keskiviikko 29. syyskuuta 2010

Kirjahyllyni kertomaa

Nappasin lumiomenalta mukaan tämän hauskan haasteen vastata kysymyksiin oman kirjahyllyn kirjojen nimellä. Joten seuraavaa arvostelua odottaessanne tässä teille pieni kirjallinen välipala;)
 
Oletko mies vai nainen?
Varsinainen talousihme

Kuvaile itseäsi
Virtahepo olohuoneessa

Kuinka voit?
Vielä on toivoa

Kuvaile nykyistä asuinpaikkaasi.
Terveisiä pallomerestä

Mihin haluaisit matkustaa?
Unelma paratiisisaaresta

Kuvaile parasta ystävääsi.
Nainen paikallaan

Mikä on lempivärisi?
Tuhat loistavaa aurinkoa

Millainen sää on nyt?
Heikosti positiivinen

Mikä on mielestäsi paras vuorokaudenaika?
Hämärän hetki

Jos elämäsi olisi tv-ohjelma, mikä sen nimi olisi?
Lohduttaja

Mitä elämä sinulle merkitsee?
Paritanssia

Millainen parisuhteesi on?
Kestävä parisuhde

Mitä pelkäät?
Kuolemanleikki

Päivän mietelause?
Naiset katsovat vastavaloon

Minkä neuvon haluaisit antaa?
Tuiki tuiki tähtönen

Miten haluaisit kuolla?
Jalat edellä

Mottosi?
Lasi maitoa, kiitos!

tiistai 28. syyskuuta 2010

Sydän sanoja tulvillaan

(Minerva 2010)

                                                            "Kun saavumme sille rajalle
jossa haluamme sulkea silmät
pudota hämmennykseen
ja etsiä sormien sanoja
minä lähden tutkimaan sinun
hiljaisuuttasi
sinun hengityksesi rytmiä
minä etsin sinua
rakas, rakas"

Nuoren polven runoilija Katja-Maaria Kaskinen pukee sanoiksi rakkauden kirjon sydämessä, ikävästä intohimoon, arjen romantiikasta huikeaan iloon. Minna Immosen herkän kauniit akvarellit tuovat oman tarinansa jokaiseen kirjan aukeamaan. En ole lukenut aikoihin rakkausrunoja ja nyt tämän kirjan sivuja lukiessa huomaan janoavani niitä lisää! Kaiken arjen ja syksyn tuoman harmauden keskellä on erityisen sielua hivelevää lukea rakkaudesta tällaisin sanoin.

"Minä tahdon
kantaa sinua sydämessäni
nojata sinuun kun väsyn

tahdon antaa sinulle rohkeutta
mahdottomissa tehtävissäsi.

Minä tahdon etsiä
hyvyyttä
silloin, kun meidän eväämme ovat 
ehtyneet.

Jos joskus jäljellä on vain lepattava
tahto rakastaa
me voimme uskoa aarteisiin
taivaassa."


Jo kirjan kansi on niin kaunis, että se itsessään lupaa paljon. Kaskisen oivaltavat runot rakkaudesta yhdessä Immosen akvarellien kanssa on toimiva kokonaisuus. Tässä on kirja, joka olisi ihana antaa vaikka häälahjaksi tai vaikka yllätyksenä juuri rakkauden löytäneelle ystävälle. Tähän kirjaan on ihana palata elämän eri vaiheissa, sillä onhan rakkaus kuin mäkinen tie; välillä pää leijailee pilvissä, välillä sydän etsii vastauksia. Joku runo, joka ei ensilukemisellaan koskettanut niin vahvasti, saattaa ollakin jonain päivänä juuri se, jonka luet uudelleen..ja uudelleen..

" Tähtiä ja kuunsiltoja pitkin
kulkevat kaikki ihanat illuusiot.

Maanteitä ja kauppateitä pitkin kulkevat ne,
jotka ostavat kaupasta puolisolleen
hyviä ja terveellisiä herkkuja."

maanantai 27. syyskuuta 2010

Tunnustus vielä kerran


Ihana Leena antoi tämän jo aikaisemmin lumiomenalta saamani tunnustuksen mm. minun blogilleni, joten otan sen nöyrin mielin vastaan ja tässä illan vaihtuessa kohta yöksi kerron vielä toiset seitsemän asiaa minusta ja elämästäni teille.

1. Teen vapaahetoistyötä tiiviisti Mannerheimin lastensuojeluliiton nimissä ja voin sanoa kyllä tekeväni sitä täydestä sydämestäni, suurella ilolla!

2. Pelkään pimeää. Kotona se ei tunnu pelottavalta, mutta melkein missä tahansa muulla sen sijaan usein tuntuu. Muistan ensimmäiset pimeänpelon kokemukset jo ihan ollessani noin 4-5 vuotias. En kuitenkaan osaa sanoa, mistä pelko juontaa juurensa.

3. Rakastan eläimiä, mutta olen ehdottomasti koira-ihminen. Meidänkin kotona on kuulunut niin koiran haukku kuin vilkkaat tepsutukset jo yhdeksättä vuotta.

4. Vanhenen ensi viikolla taas vuodella, ja siksi varsinkin viime aikoina olen miettinyt, miksi elämä kulkee niin nopeasti? Vastahan oli parikymppinen! Ensi viikolla kuitenkin saisin laittaa synttärikakkuun jo 33 kynttilää, vaan enpä taida jaksaa ;)

5. Olen lista-ihminen, rakastan listoja! Teen mielelläni niin kauppaan ostoslistan kuin vaikka jääkaapin oveen "to do-listan", jonka avulla koitan saada motivoituneemmin ns. tehtäviä tai jopa rästihommia tehtyä. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että olisin aina niin tehokas, että toteuttaisin listan asiat;)

6. Kaipaan suorastaan tuskaisasti usein lappiin, jonne osa sydämestäni aina kuuluu. Ei ole upeampaa ruskaa tai sinistä hetkeä, mitä lapissa koetut.

7. Minusta tulee tämän viikon sunnuntaina yhdeksänkertainen kummitäti ♥  

lauantai 25. syyskuuta 2010

Ranskalaisen keittiön salaisuudet

(Wsoy 2009/ alkuperäinen 1.painos 1961)

"Tämä kirja on tarkoitettu sellaisille ruuanvalmistajille, joilla ei ole kotiapulaista, mutta jotka toisaalta voivat tarpeen tullen jättää mielestään talousarvion, vyötärönmitan, aikataulut, lastenruuat ja toimintansa vanhempana, autonkuljettana ja perheenäitinä sekä kaiken muunkin, mikä voisi häiritä sitä iloa, mitä ihminen tuntee luodessaan harvinaisen herkullisen aterian." 

Näin jo useampi kuukausi sitten hyvän ns. ruokaleffan, eli "Julie & Julia":n ja ihastuin! Elokuva perustuu paljolti amerikkalaisen, Ranskaan päätyneen upean Julia Childin elämään ja intohimoiseen ruoanlaittoon. Yhdessä kahden muun rouvan kanssa Julia kokosi jo aikamoiseksi legendaksi nousseen "Ranskalaisen keittiön salaisuudet" teoksen. Suomessakin tätä kirjaa on painettu jo useampi painos ja viimeisin syksyltä 2009.

Elokuvan myötä syttyi kipinä saada tuo mainioa ruoanlaittokirja omaankin hyllyyn, sillä kuten usea teistä tietää, olen myös kirjojen lisäksi intohimoinen ruoanlaittaja ja leipoja. Oman kiinnostuksen ranskalaisen keittiön saloihin tuo se, että mieheni on töissä osittain ranskalaisessa yrityksessä, käy siellä silloin tällöin työmatkalla ja sitä myöten saa tuulahduksia tuon maan ruokakulttuuristä. Halusin senkin vuoksi kokeilla tuoda tuota ruokakulttuuria omaan keittiöön. Hyvissä hinnoissa kirja tuntui olevan, kun eri paikoista etsiskelin ja siksi olikin suuri yllätys kun törmäsin kirjaan Suomalaisessa kirjakaupassa niinkin huokeaan hintaan kuin 19,90e, eikä se ollut edes mikään tarjous. Nyt alkaa siis pikku hiljaa aueta ranskalaisen keittiön salat minullekin!



Kuten kuvasta näette, kirja on erilainen kuin nykykeittokirjat. Monet ohjeet on tehty niin, että täytyy ajatuksen kanssa lukea, mitä aineksia ohjeeseen kuuluu ja kuinka se todella tehdään. Se tuo kirjaan aivan oman tunnelman mielestäni. Kirjan alussa käydään ensin läpi hieman ruoanlaittovälineistöä ja sanastoa, hyydyttämisestä kiepsauttamiseen.

Pakko myös tässä yhteydessä mainita vielä tuo mielenkiintoinen, upea nainen, eli Julia Child. Umamin sivuilla, täällä, on hänestä hyvä esittely. Olikin hauskaa kuulla, että vasta lähiaikoina on selvinnyt, että hän on oletettavasti ollut toisen maailman sodan aikaan myös vakooja!

Itse kirjaan palatakseni, tämä on kyllä jo ensi vaikutelmaltaan aivan ihana, erilainen keittokirja, joka vihdoin löysi tiensä minunkin keittiööni ja josta aion ensin kokeilla ystävän kerrassaan herkulliseksi kehumia hampurilaispihvejä!

torstai 23. syyskuuta 2010

Fjodor Dostojevski: Netotska Nezvanova

(Minerva Kustannus Oy 2008)
"Asunnostamme näkyi puoli kaupunkia, sillä asuimme aivan katon alla valtavassa kuusikerroksisessa talossa. Kalustuksemme oli vaatimaton: pölyinen sohva, jonka rispaantuneen päällyksen välistä näkyivät niinet, yksinkertainen valkoinen pöytä, kaksi tuolia, äidin vuode, pieni, jotain epämääräistä sisältävä kaappi nurkassa, kallistunut piironki ja rikkinäiset paperisermit."

Pieni Netotska-tyttö katselee pienen ja ankean kotinsa ikkunasta kotikadun varrella näkyvän, hänen silmiinsä melkein taianomaisen talon, ikkunoista verhojen takaa läpitunkevaa valoa, juhlivien ihmisten varjoja. Haaveissaan hän näkee itsensä asumassa loisteliaassa talossa, yhdessä isänsä kanssa. Netotskan oikea isä on kuollut Netotskan ollessa vain parivuotias, eikä hän muistakaan oikeaa isäänsä lainkaan. Äidin uuden avioliiton myötä heidän elämäänsä tulleesta Jefimovista tulee uusi isä Netotskalle. Siksi tarinassa hän kulkee isänä, Netotskan ainoana muistamanaan isänä.  Raskas arki masentuneen äidin ja narsistisen isäpuolen kanssa ei paljon onnen hetkiä Netotskan elämään tuo. Jo varhain hän oppii aistimaan aikuisten tunteita ilman sanojakin, samaan aikaan kun hänen sydämensä halajaa pyyteetöntä rakkautta ja huolenpitoa. Rajun, melkeinpä intohimoisen lapsenrakkauden voimin hän palvoo isäpuoltaan, joka osaa ovelasti hyväksikäyttää Netotskan kiintymystä omiin suuruudenhulluihinkin tarkoitusperiinsä. Samaan aikaan kun Netotskan kiintymys Jefimovia kohtaan vain kasvaa, kasvaa myös etäisyys hänen ja äitinsä välillä. "Joskus nurkkaukseemme lankesi kuollut hiljaisuus kokonaisiksi viikoiksi. Isä ja äiti väsyivät riitelemään, ja minä elin heidän välissään entiseen tapaan, kaiken aikaa vaieten, kaiken aikaa ajatellen, kaiken aikaa ikävöiden ja kaiken aikaa tavoitellen jotain haaveissani. Tarkkaillessani heitä molempia ymmärsin täysin heidän suhteensa toisiinsa. Ymmärsin tämän julkisanomattoman, ikuisen vihamielisyyden heidän välillään. Ymmärsin kaiken surun ja sotkuisen elämän katkun, elämän, joka oli pesiytynyt meidän nurkkaamme. Ymmärsin sen tietenkin ilman syitä ja seurauksia, juuri siinä määrin kuin kykenin."

Elämä ei kohtele hellin käsin Netotskaa ja heittääkin hänet tragedian seurauksena kirjaimellisesti kadulle tajuttomana, vailla isää ja äitiä. Kun hän seuraavan kerran avaa silmänsä, kohtaa hän joukon lempeitä kasvoja, jotka ovat ystävällisesti päättäneet ottaa tuon pienen orpotytön hoiviinsa. Siitä alkaa Netotskan uusi elämä ruhtinasperheen hoivissa. Ruhtinaan tytär, nuori ruhtinatar Katja sytyttää Netotskan sydämen palon hurjalla voimalla. Kahden täysin eri maailmasta olevan tytön ailahteleva ystävyys on täynnä tunteiden paloa, oikuttelua ja varovaista, haparoiden heräävää eroottisuuden tunnetta. Mutta elämällä on jälleen muita suunnitelmia Netotskan varalle ja hän päätyykin toisen perheen huomaan.

Arki uudessa perheessä kuluu melkein tuskaisan hitaasti ja Netotska kokeekin erakoituneensa entisestään. Hän tarkkailee perheensä jäseniä syvällä älykkyydellä havainnoiden. Yllättäen Netotskan elämä saa kuitenkin uutta sisältöä, kun hän eräänä päivänä löytää salaisen paikan täynnä toinen toistaan kiehtovampia romaaneja, joita hänen ei ole annettu lukea. "Näytti siltä, että kohtalo itse olisi pysäyttänyt minut tähän uuden elämän kynnykselle, johon olin niin voimakkaasti pyrkinyt ja jota olin arvuutellut yöt ja päivät, ja että ennen kuin kohtalo päästäisi minut tälle tuntemattomalle tielle, se nostaisi minut korkealle ja näyttäisi sieltä tulevaisuuden taianomaisena kuvaelmana, houkuttelevana, loistavana näkymänä. Kohtalonani oli kokea koko tämä tulevaisuus lukemalla se ensin kirjoista, elämällä se haaveissa, toiveissa ja kiihkeässä innostuksessa, nuoren mielen suloisissa tunnekuohuissa." Mutta sitten sattuma vai liekö juuri kohtalo heittää Netotskan eteenerään kirjan välistä jotain, joka muuttaa hänen suhtautumistaan uuteen perheeseensä...ja hän huomaakin olevansa keskellä ihmissuhdedraamaa äärimmillään. Enää Netotska ei voi olla vain viaton sivustakatsoja...

Dostojevski. Jotain vaikeaselkoista, korkealentoista, puuduttavaa. Näin olen nuoruusvuosista tähän päivään saakka ajatellut. Tai tarkemmin sanottuna siihen hetkeen saakka kun pari päivää sitten aloitin lukemaan Dostojevskin tarinaa Netotskasta. Olen niin iloinen, että vihdoin päätin tarttua ns. härkää sarvista ja katsoa, olenko vuosikaudet kantanut täysin väärää mielikuvaa ja kenties menettänyt oikeasti jotain olennaista kirjallisuuden saralla. Ja nyt, kirjan lukeneena, voin sanoa, että olisipa tällainen kirja sattunut käsiini jo opiskeluvuosina, niin mielikuvani Dostojevskin tuotannosta olisi varmasti toinen. Sinällään kirja on ymmärtääkseni hyvin tyypillistä "parhainta Dostojevskiä" ja kirjan hienosta, seikkaperäisestä ns. alkusanat-osiosta käykin ilmi, että kirjailija itse on ollut hyvin innoissaan Netotskan tarinan kirjoittamisesta. Tyyliltään ja tunnelmaltaanhan nämä venäläiset, sangen sentimentaaliset tarinat ovat hyvin erilaisia totuttuihin nykyromaaneihin verrattuna. Kuitenkaan tietyt teemat niin perheiden välisessä dynamiikassa kuin yksilön kehityksessä eivät ole muuttuneet vuosisadan, saati tuhannen vaihtuessa.

Dostojevski oli alunperin suunnitellut tarinasta peräti kuusiosaista teosta. Kuitenkin kolme seuraavaa osaa ilmestyi lehtinovelleina, ja kirjoitustyö keskeytyi kokonaan, kun hänet pidätettiin ja tuomittiin kuolemaan, josta hänet kuitenkin armahdettiin. Niinpä Netotskan tarina jää lukijalle avoimeksi, mutta kuitenkin toimii omana tarinanaan hienosti. Netotskan tarina on täynnä tunteiden paloa, lapsen kärsimystä, ihmismielen raadollisuutta ja venäläiseen tapaan suudelmia suudelmien jälkeen. Toisaalta taas se on täynnä ymmärrystä ja anteeksiantoa.

Tunnistin hetkittäin Netotskassa jotain samaa, mitä Jane Austenin luomien kirjojen naisissakin; tuota  rakkaudenkaipuista muita ihmisiä sivusta oivaltavasti tarkkailevaa nuorta naista. Mutta kuten sanoin, vain hetkittäin, sillä siinä missä Austenin hillitty Elisabeth tyytyisi luomaan vienon, kenties hieman leikkimielisen katseen tunteidensa kohteeseen, syöksyisi Netotska kuitenkin lopulta antamaan märkiä suudelmia ympäri kasvoja todistaakseen kiintymyksensä. Niin se koitti siis lopulta tämäkin päivä, että vertaan Dostojevskin ja Austenin luomia mielenkiintoisia naisia, tyttöjä keskenään. Saattaahan tämä vertaus tuntua osasta teistä sangen absurdilta, mutta niin kuin nuori Netotska hullaantui löytäessään kirjojen huikean maailman, niin minä hieman innostuin löytäessäni "sen" Dostojevskin, miksi hänen teoksiinsa kannattaa tutustua ja siten mursin sen pinttyneen mielikuvan, joka minulla kirjailijan tuotannosta oli. Ja katsokaa tuota kirjan kannen tyttöä, nuori Netotska vieno hymy huulillaan, valmiina uuteen elämään niin ihastuttavana, tuttuna. Tämä on Netotskan tarina, jonka hän haluaa kertoa sinulle. Juuri sinulle.

3/5

sunnuntai 19. syyskuuta 2010

Marsha Mehran: Ruusuvettä ja lammaspataa

(Tammi 2009)

"Rohkeus ja usko - sekä irlantilainen hyvä tuuri - olivat tuoneet heidät tähän pieneen läntiseen kaupunkiin. Marjanin oli yhä vaikea uskoa, että oli kulunut jo puolitoista vuottaa siitä, kun hän oli siskoineen pakannut laukkunsa ja muuttanut tänne Lontoosta. Puolitoista vuotta! Hän puisteli päätään ihmeissään. Aivan kuin hän olisi vasta eilispäivänä ripustanut puisen nimikyltin kahvilan oven yläpuolelle ja alkanut tarjoilla paistettuja elefantinkorvia ja baklavaa nälkäisille kyläläisille."

On kulunut puolitoista vuotta siitä, kun Iranista Lontoossa maanpaossa olevat siskokset Marjan, Bahar ja Laylan muuttivat Irlantiin, pieneen Ballinacroaghin rannikkokylään. Mehranin Lumoavien mausteiden kahvila aloitti tarinan Aminpourin sisarusten elosta kaukana kotoa, pienessä ennakkoluulojenkin kalvamassa kylässä. Ruusuvettä ja lammaspaistia avaa taas sisarusten hurmaavan Babylon Cafen ovet meille. Joinain päivinä keittiöstä tuoksuu huumaava granaatiomenakeitto, joinain päivinä maukas kirsikkariisi. Pääosin kyläläiset ovat ottaneet sisarukset osaksi yhteisöään, mutta joidenkin epäluulot ja katkeruus eivät ota laantuakseen vieläkään. Varsinkin kylän vanha juorukello Dervla Quigley vahtii kahvilan menoa verhojensa takaa ahkerasti. "Hän joutuisi jälleen koko päivän sietämään ruoissa käytettyjen eriskummallisten mausteiden irstailevia hajuja sekä pyörryttäviä höyryjä, jotka houkuttelivat vakituisen ahmattilauman kahvilan ikkunoiden ääreen ja jotka olivat yllyttäneet The Connaught Telegraphia julistamaan paikan " Mayon kreivikunnan suurimmaksi salaisuudeksi." Sellainen otsikko tuntui edelleen käsittämättömältä Dervlan mielestä, joka tarkasteli maailmaa ivallisen suodattimen läpi."

Babylon Cafen pyörityksen lomassa sisaruksilla itse kullaankin on omat salaiset kuvionsa, jotka tuovat välillä kinaakin sisarusten välille. Minne katoaa Bahar aina omilla pienillä tauoillaan kesken ravintolan kiireisen päivän? Mitä nuori-Laylan oikein puuhaa poikaystävänsä kanssa kahdenkesken ollessaan? Ja miksi tuo aatelissukuinen englantilainen saa yleensä niin tarkan ja hillityn Marjanin sekoilemaan tutuissa resepteissään? Muutoksen tuulet tuntuvat muutenkin puhaltavan Ballinacroaghin kylässä, kun pappikin siirtyy satelliittiaikaan. Monen kyläläisen, sisarusten mukaanlukien, arki mullistuu kuitenkin eniten, kun kylän iäkäs, hurmaava leskirouva Estelle löytää aamulenkillään lahden poukamasta henkitoreissaan olevan nuoen tytön, "merenneidon". Kuka on tuo erikoiset kädet omaava, melkein hengen itseltään ja vauvalta riistänyt nuori tyttö, joka ei suostu puhumaan sanaakaan? "Estelle kääntyi jälleen ikkunaan päin. Edes reipas kansantanssimusiikki ei voisi nyt kohentaa hänen mielialaansa. Ei sen jälkeen, kun hän oli löytänyt merenneitoraukan. Vesipisara, aiemman sadekuuron jäänne, norui alas ikkunalasia pitkin. Se yhtyi muihin pisaroihin, jotka olivat kerääntyneet ikkunankehyksen kulmaan kuin taivasta kohti kääntyneeseen uhrimaljaan. Estelle ajatteli, että sadevesi kuvasi hänen omia kyyneleitään, joka ei ollut tauonnut sen jälkeen, kun hän oli löytänyt alastoman ja puolikuolleen tytön. Koko maailma itki häpeästä."

Vanhoilliset kyläläiset Dervlan johdolla saavat asiasta vihiä ja ajojahti on valmis. Varsinkin kun Dervla huomaa, että Aminpourin sisaruksilla lienee sormensa pelissä tässäkin sopassa, hän on vakuuttunut, että nyt on hänen aikansa toimia. Jo puolentoista vuoden ajan hän oli joutunut sietämään Aminpourin sisarusten syntistä kahvilaa kotkotuksineen. "Hän meni puhelimen luo, nosti luurin ja alkoi valita numeroita. Kyllä vain, Dervla ajatteli, siihen oli hyvä syy, miksi Luoja oli suonut hänelle kyvyn nähdä kaikkialle; syy, miksi hän - inkontinenssista huolimatta - pystyi vahtimaan rakasta katuaan."

Varsinkin Marjan ja Bahar kantavat sisimmässään kipeitä muistoja liittyen viimeisiin vuosiin kotimaassaan Iranissa. Baharin avioliitto väkivaltaisen miehen kanssa ja Marjanin päivät tutkintavankeudessa ovat asioita, joista ei puhuta. Sisarusten läheisyydestä huolimatta pinnan alla piilee paljon vielä jaettavaa; heillä oli vielä edessään Sohbat, joka tarkoittaa farsin kielessä tilaa, aluetta, jota kaksi sielua asuttivat syvällisen ja rehellisen keskustelun aikana. Vain sen myötä he voisivat todella avautua toisilleen ja paljasta sisäiset haavansa. Sitä ennen on kuitenkin monta mutkaa matkassa ja keittoa keitettävänä. 

Ihastuin muutama vuosi sitten kun luin Lumoavien mausteiden kahvilan, Aminpourin sisaruksiin sekä muihin Mehranin luomiin hauskoihin kyläläisiin pienessä Ballinacroaghin kylässä. Lähtökohdat kirjalle jo tuolloin olivat otolliset; täysin erilaisesta ympäristöstä, alunperin kaukaa Iranista kotoisin olevat sisarukset saapuvat pieneen irlantilaiseen kylään. Ruusuvettä ja lammaspaistia jatkaa sujuvasti sisarusten ja kyläyhteisön tarinaa. Sisarusten kokkaamat herkulliset persialaiset ruoat ovat sulattaneet jo monen kyläläisen sydämet, mutta silti osa yhä vastustaa sisarusten ja kahvilan läsnäoloa. Ns. pakolaisuusteema on aina ajankohtainen ja onkin kiinnostavaa pohtia eri kulttuuritaustaisen sopeutumista toisiinsa. Isossa osassa kirjassa on tietenkin ruoka, ja ennen kaikkea rakkaus sen laittamiseen! Sisarusten intohimoisessa ruoanlaitossa Babylon Cafessa on samaa tunnelmaa kuin Pienen suklaapuodin Viannen suklaiden teossa!

Oman viehätyksen kirjaan tuo se, että tarina sijoittuu nimenomaan Irlantiin. En ole koskaan itse siellä käynyt, mutta haaveilen vielä joskus sinne matkustavani. Pieni Irlantilaiskylä peri-irlantilaisine miljöineen ja taruineen on kiehtova!

Kirjan voi mainiosti lukea omana tarinanaan, sen verran hyvin Mehran tarinan lomassa pohjustaa sisarusten menneisyyttä. Toisaalta itse koin jo valmiiksi tiettyä intensiteettiä kirjaan, sillä olin Lumoavien mausteiden kahvilan lukemisen jälkeen jäänyt kaipaamaan Aminpourin sisarten tarinaan jatkoa. Toisaalta moni vanha asia kaipasi vielä selviämistään. Mielenkiintoinen oma juonenhaaransa kirjassa on mystisen "merenneidon kohtalo", kuka hän on ja miksi hän oli melkein henkitoreissaan Estellen hänet löytäessään? Erityisen rakas Aminpourin sisaruksista minulle on Marjan, tuo sisaruskolmikon huolehtija. Oli helppo samaistua häneen oman sisaruskolmikon esikoisena, koska tuo huolehtijan rooli on itsellekin niin kovin tuttu. Siksi luinkin sydän ilosta pamppaillen Marjanin käänteistä tuon kylään saapuvan paljon puhetta herättävän englantilaisen myötä.

Ruusuvettä ja lammaspaistia on yhtä aikaa herkullinen, hersyvä kuin myös koskettavakin. Persialaiset herkut alkavat maistuva omankin kielen päällä mielikuvituksen voimin,erikoiset kyläläiset huvittavine oikkuineen kirvoittavat hymyn huulille ja samaan aikaan sisarten menneisyydessä kokemat julmuudet saavat sydämen surulliseksi. Kirja ei ehkä ole lukijan sisäisiä maailmoja kovasti ravisteleva, mutta erittäin viihdyttävä, henkilöhahmoiltaan erityisen rikas ja aisteja hivelevä lukukokemus kuitenkin. Ja kirjan ystäviä ilahduttaa kirjan lopussa oleva Marjanin reseptilaatikko, jonka ohjeista aion itse ehdottomasti pian jotain kokeilla!

"Nyt kun ruusu on kuihtunut
ja puutarha on autioitunut,
Mistä löydämme ruusun sisimmän olemuksen?
                     Ruusuvedestä.


3/5
                                         - Rumi-

lauantai 18. syyskuuta 2010

Lehtien havinaa

Lähde: Effinity.ca

Täällä on kuulunut kahdenlaista lehtien kahinaa, niin kirjan "lehtien" kuin ruskaisten puiden tiputtamien lehtienkin. Ne eivät kuitenkaan ole pitäneet niin kiireisenä, ettenkö olisi ehtinyt lukea niin usein kuin tahtoisin, vaan tämä lapsiperheen arjen tohina ja ilmeisesti myös meillä jylläävät influenssakin. Oma olo on vieläkin aika heikko, mutta niin sitä vain viikon porskutin lasten kanssa kaiken hoitaen kun siippa oli työmatkoilla. Joka ilta olen kuitenkin nipistänyt pienen hetken itselleni Marsha Mehranin Ruusuvettä ja lammaspaistia parissa, joka alkaakin olla loppusuoralla! Siitä siis pian luvassa arvostelua.

Syksy onkin kirja-ihmisille ihanaa aikaa, sillä uutuuskirjoja tulee usein kuin sieniä sateella. Kieli pitkällä jo odotan useampaa suosikkikirjailijani uutuutta ilmestyväksi sekä mielenkiinnolla itselle vielä uusien tuttavuuksienkin kirjoja, joista olen lukenut hyviä arvosteluja. Lisäksi jo lainattujen kirjojen pinossa on liuta varmasti hyviä kirjoja odottamassa lukemista, saati sitten omassa hyllyssäkin, jos sellainen harvinainen hetki koittaisi, ettei ole yhtään uutta tuotantoa luettavana. 

Pistin juuri kirjastosta varaukseen aika kiinnostavalta vaikuttavan jännäriuutuuden, Rebecca Jamesin Ystävä hyvä sekä kotimaista huumoria mukana lienee muutama vakava totuudensiemenkin aikamme ihmisistä ja ilmiöistä eli Tuomas Kyrön Mielensäpahoittajan.

Omaan hyllyyn ostettavat- listalla keikkuu tulevista uutuuksista ainakin Tess Gerritsenin sekä Patricia Cornwellin uutuudet, monen muun mukana. Ja Riikka Pulkkisen uusin on kyllä sitten ainakin heti lainattava, ellei jopa suoraan ostettava. Ja monta muutakin syksyn uutuutta ansaitsisi mainintansa tässä, mutta jätetään se toiseen kertaan, sillä...

jo lainattujen pidossa odottaa yhä lukemistaan mm. Augusten Burroughsin Maagista ajattelua tositarinoina, Andrew Nicollin Rouva Agathen rakkaus, Ross-Wynne Jonesin Sade lankeaa, Markku Pääskysen Vastaavuuksia, Lica Genovan Edelleen Alice, Jennifer Weinerin Tietyt tytöt..ja...ja...En taida kohta edes uskaltaa kurkata kustantamojen tulevien kirjojen listoja;) 

Mitä syksyn kirjaa sinä odotat eniten?


tiistai 7. syyskuuta 2010

Mons Kallentoft: Sydäntalven uhri

( Schildts 2009)

"Tavallaan tuntuu hyvältä riippua täällä ylhäällä. Maisemat ovat hienot, ja jäätynyt ruumiini keinuu tuulessa kevyenä. Ajatukset saavat vaeltaa halunsa mukaan.  Koen rauhaa, jollaista en ole koskaan aikaisemmin tuntenut, jollaista en ole osannut toivoakaan. Ääneni on uusi, samoin katse. Ehkä olen nyt se ihminen, joksi en koskaan saanut mahdollisuutta tulla."

Mons Kallentoftin genressään hyvin poikkeuksillisessa dekkarissa lukija pääsee osaksi henkilöiden vapaata, hyvin henkilökohtaista ajatusten virtaa, niin elävien kuin kuolleidenkin. Helmikuun jäätävä pakkanen kietoo Itä-Götänmaan keskellä sijaitsevan, metsien ja lakeuksien ympäröimän Linköpingin kaupungin harmaan valkeaan viittaansa. Keskellä kylmää ja hyistä sydäntalvea, löytyy eräänä aamuna tammen oksasta roikkumasta raa'asti murhattu mies. Poliisin väkivaltaosaston ylikonstaapeli Malin Fors, joka ajelehtii omien sisäisten tuskiensa, yksinhuoltajuuden ja poliisin roolin ristipaineen aallokossa, saa pian huomata, että paha on rantautunut kaupunkiin. Yhdessä kollegoidensa kanssa hän koittaa löytää vastauksia kuolleen miehen kohtaloon ja huomaa joutuneensa keskelle moninaista vyyhtiä, jonka purkautumisesta ei voi seurata pelkkää hyvää. Kaiken yllä tapahtumia tarkkailee tuo surullisen kohtalon kokenut mies, joka nyt on vapaa maallisista murheista. "Haluatteko todella, että tämä tarina kerrotaan teille? En usko. Se on pahempi, kauheampi, pimeämpi, armottomampi kuin aavistattekaan. Jos jatkatte tästä eteenpäin, valitsette tien suoraan siihen ytimeen, jossa voi hengittää ja elää vain ruumis, ei sielu, paikkaan jossa me olemme kemiaa, jossa olemme koodeja, kaiken ulkopuolella olevaan paikkaan, jossa tunteista ei tiedetä mitään. Sen tien päästä, valkeuteen peittyneestä omenantuoksuisesta pimeydestä, te löydätte valveuia, jotka ovat niin mustia, että ne saavat tämän talven tuntumaan lämpimältä ja kutsuvalta. Mutta tiedän, että juuri sen tien te valitsette. Tehän olette ihmisiä. Sellaisia te olette."

Kirjan henkilöt tulevat lähelle lukijaa, varsinkin Malin, rönsyilevän, rehellisen ajatusvirran myötä. Se tekee heistä erityisen inhimillisen tuntuisia, kuin tuttuja. Malin ei olekaan pelkkä poliisi, vaan toisaalta myös rakkaudenjanoinen nainen, erehtyväinen ja epävarmakin. "Minä kaivelen ja tongin ihmisten elämää, yritän paljastaa heidän salaisuutensa. Siinä puuhassa ei ole minkäänlaista lämpöä, mutta pidän siitä silti. Miten minusta tuli tällainen?

Onko puussa roikkuneen miehen, "Pallo-Benganin" murha vain jäävuoren huippu. Tekeekö joku rituaalimurhia? Minne on vuosien saatossa kadonnut rikolliskolmikko "Murvallin veljekset", tiuhat merkinnät poliisien kirjoissa loppuvat kuin seinään. Kuka raiskasi ja pahoinpiteli julmasti Pallo-Benganista aikanaan huolta pitäneen sosiaalityöntekijä Maria Murvallin, Murvallin veljeskolmikon siskon? Pakkanen pitää kaupunkia otteessaan ja Malin tuntee tutkimusten junnaavan paikoillaan. Omakin elämä tuntuu välillä liian monimutkaiselta, sellaiselta, että hän tarvitsee oloaan helpottaakseen teguila-paukun, tai toisenkin. 

Harvoin dekkarissa näkee näin kaunista, suorastaan runomaista leikittelyä sanoilla. Niin elävien kuin kuolleiden ajatukset tuovat tarinaan aivan oman syvyyden, ja toisaalta pehmentävät sinällään raakaa tarinaa kaiken taustalla. Kallentoft osaa hyvin intiimillä tavalla tuoda kirjan henkilöitä lukijan lähelle, melkein kuin salaa kuuntelisi heidän ajatuksiaan. Hän ei myöskään sorru siihen, että kiihdyttävän pikajunan vauhdilla tykittäisi toinen toistaan raaempia tapahtumia lukijan verkkokalvolle, vaan antaa tarinalle aikaa rakentua ja samalla myös luoda vahvoja henkilökuvia. Kiehtovaa on mielestäni myös se, millaiseksi hän on päähenkilön luonut; ei mikään tyypillinen dekkarien sankaritar, mutta kuitenkin niin helposti pidettävä. Tämä sankaritar saattaa herätä aamulla jostain muualta kuin mistä pitäisi, mutta kuitenkin haikein ajatuksin ajattelee välillä ex-miestään. Äidin rooli ei aina ole se helpoin, mutta kuitenkin hän antaisi kaikkensa tyttärensä puolesta. Erityisesti pidin kirjassa Kallentoftin tavasta tuoda tekstiin ajatuksia, kysymyksiä, joita väkisin jää pohtimaan vielä lukemisen jälkeenkin. 

"Pahan maantiede. Miltä se näyttää? Millaiset sen pinnanmuodot ovat?"


3/5

torstai 2. syyskuuta 2010

Jenny Downham: Ennen kuin kuolen

(Otava 2009)

Sydämeni on särkynyt, kyyneleet kuivuneet poskilleni. Aina silloin tällöin kohdalle osuu kirja, joka avaa kyynelhanat ja jäytää sydämessä vielä monta päivää lukemisen jälkeen. Jenny Downhamin "Ennen kuin kuolen" teki sen. Saatoin odottaa, että kyseessä on kirja, joka liikuttaa, mutta en sitä, että sitä lukiessa itkisin ja tuntisin kipua sydämessä. Mutta kuinka sydämesi voi olla järkkymättä, kun päästät sinne tuon 16-vuotiaan, elämän syrjästä kiinni kaikesta huolimatta pitävän parantumatonta leukemiaa sairastavan Tessan, jolla on vain muutama kuukausi elinaikaa? Juuri silloin, kun Jennyn pitäisi saada suunnitella tulevaisuuttaan, haaveilla ensirakkaudesta ja istua iltaisin ystävän kanssa ravintolassa herkuttelemassa ranskalaisilla, hän joutuukin kestämään kaikki ne hoitotoimenpiteet, verensiirrot, suunnittelemaan hautajaisiaan ja luopumaan tulevaisuudestaan päivä kerrallaan. "Näin todellakin tapahtuu. Ne sanoivat että näin kävisi, mutta kaikki tapahtuu nopeammin kuin kukaan osasi kuvitella. En todellakaan mene koskaan takaisin kouluun. En koskaan. En mene opiskelemaan enkä töihin. En näe veljeni kasvavan. En matkusta, en ansaitse rahaa, en aja autoa, en rakastu enkä muuta kotoa omaan asuntoon. Tämä on totta, ihan todella totta.... En halua kuolla näin, elämättä ensin kunnolla. Kaikki näyttää niin selvältä. Tunnen oloni melkein toiveikkaaksi, mikä on hullua. Haluan elää ennen kuin kuolen. Se on ainoa asia, jossa on järkeä."

Vaikka Tessan ulkokuori tekee jo hidasta kuolemaa, hänen sisimmässään palaa yhä valtaisa elämisen vimma. Vaikka Tessan arki on jo kuolemaan valmistautumista, on se myös nuoren elämänvimmaisen tytöt matkaa kohti naiseutta. Tessa kirjoittaa vihkoon, seiniin asioita joita hän tulee kaipaamaan ja mitä hän vielä haluaisi ennen kuolemaansa kokea. Hän päättääkin tehdä listan kaikista niistä tärkeistä asioista, jotka hän vielä haluaa ehtiä kokea. Työnsä jättänyt, Tessan kotihoidolle täysin omistautunut, ylisuojeleva isä on entistä enemmän sydän syrjällään tajutessaan, että Tessa todellakin aikoo toteuttaa listansa kohdat, hinnalla millä hyvänsä. Hän ei pysty hyväksymään, että Tessa on hyväksynyt jo kohtalonsa ja juuri siksi haluaa seuraamuksista huolimatta toteuttaa listansa. Tessa saa avukseen parhaan ystävänsä Zoeyn, joka tarttuu tuumasta toimeen epäröimättä. "Hän kääntyy portailla katsomaan minua. "Kuulehan nyt, neitiseni, jos haluat tehdä tämän kunnolla, sinun pitää oppia rikkomaan sääntöjä." "Minua ei haittaa vaikka tulisimmekin takaisin kahdeksitoista. Isä olisi muuten vain huolissaan." "Anna olla, mitä väliä sillä on. Sinunlaisellesi ei koidu mitään seuraamuksia." En ole koskaan aiemmin tullut ajatelleeksi asiaa siltä kannalta.."

Pelottomasti listan kohtia toteuttaessaan Tessa päätyy niin ajamaan luvatta autolla kuin seisomaan kylmässä meressä vaatteet päällä. Hetkittäin hän melkein onnistuukin unohtamaan todellisuuden haaveita toteuttaessaan. Kuitenkin moniin arkisiin hetkiin yhdessä läheisten kanssa sisältyy kivuliaan selvästi muille lupaus tulevaisuudesta, jota Tessa ei tule kokemaan. Kuolema on läsnä jo vahvasti Tessan mielessä, vaikka hän ei vielä ole aikeissa lähteäkään. "Cal sanoo, että ihmiset on tehty tähtien tuhkasta. Hän sanoo, että kun kuolen, muutun tomuksi, hohteeksi, sateeksi. Jos se on totta, haluan että minut haudataan tämän puun alle. Sen juuret tunkeutuvat ruumiini pehmeään massaan ja imevät minut kuivaksi. Minusta tulee omenankukka. Laskeudun keväällä maahan terälehtisateena ja tartun perheenjäsenteni kenkiin. He kantavat minua taskuissaan, levittävät hennon silkkini tyynyilleen, jotta saisivat paremmin unta. Millaisia unia he silloin näkevät?

Kun Tessa vähiten odottaa, hän tutustuukin naapurissa asuvaan Adamiin. Adam mullistaa Tessan elämää monin tavoin ja antaa hetkeksi Tessan suurimmille unelmille siivet. Kuitenkin Tessan kohtalo on vääjäämätön, on kyse enää vain siitä, milloin. Tessa taistelee rakkauden ja luopumisen tunteiden ristiaallokossa. Miksi juuri nyt? Eikö enää olekaan aikaa? Välillä hän kuitenkin levollisin mielin katselee sivusta läheisiään. Olisiko hänen aikanaan perheensä hyljännyt äiti nyt taas tällä, isän rinnalla, ellei hän olisi sairastunut? Kaikessa tässä kauheudessa on kuitenkin häilähdys jotain hyvääkin. Viimeisten hetkien kellon viisarit kuitenkin tikittävät eteen päin lohduttomasti, pysähtymättä. Tessan sielu ei haluaisi antaa siltikään vielä periksi.."En halua olla kuollut. Minua ei ole rakastettu tällä tavalla tarpeeksi pitkään."

Törmäsin kirjaan erään naistenlehden kirjavinkeissä. Olin jostakin netin arvostelusta ohimennen lukenut, että kyseessä olisi enemmänkin nuorten kirja. Onhan tarina välitön, avoin tilitys nuoren tytön silmin. Toisaalta taas kirjan juoni oli aika selvä jo kirjan nimen perusteella; tässä olisi kirja, jolla ei todennäköisesti sitä onnellista loppua olekaan. Lähdinkin lukemaan kirjaa tavallaan aika "valmiin oletuksin ja tuntein", kunnes se tempaisi aika alkumetreillä maailmaansa ja oli melkein mahdoton aina lopettaa lukemista. Downham puhuu Tessan äänellä niin sielun syvempiä vesi liikautellen, että alkuun ehkä hieman kyynisempikin lukija unohtaa suojamuurinsa. Oman syvyytensä kirjaan tuo myös Tessan läheisten ihmisten kipuilu ja selviytyminen ahdistavassa tilanteessa. Vaikka läheinen on kuolemassa, onko eloonjäävien pakko aina jaksaa olla läsnä ja ymmärtää kuolevan mahdottomimmakin oikut? Varsinkin Tessan ja Zoeyn välinen ystävyys on mielenkiintoinen osuus kirjassa. Saako ystävä elää omaakin elämää ja laittaa välillä itsensä etusijalle ilman huonoa omaatuntoa?

Tämä kirja onnistui kyllä menemään minun ihoni alle. Jotenkin Downham tuo Tessan kaikkine tunteineen niin lähelle lukijaa, että varsinkin kirjan lopussa on vaikea olla tuntematta surua ja menetystä Tessan viimeisten hetkien äärellä. Nähdä kaikki ne Tessan toiveet ja haaveet, joita hän jää kaipaamaan. Aiheen rankkuudesta huolimatta tämä on toki hyvin viihteellinen romaani, ja siten ei ehkä vakavemman kirjallisuuden lukijaa niin puhuttelekaan. Tällaisen kirjan jälkeen on vaikea olla tuntematta entistä voimakkaammin sitä oman elämisen vimmaa ja ennen kaikkea kiitollisuutta, että on tässä ja nyt.

4/5

keskiviikko 1. syyskuuta 2010

EIEIEIEIEI!!!!!!!Ja vielä kerran EI!!!!!

Olen niin nauttinut, kun olen saanut jo muutaman vuoden asioida asuinalueemme pienkirjastossa, joka siis ei ole edes montaa vuotta vanha. Asuinalueemme on Jyväskylän isoimpia ja siksi on ollut ihme, että pienkirjasto tuli tänne vasta parisen vuotta sitten. Sieltä saa AINA niin hyvää palvelua ja todella hyvin uutuuskirjoja jne. Ja mitä minä näinkään tämän päivän Keski-Suomalaisesta!!!!KOLME pienkirjastoa ollaan lakkauttamassa näillä näkymin!!KOLME, ja meidän Kuokkalan mukaanlukien. Tarkempaa tietoa löytyy täältä.

Mikä ihme tätä kaupunkia päättäjineen riivaa?? Suunnitellaan järjenköyhiä "tunneleita" Lutakkoon ja parkkihalleja Kirkkopuiston alle, kirjastoja lakkautetaan sitä mukaa kun rakennetaan lämmitettyjä jalkapallokenttiä lisää. Kaupunki on sentään antanut mahdollisuuden palautteeseen asian tiimoilta ja nyt hädissäni mietinkin, mitä voisin tehdä meidän Kuokkalan kirjaston puolesta! Jonkinlainen adressi, kansalaishanke, jotain!!!Te, ketkä asia vähänkin koskettaa, laittakaa palautetta kaupungille jo:
Virallista palautetta voi antaa Jyväskylän kaupungin sivistyspalvelujen kirjaamon kautta joko sähköisesti sivistyspalvelut.kirjaamo@jkl.fi tai kirjeitse osoitteeseen Sivistyspalvelut/kirjaamo PL 341 40101 Jyväskylä, perjantaihin 8.10. kello 16 saakka.