sunnuntai 30. maaliskuuta 2014

Ihana Iiris Lempivaara ja eka e-kirjani


Olen pitänyt kaikista Riikka Pulkkisen aikaisemmista teoksista, mutta jos järjestykseen pitää laittaa, minulla se olisi 1. Totta 2. Raja 3. Vieras. Kun kuulin Pulkkisen uusimmasta kirjasta, myönnän pienen vastahankaisuuteni, varovaisuuteni. Onnistuisiko hyppäys taidokkaasta proosasta kevyempään kirjallisuuteen? Kokemukseni kotimaisesta chiklitistä on aika vaisu. Joko olen itse vanhentunut niin paljon, ettei se vain enää kolahda samalla tavalla kuin kymmenen vuotta sitten, tai sitten ainakin minun silmissäni kotimaista chicklit-genreä leimaa tietty epäuskottavuus tai nolous, olipa kyseessä sitten chicklit tai ladylit. Toisaalta en ole tästä genrestä kauheasti löytänyt hyviä lukukokemuksia käännöskirjallisuudenkaan parista ( paitsi mainio Vaimotesti tähän kategoriaan kuuluukin, mutta onko se sitten ladlittia vaiko mitä..) Näiden kokemusten pohjalta olen kuitenkin alkanut jo uskoa, että vika on enemmänkin jo lukijassa kuin luettavassa, että en vain enää osaa nauttia juurikaan tällaisesta kirjallisuudesta, sillä kaipaan enemmän syvyyttä tai uskottavuutta..tai jotain selittämätöntä, joka sai minut aikanaan kikattamaan niin Bridget Jonesin kuin Himoshoppaaja-Rebeckankin edesottamusten äärellä. Näistä lähtökohdista lähdin siis lukemaan Pulkkisen uusinta ja tällä kertaa myös harvinaisesti vielä e-kirjan muodossa. Olin tällä viikolla taas opiskelemassa Helsingissä ja poikkeuksellisesti otin luettavat mukaan tabletille enkä perinteisinä kirjoina. Tästä kokemuksesta tekstin lopussa enemmän.

Pulkkisen tekstiin uppoutuminen oli kuin olisi solahtanut lämpimään veteen, niin vaivatonta se oli. Vaikka Pulkkinen kirjoittaa todellakin viihteellisesti ja genrelle tyypillisesti, tekstiä lukiessa ei tullutkaan sitä hassua liiallista myötähäpeän tunnetta tai outoa vierautta tekstin äärellä. Tällaista se siis on, kun viihdekirjallisuutta kirjoitetaan taidokkaasti ja uskottavasti, niin että tällainen lähempänä neljää-, kuin kolmeakymmentä oleva äiti-ihminen taantuu sinne parikymppiseksi tytönhupakoksi ja tirskuu junassa muista matkustajista piittaamatta! Ihanaa!

Iiris Lempivaarahan on melkein kolmekymppinen koulupsykologi, jonka elämä heittää kuperkeikkaa kun hän saakin toivomiensa häiden ja perheenlisäyksen sijaan kylmää kyytiä miesystävältään tämän sanoessa kaiken olleen vain suurta erehdystä. Siitä alkaa Iiriksen matka kohti parempaa itsetuntemusta, ei:n sanomista ja uusia alkuja. Sitä ennen tarvitaan kuitenkin aimo annos suklaa- ja korkokenkäterapiaa sekä naapurin Marja-Liisan neuvoja. Sitä ennen tarvitaan kyky oppia olemaan perillä tässä ja nyt.

Minä olen Iiris lempivaara ja väitän, etten ole oppinut perille saapumisen taitoa. Senkö vuoksi minun sydämeni kerää painoa? Kerron tämän teille: välillä tuntuu kuin kanniskelisin mukana lyijylastia.

Nautin niin valtavasti tämän kirjan lukemisesta, että jo kirjan puolivälin ylitettyäni aloin tekemään surutyötä sen suhteen, että kirja loppuu. Siinä missä Iiriksen sydän keveni, minun sydämeeni asettui osa tuosta lyijylastista huutaen: tällaista TARVITSEN lisää!!! Pulkkinen on osannut luoda sangen viihteellisen tarinan ytimeen paljon sydämenviisautta, lämpöä ja elämäntuntua. Mitään moitittavaa en kirjasta löydä, sillä sitä ei kertakaikkiaan ole. Ainoa huono puoli oli se, että kirja loppui liian pian. Minun sydämeeni jäi Iiris Lempivaaran kokoinen aukko, johon toivon Pulkkisen vielä joku päivä tuovan avun Iiriksen uusien seikkailujen muodossa.

E-kirjakokemuksesta sen verran, että olen toki tabletiltani lueskellut muutamia kirjoja satunnaisesti aina luvun, pari kerrallaan. Nyt luin koko kirjan tabletilta ja itse asiassa vähän jopa innostuin tästä formaatista nimenomaan reissussa. Niin täysiverinen kirjahullu-lukutoukka minä olen, että perinteisestä en luovu, mutta noin reissatessa e-kirja on kyllä lyömätön ja kun toukokuussa taas matkaan Helsinkiin kouluun, mukanani on varmasti tabletissa luettavaa.

maanantai 24. maaliskuuta 2014

Agatha Christie: Helmeilevä kuolema

Agatha Christie: Helmeilevä kuolema
Kustantaja: Wsoy 1985 (1. painos 1959)
Alkuteos: Sparkling Cyanide 1945
Suomentanut: Eero Ahmavaara
Sivuja: 257
Mistä minulle: Oma ostos

Tiedän, että se, mitä aion tehdä, on oikein. Leopardi rakkaani - en voi elää ilman sinua - en voi, en voi - EN VOI. Tyhmää kirjoittaa näin pitkästi. Kaksi riviähän olisi riittänyt. Vain "minä rakastan sinua". Minä en koskaan päästä sinua luotani. Oi rakas -
Siihen kirje katkesi.

Iris seisoi liikkumattomana tuijottaen kirjettä. Miten vähän hän olikaan tiennyt Rosemarystä!

Iriksen kaunis isosisko, Rosemary, murhataan kesken hienojen ravintolakutsujen syanidilla. Ensin Rosemaryn kuolema kuitataan itsemurhaksi, olihan hän juuri sairastanut vakavan influenssan, jonka jälkitautina oli mm. masennusta. Kun sitten Rosemaryn leski, George saa kirjeen jossa vihjataan ettei kuolema ollutkaan itsemurha, alkaa George pakkomielteisesti selvittää Rosemaryn kohtaloa. Samaan aikaan Irikselle selviää yllättäviäkin asioita Rosemarystä, joiden valossa hänkin uskoo siskonsa tulleen murhatuksi. George menee lopulta niin pitkälle, että hän haluaa järjestää päivälliset Rosemaryn kuoleman vuosipäivänä, samassa ravintolassa, samalla pöytäseurueella. Vain yksi tuoli on tyhjänä. George on varma suunnitelmansa nerokkuudesta, sillä hän uskoo että Rosemaryn surmaaja istuu pöydässä. Jokin menee kuitenkin pieleen, sillä kohta tyhjiä tuoleja on kaksi.

- Mitä sinä oikein suunnittelet?
George naurahti hiukan.
- Se on minun salaisuuteni. Kaikki menisi pilalle, jos kertoisin kenellekään etukäteen - edes sinulle. Haluan, että tulet sinne täysin puolueettomassa mielentilassa ja  - katsot tarkoin, mitä tapahtuu.
Race kumartui eteenpäin. Hänen äänensä oli äkkiä terävä.
- En pidä tästä, George. Tuollaiset dramaattiset romaaniajatukset eivät miellytä minua.

Helmeilevä kuolema on perinteisten salapoliisiromaanien aatelia. Minulle tämä oli kolmas Agatha Christien teos ja täytyy sanoa, että viihdyn hänen kuvailemissaan vanhan ajan brittiläisissä maisemissa, jossa luokkayhteiskuntaa piinaa milloin minkäkinlainen murha. Christie on taidokas kuljettamaan tarinaa niin, että melkeinpä jokaista päähenkilöä tulee epäiltyä tarinan varrella. Kuitenkin lopussa sen oikean syyllisen tai syyllisten paljastuminen yllättää. Aika nerokasta, vai mitä? Helmeilevässä kuolemassa minua erityisesti viehätti tuo ns. pienen tilan rikos, kun murha tapahtuu ravintolapöydän äärellä. Miten se on mahdollista, kenellä siihen oli mahdollisuus tai motiivi?

Hyllyssä minua odottaa pitkä rivi lukemattomia Christieitä, joita olen kirppiksiltä ostellut. Rivistä löytyy muuten myös kirja Christiestä itsestään ja lähinnä hänen mystisesti katsoamisestaan. Christietä lukiessa on jotenkin ihanan kotoisa olo, vaikka ollaankin aina murhamysteerin äärellä. Ehkä se, että murhilla tai väkivallalla ylipäätään ei mässäillä yhtään ja tilalla on ennemminkin vahva miljöökuvaus ja kiehtovat henkilöt, tekee lukukokemuksesta niin kotoisan ja nautittavan.

Myös Salla on viihtynyt Helmeilevän kuoleman parissa!

sunnuntai 23. maaliskuuta 2014

Jennifer Clement: Varastettujen rukousten vuori

Jennifer Clement: Varastettujen rukousten vuori
Kustantaja: Like 2014
Alkuteos: Prayers for the Stolen
Suomentanut: Terhi Kuusisto
Sivuja: 268
Mistä minulle: Kustantajalta

   Pienestä pitäen äiti oli opettanut minut rukoilemaan milloin mitäkin. Se oli meillä tapana. Olin pyytänyt Jumalalta pilviä ja pyjamaa. Olin pyytänyt hehkulamppuja ja mehiläisiä.
   Älä ikinä rukoile rakkautta ja terveyttä, äiti sanoi. Tai rahaa. Ei Jumala anna, jos kuulee mitä todella haluat. Ei takuulla.
   Kun isä lähti, äiti sanoi: polvistu ja rukoile lusikoita.

Ladydi on tyttö, jonka kodin takapihalla on olutpullojen hautausmaa ja joka itse ryntää maahan kaivettuun koloon aina kuullessaan vieraan auton renkaiden äänen kotinsa lähellä. Ladydi on yksi niistä monista meksikolaisista tytöistä, joiden elämää varjostaa alati uhka tulla siepatuksi huumekartellin seksiorjaksi, palvelijaksi. Äidit pukevat kauniita tyttäriään pojiksi ja peittelevät heidän kauneutta sotkemalla naamaa, hampaita, sillä..

Ruma tyttö on parasta mitä Meksikossa voi olla.

Ladydin isä oli muiden kylän miesten tavoin jättänyt perheensä selviytymään omillaan ja lähtenyt tiehensä. Ainoat miehet jotka kylässä kävivät, tiesivät yleensä pahaa. Huumekartellin miehet eivät koskaan olleet hyvällä asialla. Naiset pitivät machetensa terävinä, sillä oli heidän vastuullaan puolustaa tyttäriään. Kylän naiset ja tytöt ovat ihmeissään ja ihastuksissaan, kun kouluun pestautuu opettajaksi nuori komea José. Tytöt haaveilevat suurkaupunkisuudelmasta ja äidit notkuvat koulun lähistöllä päästäkseen juttusille Josén kanssa. Josén myötä he saavat maistaa hetken palan unelmaa, keveämpää elämää, mutta sitten kylän kaunein tyttö Paula haetaan kotoaan, pelkkä pyyhe ympärillään. He kaikki luulevat menettäneensä Paulan iäksi, kunnes eräänä päivänä Paula palaa. Mutta millainen Paula? Ranteeseen hänelle on tatuoitu Cannibal's Baby ja hän on enää vain varjo entisestään. Paulan paluun jälkeen alkavat kylän naiset saada ennusmerkkejä, jotka eivät lupaa hyvää.

Varastettujen rukouksien vuori oli minulle silmiä avaava kokemus, todellakin. Toki olin tiennyt Meksikossa vallitsevasta rikollisuudesta ja huumekartelleista, mutta se, että nuorien tyttöjen sieppaaminen on niin yleistä, ja varsinkin köyhille arkipäivää, sitä en tiennyt. Jennifer Clementillä on yli kymmenen vuoden tausta Meksikoss väkivaltaa kokeneiden naisten tarinoiden kuuntelemisessa. Hän on haastatellut niin huumekauppiaiden vaimoja, tyttöystäviä, tyttäriä kuin myös naisvankejakin. Haastattelujen ytimestä kohosi eniten esille kadonneiden lasten ja naisten kohtalot. Toisin kuin huumeannos, tyttö voidaan myydä prostituoiduksi yhä uudestaan ja uudestaan, kertoo Clement kirjan jälkisanoissa. Meksikossa rehottava ihmiskauppa on järkyttävä ilmiö, josta Clement on onnistunut kirjoittamaan vaikuttavan kaunokirjallisen teoksen.

Kun näin ensin kirjan kannen, oletin kirjan sisällön aihepiiristään huolimatta olevan jotenkin erilainen mitä se oli. Kansi kuvastaa hauskan graafisesti kirjan sisältöä kyllä, mutta sain siitä silti kai jotenkin humoristisemman kuvan ja siksi en ensi alkuun meinannut edes lukea kirjaa. Onneksi kirja kuitenkin kolahti yllärinä postiluukusta, sillä värikkäiden kansien sisältä aukenikin voimakas lukukokemus. Varastettujen rukousten vuori on sekoitus rajuun faktatietoon pohjautuvaa sekä toisaalta myös mustanhuumorin sävyttämää, koskettavaa tarinaa ihmiskohtaloista Meksikossa. Ladydi on fiktiivinen hahmo, jonka harteilla on kuitenkin valtaisa todellisten tarinoiden paino. Ladydin tarina voisi varmasti olla monen meksikolaistytön tarina ja onkin sitä tälläkin hetkellä. Tälläkin hetkellä nuoria tyttöjä ja naisia siepataan kodeistaan samalla kun osa pääsee pakenemaan, ainakin tämän kerran. Tulevasta ei koskaan tiedä. Varastettujen rukousten vuori kuiskii kaikkien niiden lukemattomien siepattujen, iäksi kadonneiden tarinaa korviimme eikä jätä heti rauhaa. Eikä pidäkään.

Äidin ja tyttären hiljaisuus vuorella, jolla oli tapahtunut rikos, oli maailman viimeisten ihmisten hiljaisuus.

Lukekaa!

perjantai 21. maaliskuuta 2014

Virginia Woolf: Mrs. Dalloway

Virginia Woolf: Mrs. Dalloway
Kustantaja: Otava ( 1.painos 1956)
Alkuteos: Mrs. Dalloway
Suomentanut: Kyllikki Hämäläinen
Sivuja: 277
Mistä minulle: Oma ostos

Mutta mitä hän nyt oikein uneksi katsellessaan Hatchardin kirjakaupan näyteikkunaa?  Mitä hän yrittu muistaa? Jokin valkean aamunkoiton mielikuva välkkyi tavoittamattomissa hänen mielessään hänen lukiessaan avoimesta kirjasta:

fear no more the heat o' the sun

Nor the furious winter's rages.

Älä pelkää enää auringon hehkua
älä talven raivoisaa myrskyä.

Seurapiirirouva, politiikon vaimo Clarissa Dalloway pitää jälleen yhdet hienot, isot kutsut ja päättää lähteä heti aamusta itse hankkimaan kukat juhliin. Palvelija-Lucyllä kun on jo muutenkin kädet täynnä töitä juhlienjärjestelyissä. Kaupungin katuja kierrellessään Clarissan mielessä välkehtivät muistot vuosienkin takaa. Erityisesti Clarissan nuoruudenrakastettu Peter Walsh sekä sydänystävä Sally Seton nousevat hänen mieleensä vahvoina muistoina. Itsevarmalta ja onnelliselta vaikuttavan Clarissan mieli on kuitenkin pinnan alla hauras kuin kevätjää.

Samaan aikaan Lontoon kaduilla vaeltelee ensimmäisen maailmansodan traumatisoima Septimus Warren Smith vaimonsa Rezian kanssa. Rezia on huolissaan Septimuksesta, jonka psyykkisia ongelmia lääkärit eivät tunnu ottavan riittävän vakavasti. Myös Peter Walsh palaa pitkästä aikaa Lontooseen juuri Clarissan juhlapäivänä. Sekä Clarissan että Peterin polut risteilevät Septimuksen kanssa, toisilla kohdaten, toisilla vain sivuten. Eikä Clarissan mieli ole ainoa, joka myrskyää.

Kun päivä kääntyy iltaan ja juhlat lopuilleen, on joidenkin elämä muuttunut peruuttamattomasti ja joidenkin taas sisällyttänet sisälleen kokonaisen elämän. Ulkoisesti päivä on vain yksi tavallinen päivä päivien loputtomassa jatkumossa, mutta eräille heistä se sisältää elämän koko kirjon eikä huomista voi katsoa enää samoin silmin kuin aamua herätessään.

Olen jo vuosia tuntenut suurta kiinnostusta Virginia Woolfin persoonaan sekä hänen tuotantoonsa. Ainoa kosketus edes etäisesti hänen tuotantoonsa minulla on tullut vuosia sitten kun katsoin elokuvan Tunnit. Niinpä olikin jo korkea aika tarttua tähän klassikkoon. Pakko myöntää, että alun parisenkymmentä sivua otti minulta yllättäen aikaa. Woolfin huikean hieno tajunnanvirtatekniikka, jota hän päähenkilöidensä ajatuksia kuvatessaan käyttää, oli rönsyilevine lauseineen äkkiseltään hämmentävää. Väsyneenä tavasin yhtä jos toisettakin lausetta uudestaan. Mutta sitten, sitten upposin Mrs. Dallowayn maailmaan väkevästi ja ihastelin tapaa, miten Woolf kuvaa sinällään arkisia tapahtumia sellaisella pienen ironisuuden sävyttämällä hellyydellä ja tarkkanäköisyydellä.

Mrs. Dalloway on tavallaan mielen palapeli, jossa päähenkilöt muodostavat omat osuutensa mutta kuitenkin ovat olennaisella tavalla osa isompaakin kokonaisuutta. Esimerkiksi Septimuksen ja Clarissan välillä ei sinällään ole suoraa kytköstä, mutta Septimuksen persoona kuvastamassa sodan jättämiä traumoja ja toisaalta sivullisen vaikutusta päähenkilön elämässä on tärkeä osa kirjaa. Septimuksen tarina tuntuu tietyllä tavalla kuin peililtä, johon Clarissa joutuu katsomaan. Toisaalta Clarissan ja Sallyn välinen vahva side nuorena näyttäytyy voimakkaana ja merkityksellisenä kuvastamassa Clarissan nykyistäkin sisäistä maailmaa. Mrs. Dallowayta ja varsinkin Septimuksen itsetuhoisia ajatuksia lukiessa väkisin miettii itse Woolfin kohtaloa eli itsemurhaan päätymistä ja sitä, miten paljon hän ammensi omista ajatuksistaan Septimukseen. Eittämättä Virginia Woolf oli poikkeuksellinen nainen ja Mrs. Dalloway on kuin kurkistus hänen mieleensä mutta toisaalta voimakas taidonnäyte tuon ajan kirjallisuudesta. Ei kirjallisuutta helpoimmasta päästä, mutta maailmaltaan ja kieleltään rikasta ja antoisaa. Nyt mielessä onkin, mitä lukisin häneltä seuraavaksi?

Ja sitten ( hän oli tuntenut sen viimeksi tänä aamuna) ihmisen valtasi kauhu, hukuttava, musertava kykenemättömyyden tunne tämän elämän edessä, jonka ihmisen vanhemmat olivat antaneet elettäväksi, kuljettavaksi päästä päähän, tyynesti vaellettavaksi. Hänen sydämensä syvyyksissä asusti hirvittävä pelko.

Kurkatkaa myös Leenan tunnelmia Mrs. Dallowayn äärellä!

sunnuntai 16. maaliskuuta 2014

Noviolet Bulawayo: Me tarvitaan uudet nimet

Noviolet Bulawayo: Me tarvitaan uudet nimet
Kustantaja: Gummerus 2013
Alkuteos: We Need New Names 2013
Suomentanut: Sari Karhulahti
Kansi: Eevaliina Rusanen
Sivuja: 292
Mistä minulle: Kustantajalta

Kun me istutaan valkoinen mies rupeaa ottamaan kuvia isolla kamerallaan. Nämä avustustyöntekijät totta vie tykkää ottaa kuvia aivan kuin me oltaisiin niiden oikeita ystäviä ja sukulaisia ja ne katsoisi kuvia myöhemmin kotonaan ja kertoisi meidän nimet muille ystävilleen ja sukulaisilleen. Niille on ihan sama vaikka meidän likaiset ja risaiset vaatteet hävettää meitä ja vaikka meistä olisi parempi ettei ne ottaisi kuvia. Ne ottaa silti, ottaa ja ottaa. Me ei panna vastaan koska me tiedetään että kuvaamisen jälkeen me saadaan lahjustavaroita.

Pienessä zimbabwelaisessa slummikylässä, Paratiisissa, asuu 10-vuotias Kulta, joka ystävineen haaveilee paremmasta elämästä Amerikassa. Amerikka näyttäytyy unelmien maana, jonne Kullan täti on aikanaan päässyt pakenemaan slummielämän kurjuutta. Koulunkäynnin sijaan Kullan ja hänen ystäviensä päivät kuluvat leikkien toinen toistaan erikoisempia leikkejä ja herkullisia quavoja rikkaiden pihoista varastellen. Avustustyöntekijöiden vierailut slummissa tuovat konkreettista apua arkeen, mutta toisaalta herättävät ristiriitaisia ajatuksia varsinkin Kullan mielessä. Amerikan ihmeet vilisevät lasten leikeissä ja puheissa, Bin Ladenia etsitään ja lauluissa raikaa Lady Gaga. Slummikyläkin on saanut loisteliaasti nimekseen Paratiisi, vaikka edustaakin kaikkea muuta kuin sitä. Vaikka Kullan ja hänen ystäviensä valtaisa optimistisuus ja ehkä vielä osin suojelevakin lapsenmieli tekevät arjesta helpompaa selvitä, on asioita jotka pysäyttävät.

Kun katselee risteihin kirjoitettuja nimiä ja päivämääriä tajuaa että nimet on nyt oikeasti kuolleiden nimiä. Ja jos osaa matematiikkaa niin kuin minä pystyy laskemaan haudattujen iät ja ymmärtää että ne on kuolleet nuorina, ne on eläneet yhtä lyhyen aikaa kuin kotihiiret.

Kullan haave oikeasta paratiisista, Amerikasta, toteutuu hänen päästessä tätinsä luo asumaan. Vuodet Amerikan ihmemaassa kuitenkin näyttävät Kullalle, että elämä Amerikassa ei olekaan niin auvoisaa kuin hän vuosikauden kotimaassaan kuvitteli. Vieraan maan vieraat tavat hämmentävät ja ulkopuolisuuden tunne eristää muista. Mitä ennemmän aikaa kuluu, sitä vieraammaksi jäävät yllättäen myös kotimaa ja läheiset siellä. Kulta on yhtäkkiä kahden maan välissä ja hänen on löydettävä keino sopeutua uuteen elämäänsä.


Afrikkalaisen Noviolet Bulawayon vahva esikoisromaani kertoo sinällään jo muista kirjoista tuttua tarinaa maastamuuttajan silmin, mutta varsin piristävällä ja poikkeuksellisella tavalla. Vaikka tarinan taustana ovat kurjat ja raadollisetkin olot Afrikassa, niin nuoren kertojan silmin tarina saa erilaisen äänen. Äänen jossa soi myös toivon kauniit värit. Bulawayon ratkaisu käyttää kerronnassa lapsen ja nuoren puhekieltä toimii mielestäni erittäin hyvin. 10-vuotiaan Kullan kieli on hieman erilaista kuin sitten jo nuoren Kullan myöhemmin Amerikassa. Pidin valtavasti myös siitä, millainen hahmo Kulta oli. Hänen ajatusten esimerkiksi avustystyö sai ainakin minun silmissäni vähän uusiakin sävyjä. Uutisista sitä vain katsoo ajattelematta sen syvällisemmin, kuinka afrikkalaiset lapset juoksevat innoissaan avustusrekkojen vierellä. Tai jos ajattelee, mieleen tulee lähinnä se, miten kiitollisia he mahtavat olla avusta. Kullan ajatusmaailman kautta piirtyy kuitenkin kuva tietynlaisesta tekopyhyydestä avustustyönkin maailmassa ja toisaalta avunsaajien älykkyys siitä, kuinka sitäkin "peliä pelataan". Kaikenkaikkiaan vaikuttava, raikkaan omaääninen kertomus!

Katsokaa miten tämän maan lapset lähtevät joukolla, jättävät kotiseutunsa vuotavia haavoja ruumiissaan, järkyttynyt ilme kasvoillaan, verta sydämessään, nälkä vatsassaan ja murhe askeleissaan. He jättävät äitinsä, isänsä ja lapsensa taakseen, jättävät napanuoransa multaan, jättävät esi-isiensä luut hautaan, jättävät kaiken, mikä muovaa heidän minuuttaan, heidän ominaislaatuaan, lähtevät koska eivät voi enää jäädä. He eivät koskaan enää palaa entiselleen, sillä se on kerta kaikkiaan mahdotonta sen jälkeen kun on jättänyt taakseen minuutensa, ominaislaatunsa, se on kerta kaikkiaan mahdotonta. 

perjantai 14. maaliskuuta 2014

Erik Axl Sund: Varistyttö

Erik Axl Sund: Varistyttö
Kustantaja: Otava 2014
Alkuteos: Kråkflickan
Suomentanut: Kari Koski
Sivuja: 415 (ennakkokappale)
Mistä minulle: Kustantajalta

Hän meni makuuhuoneeseen.
Pieni poika nukkui edelleen sikeästi.
Kaikki oli käynyt niin kummallisesti, kun hän oli tavannut pojan lähijunassa. Poika oli vain tarttunut häntä kädestä ja seurannut mukana, eikä hänen ollut edes tarvinut sanoa mitään.
Hän oli saanut etsimänsä oppilaan ja lapsen, jota hänelle ei koskaan suotu.
Hän laski kätensä pojan otsalle, tunsi että kuume oli laskenut, ja tunnusteli sitten lapsen pulssia.
Kaikki oli niin kuin pitikin.
Hän oli löytänyt sopivan annoksen morfiinia.

Eräässä tukholmalaisasunnossa eräs poika luulee päässeensä kotiin, johon on aina kaivannut. Kuinka väärässä hän onkaan. Samaan aikaan metron läheltä löytyy toisen pojan ruumis, joka ei jää ainoaksi karmaisevaksi löydöksi. Poikien väkivaltaisia kuolemia ryhtyy tutkimaan rikoskomisario Jeanette Kihlberg, joka joutuu lopulta turvautumaan tutkimuksissa psykoterapeutti Sofia Zetterlundin apuun. Sofia Zetterlund puolestaan saa potilaakseen Sierra Leonin lapsisotilaan, jonka laajat psyykkiset ongelmat näyttävät olevan samoja kuin Sofian toisella, lapsena hyväksikäytön uhriksi joutuneella naispotilaalla, Victorialla. Varsinkin Victorian tapaus hämmentää ja yhtä aikaa kiehtoo Sofiaa.

Mitä syvemmälle tutkimuksissa Jeanette uppoutuu, sitä mustemmalta kaiken takana oleva totuus vaikuttaa. Miespuoliset työkaverit suhtautuvat häneen penseästi eikä pomonkaan vähätttely tutkintaa kohtaan helpota Jeaneten taakkaa. Kotona haahuileva taiteilija-aviomies ja etäisesti käyttäytyvä murrosikäinen poika tuovat omat murheensa Jeanetten elämään. Hulluinta on, että kukaan ei tunnu edes kaipaavan sarjamurhaajan uhriksi joutuneita poikia. Jeanette ei kuitenkaan anna periksi, jos ei muuten, niin nuo lapsiparat ansaitsevat heidän kohtalonsa tulla selvitetyksi. Ja entä jos uhreja tulee vielä lisää?

Nykyhetken rinnalla kulkee tarina parinkymmenen vuoden takaa. Pieni Varistyttö on joutunut isänsä julmasti hyväksikäyttämäksi ja Varistytön elämä tuntuu olevan kuin seinään pian törmäämässä oleva pikajuna; edessä on kauheita asioita mutta niitä ei vain voi enää estää. Mutta mitä lopulta tapahtui Varistytölle?

Erik Axl Sund -nimimerkin takana on todellisuudessa ruotsalaiskaksikko Jerker Eriksson ja Håkan Axlander Sundquist. Kaksikko on luonut varmasti yhden nykypäivän järisyttävimmistä dekkari-ilmiöistä, Victoria Bergman-trilogian, jonka avausosa Varistyttö on. Jo kirjan hämmentävä ja ehkä vähän provosoivakin kansi ilmentää mielestäni tehokkaasti sitä, että nyt ollaan sellaisen kirjallisen pahuuden lähteillä, johon jokaisen ei ole edes hyvä kurkistaa. Varistyttö vie nimittäin paatuneimpienkin jännäreiden lukijan kirjallisen mukavuusalueen laitamille ja sysää sieltä vielä kohti pimeyttä. Jos olet valmis hyppyyn kohti pimeää tuntematonta, luvassa on lujaa kyytiä. Kaksikko on valinnut yhdeksi kirjan merkittävistä teemoista lapsiin kohdistuvan väkivallan eri muodoissaan. Ei mikään keveä, helppo aihe todellakaan. Voisi ajatella, että nyt luistellaan aika ohkaisilla jäillä sen suhteen, missä menee kaunokirjallisuuden tehokeinojen rajat, mutta kaksikko onnistuu välttelemään jään räsähtämisen lopulta hyvin, sillä he eivät mässäile aiheella. Mielestäni kuitenkin olennaisemmiksi teemoiksi nousevat ylipäätään ihmisen kokemat traumat ja niiden vaikutus persoonaan, nykyhetkeen.

Näin pienten poikien äitinä myönnän, että kirjan alkupuoli oli jo jopa minulle, hurjien jännäreiden lukijalle melkein liikaa, melkein. Kaksikon kirjallinen ote on vähän kuin näkymätön kylmä koura niskassa; kun se saa otteensa lukijasta, mukana on mentävä, halusi tai ei. Hyvin intensiivisen alun jälkeen alkaa ahdistus muuttuakin koukuttavaksi jännitykseksi ja on pakko kääntää sivu toisensa jälkeen. Pieniä juonikoukkuja heitellään sieltä täältä pitkin tarinaa ja loppupuolelle mentäessä meno on jo niin intensiivisen jännityksen värittämää, että sydän hakkaa lujaa rinnassa. Totuus, joka on ollut niin lähellä, on kuitenkin jotain sellaista, että se vetää todellakin maton jalkojen alta, saa suistumaan jonnekin vielä syvempiin kerroksiin trilogian syövereissä. Ja kun kääntää viimeisiä sivuja, jää lukijana seisomaan heilahdellen kuilun reunalle....

Varistyttö on vähän kuin ajelu vanhalla natisevalla vuoristoradalla. Se pelottaa, ahdistaa, mutta silti on pakko hypätä kyytiin jännityksen tunteen nimissä. Varistyttö on mielestäni aika poikkeuksellinen dekkari siinä mielessäkin, että sitä en tohtisi todellakaan suositella kaikille sen rajuuden vuoksi!  Mutta esimerkiksi jos Lars Keplerin Hypnotisoija ei ahdistanut liikaa, kannattaa tarttua Varistyttöönkin. Vaikka kirjan aihepiiri on paikoin niin rankka, se on kiedottu aika taidokkaasti ovelaan, koukuttavaan juonitarinaan. Kiteytin toisaalla lukukokemustani Varistytöstä seuraavin sanoin:

Raju, provosoiva, ahdistava, taidokas, puhutteleva.

Kaikkea tuota on Varistyttö, ja enemmänkin. Se ei silittele eikä varmasti tuo mielihyvää, mutta se haastaa katsomaan sisintään ja tutkailemaan missä menee omat rajat pahuuden näkemisen mutta toisaalta viihteen nimissä kirjoitetun tarinan rajojen suhteen. Se heittää perinteisten psykologisten jännäreiden kliseet nurkkaan eikä päästä helpolla. Varistyttö on ikäänkuin raju onnettomuuspaikka, jonka kohdalla on hidastettava ja katsottava, vaikka kauhistuttaa. Mutta se jokin selittämätön sisimmässämme pakottaa katsomaan, kohtaamaan jotain pelottavaa silmästä silmään. Trilogian toinen ja ja kolmas osa julkaistaan poikkeuksellisesti myöskin tänä vuonna. Unissakävelijä ilmestyy jo kesäkuussa ja Varjojen huone lokakuussa. Ahdistaa...mutta pakko lukea loputkin! 

perjantai 7. maaliskuuta 2014

Lena Muhina: Piirityspäiväkirja

Lena Muhina: Piirityspäiväkirja
Kustantaja: Bazar 2014
Alkuteos: Blokadnyi dnevnik Leny Muhinoi 2013
Suomentanut: Pauli Tapio
Sivuja: 291
Mistä minulle: Kustantajalta

5.6.1941
Olen vapaa. Sain fysiikan arvosanaksi hyvän. Enpä suotta istunut koko yötä kirjan äärellä. Edessä on nyt ansaittu lepo. Kesäloma alkoi. Eläköön, vapaus!


16.11.1941
Ehkä viisainta olisi toimia näin: otan koulussa lisukkeeksi 50g ryynejä, jätän sen päivän leivän ostamatta ja otan seuraavana päivänä 300g leipää. Pitää kokeilla. Vointi on muutenkin heikko. Jatkuvasti jokin kalvaa sisällä. Syntymäpäiväni on pian, tämän kuun 21. päivänä. Täytän 17 vuotta. Aion juhlia tavalla tai toisella. Hyvä sentään, että se on kuun viimeisen kolmanneksen ensimmäinen päivä. Konvehteja saa silloin varmasti. On niin kova nälkä.

8.2. 1942
Äiti kuoli eilen aamulla. Nyt olen yksin.

22.4.1942
Rakas, korvaamaton ystäväni, päiväkirjani. Minulla on vain sinut, olet ainoa neuvonantajani. Sinulle minä kerron kaikki suruni, huoleni ja murheeni. Ja pyydän sinulta vain yhtä: säilytä minun murheellinen tarinasi sivuillasi ja kerro siitä sitten kaikille sukulaisilleni, kun se on tarpeen, jotta he saisivat tietää kaiken. Jos he siis haluavat tietää.

Näin kirjoitti 17-vuotias tyttö Lena päiväkirjaansa Leningradissa vuosina 1941-1942. Kesti kuitenkin näihin päiviin saakka, että hänen päiväkirjansa päätyi historiantutkija Sergei Jarovin käsiin ja lopulta luettavaksemme. Lenan ainutlaatuinen päiväkirja oli päätynyt vuonna 1966 Neuvostoliiton valtionarkistoon nimettömäksi jääneen lahjoittajan toimesta. Lena Muhina piti vuosikymmenet sisällään tarinansa, eikä puhunut elinaikanaan kenellekään kokemuksistaan Leningradin piirityksestä.

Lena aloitti päiväkirjan kirjoittamisen vain hieman ennen kuin Leningrad saarrettiin. Päiväkirjansa sivuille hän taltioi vuoden ajalta ajatuksiaan ja kokemuksiaan nuoren tytön yhtä aikaa vielä hieman naiivin mutta toisaalta kypsin sävyin. Alkupuolen merkinnöistä kumpuaa lukijan sieluun se nuoren tytön toiveikkuus ja luottamus kaikkeen, kun arjen suurimmat huolet vielä liittyvät koulumenestykseen ja ihastumisiin. Iso merkitys oli varmasti myös sillä, että vaikka Lena ymmärsi piirityksen vakavuuden, hänellä oli valtava luotto omaan kotimaahansa. Piirityksen jatkuessa epätoivo alkaa kuitenkin hiipiä myös Lenan mieleen. Päivittäiset pommitukset, nälkä, ihmisten menetykset tekevät elämästä lopulta selviytymistaistelua. Kun loppuu leipä ja muut tutut ruokatarvikkeet, syötäväksi kelpaa lopulta kissakin.

Kuitenkin, kaikesta kokemastaan kauheudesta huolimatta Lena kykenee ottamaan kiinni pienistäkin toivonrippeistä. Viisikymmentä grammaa suurempi ruoka-avustus on juhlaa ja luo toivoa. Nuorelle mielelle hyvin ominaisesti Lenankin tunteet heittelevät välillä laidasta laitaan ja kaiken piirityksen aiheuttaman järjettömyyden keskellä voi mielen vallata ihastuksen syvä kaipuu. Siinä missä Piirityspäiväkirja tarjoaa hyvin ainutlaatuista dokumenttia siitä millaista oli elää piiritetyssä kaupungissa, se avaa myös koskettavasti vuoden ajalta nuoren tytön mielenmaailmaa. Kirja on mielestäni huikean puhutteleva henkinen perintö toisen maailmansodan ajalta yksilön näkökulmasta. Lenan päiväkirjan sivuilta nykypäivän ihminen saa  kurkistuksen ajanjaksoon, joka herättää yhä järkytystä.

Kirjan alussa professori Markku Kangaspuro kertoo kattavasti faktoja Leningradin piiritykseen liittyen ja luo jo siten voimakkaan pohjan Lenan tarinalle. On järkyttävää tajuta, että pelkästään Leningradin piiritys vei hengen arviolta jopa miljoonalta ihmiseltä. Kirjan lopussa on puolestaan loppusanat, jossa kerrotaan Lenan päiväkirjan löytymiseen ja Lenan myöhempään kohtaloon liittyviä tietoja. Loppuun on myös koottu hienosti lisäkommentteja, jotka avaavat monia päiväkirjan sivuilta ehkä vieraaksi tai mietityttämään jääneitä asioita. Piirityspäiväkirja oli minulle Anne Frankin päiväkirjan veroinen lukukokemus ja jätti varmasti jälkensä lukijan sieluuni. Lenan tarina elää kauan mielessäni. Jotenkin myös kirjoittamisen merkitys yksilön selviytymisen kannalta näyttäytyi minulle kiehtovana. Päiväkirjan kirjoittaminen vaikutti varmasti paljon siihen, kuinka Lena jaksoi sinnitellä niissä oloissa. Lenan tarinasta vaikuttui myös Leena.

Kuinka typerää ja harmillista olisikaan kuolla vain hetkeä ennen lähtöä, selviydyttyään onnekkaasi kaikista tämän talven kauheuksista, nälästä ja kylmyydestä. Kuinka epäoikeudenmukaista olisikaan, jos minä, jonka kaikki tavarat on jo pakattu, joutuisin hyvästelemään elämän nyt, elettyäni kevääseen saakka ja nähtyäni nuoren, vihreän ruohon.
Ei todellakaan tee mieli kuolla!

torstai 6. maaliskuuta 2014

Nura Farah: Aavikon tyttäret

Nura Farah: Aavikon tyttäret
Kustantaja: Otava 2014
Sivuja: 236
Mistä minulle: Kustantajalta

Käsi kädessä Fatima ja Khadija katselivat kuinka heidän kamelinsa astelivat leiristä. Kuinka kameleiden sorkanjäljet painautuivat punaruskeaan maahan. Uroskamelit päästivät yhtenäisen mylvinnän. Hitaasti lauma loittoni metsään. Taivas värjäytyi purpppuranpunaiseksi ja kevyt tuuli saapui. Khadija painoi päänsä hooyota vasten ja tunsi hooyan lantioluun. Kylmä tuuli puhalsi ja nosti hiekkaa, joka peitti jalanjäljet.

Nuori somalityttö Khadija elää yhdessä äitinsä kanssa aavikolla karua paimentolais elämää. Leskeksi jäänyt äiti pitää tyttärelleen äärimmäisen kovaa kuria ja iskostaa Allahin oppeja Khadijalle mieleen. Eniten Fatima-äiti odottaa kuitenkin sitä, että Khadija olisi valmis puhdistautumisritualiin eli ympärileikkaukseen. Leirin viisaammat kehottavat Fatimaa kuitenkin malttamaan odottaa vielä tovi Khadijan kasvamista, sillä isänsä menettänyttä tytärtä ei saisi itkettää enempää. Tyttären osa somaliyhteisössä on kova ja ennenkaikkea arvoton. Fatima suree avoimesti sitä, että joutuu kasvattamaan tytärtä. Äidin inho ja harmitus on siirtynyt sitkeästi myös Khadijaan, joka itsekin itkee sitä, ettei ole poika. Niin uutterasti kuin Khadija yrittääkin miellyttää äitiään, runonlaulanta on hänelle niin tärkeää, että hän erään kerran karkaa runonlaulantakilpailuun. Khadija yllättää jopa äitinä lopulta kauniilla äänellään ja hienolla runoilukyvyllään.

Paimentolaisen elämässä kamelivarkaat ovat valitettavaa arkipäivää ja kerran Khadijakin joutuu kamelivarkaiden sieppaamaksi. Hän päätyy toiseen leiriin, eroon äidistään ja lopulta naimisiin vanhemman miehen kanssa. Nuoren Khadijan sielu ei niin vain hyväksy uutta osaa vaimona, varsinkaan toisena sellaisena, sillä Khadijan sulhasella Keysellä on jo yksi vaimo, Luul. Keyse on kuitenkin niin rakastunut nuoreen elinvoimaiseen Khadijaan, että jo ennestään huonosta kohtelusta kärsineen Luulin osa muuttuu vielä kovemmaksi. Vaatii pitkän aikaa, ennen kuin Khadija pystyy asettumaan uuteen rooliinsa ja jopa kiintymään, oppimaan rakastamaan puolisoaan.

Aavikon tyttäret on hyvin ainutlaatuinen kirja jo senkin vuoksi, että se on ensimmäisen somalinaisen suomeksi kirjoittama teos. Kirjan kirjoittaja Nura Farah ( s. 1979) muutti itse Suomeen ollessaan 13-vuotias. Sittemmin hän on opiskellut laborantiksi. Farahin pitkäaikainen unelma on ollut kirjoittaa romaani ja vihdoin tuon unelman tulos on käsissämme. Farah kertoo Aavikon tyttärissä kaunokirjallisen tarinan useamman sukupolven somalinaisten näkökulmista. Toisaalta on erittäin ankara Hooya Fatima, sitten taas hänen tyttärensä Khadija, mutta toisaalta myös Khadijan puolison ensimmäisen vaimon Luulin tarina on tärkeä. Ennen kaikkea kirjan sivuilta kuitenkin välittyy mielestäni voimakkaasti paimentolaiselämä Somaliassa vuosikymmeniä sitten. Kuiva, mutta silti omalla tavallaan kaunis ja puhutteleva aavikko, polttava aurinko, kauan kaivattu virkistävä sade. Aavikon elämä hehkuu monissa väreissä.

Farah kuljettaa tarinaa kronologisesti, mutta ehkä hieman katkonaisesti lukukokemuksen soljuvuutta ajatellen. Varsinkin kirjan loppupuolella Khadijan elämän isoja tapahtumia kerrotaan nopeasti vain parilla virkkeellä. Itse kun olen tällainen fiilislukija, huomasin kaipaavani jotenkin enemmän syvyyttä niin persooniin kuin ehkä maltillisempaa etenemistä. Toisaalta Farah kirjoittaa kauniisti ja tuo hienosti esille erilaisen kulttuurin olemusta. Khadijan ja Luulin välisistä käänteistä kerrottaessa tarina tuli minulle eniten liki ja oikeastaan jäin kaipaamaan juuri sellaista lisää. Lukukokemuksena Aavikon tyttäret on mielestäni tärkeä ja huomionarvoinen teos. Se ennenkaikkea herättää voimakkaan halun ottaa selvää enemmän Somalian historiasta. Se myös näyttää lukijalle sävyjä sinnikkyydestä, toivosta, ja oman osansa hyväksymisestä.

Hän puristi hiekkaa sormissaan ja sanoi Khadijalle: " Tämä hiekka on rakas. Ihminen ilman maata ja juuria on arvoton. Ilman niitä, wallahi, kuolemakin on parempi." Keyse oli valmis antamaan henkensä Somalian hiekan vuoksi. " Omia arvojaan ei saa myydä. Itsenäistyminen on joka kansan oikeus."

Nura Farah ja Aavikon tyttäret on ollut lähiaikoina paljon esillä mediassa, mikä onkin hieno asia. Aavikon tyttäriä on myös luettu blogistaniassa, mutta linkitän tähän nyt vain Mari A:n ja Kirsin jutut.

maanantai 3. maaliskuuta 2014

Lisa O'Donnell: Mehiläisten kuolema

Lisa O'Donnell: Mehiläisten kuolema
Kustantaja: Moreeni 2013
Alkuteos: The Death of Bees (2012)
Suomentanut: Seppo Raudaskoski
Sivuja: 303
Mistä minulle: Kustantajalta

Ei olisi pitänyt huutaa Kimbolle sillä lailla, mutta minä alan olla tosi kyllästynyt siihen kysymykseen. Ketään ei kiinnostanut vittujakaan siinä vaiheessa, kun me odotettiin kotona ilman sähköjä, että sankarikaksikko lampsii kotiin ja tuo kioskiruokaa illalliseksi. Joskus meni monta päivää, ettei me tiedetty missä ne on. Silloin kukaan ei kysellyt mitään, mutta nyt tuntuu kuin joku saatanan headhunter haluaisi palkata ne jonnekin.
(Marnie, 15 vuotta)

Sisarukset Marnie ja Nelly ovat juuri haudanneet vanhempansa takapihalleen. Naapurin iäkäs homomies Lennie on seurannut tyttöjen elämää jo pidempään ja ollut huolissaan. Hulttiovanhemmat ovat eläneet sellaista elämää, että tytöt ovat olleet heitteillä jo kauan. Nyt kuitenkaan vanhempia ei ole näkynyt toviin ja omatoimiset tytöt ovat päättäneet alkaa puutarhatöihin, joulukuussa. Kyllähän se hieman Lennietä ihmetyttää, mutta mikäs hän on kyseenalaistamaan muiden puuhia, koska onhan hänelläkin omat salaisuutensa. Lennie kuitenkin näkee, että omatoimisuudestaan huolimatta nuo tytöt tarvitsisivat nyt kovasti kaitsijaa ja suojaa.

Onneksi tytöillä on toisensa, sillä jos ei ole ketään, elämä on yksinäinen matka. Annan heidän pitää yhteiset salaisuutensa, koska ne sitovat heidät yhteen ja vahvistavat heitä. On tärkeää pysytellä vahvana, koska silloin pysyy kiinni elämässä ja jaksaa jatkaa taivallusta, vaikka sitten vain koiran kanssa. 

Vähitellen Lenniestä ja hänen kodistaan muodostuu tytöille kuin toinen koti. Tai oikeastaan ensimmäinen oikea koti, jossa heistä välitetään. Lennie ja hänen hassu koiransa Bobby pitävät tytöt kiinni arjessa, vaikka heidän molempien sisintä jäytääkin kauhea salaisuus. Lennie saa huomata, miten hullua arkea tytöt ovat tottuneet elämään vanhempiensa kanssa. Se mikä kauhistuttaisi monia, oli ollut Marnielle ja Nellylle arkipäivää. Toki Lennie alkaa pidemmän päälle ihmetellä, minne vanhemmat ovat voineet lähteä niin pitkäksi aikaa, mutta Lennie ei ole ainoa, joka asiaa ihmettelee. Vähitellen tyttöjen koulu, isän hämäräbisnestuttavat ja jopa ystävät alkavat kysellä vanhempien poissaolosta. Ja kun Bobbykin vielä innostuu vähän väliä kaivelemaan tyttöjen kotipihaa, alkaa tytöillä olla tiukat paikat. Mutta onneksi heillä on Lennie, joka suorastaan leijonaemon tavoin haluaa suojella tyttöjä kaikilta uhilta.

Tarinaa kerrotaan kolmesta näkökulmasta: Marnien, Nellyn sekä Lennien. Lisa O'Donnell on onnistunut todella hyvin luomaan kaikista kolmesta niin omaääniset kertojat, persoonat. Marnie on rääväsuinen, uhmakas teini, jonka puhe vilisee alatyylisiä sanoja. Kolme vuotta nuorempi sisko Nelly puolestaan on kaikesta kokemastaan huolimatta niin viaton, herkkä ja joidenkin mukaan jopa pikkuisen pölähtänyt. Siinä missä Marnie viljelee kirosanoja puhumisissaan, Nelly puhuu kuin viime vuosisadan kasvatti. Pihkura, voi herttinen, mitä peijoonia ja monet muut hauskat ilmaisut vilisevät Nellyn puheissa. Lennie puolestaan on ensiasetelmissa pedofiiliksi epäilty vanha homomies, mutta hyvin pian käy selväksi, että hän on kaikkea muuta. No, homo kylläkin, mutta niin viisas ja lämmin persoona, että voi olla vain iloinen että hän päättää sekaantua tyttöjen elämään. Tämä kolmikko muodostaa siis kirjan ns. kantavat äänet ja siten kaikessa erilaisuudessaan luovat toimivan kokonaisuuden.

Kun tartuin kirjaan, olin jotenkin sellaisissa kuvitelmissa, että kirja on erittäin makaaberi kertomus, kuten takakansikin mainostaa, ja luvassa on kurkistus suorastaan psykopaattisen siskosparin elämään, jotka ovat tappaneet ja haudanneet vanhempansa. Vielä kirjan ensimmäisissä luvuissa olin tämän mielikuvan vallassa ja kun O'Donnell karmaisevan yksityiskohtaisesti kuvaa vanhempien ruumiiden hävittämiseen liittyviä kohtia, mietin jopa, että olikohan minullekin jo liikaa. Mutta sitten, kun vanhemmat on saatu piiloon laventeli-istutusten alle, meno muuttuu ja alun ällöttävät ruumiskuvailutkin unohtuvat. Kyseessä ei todellakaan ole mikään hurja psykopaattisisarusten tarina, vaan kaikkea muuta! Marnien roisin ulkokuoren alla asustaaa se vanhempien huolenpitoa vaille jäänyt lapsi siinä missä Nelly on sitä paljon selvemmin. Naapurin outona pidetty Lennie puolestaan on persoonana niin hurjan lämmin ja sympaattinen, että häneenkin kiintyy. Ulkoisesti hyvin makaaberin ja mustan huumorin siivittämän tarinan takaa nousee kuitenkin pintaan jotain paljon suurempaa, koskettavampaa. Mehiläisten kuolema on tarina ihmisistä poikkeuksellisissa olosuhteissa, äärirajoillakin. Se on tarina sisaruuden tuoman lojaaliuden ja rakkauden voimasta, ja toisaalta myös tarina siitä, kuinka yksikin ihminen voi olla pelastus. Kirjan nimi kieltämättä vähän hämää, vaikka tarinassa pieni osa mehiläisillä onkin. Kokonaisuutta ajatellen itse kuitenkin vähän ihmettelen sitä valinnaksi, koska se niin löyhästi liittyy tarinaan. Kuitenkin se on se tarina, joka kirjan kansien väliin mahtuu ja minuun tämä tarina vetosi lopulta yllättävän paljon. Tykästyin valtavasti kaikkiin kolmeen päähenkilöön ja itse tarinaan. Minulle tämä on varmaan yksiä yllättävämpiä lukukokemuksia pitkään aikaan! Sydämeenkäypä tarina, joka on kääritty sangen erikoiseen, suorastaan vähän vinksahtaneeseen ulkokuoreen, joka ei varsinkaan alussa päästä lukijaa helpolla, mutta lopulta palkitsee. Nerokas.

lauantai 1. maaliskuuta 2014

Leon Leyson: Poika joka pelastui

Leon Leyson: Poika joka pelastui - Schindlerin listan kuopus
Kustantaja: Tammi 2014
Alkuteos: The Boy on the Wooden Box (2013)
Suomentanut: Annika Eräpuro
Sivuja: 246 ( ennakkokappale)
Mistä minulle: Kustantajalta

Elämä tuntui loputtoman pitkältä, huolettomalta matkalta.
Siksi edes kaikkein pelottavimmat sadut eivät voineet valmistaa minua vain muutaman vuoden kuluttua kohtaamiini hirviöihin, täpäriin pakoihin surman suusta ja hirviön asuun naamioituneeseen sankariin, joka tulisi pelastamaan henkeni.

Pienessä maalaiskylässä Puolassa asuva Leon elää huoletonta lapsuutta äitinsä ja sisarustensa kanssa. Isä on joutunut muuttamaan työn takia Krakovaan, jonne lopulta, Leon ollessa kymmenvuotias, muukin perhe muuttaa. Krakovassa päivät tuntuvat olevan ihmeitä täynnä pienelle pojalle aina sisävessasta ison kaupungin muihinkin mukavuuksiin. Vähitellen maailmalta kantautuvat uutiset sotatoimista tuovat tumman varjon Leysonien perheenkin arkeen. Kun sitten lopulta natsit valtaavat Puolan, joutuvat he muiden juutalaisten tavoin Krakovan gettoon.

Elämä getossa on rankkaa, mutta myöhemmin heille käy ilmi, että se oli suorastaan luksusta verrattuna niihin oloihin, mihin he Plaszówin keskitysleirillä joutuivat. Epäinhimilliset elinolot ja jatkuva kuolemanpelko muuttuivät osaksi jokapäiväistä elämää. Koskaan ei tiennyt, oliko elettävä päivä viimeinen, sillä natsit tappoivat leirillä ihmisiä vailla ainuttakaan järjen häivää. Ei tarvinut olla tehnyt jotain väärin, syyksi riitti usein vain natsien sairas mielihalu tappaa juutalaisia. Elämä piikkilangoin koristeltujen muurien takana oli järjetöntä, mutta se oli kuitenkin se ainoa elämä, joka oli sillä hetkellä ns. tarjolla, elettävänä. Kaiken järjettömyyden ja kauhujen keskellä kyti pelko myös huhuista, joissa leireiltä haettuja juutalaisia passitettiin "suihkuun", kaasutettiin hengiltä.

Tuijotin puhtaita, hyvin pukeutuneita ihmisiä, jotka kulkivat kiireissään paikasta toiseen. He vaikuttivat niin normaaleilta, niin onnellisilta. Eivätkö he edes tienneet, mitä olimme saaneet kärsiä vain muutaman korttelin päässä? Oliko se mitenkään mahdollista? Mutta miksi he muuten eivät olisi tehneet mitään auttaakseen meitä?

Tämän sydäntäriipaisevan kysymyksen äärelle Leon aikanaan joutuu, kun pelastuu lopulta leiriltä. Isän ja lasten uuttera työ tehtaassa leirillä, sinnikkyys ja ennen kaikkea Oskar Schindler, joka pelasti juutalaisia sekä ripaus tuuria. Kaikkien noiden ansiosta Leon, hänen vanhempansa sekä kaksi sisarusta lopulta selvisivät hengissä holokaustin kauheuksista. Kaksi Leysonin perheen lapsista menehtyi natsivainojen aikana.

Leonin tarina Schindlerin listan nuorimpana henkilönä on monin tavoin poikkeuksellinen selviytymistarina. Niin monet kerrat kuolema olisi voinut korjata Leoninkin mukaansa, mutta kuin ihmeen kaupalla hän onnistui pysymään hengissä. Leonin sinnikkyys näkyi esimerkiksi siinä, että tehtaassa hän seisoi puulaatikon päällä yltääkseen hoitamaan konetta. Leonin sinnikkyys ei jäänyt huomaamatta Oskar Schindleriltä, joka toimi hyvin poikkeuksellisesti saksalaiseksi henkilöksi sodan aikana. Hän pelasti yli tuhat juutalaista ottamalla heidät töihin tehtaaseensa ja huolehtimalla etteivät he päädy kaasukammioihin.

Holokausti on aiheena jo niin ahdistava ja kuitenkin nykypuheissa tärkeä, että sitä käsitteleviä kirjoja ei vain voi lukea täysin immuunisti. Niinpä kun sain Leon Leysonin tarinan ennakkokappaleena käsiini, olin valmistautunut erittäin väkevään lukukokemukseen. Toisaalta se, että kirja on luokiteltu nuortenkirjaksi, toi mielikuvia siitä, ettei kirja voi olla kovin raaka ja kauhea, aihepiiristään huolimatta. En oikein tiedä, mitä tapahtui, mutta jossain vaiheessa huomasin lukevani kirjaa jotenkin kovin ulkokultaisesti, vailla suurempaa tunnetason latausta. Tämä on toki tässä aihepiirissä vähän ristiriitainen juttu: saako edes tällaisen aihepiirin lukukokemus olla missään määrin "viihteellinen" tai ylipäätään tunteisiin vedoten kirjoitettu? Kuitenkin väkisin mietin Anne Frankin päiväkirjaa, joka on lukukokemuksena jäänyt mieleeni todellakin ihon alle menevänä kokemuksena. Iso merkitys lukukokemuksessani oli varmasti sillä, että kirja on elämänkerrallinen "kertaus"/listaus" Leonin kokemuksista holokaustin aikaan. Sitä ei ole lähdetty muokkaamaan kaunokirjalliseen muotoon.  Yleisesti ottaen Leonin kertomat kauheudet ja kokemukset nostivat minulla pintaan pohdinnat holokaustiin liittyen. Olen lukenut aihepiiristä muutamia kirjoja sekä netistä monia artikkeleita. Se on vain aiheena jotenkin niin järkyttävä ja hurja edes yrittää ymmärtää, mutta toisaalta koen tärkeäksi nykyihmiselle sen, että sallii itsensä tiedostaa tuollaisten kauheuksien tapahtuneen, ts. kunnioittaa kaikkien niiden sen myötä menehtyneiden muistoa hankkimalla tietoa aiheesta.

Mutta siis..minä kun olen tällainen fiilis/tunnelukija hyvin pitkälti, niin tämän kirjan kohdalla kuitenkin aika merkittäväksi tekijäksi jäi tunne tuosta lukukokemuksen irrallisuudesta ja ulkokultaisuudesta. Siitä huolimatta olen erityisen vaikuttunut siitä, että tästä aiheesta on kirjoitettu kirja, joka on suoraan jo luokiteltu nuorten kirjaksi. Leonin kirjan kokisin olevan ehdottomasti pakollista luettavaa yläasteella historian tunnillla esimerkiksi. Kyllähän tästä aihepiiristä löytyy teoksia, jotka saavat kyynelehtimään ja pakahtumaan, eli oman lukukokemuksen vaisuudesta huolimatta haluan antaa kirjalle kiitosta!

Kun vartutte, lapset,
ymmärrätte
kuinka monta kyyneltä näissä kirjaimissa on
ja kuinka paljon tuskaa.

Leonin tarina on luettu esimerkiksi täällä:
Luen ja kirjoitan
Nenä kirjassa
Amman lukuhetki
Lillin kirjataivas

Aihepiiriin liittyen kaipailisin kommenttikenttään lukuvinkkejä!