sunnuntai 28. joulukuuta 2014

Maarit Verronen: Varjonainen

Maarit Verronen: Varjonainen
Kustantaja: Tammi 2013
Sivuja: 219

Huomasin piteleväni paperia, jonka joku oli jossain vaiheessa antanut käteen - ilmeisesti jokaiselle aikuiselle matkustajalle, koska näin samanlaisen paperin muillakin. Siinä kerrottiin, mistä voisi saada apua, jos kokisi sitä tarvitsevansa. Järkytyksen takia; kun oli nähnyt läheltä kärsimystä ja kuolemaa. Tämä oli tällainen maa, ihmisistä huolehdittiin.

Nainen, Aino, vailla menneisyyttä tai todellista nimeä on lähtenyt Virosta laivamatkalle tarkoituksenaan päästä Ruotsiin. Hänellä on joskus ollut elämä jossain Venäjän suomensukuisilla alueilla, missä hänen isoäitinsä oli aikanaan opettanut hänelle Suomea. Virossa Aino oli jatkanut niin suomen kuin ruotsinkin kielen opettelua, sillä hän halusi täysin uuden elämän itselleen. Hän oli jo  maksanut vapaudestaan kalliin hinnan, olihan hän nyt paperiton maahanmuuttaja, ulkopuolinen, irrallaan järjestelmän tuovasta turvallisuudesta.  Mutta vuodet Siperian perukoilla olivat opettaneet hänet selviytymään. Kun laivaa jolla Aino matkaa kohti Ruotsia, alkaa kallistua, aavistaa Aino vaaran ja hänen vahva selviytymisvaisto pelastaa hänet, toisin kuin monen muun. Laivan uppoamisen myötä Aino päätyy lopulta Ruotsin sijasta Suomeen, jonne Aino päättääkin jäädä rakentamaan uutta elämää ja ennen kaikkea uutta identiteettiä. Edes yllättävät käänteet eivät saa Ainon mielestä katoamaan suurta suunnitelmaa, johon hän on valmistautunut jo kauan. Määrätietoisesti, suorastaan kylmähermoisesti Aino alkaa toteuttaa suunnitelmansa seuraavaa vaihetta.

Minulla oli asunto, työpaikka ja sosiaalista elämää, tavallaan. Olin pääsemässä alkuun.

Ainon tarinan juonesta ei voi oikeastaan kertoa tämän enempää, sillä muuten väkisinkin paljastaa ennakkoon asioita juonesta. Varsinkin dystopioistaan tuttu Verronen on sijoittanut tarinan 90-luvulle, aikaan jolloin sattui Itämeren suurin rauhanaikainen laivaonnettomuus. Estonia. Nimellä sitä ei mainita, mutta yhtäläisyydet ovat ilmiselvät. Laivaonnettomuus tarjoaakin kovan selviytymisvaiston omaavalle paperittomalle Ainolle paremman ponnahduslaudan kohti varastettua identieettiä, uutta elämää. Aino on päähenkilönä hyvin poikkeuksellinen naishahmo. Aluksi hänestä tulee todella kylmäverinen, suorastaan psykopaattinen kuva, mutta juonen edetessä Aino päätyy tai kenties hakeutuu tilanteisiin, joissa hänen kova ulkokuorena ja selviytyjäminänsä hieman rakoilee. Lukijana ei näekään enää häntä niin mustavalkoisesti vaan alkaa väkisin värittää mielessään menneisyyttä, johon tarinassa ei mennä kuin pieniä satunnaisina murusina. Aino toimii jotenkin hätkähdyttävän suoraviivaisen määrätietoisesti keinojakaan kaihtamatta. Toisaalta hän ei tunnu haluavan kenellekään pahaa, hän vain haluaa selviytyä itse, mutta millä hinnalla? Aloin jossain vaiheessa tuntemaan tietynlaista ymmärrystä jopa häntä kohtaan.

Varjonainen on aika erilainen teos verrattuna aikaisempiin lukemiini Verrosen teoksiin. Ainon hahmo on niin omintakeinen, että häneen ei pysty samaistumaan vaikka eihän se sinällään lukukokemuksen itseisarvo toki olekaan. Verronen ei paljasta Ainon taustoista hirveästi, mikä jättääkin lukijalle kysymyksiä auki. Kieltämättä nerokas ja rohkea keino kirjassa. Nyt Aino ikäänkuin näyttäytyy vain yhden todellisuuden kautta ja lukijana voikin pohtia hänen luotettavuuttaan kertojana. Jos Ainon tarina olisi sijoitettu tähän hetkeen, 2000-luvulle, olisin kokenut ehkä jonkinlaista uskottavuusongelmaa sen suhteen, että miten yksi ihminen voisi edetä kyseisessä missiossaan niin ongelmitta kuin Aino, mutta 90-luvulla kun ei vielä eletty digitaalisten tietokantojen ja ylipäätään vahvan sosiaalisen median aikaa samassa suhteessa kuin nyt, Ainon tarina saa uskottavammat puitteet. Jälleen kerran kiehtovaa Verrosta! Suosikikseni tämä ei ihan noussut lukemistani Verrosista, mutta vahvistaa edelleenkin sitä, että haluan lukea lisää häneltä. Onneksi omasta hyllystä löytyy jo useampikin teos häneltä lukemistaan odottamasta.

Varjonainen on luettu ainakin mm. Sallan lukupäiväkirjassa, Anna minun lukea enemmän-blogissa , Kaiken voi lukea -blogissa sekä Mari A:n kirjablogissa!

lauantai 27. joulukuuta 2014

Jayne Anne Phillips: Murhenäytelmä

Jayne Anne Phillips: Murhenäytelmä
Kustantaja: Tammi 2014
Alkuteos Quiet Dell (2013)
Suomentanut: Kersti Juva
Sivuja: 584

Kun taivalla loistaa tähdet ja kuu,
tuuli vauhkona puhaltaa,
yö tuuleen ja sateeseen kietoutuu,
joku mies ohi ratsastaa.
Yömyöhään, pimeys harteillaan,
mikä hänet saa alati laukkaamaan?

- Robert Louis Stevenson, " Tuulisia öitä"
Lasten runopuutarha

On vuosi 1931, ja laman kourissa taistelee myös yllättäen leskeksi jäänyt kolmen lapsin äiti Asta Eicher. Ison talon ylläpitäminen on kallista ja kolme kasvavaa lasta tuovat omat kulunsa. Kun Astan anoppi, Laviniakin kuoli, jäi Asta oman onnensa nojaan Grethen, Hartin ja Annabelin kanssa. Erityisesti nuorin Annabel jäi kaipaamaan mummiaan, sillä heillä kahdella oli erityinen yhteys. Vain mummi näki, miten erityinen lapsi Annabel oli, sillä Annabel näki ja aisti asioita enemmän kuin moni muu. Kuolinhetkellään mummi vaatii vielä Annabelia kirjoittamaan ylös erään runon. Runon, joka käy toteen ennemmin kuin mummi osasi aavistaakaan.

Jotain jää, vaan minä en.
Jää vain kuori ulkoinen,
mainen maku, joutava.
Edeltä menin, tiedä se,
valmistan paikan sinulle.

Charles O'Boyle, alunperin Astan vuokralainen, on kiintynyt sekä Astaan että kaikkiin kolmeen lapseen ja näkee perheen ahdingon. Charles uskoo voivansa auttaa perhettä kosimalla Astaa. Hän ei kuitenkaan halua painostaa Astaa vaan lupaa tälle miettimisaikaa siihen saakka kunnes palaa muutaman päivän mittaiselta reissultaan. Charlesilla ei ole aavistustakaan, että Astan mielen ja sydämen on jo valloittanut joku toinen. Joku, joka on muuttava kohtalokkaasti koko Eicherin perheen elämän kulun.

Kaikki huolet ovat jäävä taa. Riemuisaa joulua!
Rakastan sinua.
(Sinun) C.

Asta on päättänyt ottaa ohjat omiin käsiinsä ja jättänyt ilmoituksen kirjeenvaihtokerhoon. Kirjeenvaihtokumppanuus hurmaavan ja varakkaan Cornelius Piersonin kanssa on syventynyt rakkaudeksi ja lupaukseksi hienosta tulevaisuudesta. Cornelius on kehoittanut Astaa alkamaan valmistella elämää siihen malliin, että he muuttavat koko perhe Corneliuksen luokse, kunhan ensin Cornelius saa viettää aikaa kahdestaan Astan kanssa tovin. Lapset eivät tiedä muuta kuin että äidin täytyy lähteä toviksi hoitamaan heidän asioitaan ja sitten kaikki muuttuu paremmaksi. Grethe, Hart ja Annabel eivät tiedä elävänsä elämiensä viimeisiä hetkiä. Cornelius saapuu hakemaan Astan ja Asta kuvittelee jättävänsä vain hetkeksi hyvästit lapsille. Kuluu tovi, eikä Astaa kuulu kotiin, mutta sen sijaan heitä saapuu hakemaan Cornelius, joka kertoo äidin jo odottavan uudessa kodissa. Heillä on niin kiire lähteä, että edes yövaatteita ei ehdi vaihtaa. Lasten matka kuolemaan on alkanut.

Hän on täällä ja mummi on lähellä ja kaikkialla ympärillä. Mutta missä ovat toiset? 
Annabel muistaa mitä mummi sanoi: Kun olen poissa. 
Onko Annabel siis poissa, vaikka hän ei ole vanha, vaikka hän ei ole ollut hyödyksi eikä elänyt pitkää elämää, joka mummi hänelle toivoi?

Kolmekymppinen toimittajanainen Emily Thornhill päätyy tutkimaan Eicherin perheen tapausta aina perheen taustoihin tutustumisesta syyllisen oikeudenkäyntiin ja tuomioon saakka. Eicherin perheen kohtalo luikertelee Emilyn ihon alle eikä varsinkaan lasten kohtalo tunnu jättävän häntä rauhaan. Erityisesti nuoren Annabelin suhteen hän kokee selittämätöntä yhteyttä, aivan kuin Annabel yrittäisi kertoa hänelle jotain. Vastoin kaikkia itsenäisen naisen odotuksia, Emily kohtaa itse rakkauden tragedian keskellä. Vaikka rakkaus ei kaikkia sovinnaisuuden rajoja täytäkään, se saa Emilyn jaksamaan läpi raskaan tutkinnan ja oikeudenkäynnin.

Jayne Anne Phillipsin Murhenäytelmä perustuu 30-luvulla tapahtuneeseen tragediaan, johon Phillips itse tutustui äitinsä kautta. Phillipsin äiti oli ollut vain kahdeksanvuotias, kun hänen äitinsä oli vienyt hänet traagisen Quiet Dellin tragedian tapahtumapaikalle. Sitä myötä Quiet Dellin tapahtumat siirtyivät tarinoissa myös Phillipsille itselleen ja jäivät askarruttamaan häntä vuosikymmeniksi. Mitä ihmettä tapahtui, että kokonainen perhe murhattiin kylmäverisesti? Kuka oli tuo auervaara, joka huijasi naisia kohti kuolemaa? Phillips keräsi vuosia tapaukseen liittyviä lehtileikkeitä ja tietoja, ja se näkyy kirjan sivuilta mm. aitoina vanhoina mustavalkovina, lehtijuttuina.

Murhenäytelmä ei ole mitään tavanomaista proosaa. Se kurottelee monia eri ulottuvuuksia aina maagisesta realismista jännitykseen ja toisaalta rakkaustarinaan. Phillips ei pelkää käyttää laatukirjallisuudessa sinällään harvinaisempaa ratkaisua antaa ääni tarinassa jo kuolleelle ihmiselle, joka tarkkailee eläviä jostain omasta ulottuvuudestaan. Koinkin paljon samoja kaikuja kuin Alice Seboldin Oma taivasta lukiessani, joskin Murhenäytelmä on kokonaisuudessaan huomattavasti paljon rikkaampi kokonaisuus. Phillips valottaa myös hieman murhaajan taustoja, ikään kuin etsien syytä tragedioille, mutta ei kuitenkaan anna anteeksi, armahda. Liki kuudestasadasta sivustaan huolimatta Murhenäytelmä oli hyvin nopealukuinen, vetävä tarina. Sen verran meni minunkin ihoni alle Eicherin perheen kohtalo, että päädyin etsimään vielä netistäkin tietoa tragediasta.

Tämä oli minulle ensimmäinen Phillipsin teos, mutta ei varmasti viimeinen. Häneltähän on suomennettu kuusi teosta tätä ennen, eli luettavaa riittää. Tykästyin Phillipsin tyyliin kuljettaa tarinaa ja käyttää vähän normaalista poikkeavia tapoja kertojissakin. Pieni kosmeettinen ryppy minulle tuli lukiessa liittyen Emilyn salamarakastumiseen, sillä se tuntui jotenkin liian absurdilta suhteessa muuhun tarinaan. Toisaalta siinä oli sellaista tiettyä suloisen naivia "janeaustenmaisuutta". Mutta ehkä kokonaisuutena kirjan synkkä sävy olisi ollut vielä puhuttelevampi ilman tuota käännettä. Kuitenkin, kun pääsin yli tuosta, loppupuolella jopa nautin tuon kyseisen rakkaustarinan osuuksista. Tämä tragedia pyörii mielessä vielä pitkään, veikkaanpa. Sen verran taidokas kokonaisuus on kyseessä.

Murhenäytelmä on luettu myös erimerkiksi Lillin kirjataivaassa ja Leena Lumilla!

sunnuntai 21. joulukuuta 2014

Hugh Howey: Siirros

Hugh Howey: Siirros
Kustantaja: Like 2014
Alkuteos: Shift (2013)
Suomentanut: Einari Aaltonen
Sivuja: 527

" Mitä tekisit, jos saisit tietää, että kaikki päättyy?" hän kysyi. "Mitä tekisit?"
"Jos mitä? Tarkoitatko meitä? Ai, tarkoitat elämää. Kulta, onko joku kuollut? Kerro, mistä oikein on kysymys?"
" Ei, ei joku. Vaan kaikki. Koko maailma."

Kun kongressiedustaja Donald Keene ottaa vastaan ex-tyttöystävänsä isän pyynnön lähteä mukaan suorastaan suruuudenhulluun hankkeeseen rakentaa jättimäinen rakennelma maan alle, hänellä ei ole aavistustakaan sen vaikutuksista tulevaisuuteen. Eletään vuotta 2049, muutama sata vuotta ennen Hugh Howeyn Siilon tapahtumia. Nyt Howeyn tuorein käännös vie lukijan ajassa taakse päin ja näyttää, miten kaikki todella sai alkunsa aikanaan. Kuinka nuo viattomat ihmispolot päätyivät jättimäiseen siiloon maan alle, vailla toivoa normaalista elämästä maan päällä. Mikä sai ihmiset pakenemaan maan alle?

Rakennusprojektin edetessä Donaldille paljastuu kauheita asioita, joita edes hänen rakas vaimonsa Helen ei meinaa uskoa todeksi vaan ajattelee Donaldin mielen järkkyneen. Ihmiskunnan kohtaloon järkyttävästi vaikuttavan hankkeen edetessä Donald yrittää saada muutettua asioita, mutta tajutessaan hankkeen takanaolevien tahojen mahdin, on hän lopulta kuin tahdoton marionettinukke. Lopulta kyse on enää vain siitä, kuka selviää ja kuka ei.

60 vuotta myöhemmin Troy sulatetaan kryounesta ja valmistellaan häntä hänen ensimmäiseen työvuoroonsa siilossa. Troylla on hatarat muistikuvat perehdytyksestä, jossa häntä oli valmistelu juuri tähän. Samaan aikaan kuitenkin jotain muutakin pyrkii Troyn mieleen, mutta hän ei saa siitä selvää otetta. Se jokin on kuitenkin niin voimallista, että Troy ei voi hallita kyyneleitään, jotka ovat olleet pidätettynä jo vuosikymmeniä. Hänen vuoronsa on kuitenkin alkamassa ja sen verran hänkin tajuaa, että sovitusta kaavasta ei kannata poiketa, vaikka mikä olisi. Sillä heillä jokaisella on oma tehtävänsä tässä järjettömässä palapelissä. Kukaan ei halua olla lopulta se puuttuva palanen.

Howeyn Siilo oli niin koukuttavan hyvä dystopia, että innolla tartuin tähän trilogian keskimmäiseenkin osaan. Siilo nimittäin jätti minut lukijana sen verran ovelaan odotukseen ja vaatimaan lisää vastauksia. Totuus, mikä Siirroksen sivuilta lukijalle valkenee, on puistattava. Se muistuttaa kouriintuntuvalla tavalla, että ihminen on itsensä pahin vihollinen. Dystopia genrenä on minusta äärimmäisen kiehtova ja aika vähän niitä lukeneena huomaankin myös ahdistuvani niistä, mutta juuri sillä kirjallisuuteen sopivalla tavalla. Hyvä dystopia saa pohtimaan omaakin tulevaisuutta ja ylipäätään ihmiskunnan tulevaisuutta. Kuten Siilo, Siirroskin luo sellaisen sopivan klaustrofobisen tunnelman lukiessa, eikä ote meinaa hellittää vielä lukemisenkaan jälkeen. Howey pallottelee ihmisiä valintoineen taitavasti moraalin eri puolilla ja luo siilon sisälle kokonaisen maailman. Tällaista janoan lisää ja toivon mukaan ensi vuonna päästäisiin nauttimaan jo sarjan viimeisestä osasta käännöksenä.

Siirros ei ollut ihan niin ehjä kokonaisuus Siiloon verrattuna. Eri ajasta toiseen siirtyminen teki lukukokemuksesta hieman pirstaleisen, mutta onneksi Howey kirjoittaa sen verran koukuttavasti, että ote pysyy kuitenkin koko ajan. Henkilöhahmot eivät olleet myöskään ihan niin kiinnostavia kuin Siilossa. Toki Donaldin tarina on kiinnostava ja traaginenkin, mutta Siilossa tykästyin erityisesti kipakkaan ja neuvokkaaseen Julietteen. Toisaalta Siilossa jo esiintyneen Solon persoona nousi nyt esille voimakkaasti kirjan loppuosassa ja samalla sitoi yhteen Siilon ja Siirroksen. Tietyt tapahtuvat luovatkin kiehtovasti lisävalaistusta Siilon tapahtumille ja ikäänkuin tarjoavat lukijalle sen vastakkaisen näkökulman. Kokonaisuutena ahdistavan ja koukuttavan hyvä osa tämäkin!

Kun maailma on nyt pelastettu, pohdin eri kysymystä, johon tuskin saan vastausta ja jota emme ole koskaan uskaltaneet, rohjenneet esittää. Joten kysyn nyt sinulta, ystäväni: Oliko maailma ylipäätään pelastamisen arvoinen? Olimmeko me pelastamisen arvoisia?


Vaikuttavaa. Suosittelen!