. lokakuuta 2011

Lukutoukan löytöretket


Kävin viime viikolla pitkästä aikaa kiertelemässä parilla kirpputorilla kirjoja katselemassa. Minulle se on suoranaista terapiaa tehdä kirjalöytöjä kirppareilta ja divareista. Mielessäni on toki usein tiettyjä kirjoja tai ainakin kirjailijoita, joiden kirjoja erityisesti etsin, mutta enimmäkseen olen kirjallisella löytöretkellä toisten vanhoja tai lukemattomiakin kirjoja hypistellessäni. Viime viikon saalis onkin sangen erikoinen ja ajattelin esitellä sen täälläkin.

Lionel Shriverin Poikani Kevin on yksiä kestosuosikkejani. En ole kuitenkaan lukenut häneltä muuta, sillä olen jotenkin pelännyt, että ne muut eivät vain voi olla niin hyviä kuin Poikani Kevin ja olen vähän sen suuntaisia arvosteluja välillä lukenut. Kirjavan Kammarin Karoliina luki äskettäin Kaksoisvirheen ja tykkäsi, joten kun näin Kaksoisvirheen kirpparilla 3 euron hintaan, se tarttui heti mukaani. Sitä ennen aion kuitenkin lukea jo blogeissakin kehuja saaneen Shriverin uusimman, Jonnekin pois.

Benjamin Spockin Järkevää lastenhoitoa  (1945, suomennettu painos 1975 pohjautuu vuonna 1968 Spockin uudistamaan laitokseen) on ollut kansainvälinen menestysteos vuosikymmenestä toiseen. Nykyään se on lähinnä ehkä kiehtova, joskin huvittava aikamatka 1940-1960 -luvun silloin vallitseviin kasvatusmetodeihin. Kirjassa on todella paljon tietoa lapsen kehitykseen liittyen, mitkä pitävät yhäkin paikkansa. Lastenlääkärinä-, ja lääkärinä toiminut Spock kertoo perusteellisesti niin vanhemmuuteen liittyvistä haasteista kuin vauvanhoidosta tai lapsen kehityksestä aina murrosikään asti, sairauksia unohtamatta. Moni asia on kuitenkin nykyään toisin, ja niinpä lukiessa Spockin kehoitusta ostaa vauvalle valmiiksi tusinan verran tutteja, tai varoitusta olla näyttämättä kuinka lapsen kakka pudotetaan potasta pönttöön, naurattavat. Tämä on niin hauska ajankuva, tietokirja, enkä usko, että kukaan tätä enää ihan siinä mielessä edes lukisi, että kasvattaisi lasta kirjan oppien mukaan, vaikka paljon siinä yhä paikkansa pitäviä ohjeita onkin. Kun kirja kauniin kantensa kera hyllyssä katsoi minuun päin 2 euron hintalapun kera, päätin napata mukaan tämänkin. Tässä lainaus luvusta Vanhemmatkin ovat ihmisiä:

Lastenhoitoon sisältyy valtava määrä kovaa työtä - sopivan ravinnon tarjoaminen, vaippojen ja vaatteiden pesu, pienten lasten syömisen ja hiukan isompien lasten leikin jälkien siivoaminen, riitojen ja tappelujen sovitteleminen ja kyynelten kuivaaminen, lapsen joskus vaikeasti ymmärrettävien kertomusten kuunteleminen, lapsen kanssa leikkiminen ja aikuista usein varsin vähän kiinnostavien satujen lukeminen yhä uudestaan ja uudestaan, eläintarhoissa ja lasten elokuvanäytöksissä ja sirkuksessa käyminen, lapsen auttaminen läksyjen luvussa tämän sitä pyytäessä, osallistuminen koulun vanhempien iltoihin päivän työstä väsyneenä ja niin edelleen.

Joel Haahtela on näkynyt tänä vuonna varsinkin monissa kirjablogeissa lähinnä kehuvin arvioin tunnelmansa ja erityisen kauniin kielensä myötä. Luin itse keväällä ensimmäisen Haahtelani, Elenan, ja ihastuin minäkin. Niinpä olen katsellut aina kirppareilla liikkuessani mm. hänen teoksiin. Nyt Haahtelan Katoamispiste löytyi hintaan 2.50 euroa, en kahta kertaa miettinyt. Katoamispisteestä on kirjoittanut mm. Kirjainten Virran Hanna ja Lukuhetkien Sonja.

Ihanin löytö on ehdottomasti Tove Janssonin Muumipappa ja meri, vuoden 1985 painoksena, lähes lukemattoman oloisena, uskomattomaan 1,70 euron hintaan! En ole koskaan itse lukenut tätä, mutta aion lukea ensin ja ehkä jo ensi vuonna esikoinenkin jaksaa pieninä annoksina keskittyä kuuntelemaan pidempää tarinaa. Tässä Hesarin sivuilta Irma Stenbäckin arvio kirjasta.

Jonathan Swiftin Gulliverin matkat osui silmiini harvinaisempien kirjojen lasihyllyssä. Muistan lapsuudesta pätkiä sieltä täältä Gulliverin matkoista ja niinpä kiehtova vanha kirja tarttui mukaani maksaen vain euron. Kyseessä on vuoden1957 painos, ja kansipaperitkin ovat kuin uudet. Sisälehdellä on ainoastaan koulun leima, muuten siisti ja moitteeton painos. Tämä kappale sisältää Gulliverin kaksi ensimmäistä matkaa, matkat kääpiöiden ja jättiläisten luo.

Moni muukin esittelee blogeissaan aina silloin tällöin vastaavia löytöjä, mutta olisi silti mukava kuulla, kuinka usein käytte kirpputoreilla tai divareissa tekemässä kirjalöytöjä ja käyttekö yleensäkin varta vasten etsiskelemässä kirjoja noin? Vai hankitteko hyllyynne vain uusia kirjoja?

Mutta nyt seikkailen kirjallisella rintamalla nojatuolimatkaillen Karjalassa naiskohtaloiden merkeissä ja siihen palaankin parin päivän sisällä.

sunnuntai 23. lokakuuta 2011

Ali Smith: Satunnainen

Ali Smith: Satunnainen
Kustantaja: Otava 2006
Alkuteos: The Accidental (2005)
Suomentanut: Kristiina Drews
Sivuja: 368

Tässä pöydässä jokainen on kasa sirpaleita jotka eivät sovi yhteen, niin kuin ne olisivat peräisin eri palapeleistä ja ne olisi heittänyt samaan laatikkoon joku myymäläapulainen, jota asia ei kiinnosta pätkääkään, esimerkiksi jossain hyväntekeväisyyskaupassa tai vastaavassa minne vanhat palapelit menevät kuolemaan.

Keskiluokkaisen Smartin perheen arki vuokratussa lomakodissa, tylsässä Norfolkissa saa ison, satunnaisen kulkijan mentävän särön kilpeensä eräänä kesäisenä päivänä, kun oven takana seisoo kutsumaton vieras. Paljasjalkainen Amber, tai Alhabmra, miten vaan, astuu Smartin perheeseen kuin kuuluisi siihen. Hän väittää autonsa menneen rikki ja jättäneensä sen keskelle tietä, pahoittelee olevansa myöhässä. Mutta myöhässä mistä? Perheen pää, kirjailija Eve luulee nuoren naisen olevan joku miehensä Michaelin "tytöistä", kun taas kirjallisuuden professori Michael olettaa naisen liittyvän jotenkin Even työhön. Even esikoinen, 17-vuotias Magnus ja 12-vuotias kuopus Astrid eivät tiedä, mitä olettaa, mutta se on varmaa, että tuo nainen on muuttanut jotain heidän särkyneessä perheessään vain jo astumalla siihen.

Syntyy alku, keskikohta ja loppu. Jokaisessa osassa jokainen Smartin perheenjäsen kertoo oman näkemyksensä siitä, miten kaikki meni tai on mennäkseen. Nuo saman ruokapöydän ääressä istuvat ihmiset, jotka perheeksi itseään kutsuvat, voisivat olla valovuosien päässä toisistaan todellisuudessa, sillä niin paljon salaisuuksia, kipua, yksinäisyyttä ja vaiettuja totuuksia he kantavat niin välillään kuin itse kukin sisimmässään. Eve kirjoittaa kirjoissaan tarinoita toisen maailmansodan aikana väkivaltaisesti kuolleista ihmisistä.  Hän antaa henkilöiden tavallaan omalla äänellään kertoa kirjoissa, millaista elämä olisi voinut olla sen jatkuessaan. Even keskittyessä intensiivisesti yli kuusikymmentävuotta vanhoihin tapahtumiin, hän ei näe, mitä tapahtuu tässä hetkessä. Michael puolestaan pönkittää egoaan makaamalla nuorten kirjallisuusopiskelijaneitojensa kanssa. Magnus sulkeutuu huoneeseensa eikä peseydy. Eve ja Michael näkevät vain agnstisen teinin, eivätkä tiedä, mitä painolastia Magnus kantaa sisimmässään. Perheen kuopus Astrid koittaa saada sisältöä tylsääkin tylsempään, yksinäiseen elämänsä kuvaamalla videokameralla niin auringonnousuja kuin pienen Norfolkin tylsiä asioita. Kuinka saman katon alla voi asua joukko toisistaan niin etäällä olevia ihmisiä kuvitellen siten olevansa perhe?

Saattoiko olla niin, että joskus tarvittiin joku ulkopuolinen paljastamaan perheelle, että se oli perhe?

Erikoinen Amber koskettaa jokaista heistä hyvin vahvasti ja pakottaa jokainen näkemään itsestään ja elämästään asioita, joita ei ole helppoa katsoa. He jokainen tajuavat pian, miten Amber heihin vaikuttaa, mutta Amber on kuin yllättävä kesäinen sadekuuro, sitä ei voi estää tulemasta, koskettamasta. Mutta kuka tuo muukalainen todella on, joka kertoo saaneensa alkunsa teatterissa, josta hänellä on kiittäminen nimeäänkin? Hän tietää paljon asioita elämästä ja ihmisistä, kertoo totuudeksi väittämän tarinan omasta taustastaan, mutta varsinkin Even on vaikea saada selkoa todellisesta Amberista ja hänen tarkoitusperistään.

Vapaana synnyin, tämä on ollut elämäni parasta aikaa ja ties vaikka eläisin ikuisesti.

Mutta kun tarinalla on alku ja keskikohta, on sillä loppukin. Kesän loppuessa punnitaan, kuinka paljosta ihminen on valmis luopumaan saadakseen kosketuksen todelliseen minäänsä, siihen, mitä oikeasti haluaa ja kuka loppujen lopuksi oikein on ?

Et koskaan tule saamaan mitä haluat.
Et kunnes itse tiedät mitä haluat.
Et oikeastaan tahdo sitä mitä haluat.
Tahdot vain mitä et voi saada. Sinä haluat
sitä sokeasti. Se mitä luulet että haluat
ei ole sitä mitä oikeastaan haluat.
Nyt mieti tarkkaan mitä tosiasiassa haluat
ja mitä todella tarkoittaa se että haluat.

Ali Smithin Satunnainen on odottanut jo tovin lukemistaan hyllyssäni. Kirjan kuuluessa Otavan siniseen kirjastoon, tiesin voivani odottaa laadukasta luettavaa. Jo kirjan alussa käykin selväksi, ettei Satunnainen ole mikään helppo kirja siten, että sen voisi lukea yhdeltä istumalta, siinä sivussa. Eikä kannatakaan! Satunnainen on sen verran vahva ja kirjallisessa mielessään poikkeava tarina, että sille pitää antaa aikaa ja huomiota, jotta pääsee sisälle  sen ytimeen. Smith on leikitellyt kielellä kaikkien päähenkilöiden kohdalla ja myös tarjoilee sen erikoisella lähestymistavalla. Jokainen perheenjäsen kertoo omaa tarinaansa, osuutta kaikessa tapahtuneessa persoonallisella tavalla, melkein kuin tajunnanvirtana. Lukija hyppää mukaan kirjalliseen vuoristorataan, jossa kaarretaan yhdessä mutkassa runoihin ja toisessa matemaattisiin kaavoihin, mutta tarina kulkee kuitenkin koko ajan suvuvasti. Tämä voi kuulostaa pelottavalta ja oudolta, mutta se ei ole sitä. Minä olen aika allerginen ylenmääräiselle kielelliselle kikkailulle tai sille, miten tarinaa kuljetetaan riviltä toiselle. Smithin tapa on kuitenkin aika nerokas ja se toimii, kunhan oikeasti malttaa keskittyä lukemiseen. En ole nähnyt alkuteosta, mutta uskallan väittää, että kirjan suomentanut Kristiina Drews on tehnyt hienoa työtä käännöksessä.

Itse tarina on sinällään aika yllätyksetön, koska suurimmat asiat tapahtuvat päähenkilöiden mielessä loppujen lopuksi. Varsinkin nuoren Astridin maailmankuvan laajentuminen on kiehtovaa luettavaa. Muutenkin tuntuu, että Astrid on kirjan mielenkiintoisin henkilö havainnoidessaan perhettään ja ympäristöään. Kirjan loppu tarjoaa vahvan tarinan lisäksi myös juonellista kehitystä, täytettä tarinaan ja jättää aika vahvan, pohtivan jälkimaun. Pidän yleensäkin aika paljon tällaisista tarinoista, missä perheen sisällä velloo ja joku asia tai ihminen vaikuttaa suuresti koko perheen dynamikkaan ja yksilöiden kehitykseen. Satunnainen on hienovireinen tarina siitä, keitä me todella lopulta olemme.

Kurkatkaa myös peikkoneidon arvio Satunnaisesta täältä!

3/5


perjantai 21. lokakuuta 2011

Mathias Malzieu: Sydämen mekaniikka

Mathias Malzieu: Sydämen mekaniikka
Kustantaja: Gummerus 2011
Alkuteos: La Mécanique du coeur
Suomentanut: Lotta Toivanen
Graafinen suunnittelu: Jenni Noponen
Sivuja: 221

Kaikesta rakkauden tuomasta ilosta ja nautinnosta joutuu jonain päivänä maksamaan tuskalla. Ja mitä kovemmin rakastat, sitä suurempi tuska on. Joudut kokemaan kaipuun, sitten mustasukkaisuuden ja ymmärtämättömyyden syöverit, hylätyksi tulemisen ja katkeruuden. Sinua kylmää luita ja ytimiä myöten, ja veresi muuttuu ihon alla uiviksi jääpaloiksi. Sydämesi mekanismi paukahtaa rikki.

Kyllähän meistä melkein jokainen tietää, miltä särkynyt sydän tuntuu, mutta entäpä jos sydämesi voi oikeasti särkyä, mekanismi mennä rikki? Vuonna 1874, eräänä jäisenä talvena Edinburghissa syntyy poika, jonka sydän on jäässä. Hyljeksittyjen naisten tohtori Madeleine auttaa poikaa syntymään ja jäätyneen sydämen huomatessaan asentaa pojan sydämeen puisen käkikellon ylläpitämään heikon sydämen toimintaa. "Tik-tak", sanoo kello. "Pu-pum", vastaa sydän, ja valtimot punertuvat. Käkikellon tikittäessä rinnassa, ätinsä hylkäämä pieni Jack jää kasvamaan tohtori Madeleinen, noidaksi parjatun naisen hellään huomaan, Edinburghin korkeimman kukkulan laelle, Arthur's Seatille, sinikvartsitulivuorelle.

Ensinnäkin, älä kajoa viisareihisi. Toiseksi, hillitse vihasi. Kolmanneksi, älä anna itsesi ikinä, kuuna päivänä rakastua.

Näin tohtori Madeleine neuvoo kerta toisensa jälkeen Jackia. Kohtalolla on kuitenkin toisenlaiset suunnitelmat Jackin varalle, ja nuori Jack ihastuu palavasti ensi näkemältään erääseen pippuriseen, pieneen ja puolisokeaan flamencolaulajattareen. Tuo linnun lailla laulava ihana tyttönen, Acacia, tekee Jackiin niin suuren vaikutuksen, että edes välissä olevat vuodet eivät himmennä tunteen voimaa. Muutaman vuoden päästä ensi kohtaamisesta Jack päättääkin lähteä etsimään Acaciaa aina Espanjasta asti, jossa Acacian huhutaan oleilevan. Alkaa huikea matka Lontoosta Pariisin kautta kohti Andaluciaa, mutta samalla myös Jackin matka kohti tuntematonta. Junamatkalla hän törmää itseensä Viiltäjä-Jackiin, kaimaan, jonka sydämessä ei tikitä käkikello vaan silkka pahuus. Matkakumppaniksi hän saa lemmensairaan taikuri-Mélièsin, joka myös tietää kellojen mekanismien saloja ja siten toimii Jackin turvana.

Elo Andaluciassa, jossa Acaciakin todella asuu ja esiintyy, on hullua ja huoletonta. Jackin pestautuessa Extraordinariumiin, entiseen sirkukseen josta sittemmin oli tehty hullunkurinen tivoli, hän pääsee lähemmäksi Acaciaa. Mutta työ kummitusjunan pelottelijana ei ole menestys. Nuori poika tikittävä ja kukkuva kello rinnassaan ei pelota, vaan ennemminkin naurattaa kyytiläisiä. Tohtori Madeleinen varotukset kaikuvat Jackin korvissa, mutta rakkauden palo on niin suuri, ettei Jack voi hillitä tunteitaan. Vastaako Acacia Jackin tunteisiin ja kestääkö Jack-paran sydän niitä voimakkaita tunteita, joista häntä oli koko sen astinen ikänsä varoiteltu?

Yritän käynnistää sydämeni mekanismia, mutta mikään ei auta, vajoan lapsuusmuistojen tummanpuhuvaan usvaan. Niin kuin kouluaikoina, pelko ottaa vallan. Voi Madeleine, olisit raivoissasi... Haluaisin niin kovasti, että tulisit ja kuiskaisit tänä iltana korvaani Love is dangerous for your tiny heart. Tarvitsen sinua niin palavasti juuri nyt...

Sydämen Mekaniikka on hullu, absurdi, liikuttava ja suorastaan friikki tarina ennen kaikkea rakkaudesta ja rohkeudesta. Toisaalta se on tarina erityisistä, hyljeksityistä ihmisistä. Kun näin kirjan kannen ensimmäisen kerran, minulle kävi melkein kuin Jackille Acacian ensi kertaa nähdessään, se teki lähtemättömän vaikutuksen. Tummanpuhuva kansi on varmasti yksiä tämän vuoden suosikkikansiani. Ja kun kirjaesittelyt lupasivat Timburtonmaista tunnelmaa, minun oli pakko saada kirja käsiini. Synkkä, jään valtaama 1800-luvun Edinburgh kuulosti yhtä aikaa kiehtovalta ja pelottavalta. Muutama lempielokuvani on juuri Tim Burtonin ohjaama ja totta tosiaan Sydämen mekaniikassa on sitä samaa hullun vinksahtanutta, mutta silti sydämellistä tunnelmaa, mitä esimerkiksi Burtonin animaatioissa on. Kuitenkaan ei niin romanttisella otteella kuin Burtoniin verratessa voisi olettaa, vaan ennemänkin se tunnelma tulee kirjan erikoisista henkilöistä ja ostin toki rakkaudesta ja sen kaipuusta. Näin sieluni silmin kirjan tapahtumat kuin elokuvatrailerina kirjaa lukiessani. Kirjan ympärillehän liittyy oma isompi kokonaisuus, sillä kirjan kirjoittaja, Mathias Malzieu julkaisi samoihin aikoihin saman nimisen ( La mécanique du coeur) konseptialbumin ja myöhemmin tästä on tulossa myös elokuva. Joskaan ei Tim Burtonin vaan Luc Bessonin ohjaamana. Malzieu on ranskalainen muusikko ja tämä on hänen ensimmäinen kirjallinen teoksensa.

Tarinan idea ja runko on toimiva, erikoinen ja mieleenpainuva. Pidän kovasti tällaisista friikeistä rakkaustarinoita, sillä niitä on aika harvoin tarjolla, ja taas ne perinteisemmät romanttiset hömpät eivät minuun oikein kolahda. Lukukomemus olisi aika lailla täydellinen ilman muutamaa, sinällään kuitenkin pientä seikkaa, joihin kiinnitin huomiota. Malzieu käyttää aika paljon erikoisia, 1800-lukuun todellisuudessa kuulumattomia sanavalintoja ja asioita. Tietääkseni 1800-luvulla ei ole vielä skeittailtu tai ovissa ei ole ollut ovikoodeja. En tiedä, onko tämä sinällään ehkä vielä hiomattoman kirjailijan tahattomia virheitä vai onko hän tarkoituksella halunnut liittää jotain nykyaikaista tarinaan lisäämään sen hullunkurisuutta, vaikea sanoa. Toisaalta hieman häiritsi sellainen korostettu seksuaalisuus paikoin, sillä esimerkiksi Acacian tavatessaan Jack on kuitenkin vasta kymmenvuotias ja silti ajattelee kuin mies himokkaasti. Nyt kun kuitenkin kirjoitan näitä epäkohtia ylös, alan toisaalta silti enemmän ajatella, että ne ovat juuri osa tätä hullunkurista tarinaa, sillä eihän tämä ole millään mittapuulla perinteinen tarina. Kokonaisuutena pidin aika paljon tästä eriskummallisesta tarinasta ja ennen kaikkea siitä filosofiasta, mikä tarinan taustalla mielestäni on, liittyen erilaisuuteen ja rohkeuteen elää sekä tuntea.

Minut pitää joka aamu vetää avaimella. Muuten saatan nukahtaa ikiuneen.

Sydämen mekaniikka on luettu myös:
Lumiomena-blogissa
P.S Rakastan kirjoja -blogissa  sekä
Kirjahamsteri -blogissa

4/5

torstai 20. lokakuuta 2011

Valhe & viettelys -Tarinoita pettämisestä

Valhe & viettelys -Tarinoita pettämisestä
Kustantaja: Helsinki-kirjat
Tekijät:
Riku Korhonen
Tiina Raevaara
Pasi Ilmari Jääskeläinen
Tuija Välipakka
Asko Sahlberg
Leena Parkkinen
Tommi Liimatta
Tiina Lymi
Sivuja: 189

En tiedä, milloin tulen muuttumaan. Mutta tiedän, että on liian aikaista pyydellä anteeksi sellaista, minkä saatan tehdä uudestaan.

Valhe & viettelys - Tarinoita pettämisestä  on kiehtova kaunokirjallinen antologia pettämisestä, petetyksi tulemisesta. Pikkujoulukauden lähestyessä iltalehtien lööpit alkavat tuttuun tapaan täyttyä jutuista, joiden mukaan niin ja niin moni suomalainen pettää parisuhteessaan. Valhe & viettelys on kuitenkin harvinaisen syväluotaava ja inhimillinen katsaus pettämisen moniin eri muotoihin. Puoliso voi pettää, mutta entä kun itse pettää, tai pettäjänä onkin oma terveys tai mieli? Mihin tässä enää voi luottaa vai onko kaikki lopulta yhtä petosta, itse elämäkin?

Teokseen on saatu niin huikea joukko kotimaisia kirjoittajia, että lukijana rima asettuu väkisinkin korkealle. Riku Korhosen Muotokuvassa pohditaan pettäjän kyvyttömyyttä parisuhteisiin mutta samalla myöskin selvään eroon. Tiina Raevaaran Perro negrossa pettäminen saa paljon syvempiä merkityksiä ja laajemmassa mittakaavassa, hiuksia nostattavalla tavalla. Pasi Ilmari Jääskeläisen Kirje Lethelle puolestaan esittelee erikoisen ja surullisen tarinan miehestä, joka sairastaa delfoilaista dementtiaa ja siten tarjoaa lukijalle kurkistuksen maagisen realismin sävyttämään maailmaan. Tuija Välipakan Itkevä Samettiruusu näyttää keskiluokkaisen perheen säröilyn, kuitenkaan toivoa unohtamatta. Asko Sahlbergin Keltainen sade on upean syksyisen tunnelman siivittämänä puhutteleva kertomus ihmisistä kipeiden muistojensa vankina. Leena Parkkisen Rouva Uljanovitch esittelee  miehen, millaista tuskin kukaan haluaa rinnalleen, mutta ketä Rouva Uljanovitch on sietänyt jo aivan liian kauan. Tommi Liimattan Venenäyttely peilaa lapsen silmin isoja tunteita ja asioita. Tiina Lymin Pankkiirin hevonen taas pohtii absurdein keinoin parisuhteen vääristynyttä dynamiikkaa ja oman kehonkin pettämistä.

Ei tarvinut laskea rimaa, sillä jokainen tarina on oma vahva kokonaisuutensa tässä sinällään toisistaan hyvinkin eri tyylisten tarinoiden joukossa. Juuri tuo tarinoiden tyylien ja lähestymiskulmien erilaisuus tuo oman rikkautensa tähän antologiaan. On myös hienoa, että ei ole tyydytty vain siihen ilmeisimpään pettämisen muotoon, eli puolison pettämiseen, vaan on menty pintaa syvemmälle. Koska tarinat ovat kuitenkin suhteessaan lyhyitä, en halua kovin paljon enempää niitä avata, ettei lukukokemus värity liikaa etukäteen. Mutta tiedättehän minut, pakko minun on vähän intoilla Jääskeläisen Kirje Lethelle tarinasta ja annettava teillekin vähän maistiaisia siitä. Tarinan idea on kutkuttava, mutta samalla myös surullinen ja juuri se luo vahvan pohjan sille. Tarinan mies kärsii taudista, jossa hänen muistot häviävät sitä mukaa kun niitä synnyttäneet tapahtumat ovat ohi. Toisaalta delfoilaiseen dementtiaan kuuluu toinenkin erikoinen piirre: siitä kärsivät pystyvät muistamaan tulevaisuuden tapahtumia, joskaan ei sekään täysin aukottomasti toimi. Ja kun lupasin niitä maistiaisia teille, tässä Kirje Lethelle - tarinasta muutama lainaus:

Mutta miten surra, kun ei tiedä, mitä kaikkea on menettänyt. Surukin on rikkautta, sillä siihen liittyy aina kaipaava, kaunis muisto. Tyhjyydestä sikiää vain tyhjyyttä.

Sisälleni oli avautunut 34 vuoden kokoinen tyhjä tila. Menneisyys oli amputoitu. Minut oli koverrettu ontoksi. Sieluni oli louhittu, murskattu ja levitetty tuuleen.


PS: Kurkatkaa myös Sinisen linnan kirjaston Marian arvostelu tästä!

5/5

keskiviikko 19. lokakuuta 2011

David Safier: Huono karma

David Safier: Huono karma
Kustantaja: Bazar 2011
Alkuteos: Mieses Karma
Suomentanut: Tiina Hakala
Sivuja: 280

Silmäluomieni takaa havaitsin, että näky muuttui yhä kirkkaammaksi. Kuin majakan valo. Se piti myös yhä kovempaa ääntä. Korvia huumaavaa. Räväytin silmäni auki ja näin hehkuvan tulipallon, joka syöksyisi suoraan minua kohti.
Tajusin välittömästi, etten mitenkään ehtisi väistää. Niinpä ajattelin vain: "On tämäkin älytön tapa kuolla!"

Kolmekymppisellä Kim Langella on ainakin ulkopuolisten silmin katsottuna sangen täydellinen elämä: upea ura televisiossa, rakastava aviomies, suloinen pieni tytär. Todellisuus pinnan alla on kuitenkin toinen. Kim on alaisilleen ilkeä, väheksyy aviomiestään jopa niin kovasti, että päätyy pettämään häntä ja yhteinen aika suloisen tyttärenkin kanssa on Kimille harvinaista herkkua. Aina tulee jotain tärkempää. Juuri kun kaikki Kimin mielestä on kuitenkin hyvin, putoaa venäläisestä avaruusasemasta lavuaari, jonka alle Kim epäonnekseen jää. Ei mikään kaunis loppu. Kim on kerännyt maan päällä niin paljon huonoa karmaa, että hän syntyy uudelleen -muurahaiseksi. Uuteen olomuotoonsa totutellessaan hän saa hyvin pian huomata, että hänellä on pitkä tie edessään hyvän karman hankkimiseksi. Apua hän saa yllättäen kohtalotoveriltaan itse Casanovalta, joka viettää ties monettako muurahaisen elämäänsä. Itsekästä elämää viettänyt Kim palaa muurahaisen elossaan kirjaimellisesti ruohonjuuritasolle ja monista uuden olomuodon tuomista fyysisistä rajoittuvuksistaan huolimatta kokee myös yllättäviä elämyksiä.

Kakun syöminen muurahaisen makuhermoilla oli kerrassaan räjähtävä kokemus vaikka vertaa. Se tuntui paremmalta kuin yksikään orgasmi - lukuun ottamatta niitä, jotka olin kokenut ensimmäisinä vuosina Alexin kanssa, sekä sitä, jonka olin saanut viettäessäni lemmenyön Daniel Kothin kanssa.

Mutta muurahaisena elossa on omat haasteensa. Ei riitä, että yrittää hankkia hyvää karmaa, sillä jonain päivänä voi yksinkertaisesti tulla tallotuksi, auringon kärventämäksi tai vaikka joutua entisen pahimman kilpasiskonsa suuhun. Silloin ei auta kuin toivoa, että on ehtinyt kerätä sen verran hyvää karmaa, että syntyy seuraavaksi edes vähän isompana eläimenä. Kim ei kestä katsoa sivusta, miten hänen perheensä jatkaa elämää ilman häntä. Itsekkyyden rippeitä on vaikea kitkeä, sen saa Kim huomata konkreettisestikin päätyessään välillä kastemadoksi. Sinnikäs Kim ei kuitenkaan halua luovuttaa, sillä pikku hiljaa hän ymmärtää, mikä hänen elämässään oli todella tärkeintä ja kuinka se kaikki oli hänen saatavillaan, mutta hän ei arvostanut sitä. Mutta tuottavatko Kimin ja kohtalotoveri Casanovan suorastaan hurjat yritykset puuttua Kimin perheen uuteen elämään tulosta? Kuinka paljon hyvää karmaa pitää ansaita, että saa oikeasti uuden mahdollisuuden? Ja ennen kaikkea, miten se on enää mahdollista, sillä se Kim Lange, jonka muut tottuivat näkemään, makaa jo syvällä maassa arkussa mullan alla.

Huono karma kirjassa on niin raikas, hauska ja houkutteleva kansi, että se itsessään innosti lukemaan kirjaa. Toisaalta ajatus uudelleen syntymisestä ja karman vaikutuksesta elämään vähän humoristisemmassa muodossa, kiinnostivat myös. Kirjan takakansi lupaa tikahduttavia nauruja, ja kyllä, niitä sain! Huono karma on kuin villi sekoitus toimivaa chick lit:iä (joskaan ei perinteisessä muodossa, mutta tuulahduksia tuosta gengrestä), fantasiaa, hirtehistä komediaa ja absurdia maailmaa. Lukijana asettuu itsekin kuin ruohonjuuritasolle tarkkailemaan maailmaa ja tämän jälkeen voi olla vaikea suhtautua muurahaisiinkaan enää vain "tuholaisina". Kirjoittaja David Safier on tunnettu saksalainen käsikirjoittaja ja kirjasta tietyllä tavalla henkiikin sellainen elokuvamaisuus. Jotenkin tuli lukiessa sellainen jännä mielleyhtymä jopa Douglas Adamsin Linnunradan käsikirja liftareille- elokuvan hauskasta absurdista maailmasta. Toisaalta päähenkilö Kimin persoonasta tuli mieleen välillä Sophie Kinsellan luoma himoshoppaaja-Rebecca, tosin hieman terävämmässä paketissa. Todellakin erilainen, virkistävä poikkeus gengressään.

"Elämässä ei ole pelättävää" - sepä vasta hienoa olisi, mutta ensin halusin tietää, kenen elämää elin. Sokean myyränkö ehkä? Emme olleet kuitenkaan maan alla, tunsin auringon lämmön. En siis ollut myyrä. Mikä sitten? Sokea lammasko? Sokea koira? Sokea kana? Löytäisinkö jyvän?


P.S: Myös Maija on lukenut tämän, hänen arvionsa voit lukea täältä!

3/5

maanantai 17. lokakuuta 2011

Jennifer Weiner: Ikuiset ystävät

Jennifer Weiner: Ikuiset ystävät
Kustantaja: Wsoy 2011
Alkuteos: Best Friend Forever 2009
Suomentanut: Aila Herronen
Sivuja: 363

Niinpä olin tulostanut kahdeksantoista pisteen lihavoidulla fontilla lapun, jonka olin teipannut jääkaapin oveen: MENIN TAPAAMAAN MATTHEW SHARPIA PERJANTAINA 23.11. JOS MINULLE TAPAHTUU JOTAIN, SYYLLINEN ON TODENNÄKÖISESTI HÄN. Olin lisännyt miehen puhelinnumeron, ravintolan nimen ja osoitteen ja vakuutuskortistani otetun kopion. Hetken mietittyäni olin kirjoittanut vielä: P.S HALUAISIN SOTILASHAUTAJAISET...sillä kukapa ei olisi halunnut? Kunnon torvenpäräytys takasi vuolaan kyynelvirran.

33-vuotias Addie Downs elää hyvin yksinkertaista elämäänsä lapsuudenkotiinsa jämähtäneenä. Addiella ei ole muita läheisiä kuin hoitokodissa asuva, nuorena auto-onnettomuudessa vammautunut veli. Hän maalaa työkseen kauniita postikortteja, haaveilee parisuhteesta ja elämästä, jota hänen vanha lapsuudenystävänsä Valerie Adler tuntuu nykyään viettävän, ollessaan uutiskanavan paljon puhetta herättäneenä säätyttönä. Aikaisin kuolleet vanhemmat, sairas veli ja raju ylipaino, jota vastaan hän vihdoin on onnistunut taistelemaan, ovat muovanneet Addien elämästä yksinäisyyden tyyssijan. Myös eräs tapahtuma menneisyydessä, kun hän ja Valerie vielä olivat nuoria tyttöjä, erotti hänet ainoasta hyvästä ystävästään lopullisesti. Addie luulee olevansa jo säälittävän elämänsä pohjalla noloine nettitreffiyrityksineen, kunnes eräänä yönä joku koputtaa hänen oveensa. Yönä, jota edeltävänä iltana oli vietetty luokkakokousta, minne Addie ei halunnut mennä muistelemaan tuskaisia vuosia koulukiusattuna hylkiönä. Viidentoista vuoden erossa olon jälkeen hänen ovellaan kuitenkin nyt seisoo Valerie, vaatteet veressä, apua pyytäen.

Pleasant Ridgen poliisipäällikön Jordan Novicin tylsä arki saa uusia sävyjä, kun luokkakokouksen jälkeen parkkipaikalta löytyy verinen vyö. Ihmissuhderintamalla säröjä sydämeensä saanut Jordan alkaa keskittää energiansa verisen vyön omistajan löytämiseen, sillä jossain voi olla myös ruumis. Hän on itsekin ensin huvittunut "suuresta verisen vyön mysteeristä", mutta kun selviää, että yksi luokkakokouksen osallistujista on kateissa, Jordan tajuaa tilanteen vakavuuden.

Valerien astuessa sisälle Addien kotiin ja elämään uudestaan, hän palaa väkisinkin muistoissaan tuohon aikaan yli viisitoistavuotta sitten, kun he kaksi olivat juuri ystävystyneet, veli Jon oli terve ja elinvoimainen nuorukainen, ja kaikki oli vielä niin hyvin. Sitten kuitenkin jotain meni vikaan ikävällä tavalla ja heidän ystävyys katkesi tähän hetkeen saakka. Mutta miksi Valerie nyt on hänen keittiössään apua vaatimassa? Oliko Valerie edes nuorena se, keneksi Addie häntä luuli? Voiko menneet antaa anteeksi ja unohtaa, varsinkin jos totuus on aivan toinen kuin se mitä on vuosia luullut? Mutta missä on tuo luokkakokouksesta kadonnut henkilö....

HÄN OLI TAIVAASSA. Se selittäisi kaiken. Hän oli jäänyt tiellä kulkiessaan auton alle ja kuollut tai ehkä hän oli jäätynyt kuoliaaksi tienposkeen, ja nyt oli taivaassa, ja taivas oli valkoinen sänky, jossa oli valkoinen pitsikatos, ja seinään naulattu valkoinen, simpukoilla koristeltu piiristi, jota vastapäisen lipaston päällä oli pitsiliina ja maalattuja, koreapukuisia kipsinukkeja, jollaisia yksinäiset, kissojen kanssa asuvat naiset ostelivat iltaisin ostoskanavalta. "A new... day... has... come", suloinen sopraanoääni lauloi. Taivaassa taustamusiikkina soi siis Celiné Dion, Dan ajatteli.

Ikuiset ystävät on amerikkalaisen Jennifer Weinerin kuudes romaani, vaikkakin kirjan etukansilieve väittää edellistä, Tietyt tytöt, romaania ensimmäiseksi. Weinerin alkupään kirjat, Hyvä sängyssä ( 2002), Lainakengissä (2003), Pieniä maanjäristyksiä (2005) on kustantanut Otava, mutta seuraavat Rikoksia ja hiekkakakkuja (2008) sekä Tietyt tytöt (2010) kylläkin jo Wsoy. Olen lukenut kaikki Weinerin käännökset ja pitänyt erityisen paljon Hyvä sängyssä sekä Lainakengissä -teoksista. Myös Rikoksia ja hiekkakakkuja sekä Pieniä maanjäristyksiä ovat olleet ihan kelpoa viihdettä. Tätä edeltävä Tietyt tytöt, oli kuitenkin jonkin asteinen pettymys tylsyydessään. Ajattelin jopa, että näinköhän Weineriltä tulee enää sitä samaa tuttua tasoa vai onko aika vain ajanut chick lit:sä ohitse kohdallani. Onneksi tartuin tähän Weinerin uusimpaan, sillä nyt on Weiner palannut siihen tuttuun viihteelliseen ilotulitukseen, mitä alkupään kirjoissa oli. Tietenkin chikclittiä täytyy lukea tietyllä asenteella, eli hyväksyä se, että päähenkilöt ovat usein vähän hupsuja, yliampuvia ja juoni itsessään usein pääosin ennalta-arvattava. Weinerin teoksissa on kuitenkin usein kaiken sen viihteellisyyden taustalla todella isoja teemoja, kuten tässäkin: koulukiusaaminen, vanhempien kuolema, ulkonäköpaineet osana identiteettiä, avioero, lapsettomuus, syöpä, pettäminen. Weinerin ollessa parhaimmillaan hän osaa tarjoilla koko paketin suloiseen hömppään käärittynä niin, ettei lukemisen jälkeen jää raskas olo, muttei liian tyhjäkään, mikä taas on chick lit-kirjallisuuden kompastuskiviä.

Kiinnitän aika harvoin huomiota käännösten kieleen, mikä kuvastaa ehkä erityisesti sitä, että ne ovat useimmiten niin taidokkaasti tehtyjä, etten ne ns. tartu silmiin. Tässä kuitenkin paikoin huomasin jopa ihan pieniä kirjoitusvirheitä, mutta myöskin hieman tönkköjä lauserakenteita. Se ei kuitenkaan vie kirjasta sitä tärkeintä, hyvää lukukokemusta, mutta paikoin pysähdytti tuijottamaan jotain sanaa tai lausetta. Pääosin kieli on kuitenkin sujuvaa, ja uskoisin, että ihan kohtuu hyvin alkukielistä teosta mukailevaakin. Nautin kirjan lukemisesta, sillä tätä edeltävät chick lit-lukukokemukset ovat olleet vähän pliisuja. Nyt sain sitä, miksi yleensäkin aika ajoin hakeudun tämän gengren pariin: elämänmakuista hupsuttelua pilke silmäkulmassa, muttei kuitenkaan liian vaaleanpunaisten lasien läpi tarjoiltuna. Ja erityishuomiona on myös mainittava, että muutama isompi juonenkäänne pääsi todellakin yllättämään ja kirvoitti kesken lukemisen ihastuneen ooh -huudahduksen.

Myös Salla on lukenut tämän, kurkatkaa hänen arvionsa täältä!

3/5

sunnuntai 16. lokakuuta 2011

Patricia Cornwell: Kuolleiden satama

Patricia Cornwell: Kuolleiden satama
Kustantaja: Otava 2011
Alkuteos: Port Mortuary
Suomentanut: Ilkka Rekiaro
Sivuja: 398

Avaan suuni suureksi huuhdellakseni pois kurkkuun takertuneen palaneen ja mätänevän ihmisruumiin maun. Tämänpäiväisen työni löyhkä nousee höyryn mukana nenäonteloihini, mädät molekyylit ovat kanssani suihkussa. Harjaan kynnenalusiani pullosta puristamallani antibakteerisaippualla, jolla pesen myös astiat ja desinfioin kenkäni rikospaikoilla, ja harjaan hampaani, ikeneni ja kieleni Listerinellä. Pesen sieraimeni mahdollisimman syvältä, kuuraan ihoni jokaisen neliösentin ja pesen sitten hiukseni, en kerran vaan kahdesti, eikä haju lähde vieläkään. Tuntuu, etten saa itseäni puhtaaksi.

Kuolinsyyntutkija Kay Scarpetta joutuu vihdoin kasvotusten raskaan menneisyyden salaisuutensa kanssa, Patricia Cornwellin kahdeksannessatoista Scarpetta-jännärissä. Scarpetta on viettänyt viimeiset kuusi kuukautta ilmavoimien tukikohdassa Doverissa opetellakseen virtuaalista ruuminavausta. Doverissa olo nostaa vanhoja muistoja pintaan, kun Scarpetta parikymmentä vuotta aikaisemmin aloitteli uraansa pestautumalla ilmavoimiin maksaakseen isot opintovelkansa lääketieteellisen opinnoista. Nuori Scarpetta joutui Etelä-Afrikassa keskelle kauheuksia, jotka eivät jätä häntä vieläkään muistoissa rauhaan. Hän joutui tilanteeseen, josta maksaa henkistä velkaa vieläkin.

Scarpetan siskontytär Lucy sekä  vanha luottoystävä, etsivä Marino tulevat yllättäen hakemaan Scarpettaa tukikohdasta takaisin Massachusetsiin, missä hänen oma laboratiorikeskus CFC sijaitsee. CFC:n kylmiöön tuotut nuoren miehen ruumis on alkanut vuotaa jälkikäteen verta niin rajusti, että hänen epäillään olleen vielä hengissä kylmiöön suljettaessa. Järkyttynyt Scarpetta haluaa heti tutkia, voiko epäily olla totta ja pelkää samalla, että tapaus voi tuhota hänen ja muiden CFC:läisten urat. Pian käy kuitenkin selväksi, että nuori mies on vain jäävuoren huippu. Scarpetan ollessa Doverissa, laitosta on johtanut Scarpetan suojatti, oikeuslääkäri Jack Fielding, mutta nyt Jack on kadonnut ja moni asia CFC:ssä on selvästi hunningolla. Scarpetan puolisolla, Bentonilla on potilaana nuori mies, joka väittää syyllistyneensä järkyttävään pienen pojan tappoon aikaisemmin. Benton tuntuu olevan myös perillä CFC:n tapahtumista enemmän mitä haluaa kertoa Scarpetalle. Hämmentynyt Scarpetta ei tiedä, voiko luottaa enää edes Lucyyn, Marinoon tai jopa Bentoniin. He kaikki tuntuvat salaisevan jotain isoa, josta hän saa vain tiedon murusia. Mitä enemmän Scarpetta noita murusia saa eteensä, sitä selvemmin hän tajuaa, että häntä on vastassa jotain äärimmäisen vaarallista. Selittämättömällä tavalla kuollut nuori mies, Bentonin outo potilastapaus, kadonnut Jack sekä pelottava uusi äärimmilleen kehitetyn nanoteknologian mahdollistama neuroterrorismi, jonka kanssa Scarpetta ensi kertaa joutuu vastatusten. Onko Scarpetta joutunut salaisuuksien ja petosten vaaralliseen verkkoon ilman ulospääsyn mahdollisuutta? Onko hänen kivuliaalla menneisyyden salaisuudella joku yhteys tähän kaikkeen? Keneen hän voi lopulta enää luottaa? Ja kuka hän itse on kaiken tämän keskellä?

Kuolleiden satama ei ole ihan perinteinen Scarpetta-tarina. Toisistaan hyvin irrallaan olevilta vaikuttavat tapahtumat alkavat pikku hiljaa kietoutua yhteen suureen petoksen verkkoon. Armeijan salatut teot, nanoteknologia terrorismin välineenä sekä päähenkilöiden menneisyyden valinnat ja teot luovat tarinan, jossa huomio ei saa hetkeksikään herpaantua muualle. Kuitenkin kaiken keskiössä on nyt voimakkaasti Scarpetta itse, niin hänen menneisyytensä painolastin kuin nykyhetkensä valintojen suhteen. Scarpetta ei pidä siitä, miten epäilevin silmin hänen läheisimmätkin tuntuvat nyt häntä puntaroivan, ja on siksi itsekin heikoilla. Olen lukenut kaikki edeltävätkin Scarpetta-jännärit ja siten koen Scarpetan hyvin läheisenä, tuttuna henkilöhahmona. Kuolleiden satama antaakin mahdollisuuden kurkistaa arvostetun Scarpetan omaan menneisyyden häpeätahraan, mutta toisaalta myös epävarmempaan puoleen Scarpetassa. Vaikka pidin tästä ominaisuudesta kovasti, hapuilin kirjan puolivälissä itse jännäritarinan suhteen. Armeijan kuviot, nanoteknologia sekä todella monesta ensin hyvinkin toisistaan erillään olevista tapahtumista muodostuva juonikuvio meinasivat välillä uuvuttaa. Olisin ehkä kaivannut välillä enemmän sitä perinteisempää, konkreettisella tavalla jännittävämpää juonta, mutta loppua kohden tarina kietoi taas otteeseensa. Toisaalta, tämä on jo Cornwellin kahdeksastoista Scarpetta-jännäri ja väkisinkin mietin, voiko se sama jännite ja ote kantaa loputtomiin? Vielä en kuitenkaan ole valmis tai edes halukas hyvästelemään Scarpettaa, vaan odotan fanin uskollisella hartaudella hänen seuraavaa Scarpetta-tarinaa.

Siinä on syy nanoteknologian lääketieteelliseen käyttöön: sen avulla voi hoitaa sairauksia niin että lääkkeet eivät vaikuta koko elimistöön ja ovat sen ansiosta vähemmän haitallisia. Tässä kuten aina pätee, että kaikkea, mitä voidaan käyttää hyvään, voidaan ilman muuta käyttää myös pahaan.    

3/5

perjantai 14. lokakuuta 2011

Ruohoa lunta

Ruohoa lunta
Alkuteos: Go ask Alice ( 1971)
Kustantaja: Otava 1985
Suomentanut: Pirkko Talvio-Jaatinen
Sivuja: 184
(Kuva alkukielisen teoksen kannesta)

En tiennyt mikä oli todellista ja mikä ei. Olinko minä pöytä vai kirja vai musiikki vai olinko osa niitä kaikkia, eikä sillä ollut edes väliä, sillä olinpa mikä tahansa minä olin suurenmoinen. Ensimmäisen kerran koko elämässäni niin pitkälti kuin muistan olin täysin estoton. Tanssin kaikkien edessä, esitin, näyttelin, nautin joka sekunnista pakahtuakseni.

Amerikkalaisen keskiluokkaisen perheen 15-vuotias Alice elää hyvin tavallista elämää. Alice arki on tyypillistä teini-ikäisen nuoren tytön arkea ihastumisineen, ulkonäköpaineineen ja kapinoineen vanhempia vastaan. Kesäloma isovanhempien luona saa kuitenkin yllättävän käänteen, kun Alice päätyy kokeilemaan tietämättään bileissä huumeita. Alkujärkytyksen jälkeen Alice tekee bileissä huumehuuruisen "matkan" jonka aikana kokee olevansa onnellisempi kuin koskaan. Kokeilun jälkeen hän kuitenkin uskoo, että kokeilu jäi vain kertaluontoiseksi ja yrittää hankkia tietoa huumeista sekä niiden vaarallisuudesta. Monella tapaa vapaamielinen suhtautuminen huumeisiin uusissa kaveripiireissä ei kuitenkaan auta kerran herännyttä kiinnostusta, vaikka Alice yrittääkin sitä tukahduttaa. Alicen kokema yksinäisyys uuteen kaupunkiin muuttaessa kasvaa ja kun seuraava tilaisuus kokeilla huumeita, tulee eteen, on polku sille tielle jo pedattu kuin valmiiksi.

Jospa vain vanhemmat kuuntelisivat! Jospa he vain antaisivat meidän puhua sen sijaan että aina ja ikuisesti natkuttavat ja saarnaavat ja nälvivät ja oikaisevat ja haukkuvat, haukkuvat, haukkuvat! Mutta nepä eivät kuuntele! Ne eivät kerta kaikkiaan viitsi kuunnella ja me lapset saamme luvan vetäytyä samaan vanhaan turhauttavaan, yksinäiseen, eristäytyneeseen nurkkaukseemme vailla sanallista sen paremmin kuin fyysistäkään läheisyyttä.

Kun Alicen vanhemmat tajuavat, mistä on kyse, on Alice "matkallaan" jo niin pitkällä, ettei sillä ole kuin yksi päätepysäkki.

Nousin äsken sängystä ja kävelin peilille. Minulla on lasta neljässä varpaassa, ilmeisesti nekin ovat murtuneet. En ollut millään tuntea itseäni. Naamani on muodoton ja turvonnut ja mustelmilla ja ruhjeilla ja raavittu ja revitty ja hiuksistani on revennyt isoja tukkoja, päässäni on aivan kaljuja laikkuja. Ehkei se ollutkaan minä.

Lunta ruohoa on väitetty olevan tuntemattoman tekijän, 15 -vuotiaan tytön päiväkirja reilun vuoden tapahtumista elämässään. Ja nyt tullaan asiaan, joka muutti minun lukukokemusta aika tavalla, joten jos et halua tietää kirjan tekemiseen tms liittyvistä asioita tämän enempää, kannattaa jättää loppu lukematta!! Luvassa nimittäin sitä paljon pelättyä spoilaamista, joskaan ei itse kirjan sisällöstä. Erehdyin kesken lukemisen googlella hakemaan tietoa kirjasta, sillä olihan se aika puhutteleva lähtökohdiltaan, tai väitetyiltä sellaisilta. Oliko käsissäni tosiaankin jonkun oikean, rankan huumekohtalon kokeneen nuoren tytön todellinen päiväkirja käännöksenä? Kirjahan on herättänyt aikanaan varsinkin paljon kohua juuri tuon piirteen vuoksi. Pienellä googlettelulla löysin kuitenkin tiedon, että kirjan on kirjoittanut amerikkalainen psykologi & mormooni Beatrice Sparks huumevalistustarkoituksessa. Kirjan tyttö olisi muodostunut pitkälti niiden ongelmanuorten kokemuksista, joihin hän oli työssään törmännyt, mutta ilmeisesti myös yhden tietyn tytön samankaltaisista vaiheista. (Tarkempaa tietoa mm. tästä linkistä, englannin kielellä)

Jostain syystä tuon tiedon luettuani en osannut enää yhtään asennoitua kirjaan vaan minua melkeinpä ärsytti. Tuntui jotenkin väärältä ja falskilta, että joku on kirjoittanut tuollaisen teoksen ja huijannut kaikkia luulemaan, että sen kirjoittaja on tarinan tyttö. Tuon seikan takia lukeminen sai vähän sellaisen nihkeän sävyn, että edes loppuratkaisua lukiessa en vain osannut tunnetasolla eläytyä juttuun. Monet pikkuseikat alkoivat myös häiritä, mm. kielenkäyttö pätkissä joissa Alice oli jo käyttänyt tovin huumeita. Tekstissä oli silloin useita kirjoitusvirheitä ja väkisin ajattelin, että kirjoittaja oli sillä halunnut lisätä sitä mielikuvaa huumeongelmaisesta tytöstä, joka kirjoittaa päiväkirjaa. Toisaalta uskon, että ihan äskettäin lukemani tositarina huumehelvettiin joutuneesta Nancy Spungenista vaikutti tähän lukukokemukseen. Nancy oli niin voimakas lukukokemus vielä näin aikuisen silmin ja enemmänkin kuin nuorena, jolloin luin sen ensimmäisen kerran. Halusin kuitenkin lukea tämän, sillä nyt tänä syksynä minulla on syttynyt halua lukea kirjoja tavallaan "teemoittain". Toki Lunta ruohoa on paikoin puhutteleva ja kirjoittaja on osannut hyvin ilmentää erityisesti sitä nuoren mielen ailahtelevuutta ja herkkyyttä. Nuorille tämä toimisikin mielestäni sopivana huumevalistuksena, kuten kirjoittaja alunperin tarkoittanutkin.

PS: Kaunista syksyistä viikonloppua kaikille teille! Ja tervetuloa taas muutama uusi lukijaksi kirjautunut mukaan!

torstai 13. lokakuuta 2011

Kolme kovaa kotimaista

Minua on näin jälkikäteen vähän harmittanut, etten lähtenyt mukaan kirjablogistaniassakin kiertävään musahaasteeseen. Toki voisin tehdä sen vielä nytkin, mutta on niin paljon kaikenlaista  muuta, että sen sijaan haluan jakaa kanssanne "kolme kovaa kotimaista" suosikkiani, joiden musiikkia kuuntelen päivittäin. Ja näiden miesten äänessä ja lauluissa ei kuitenkaan kovuudesta ole tietoa, vaan laulut ovat kuin linnunmaitoa sielulle.

Tuomas Peurakoski Ensemble on näistä kolmesta uusin tuttavuus, mutta nousi heti jo yhden kappaleen perusteella suosikkikolmikkooni. Julkaisu on kokoonpanon ensimmäinen pitkäsoitto, mutta sitä ei uskoisi, sillä se on niin valmis kokonaisuus tasalaatuista musiikkia. Lauluja on kuvailtu seuraavasti: "Lauluja kuin pieniä elokuvia", ja todellakin! Varsinkin lempikappaleeni Beguinen maailma on sellainen, että sitä kuunnellessa siirtyy jonnekin muualle, kuin missä todellisuudessa on. Beguinea pääsee kuuntelemaan esimerkiksi täältä. Yhtyeen kotisivuilla on myös muutkin kappaleet kuultavissa. Tämä levy on näistä kolmesta se, minkä laitan soittimeen kun haluan rentoutua ja rauhoittua, mutta toisaalta nauttia sanoista, jotka eivät tarjoile valmiina heti kaikkea vaan kuulija saa itse tehdä syvempiä tulkintoja. Tuomaksen äänessä on jotain hyvin rauhoittavaa mutta samalla niin voimallista. Vaikka hänen äänensä on omanlaisensa, välillä kuulen siitä mukavalla tavalla kaikuja joistain tutuista miesartisteista. Tässä pieni tekstiote lempparistani Beguinesta:

meren alla on helpompi hengittää
kun taivaankannen alla on päivittäin pimeämpää
vuonna yksi ja kaksi
vuonna yksi ja kaksi
vuonna yksi ja kaksi
vuonna yksi ja kaksi

näin veden virrat mukanaan
tanssiamme kuljettaa
liike viestin molemmille kirjoittaa
eikä meistä kumpikaan
muista mistä toinen
saapuikaan


Juha Tapion kappaleista olen pitänyt jo muutaman vuoden ajan, mutta vasta tänä syksynä syttyi kunnolla rakkaus hänen kappaleisiin. Uusin levy Hyvä voittaa, on aivan ihana. Juha Tapio laulaa elämästä ja ihmissuhteista niin osuvasti, että voi vain nyökytellä päätään kuunnellessa levyn kappaleita.
Levyltä erityisesti Sitkeä sydän on soinut repeatilla soittimessani. Sitkeän sydämen pääset kuuntelemaan esimerkiksi täältä.

Juha Tapio on jo ns. pitkän linjan artisti, mutta vasta viime vuosina noussut tunnetummaksi ja suosionsa huipulle. Hänen pohdiskelevat tekstinsä laulunsanoissa kertovat isoja tarinoita elämästä ja toisaalta hyvin erilaisistakin elämäntilanteista.


Tässä näyte Niin kuin sinäkin -kappaleen hienoista sanoituksista:

Mutta joskus jokainen 
Tuntee vaihteluita onnen 
Elon iskut ymmärtää 
Vaikket kyyneleitään nää 
Sillä joskus jokainen 
On ollut vailla lohduttajaa 
Niin kuin sinäkin 
Niin kuin sinäkin 

Samuli Edelmann, suosikkini jo nuoruusvuosilta, näyttää uuden levynsÄ myötä, ettei Samulin ote ole vuosien varrella himmennyt yhtään. Jo levyn nimikkobiisi, Ei mitään hätää, on upea. Tuntuu, että näissä uuden levyn kappaleissa on juuri sitä 90-luvun Samulin kappaleiden samettista otetta. Lauluista paistaa läpi tietty varmuus, minkä voi vain ikä ja kokemus tuoda. Nimikkobiisin pääsee kuuntelemaan täältä. Mielenkiintoinen yksityiskohta on muuten se, että kyseisen biisin on sanoittanut Hanna Pakarinen sekä Teleksistä tuttu Markus Koskinen.

Samulillakin on takanaan pitkä ura niin laulujen kuin näyttelemisen saralla. Häneltä on tullut oman musiikin lisäksi yhteistyön helmiä mm. Jipun kanssa sekä Virsiä-kokoelmia.

Tässä näyte vielä Ei mitään hätää -biisin sanoista:
Kun suru tulee saumoista läpi, 
voit luottaa minuun.
Ja kun sä et uskalla, 
sanoo niitä sanoja, 
joilla voisit ratkaista kaiken, 
voit luottaa minuun. 
Voit luottaa


Ei mitään hätää, 
jos ei omat voimat riittäneet. 
Ei mitään hätää, 
se olen minä joka voin kuivata 
sun kyyneleet.




keskiviikko 12. lokakuuta 2011

Tunnustan


Sain A Blog With Substance- tunnustuksen sekä Ammalta että Maijalta, kiitos! Tunnustuksen idea on seuraava:

1. Kiitos tunnustuksen antajalle
Lämmin kiitos molemmille teille, Amma ja Maija!

2. Tunnustus kahdeksalle blogille
Koska vastaan haasteeseen tavallaan vähän jälkijunassa, minusta tuntuu, että kuta kuinkin kaikki ovat tämän saaneet. Toisaalta myönnän olevani nyt vähän kiireinen, ja siten en ehdi käydä läpi kaikkia seuraaminia blogeja, josko joku suosikkiblogini onkin vielä ilman tunnustusta. Joten tämä on ihan kaikille teille, ketkä olette vielä jääneet ilman ja haluatte tarttua tähän!

3. Ilmoita edellämainituille
Täten siis tässä ilmoitan, että olkaatte hyvä ja ottakaa halutessanne mukaan :)

4. Kerro kahdeksan satunnaista asiaa itsestäsi
Hmm..olen jo aika monen haasteen merkeissä kertonut itsestäni niin lukemiseen, persoonaan kuin elämääni liittyviä asioita, joten keskityn nyt vain tämän hetken fiiliksiin ja asioihin näissä tunnustuksissani:

1. Vietin viikonloppuna ehkä elämäni hauskimmat syntymäpäivät kymmenen ihanan ystävän ja kaverin kanssa.
2. Harmittelen kovasti, että upea Downton Abby-sarja ykkösellä eilen päättyi toistaiseksi, sillä haluaisin heti nähdä lisää jaksoja tuosta yhdeksi suosikkisarjakseni muodostuneesta ohjelmasta.
3. Minua väsyttää ihan liikaa, mutta saan vain syyttää itseäni kun valvon liian myöhään.
4. Koen pientä kirjallista ahdistusta, koska kirjapinoissani on odottamassa jo niin monta kiinnostavaa kirjaa, mutta aika ei anna myöten lukea niin usein kuin haluaisin.
5. Aloin vetämään vähän aikaa sitten äitien lukupiiriä, ja olen siitä kovasti innoissani.
6. Tässä vaiheessa vuotta kun pimeän aika lisääntyy, huomaan meneväni säästöliekille ja energiat ovat huomattavasti vähemmässä kuin muina vuodenaikoina. Vaikka rakastan talvea(kin), olen ollut edellisessä elämässä ehkä karhu, sillä kaipaan toisinaan talviunille.
7. Minulla on nyt kesken kirja, jonka käännös on tehty 1985, eli pian luvassa todellakin vanhempaa kirjallisuutta uutuuksien sijaan.
8. Minulla tekee mieli suklaata.      
                                                         
                                                                 **************




Cherry on Top -tunnustuksen sain Aikatherinelta, kiitos! Ja tässä ideana on:


1. Antaa tunnustus eteenpäin heille, joista pidän, ja jotka inspiroivat
Tämän tunnustuksen kanssa on sama tilanne kuin ylläolevan, eli napatkaa  rohkeasti mukaan jos on jäänyt joltain saamatta tämä! Teitä ihanan inspiroivia bloggaajia on kirjablogistania täynnä!

2. Listata kolme itselle rakasta asiaa
1. Lapseni ja puolisoni, läheiset, ystävät. Ilman heitä en olisi enää mitään, he ovat kaikkeni.
2. Terveys. Niin oma kuin läheisten, tietenkin. Usein sen tärkeyden huomaa, kun se on uhattuna tavalla tai toisella, ja siitä on valitettavasti niin omalla kuin läheisten kohdalla viime ajoiltakin kokemusta.
3. Kirjat. Luenko elääkseni vai elänkö lukeakseni? Kirjat ja lukeminen on tärkein ja rakkain harrastus, henkireikä.

3. Laittaa esille kuva, jota rakastan ja kertoa miksi
Tähän kuvaan tiivistyy niin paljon: läheisyys, veljeys, lapseni, kirjat ♥

tiistai 11. lokakuuta 2011

Netta Walldén: Ruben ja rouva Mallamudin tapaus

Netta Walldén: Ruben ja rouva Mallamudin tapaus
Kustantaja: Wsoy 2011
Kannen suunnittelu: Laura Valojärvi
Sivuja: 161

Saarnilaaksossa, Rubenin ja Lisan naapurissa asuu omituinen rouva Mallamud, joka herättää ihmetystä monissa naapureissaan. Erityisesti Ruben on kiinnostunut äänistä, joita rouva Mallamudin pihapiiristä kuuluu. Omituista kahinaa, lepatusta ja aina välillä pehmeitä kolahduksia. Tumps. Tumps-tumps. Ja mitä ovat nuo kymmenen kiinalaista posliininukkea, jotka tuijottavat rouva Mallamudin ikkunasta? Huhu kertoo, että kun rouva Mallamud jäi leskeksi kolmekymmentä vuotta sitten, hän rakennutti talon jättiläismäisen pesukoneen ympärille, joka ei mahtunut ovesta sisään. Mitä yksinäinen vanha rouva oikein tekee isolla pesukoneella?

Ruben päättää ottaa selvää yhdessä siskonsa Lisan kanssa äänistä salapoliisimaiseen tyyliin. Lastenhuoneen oven takana he pitävät salaisia kokouksia ja tekevät suunnitelmia, kuinka ratkaista rouva Mallamudin mysteeri. Ruben ja Lisa eivät ole ainoita, keitä erakoituneen naapurin rouvan toimet kiinnostavat, ja niinpä hänet kutsutaankin eräänä päivänä päivälliselle naapurustoon. Mutta saapuuko rouva Mallamud? Ja ratkaisevatko Ruben ja Lisa rouva Mallamudin merkillisen tapauksen? Ja mitä ihmettä posteljooni Pasternak tekee poliisien kera eräänä aamuyönä rouva Mallamudin pihassa?

Rouva Mallamud käveli salin ikkunalla olevien kuuden kiinalaisen posliininuken viereen ja asettui seisomaan puuttuvien nukkejen jättämään tyhjään tilaan. Yö oli niin pimeä kuin se pimeimmillään saattoi olla. Nuket tuijottivat avaruutta silmät ammollaan, mutta rouva Mallamud räpäytti silmiään, ja hänen poskeaan pitkin vieri alas yksinäinen kyynel.

Ruben ja rouva Mallamudin tapaus on esikoisteos, joka aloittaa sarjan Saarnilaakson oudoista tarinoista. Netta Walldén kirjoittaa tekstinsä niin hyvin, että se osuu aikuisenkin lukijan makuun. Tekstistä paistaa läpi hyväntuulinen huumori ja tietty tarkkanäköisyys varsinkin aikuisten ihmisten suhteen. Tarina on jaettu hauskasti lukuihin eri kertojien näkökulmasta: Ruben ja Lisa, heidän vanhempansa Valdemar ja Virginia Pinterä, tietenkin myös rouva Mallamud, posteljooni Pasternak sekä kymmenen pientä kiinalaisnukkea. Esikoinen ei ehkä vielä jaksa kuunnella pelkkiä tarinoita, mutta varmasti jo ensi vuonna pääsemme yhdessä ratkomaan rouva Mallamudin tapausta. Tällaisia kirjoja on nimittäin hauska lukea ihan aikuisenkin näkökulmasta. Lukujen alkua elävöittävät hauskat kuvittaja Laura Valojärven mustavalkopiirustukset tarinan henkilöistä. Viehättävin osuus kirjassa oli mielestäni nuo merkilliset kymmenen pientä kiinalaista posliininukkea, jotka vartioivat ikkunalaudalla.

She shows no emotion at all
stares into space
like a dead china doll


Elliot Smith, Waltz #2


maanantai 10. lokakuuta 2011

John Ajvide Lindqvist: Kultatukka, tähtönen

John Ajvide Lindqvist: Kultatukka, tähtönen
Kustantaja: Gummerus 2011
Alkuteos: Lilla stjärna
Suomentanut: Jaana Nikula
Kannen suunnittelu: Sanna-Reeta Meilahti
Sivuja: 575

Lapsi huusi huutamistaan eikä ääni muistuttanut mitään mitä Lennart oli ennen kuullut. Se ei ollut särkynyttä eikä valittavaa. Se oli yksi ainoa kirkas ja puhdas sävel joka kohosi kaltoin kohdellusta ruumiista. Lennartilla oli korvaa eikä hän tarvinnut äänirautaa kuullakseen että se oli E. Heleä E, joka sai lehdet väräjämään ja linnut kohoamaan puista.

Elämäänsä ja vaimoonsa kyllästynyt keski-ikäinen Lennart löytää metsästä avoimesta haudasta muoviin käärityn tyttövauvan henkitoreissaan. Vauva ei itke eikä ääntele muuten kuin puhkeamalla yhtäkkiä taivaallisen kauniisiin säveliin. Vauva ei tunne kipua, eikä reagoi voimakkaasti juuri mihinkään ympäristössään. Lennart päättää alkaa hoitamaan ja kasvattamaan tuota selvästi poikkeuksellista vauvaa kellarissaan. Lennart haluaa yrittää vaalia tytön erityistä kykyä yhtyä mukaan mihin tahansa musiikkiin puhtaalla äänellään. Vuosien saatossa hän vakuuttaakin tytön siitä, että ulkopuolella olevat ihmiset, Isot, ovat vaarallisia ja haluavat syödä tytön. Tyttö varttuu kellarissa ilman muita virikkeitä kuin musiikki sekä Lennartin ja vaimonsa Lailan vierailut. Laila ymmärtää, ettei tilanne ole normaali ja tyttö tarvitsisi muutakin, mutta ei uskalla ryhtyä kapinaan Lennartia vastaan. Sillä kun Lennart on päättänyt jotain, se pitää. Lennart on päättänyt, että hinnalla millä hyvänsä, hän kasvattaa tytön.

Sinä olet lahja. Sinut on annettu minulle.

Samaan aikaan, jossain toisaalla kaupungissa kasvaa melkein saman niminen- ja ikäinen tyttö, joka elää tavallista elämää tavallisessa perheessä. Tytöstä kuitenkin varttuu nuori, jota kiusataan ja hyljeksitään koulumaailmassa. Vanhemmat eivät näe isoa yksinäisyyttä tytön sisällä. Mutta sitten nuo kaksi, kuin eri maailmoista lähtöisin olevaa, kohtaavat toisensa 14-vuotiaina ja jokin kauhea saa alkunsa ystävyyden värein väritettynä. Jotain heidän sisällään herää, syntyy.

Kaikilla on oikeastaan jokin aivan toinen nimi
Jokaisen ihmisen sisällä on toinen ihminen
Puhe sanoo väärin ja sanojen takana on toisia sanoja
Meidät näkee vain pimeässä
Meidät kuulee vain kun on hiljaista

Lindqvistin Kultatukka, tähtönen on hyytävä tarina erilaisuudesta, ystävyyden voimasta ja varjoista, riistämisestä sekä pahuudesta. Se pureutuu kirjaimellisesti poran lailla syvälle kipeiden ja pelottavien asioiden ytimeen, niin että lukiessa tekisi mieli paikoin itkeä ja huutaa. Voimakkaan yhteiskunnallisen otteen tuo musiikkiteollisuuden raadollisuuden ilmentäminen suorastaan kuvottavan sairaine edustajineen, jotka luotsaavat nuoria lahjakkuuksia alalle epäinhimilliä uhrauksia vaatien. Toinen vahva teema syntyy nuorten pahoinvoinnista sekä internetin luomasta voimakkaasti yhteisöllisyydestä. Lindqvist ei kuitenkaan osoittele ketään, vaan taitavasti vain näyttää, miten asiat voivat mennä. Yksi tarinan hienoimmista pohjavireistä onkin uhriuden olemus, kuka todella on lopulta uhri ja kuka ei. Lindqvistin teksteille tyypillisesti tarinassa on tietty erityinen väreily jotain selittämätöntä.

Myös Marjis on lukenut kirjan ja hyvin totesi, että kirja piti hetkeksi keskeyttää, kun se on kaikessa kauheudessaan niin hyvä. Todellakin, vaikka kirjan väkivaltaisimmat kohdat tekivät melkein pahaa, motiivit ja syyt niiden taustalla ovat niin isoja teemoja, että kirja tarvitsee nuo kauheudet. Kirja ei varmasti siksi sovikaan kaikista herkimmille ihmisille. Olen lukenut Lindqvistiltä aikaisemmin Ihmissataman, josta pidin kovasti. Kultatukka, tähtönen nousee kuitenkin selvästi korkeammalle ja jättää todella voimakkaan kirjallisen jälkimaun. Vahvojen ja yhteiskunnallisesti hyvin ajankohtaisten teemojensa myötä kirja oli minulle yksiä tämän vuoden voimakkaimpia lukukokemuksia ja tulee takuuvarmasti pääsemään loppu vuodesta tekemääni TOP 10 listaani. Kirjan lukeneet ymmärtävät kun lopuksi totean, etten enää koskaan pysty kuuntelemaan ABBA.n Thank You for the Music:a ilman kylmiä väreitä....

I've been so lucky
I'm the girl with the golden hair
I want to sing it out to everybody
What a joy! What a life! What a change!

5/5

torstai 6. lokakuuta 2011

Maikki Harjanne: Mintun eläinkirja


                                                    Maikki Harjanne: Mintun eläinkirja
Kustantaja: Otava 1990

Pojat saivat meidän kummipoikien vanhan ihanan Minttu-kirjan, Mintun eläinkirja. Kirja onkin ollut meidän poikien yksi iltasatusuosikki, sillä eläimet kiinnostavat nyt kovasti. Tuttujen kotieläinten lisäksi esikoista kiehtoo metsäneläimet ja kuopusta puolestaan juuri ne, mitkä aiheuttavat äidissä puistatuksia, eli hämähäkit ja muut pienet ötökät.

Mintun eläinkirjassa onkin kaikenlaisia eläimiä, isoista pieniin! Lemmikkieläin voi olla muukin kuin kissa tai koira. Se voi olla vaikkapa käärme, kultakala tai kilpikonna. Eläinrakas Minttu ei raski herättää pyykkikorissa nukkuvaa kissaa ja tyynyn alla nukkuu ihana luppakorvakani. Mutta mitäs lehmä ja lammas tekevät sohvalla?

Minttu-kirjojen ihana, sinällään yksinkertainen kuvitus on lämminhenkistä ja kotoista.



Kaikista suurimmat hihitykset kuitenkin aiheuttivat mielikuvituseläimet, joista äidin suosikki on ehdottomasti pölykkä ja esikoisen puolestaan löyhy. Entäpä oletteko kuulleet vapiaisesta tai läpsästä?


Minttu-kirjoissa on ihanaa nostalgiaa, joka tuo oman lapsuuden mieleen. Tätä Minttu-kirjaa en ole enää lukenut, sillä sen ilmetyessä olen ollut jo teini-ikäinen, mutta vanhemmat Minttu-kirjat ovat vieläkin osa rakkaita lukumuistojani.

Lopuksi pakko vähän hehkuttaa tulevia juttuja, sillä luvun alla on nyt sekä tulossa niin monia hienoja kirjoja, joita odotan innolla pääseväni jakamaan kanssanne. On ruokamatkaa Intiaan, yhteiskunnallista sarjakuvaa, selvitellään Rouva Mallamudin tapausta sekä tietenkin kaiken tuon joukossa muutama romaanikin. Lisäksi luvassa musiikkiaiheinen postaus, sillä vaikka en lähtenyt mukaan musahaasteeseen, haluan tuoda blogiini kolme kovaa kotimaista mies-artistia/kokoonpanoa, joiden musiikkia voisin kuunnella aamusta iltaan.

tiistai 4. lokakuuta 2011

Netti ei vaan toimi! Parhaat Facebook-mokat

Näin oman vanhenemisen myötä on erityisen hyvä vaalia ajatusta, että nauru pidentää ikää. Toisaalta myös arjen jutut tuovat välillä sellaisia sävyjä elämään, että huomaa todella kaipaavansa sitä oikeaa, mahan pohjasta asti tulevaa naurua. En yleensä pidä vitsikirjoista, vaikka arvostan hyviä vitsejä. En kuitenkaan tykkää lukea vitsejä mistään kirjasta, vaan nautin kun ne kerrotaan. Muutama kuukausi sitten törmäsin Facebookin ahkerana käyttäjänä sivustoon Feissarimokat.com, jonka myötä päädyin hirnumaan vedet silmissä. Kyseessä on sivusto, jonne on koottu oikeita Facebookin päivityksiä, etunimet luonnollisesti muuttaen sekä sukunimet piilottaen. Facebook, tuo aikamme sosiaalisen median kehto, monimutkaisine asetuksineen tai jos saanen sanoa, välillä persoonallisine käyttäjineen, on tuonut sen ilmiön, että hauskat julkiset tilapäivitykset päätyvät usein kiertäväksi vitsiksi netissä. Pakko tunnustaa, että juuri tuollainen ihan arjesta kumpuava tahaton komiikka vetoaa ainakin minuun kovasti.

Nyt Atena on koonnutkin noita hauskimpia, noloimpia ja suorastaan uskomattomia tilapäivityksiä yksien kansien väliin. Netti ei vaan toimi! -PARHAAT FACEBOOK-MOKAT -kirjassa lukija pääsee nauramaan ihan meidän suomalaisten tahattomille sutkautuksille ja yllättävän myös heikon yleistiedon puutteesta johtuville kummasteleville tilapäivityksille. Vai miltä kuulostaa tilapäivitys, jossa ihmetellään, että miten Suomen presidentti Tarja Turunen voi asua Argentiinassa? 

Facebookille uskolliseen tyyliin mokat ovat tutussa ulkoasussa myös kirjan sivuilla:


Yksi ihmettelee, haihtuuko vesi pois kattilasta, jos sitä tarpeeksi keittää? Jollakin on kännykän ennakoiva tekstinsyöttö tehnyt hulvattoman painovirhepaholaisen ja muuttanut sanan joksikin aivan muuksi. Yksi koittaa herättää alati netissä notkuvan puolisonsa huomion tilapäivityksellään ja toinen taas ihmettelee, eikö ATK-kurssi ollutkaan autokoulun teoriatunnista. Joku puolestaan on kirjoitellut hyvin henkilökohtaisen viestin luullen, ettei sitä näe kukaan muu kuin henkilö, kenen seinälle viesti on jätetty. Julkisuuden henkilöt eivät ole kaikilla ihan hallussa, vai kuka tuntee Mika Räikkösen tai Gery Mooren? Tyhmyydestäkin sakotetaan, jopa parkkipirkon toimesta, mutta sakon saaja ei sitä itse tietenkään ymmärrä.

Jos tämän tyylinen huumori kolahtaa, voin luvata takuuvarmat naurut tämän kirjan parissa. Kirja on ohut ja kulkee helposti mukana vaikka laukussa, jos kaipaa jotain piristystä juna- tai bussimatkaan. Lieveilmiönä tuolloin toki voi olla, että purskahdat hervottomaan nauruun keskellä vieraita ihmisiä, ja päädyt itse esimerkiksi höpsähtäneestä matkustajasta jollekin nettisivulle...

ps: Nyt on kuulkaa kesken niin hyvä ja jännä, omasta arjesta ihanasti hetkeksi irroittava, kirja, että! Luvassa siis pian siitä enemmän.

sunnuntai 2. lokakuuta 2011

Anja Kauranen: Kaipauksen ja energian lapset



Anja Kauranen
: Kaipauksen ja energian lapset
Kustantaja: Wsoy 1991
Sivuja: 190

Me olemme kyydissä Äidin lakkaamattomassa Liikkeessä. Me olemme kuin pienet pyöreäkylkiset pelastusveneet Äidin kyljissä kiinni.

Anja Kaurasen Kaipauksen ja energian lapset on takakansiesittelynsä mukaisesti todellakin 90-luvun alaston kuva äidistä. Se kertoo lasten silmin, millaista lapsuus on kun äiti ei olekaan se turvallinen pullantuoksuinen, vaan joku joka pukeutuu punaiseen hapsutakkiin ja nahkahousuihin, makaa viikkotolkulla sängyn pohjalla ja välillä katoaa.

Tarina rakentuu lyhyistä episodeista, usein vain muutaman virkkeen mittaisista pätkistä yhdellä sivulla. Se, mitä jätetään kertomatta, piirtyy kuitenkin esiin vahvasti lauseiden välistä, usein raadollisena. Kaikessa raadollisuudessaan Kaipauksen ja energian lapset onnistuu paikoin olemaan myös hirtehinen.

Hyvä rehtori, kiitos kysymästä, me vastaamme. Että pitääkö Äitimme liikaa odottamattomista tapahtumista ja kutsumattomista vieraista. Pidämme itseämme jääveinä vastaamaan, sillä myös me edustamme Äidille kyseisiä asioita elämässä.

Kertojaääni, "me" eli Äidin lapset ovat tavallaan määrättömiä, iättömiä ja sukupuolettomia. Ovatko he sisko ja veli vaiko vaikka kolme siskosta, se jää arvailujen varaan, eikä ole olennaistakaan. On vain "me" ja Äiti sekä kaikki se mikä piirtyy heidän välilleen. Lapset käyvät koulussa, mutta Äiti ei ole enää aikoihin käynyt töissä. Jos äiti ei makaa sängyn pohjalla tai piiloudu komeroon muistelemeen Menneitä Kesiä, hän hehkuu jonkun Hyvin Nuoren Miehen kosketuksesta. Kun Äiti voi huonoiten, lapset peittävät ikkunatkin, ettei päivänvalo osu Äidin silmiin. Epänormaalista tulee normaalia. Ja vaikka joinain päivinä Äiti haluaa päivänvalon ikkunoista sisään, kohtalo on kuitenkin jo kirjoitettu.

Hyvä Äiti on sellainen että ennen kuin työntää päänsä kaasu-uuniin tekee lapsille voileivät ja antaa lasin maitoa. Hyvä Äiti on sellainen että ennen kuin nielaisee pilleripurkin kysyy pienimmiltä olisiko asiaa potalle. Hyvä Äiti on sellainen että ennen kuin kohottaa pistoolin ohimolleen käy vielä varmistamassa että mollat ja nuket ovat pieluksilla. Hyvä Äiti ei petä lapsiaan: hän lähtee ensin että saattaisi ikuisesti.

Luin Kaipauksen ja Energian lapset joskus 90-luvun lopulla ja se teki vahvan vaikutuksen. Alussa käyttämäni lainaus on säilynyt mielessäni jotenkin erityisen tärkeänä kohtana kirjasta. Halusinkin lukea kirjan nyt aikuisemmin silmin uudestaan, osittain oman Nostalgian jäljillä-haasteeni innoittamana. Aika ei ollut syönyt lukumuiston vahvuutta, edelleenkin tämä puhuttelee voimakkaasti. Kauranen pystyy vähin elein kiteyttämään tietynlaisen lapsuuden kipeimmät kulmakivet. Nyt tarvitsen jotain iloisempaa luettavaa, joka irroittaa minut omasta kontekstistani täysin..

4/5