keskiviikko 25. helmikuuta 2015

Liisa Rinne: Odotus

Liisa Rinne: Odotus
Kustantaja: Atena 2015
Sivuja: 181

Paperit tuoksuvat märältä ja aamiaiselta, tekemiltäni matkoilta. Papereiden välissä on sairaalakortti ja valokuva, jonka takana lukee vauva-Mäkinen.
Varjot juoksevat perässäni muistin reunoille asti.
Joskus kauan sitten sinä annoit minulle nimeksi Silja.
Sitä ei saa koskaan pyyhityksi pois.

Emilian elämässä aika jakautuu kahtia. On aika ennen ja aika jälkeen. Teini-ikäisen Emilian piti vain etsiä luistimet autotallista, mutta sen sijaan hän hukkasikin tutun minänsä ja sai tilalle suuren määrän vastaamattomia kysymyksiä. Emialia ei ollut aina ollut Emilia. Hän oli joskus kauan sitten ollut vauva-Mäkinen, Silja. Mutta sitten tuo joku tuntematon oli päättänyt luopua hänestä, antaa elämän joidenkin aivan toisten luona. Lassella ja Ailalla oli ensin ollut kaikki hyvin, riittävän hyvin, ainakin Lassen mielestä. Mutta sitten Aila päättikin, että heitä on oltava kolme, jotta onni olisi täydellinen. Lopulta se on juuri Emilia, Silja, joka päätyy täyttämään Ailan ja Lassen tyhjää syliä, tekemään perheestä ehjän. Jossain toisaalla tässä hetkessä elää omaa hallittua elämäänsä Kerttu, joka aikanaan teki ratkaisunsa, joka vaikutti myös pienen vauva-Mäkisen kohtaloon. Nyt muutamia vuosikymmeniä myöhemmin menneisyys kuitenkin kuroo hänet kiinni, kurkottaa kohti ja vaatii vastauksia. Mutta kuka tekee lopulta tiliä ja kenenkin kanssa? Onko kaikkiin kysymyksiin edes olemassa vastauksia vai onko lopulta merkitystä enää sillä, mitä tapahtuu tässä ja nyt?

Säntäsin takaisin sisälle röpeliöisten kukkamaljakoiden ja mustien Kilta-astioiden keskelle. Tajuut sä? Tää muuttaa kaiken.
Minkä kaiken?
No mun elämän!
Ai.
Jatkoin Ailan perässä kylpyhuoneessa, vanhempien makuuhuoneen ovelle, kun oli jo yö ja me kaikki olimme liian väsyneitä.
Kuka se sit on?
En minä tiedä. Ei meille mitään kerrottu.
Ja sitten, katse suoraan minuun nostettuna,
mitä väliä sillä on?
Niin.
Ei mitään.
Kai.

Liisa Rinteen esikoisromaani Odotus on adoptiotarina, jossa kaikki adoption tärkeät osapuolet tuovat oman näkemyksensä tarinaan. Olen lukenut aikaisemminkin adoptioon liittyviä teoksia, mutta yleensä niissä on keskiössä juuri se adoptoitu henkilö ja hänen tunteensa. Toisaalta esimerkiksi Laura Lindstedtin Sakset oli rankka kuvaus adoptioäidin näkökulmasta. En kuitenkaan itse ole vielä törmännyt tällaiseen teokseen, missä kaikki kolme tahoa saavat äänensä esille samassa tarinassa. On adoptoitu Emilia, on hänen adoptiovanhemmat Lasse ja Aila, sekä myös Kerttu joka antoi Emilian adoptoitavaksi. Rinne pallottelee tarinaa kaikkien osapuolten kautta, mikä tekee minusta tarinasta erittäin merkityksellisen. Toisaalta tämä tuo myös sen, ettei kukaan henkilöistä ehtinyt muodostua minulle lukiessa läheiseksi koska kenenkään osapuolen tarinaa ei ehditty kertoa kuin aika pintapuolisesti. Koin kuitenkin kaikkien osapuolten tarinat kiinnostavina ja olisin halunnut lukea enemmänkin jokaisen ajatuksia adoption tiimoilta. Rinne nimittäin kirjoittaa sujuvasti ja paikoin jopa lyyrisen kauniisti. Jotenkin taitavan pakottomasti teksti tuntuu muodostuvan läpi tarinan.

Kaiken ytimessä näyttäytyy mielestäni voimakkaasti juuri se lause, joka on lainattu kirjan takakansiliepeeseenkin:

On vaikeaa, kun ei ole toivottu ja haluttu. Ja vielä vaikeampaa, kun on.

Sitä kun ehkä voisi ajatella, että varsinkin adoptioperheessä kun lapsi on ollut niin toivottu ja pitkän prosessin myötä lopulta tultu vanhemmiksi, asiat menisivät jotenkin ehkä keskivertoa paremmin. Että arjen haasteet tai vanhemman omat sisäiset solmut eivät ainakaan hankaloittaisi elämää. Mutta entä kun kaikista niistä suurista odotuksista huolimatta kaikki ei aina loksahdakaan saumattomasti paikoilleen? Kun on niin toivottu, putoaako lopulta juuri niiden suurten odotusten kuoppaan kun kokee, ettei voi koskaan täysin täyttää niitä odotuksia joiden varjoissa kasvaa? Rinne kuvaa tätä tasapainoilua todella aidon tuntoisesti. Odotus on hienosti toteutettu, tärkeä tarina. Ehkä olisin kuitenkin kaivannut sen olevan hieman pidempi, ja siten olisin saanut vielä enemmän sitä kosketuspintaa varsinkin Kerttuun.

Myös mm. Sinisen linnan kirjaston ihana Maria on lukenut Rinteen esikoisen!

maanantai 16. helmikuuta 2015

Carl-Johan Vallgren: Varjopoika

Carl-Johan Vallgren: Varjopoika
Kustantaja: Otava 2015
Alkuteos: Skuggpojken (2013)
Suomentanut: Maija Kauhanen
Sivuja: 348 (ennakkokappale)

Tämän kielen sinä osaat kaikkein parhaiten, hän ajatteli palatessaan istumapaikalleen, väkivallan kielen. Millainen ihminen sinä oikein olet... mikä sinussa on vikana?

Kesäkuun alku vuonna 1970 Tukholmassa. Jan-isä kahden poikansa kanssa menossa junalle. Veljekset Joel ja Kristoffer. Lastenvaunujen takia heidän on valittava hissi oikealle junalle päästäkseen. Isompi pojista, Kristoffer, pieni vielä hänkin, alkaa kärttää päästä menemään portaiden kautta. Sitten jostain ilmestyy huivipäinen, ystävällinen nainen, joka tarjoutuu auttamaan Kristofferin portaiden kautta oikealle raiteelle. Kun Jan ja Joel saapuvat oikean junan luokse, ei naista ja Kristofferia näy missään. Kristoffer on kadonnut kuin tuhka tuuleen. 40 vuotta myöhemmin katoaa Joel, jättäen jälkeensä mm. vaimonsa Angelan, joka on varma, että Joel ei ole voinut kadota vapaaehtoisesti. Joel on kertonut aikaisemmin Angelalle Danny Katzista, miehestä jonka kanssa hänellä oli ollut yhtä aikaa varusmiespalvelussaja johon hän omien sanojensa mukaan luotti eniten. Danny on ihmeissään, miksi Joel on jutellut sellaisia vaimolleen, sillä eiväthän he olleet enää aikuisiällä edes tekemisissä toistensa kanssa. Angela on kuitenkin niin vakuuttunut, että jos joku löytää Joelin, se on Danny ja rahanpuutteessa oleva Danny tarttuu tarjoukseen. Joelin katoaminen tuntuu olevan vain jäävuoren huippu. Danny ajautuu mukaan liian syvälle synkän jutun syövereihin Joelin kohtaloa tutkiessaan ja päätyy lopulta itse takaa-ajetuksi.

Kuva naisen ruumiista ei suostunut katoamaan verkkokalvoilta. Lopetettu ihminen, hän ajatteli. Lopetettu ja pois heitetty. 
Hän ei voinut käsittää sitä.
Joka ikinen yksityiskohta. Jopa puremajäljet kaulan ympärillä.
Kaikki johtaisi häneen.

Carl-Johan Vallgrenin Varjopoika jatkaa mm. Keplerin ja Larsenin viitoittamalla pohjoismaalaisten dekkareiden tiellä kulkua sangen määrätietoisesti ja ansiokkaasti. Se ei sinällään tuo mitään uutta tai erikoista tähän genreen, mutta on ehdottomasti ansiokas ja koukuttava lajinsa edustaja. Vaikka tapahtumat sinkoilevat peräti 40 vuoden aikajänteellä aina Tukholmasta Karibialle, ote pysyy hallussa koko ajan. Tapahtumien kiihtyessä huomaa haluavansa lukea "vielä yhden luvun lisää.. ja vielä yhden"..sillä koukkuuntumisaste tässä kirjassa on huomattava. Toki pohjoismaalainen dekkari käsitteenä alkaa välillä tuntua jo kliseeltä ja paikoin kyllästyttääkin jos sillä ns. ratsastetaan. Varjopoika on aika toiminnallinen dekkari Dannyn takaa-ajon myötä, mutta ei kuitenkaan liikaa. En itse jaksa juuri lukea kovin action-painottesia dekkareita, kirjassa pitää olla muutakin. Mielestäni Vallgren on onnistunut annostelemaan oikein mainiossa mittasuhteessa Varjopoikaan jännitystä, takaa-ajoa ja hyvin rakennettua laajempaa psykologistatarinaa. Päähenkilönä Danny Katz on mielenkiintoinen ja jatkossa mielellään pääsisinkin vielä enemmänkin hänen menneisyyteen ja ajatuksiin syvemmälle. Iso plussa siitä, ettei Vallgren mässäile väkivallalla. Kokonaisuutena siis erittäin kelpo dekkari, jonka päähenkilöstä kuulisin mielelläni vielä lisääkin uusien kirjojen muodossa. Nautin siitä, että Varjopojan parissa ei tarvinut jännittää sudenkuoppia tai muita epäkohtia, sillä sitä lukiessa tunsi olevansa varmoissa käsissä ja saavansa takuuvarman dekkarinautinnon.

Varjopoika onkin luettu jo monessa blogissa, tässä linkki esimerkiksi Kuuttaren blogijuttuun, jonka lopusta löytyy lisää linkkejä blogijuttuihin.

sunnuntai 15. helmikuuta 2015

Sarianna Vaara: Huomenkellotyttö

Sarianna Vaara: Huomenkellotyttö
Kustantaja: Like 2013
Sivuja: 253

Tiesin niin paljon asioita joista en olisi halunnut tietää mitään.
Hätä kimpoili taas sisälläni, se oli jo hetkeksi hiljentynyt kun olin saanut Mirjan mukaani ja juoksemaan vierelleni, mutta nyt se tempoi itsensä taas vauhtiin. Äiti ei saa joutua sairaalaan, ei saa!

Nuori Anna elää kahdestaan psyykkisesti sairaan kirjailijaäitinsä Elenan kanssa. Elenan hyvinä hetkinä Anna saa tovin hengähtää ja edes yrittää elää sitä arkea mitä hänen ikäisensä pitäisi saada elää. Hyvinä päivinä äiti puhkuu intoa ja kirjoittaa kirjojaan, vitsailee Annan kanssa, on melkein kuin normaali äiti. Mutta sitten kiidetään kohta katastrofista toiseen ja Anna keinuu äitinsä mukana kuin pieni vene aallokossa. Milloin pitää olla soittamassa ambulanssia, milloin äiti on kadoksissa tai milloin pitää vierailla sairaalassa, jonne äiti on otettu sisälle hoitoon. Neuvokas Anna tietää äidin lääkkeet ja monet lääketieteen termit. Anna oppii lukemaan äitinsä mielialoja ja tunnistamaan, milloin Elena alkaa olla liian epätasapainossa.

Minusta kasvoi iso niin kuin sellaisissa tilanteissa pitää. Tiesin täsmälleen mitä tehdä. Päästin äidin käden irti, katseeni oli jo toiseksi alimmassa laatikossa, samassa johon äiti oli silloin kerran lyönyt päänsä. Silloin äiti oli ollut täynnä lääkkeitä, nyt hän oli kipeästi niitä vailla. 

Annan arki rytmittyy Elenan voinnin mukaan. Hengähdyshetket huonojen kausien välillä ovat tärkeitä, silloin voi viettää aikaa kavereiden kanssa, olla kuin kuka tahansa nuori. Silloin ei tarvitse juosta hädissään yönselkään apua hakemaan. Silloin voi nukkua rauhassa. Elenan rinnalla Annasta varttuu vastuuntuntoinen huolehtija ja selviytyjä, joka ymmärtää, että se on sairaus joka muuttaa äitiä. Annan on oltava urhea, sillä isä on kuollut ja isosiskokin muuttanut kauas kotoa. Elena tarvitsee Annaa ja Anna hyväksyy osansa.

Se on tapahtunut, monta muutakin asiaa on tapahtunut, ja nekin kuuluvat minun elämääni. Minä olen tässä ja tällainen sen takia että ne asiat ovat tapahtuneet minulle, minä olen ne elänyt. Kaikella on tarkoituksensa, kaikelle löytyy paikkansa, kaikki on tarpeellista.
Väistämätöntä.

Luin itse asiassa melkein päivälleen kolme vuotta sitten Maria Vaaran Likaiset legendat ja kirja teki syvän vaikutuksen. Maria Vaara oli skitsofreniaa sairastava kirjailija, joka ammensi kirjoissaan omista kokemuksistaan hyvin voimakkaasti, väkevästi. Pari vuotta sitten ilmestyi Maria Vaaran tyttären, Sarianna Vaaran omiin kokemuksiin pohjautuva romaani, Huomenkellotyttö. Kirja on ollut ilmestymisestään lähtien lukulistallani, mutta kun lukulistoilla on jo satoja kirjoja, kirja päätyi lukuun vasta nyt kun valitsin sen lukupiirini kirjaksi. Huomenkellotyttö antaa Marian tarinalle toisenkin näkökulman, joskaan ei ehkä ihan niin väkevästi kuin tarinan ainekset antaisivat myöten. Tämä on kuitenkin ihan hyvä juttu, koska tällainen kirja voisi hyvinkin herkästi olla ns. paljastuskirja, jossa olennaisimmaksi asiaksi nousee traumaattisen lapsuuden ja nuoruuden synnyttämätä angstit, kipeät tunteet, syyllistäminen. Sarianna Vaara on kuitenkin kirjoittanut kirjan selvästi äitinsä muistoa kunnioittaen. Varsinkin lapsuusosiot kirjassa ovat ymmärryksen, anteeksiannon kautta väritetyt tai ainakin se tunne lukijana tulee lukiessa. Toisaalta nuori Anna on vielä ollut ehkä kykenemätön syvällisemmin pohtimaan tilanteen aiheuttamien tunteiden olemusta. Aikuisosiossa nousee enemmän jo sitten pinnalle negatiivisiakin tunteita siitä, millaista elämä äidin rinnalla on ollut. Suuttumusta, väsymystä, turhautumista. Moni asia, mitä nuorena ei ole tajunnut, iskee tajuntaan Annalla vasta aikuisena. Vaikka nuori Anna tiesi, miten skitsofrenia kirjoitetaan, vasta aikuisiällä äidin kirjoja luettuaan hän tajuaa, miten sairas äiti olikaan.

Huomenkellotyttö on tärkeä ja taitavasti toteutettu osa Maria Vaaran tarinaa. Toisaalta se on myös mielestäni kasvutarina. Kuinka kasvaa kuitenkin eheäksi ihmiseksi kaikesta kokemastaan huolimatta. Kuinka olla kokonainen kun on rakennettu sirpaleista. Harvoin otan mitenkään kantaa kirjojen kansiin, mutta nyt on sanottava muutama sananen kannesta. Kansi itsessään on kaunis, oivaltava ja värimaailmaltaan miellyttävä. Mutta..Kun ottaa huomioon kirjan sisällön, kansi tuntuu siihen nähden hieman nuortenkirjamaiselta ja kepeältä. Tulee mieleen, onko se ollut joillekin kirjaa tutkineille lukemista estävä tekijä? Jos kansi herättää tyystin erilaisia mielikuvia mitä kirja kuitenkin itsessään on. Toki nämä ovat hyvin yksilöllisiä näkemyksiä mutta aina välillä nousee somessakin pintaan keskustelut siitä, miten ns. vääränlainen kansi voi vaikuttaa siihen ettei tule tartuttua kirjaan. Jotenkin olisin itse kaivannut tälle kirjalle hieman toisenlaista kantta. Lukukokemukseeni se ei vaikuttanut koska olin päättänyt jo lukea tämän, mutta soisin tälle kirjalle enemmän huomiota mitä se näyttää saaneen. Huomenkellotyttö on tärkeä kirja.

Mutta ei kaikkea muistakaan, ei kaikista asioista ja tapahtumista tallenna kuvaa jonka voi nostaa muistilokeroista esille, katsella ja tunnustella vielä vuosienkin päästä. Ei vaikka haluaisi. Ja jotenkin asiat liimautuvat sisälle vaikka ei tahtoisi, liisteröityvät niin tiukasti että niitä ei voi unohtaa, niistä ei pääse koskaan eroon. Mutta ehkä sen pitääkin olla niin.

PS: Lähipäivinä luvassa blogijuttua viime yönä loppuun lukemastani Carl-Johan Vallgrenin Varjopojasta!

lauantai 7. helmikuuta 2015

Jean-Paul Didierlaurent: Lukija aamujunassa

Jean-Paul Didierlaurent: Lukija aamujunassa
Kustantaja: Tammi 2015
Alkuteos: Le Liseur du 6h27 (2014)
Suomentanut: Kira Poutanen
Sivuja: 189

Guylain astui ulos kadulle tuntien päässeensä juuri ulos helvetistä. Kotiin kulkevassa junassa hän veti vihdoin pelastetut paperit esiin ja laski ne varovasti imupaperille, joka imi sisäänsä niiden kuiduissa edelleen olevan kosteuden. Huomenna tässä samassa vaunussa eloonjääneet lopulta kuolivat, kun Guylain vapautti heidän sanansa.

36-vuotias Guylain Vignolles on mies, joka arvostaa rutiineja ja vihaa työtään. Edes sen rutiininomaisuus ei poista sitä tosiseikkaa, että kirjamassojen tuhoaminen makulointikoneella sattuu Guylainin sieluun. Elanto on kuitenkin ansaittava ja päivä toisensa jälkeen Guylain hyppää aamuisin lähijunaan ja matkustaa töihin. Menomatkoilla Guylain kaivaa laukustaan esiin Koneen syövereistä pelastamiansa satunnaisia sivuja ja alkaa lukea niitä ääneen. Sisällöllä ei ollut merkitystä, vain sillä, että Guylain luki tekstin ääneen. Guylain lukee ja muut matkustajat sukeltavat hetkeksi toisiin maailmoihin häntä kuunnellessaan. Päivä töissä vie Gyulainin voimat ja takaisin tullessaan hänkin haluaa vain upota harmaaseen matkustajien massaan. Eräänä päivänä Guylain löytää junavaunusta punaisen muistitikun, joka sisältää tuntemattoman naisen, Julien kirjoituksia arjestaan. Julien kirjoittamat tekstit herättävät jotain uinuvaa Guylainin sisimmässä ja yhtäkkiä arki ei näytäkään enää niin harmaalta.

Hän veti pahvikansion esiin jaloissaan olevasta salkusta. Vaikka tapahtumasarja ei eronnut mitenkään muista päivistä tarkkaavainen seuraaja saattoi huomata, että Guylainin liikkeet olivat rennompia kuin yleensä. Paha olo, joka tavallisesti kiristi hänen kasvojaa kuin surullinen naamio oli poissa.

Ranskalaisen Jean-Paul Didierlaurentin esikoisteos Lukija aamujunassa on kirja, joka ikään kuin kuuluu jokaisen todellisen kirjanystävän lukemistoon. Se ei sinällään ole kaunokirjallisesti ajateltuna mikään poikkeuksellinen helmi, mutta aiheensa ja ihastuttavan tyylinsä myötä viehättävä pieni ranskalainen herkku, joka muistuttaa miten tärkeää lukeminen on. Didierlaurent kirjoittaa sujuvasti tai ainakin tällainen kuva välittyy hyvästä suomennoksesta. Joitakin vuosia sitten minussa syttyi kipinä ja palo ranskalaisiin elokuviin ja kirjallisuuteen. Koin Lukijan aamujunassa alusta asti hyvin elokuvallisena mielessäni ja melkein saatoin kuulla Amelie-elokuvan musiikin korvissani. Niin ihanan ranskalaista! Kiehtovia henkilöitä kirjassa on useita, joskin enemmistön tarinat jäävät vielä viimeisen sivun jälkeen auki ja elämään lukijan mielessä erilaisina vaihtoehtoina miten heille käy. Itse Guylain on erikoinen mies. Vaikka hän on vasta 36-vuotias, koin hänet monin paikoin vanhempana sieluna. Hänen huvittavan tarkat rutiininsa, lemmikkikultakala ja aito rakkaus kirjoihin tekevät hänestä sympaattisen henkilön. Kovan kohtalon Koneen uumenissa kokenut Giuseppe puolestaan on sangen omalaatuinen persoona, josta lukisi mielellään lisääkin. Julie sitten, tuo salaperäinen nainen, herättää lukijan kiinnostuksen teksteillään ja erityisesti hänestä olisi lukenut enemmänkin kirjassa.

Minulla on vihko täynnä tätini tätismejä. Olen kerännyt niitä viidenneltä luokalta lähtien, ja aina lähettyvillä olevassa kierrevihkossani on niitä jo aikamoinen kokoelma. Osaan ne kaikki ulkoa. Tätismi numero 8: Vaikka hymy ei maksa mitään, sen avulla voi ansaita paljon. Numero 14: Pienet hädät eivät paljon tuota. Numero viisi, se on kaikista lyhyin mutta oma suosikkini: Pissa ei ole leikin asia.

Näin jälkikäteen ajattelen, että olisin lukenut mieluusti enemmänkin tätä kirjaa. Nyt vajaa kaksisataasivuinen teos kyllä viihdytti ja viehätti mutta toisaalta jätti pienen nälän lukea vielä vähän lisääkin. Nautin kirjan tunnelmasta ja siitä sivujen läpi puskevasta ranskalaisuudesta, jonka ilmapiirissä mielelläni viettäisin tovin jos toisenkin. Ja tietenkin oman taikansa tuo se kirjojen ja lukemisen tiivis maailma, joka kirjassa monin tavoin näyttäytyy. Lukemisella on merkitystä.

Siitä puheenollen, huomenna vietetään Lukurauhan päivää, hienoa! Itse aion lukea huomenna niin paljon kuin vain muilta touhuilta ehdin. Lukupinossa on ylimpänä tällä hetkellä Anna Perhoa, Sarianna Vaaraa ja vaikka mitä muutakin kiinnostavaa odottamassa vuoroaan. Mitä sinä luet huomenna?