maanantai 28. helmikuuta 2011

I'm not so gorgeous

..mutta blogini on ainakin Sonjan ja lumiomenan mielestä, kiitos! Kaiken muun murheen ohella minulle iski viime yönä aika raju vatsatauti. Olo on kaikkea muuta kuin upea. Makaan sohvalla miniläppärin kanssa ja koitan saada edes teen pysymään sisällä. Ajattelin samalla sen verran naputella tänne, että kiitän saamistani tunnustuksista, vaikken nyt jaksa tunnustuksen kysymyksiin paneutua vastaamaan. Kiitos!

sunnuntai 27. helmikuuta 2011

Vaihdos

Aloitin jo lukemaan Rakkauden aikakirjaa, joka vaikuttaa kyllä erittäin mukaansatempaavalta. Kirja on paksu ja tällä lukutahdilla siinä voi hyvinkin vierähtää aikaa, ja koska sain käsiini jo kovasti odottamani Muriel Barberyn Kulinaristin kuoleman ja se puolestaan on hyvin ohut ja siten nopealukuinen, haluan lukea sen ensin. Sen jälkeen palaan jälleen Rakkauden aikakirjan pariin. En ehtinyt lukea sitä kuin sen kolmisenkymmentä sivua vasta, eli pieni hyppy muualle ei varmasti sotke lukukokemusta sen suhteen.

perjantai 25. helmikuuta 2011

Elämä

(Kuva: oma)

Elämä on sellaista, että välillä se heittää arkeen tummia, surullisia sävyjä, mutta silti on porskutettava eteen päin. Tällä hetkellä arjen sävyissä on mukana erityisen raskaita sävyjä ja haluankin vain ilmoitella, että päivitystahti on varmastikin nyt hitaampaa kuin normaalisti sekä muiden kirjablogeissa käymiset ovat aika vähäisiä nyt. Täällä kuitenkin olen, ja luen myös kommentit blogissani. Luvun alla on nyt Gummeruksen hieno Rakkauden aikakirja, joka on vasta aluillaan. Keskittymiskyky on heikohko, mutta luku kerrallaan silti lueskelen. Ovathan kirjat ehkä niitä parhaimpia "pakoja todellisuudesta" ja hetkeksi voi heittää todellisuuden jonnekin taustalle hyvän kirjan myötä. En ole katoamassa minnekään ja edelleen päivittelen blogia, sitä mukaa kun kirjoja saan luetuksi. Meille on tulossa raskas kevät tavalla tai toisella, joten väkisinkin se heijastuu myös tänne, lähinnä päivitystiheyden muutoksina, mutta älkää siis sen takia poistako blogiani päivityslistoista tai kirjautuko pois lukijoista, koska päivityksiä tulee kyllä. Tahti on varmaan hitaampaa kuin normaalisti ja voi kevään mittaan vaihdella hyvinkin riippuen miten tietyt asiat menevät. Mutta niin kauan kun minussa itsessä henki pihisee, minä luen. Aina. Edes luvun kerrallaan.

maanantai 21. helmikuuta 2011

Anne Swärd: Viimeiseen hengenvetoon

( Otava 2011, suom. Katriina Huttunen)

" Me uskoimme olevamme turvassa kun heittäydyimme kaikkeen täysin valmistautumattomina, kuljimme lähellä rajaa mutta ylittämättä sitä, työnsimme sitä vain edessämme, ei ei eikä eikä."

Eletään 1970-lukua, pienessä kesähelteiden paahtamassa eteläruotsalaisessa kylässä. Kuivat pellot syttyvät palamaan ja roihuavien liekkein loisteessa nippanappa vasta 7-vuotias Lo ja 13-vuotias Lukas tapaavat ensimmäisen kerran. Lo asuu isossa talossa äitinsä ja isänsä suvun kera ja melkein pakahtuu välillä 13 valvovan aikuisen huomion alle, kun taas Unkarista isänsä kanssa muuttanut Luka tuntee autiuden ympärillään joka hetki. Lo ja Luka ystävystyvät äkkiä, rajusti ja kuuden vuoden ikäero tuo epäsovinnaisen leiman heidän ystävyydelleen. Mieleltään vanhempi Lo ei ymmärrä, miksei hänen perheensä halua hänen viettävän aikaa Lukasin kanssa ja karkaileekin kotoa ja koulusta vähän väliä saadakseen olla tuon erikoisen, savunhajuisen pojan kanssa. Pojan, joka katsoo häntä erityisellä tavalla. He luovat oman salaisen maailmansa metsän siimeksessä olevaan helmenkalastajan mökkiin, missä vuosikymmenien pöly on laskeutunut kaikkialle.

"Varo rakkautta, äiti sanoi ja imi myrkyn turvonneesta lapsenjalastani, sylkäisi ruohikkoon pitkän kellertävän roiskauksen ja huuhteli suunsa maidolla.
Rakkautta ja käärmeitä.
Rakkautta, käärmeitä ja moottoritietä.
Rakkautta, käärmeitä, moottoritietä, järveä. 
Rakkautta, käärmeitä, moottoritietä, järveä. Ja tulta.
Lepakoita.
Korkeajännitejohtoja.
Kauhuelokuvia."

Kaikki, varsinkin äiti, yrittivät opettaa Lo:lle, mitä pelko on. Lo kirjoittaa kaiken pieneen vihreään kiinalaiseen silkkikantiseen kirjaan. Pelko pitää oppia, ellei se ole synnynnäistä. Niin paljon opittavaa, pelättävää. Mutta Lukaksen kanssa Lo tuntee pystyvänsä mihin vain. Vuosien vieriessä vääjäämättä eteen päin, Lukas kasvaa nuorukaisesta kohti miehuutta, Lo varttuu lapsesta tytöksi. Voimakas ystävyys syvenee ajoittain raastavaksi, melkein pakkomielteiden värittämäksi rakkaudeksi, kuitenkaan olematta perinteinen suhde.

Lo tuntee tuskaa kadonneesta isästään, jonka todellisesta kohtalosta koko suku tuntuu vaikenevan. Äiti puolestaan kantaa sisimmässään jotain suurta tunnollaan, jotain jonka kanssa on päättänyt tulla toimeen. Siksikö äti muistaa aina varoitella häntä kaikesta, ja varsinkin rakkaudesta? Miksei hän koskaan muista nähneensä äitiä ja isää läheisissä väleissä? Nuoren tytön kuohuva mieli koittaa yrittää ymmärtää, ja Lukas on ainoa, joka todella tulee lähelle hänen sieluaan. 

Kuitenkin lopulta eräänä, jälleen helteisenä kesänä tapahtuu jotain, joka tuo muukalaisen Lo:n ja Lukasin suljettuun ympyrään. Muukalaisen, joka on lopulta vapautta ja suurta maailmaa kaipaavalle Lo:lle portti toisenlaiseen elämään. Lo lentää vapauteen, Lukas jää entisen vangiksi. Lo päätyy matkustamaan paikasta toiseen, levottomana ja juurettomana ja eroottiset kohtaamiset tuntemattomien miesten kanssa antavat hänelle tunteen, että hän on elossa ja kaikki on mahdollista, ilman että tarvitsee antaa sydäntään kenellekään. Jälleen kerran Lo leikkii tulella, vaikkei sitä itse tajuakaan.

" Äiti haluaisi vieläkin kutoa kohtaloani - niin kuin kosminen hämähäkki kiinnittää kaikki ihmiset itseensä napanuoran langalla ja kutoo heidät yhteen suureen kuvioon.
"Kun kuuluu kaikille, ei kuulu kenellekään", hän muistuttaa. "Tiedän." " Tiedätkö?" "Kyllä. Niin haluankin sen olevan."

Nuo lapsuuskesän intensiiviset vuodet ovat kuitenkin tatuoituna Lolan sieluun ikuisesti. Ja kun eräänä päivänä hän saa käsiinsä sinisen kirjekuoren, hän tietää, että vaikka lapsuus on ollut ohi jo kauan, ei tiettyjä asioita voi jättää taakseen noin vain.

"Ehkä ei ole olemassa muuta onnea kuin se lyhyt onni joka kulkee nopeasti puiden lomassa."

Kiinnostuin tästä kirjasta jo lukiessani siitä Otavan kevään 2011 kirjat- katalogista ja kiinnostus vain kasvoi, kun luin Ilsen kokemuksen tästä kirjasta. Sainkin ilokseni ensimmäisenä lähikirjastomme kappaleen tästä lainaan. Swärdin kieli on kaunista, paikoin hellää, paikoin raskasta, kun ihoon liian kovasta puristuksesta jäävä sinelmä. Swärd maalailee päähenkilöiden sielunmaisemia viiltävästi ja varsinkin Lukasin kova kohtalo lapsesta lähtien kirpaisee, Tulen poika. Mielenkiintoinen juonne tarinassa on Lo:n äidin ja isän historia ja erityisesti asiat, joita Lo:n äiti kantaa sydämellään. Se tuo oman jännitteen loppuun asti, ennen kuin aukeaa lukijalle paljaana kuin räikeästi verhojen raosta sisään tunkeva kevätaurinko, mitään salaamatta.

Huomasin muutamissa arvosteluissa, johon olen kirjan tiimoilta törmännyt, mukaan lukien jopa Hesarin arvio, että moni on laittanut väärin Lo:n ja Lukasin iät heidän tapaamishetkellään, 10-, ja 16-vuotiaat, vaikka oikeasti he kirjassa ovat nippanappa 7-vuotias ja 13-vuotias. Sinällään tällä ei ole merkitystä, mutta toisaalta juuri se tekee tarinasta omaleimaisen, että Lo on niin pieni heidän tavatessaan ja ikäero verrattain suuri tuossa vaiheessa. Iät tulevat esille jo heidän käymässä keskustelussa tulipalon jälkeen. Hämmentävää ajatella, että 7-vuotias lapsi ajautuu teinipojan kanssa niin symbioottiseen ystävyyteen, joka kuitenkaan ei ole sellainen suhde, mitä muut olettavat.

Pidin niin Swärdin tyylistä kirjoittaa kuin itse tarinasta, varsinkin muutaman henkilön tarinan kehyksistä katsottuna. Paikoin teksti suorastaan puristi rintaa puhuttelevuudellaan, mutta paikoin tuntui, etten jaksa odottaa, että tietyt asiat saavat loppuratkaisunsa. Odotuksen tunne jotenkin ehkä siis hieman söi lukukokemuksen hienoutta, kun tuntui, että mitään ei oikein tapahdu vaikka toisaalta juuri pinnan alla tapahtuikin. Tarina on jotenkin sellainen hienovireinen, sen monia merkityksiä nousee mielessä pintaan vasta lukemisen jälkeen. Kirjan ns. jälkimaku on aika vahva. Tätä oli jossain arvostelussa luokiteltu jopa taideproosaksi ja siltä se paikoin tuntui, hyvällä tavalla. Paikoin lauseet olivat kuin pieniä jalokiviä, joita jäin hellimään sydämessäni:

"Koti on siellä missä mikään ei haise vieraalta."


3/5

torstai 17. helmikuuta 2011

Tess Gerritsen: Luutarha

(Otava 2008, suom.Mika Virva)

Marraskuu 1830, Boston

"Kuolema saapui lempeän kellonsoiton saattelemana...
Joka päivä nuo kirotut kellot, joita akoluutti soitti, julistivat papin saapuneen osastolle suorittamaan seremonioitaan, antamaan viimeistä voitelua. Vasta 17-vuotias Rose oli nähnyt viimeisen viiden päivän aikana surkeutta monen eliniän edestä. "

Nuori Rose valvoo sairaalassa siskonsa vuoteen äärellä ja pelkää pahinta. Moni osastolle synnyttämään tuotu nainen on menettänytkin henkensä lapsivuodekuumeen myötä pian synnytyksen jälkeen. Rosen sisar Aurnia on yrittänyt synnyttää tuloksetta jo päiväkausia. Osastolla leijuva mädän löyhkä ja kuolevien nuorten naisten tuskan vaikerrus raastavat Rosea, samalla kun hän pelkää Aurnian ja syntymättömän vauvan puolesta. Rosen pelkoa ei auta lääkäri, joka toimenpiteillään vain tuntuu huonontavan Aurnian vointia. Vauva syntyy lopulta, ja kuten Rose pelkää, Aurnian vointi alkaa pian heiketä. Kuuleeko Rosie kohta taas kuoleman kellojen soiton..

Varaton, mutta lahjakas lääketieteen opiskelija Norris Marshall törmää yliopistonsairaalassa lääkärin kierroksella mukana ollessaan Roseen ja Aurniaan. Rose huomaa ensimmäisen kerran Norrisin kunnolla kun Norris uskaltaa Aurnian sairaalavuoteen äärellä kyseenalaistaa ohjaajansa, tohtori Crouchin. Norris on ajautunut varattomana rahoittamaan opintonsa kalmanhajuisella lisäpestillä; hän kaivaa öisin ruumiita Kierosilmä-Jackin apupoikana ylös haudoista. Ruumiit päätyvät sairaalaan niin opiskelijoiden kuin opettajien leikeltäväksi tieteen nimissä.

Eräänä iltana Rose tekee karmaisevan löydön sairaalan portailla ja sen jälkeen mikään tuttu ei ole enää ennallaan. Myös Norris tempaistaan mukaan tapahtumiin, tahtomattaan. Kuka kylvää kauhua öisillä kaduilla ja miksi hän tuntuu haluavan juuri Rosien ja Aurnian pienen vauvan?

"Aluksi Rose kuuli vain oman sydämensä rummutuksen, oman verensä kohinan. Sitten hän kuuli askelia ja näki, kuinka varjo hänen yllään liikahti kuin pahaenteinen pilvi kuun eteen. Rose tunsi veren suonissaan seisahtuvan. Hän katsoi portailla häämöttävää hahmoa.
Hän näki itse Viikatemiehen."  

Nykyhetki, Boston

"Julia ponnahti takaisin polvilleen ja tuijotti löydöstään. Hyttysten ininä kasvoi ulinaksi, mutta hän ei koettanutkaan huitoa niitä pois. Hän oli myös aivan liian turta tunteakseen niiden pistot. Tuulenvire pöyhi heinikköa ja nosti ilmaan siirapinmakean villiporkkanan tuoksun. Julia kohotti katseensa rikkaruohojen valtaamaan tonttiinsa, paikkaan, jonka hän oli toivonut muuttavansa paratiisiksi. Hän oli kuvitellut mielessään hyvinvoivan ruusu- ja pionitarhan ja lehtimajan, jota koristaisi violetti kärhököynnös. Katsoessaan nyt samaa pihaa hän ei nähnyt enää puutarhaa.
Hän näki hautausmaan."

Avioeron murtama Julia päätyy hetken mielijohteesta ostamaan vanhan ränsistyneen talon, jota hän alkaa omin käsin kunnostamaan pikkuhiljaa. Jos ei muuten, niin ainakin näyttääkseen muille, että hän pystyy. Erityisesti pihapiiri kiinnostaa Juliaa ja hän näkeekin jo mielessään ihanan puutarhan haastavine kukkineen. Maata myllätessään Julia kuitenkin kaivaa esille jotain, joka on ollut jo melkein pari vuosisataa piilossa. Hänen lapionsa kalahtaa pääkalloon, joka kuuluu nuorelle naiselle..

Julia alkaa nähdä outoja unia tekemänsä karmivan löydön jälkeen, eikä saa rauhaa. Kuka on tuo hänen pihalleen kauan sitten haudattu nainen, joka ei ole saanut kunnollista leposijaa? Naisen kohtalo vaivaa Juliaa ja hän saa tilaisuuden alkaa selvittää asioita, kun talon edesmenneen asukkaan Hildan iäkäs serkku Henry ottaa häneen yhteyttä kuultuaan Julian käyneen kuolinsyyntutkijallakin luurangon vuoksi. Kuolinsyytutkija Maura Isles on kertonut Julialle epäilynsä, että nuori nainen on aikanaan joutunut murhan uhriksi. Henryllä on hallussaan valtava määrä Hildan arkistoimia vanhoja asiakirjoja, joiden hän uskoo kiinnostavan Juliaa. Hildan papereista löytyykin arvokkaita kirjeitä, jotka avaavat Julialle portin Rosen maailmaan. Maailmaan, johon Julia enemmän ja enemmän tuntuu uppoavansa varsinkin unissaan..

                                                                ***

Kirjan tarina jakautuu kahteen aikaan, nykyhetkeen Julian silmin ja 1800-lukuun Rosen myötä. Nuoren Rosen mukana lukija tempautuu synkkään Bostoniin, sateen pieksämille mukulakivikaduille, varjoisille kujille. Syrjäisten kujien ränsistyneissä asutuksissa köyhät koittavat selvitä päivästä toiseen siinä missä toisaalla hienoissa kartanoissa rikkaammat painivat aivan erilaisten ongelmien kanssa. Samaan aikaan yliopistonsairaalassa jyllää outo synnyttäneitä naisia tappava tauti.

Olen lukenut paria kirjaa vaille kaikki Tess Gerritsenin käännökset. Erityisen tykästynyt olen ollut näihin ns. Maura Isles-jännäreihin, joissa monessa seikkailee myös poliisi Jane Rizzoli. Vaikka kirjan sisäkannessa mainitaankin Maura, ei tämä ole perinteinen Maura Isles-jännäri, sillä hänet mainitaan itse kirjassa vain muutaman kerran. Taidokkaasti Gerritsen kuljettaa tarinaa sumuisessa, kylmässä 1800-luvun Bostonissa ja tunnelma on paikoin kuin Viiltäjä Jackissa. Nykyhetkessä Julian myötä tarina saa sopivasti aina välillä lisämaustetta kun Julia tekee Hildan kirjeistä merkittäviä löytöjä. Hieman erilanen, mutta erittäin vahva Gerritsenin teos, jonka juonikin kantaa ihan loppuun asti. Erityisesti 1800-luvun ihmisten ja ilmiöiden kuvaus Bostonissa on kiehtovaa kaikessa karmeudessaan ja toisaalta taas rikkaiden loistossaan. Mukana oli pieni ripaus romantiikkaakin tai oikeastaan aavistus siitä. Paikoin se tuntui ehkä hieman kornilta, mutta kuitenkin toi henkilöihin vähän lisäsyvyyttä. Toisaalta tämä tarina olisi kantanut hyvin ilman yhtään romanttista katsetta tai elettä. Pidin tästä kyllä paljon ja ehdottomasti parhaimpia lukemiani Gerritseneitä.

3/5

sunnuntai 13. helmikuuta 2011

Tyrkyllä(kö) mediassa

Kirjoittamani Veljen vaimo-kirjan arvostelun kommenttiosiossa, täällä, käydään mielenkiintoista keskustelua siitä, saako kirjailija itse kovasti mainostaa kirjaansa, varsinkaan etukäteen. Pitäisikö vain kaikessa hiljaisuudessa kirjoittaa kirja ja luottaa, että kustantamo tekee mitä tekee ja lukijat löytävät kirjan, jos löytävät? Koska aihe tuntuu kiinnostavan, ajattelin tehdä tähän pienen keskustelunavauksen aiheesta.

Osa tuntuu olevan sitä mieltä, että on suorastaan ärsyttävää, jos kirjailija itse aktiivisesti tuo itseään kirjan myötä julkisuudessa esille. Osa taas kokee, että se on ajan henki, eikä siinä ole mitään ärsyttävää. Lukijahan voi itse valita, mitä lukee ja jos joku ärsyttää, lienee sen voi jättää lukematta. Samoin kuin kirjailijaan kohdistuvat jutut tai ohjelmat katsomatta. Toisaalta uskotaan, että hyvä tuote myy itse itsensä, mutta entäpäs kun kirjojen maailma on niin valtaisia, ja monikaan kusntantamo ei oikein tohdi satsata esikoiskirjailijan isoon mainostamiseen, eikö oikeana riskinä ole se, että osa kirjoista jää pimentoon? Tokihan hyvä kirja löytää vielä vuosienkin päästä lukijoita, kun joku suosittelee jollekin, mutta eikö saisi toivoa, että kirja ilmestyessään heti tavoittaisi monet lukijat?

Minä luen paljon, ja vaikken enää ole kirja-alalla töissä, seuraan aika aktiivisesti ilmestyviä kirjoja, mitä mistäkin on tulossa. Silti huomaan jälkikäteen, kun törmään kirjastossa tai kirjablogissa johonkin kirjaan, että moni hyvä kirja jää ilmestyessään huomaamatta. Ja jopa suosikkikirjailijoideni uutuuksienkin kohdalla voi näin käydä. Melkein vetäisin aamuteeni henkeen kun eräänä aamuna huomasin, että kestosuosikiltani Anna-Leena Härköseltä oli tullut kirja, josta en ollut tiennyt etukäteen. Ei siis voi ihan sanoa, että kyllä hyvä kirja myy itse itseään tai jos myykin, niin hitaasti ja ajan saatossa. Toki lukijoiden keskuudessa jo sijansa vakiinnuttaneet kirjailijoiden teokset myyvät melkein kuin itsestään.

Kun asiasta olen käynyt keskustelua muiden kanssa, osa on sanonut, että ei osaa muutoin selittää ärsyyntymistään, kuin että se herättää vain sellaisen reaktion, että ensinnäkin kirjan on oltava huono tai kirjailijan jotenkin ärsyttävän itserakas, jos siitä pitää tehdä iso numero jo ennen julkaisemistaan. Minua kiinnostaa kuulla, että miksi? Eikö tekemisistään saisi olla ylpeä tai aidon kiinnostunut toteuttamaan itseään sillä saralla, jossa kokee olevansa hyvä? Miksi lytätään, sen sijaan että rohkeasti katsottaisiin ensin, että no oliko se nyt niin hyvä, että kannatti kohkata? Jos kirja sitten on kerta kaikkisen huono isoimman yleisön mielestä, niin sitten on. Mutta eikö olisi reilua antaa mahdollisuus, niin kirjailijalle kuin lukijalle itselleenkin saada ehkä hieno lukukokemus?

Ilmiöstä puhuttaessa tulee usein esille aika negatiivissävyinen sana, tyrkky. Mikä on tyrkky? Luokitellaanko heti tyrkyksi, jos uskaltaa pitää vähän ääntä itsestään eikä lymyile piilossa hissun kissun? Entä mitä sanotaan julkisuudenhenkilöstä, joka haluaa julkisuuteen vain itsensä takia, eikä minkään ns. ansion? Haluaa lehtien palstoille ja antaa avoimia artikkeleita elämästään vähän väliä ilman mitään todellista asiaa. Tunkee julkisuuteen melkeinpä hinnalla millä hyvänsä. Eikö sellainen ole jo tyrkky? Mutta entä jos on tehnyt jotain oikeasti merkityksellistä, ansiokasta tai ainakin toivoisi niin tehneen ja haluaa sille asialle julkisuutta, leimautuuko väkisin tyrkyksi?

Blogit ovat tuoneet sen mahdollisuudeen, että kirjailija ja lukijat voivat aika suoraan vaihtaa mielipiteitään ja ennen kaikkea lukijat antaa palautetta kirjasta. Ja kun nyt pohditaan tätä ilmiötä nimenomaan kirja-alalla, niin minusta asia erikseen on se, että joku ei pidä jostain kirjasta. Sehän on ihan luonnollista, eikä kukaan kirjailijakaan varmasti sitä oleta. Kyllä sen saa ja pitääkin sanoa, jos joku kirja vain ei kolahda. Mutta minua lähinnä ihmetyttää se ilmiö, että osa haluaa lynkata koko ihmisen vain siksi, että kirjailijan julkisuuteen tulo ns. etukäteen ärsyttää.  Nämä ovat aika monimutkaisia asioita, vai mitä tuumaatte? Minusta on mielenkiintoista ja hedelmällistä pohtia niin muiden kuin omiakin reaktioita tässä ilmiössä.

Toivoisinkin tästä kanssanne asiallista keskustelua ja ilman, että kohdistetaan sitä suoraan keneenkään henkilöön. Keskusteltaisiin ilmiöstä yleisellä tasolla ja olisipa mukavaa saada kirjailijoitakin tai kustantamojen edustajia jättämään kommenttia aiheesta!

HUOM: Korostan edelleen sitä, että keskusteltaisiin tästä ilmiöstä yleisellä tasolla, eikä niin, että keskustelu kääntyy vähän väliä joihinkin henkilöihin suoraan.  On totta, että ilmiö on nyt voimakkaasti esillä Veljen vaimo-kirjan kirjoittajan HHH:n myötä, mutta tämän postauksen tarkoitus ei ole ruotia häntä tai ketään muutakaan kirjailijaa, vaan puhua ilmiöstä, johon hänkin toki liittyy.

Käsissäni on kuuma peruna, kuka ottaa kopin ensimmäisenä? Tyrkkyilläänkö vähän yhdessä ;)?

perjantai 11. helmikuuta 2011

Henna Helmi Heinonen: Veljen vaimo

(Arktinen Banaani 2011)

"Ei elämän muuttaminen ollut helppoa sellaiselle, joka teki sitä ensimmäistä kertaa. Juuri kun sai aikaiseksi vankan päätöksen lähteä, arki muistutti itsestään. Lainasi parikymppiä, halusi aamupanon, keitti kupillisen kahdelle.  Muistutti sanoillaan tai eleillään siitä, mitä oli luvattu. "

Kilpitie kahdeksassa, rintamamiestalossa asuu eläköitymisen syvään kuiluun vajonnut Kuusisen Tuikku, jota joinakin aamuina peilistä katsookin Tuulikki. Nainen joka sai työnstä puolesta suunnitella, järjestää ja huolehtia muista. Unissaan hän on vielä jokus Tuulikki, mutta valveilla enää vain Tuikku, jonka tärkein tehtävä on olla tarvittu. Kun Tuikun puoliso Ahto yllättäen kuoli ja jätti niin hänet leskeksi kuin heidän kolme poikaansa isättömäksi, Tuikku päätti, että hänen tärkein tehtävä on olla pojilleen tuki ja turva, auttaa elämässä eteen päin. Tuikku hautasi oman surunsa syvälle sisimpään, sen aika tulisi joskus myöhemmin.

Vuosikymmenen päästä pojista jo kaksi on omillaan, vaikkakin yhä lähellä Kilpitie kahdeksikkoa ja äitiään. Tietämättään melkein apukoulun penkille joutunut, lopulta kuitenkin poliisiksi asti ponnistanut Santtu, rinnallaan yhä nuoruudenrakastettu Heidi. Arkkitehtinä työskentelevä Heidi on piirtänyt heidän tulevan talon, jota Santtu omin käsin, yhdessä Antti-veljensä kera rakentaa. Talon, johon yhdessä muuttamisesta oli tullut yllättävän suuri askel. Anoppinsa kanssa Heidi oli ystävystynyt niin läheisesti, että tiesi jo Tuikun pienistä eleistä, mitä hän yritti sanattomasti kertoa.

Perheen esikoinen Antti, jonka lupaava futisura katkesi paukahtaneeseen polveen ja isän kuolemaan, ja futiskentät vaihtuivat kuppituolikatsomoon. Heidin kotitalon itselleen kunnostettavaksi ostanut Antti on hyljännyt muutkin lupaavat tulevaisuuden suunnitelmat ja ajaa taksia sekä tuntee perheen vastuunkantajan viitan painon usein harteillaan.

Iltatähti, poika jota ei olisi edes pitänyt tullakaan, Kristian. Kride panostaa rentoon elämään ja on tottunut, että aina hänestä joku huolehtii. Äidin helmoissa on hyvä asua ja tehdä omia pieniä reissuja ulkomaille, elää öisin ja nukkua päivisin. Tuikku tuntee lohdullisuuden tunteen rinnassaan, kun kuulee aamuöisin Kriden askeleet rappusissa.

Kuusikon perheen tutun arjen uomat venyvät ja muuttavat muotoaan, kun Kride palaa ulkomaan reissulta mukanaan tuore morsian, Marja. Nuo kaksi niin erilaista, mutta kuitenkin sisimmässään samalla tavalla pelastajaansa etsivää ihmistä ovat Las Vegasin huumassa kohdatessaan päättäneet kerta heitolla muuttaa elämiäänsä ja mennä naimisiin. Krideä vanhempi Marja on arkkitehtiopiskelija, joka kantaa raskasta taakkaa menneisyydestään. Isä puukotettiin nakkikioskin eteen ja masennuksen ja itsetuhoisuuden lamaannuttama äiti menetti viimeisetkin rahkeet huolehtia Marjasta, joka lopulta päätyi nuorisodin asukiksi. Marjan sydämessä oli ehjän perheen kokoinen aukko, ja Kriden perheen elämään astuttuaan Marja näkee ensimmäistä kertaa aikoihin mahdollisuuden täyttää tuon aukon sisimmässään. Väkisinkin Marja ajattelee myös äitiään, hän pitäisi siitä, miten Marja on elämänsä saanut järjestymään. Tuikun talon seinien sisällä Marja löytää oman hiljaisen sävelensä myös Tuikun kanssa, ja tajuaa, ettei hän kestä ajatusta kaiken sen menettämisestä. "Avioliitto" Kriden kanssa on hinta, jonka hän on valmis maksamaan siitä, että saa pitää uuden elämänsä Kilpitie kahdeksassa.

"Marja oli kaivannut tätä perhettä, tätä läheisyyttä, luopumista ja elämistä toisten puolesta, mutta hän ei ollut osannut arvata, kuinka kamalaa se kaikki olisi menettää."

Marjan perheeseen tulo pistää monen sisäiset virrat liikkeelle, varsinkin Heidi alkaa katsoa elämäänsä kriittisemmin silmin. Ja pitkästä aikaa myös Antti joutuu isojen kysymysten äärelle. Kaiken taustalla viisas Tuikku tarkkailee poikiaan ja miniöitään näkien paljon sellaista, mitä muut eivät huomaa. Jokainen kantaa omia menneisyyden painolastejaan ja koittaa selvitä tässä hetkessä kukin tavallaan. Kohtaamisissa toistemme kanssa on usein pinnan alla enemmän mitä itsekään tajuamme. Kun jokin käynnistyy, se ei lopu, ennen kuin muutos on tapahtunut. Elämän polkujemme tienhaaroissa hapuilemme eri suuntiin tietämättä, mikä polku valita vai olimmeko alunperinkin väärällä polulla. Millä keinoin voimme tavoitella eheyttä omaan elämään? Mistä saamme sen rohkeuden ja synninpäästön, että uskallamme elää elämää kuten haluamme, eikä kuten muut odottavat?

Media on kohkannut tästä esikoisteoksesta jo tovin. Tai ei ehkä niinkään teoksesta, vaan sen kirjoittajasta Henna Helmi Heinosesta, joka on uutterasti markkinoinut ennakkoon esikoisteostaan. Jostain syystä osa on kokenut sen ärsyttäväksi itsensä esilletuomiseksi, suorastaan tyrkky-ilmiöksi. Minä en puolestani jaksa tajuta, mikä ihme siinä on, ettei ihminen saisi olla ensinnäkään ylpeä siitä, mitä on saanut aikaan tai saati sitten varsinkaan mainostaa aikaansaannostaan muille? Kirja-ala on usein julma. Moni lahjakas esikoisteos jää usein lukijoille jo tuttujen kirjailijoiden teosten tai palkittujen kirjojen jalkoihin mainonnassa, vaikka lukijat kyllä niitä kaipaavat. Kysyn siis, keneltä ihmeeltä se on pois, jos esikoiskirjailija itse tekee tulevaa kirjaansa tutuksi mediassa?

Sen verran voimakas ilmiö on tämän tiimoilta mediassa ainakin minun silmiini sattunut, että minullekin alkoi väkisin muodostua hieman negatiivinen ennakkoasenne kirjasta. Onneksi Arktinen Banaani tarjosi bloggaajille lukukappaletta tästä kirjasta ja pääsin lukemaan sen heti tuoreeltaan. Muutaman ensimmäisen luvun luin todella kriittisin silmin; voiko tämä nyt olla hyvä? Muutaman luvun jälkeen huomasin, että kun en lukenut kirjaa, odotin pääseväni lukemaan pian lisää. Kirjan henkilöhahmot ovat niin erilaisia, että se jo itsessään koukuttaa kirjaan. Sinällään tarina, mikä kirjassa tapahtuu, ei ole mikään huikea seikkailu, vaan rikkaus on juuri kirjan päähenkilöiden oma sisäinen dialogi ja kehitystarina kirjan tapahtumien edetessä. Erilaisia ihmisiä yhdessä, kytköksissä toisiin monenlaisin sitein, pohtimassa elämänsä merkityksellisyyttä ja suuntaa. Tiukkaan valetut roolit, joista on vaikea luopua vaikka tahtoisikin. Elämä on tässä ja nyt, mutta olemmeko me todella mukana?

Kirjan kannesta haluan poikkeuksellisesti sanoa muutaman sanan, sillä olen sivusilmällä netistä lukenut kommentteja siihen liittyen. On kommentoitu, että kirjan kansi antaa ihan erikuvan siitä, millainen kirja on. Kannen perusteella voisi osan mielestä olettaa kirjan olevan iloista viihderomaania, mutta todellisuudessa kirja on kertomus eräästä perheestä, niin verisitein kuin avioliitoin toisiin sidotuista. Se on tarina ihmisistä elämän käännekohdissa, kun tulee hetki, että on pakko katsoa tekemiään valintojaan kriittisesti, rohkeasti. Ja samalla punnita se, kenestä me välitämme ja kuka välittää meistä. Minä näen kirjan kannen niin, että siinä on kirjan naisten tavoittelema tila; vapautunut nainen, joka voi olla onnellinen tekemiensä valintojen suhteen. Ja katsokaa tuota kukkaa, päivänkakkara! Tuo vanha "tykkää-ei tykkää" -kukka. Mikä muu symbolisoisi paremmin valintojen tekemisen vaikeutta, kun itsellekään ei ole selvää mitä haluaa? Kirjan kansi on kaunis, mutta myös kuvastava ja oivaltava.

Pidin kirjasta, sen tarinan ulkoisesta rauhallisuudesta samalla kun kirjan henkilöiden sisällä myrskysi. Varsinkin Tuikun, Heidin, Marjan ja Antin henkilötarinoihin kiinnyin ja jäin miettimään niitä vielä kirjan lukemisen jälkeenkin. Hyvä kirja elää mielessä vielä senkin jälkeen, kun olet lukenut viimeisen sivun. Versoo alitajunnassa jotain uutta tai kenties menneisyyden solmuja avaavaa, joka on ollut tuloillaan mielessä jo pitkään, sopivaa väylää vain etsien.

3/5

torstai 10. helmikuuta 2011

Kohta, aivan kohta!

( Kuva: Oma)

"Olen väkevä kukka, itänyt kuumassa maassa.
Imin mullasta voimaa unessa autuaassa,
minun teräni hehkuen kohosi aurinkoon..."
( Ote Saima Harmajan Kevät-runosta) 


Lumikinosten keskellä kuulen sen jo tulevan, kevään. Näen sen valoon kurkottavien tulppaanien viehkossa taivutuksessa, kuulen sen kirkkaaseen liverrykseen puhkeavan linnun soinnuissa. Kohta, aivan kohta on kevät täällä!

Iltaisin vielä kietoudun vilttiin ja kun lasteni uninen tuhina täyttää kotimme nurkat, annan itselleni luvan kadota kirjojen maailmaan. Sivu sivulta matkaan jonnekin kaus, minne eivät arjen kiire ja kasvava pyykkivuori ulotu. Havahdun vain kun mies sipaisee ohimolta karanneen hiussuortuvan silmieni edestä ja sanoo: " kulta, eikö sinun pitäisi tulla jo nukkumaan?" "Kohta, aivan kohta!", vastaan ja käännän vielä yhden sivun, ja toisenkin. Paljon puhuttu esikoiskirjailija Henna Helmi Heinonen on kirjallaan saanut minua kuin salakavalasti johdateltua noiden elämänsä taitekohdissa olevien, eri ikäisten ihmisten tarinoihin. On pakko lukea vielä yksi luku, ainakin. Lupaan kertoa teille lisää viikonloppuna..

PS: Blogissani on jo yli 10 000 käyntiä - kiitos teille ♥

keskiviikko 9. helmikuuta 2011

Sophie Kinsella: Minishoppaaja

(Wsoy 2011, suom. Kaisa Kattelus)

Sophie Kinsellan seitsemännessä Himoshoppaaja -kirjassa shoppausholisti Rebecca, tuttaville Becky, Brandon kohtaa melkeinpä vertaisensa shoppaajan, nimittäin oman 2-vuotiaan tyttärensä Minnien. Minnie tahtoo ja Minnie tahtoo paljon. Ennen kaikkea Minnie on sangen touhukas ja ehtiväinen tyttö. Kauppareissut päätyvät usein katastrofiin ja onpa heille Minnien tempausten myötä annettu jo joihinkin paikkoihin porttikieltoja. Minnie puetaan viimeisimmän muodin mukaisesti jahän onkin lienee kaupungin muodikkain 2-vuotias. Minnien villi käytös tuo kuitenkin huolta niin Beckylle kuin Lukelle, Beckyn rakkaalle aviomiehelle ja Minnien isälle. Becky ei kuitenkaan ole valmis myöntämään, että Minnien käytöksessä olisi mitään vikaa. Ei vaikka hän onkin alkanut saamaan usein "äitisilmäyksiä"..

"Minnien syntymän jälkeen olen tajunnut, että äitisilmäys on jopa raaempi kuin manhattanilaissilmäys. Äitisilmäys ei kohdistu pelkästään vaatteisiin, jotka äiti kyllä vilkaisee ohimennen läpi ja arvioi pennyn tarkkuudella. Ehei. Äitisilmäys kattaa myös lapsen vaatteet, rattaiden merkin, hoitolaukun, välipalavalinnat ja sen, onko lapsi hymyilevä, räkäinen vai rääkyvä."

Talouskriisin iskiessä Englantiin, se iskee erityisen henkilökohtaisesti myös tilapäisesti Rebeccan vanhempien luona asuvaan Beckyyn, Lukeen ja Minnieenkin. Luke vaatii rahan käytön järkiperäistämistä ja pistää jopa Beckyä tilille hänen älyttömästä vaatteiden osteluvimmastaan. Becky suivaantuukin ja aikoo käyttää kaikkia kaapissa oleviaan vaatteitaan kolme kertaa, ennen kuin ostaa mitään uutta vaatetta itselleen. Minnie onkin sitten eri juttu, kyllähän lapsi vaatteita tarvitsee. Neuvokkaana naisena Becky keksii keinot, kuinka voi shoppailla edelleen vaatteita, talouskriiseistä huolimatta.

"Voi taivas. Nyt minä keksin ratkaisun. Itse asuassa tämä voi ratkaista montakin pulmaa.
"Minnie."  Käännyn äkisti Minnien päin. "Rakas kallis pieni tyttöni." Kumarrun ja otan hänen kasvonsa hellästi käsieni väliin. "Kultapieni... haluaisitko Temperleyn puvun 21-vuotislahjaksi?"
Minnie ei vastaa, mutta se johtuu vain siitä, että hän ei käsitä, mitä hänelle tarjotaan. Kuka nyt ei haluaisi Temperleyn pukua 21-vuotislahjaksi?  Ja kun hän on kahdenkymmenenyhden, puku on jo vintage-harvinaisuus! Kaikki hänen ystävänsä ovat kateudesta vihreitä! Kaikki sanovat: "Hitsi, Minnie, kunpa minunkin äitini olisi ostanut minulle mekon, kun olin kaksivuotias." Häntä sanotaan tytöksi, jolla on Temperleyn vintage-puku.
Ja minä voisin lainata sitä Luken juhliin. Ikään kuin kokeilla Minnien puolesta."

Becky haluaa järjestää talouskriisista huolimatta työasioiden väsyttämälle Lukelle huikeat yllätysjuhlat, jotka saavat Luken suorastaan "lentämään persuuksilleen" ihmetyksestä. Hän on varma, että pystyy kyllä järjestämään juhlat pienellä budjetilla. Mutta Beckyn tyylille ominaisesti juhlien mittasuhteet saavat suorastaan ällistyttävät piirteet ja hän huomaakin pian olevansa syvällä suossa järjestelyjen kanssa. Huonoksi onnekseen hän on itsepintaisesti kieltäytynyt läheisten tarjoamasta avusta järjestelyjen suhteen, koska haluaa näyttää pystyvänsä muiden luuloista huolimatta kyllä järjestämään juhlat. Mutta kuka lopulta osoittautuukin kultaakin kalliimmaksi avuksi juhlien järjestämisessä?

Juhlien järjestämisen ohella huolta tuo myös Beckyn muuttuva työtilanne, näkemyserot Luken kanssa toisesta lapsesta, Minnien vauhdikas käytös ja ennen kaikkea juhlien salassapitäminen itse juhlasankarilta Lukelta. Becky keksii toinen toistaan hurjempia kuvioita varjellakseen salaisuuttaan, sillä kaikista tärkeintä juhlissa on saada Luke yllättymään perusteellisesti. Läheltä piti- tilanteita tuntuu vaanivan jokaisen nurkan takana.

Saako Becky järjestettyä juhlat ja yllätettyä Luken? Ja onko Minnie ylivilkas ja tarvitsee ns. kurileiriä, vai mitä Super-Nanny on mieltä tilanteesta; tarvitseeko apua kentis joku toinen kuin Minnie? Lämpiääkö Luke ajatukselle toisesta lapsesta vai joutuuko Becky luopumaan isosta haavestaan saada sisarus Minnielle? Ehtiikö Beckyn vanhemmat tulla hulluiksi ennen kuin Beckyn perhe pääsee muuttamaan omaan kotiinsa? Paljon kysymyksiä,  mutta ennen kaikkea paljon hauskoja käänteitä on siis luvassa himoshoppaaja Beckyn perheen parissa. Olkoon talouskriisi tai muu, mutta jos siellä ihanassa kaupassa on ale, niin olisihan se suorastaan hullua jättää laatumerkki ostamatta, kun melkein ilmaiseksi saa!

"Kas niin, Becky. Sano ei. Ole kunnon kasvattaja. Lähde pois kaupasta.
Käteni sujahtaa kuin omasta tahdostaan silittämään harjaa.
Poni on ihan mielettömän ihana. Voi tuota suloista pikku naamaa. Eikä poni ole mikään typerä villitys. Poniin ei kyllästy ikinä. Se on klassikko. Se on ikään kuin lelujen Chanel-jakku.
Ja nyt on joulu. Ja poni on tarjouksessa. Ja äkkiä mieleeni juolahtaa, että mistäs sen tietää vaikka Minnie osoittautuisikin ratsastajaksi. Ja..."

Olen lukenut kaikki aikaisemmat Himoshoppaajat ja minulle ne ovatkin edustaneet chick lit- kirjallisuuden kärkikastia. Kinsella osaa Beckyn myötä saada lukijankin mieleen sellaisen huikean shoppailun tuoman fiiliksen ja aavistuksen, miltä tuntuu jos shoppailusta on oikeasti tullut voimakas addiktio. Becky on äärimmäisen taitava keksimään selityksiä kulloisilleen ostoksilleen sekä myös itse uskomaan niihin. Minishoppaaja on yhtä hauska ja hulvaton kuin edeltäjänsäkin. Jostain syystä itsellä on kai jonkinlainen chick lit- kirjallisuuden väsyvaihe, enkä oikein enää jaksanut nauraa samalla tavalla Beckyn kohelluksille vaan enemminkin mietin usein, että oikeasti tuollainen shoppausholismi on jo vakava sairaus. Ja että eikö Becky aikuistuttuaan ja äidiksi tultuaan todellakaan ole yhtään kypsynyt? Toisaalta Becky on niin hyväsydäminen ja häneen on vuosien varrella kiintynyt kuin vanhaan lempipaitaansa, jota ei raski heittää pois vaikka tietää jo ajan ajaneen sen ohi, että jotenkin ei osaa olla lukemattakaan hänen uusista seikkailuistaan. Vaikka Himoshoppaajat ovat tavallaan hömppäviihdekirjallisuutta, niin kuitenkin taustalla on vakavuudenkin siemen itämässä. Beckyn hurjasta shoppailuholismista lukiessa tulee väkisin mietittyä myös omia ostotottumuksiaankin sekä tässä kirjassa myös vanhemmuuden roolin merkitystä lapsen käyttäytymiseen.

2/5

maanantai 7. helmikuuta 2011

Pelastakaa pojat

(Minerva 2008)

"Älä pillitä siinä kuin pikkulikka! Pure hampaat yhteen! Älä ole vauva! Muutkaan pojat eivät roiku sylissä, miehisty. Sinähän olet jo iso poika, kyllä sinä kestät! Ei se voinut sattua. Kyllä perseen vähän merivettä täytyy kestää. Menet sinne ja runttaat takaisin!"

Kuinka paljon pienien poikien harteille sälytetäänkään vastuuta ja liiallisen pärjäämisen viittaa jo lapsesta lähtien? Vaikka nyky-yhteiskunnan kasvatusmallit ovat muuttuneet viime vuosikymmenien aikana pehmeimmiksi, silti omien vanhempiemme yai isovanhempiemme kasvatusmallit istuvat meissä usein aika tiukasti. Sorrumme siihen ajatteluun varsinkin poikalasten kohdalla herkästi. Usein kuulee kommentteja, että "tyttö tai poika, samalla lailla ne kasvattaa pittää!"  Lisäksi nykyaikana vähän trendiksikin noussut ns. sukupuolineutraalikasvatus tuo monelle hämmennystä. Mielestäni kuitenkin niin tytöillä kuin pojilla on omat sukupuoleen sidonnaiset erityispiirteensä kasvatuksessa. Itse kahden pienen pojan äitinä olinkin iloinen, kun ystävän vinkkauksesta löysin tämän Raisa Cacciatoren ja Samuli Koiso-Kanttilan tekemän Pelastakaa pojat-teoksen, jonka tarkoitus on lisätä ymmärrystä poikia kohtaan eri ikä-, ja kehitysvaiheissaan.

Karskin tosi miehen-myytin vallitsessa moni nuori mies on kuitenkin syrjäytynyt ja kokee valtavia paineita omasta riittävyydestään, miehisyydestään. Pienet villit pojat leimataan herkästi jotenkin ylivilkkaiksi, vaikka tosi asiassa kyllä pieni poika saa luontonsa omaisesti olla villi ja vallaton. Puhutaan sovinnaisista muoteista, joihin varsinkin pojat herkästi halutaan laittaa. Lisäksi halutaan välttää sukupuolisidonnaista kasvatusmallia, mutta unohdetaan, että nuo tietyt piirteet ovat joka tapauksessa usein jo siellä ns. selkärangassa ja niitä tukahduttamalla teemmekin vain hallaa lapsen luontaiselle kehitykselle. Yksi kirjan tärkeimpiä kantavia ajatuksia on mielestäni se, että poika tarvitsee valtavasti rohkaisua, kannustusta ja uskoa siihen, että pärjää tässä maailmassa. Poika tarvitsee opetusta ja tukea itsehillinnän ja itsetunnon hallintaan sekä säätelyyn. Iso merkitys on myös miehen mallilla pojan elämässä. Miehen mallin puuttuminen voi pojalle tuoda vielä tulevaisuudessakin valtavia haasteita ja jopa ongelmia.

Pelastakaa pojat- teoksessa on upean laajasti luotu katsaus pojan eri ikävaiheisiin kasvatuksellisesta näkökulmasta aina vauvasta nuoreen mieheen. Samojen kansien sisässä on se tieto, mitä poikalapsen vanhempana kaipaa ja tarvitsee niin lapsen ollessa vielä vaippa-ikäinen kuin kasvattaessaan jo ensimmäisiä viiksihaituviaan. Tämä on kirja, jonka tulen itse ottamaan varmasti säännöllisin aika ajoin hyllystä vielä vuosienkin päästä, poikien eri ikä-ja kehitysvaiheissa.

"Pojat ovat poikia ja tytöt tyttöjä - sukupuolensa edustajia, mutta ennen kaikkea yksilöitä pienestä pitäen. Vanhemmat haluavat parasta jokaiselle lapselleen. Siksi tarvitaan tietoa, miten pojan ja tytön elämää voidaan parhaiten tukea ! "



lauantai 5. helmikuuta 2011

Sylvia Plath: Lasikellon alla

 (Otava 1975, suom. Mirja Rutanen)


"Minä olin yhdeksäntoista, enkä ollut koskaan ollut Uuden Englannin ulkopuolella tätä New Yorkin matkaa lukuunottamatta. Tämä oli minun ensimmäinen suuri mahdollisuuteni, mutta siinä minä nyt istuin tuoliini vaipuneena ja annoin kaiken tuon valua hiekkana sormieni välistä."

19-vuotias opiskelija Esther Greenwood asuu Yhdysvaltain Itärannikolla, ja päätyy kirjoituskilpailun voiton myötä kuukaudeksi suurin odotuksin New Yorkiin erääseen lehteen harjoittelijaksi  yhdentoista muun tytön kera. Tytöt asuvat hotellissa täydellä ylläpidolla. He pääsevät toinen toistaan hienompiin juhliin, saavat lahjoja ja ihailua osakseen. Runoilijan urasta haaveilevan Etsherin pitäisi elää siis unelmaansa. Nyt hänellä olisi tilaisuus nähdä ja kokea asioita, joista moni vain haaveilee. Itsevarmana hän menee tyttöjen mukana tilanteisiin, joista kuitenkin päätyy usein hämmentyneenä hotellille. Itsevarmuus alkaa haihtua ja Esther alkaa tuntea outoa alakuloa, ulkopuolisuutta. Hän alkaakin käyttää kotipuolensa ihastusta Buddya, joka on tubiparantolassa, tekosyynä iltamenoista kieltäytymiseen. Muut tytöt pitävät häntä urheana nuorikkona, joka ahkeralla työnteolla koittaa paikata murtunutta sydäntään. Todellisuus on kuitenkin toinen. Toki Esther on tavallaan kiintynyt Buddyyn, mutta hän kokee olonsa vieraaksi seurapiirien ja lehtimaailman menoissa. Tutut, arkiset asiat tuovat lohtua ympäröivään ahdistukseen, hetkellisesti.

"On varmasti olemassa melkoinen määrä asioita, joita kuuma kylpy ei paranna, mutta minä en tiedä niistä montakaan. Aina kun suren omaa kuolemaani tai olen niin hermostunut, etten voi nukkua tai rakastunut johonkin ihmiseen, jota en tapaa viikkoon, minä ensin lysähdän kasaan ja sitten sanon: Minä otan kuuman kylvyn."

Loppuaika New Yorkissa alkaa olla Estherille jo hyvin raskasta, kaoottista. Hän tuntee niin muiden kuin omien odotustensa paineet harteillaan tulevaisuutensa suhteen. Pitäisi saada hyvä ammatti, mutta mennä myös naimisiin ja sitten alistua vaimona, unohtaa omat unelmansa ja huolehtia vain miehestä ja lapsista. Niin paljon pitäisi.

" Näin elämän haarautuvan edessäni samankaltaisena kuin se tarinan vihreä viikunapuu. 
Jokaisen oksan päässä ihana tulevaisuus houkutteli minua kuin mehevä tummanpunainen viikuna ja kutsui minua luokseen...

.....Näin itseni tämän viikunapuun oksanhaarassa nälkään nääntymäisilläni vain siksi, etten pystynyt päättämään, minkä viikunan valitsisin. Halusin niistä jokaisen ja jokaikisen, mutta yhden valitseminen merkitsi kaikkien muiden menettämistä, ja kun minä istuin siinä kykenemättä päättämään, viikunat alkoivat nahistua ja mustua ja mätkähtivät yksi toisensa jälkeen maahan jalkojeni alla."

Kotiinpaluun jälkeen Esther romahtaa täysin. Kielteinen päätös kirjoituskurssilta vie pohjan tulevaisuuden suunnitelmilta. Hän ei jaksa enää vaihtaa vaatteita, peseytyä tai usein nousta edes sängystä ylös. Käynnit psykiatrian luona eivät auta, vaan Esther päätyy lopulta itsemurhayrityksen jälkeen hoitoon. Alkaa sairaalakierre, jonka aikana välillä ainoa valo on sähköshokin sininen leimahdus. Nuori, herkkä sielu on yhtäkkiä vankina ahtaassa maailmassa, omassa mielessään. Kuin lasikuvun alta hän tarkkailee ympäristöään, elämäänsä.

"...sillä ei olisi ollut minulle pienintäkään eroa, sillä istuin minä missä tahansa - laivan kannella tai katukahvilassa Pariisissa tai Bangkogissa - niin olisin kuitenkin istunut saman lasikellon alla hengittäen sisään omaa kitkerää ilmaani."

Vaikka romaani on fiktiivinen, perustuu se kuitenkin Plathin omiin kokemuksiin, erityisesti aikaan sairaalahoidossa. Sylvia Plath ( 1932- 1963) oli yhdysvaltalainen kirjailija ja runoilija, joka sairastui vakavaan masennukseen. Sylvia tuntui toipuneen masennuksesta, päätyi naimisiin ja tuli myös kahden lapsen äidiksi. Avioliitto päättyi kuitenkin eroon ja masennus alkoi saada valtaa hänestä jälleen. Ja niin vuonna 1963, pian Lasikellon alla-teoksen julkaisun jälkeen, Sylvia päätyi traagiseen ratkaisuun ja kaasutti itsensä hengiltä. Samassa huoneistossa nukkuneet lapsensa hän halusi pelastaa suojaamalla heidän huoneensa märillä kankailla ja jättämällä huoneen ikkunat auki.

Sylvia Plathin persoona tai runotkaan eivät ole olleet minulle kovin tuttuja, mutta ystäväni kiinnostus Plathin tuotantoon on saanut minutkin kiinnostumaan tuosta selvästi poikkeuksellisesta naisesta, jonka elämä päättyi sydäntä särkevän traagisesti. Lisäksi luin, että myös Sylvian poika päätyi joitakin vuosia sitten itsemurhaan, perheettömänä, yksinäisenä. Hänen ainokaisekseen jäänyt romaani Lasikellon alla on hienovireinen kuvaus siitä, kun mieli järkkyy rajusti. Itseään ja ympäröivää maailmaa vahvasti analysoiva mieli lukkiutuukin tiettyihin uriin, eikä ulos pääsyä siitä tunnu helposti löytyvän. Vaikka tarinaa katsotaan fiktiivisesti nuoren Estherin silmin, monesta kohtaa kuultaa läpi aito tunne, kokemus. Plathin tapa kirjoittaa on yhtä aikaa älykäs, puhutteleva kuin paikoin hellän ironinenkin. Kuuntelin Youtubesta itsensä Plathin lausumana Daddy-runon ja tuntui, että en hetkeen löydä enää sanoja. Sinällään tarinana Lasikellon alla ei ole ehkä mitenkään mullistava, mutta yhtä aikaa lahjakkaan ja hauraan mielen tuntojen tulkkina yhdessä Plathin omintakeisen tekstin kanssa kirja on hieno ja sydämeenkäyvä lukukokemus.

"Minä tunnen pohjan, hän sanoo. Tunnen sen syvimmällä juurellani. Sitä sinä pelkäät, minä en pelkää. Olen ollut siellä. Merenkö sinä kuulet minussa? Sen tyytymättömyyden. Vaiko olemattomuuden äänen, joka oli hulluutesi?" ( Sylvia Plath: Jalava-runo teoksessa sanatuojat, 1981 )

4/5

keskiviikko 2. helmikuuta 2011

Kishwar Desai: Pimeyden lapset

(Like 2010, suom. Terhi Kuusisto)

"Kuinka voi välttää unten hirmuvallan? Askeleet, jotka kulkevat takaisin aaveiden täyttämälle talolle. Sen jokaisesta ikkunasta tuijottavat kasvot, kaikki nuo kerran rakkaat, kerran tutut kasvot. Silmät verestävät, huulet ovat tuhkanharmaat, kädet roikkuvat veltoista, kaipuun täyttämistä ruumiista. Ruumiit ovat hiljaa. Suru on kummunnut sydämistä ja takertunut paksuna ja mykistävänä kurkkuun, nuutuneet, himmeät hiukset lepattavat kuin vihreät merilevätupot. "

Kishwar Desain Pimeyden lapsissa jo kirjan ensimmäisillä sivuilla lukija tempaistaan syvälle pientä intialaista Jullandurin kaupunkia koettelevan tragedian ytimeen. Yksi paikkakunnan arvostetuimmista perheistä on murhattu raa'asti. Vain perheen neljätoistavuotias tytär Durga on jäänyt henkiin. Hänet löydettiin sänkyyn sidottuna ja raiskattuna julman verisen tragedian keskeltä. Durgaa pidetään syyllisenä tapahtuneeseen ja hän joutuu vankilaan odottamaan asian selviämistä. Paikallinen poliisipäällikkö Amarjit pyytää vanhaa opiskelutoveriaan reilun parinkymmenen vuoden takaa, sosiaalityötä vapaaehtoispohjalta tekevää Simrania avuksi ja tapaamaan Durgaa. Amarjit kokee, että Durga ansaitsee puolueettoman ihmisen tukemaan häntä ja auttamaan samalla poliiseja tekemään tytön mielenterveydestä jonkinlaisen arvion.

Niinpä Simran palaa vanhaan kotikaupunkiinsa ristiriitaisin tuntein. 25 vuotta sitten hän päätti äitinsä suureksi suruksi purkaa lupaavalta vaikuttaneen kihlauksen kunnon sikhipojan kanssa ja kapinoida kaikkea sitä vastaan, mitä intialaiselta tytöltä, naiselta tuohon aikaan odotettiin. Vuosikymmenet maailmalla ovat jättäneet jälkensä Simraniin. Hän rakastaa naukkailla viinaa yksin illan hämärissä muiden katseilta suojassa ja samalla kaipaa rakkautta, läheisyyttä. Äidin suureksi pettymykseksi hän on kuitenkin edelleen sinkku. Äiti ei kuitenkaan ole menettänyt toivoaan, vaan laittaa lehteen asti ilmoituksia Simranista ja haaveilee pienistä ihanista lapsenlapsista.

Simran kohtaa vankilassa Durgan, joka istuu kumarassa, kuin olemassaoloaan anteeksipyydellen. Simran on ymmällään, voisiko tuo nuori ja selvästi itsekin yhä selvästi traumatisoitunut tyttö olla sellaisen hirmuteon takana? Simran koittaa saada Durgan avautumaan ja mitä enemmän hän Durgan kanssa juttelee, sitä varmemmin hän uskoo, että Durgagin on uhri.  Durgan tapaus alkaa vaivata Simrania niin paljon, että hän alkaa tehdä omaa salapoliisityötään kaivamalla tietoja Durgan perheestä esille. Perheen ympärille kietoutuva tarina on paljon hurjempi, mitä Simran osaa kuvitellakaan. Isoksi mysteeriksi nousee myös se, mitä tapahtui Durgan rakkaalle isosiskolle vuosia sitten. Hän tapaa perheen vanhoja palvelijoita, sisarusten kotiopettajaa ja saa yllättäen myös sähköpostia Durgan kälyltä, joka selvisi tragediasta ollessaan tuolloin muualla. Simran uppoutuu tutkimuksiinsa ja saa lopulta huomata, ettei hänen ehkä pitäisi leikkiä omin päin salapoliisia. Vankilassa viruu kuitenkin nuori tyttö, jonka kaikki läheiset kälyä lukuunottamatta on surmattu ja häntä odottaa kova tuomio, ellei löydy todisteita, jotka kertovat hänenkin olevan uhri.

Syyllistyikö Durga tuohon kauheaan tekoon vai lavastettiinko hänet syylliseksi? Miksi hän ei enempää avaudu Simranille, johon hän kuitenkin tuntuu luottavan?  Mitä tapahtui Shardalle, Durgan siskolle? Miten julman tarinan tuo sisarten kotitalo Bhoot Bangla pitää sisällään? Simran tietää, ettei hän saa rauhaa, ennen kuin hän selvittää noiden ei toivottujen tyttöjen, joiden ei pitänyt alkujaankaan jäädä henkiin, tarinan.

"Hän kutsui Shardaa Sitaksi halutessaan kiusata häntä, koska sanoi pikkupoikana löytäneensä Shardan maahan haudatusta ruukusta. Oikeastaan koirat olivat löytäneet hänet, kun hän oli ollut vasta viikon vanha. Häntä pidettiin noitana, koska hän ei suostunut kuolemaan. Ensin hänelle annettiin oopiumia ja hänet pantiin maitoruukkuun, jota kieriteltiin. Kuin ihmeen kaupalla maito kirnuuntui voiksi ja itkevä vauva pysyi elossa. Oopiumi ei saanut häntä vaipumaan uneen. Kätilö huolestui ja pakeni, koska hänestä näytti, että Shardalla oli sisäänpäin kääntyneet jalat, selvä noidanmerkki. Lopulta isoäitini rohkaistui ja määräsi, että kirottu tyttö haudatttaisiin yöllä maahan saviruukussa. Hänen epäonnekseen koirat kaivoivat ruukun maasta, ja Jitu toi yhä maitoa parkuvan vauvan kotiin."

Pimeyden lapset on vahva, puhutteleva teos ja tuo silmiemme eteen tragedian intialaisten tyttöjen ja naisten asemasta, karuista kohtaloista maassa, jossa tyttö ei ole toivottu vauvan sukupuoli. Konstit ovat monet, joilla noita hauraita ei toivottuja vastasyntyneitä surmataan häikäilemättä; yksi riisinjyvä kurkkuun tukkii henkitorven, oopiumi nukuttaa ikiuneen, tai jos sekään ei tehoa, aina voi näännyttää vauvan nälkään ja todeta, että "se ei vain suostunyt syömään." Ja jos tyttövauva saa jäädä henkiin, ei elämä alistettuna tyttönä, naisena tule useinkaan olemaan helppoa. Ja kaiken sen yllä häälyy mm. poliisien, oikeuslaitoksen, poliitikkojen ja sivistymättömän yhteiskunnan korruption verkko.

Simranin henkilöhahmo on kiinnostava, joskin välillä ehkä hieman "yliampuva" viinan litkimisineen ja ihastumisineen. Toisaalta juuri siksi niin lohdullinen, jos vaihtoehtona olisi järjestettyyn avioliittoon päätynyt alistettu nainen. Durgan ja perheen tragedia lukijalle enemmän avautuessaan on sydäntä särkevä, eikä kirja tuo mitään helppoa ratkaisua, mikä sinällään tuo lisää realismia tarinaan. Vaikka selviäisi kauheistakin tragedioista elämässään, silti jokin osa meistä aina jää pimeyteen. Ja vaikka päivät olisivat jo helppoja, unet eivät aina anna rauhaa, unohdusta.

"Kuinka ne muka voisivat päästää minut niin helpolla, nuo menneisyyden aaveet, jotka syntymästäni lähtien ovat toivoneet kuolemaani?"


4/5

Ollako vai eikö olla?

Meitähän on täällä kirjablogimaailmassa ainakin kaksi Susaa, joiden blogeissa käy paljon samoja lukijoita. Tosin kaimani on Susa P., mutta blogin nimi on Susan kirjasto. Susa P:n blogi kuuluu minunkin lemppareihin (terkkuja kaimalle ;D)

Olen kuitenkin huomannut, että edelleen osa menee sekaisin, että kumpi on kumpi ja moni käyttää kaimasta vain pelkkää Susa-nimeä blogeissa. Nyt olenkin pähkäillyt, pitääkö minun muuttaa bloginimeäni jotenkin? Toisaalta haluan säilyttää oikean etunimeni profiilinimenäni, mutta pitääkö minunkin lisätä joku kirjain? Hassua sikäli, että jos laitan sukunimeni etukirjaimen, sekin olisi P.

Ollako vai eikä olla, siinä vasta pulma ;)