perjantai 29. huhtikuuta 2011

Claudie Gallay: Tyrskyt

( Avain 2010, alkuperäinen teos: Les Deferlantes, suom. Titia Schuurman)

Mustat aallot sekoittuivat myrskyssä toisiinsa kuin ruumiit. Ne olivat vesimuureja, joita myrsky ajoi, työnsi edelleen, minä katselin vatsa pelosta sykkyrällä kun ne tulivat muureina ja murskautuivat kallioihin ja romahtivat ikkunoideni alle.
Nuo aallot, nuo kuohuvat tyrskyt.
Minä rakastin niitä.
Ja pelkäsinkin.

Claudie Gallayn palkittu Tyrskyt -teoksen tapahtumat sijoittuvat Normandian uloimpaan niemenkärkeen, syrjäiseen La Haguen kylään. Pienen kylän omalaatuiset ja osittain sulkeutuneetkin asukkaat suhtautuvat mereen pelonsekaisella kunnioituksella. Jos meri on tuonut saalista, on se myös vienyt kyläläisiltä läheisiä. Rakkaita perheenjäseniä, joista osa lopulta päätyi takaisin rantaan läheisten haudattavaksi, ja osa jäi meren ikuiseen syleilyyn. Ikivanha majakka valaisee yhä merta ja kylää öisin, mutta samalla muistuttaa kyläläisiä neljäkymmenen vuoden takaisesta haaksirikosta, joka vei yhdeltä pojalta perheen ja muutti muutaman muunkin kyläläisen elämää. Sammuiko majakan valo tuona myrskyisenä yönä, kuten huhuttiin, vai oliko haaksirikko vain traagista sattumaa?

Kylään villihanhien mukana tullut muukalainen, kirjan minä-kertoja, on nainen, joka tutkii lintuja samalla kun haluaa päästä irti surusta ja kaikesta menneestä. Kyläläiset kutsuvat häntä Outolaiseksi ja Kynteväksi, sillä nainen asuu Kyntevän nimeä kantavan talon yläkerrassa, joka oli tien päässä, melken meressä ja tamariskien oksat kirskuivat sen ikkunaluukkuja vasten kuin kynnet raapien. Mielessään hän juttelee edelleen miehelle, sinulle, jota ei edes rakkaus pystynyt lopulta pelastamaan. La Haguen karu rannikkomaisema ja pauhaava meri tyrskyineen tuovat hänelle lohtua ja unohdusta.

Hiljaisuus on osa nummea.
Minä olin osa sitä. Se oli lääkinnyt minua.
Hoitanut minua sinun jäljiltäsi.

Keväinen myrsky kuitenkin tuo hänen eteensä Lilin baarin satamaterassilla Lambertin, toisen muukalaisen, joka on tullut kylään selvittämään menneisyyttään. Kyläläisetkin pohtivat miehen henkilöllisyyttä ahkerasti ja kylähullun maineessa oleva vanha Nan järkyttyy miehen nähdessään. Nainen, minä-kertoja, kiinnostuu hänkin Lambertin henkilöllisyydestä ja saa pian huomata kyläläisten alkavan puhua tuosta neljänkymmenen vuoden takaisesta tragediasta. Jos mies on todella hukkuneen perheen eloonjäänyt poika, niin miksi hän nyt on palannut kylään? Lambertin kylään tulo nostaa vanhoja salaisuuksia ja murheita monella kyläläisellä pintaan, eikä asioista voi enää vaieta. Totuus on ollut liian kauan pinnan alla.

Kaksi isoa lokkia lensi veneiden eteen kirkumaan kaula pitkänä, siivet levällään, koko ruumis taivasta kohti kurkottaen. Äkkiä ne vaikenivat. Pilvipeite paksuuntui entisestään, taivas kävi aivan tummaksi, vaika ei ollut yö.
Tämä oli jotain muuta.
Uhka.
Juuri se oli saanut linnut vaikenemaan.
Minua oli varoitettu: Kun se alkaa, ei pidä jäädä ulos.

Tyrskyt on kertomus niin halusta unohtaa kipeitä salaisuuksia, toipua menetyksen suruista kuin tarina uusista aluista ja anteeksiannosta, itselleen ja muille. La Haguen syrjäkylän asukkaat ovat rosoisia ja ehkä juuri siksi kiehtovia. Vanha lintututkija, majakanvartija Theo on erakoitunut niin perheestään kuin kyläyhteisöstä. Hulluksi leimattu, ennen orpojen turvakotia pitänyt Nan harhailee meren rannalla kuin kadonneita rakkaitaan etsien. Kyntevässä minä-kertojan kanssa asuvat merkillisen läheiset sisarukset, Raphael ja Morgane. He ja moni muu kylän omalaatuinen asukas, joka ei osaa enää lähteäkään kylästä, vaikka jääminenkin tuntuu joskus vaikealta. Lilin baarissa asukkaat kohtaavatkin menneisyytensä keskusteluissaan varsinkin minä-kertojan kanssa ja moni vanha haava aukeaa. Minä-kertoja saa kuulla monen asukkaan tarinan tahtomattaakin ja tajuaa, kuinka paljon heidän monen erakoituneen tai hullunkin käytöksen taakse kätkeytyy surua ja menetystä.

Gallayn kieli on paikoin lakonista, paikoin runollisen kaunista. Tarina ei kuitenkaan ole mielestäni mitenkään liiallisen runollinen tai viipyilevä, sillä toisaalta Gallay käyttää paljon lyhyitä, napakoita lauseita tarinaa kuljettaessaan. Karu Normandian rannikko piirtyy Gallayn taidokkaan tekstin myötä voimakkaasti lukijan mieleen, vaikkei koskaan olisi siellä itse käynytkään. Monin paikoin tulee melkein tunne, että haistaa suolaisen meren, tuntee lähestyvät tyrskyt jo pisaroina ihollaan.

La Hague, muutamaa tuntia ennen sadetta. Myrskysää. Ihoni aistii rikin hajun. Se on aina tiennyt. Se aavistaa ukonilman monta tuntia ennen kuin salamat välähtävät.
Ihot ovat sellaisia.
Jotkin ihot.

Tyrskyt on ranskalaiseen tyyliin tarina, jossa tapahtumat aukeavat lukijalle pikku hiljaa ja lukijalle jää aikaa rakentaa mieleensä nuo karut rannikkomaisemat ja syrjäinen kylä, minne villiaasit päätyvät keväisin vaeltelemaan ja missä meri pitää kylää kuin syleilyssään. Kiehtovien henkilöhahmojen ohella taustalla on vanha mysteeri, tragedia, johon toiset etsivät yhtä innokkaasti vastausta kuin toiset haluvat siitä vaieta. Mysteeri pitää sinällään rauhallisen tarinan jännitettä sopivasti yllä, olematta kuitenkaan missään määrin jännärimäinen. Paljolti kirjan tunnelma rakentuu La Haguen kylästä ja sen ihmisistä. Tyrskyissä on voimakas "jälkimaku". Vaikka olen jo kääntänyt kirjan viimeisen sivun, kuulen silti meren kohinan ja lokkien kirkunan...

PS: Tämän ovat lukeneet myös Ilse, Jenni, Naakku , Erja , Elma Ilona ja Ina.

4/5

keskiviikko 27. huhtikuuta 2011

Tulossa


Kuten varmaan muillakin lukutoukilla, luettavien kirjojen pino/rivi "elää". Joku kirja saattaa olla pinossa kuukausitolkulla, kunnes lopulta päätätkin kiltisti siirtää sen vielä hyllyyn odottamaan vuoroaan. Toisaalta pinoon voi tulla yllättäen useampikin kirja odottamaan lukemistaan. Tällä hetkellä pinoni näyttää tältä.

Pinoon on tulossa tällä viikolla ainakin pari kirjaa, sillä kirjasto ilmoitti Annamari Marttisen Mistä kevät alkaa ja Marjo Niemen Miten niin valo:n saapuneen varaushyllyyn odottamaan minua. Tällä hetkellä olen nojatuolimatkalla jälleen Ranskassa, sillä luen nyt Claudie Gallayn Tyrskyjä. Pidin kovasti hänen uutuudesta, Rakkaus on saari -teoksesta, ja siksi halusinkin tarttua mahdollisimman pian kovasti kehuttuun Tyrskyihin. En ole vielä puolivälissäkään, mutta pakko sen verran todeta, että olen ollut aika ihastuksissani jo ensimmäisistä sivuista lähtien. Kirjan tunnelmassa on paikoin hyvin paljon samaa tunnelmaa kuin Men in Trees (Teoria miehistä) sarjan Elmon pikkukylän kyläläisten arjessa kun he kokoontuvat baariin ruotimaan elämää ja arkea. Lukutahtini on nyt normaalia hitaampi, sillä pääsiäisenä tuli tehtyä niin paljon muuta kuin luettua ja Tyrskyjen  pokkariversio on tuhti sekä pienellä fontilla kirjoitettu, joten vielä vierähtänee muutamia päiviä sen parissa. Mutta ihana niin, sillä välillä on sangen nautinnollista viipyä hyvän kirjan tunnelman parissa rauhassa. Mutta sillä välin te rakkaat blogini lukijat voisittekin kertoa, mitä kirjaa odotatte nyt eniten itse saavanne luettavaksenne! Vastaajien kesken lupaan arpoa suklaalevyn ;) Jos vastaat ilman lukijaksi tunnistautumista, jätäthän kuitenkin nimimerkin, jotta mahdollisen voiton kohdalle sattuessa, pystyn henkilöimään voittajan.

lauantai 23. huhtikuuta 2011

Daniel Glattauer: Kun pohjoistuuli puhaltaa

( Atena 2011, alkuperäinen teos: Gut gegen Nordwind, suom. Raija Nylander)


33 päivää myöhemmin
Aihe: Irtisanominen
Hyvät lehtitalo Liken työntekijät, jos yritätte sitkeällä piittaamattomuudellanne teilata irtisanomisyritykseni siinä tarkoituksessa, että saisitte valitettavasti yhä huonotaoisemman tuotteenne vastaedeskin myytyä, voin vain todeta: minä en aio maksaa sitä enää!
Ystävällisin terveisin
E. Rothner

Kahdeksan minuuttia myöhemmin
VS:
Teillä on väärä osoite. Minä olen yksityishenkilö. Minun osoitteeni on: woerter@leike.com. Te tarkoitatte: woerter@like.com. Olette jo kolmas, joka yrittää irtisanoa tilauksensa lähettämällä viestin minun osoitteeseeni. Lehti on ilmeisesti muuttunut todella kehnoksi.

Emmi yrittää perua lehtitilauksen, mutta irtisanomispyynnöt päätyvätkin yksityishenkilölle, Leolle lehtitalon sijaan. Leo vastaa Emmille ja Leon sähköpostiosoite jää muistiin Emmin sähköpostiin. Yhdeksän kuukauden päästä Emmin laittaessa joulutoivotuksen ryhmäviestinä, viesti menee myös Leolle.

Kaksi minuuttia myöhemmin
VS:
Hyvä Emmi Rothner, me tunnemme toisemme kylläkin vielä huonommin kuin ei ollenkaan. Kiitän silti ihanasta ja ylettömän omaperäisestä ryhmäviestistä! Teidän on ehkä hyvä tietää, että rakastan ryhmäviestejä ryhmille, joihin en kuulu.
Terv. Leo Leike

Emmi vastaa omaan nasevaan sävyynsä tuntemattomalle Leolle, joka ei myöskään halua jäädä sanattomaksi. Viestit alkavatkin sinkoilla bittiavaruudessa heidän välillään ja rivien väleistä voi aistia jo tietyn latauksen, mitä heidän nopeasti sangen intensiiviseksi käyvä sähköpostienvaihto synnyttää. Heidän molempien viestit ovat usein suoranaista virtuaaliverbaliikan ilotulitusta. Viesteissä korostuu tämä hetki, joka työntää syrjemmälle heidän molempien todelliset elämät sähköpostiviestin ulkopuolella. Tietoisesti he varsinkin aluksi haluavat jättää kertomatta oikeasta elämästään oikeastaan mitään, mutta kun side heidän välillään alkaa ulottua syvämmälle mieleen ja sydämeen, tulee väistämättä eteen se hetki, kun virtuaalimaailma luo juuriaan myös todelliseen elämään.

Ensin he ovat toisilleen olemassa vain sähköpostilaatikossa, näytöllä, virtuaalisessa maailmassa. Siellä ei ole merkitystä iällä, näöllä eikä oikeastaan millään muulla kuin juuri silloin elettävällä hetkellä ja tunteella. Siinä maailmassa Emmi voi unohtaa olevansa vaimo ja kahden nuoren äitipuoli. Siinä maailmassa Leo voi pitää Emmiä korvikkeena naiselle, jonka kanssa ei ole enää paluuta yhteen.

Kommunikoimme tyhjiössä. Tunnustimme kiltisti mitä teemme työksemme. Sinä tekisit minulle teoriassa hyvännäköiset kotisivut, minä puolestani laadin sinusta käytännössä (huonoja) kielianalyyseja. Siinä kaikki. Me tiedämme kehnon kaupunkilehden ansiosta, että asumme samassa suurkaupungissa. Mutta muuten? Ei mitään. Ympärillämme ei ole keitään muita. Emme asu missään. Emme ole minkään ikäisiä. Meillä ei ole kasvoja. Emme tee eroa päivän ja yön välillä. Emme ole millään aikakaudella. Meillä on pelkästään näyttöruutumme, kummallakin jyrkästi ja salaisesti omansa, ja meillä on yhteinen harrastus: me olemme kumpikin kiinnostuneita täysin vieraasta ihmisestä. Hurraa!

Kuukausien kuluessa ensin vahingossa alkanut sähköpostiviestien vaihto saa kuitenkin syvempiä sävyjä. Alunperin huolettomasti otetut, puolin ja toisin heitetyt sutkautukset alkavatkin saada enemmän painoarvoa molempien mielissä. Kuinka kauan voi pysyä yhtä aikaa anonyymina ja läheisenä toiselle?

Kiinnostuin kirjasta sen tarinan idean vuoksi, sillä sähköpostien tiivis vaihto liittyy olennaisesti minun ja puolisoni tarinan alkulähteille, vuoteen 1998. Voisi kai sanoa, että olemme yksi elävä esimerkki siitä, kuinka tunteet voivat syttyä jo kirjoittaessa toiselle. Mutta koska tämä ei ole minun ja puolisoni tarina, vaan Emmin ja Leon, palataanpas vielä hetkeksi kirjan pariin. Lähtökohdat kirjassa olivat siis minua kovasti kiinnostavat. Käytän itsekin aktiivisesti sähköpostia myös hyvin nopeaan ja lyhyeen viestintään erityisesti muutamien ystävieni kanssa. Saatamme laittaa välillä vain muutaman rivin tulemaan viestin muodossa kuin keskustellen, ilman suurempaa jäsentelyä tai tyypillistä sähköpostietikettiä silloin kun ajatus oikein lentää ja haluaa nopeasti jakaa ajatuksen toiselle. Sitä myöten kirjan tyyli kertoa tarinaa sähköpostiviestin muodossa on minulle tuttu ja läheinen maailma, johon oli helppo uppoutua. Olen kuitenkin lukenut muutamia kirjoja, joissa viestien vaihto on olennainen osa tarinan kerrontaa, mutta jotenkin aikaisempi tämän tyylinen kirja ei ole kovin vahvasti säväyttänyt. Mutta Glattauer tekee sen kai jollain taianomaiselle otteella, sillä en ollut päässyt edes sivulle 20, kun olin jo täysin koukussa tarinaan ja janosin lisää! Glattauerilla on selvästi kyky kirjoittaa mielenkiintoista kaunokirjallista tekstiä vaikkakin näin modernissa ja mielenkiintoisessa muodossa, joka saattaa haastaa tottumattomampaa lukijaa. Ensi vuonna tulee jatkoa Emmin ja Leon tarinaan, ja harmittelenkin nyt, etten osaa saksan kieltä niin hyvin, että voisin koittaa saada käsiini tuon toisen kirjan alkuperäiskielellään. Joten vielä on jaksettava odottaa! Myös Hanna Kirjainten virrasta on lukenut tämän ja tykännyt, käykäähän lukemassa hänenkin arvio täältä!

Voisi kai sanoa, että Kun pohjoistuuli puhaltaa- teoksessa on hieman sävyjä chick lit-genrestä, mutta enemmän se on modernia ajankuvaa humoristisella otteella. Tarina kuvastaa hyvin aikamme ilmiötä, kun virtuaalimaailmasta on tullut ihmisten kohtauspaikka. Aina todellisuuden sovittaminen ei kuitenkaan ole helppoa siihen ja hyvin pitkälti siitä on tässäkin tarinassa kysymys. Kuinka pitkälle voi virtuaalimaailmassa toisen ihmisen lähestymisen suhteen mennä, ilman että se väkisin vaikuttaa todelliseen elämään? Ja ovatko ne aina välttämättä edes kaksi eri maailmaa, vai onko virtuaalimaailma joskus ihmissuhteissa vain portti todelliseen elämään?

Kaksi tuntia myöhemmin
VS:
Emmi, miten mukavaa onkaan saada taas kerran kokea tuollaisen suorastaan ihastuttavan mustasukkaisuuskohtauksen ensioireet. Tiedänhän minä: se oli italialaisittain lavastettu, mutta nautin siitä silti. Mitä naistuttavuuksiini tulee, ehdotan, että toimimme samoin kuin sinun aviomiehesi ja kahden lapsesi ja niiden kuuden maaoravan suhteen. Se ei kertakaikkiaan kuulu tänne! Me kaksi olemme täällä vain meitä kahta varten. Pidämme yhteyttä siihen asti, kunnes jommankumman rahkeet eivät enää kestä tai jompikumpi kyllästyy. En usko, että se olen minä.
Kaunista kevätpäivää
Leo

4/5

perjantai 22. huhtikuuta 2011

Lotte & Søren Hammer: Saastat

 (Bazar 2011, alkuperäinen teos: Svinehunde, suom. Sanna Manninen)

Miehen kasvot ilmaantuivat uudelleen valkokankaalle. Tällä kertaa häntä oli kuvattu käsivaralta, ja filmin laatu oli huono, paikoin epätarkka. Välillä kuvan peitti epämääräinen valkoinen pinta. Kerran kun kamera osoitti alaspäin, näkyi että mies oli alasti ja että hänen kätensä oli ilmeisesti sidottu selän taakse. Poskella ja olkapäällä oli veriroiskeita ja kaulan ympärillä paksu sininen köysi. Mies puhui sekavasti mutta sanat erottuivat selkeinä. Hän oli voimakkaan liikutuksen vallassa.

- Lapsen yksityisyyteen, perheeseen, kotiin tai kirjeenvahtoon ei saa puuttua mielivaltaisesti tai laittomasti eikä...

Tanskalaisen sisarusparin Lotte ja Soren Hammerin esikoisteos Saastat vie lukijan moraalin ja oikeudenmukaisuuden hämmentävään verkkoon pedofilian myötä ja koettelee lukijan omaa sisäistä arvomaailmaa. Se ei mässäile järkyttävällä aiheellaan, vaan näyttää, mitä voi tapahtua, kun oikeutta vaativa ihminen ei usko enää valtion ja oikeuslaitoksen kykyyn tuomita syyllisiä. Joukko pedofiilien uhreja päättää ottaa oikeuden kirjaimellisesti omiin käsiinsä ja erään syysloman päätteeksi koulun liikuntasalin katosta roikkuu viisi silvottua, alastonta miehen ruumista.

Poika katosi saliin. Hetken kuluttua sieltä alkoi kuulua pomppivan pallon ääniä, ja tyttö jatkoi lukemistaan. Välillä hän sulki silmänsä ja kuvitteli itsensä mukaan tarinaan.

Hänen mietteensä keskeytyivät kun hän kuuli pojan äänen.

- Ei täällä mahdu pelaamaan.

Poika huusi salista.

-Miten niin?

-Täällä roikkuu jotain miehiä..

Murharyhmän etsivä Konrad Simonsen on ymmällään. Miesten kattoon saaminen, silpominen ei ole voinut olla hetken mielijohde vaan on vaatinut tarkempaa suunnittelua. Koukut, joissa miehet roikkuvat katossa, on aseteltu selvästi tarkasti tiettyihin paikkoihin. Koska uhrien kasvot ovat silvottu tunnistamattomiksi, murharyhmällä ei ole toviin aavistustakaan, keitä miehet ovat. Pian alkaa kuitenkin liikkua huhuja uhrien mahdollisesta pedofiliaan sekaantumisesta, ja Simonsen koittaa hillitä viillintynyttä mediaa levittämästä ennen aikaisesti mitään juttuja spekulaatioita murhien tai uhrien taustoista. Mutta kun epäilys on kylvetty ihmisiin, on sen leviämistä mahdoton estää.

Tanskalaiseen oikeusjärjestelmään pettynyt murhaajien pieni joukko on tehnyt kattavan suunnitelman, kuinka he saavat äänensä kuuluville ja samalla kansalaisten huomion pedofiilin saamiin naurettavan mitättömiin tuomioihin. Kulovalkean tavoin niin netissä kuin sen ulkopuolella alkaa levitä kiihkeä kansalaishanke, jossa tavoitteena on kitkeä pedofilia vaikka väkivalloin, jos ei valtio muuta lakejaan ja tapojaan hoitaa pedofilian uhreja. Simonsen työkavereineen on järkyttynyt huomatessaan, kuinka moni pitää koulun liikuntasalin kattoon roikkumaan nostettujen silvottujen miesten kohtaloa oikeutettuna sen sijaan, että oikeuslaitos olisi antanut tuomionsa. Lynkkaysmieliala tuntuu nostavan päätään yllättävissäkin tahoissa ja murharyhmällä on kiire selvittää niin uhrien henkilöllisyys kuin murhien tekijät, ennen kuin tilanne räjähtää vaarallisella tavalla käsiin.

Valitessaan aiheeksi pedofilian, Hammerit eivät ole ottaneet mitään helppoa aihetta esikoisdekkarinsa aiheeksi. Kuitenkin he käsittelevät sitä kirjassa vähän kuin sivuten, jo tapahtuneina asioina eivätkä mässäile sillä nykyhetkessä. Aihe itsessään taustalla on sen verran rankka, että on hyvä ettei itse tarina ole jatkuvaa veitsenterällä oloa. Pääpaino on tässä hetkessä ja siinä, miten kukin siitä selviytyy vai selviytyykö ja myöskin siinä, missä menee yleisen moraalin raja. Kirjan kieli on sujuvaa ja monin paikoin sisältää pientä humoristista otetta etsivä Simonsenin ja hänen työkavereidensa olemuksissa ja keskinäsissä suhteissa. Henkilöhahmoina Simonsen ja hänen muutama läheinen työkaverinsa omaavat rosoista tarttumapintaa, joka tekee heistä kaikessa inhimillisyydessään sangen kiehtovia hahmoja seurata jatkossakin. Kirjasta huokuu se vahva taustatyö, jota Hammerit ovat selvästi kirjaansa varten tehneet. Luen paljon dekkareita, lähinnä psykologisia jännäreitä perinteisten salapoliisitarinoiden sijaan, ja tämän esikoisdekkarin ei kyllä tarvitse nöyristellä kestosuosikkienkaan rinnalla. Vaikka en juurikaan kaipaa dekkareihin yhteiskunnallista otetta, on hienoa, että tässäkin genressä aina välillä tulee sellaisia, joissa se on vahvasti läsnä, kuten tässä.

Kaikki tapaukset eivät tietenkään tule tietoon, mutta useiden tutkijoiden arvion mukaan 1-2 prosenttia väestöstä joutuu lapsuudessaan seksuaalisen väkivallan uhriksi. Se tarkoittaa, että tälläkin hetkellä 5-10 -vuotiaista lapsista noin 5000:a käytetään seksuaalisesti hyväksi. Minut raiskattiin lapsena noin 800 kertaa. Sellaiseen lukuun olen päätynyt, mutta ehkä olin epäonninen poikkeus onnettomien joukossa. Arvioni mukaan tuon ikäryhmän lapsia raiskataan keskimäärin 200 kertaa. Nyt itse kukin voi halutessaan tarttua taskulaskimeensa. Voin kuitenkin säästää teidät siltä vaivalta ja todeta, että Tanskassa raiskataan joka pävä noin 500 lasta. Jos olen oikeassa, niin kertokaa minulle, mikä on yhteiskunnan suurin ongelma? Vanhainkoditko? Koulut? Moottoritiet? Vai ehkä ne 500 lasta, jotka raiskataan huomenna?



3/5

keskiviikko 20. huhtikuuta 2011

Myyräkuume

Sen ensimmäiset asteet nousivat jo kun olin lapsi. Mutta sitten kasvoin aikuiseksi ja myyräkuume hieman talttui, joskaan ei täysin. Omien lasteni myötä se alkoi taas nousemaan ja nyt meillä on perheessä niin äidillä kuin pojilla se. Myyräkuume. Tuo tsekkiläisen animaattorin ja kuvittajan, Zdenek Milerin luoma suloinen myyrä on valloittanut monen muunkin sydämet jo monen vuosikymmenen ajan.


Myyrä seikkailee Tammen kääntämissä lastenkirjoissa, joita meiltä löytyy tällä hetkellä neljä: Myyrä ja sateenvarjo. Myyrän raketti. Myyrä ja lumiukko. Myyrän auto. Näin aikuisen silmin pidän siitä, että Myyrä-kirjoihin sisältyy usein tärkeä opetus, ajatus. Esimerkiksi Myyrän auto -kirjassa tulee hienosti lapsellekin tutuksi kierrättämisen hyödyllisyys kuin myös se, että luontoa ei saisi roskata. Myyrän hahmo on sympaattinen, iloinen ja kekseliäs eikä koskaan tahdo pahaa muille.

Myyrän ympärille on toki rakentunut valtaisa bisnes kaikkien oheistuotteiden myötä. Meillekin on "eksynyt" yksi Myyrä-salkku ja pieni pehmo, mutta muutoin Myyrä seikkailee meillä edelleen pääosin vain kirjojen sivuilla, jossa se mielestäni on parhaimmillaan. Onko teillä ollut tai on nyt Myyräkuumetta ilmassa?

PS: Tällä viikolla tulossa vielä Hammerin Saastat arvosteluun! Ei mikään kevyt aihepiiri lukea, mutta näin puoliväliin päässeenä täytyy sanoa, että harvoin dekkarissa on näin yhteiskunnallistakin otetta samalla, vaikkakin todella rankasta aiheesta. Mutta palaan tähän vielä tällä viikolla!

maanantai 18. huhtikuuta 2011

Susan Fletcher: Noidan rippi

( Like 2011, alkuperäinen teos: Corrag, suom. Jonna Joskitt)

Voisin kertoa itse murhayöstä - siitä miten juoksin henki kurkussa Inverlochysta, lumisateessa. Tai siitä miten tumma jäinen vuono oli.  Tai Alasdairin suudelmasta - hänen suustaan omallani.

Vai aloittaisinko kauempaa?
Ajasta ennen laaksoa? Englannin elämästäni?
Siitä minä aloitan. Aloitan apilakylästä ja äitini kiiltävistä, mustista hiuksista. Minusta tämä tarina pitää aloittaa lapsuuteni päivistä - sillä miten te voitte kertoa tarinani, jos ette tunne minua? Jos ette tiedä, kuka olen? Teidän silmissänne olen lemuava, pieni rääpäle. Sydämetön, nahaton luuranko.

Susan Fletcherin
kolmas romaani, tositapahtumiin perustuva  Noidan rippi, vie meidät Skotlantiin, Inveraryn kaupunkiin vuonna 1692. Nuori, takkutukkainen tyttö Corrag, vereen kuivuneissa vaatteissaan viruu pimeän sellin nurkassa. Hän odottaa hirvittävän tuomion, polttorovion täytäntöönpanoa. Hän kuuntelee pienen ja pimeän sellinsä ikkunasta, kuinka aurinko sulattaa lumia, tip..tip..ja tietää, että kohta on aika. Jonkun on maksettava Glencoessa pieleen menneen verilöylyn, joukkoteurastuksen hinta ja Corrag noidaksi leimattuaan on se, kuka tuon hinnan on maksava. Noita...tuo sana joka on heitetty vasten niin hänen jo kuolleen äitinsä kuin hänenkin kasvoja. Noita, portto, akka, Ämmänpiru. Sanat, jotka ovat leimanneet koko hänen tähän astista elämäänsä ja näyttävät koituvan myös hänen kohtalokseen.

Sellin kaltereiden taakse ilmestyy kuitenkin eräänä päivänä irlantilainen Jakobiitti, Charles Leslie, jolla on salainen missio selvittää, kuka tuon verilöylyn takana todella on. Leslie ikävöi vaimoaan ja neljää poikaansa, mutta hän on matkustanut pitkän matkan selvittääkseen totuuden. Totuuden, joka saattaa suistaa hallitsevan kuninkaan valtaistuimelta ja tuoda Jakobiittien ihaileman kuninkaan takaisin valtaan. Inveraryssa pysähtyessäään, aikeena levähtää ja odottaa sään lauhtumista, hän kuulee sellissä viruvasta noidasta, joka on ollut verilöylyn aikaan Glencoessa ja joidenkin mukaan jopa osallisena siinä. Leslie päättää mennä tapaamaan Corragia, mutta tekee sen vastentahtoisesti. Kirjeessä vaimolleen Janelle hän kertoo:

Niin vastenmielinen kuin noita onkin, hän voi edesauttaa asiaamme. 

En siis anna hänen hajunsa ja omituisuutensa lannistaa. Aion sietää häntä ja käyttää hyväkseni hänen tietojaan - en muuta. Uskon näet, että hänellä voi todella olla uutisia, jotka tuovat Jaakon takaisin. Olen kertonut hänelle oikean nimeni - toivon, etten joudu katumaan. Mutta kenelle hän kertoisi? Hänhän kuolee pian.


Hän on luvannut puhua verilöylystä ja kertoa tietonsa, mutta vain jos kuuntelen ensin hänen elämäntarinansa. Siitä tulee rasittava urakka. Kuka tietää, millaisia rikoksia ja raakuuksia hän on nähnyt?

Vastentahtoisin mielin Leslie istuu kaltereiden toiselle puolelle kuuntelemaan ja kirjaamaan ylös Corragin tarinaa kerta kerran jälkeen. Tuon merkillisen noidaksi kutsutun tytön tarinaa, kuinka pakeni hevosen selässä Englannista vähän ennen äitinsä julmaa hirttokuolemaa kohti länttä, jonne äiti-Cora häntä kehoitti suuntaamaan. Leslielle jutellessaan Corrag palaa muistoihinsa, hetkiin jotka lopulta toivat hänet Inveraryyn ja tuohon pieneen selliin. Hän kertoo kohtaamistaan julmuuksista pitkällä matkallaan Englannista kohti Skotlannin Ylämaita ja lopulta Glencoehen, josta hän lopulta löytää kodin. Ennen kaikkea hän kuitenkin kertoo monista niistä asioista luonnossa ja elämässä, joita monikaan ei pysähdy näkemään, vaikka ne sisältävät suunnattomasti kauneutta, ainutlaatuisuutta. Vaikka Leslie odottaa erityisesti kuulevansa Corragin elämästä Glencoessa, noiden raakalaisiksikin kutsuttujen MacDonaldien rinnalla sulassa sovussa, hän kuitenkin huomaa kuinka Corragin tarinat ihmisen ja luonnon sekä eläinten ainutlaatuisesta suhteesta saavat hänetkin näkemään asioita eri tavalla.

Jane
Minä kuljen missä hän kulkee, näen mitä hän näkee. Mikä lahja. Kirjoitan tätä huoneessani, kuten aina. Mutta Corrag puhuu niin värikkäästi erämaaelämästään kanervan, sammalen ja kivien keskellä, että tunnen itsekin olevani siellä. Lumouksen keinoinko hän sen tekee? Hänen kertomansa kulkee mukanani. Tänä iltana minä kävelin vuonon rantaa, mutta luulin sitä Coejoeksi ja taloja sen varrella vuoriksi. Kävelin tähän huoneeseen, ja valkeasta ja seinävaatteista ja kirjoistan huolimatta miltei toivon, että huone olisi kaukana täältä ja sitä valaisisivat tähdet. Hänen tapansa kertoa tarinaa tuntuu taikuudelta.

Corragin ja Leslien välille alkaa muodostua kaikista eroavaisuuksista huolimatta side. Pappi ja noita, kukapa olisi uskonut? Corragin kertoessa tarinaa eteen päin, edeten kohti tuota talvista yötä Glencoessa jolloin veri virtasi, Leslia alkaa tunte suurta huolta Corragin kohtalosta. Kevät on jo alkanut kuivata puita ja läheiselle aukiolla kasataan jo puukasaa isoa roviota varten..

Eniten minua pelottaa kipu. Sillä varmasti se sattuu. Se tuottaa varmasti suurempaa tuskaa kuin voin käsittää, ja kuolema tulee hitaasti. Ja koen sen aivan yksin. Rovio...Pelkkä ajatus saa minut kietomaan kädet ympärilleni ja parkumaan. Parkuni kaikuu. Kuulen kaiun ja ajattelen, voi raukkaa, kun ulisee noin - sillä se on epätoivoinen ääni, kuolevan ääni. Se ääni on raadellun, runnellun olennon, jolla ei ole enää toivoa, ei valoa. Ei yhtään ystävää.

Luin tovi sitten Fletcherin ensimmäisen romaanin, Meriharakat ja ihastuin syvästi. Hänen runollinen, pohdiskeleva tapansa kuljettaa tarinaa meni luihin ja ytimiin asti. Noidan ripissä on mielestäni paljon samaa tunnelmaa. Siinä missä Meriharakoissa Moira istuu sisarensa sairaalavuoteen äärellä tarinoita kertoen, istuu Corrag kalseassa sellissä kaltereiden takana ja jakaa tarinansa papille. Fletcher kuvailee tässä kirjassa erityisen paljon luontoa pienine yksityiskohtineen ja ihmisen suhdetta luontoon sekä eläimiin. Corragin ainutlaatuinen suhde eläimiin ja luontoon on koskettava ja kiehtova, olennainen osa tarinaa. 1600-luvun Skotlannin Ylämaan karu, mutta samalla aikaa henkeä salpaavan puhutteleva luonto eläimineen tulee lähelle. Se saa lukijankin aukaisemaan silmänsä ja ennen kaikkea sydämensä asioille omassa ympäristössään, jotka arjessa tahtoo liian kiireesti ohittaa: räystäästä tippuvan veden ääni, yksinäisen linnun huuto järjellä, risukkojen keskeltä esiin pilkistävä esikko.

Kuunnelkaa sitä, se on minun neuvoni. Jos se jää viimeisekseni, ottakaa se vastaan ainoana neuvona mitä minulla on sanottavaa elämisestä (sillä eikö minun elämäni lähesty loppuaan?) Sydämen ääni on ihmisen oikea ääni. Siltä sulkee helposti korvansa, sillä toisinaan se sanoo sellaista, mitä ei haluaisi kuulla - ja tuottaa panna vaakalaudalle kaikki mitä itsellä on. Mutta mitä elämää se sellainen on, jos ei elä sydämensä mukaan? Se ei ole oikeaa elämää. Eikä ihminen, joka sitä elää, ole oikea itsensä.

Niin minä ajattelen. Ja minun lisäkseni vain harva.

PS: Myös Leena on lukenut tämän ja ihastunut!


4/5

perjantai 15. huhtikuuta 2011

Kissanpissa

( Annastiina Syväjärvi & Johanna Venho, WSOY 2011)

Häntähippa on Kusti-Kissan lempileikki ja Kylli-koira paras kaveri. Eräänä päivänä Kylli yllättää Kustin kertomalla, ettei käytä enää vaippaa. Pian Kustin kotiin ilmestyy outo, punainen kippo ja kohta alkaakin uudenlainen hippa...

Annastiina Syväjärven värikkäät ja hauskan nokkelat hahmot tuovat pottailun leikin silmin taaperolle tutuksi. Kusti-Kissa kulkee vielä vaipassa, ja pihallakin sitä kaverit vähän ihmettelevät. Kunnes eräänä päivänä isä päättää yllättää..


Kusti-kissalle on hankittu potta, joka ei ole kuitenkaan ihan tavallinen potta. Kun Kusti suostuu ottamaan vaipan pois, vaikka se onkin "maailman paras vaippa" ja istahtaa potalle, tapahtuukin kummia...



..nimittäin potta karkaa! Koska Kusti-kissa rakastaa hippaa, hän lähtee ottamaan kiinni pottaa, joka päättää karata ulos asti. Ja kun Kusti-kissa lopulta saa potan kiinni, mitäs sitten tapahtuukaan? Ja miksi isä päättää järjestää juhlat, joihin kutsutaan pihalta kaveritkin mukaan?

Syväjärven ja Venhon yhteistyönä syntyneessä Kissanpissa-kirjassa tekstit ovat lapsenkin suuhun sopivan lyhyitä lausahduksia, jotka paikoin tuovat varmasti hymyn aikuisenkin huulille. Värikäs ja eläväinen kuvitus on täynnä pieniä kiinnostavia yksityiskohtia niin kodin arjessa kuin hahmoissakin. Ehdoton apuväline siihen vaiheeseen, kun perheen vaippaikäisen on aika tutustua pottailun saloihin!

Älä päästä pottaa karkuun, kissanpissa on tulossa!   

PS: Koska moni on toivonut lastenkirjapostauksia, tuon niitä aina välillä blogiini, pari kertaa kuussa vähintään. Nojatuolimatkailen nyt itse 1600- luvun Skotlannissa, noitavainojen aikaan ja voi mennä muutama päivä vielä ennen kun luen kirjan viimeiset sivut ja pääsen kertomaan tuoreeltaan tarinasta teille. Hyvää viikonloppua kaikille, muistakaahan äänestää sunnuntaina ellette ole sitä jo ennakkoon tehneet ja ennen kaikkea muistakaa nauttia elämästä, läheisistänne!

keskiviikko 13. huhtikuuta 2011

Annamari Marttinen: Valkoista pitsiä, mustaa pitsiä

(Otava 2002)

Ilta on kaunis. Täydellinen heinäkuinen kesäilta, jollainen seuraa helteistä päivää. Sellaisena heinäkuun iltana ihmiset kulkevat kevyesti, kaupungilla näkee pyöräileviä perheitä, perheenäidit näyttävät lähes tyttömäisiltä kukkamekoissaan ja miesten kesäpaitojen hihoista näkyvät ruskettuneet käsivarret. Aika pysähtyy sellaisina päivinä ohikiitäväksi hetkeksi, päivän helteessä, illan lempeänsuloisessa viileydessä, kun luonto pursuaa ylenpalttisuutta ja valo, joka almanakan mukaan on jo vähenemässä, on yhä runsasta ja viipyilevää kuin juhannusyönä.

Tuona iltana saa alkunsa Inarin ja Antonin oma taikapiiri, kun he kohtaavat terassin pöydän äärellä ensimmäisen kerran. Vielä tuolloin heidän rinnallaan on puolisot, jotka seuraavana päivänä saavat kuulla tulevansa jätetyksi. Inarin ja Antonin välillä on roihahtanut liekkeihin jotain niin suurta, ettei mikään sen jälkeen voi jatkua entisellään. Annamari Marttisen vahva, tarkkanäköinen esikoisteos Valkoista pitsiä, mustaa pitsiä, kertoo suurista intohimoista, jotka keikauttavat ensin kaiken tutun päälaelleen ja kun luulet, ettei mikään voi muuttua, kaikki muuttuu.

Yhteinen koti, yhteiset haaveet, tuore rakkaus. Intohimosta, rakkaudesta syntyy lapsi. Mutta kuinka vahva on tuo rakkauden taikapiiri arjen keskellä? Mitä tapahtuu Inarille, tuolle eräänä kesäiltana hehkuvalle intiaaniprinsessalle, kun syntyy toinenkin lapsi? Missä välissä sen tilalle tulee toisen kosketusta kaihtava kansitakkinen äiti, joka laahustaa verkkareissa kodin, puiston ja kaupan väliä? Milloin Anton lakkaa koskemasta Inariin, näkemästä tuota intiaaniprinsessaa kaiken äitiyden alla vai onko sitä enää edes?

Jossain uuvuttavan arjen, etäisyyden, Inarin hukatun naiseuden ja heidän kadotettujen intohimojen välimaastossa Anton kohtaa nuoren Marjan, joka sytyttää hänessä tuon tutun liekin. Marjalla on selvät suunnitelmat tulevaisuutensa suhteen; opinnot ylipistossa, kihlattu kotikonnuilla, mutta Antonin hymyillessä hänelle eräänä iltana baaritiskillä, jokin muuttuu.

Miksen mä olis voinut jatkaa sitä, mitä mä olen tähänkin asti tehnyt: opiskella ja käydä välillä kotona viikonloppuna, mennä sänkyyn Retun kanssa, istua niillä kotona kyynärpäät pöydällä voitelemassa leipää sen äidin kanssa, kun mä kerran olen jo niin tuttu niitten kanssa. Kaikkihan oli jo ihan selvää.

Marttinen pohtii suorastaan viiltävän oivaltavasti monelta eri kantilta sitä, miten arki voi vyöryttää alleen suurimmatkin tunteet, hukata ihmisen itsensä jonnekin vanhemmuuden tuoman roolin sisään. Missä vaiheessa äidiksi tulon tuomat muutokset niin kehossa, mielessä kuin arjessa muuttuvatkin tekosyyksi omaa puolisoa vastaan, tai elämää ylipäätänsä? Ennen rakastelun jälkihehkussa päälle nopeasti pujotettu iso paituli muuttuu suojakilveksi naisen yllä.  Kuinka pitkäksi kuilu kahden ihmisen välillä voi mennä, ennen kuin on liian myöhäistä koittaa kuroa sitä umpeen?  Marttinen pohtii mm. näitä isoja kysymyksiä päähenkilöiden sisäisissä monologeissa, ilman että syyllistää tai osoittelee ketään. Hän pureutuu varsinkin naiseuden ja äitiyden ristiriitaiseenkin maailmaan, mutta toisaalta myös rakkauden arkipäiväistymiseen suhteen sisällä. Kuinka paljon voi laittaa arjen piikkiin? Missä tulee totuuden seinä vastaan ja on uskallettava kohdata kipeitäkin asioita niin itsessään kuin toisessakin?Marttinen tuo tarinassa hienosti myös esille sen, kuinka muita ihmisiä arvioidessamme joskus syyllistymme oletuksiin toisen elämän paremmuudesta, onnesta. Katsomme toisia ihmisiä kaihoten, tajuamatta, että ratkaisu on itsessämme..

Naisella on yllään muodikas nahkatakki ja kapoinen, nilkkapituinen villahame. Inari yrittää katsoa salaa, hän tahtoo näyttää välinpitämättömältä, siltä, että hän ei kaipaa mitään, hän on onnellinen, kansitakissa puistossa, taskut täynnä nenäliinoja, hän ei kadehdi nahkatakkista naista jolla on kiire bussiin ja töihin, kouluun tai tapaamiseen, naista, jonka ei tarvitse raahata mukanaan ketään, jonka ei tarvitse pelätä vaatteidensa likaantuvan, joka voi pukeutua nahkatakkiin ja villahameeseen ja siroihin nilkkureihin, jonka olkalaukussa on papereita ja meikkejä ja allakka, jonka vartalo ja elimistö ovat normaalitilassa, joka ei vuoda mitään.

Marttinen käyttää välillä puhekieltä sekä monilauseisia virkkeitä, kuten yllä olevassa lainauksessa, mutta hallitusti ja kohtuudella. Olen noista aikaisemmin joidenkin kirjojen kohdalla pamissut, etten oikein pidä, mutta mikä lie taika on Marttisen tekstissä, sillä tässä suorastaan pidin niistä. Olen lukenut Marttiselta aikaisemmin Kuu huoneessa sekä Veljeni vartija, joista ensimmäisestä pidin mutta en vielä ihastunut, mutta jälkimmäiseen suorastaan jo kiinnyin. Hänellä on selvästi kyky kirjoittaa monipuolisella tyylillä tekstiä, mikä tuo kirjoihin oman vaihtelunsa. Hänellä on taito jotenkin pureutua tiettyihin kipupisteisiin itsessämme ilman osoittelua, kuin hellästi höyhenellä kutitellen, niin että jotain mielissämme herää pohtimaan. Marttinen on kyllä lunastanut paikkansa minun kotimaisen kirjallisuuden suosikkilistassa ja seuraavaksi häneltä haluankin lukea monen kehuman Mistä kevät alkaa, kunhan sen saan kirjastosta käsiini jossain vaiheessa. Myös Leena on lukenut Marttisen kirjoja ja hänen blogin myötä alunperin tutustuin Marttiseen, joten kiitos Leena!

Ja hei, nyt tuli ensimmäinen kirja toistaiseksi ainoaan tämän vuoden kirjahaasteeseen johon osallistun, eli Karoliinan Suomalaisen keskiluokan arki- haasteeseen!

4/5

maanantai 11. huhtikuuta 2011

Kaikki ovat yhtä rakkaita

(Wsoy 2004, alkuperäinen teos: You are all my favorites, suom. Pirkko Harainen)

Olipa kerran karhuäiti ja karhuisä ja kolme karhunpentua. Joka ilta pennut kuulivat äidin tai isän sanovan: ”Te olette maailman ihanimmat karhunpennut!” Mutta eräänä päivänä pennut alkoivat pohtia kuka heistä mahtoi olla paras. Kenestä äiti ja isä pitivät eniten? Eiväthän he kaikki voineet olla yhtä ihania? Vai voivatko...?
Sam McBratneyn lämminhenkisessä lastenkirjassa, Kaikki ovat yhtä rakkaita, pohditaan isoja asioita välittämisestä pienten karhujen silmin. Epävarmuus nostaa päätään ja kolme pientä karhunpentua alkavat kysellä äidiltä ja isältään, mistä sen voi tietää, että he oikeasti ovat maailman parhaita? Ja onko aivan varmaa, ettei joku heistä olekin se kaikista rakkain. 


Anita Teramin kaunis, herkkä vesivärikuvitus tuo satuun oman tunnelmansa. Tekstiä ei ole liikaa, mikä on hyvä asia tällaista aihepiiriä käsiteltäessä lapselle. Lapsi jaksaa kuunnella sadun ja sen myötä heränneistä kysymyksistä on mukava keskustella vielä sadun lukemisen jälkeenkin. Välittäminen on lapsen mielessä joskus niin abstrakti asia, että ei ihmekään, jos sitä pitää kysyä kerran jos toisenkin, että välittääkö joku tai mistä sen tietää, että on rakkain? Sadussa on myös se tärkeä ajatus, että eroista huolimatta voi olla aivan yhtä rakas, sellaisenaan.

Jos pidät Debi Gliorin Kultapienestä, pidät takuulla tästäkin!

"Miten te voitte tietää?" he kysyivät Äiti Karhulta.
"Mistä kummasta te tiedätte, että me olemme
maailman ihanimmat karhunpennut?"

Sam Wasson: Auringonnousu Manhattanilla

(Ajatus Kirjat 2011, alkuperäinen teos: Fifth Avenue, 5 A.M. 
- Audrey Hepburn, Breakfast at Tiffany's and the Dawn of the Modern Woman. Suom. Taina Helkamo)


ROOLEISSA

Audrey Hepburn
  näyttelijä joka halusi kodin

Truman Capote
  kirjailija joka halusi äidin

Mel Ferrer
   aviomies joka halusi vaimon

Babe Paley
   joutsen joka halusi lentää

George Axelrod
   käsikirjoittaja joka halusi seksiä ollakseen taas nokkela

........jne.......jne.......

Yksi kaikkien aikojen ihanimmista elokuvista, jos minulta kysytään, Aamiainen Tiffanylla, ei syntynyt sattumalta tai tuosta vain. Nyt vihdoin lukija saa mahdollisuuden päästä kulissien taakse, tarinan alkulähteille. Elokuva-alaa opiskellut Sam Wasson on koonnut lukuisista lähteistä tieto/muistelmateoksen Auringonnousu Manhattanilla - Audrey Hepburn ja elokuvien moderni nainen, joka vie lukijansa melkein kuin kädestä kiinni pitäen mukaan niin roolitusneuvotteluihin kuin elokuvan huikeisiin juhliin Holly Golightlyn asuntoon.

Kuinka moni on tullut ajatelleeksi, että Aamiainen Tiffanylla ei ollut "vain" elokuva, vaan samalla myös merkittävä virstanpylväs naisen roolille niin elokuvassa kuin varsinkin amerikkalaisessa yhteiskunnassa muutoinkin. Audrey Hepburnista tuli niin -60 luvun Uuden Naisen esikuva kuin tyyli-ikonikin. Siihen asti elokuvantekijät olivat kamppailleet ankaraa sensuuria vastaan, mutta Aamiainen Tiffanylla loi selvästi uudenlaisen moraalin elokuvien naisrooleihin.

Auringonnousu Manhattanilla kokoaa taidokkaasti ja viihdyttävästi yhteen kaiken sen, mitä elokuvan syntymiseen ja tekemiseen liittyi unohtamatta ns. jälkipuintejakaan. Wassonin paneutunut lähdeluettelo, joka ei tyydy vain luettelemaan vaan lisäksi myös kertoo henkilökohtaisella otteella tarkempia selityksiä lähteestä ja sen käytöstä. Se paljastaa mielestäni myös sen intensiteetin, millä Wasson on tietoa kerännyt kootakseen tällaisen ainutlaatuisen katsauksen niin Audrey Hepburniin näyttelijänä ja naisena, Aamiainen Tiffanylla elokuvaan kuin sen syntyyn vaikuttaneisiin ihmisiin ja seikkoihin. Lisäksi Wassonin kyky tuottaa tekstiä pilke silmäkulmassa tekee teoksesta erittäin viihteellisen kokemuksen.

Tarina alkaa siitä, kun Truman Capote kirjoittaa kirjan, jonka naishenkilöön hän vuodattaa elämänsä  naisten piirteitä, erityisesti äidin, joka hylkäsi Trumanin lapsena uudestaan ja uudestaan. Vuosien saatossa aiheuttikin kovaa spekulaatiota, keiden kaikkien Trumanin naistuttavien piirteitä ja tekoja Holly Golightlystä löytyi. Wasson tuokin kirjassa esille paljon mielenkiintoista henkilöhistoriaa mm. myös Trumaniin liittyen. Matka Trumanin kirjan ja elokuvan välillä on kuitenkin pitkä ja moninpaikoin mutkainenkin, sattumakin sanelema. Valkokankaalle päätyäkseen Hollyn tarina tarvitsee vielä monta muutosta ja kohtalon puuttumista peliin. Tarvitaan hyvä käsikirjoitus, ohjaaja, lavastus, musiikki, puvusto ja ennen kaikkea "Holly".  Kirja tarjoaa varsinkin meille niin elokuvan kuin Audreyn ihailijoille kiehtovia pieniä yksityiskohtia. Vai mitä sanotte esimerkiksi siitä, että Truman itse kaavaili Hollyn rooliin hunajaista Marilyniä? Marilyn, joka oli jo näytellyt "tuhmiakin" naisia, ei ehkä olisi tuonut elokuvaan yhteiskunnallisessa mielessä sellaista muutoksen otetta, minkä kunnollisen naisen rooleista tuttu Hepburn sille lopulta toi.

Auringonnousu Manhattanilla tuo lähemmäs Audreyn, tuon aikansa tyyli-ikonin, joka halusi kovasti balettitanssijaksi, mutta siihen vääränlaisen ruumiinrakenteensa vuoksi ajautui lopulta näyttelijäksi. Näyttelemistä enemmän hän kuitenkin halusi perheen, lapsia. Vain sillä hän koki olevan todellista merkitystä elämässä.  Aamiainen Tiffanylla -elokuvassa näytellessään hän oli jo kolmekymppinen ja takana muutamia elämäntragedioita kuten keskemenoja ja avioerokin. Hänestä huokui hupsuttelevasta roolistaan huolimatta jo tiettyä kokemusta, joka antoi roolille omanlaisen syvyyden.

Tämä on mielestäni siitäkin erityisen onnistunut teos, sillä se antaa lukijalleen hyvin monenlaisia ulottuvuuksia. Se ei missään nimessä ole "vain" tarina yhden elokuvan synnystä tai sen päänäyttelijästäkään vaan paljon enemmän. Se kertoo ihmisistä elokuva-alalla, joilla on unelmia ja sinnikkyyttä toteuttaa niitä. Se kertoo myös kaipuusta ja siitä, kuinka menestyneenkin ihmisen tarinan takana saattaa olla isoja menetyksiä. Toisaalta se antaa lukijalleen aitiopaikalta erittäin kiehtovan matkan naisen rooliin niin elokuvissa kuin sen ulkopuolella; kiltistä, jopa alistetusta naisesta kohti vapaampaa, uskaliasta naiseutta. Ei tarvitse olla tuhma voidakseen olla vapautunut. Ja luonnollisesti kirja myös antaa vahvan pohjan Aamiainen Tiffanylla elokuvaan, jota ei kirjan lukemisen jälkeen voi olla katsomatta uudestaan tai vähintään ensimmäisen kerran.

4/5

Ja juuri siksi, tahdon jakaa kanssanne pienen tunnelmapalan elokuvasta:

lauantai 9. huhtikuuta 2011

Hanna-Riikka Kuisma: Sydänvarjo

(Like 2011)

Laahustavina öinä, jolloin muuttuu kameleontiksi ja sulautuu ilmaan jota hengittää, ehtii miettiä paljon kummallisia asioita..

Hanna-Riikka Kuisman Sydänvarjossa, on tarinan keskiössä neljä ulkoisesti hyvin erilaista ihmistä, mutta sisältä kukin tahoillaan eksyksissä, toiset enemmän kuin toiset. Ensinnäkin on Kerttu, laitosten kasvatti, joka päättää lopettaa huoraamisen ja tehdä kerrankin rehellistä työtä. Kertun pienet arjen kuviot mullistuvat, kun hän näkee kaupassa naisen, joka edustaa hänelle täydellisyyttä, ja saa tästä pakkomielteen. Tuo täydellinen nainen, Susanna, kantaa kuitenkin omia traumojaan, jotka eivät ulos päin näy. Eikä hän niitä jaksaisi itsekään enää vatvoa, sillä onhan hänellä nyt sentään täydellinen elämä: Upea koti, aviomies ja pieni poika, sekä viimeisen päälle hallittu ulkoinen olemus. Susannan aviomiehen Markon ulkokuoren alla piilee kuitenkin  paljon enemmän, mitä edes oma vaimo tietää. Markon menneisyys ei sovi hänen uuden täydellisen elämänsä kulisseihin, mutta on paljon suurempiakin asioita, joita hän tällä hetkellä sydämellään kantaa. Ja sitten vielä tuo Anton, Susannan nuoruuden rakastettu, jonka myötä Susanna päätyi lopulta toviksi psykiatriseen hoitoonkin. Enää Antonilla ei mene niin lujaa, mutta kun hän näkee vuosien jälkeen Susannan, mikään ei ole enää entisellään. Kerttu ja Anton ovat kaksi kulkijaa varjoisilta kujilta, kun taas Susanna elää Markon kanssa komeassa talossaan elämää, joka kärpäspaperin lailla vetää puoleensa sekä Kerttua ja Antonia. Kerttu ei tiedä itsekään, haluaako hän olla kuin Susanna vai onko Susanna se, kenet hän haluaa. Anton puolestaan ei tiedä, miksi hän magneetin lailla palaa aina talolle, pimeän tuomien varjojen suojiin.

Niin Kerttu kuin Anton tahoillaan alkavat varjostaa Susannaa, joka heidän mielissään muuttuu täydellisyyden ja onnen ruumiillistumaksi. Kerttu on itse kuin tyhjä taulu, joka haluaa täyttyä vain Susannasta. Susannan näkeminen nostaa Kertun sisimmässä monia kipeitä muistoja menneisyydesta pintaan. Juoppo isä ja hullu äiti, molemmat jo pukkaamassa horsmaa maan alla. Vuodet koulukiusattuna ja "vankinakin" laitosten seinien sisällä ovat jättäneet jälkensä häneen. Anton taas ei halua ruotia kallonkutistajalle lapsuuttaan, sillä hän ei sieltä itse löydä syytä sille, että on sekoillut elämässään enemmän kuin tarpeeksi. Päihdeongelma ja masennus ovat värittäneet Antonin elämän värityskirjan synkillä väreillä, mutta viimeiset kolme vuotta hän on kuitenkin koittanut rakentaa elämää puhtaalta pöydältä. Apatia kuitenkin pitää sitkeästi kiinni takin liepeistä. Anton ei haluaisi vanhoja kelailla, mutta kun hän näkee Susannan, ei hän mitään muuta teekään mielessään.

Kuinka paljon voi vanhoja haavoja repiä auki ja onko onni aina siinä, mitä kovasti koitamme tavoitella? Jos riisumme kaikki ulkoiset naamiomme ja sen ympäristön missä elämme, olemmeko loppujen lopuksi kukaan yhtään toista parempia ja tunnistammeko enää itseämme peiliin katsoessamme?

Tarkoitan, että jos joku ihminen on niin normaali, keskiverto, tavallinen ja sitä kautta täydellinen, että se menee yli. Niin yli ettei varjo mahdu siihen. Sitten, jotta joku kosminen tasapaino säilyisi, se varjo lankeaa jonkun toisen kannettavaksi siten, että se toinen ei ole enää mitään muuta. Tai siis että on olemassa ihmisiä, jotka ei tavallaan ole oikeasti olemassa, vaan pelkkiä heijastuksia joistakin vahvemmista.

Odotin kovasti tätä kevään uutuutta ja kun sain sen käsiini, aloinkin heti lukemaan. Tarinan lähtökohdathan ovat monin tavoin herkulliset ja tarjoavat mahdollisuuden niin syvällisiin henkilöhahmoihin kuin jännittävään tarinaankin niiden ympärillä. En tiedä, odotinko kirjalta liikaa vai olivatko odotukseni alunperinkin vääränlaiset. Viitisenkymmentä sivua luettuani olin kuitenkin hämmentynyt ja hieman ärtynytkin nimenomaan henkilöhahmoista. Kaikki neljä päähenkilöä ovat jotenkin liian kliseisiä, esimerkiksi Susannan rasistisuus. Toisaalta Susannan kohdalla hänen käytöksen takaa voi nähdä syvempiä, kipeitäkin syitä, joiden takia hänellä on suojamuuri sisimpänsä turvana. Näennäinen ulkokultaisuus on tapa selviytyä ja estää itseä valumasta pohjalle. Kuitenkin kun kaikki neljä olivat niin ongelmaisia ja käytöksessään sekä puheissaan jotenkin yliampuvia, tuntui välillä, ettei heihin saa kunnolla ns. tarttumapintaa. En oikein päässyt tästä tunteesta enää sitten loppua kohdenkaan irti vaikka lopussa kun Kertun historia avautui vielä enemmän, tunsin sympatiaa häntä kohtaan. Mutta varsinkin Anton ja hänen tapansa ilmaista asiat, suoraan sanoen ärsytti. Teki mieli välillä hyppiä yli hänen osuutensa, mutta sinnillä luin, vaikka teksti oli tällaista vähän väliä:

Massa-Make työnsi pursuilevia ostoskärryjä ja Susku kersaa rattaissa. Hyi vittu, mulle tuli jostain syystä heti mieleen saatanan rasvaisia kuvia Massasta panemassa Susannaa perseeseen ja roiskimassa mälliä sen naamalle. Teki mieli käydä kimppuun.

Toki tekstissä on syvällisempääkin ajatusta varsinkin Kertun osioissa, mutta ne tahtoivat hukkua lukiessa välillä sen paikoin liiankin ääripäähän vedetyn persoonien kliseisyyden taakse. Varsinkin Antonin ärsyttävyys jotenkin söi huomiota esimerkiksi Susannan persoonan syvällisemmästä tulkinnasta.  Itse tarinan tasolle mentäessä pidin kyllä erityisesti siitä, että kantavana ajatuksena tässä minun mielestä oli se, että sillä ulkoisella täydellisyydelläkin on hintansa, ja loppujen lopuksi me emme ole niin kovin erilaisia sisäisine haavoinemme ja haaveinemme. Alkoi väkisin miettimään, että kuinka moni ihminen elää näennäistä elämää? Hienojen ulkoisten puitteiden takana onkin paljon kipeitä asioita, joita on helpompi paeta kuin kohdata. Sikäli Kertun henkilöhahmo on myös kiehtova, että hänhän poikkesi kaavasta ja lähti tavoittelemaan jotain itselleenkin selittämätöntä täydelliseksi pitämänsä Susannan kautta. Hieman ristiriitaisin tuntein olen ainakin näin tuoreeltaan kirjan lukemisen jälkeen..

Sähköisku, aivovaurio, akuutti psykoosi, salamanisku, tätäng! Joku pakkomielle napsahti kertalaakista päälle, alkoi vanhat levyt soimaan, Policen, tydy-dyydy-dyy, I'll be watching you. Every step you take, every move you make....

2/5

perjantai 8. huhtikuuta 2011

Pienestä pitäen


Kirjastokeskiviikko vaihtui esikoisen kanssa ostoreissuun. Tiimarin tuore lehti sai niin äidin kuin pojan innostumaan: "Katso äiti miten HIENOJA pupuja, ja katsokatsokatso, oi miten hienon värisiä munia!" Niinpä suuntasimme täydentämään askarteluvarastoa ja koska sattui sitten niinkin onnekkaasti, että Tiimari poisti Confetin leivontatarvikkeensa -50% alennuksella, tuli täydennystä äidin leivontakaappiinkin, mm. kauan ihailemani muffinssiteline. Rutiinit ovat kivoja, lohdullisia, mutta on niistä mukava joskus poiketakin, vai mitä?

Niinpä suuntasimme tänään kirjastoon ja mukaan lähti myös kuopus. Hän on toki jo tottunut kirjastokävijä vauvasta pitäen, mutta lähinnä "sivustakatsojan" roolissa vaunuissa nukkuessaan, istuessaan. Pari kertaa hän on jo päässyt itse kävelemään pienen kirjastomme lattialle ja hyllyjä tutkailemaan. Nyt heti kirjastoon päästyämme kuului topakka huuto: OTA POIS!! Siinä ne sitten veljekset katselivat yhdessä kirjoja ja jotain liikahti sydämessäni. Pienestä pitäen pojat tottuvat kirjojen maailmaan, kirjastoihin. Toivottavasti tämä varhain muodostunut side kirjoihin kantaa heilläkin vielä aikuisiällekin asti, kuten minullakin. Sillä mitä olisi elämä ilman kirjoja?

Hyvää viikonloppua teille kaikille! Sunnuntaina luvassa eräs kotimainen kirjauutuus, jossa varjo saanee uuden merkityksen..

torstai 7. huhtikuuta 2011

Sara Gruen: Vettä elefanteille

( Bazar 2008, alkuperäinen teos: Water for Elephants, suom. Anna-Maija Viitanen)

HY-Y-Y-VÄ-Ä-Ä-ÄT NAISEE-E-E-T JA HER-R-R-RAA-T! Kaks-sikymmnetävii-ii-si minuuttia päänäytöksen alkuun! Kaks-s-s-sikymmentävii-ii-si minuuttia! Ehditte mainiosti tutustua niihin hämmästyttäviin, uskomattomiin, loistaviin ihmeisiin, jotka olemme keränneet ympäri maailmaa, ja saada silti hyvän paikan pääteltasta! Ehditten mainiosti nähdä kummajaiset, luonnonoikut, esitykset! Meidän kokoelmamme on maailman hienoin, hyvät naiset ja herrat! Koko maailman, uskokaa pois!

Muistatteko lapsuutenne sirkuskokemukset? Sulje silmäsi ja palaa hetkeksi muistoissa kauas taakse päin. Tunnetko, kuinka maa penkkien alla tärähtelee, kun areenalle astelee valtavan kokoinen norsu? Haistatko sokerisen juuri kieritetyn hattaran tuoksun, tunnetko kuuman popcornin herkullisen maun kielelläsi? Muistatko, kuinka sydän alkaa hakata lujempaa ja lujempaa, samalla kun ison teltan oviverhot sulkeutuvat ja ympärilläsi aukeaa aivan uusi maailma?

Sara Gruen läpimurtoteoksessa, Vettä elefanteille, palaamme tuohon maailmaan, mutta nyt aikuisen silmin ja tällä kertaa 1930-luvun junasirkusten merkillisen maailman pariin. Jacob Jankowski on nykyhetkessä "yhdeksänkymmenen. Tai yhdeksänkymmenenkolmen. Jomminkummin."  Iäkkään leskimiehen päivät vanhainkodissa kuluvat tuskaisan samaan malliin. Toisaalta Jacobin muisti ei aina pelaa yhtä hyvin kuin ennen, mutta hän tiedostaa sen itsekin. Lapset jälkeläisineen käyvät säännöllisesti katsomassa häntä, mutta Jacob tietää, ettei elämän ehtoopuolella ole enää hänelle paljoa annettavaa. Eteen kannetaan "hampaattomien ruokaa", vaikka hän kuinka kertoo kaipaavansa jotain, jota saa pureskella. Jakobin arki on lautasella hyllyvää ruokaa, kumipohjien nirskettä käytävillä. Kunnes eräänä päivänä vanhainkodin viereen saapuu tivoli..

Jacobin muistojen myötä matkaamme 1930-luvulle, kun Yhdysvalloissa on suuri lama ja Jacob on 23-vuotias eläinlääketieteen opiskelija. Monen muun ikätoverina keskittyessä ahkerasti naisten liehittelyyn, Jacob näkee jo mielessään osakkuuden isänsä eläinlääkäriasemalla ja keskittyy opiskeluun tietäen, että on ehkä ainoa mies maan päällä, jolla on vielä siinä iässä poikuus tallella. Traaginen onnettomuus kuitenkin mullistaa Jacobin arjen ja tulevaisuuden suunnitelmat.

Keittiön sivupöydällä on isän aarre, Philco-radio. Tuolinselustalla roikkuu äidin sininen villatakki. Ruokapöydällä on pino silitettyjä liinavaatteita, maljakossa kuihtuvia orvokkeja. Tiskipöydällä ruudullisen pyyhkeen päällä kuivumassa nurin käännetty kulho, kaksi lautasta ja muutama ruokailuväline.
Aamulla minulla oli vanhemmat. Aamulla he söivät aamiaista.
Minä lysähdän polvilleni siihen takaportaille ja vollotan avoimiin kämmeniini.

Hyvin pian Jacobille käy selväksi, että isä on tehnyt työtä vailla kunnon palkkaa. Lama on vienyt monen maksukyvyn, mutta eläimet on haluttu hoitaa tavalla tai toisella. Jacobin kotitalo ja isän praktiikka siirtyvät pankille, josta he ovat hänen tietämättään ottaneet lainaa. Lainaa, jolla he ovat kattaneet hänen kalliit huippuyliopiston lukukausimaksut. Raskain sydämin Jacob palaa yliopistoon aikomuksenaan suorittaa tutkinto loppuun, mutta päätyy lopulta hyiseen metsään, jossa kaikuu kojoottien ulvonta. Jostain kojoottien ulvonnan keskeltä kuitenkin kuuluu lopulta myös junan vihellys. Jacob kerää kaikki voimansa ja hyppää junan kyytiin. Junavaunussa, johon Jacob päätyy, matkustaa merkillistä porukkaa.

Kameli kääntyy minuun päin, rykäisee ja puhuu hitaasti, joka sanaa maistellen. "Etpä, poika, loikannutkaan mihin hyvänsä junaan. Loikkasit Veljekset Benzinin loistavan Suur-sirkuksen pikakiito-osastoon."
"Siis mihin?" minä kysyn.
Kameli nauraa niin että taipuu kaksin kerroin.
"Voi herttinen sentään. Voi herttisen herttinen", hän sanoo ja kuivaa silmiä kädenselällä. "Että onkin. Otit ja täräytit persuksesi sirkukseen."

Koska Jacobilla ei ole enää mitään syytä palata takaisin, hän päättää ansaita paikkansa tuon sangen värikkään sirkusväen joukossa. "Puolivalmis" eläinlääkäri pääseekin luomaan lantaa ja ruokkimaan eläimiä, kunnes yksi sirkushevosista sairastuu ja Jacobin taitoja tarvitaan. Kahtiajako sirkuksessa on selkeä, on työmiehet ja esiintyjä, artistit. Jacob taiteilee noiden välillä ja huomaa pian, että maailma sirkuksessa voi olla hyvin julma niin eläimelle kuin ihmisellekin. Jacobin tutustuessa paremmin äkkipikaiseen eläintenkesyttäjään Augustiin, hänen elämäänsä astuu myös Augustin nuori ja kaunis vaimo, Marlena.

Junaan hypätessään Jacob ei voinut aavistaakaan, millainen matka häntä sirkuksen mukana odottaa. Tasapainoilu kahtia jaetun sirkuväen keskuudessa, eläinten ja ihmistenkin julmankin kohtelun näkeminen, uudet ystävyyssuhteet sekä orastava rakkaus repivät nuoren miehen rintaa. Ja kun sirkus lopulta saa sen johtajansa kauan havitteleman norsun, alkaa tapahtumien ketju, josta nykyhetken Jacob on vaiennut 70 vuotta. Niin nykyhetkessä kun Jacob tunnekuohussaan palaa muistoihinsa, kuin menneessäkin kaikki merkityksellinen alkoi lopulta norsusta.

Minä otan kepin ja jään katselemaan ulos rynnistävän Augustin perään. Silloin pyyhkäisee norsun kärsä kasvojeni ohi ja puhaltaa lämmintä ilmaa korvaani. Minä pyörähdän ympäri ja katson meripihkanväriseen silmään. Se räpsähtää minulle. Katseeni siirtyy silmästä piikkikeppiin, jota, jota pitelen kädessäni.
Katson taas silmää ja se räpsähtää. Minä kumarrun laskemaan kepin maahan.
Norsu sipaisee kärsällään maata edessään ja heiluttaa isoja korviaan kuin valtaisia lehtiä. Sen suu avautuu hymyyn.

Kirjan ilmestyessä jo reilu pari vuotta sitten, ostin sen heti hyllyyni. Jostain syystä se on odottanut kuitenkin näin kauan lukemistaan. Nyt kun kuulin, että tästä on ihan kohta tulossa elokuva, halusin äkkiä lukea kirjan, sillä elokuvan traileri näytti ihanalta. Vettä elefanteille olikin erittäin viihdyttävä lukuromaani, jopa vielä enemmän mitä kirjan ostaessani kuvittelinkaan!  Pidin kovasti siitä, että tarinaa kerrotaan kahdessa ajassa, joskin pääosin Jacobin sirkusaikoihin painottuen. Vanha, kärttyinen Jacob yksinäisenä vanhainkodissa tuo tiettyä ajankuvaa vanhustenhuollon suhteen mutta myös oman kiehtovan kontekstin päähenkilölle. Sirkusmaailma on asia, joka on kiehtonut minua aina. Olikin antoisaa päästä tutustumaan varsin toisenlaiseen sirkusmaailmaan, mitä se on nyt tai edes lapsuudenmuistoissani. Muistan edelleen järisyttävän elävästi kuinka 6-vuotiaana itse pääsin ratsastamaan norsulla sirkuksessa. Muistan miltä tuon norsun kurttuinen nahka tuntui käsieni alla, kun puristin tiukasti kiinni, etten vain putoa. Tarinan myötä pääsi nyt syvemmälle sirkuksen maailmaan, sinne minne katsoja ei näe ja missä usein kuitenkin tapahtuu eniten. Toisaalta siellä on myös se totuus, mikä lopulta seisoo monien areenalla nähtyjen illuusioidenkin taustalla. Kaikesta loistosta huolimatta pinnan alla on usein myös paljon pelkoa, dramatiikkaa, intohimoa, väkivaltaa, toteutumattomia toiveita. Juuri sitä kaikkea Vettä elefanteille tarjoaa lukijalleen ja minulle vielä viimeisillä sivuilla yllättäen käänteitä, jotka saivat nauramaan ääneen, ja hymyn väreilemään huulille vielä pitkäksi aikaa.

Suljen silmäni ja tavoittelen mieleni perukoita. Rajat ovat hämärtyneet. Pääni on kuin universumi, jonka kaasut ohenevat ohenemistaan mitä reunemmas tullaan. Tyhjyydeksi se ei kuitenkaan hajoa. Minä tunnen että siellä, juuri ja juuri ulottumattomissani, häälyy jotain minua odottamassa - ja Luoja minua auttakoon, mutta sinne minä taas luisun suu apposen auki.


Tämä on arvosteltu myös Katjan ja Satun kirjablogeissa!


4/5

keskiviikko 6. huhtikuuta 2011

Kalteva torni


Lukemista odottavien kirjojen kalteva torni jatkaa kasvuaan. Tänään on Kirjastokeskiviikkokin. Jos ei olisi esikoisen kanssa sovittu siitä yhteistä traditiota, saattaisin jopa tällä viikolla jättää väliin. Lisäksi tiedän, että pinoon on varmaan ihan viikon parin sisällä tulossa ainakin pari kirjaa lisää varmasti. Ei ole siis pulaa lukemisesta! Nyt seikkailen vihdoin kiehtovassa sirkusmaailmassa, josta lupaan teille parin päivän sisällä tuoreeltaan arvion kirjoittaa. Mutta nyt kuulen jo taas sirkustirehtöörin käskevän äänen ja apinoiden kirkumisen, täytyy mennä!!

Pinosta puuttuu ainakin Hanna-Riikka Kuisman Sydänvarjo sekä Susan Abulhawan Jeninin aamut, jotka ovat tulossa pian lukuun!

sunnuntai 3. huhtikuuta 2011

John Boyne: Poika raidallisessa pyjamassa

( Bazar 2008, alkuperäinen teos:  The Boy in the Striped Pyjamas, suom. Laura Beck)


Jos avaat tämän kirjan, lähdet matkalle Brunon kanssa. 
Ennen pitkää saavutte Brunon kanssa aidalle. 
Joka puolella maailmaa on samanlaisia aitoja. 
Toivottavasti sinun ei koskaan tarvitse kohdata sellaista aitaa.

Kun tartuin vihdoin John Boynen Poika raidallisessa pyjamassa ( Bazar 2008) kirjaan, tiesin, ettei aihe ole lukijalleen helppo. Nyt kirjan lukemisen jälkeen tuntuu, että olen melkein sanoton, samaan aikaan kun rintaa puristaa. Vaikka olen jo kääntänyt kirjan viimeisen sivun, mielessäni istun yhä tuon erään piikkilanka-aidan reunalla, sormet tiukasti aidan pienien aukkojen ympärille kiertyneenä, suu huutoon valmistautuen. Tästä kirjasta ei voi kertoa paljoa etukäteen. On vain otettava luku kerrallaan vastaan kaikki se, mitä tulossa on. Koitankin kertoa teille nyt tästä hienosta, sisintä ravisuttavasta kirjasta lyhyesti. Säästänkin omat syvemmät tunnot ja ns. juonen analyysit tämän postauksen kommenttiosioon siksi, etten paljasta liikaa.

Yhdeksänvuotiaan Brunon perheen elämä muuttuu, kun eräänä päivänä hänen koulusta kotiin tullessaan, perheen kotiapulainen Maria pakkaa Brunon tavaroita laukkuihin. Myös niitä salaisia kaapin perällä olevia, joita kenenkään ei kuuluisi nähdä. Brunon äiti selvittää, että isän uuden tärkeän työtehtävän vuoksi koko perhe muuttaa muualle. Niin Bruno kuin hänen 12-vuotias siskonsa " Toivoton tapaus" Gretelkään eivät ole riemuissaan. Kaiken täytyy johtua siitä erikoisesta vierailusta eräänä iltana, kun "Hilleri", tuo synkeä, hassuviiksinen mies kävi heillä illallisella. Isä saa ylleen entistä komeamman uniformun ja häntä aletaan kutsua komendantiksi. Brunon isä on niin tärkeä mies, että Hillerillä on isälle erityinen tehtävä. Niin jää Berliiniin heidän hieno viisikerroksinen talonsa, isovanhemmat ja Brunon kolme parasta ystävää, joiden piti olla ystäviä elämänsä loppuun asti. Tilalle tulee uusi koti, jossa Brunon huoneen ikkunasta näkyy jotain merkillistä.



Kaikkialle minne he katsoivat he saattoivat nähdä ihmisiä, pitkiä, lyhyitä, vanhoja, nuoria, ja kaikki liikkuivat ympäriinsä. Jotkut seisoivat aivan hiljaa ryhmissä kädet sivuilla roikkuen ja yrittivät pitää päänsä pystyssä, kun joku sotilas äkseerasi heidän edessään suu avautuen ja sulkeutuen kuin hän olisi huutanut heille jotakin.

Bruno oppii, että paikka jossa he asuvat, on "Aus-vitsi". Heidän talonsa läheltä alkaa loputtomiin jatkuvat piikkilanka-aidat, joiden sisällä on ihmisiä samanlaisissa vaatteissa, raidallisissa pyjamoissaan. Bruno koittaa ymmärtää, miksi ihmiset ovat aidan toisella puolella, miksei hän voi mennä sinne leikkimään noiden pienten poikien kanssa, joita ihmismassan joukossa surullisin silmin kuljeskelee. Äiti ja isä eivät kerro mitään, ja Greteliltä, jonka suurin tehtävä tuntuu usein olevan Brunon kiusaaminen, on turha edes kysyä. Yhdeksänvuotiaan silmin hän koittaa jäsentää kaikkea outoa ympärillään näkemäänsä, parhain päin selittäen. Toisaalta Bruno jo Berliinissä tottui, että liikoja ei pidä kysellä ja varsinkaan isän työhuoneeseen -joka oli Kiellettyä Aluetta Aina ja Ilman Poikkeuksia - ei pidä mennä. 


Kun Brunolle lopulta valkenee, että paluuta Berliinin kotiin ei ole luvassa pian, ehkei koskaan, hän alkaa lapsen tavoin miettiä tekemistään itselle. Kotiopetustuntien jälkeen hän eräänä päivänä päättää lähteä Löytöretkelle, joita hän Berliinin isossa kodissa rakasti tehdä aikana ennen Aus-vitsiä. Mutta koska uudessa kodissa ei ole Löytöretkiin sopivia nurkkia ja piiloja, hän päättää lähteä aidan viertä pitkin kulkemaan.  Aita tuntuu jatkuvan loputtomiin, kunnes..


Mutta samalla kun hän ajatteli tätä, hänen jalkansa veivät häntä samalla askel askeleelta yhä lähemmäs kaukaisuudessa olevaa pistettä, joka oli muuttunut täpläksi ja alkoi sitten osoittaa merkkejä muuttumisesta läiskäksi. Ja vähän sen jälkeen läiskästä tuli.........


5/5

lauantai 2. huhtikuuta 2011

Claudie Gallay: Rakkaus on saari

( Avain 2011, alkuperäinen teos L'amour est une ile, suom. Titia Schuurman)

Pienessä ranskalaiskylässä, Avignonissa paahtava helle ei ole ainoa, mikä saa teatterinjohtaja Odonin hikoilemaan. Jo vuosia festivaaleja varjostaneet erimielisyydet ovat lopulta puhjenneet lakkoiluksi ja nokitteluksi puolin ja toisin. Pätkätyöläisten lakkoillessa festivaalin johto on päättänyt perua osan festivaalin näytöksistä. Avignonin kaduilla vaeltaa niin näyttelijöitä kapinahenkeä uhkuen kuin tyytymättömiä turisteja odottaen näytäntöihin pääsyä. Kaupungin muurien ulkopuolella, jokilaivassa asuva Odon on pitänyt viisi vuotta laivansa ovessa olevassa pienessä ristikkolyhdyssä valoa elämänsä naista varten, joka on nyt palannyt festivaalin myötä kaupungiin. Mathilde, joka vaihtoi nimensä La Jogariksi, on nainen, jota Odon ei voi unohtaa, vaikka virallisesti onkin yhä naimisissa tyttärensä Julian äidin kanssa. Tosin vain paperilla. 

Festivaalit tuovat kaupunkiin myös nuoren naisen, jonka kasvoja koristavat lävistykset ja käsissä, hihojen alla piilossa, on arpeutuneita naarmuja ja kaulassa nahkapussissa kuolleen veljen tuhkaa.  Marie on tullut Ranskan toiselta laidalta asti tuohon pieneen Avignonin kaupunkiin vain nähdäkseen viisi vuotta sitten kuolleen veljensä Paulin kirjoittaman näytelmän, Punainen yö. Näytelmää esitetään Odonin teatterissa, Hullun koiran teatterissa. Kaiken tuon lävistysten ja arpien takana on kuitenkin hauras sielu, joka ikävöi yhä veljeään.  

Hän sipaisee huulirengastaan, lävistys on tehty Barbesissa, renkaan sisäpintaan on kaiverrettu Paulin nimi. Silmäkulman naula on sekin Barbesista. Ja sitten rivi pieniä renkaita korvalehdessä. Yksi jokaista Paulin kuoleman vuosipäivää kohti. Sen Marie on vannonut itselleen, uusi rengas joka vuosi, kaikkialle kasvoihin. Kun hän joskus kuolee, hänet poltetaan ja jäljelle jää kasa rautaa.

Kun Odonille selviää Marien henkilöllisyys, hän hämmentyy, eikä tiedä, kuinka tuohon merkilliseen tyttöön tulisi suhtautua. Marie alkaa pyöriä teatteriväen lähettyvillä ja haluaa istua katsomossa katsomassa Paulin luomaa näytelmää. Niin hän voi kokea edes hetken olevansa yhä lähellä Paulia. Odon neuvoo Marien kysymään yösijaa toistaiseksi hänen ystävänsä, vanhan Isabellen luota.

Paahtavan kuumuuden ja lakkoilun jatkuessa Odon lopulta kohtaa myös Mathilden. Naisen, joka päätti aikanaan uhrata heidän rakkautensa, tavoitellakseen suurempaa kuuluisuutta. Menneitä läheisesti muistellessaan kuitenkin käy selväksi se, että paluuta entiseen ei ole. 

Mathilden kasvoilla häivähtää hymy. Toisinaan hän kaipaa Odonia, tämän hellyyttä, rakasteluakin, miehen raskaita syleilyjä.
Hän sivelee leipäviipaletta lusikallaan.
-Rakkaus on saari: kun sen kerran jättää taakseen, ei sinne enää palaa.

Sattumalta Marie löytää eräänä päivänä jotain sellaista, joka käynnistää hiljalleen traagisten tapahtumien ketjun. Ja kun oikukas tuuli, Mistraali, saapuu kaupungiin, tulee tilinteon hetki, itse kullekin.

Rakkaus on saari on tarina uhratusta rakkaudesta, syyllisyydestä ja vastuusta tekojemme takana. Pitääkö meidän ottaa vastuu teoistamme kuinka pitkälle asti? Se on myös tarina siitä, kuinka vahva side vielä kuolemankin jälkeen sitoo ihmisen etsimään vastauksia, oikeutusta, kostoakin. Gallayn kieli on pääosin sujuvaa, joskin usein käytetyt lyhyet lauseet tuovat paikoittain hivenen töksähtelevän tunteen. Helteinen Avignon festivaaleineen piirtyy tarkasti lukijan mieleen ja melkein voi tuntea tuon paahtavan kuumuuden. Pieniäkin yksityiskohtia kuvataan jotenkin sellaisella lämmöllä, että ne tuovat oman tarttumapinnan tarinalle. Teatterin ulkopuolella oleva Odonin kaikkien käytettäväksi jättämä shakkilauta, Isabellen talon yhdessä ikkunassa olevat erikoiset esineet, lamppu Odonin laivan ovessa.

Tapahtumat etenevät usein ulkoisesti verkkaalleen, suurempi tarina käydään usein päähenkilöiden mielissä. Itse nautin siitä kiireettömyyyden tunnusta, mikä kirjaa lukiessa tuli. Aina välillä kuitenkin tapahtuu jotain, joka tempaisee hetkellisesti nopeasti eteen päin, kunnes taas palaamme toviksi pidätellympään hetkeen. Kaiken taustalla on selittämätön tunne, että jotain traagista tulee tapahtumaan, mutta kenelle? Erityisesti yhdistelmänä ranskalaisuus, teatterimaailma ja syyllisyyden tematiikka tekevät tästä kiehtovan lukukokemuksen.

Kirjan henkilöissä on päähenkilöiden lisäksi muitakin mielenkiintoisia hahmoja. Kukin tahoillaan kerii auki omaa historiaansa ja toivetta tulevasta. Vanha Isabelle, Iso-Odile, Jeff, pappi. Läheisimmäksi minulle kuitenkin tuli Marie. Tuo merkillisen hauras Marie. Kuinka paljon elämässä on sattumaa, kuinka paljon kohtaloa? Ja kuinka se, mitä me päätämme juuri tällä hetkellä tehdä tai jättää tekemättä, voi vaikuttaa toisaalla?

Muuta ei ole, vain elämä ja kuolema, ne väistämättömyydet! Ja utopia on se mitä ihminen keksii pyrkiessään niistä irti.

PS: Jos kiinnostuit kirjasta, kannattaa käydä osallistumassa Kirjavan kammarin arvontaan tästä kirjasta, täällä.

4/5

Messukuulumisia



Terveisiä Jyväskylän Elämys-viikonlopun Kirjamessuilta! Hmm..mistähän aloittaisin? Olen siis käynyt joka vuosi niillä ja ollut erittäin iloinen, että olemme saaneet omat kirjamessut tänne "kehäkolmosen ulkopuolelle". Olen toki harmitellut sitä, että suuret kustantamot loistavat poissaolollaan, mutta silti ollut kiitollinen näistä meidän omista messuista. Muutaman vuonna kirjamessujen ohessa on ollut muutkin messut, kuten Viinimessut, mutta tänä vuonna Elämys-viikonloppu tuo Paviljonkiin peräti neljä muutakin messuatapahtumaa kirjamessujen ohella. Lähdin messuille yksin, sillä rakkaan ystäväni tulo peruuntui sairastelun vuoksi, enkä viime tipassa jaksanut edes alkaa kysymänä ketään mukaan. Toisaalta tykkään kyllä kierrellä ja katsella ihan yksinkin.

Kirjamessualueelle päästyäni aloin innokkaana kiertelemään ja päädyinkin heti kuuntelemaan ensin Finlandia-ehdokkaana ollutta sympaattisen oloista Alexandra Salmelaa sekä pääministeriämme Mari Kiviniemeä. Molemmat esiintyivät samaan aikaan eri lavoilla, joten puolivälissä Salmelan aikaa, kiirehdin vielä kuuntelemaan Kiviniemeä.


Alexandra Salmela kertoi kirjan "synnystä" ja kirjan nimen taustoista sekä tuntemuksiaan kirjankannen kuvituksesta. Jäi positiivinen kuva hänestä kaikin puolin ja taidankin laittaa tuon kirjan lukulistalleni sitten kuitenkin.


Mari Kiviniemi puolestaan pohti niin suomalaisten lasten lukemiskulttuuria nykyvalossa kuin myös omia lukutottumuksia. Olikin hauskaa kuulla, että hän on pitänyt erityisesti Riikka Pulkkisen Totta-teoksesta sekä lukenut melkein kaikki Anna-Leena Härkösen kirjat, kuten minäkin. Kiviniemeä kuunneltuani ( ja hänen totisia turvamiehiä vilkuiltuani) lähdin perehtymään ensin antikvaritaattien tarjontaan. Tällä kertaa aikaisempiin vuosiin oli iso muutos siinä, että melkeinpä jokaisessa antikvariaattipöydässä oli tuntuvia tarjouksi tyyliin: 1 kpl 3e / 2 kpl 5e tai 1 kpl 5e /3 kpl 10e. Mielestäni antikvariaattejakin oli nyt vähemmän aikaisempiin vuosiin verrattuna, mutta kyllähän siellä silti tarjontaa toki oli useamman pöydällisen verran.


Löysin pojille yhteensä 5 eurolla Pekka Töpöhännän ja Muumit sekä itselleni 5 eurolla "Poika raidallisessa pyjamassa" ( joka kylläkin oli uusi) sekä Kaari Utrion Eevan tyttäret -Naisen, lapsen ja perheen historia teoksen 3 eurolla.




Uusien kirjojen suhteen ollut messuilla aika tarkka. Olen nimittäin huomannut, että moni kirja on kalliimpi siellä kuin vaikka netissä tai myymälässä. Toki messuilla on hyvä mahdollisuus varsinkin Suomalaisen kirjakaupan pisteessä ostaa uutuuksia ja saada kirjailija signeerauskin kirjaan, jos hän esiintyy messuilla. Kuitenkin ostan pääasiassa kirjani joko kirjakerhon kautta tai netistä enkä siksi viitsi kovin herkästi maksaa ns. messulisää.

Yksi ilahduttavimpia messustandeja oli paikallisella Atena kustannuksella (& Schildts). Valoisa, iloista henkilökuntaa ja hyviä tarjouksia. Lopulta päädyinkin hyödyntämään heidän 10 eurolla 3 kirjaa- tarjouksestaan seuraavat:


Ihastuttava Leo Timmersin "Kuka ajaa", johon esikoinen ihastui kun lainasimme kirjastosta. Yhdeksänmetrisen maasian poika- jossa 1001 käännöskukkasta leffoista ja tv-sarjoista sekä Äidin käsikirja, josta voitte käydä lukemassa esittelyn vaikkapa Atenan sivuilta.

Kyllähän sitä kirjan ystävänä nauttii, kun on joku ihan oma kirjatapahtuma, vaikka miten pienessä mittakaavassa. Mutta..kyllä, vielä tulee se mutta. Mutta, miksi isot kustantamot eivät vaivaudu/halua tulla messuille ja miksi tänä vuonna tarjonta oli silminnähden suppeampi? Puuttui viime vuodeltakin moni tuttu hyvä kirjanostopaikka, Kuten Info kirjakauppa, Suuri kuu jne. Kirjamessualue oli nopeasti käyty läpi ja vaikka kiertelin sen vielä toiseenkin kertaan vähän eri juttuja katsellen, silti parin tunnin päästä olin lähtövalmis. Tokihan siellä on pitkin päivää kirjailijahaastattaluja, mutta tuohon aikaan kun olin jo kierrellyt muuten, ei ollut ketään minua kovasti kiinnostavaa kirjailijaa. Ehkä jos en olisi ollut yksin liikenteessä, olisi tullut ehkä herkemmin jäätyä rauhassa kuuntelemaan vieraampiakin kirjailijoita. Käväisin myös vieressä Vapaa-aika ja Hyvinvointi-messupuolella ja siellä olikin ihan älytön tungos! Oikeasti ei meinannut päästä eteen eikä taakse. Viiden minuutin tönimisen jälkeen luovutin suosiolla ja lähdin suunnistamaan kohti narikkaa. Kaiken kaikkiaan "ihan kivat" messut, mutta taidan syksyllä vihdoin suunnata sinne Helsingin messuille ;)

Mutta nyt, tänä iltana Midsommerien murhien jälkeen aion lukea Rakkaus on saari -kirjan loppuun ja jos en ole kovin väsynyt, saatanpa tuoreeltaan purkaa sen tänne blogiinkin!

PS: Nyt alkoi itse asiassa harmittaa, etten tajunnut ottaa euron lisämaksulla ranneketta, jolloin olisin päässyt messuille vielä huomennakin. Liput kun ovat aika suolaisen hintaiset: 12e päivä, niin euron lisämaksulla olisi tullut kahden päivän lippu. Huomenna siellä nimittäin olisi niin monta kirjailijaa, joita olisi ollut erityisen mukava päästä kuuntelemaan: Pasi I. Jääskeläinen, Sofi Oksanen, Miina Savolainen ( Maailman ihanin tyttö-kuvateos), Päivi Alasalmi, Henna Helmi Heinonen, Milla Palosalmi jne. Kirottu myöhäissytytys!! Mutta ajatus maksaa uudestaan 12e kyllä kirpaisee liikaa.

Niin ja pienenä jälkihuomautuksena myös, että minä en ole ollut eilen kirjamessuilla, vaikka jossain kustantamossa on niin eilen oletettu. Eli kuka lie on ollut ja on mennyt sekaisin nyt blogit tai henkilöt?

PPS: Huomasin juuri, että teitä kirjautuneita lukijoita on nyt komeat sata, kiitos! Voi olla, että arvon huhtikuun aikana jotain makeaa......

perjantai 1. huhtikuuta 2011

Kirjan vierestä


Katja/Lumiomenan vinkkauksesta päätin vähän poiketa kirjoista, mutta kulttuurin saralla kuitenkin yhä pysyen. Lukutoukkageenin lisäksi omistan ripauksen leffahulluutta. Käyn harvoin elokuvissa, nyt kävin pikästä aikaa ja leffana oli kertakaikkisen upea Black Swan. Vuokraamme paljon elokuvia ja jonkun verran myös ostamme omaankin hyllyyn. Ennen lapsia ostimme paljon elokuvia vuokraamisen ohella ja hyllyssämme lienee onkin parisen sataa dvd-elokuvaa. Haluankin jakaa kanssanne All-time movies -listani, jossa elokuvat ovat satunnaisessa järjestyksessä. Ja todennäköisesti tältä listalta nyt joku ikisuosikki unohtuukin, koska olen katsonut varmaan satoja upeita elokuvia, mutta näin "mutulla" tässä jonkinlainen lista:

~Moulin Rouge
~Black Swan
~Paha maa
~Aamiainen Tiffanylla
~Volver- paluu
~Amelie
~Pieni suklaapuoti
~Matrix
~Taru sormusten herrasta
~Seitsemän
~Pan's Labyrinth
~Bridget Jones -elämäni sinkkuna
~Kill Bill 1
~Resident evil 1
~Blade runner
~Suljettu saari
~Sabrina
~Rakkautta vain
~Brokeback mountain

....ai pitikö lopettaa kymmeneen? Ei ihan onnistunut. Tässä nyt kuitenkin vähän esimakua leffoista, joista olen pitänyt erityisen paljon. Aika erilaisia elokuvia suhteessa toisiinsa, vai mitä ;)

Nyt uutuusleffoista, jotka jo pyörivät leffassa, odotan erityisesti Kuninkaan puheen, Sovinnon ja Koston näkemistä, kunhan ne vuokralle tulevat!

Hyvää viikonloppua, lukekaa & katsokaa leffoja, se ei mene koskaan hukkaan ;) Huomenna tai sunnuntaina luvassa pieni messupostaus!