keskiviikko 27. tammikuuta 2016

Hugh Howey: Kohtalo

Hugh Howey: Kohtalo
Kustantaja: Like 2015
Alkuteos: Dust ( 2013)
Suomentanut: Einari Aaltonen
Sivuja: 392

Juliette seisoi ilmalukossa kaasun pihistessä hänen ympärillään. Puhdistusasu pusertui hänen ihoaan vasten. Häntä ei pelottanut niin kuin edellisellä kerralla kun hänet oli lähetetty ulos, mutta häneen ei myöskään pesiytynyt niin monia muita riipivä, pettävä toivo. Jossain järjettömien unelmien ja toivottoman kauhun välissä orasti halu tuntea maailma. Ja tarve tehdä siitä parempi.

Siilon saagan päätösosa Kohtalo heittää lukijan siihen, mihin sarjan ensimmäinen osa Siilo jätti; Siilo numero 18 ei ollutkaan ainoa Siilo, vaan niitä oli paljon enemmän. Totuus, jota heille oli uskoteltu, olikin tyystin toisenlainen. Alunperin siilon mekaanikkona toiminut Juliette, Jules, on päätynyt monen mutkan kautta siilonsa pormestariksi. Jules tietää siiloa ympäröivästä maailmasta jotain sellaista, joka on mullistanut hänen käsityksensa kaikesta. Jules yrittää saada muutkin siilolaiset näkemään sen mitä hänkin, mutta ihmiset ovat epäluuloisia. Mutta siilo numero 18 ei ole ainoa, joka taistelee selviytymisestään...

Ja sitten ajatus jysähti hänen päähänsä kuin jakoavain kalloon. se musersi hänet kuin valtava petos. Aivan kuin häntä aina hyvin palvellut kone olisi pettänyt hänet, aivan kuin luotettava pumppu olisi yhtäkkiä ja ilman syytä alkanut toimia takaperoisesti. Se musersi, ikään kuin rakastettu olisi kääntynyt selin, kun hän oli putoamaisillaan, ikään kuin hänelle olisi yhtäkkiä selvinnyt, ettei vahva side ollut katkennut, vaan ettei sitä ollut koskaan oikeasti ollutkaan. 

Siilon saaga on kokonaisuutena erittäin koukuttava ja kiehtova dystopia. Nyt kaikki osat lukeneena sanoisin, että ensimmäinen osa on yksittäisenä osana vahvin, mutta jokaisessa kolmessa osassa on kyllä omat vahvuutensa. Joskin Kohtalon kanssa oli aluksi samaa kuin Siirroksen; takeltelin hieman sen kanssa, että kuka kukin oli ja miten linkittyi tarinaan. Siksi uskon, että kaikista parhaimman lukukokemuksen saagasta saa lukiessaan kaikki kolme osaa lyhyellä aikavälillä. Kuitenkin, siilojen maailmat ovat miljöönä niin minun makuuni, että olisin viipynyt niissä pidempäänkin. Howey on luonut saagaan useita kiinnostavia henkilöitä, jotka tuovat oman juonteensa tarinaan. Juonen rakenne on mielestäni myös kunnianhimoinen, ajatuksia herättävä. Ihminen on itse itsensä pahin vihollinen. Sen verran kovasti pidin tästä saagasta, että uskon lukevani sen vielä joskus uudestaan juurikin niin, että luen kaikki osat joko putkeen tai ainakin lyhyellä aikavälillä. Näin vahvasti toisiinsa linkittyvistä trilogian osista on oikeastaan aika hankala kirjoittaa hirveästi ilman, että väkisin tulee jo kertoneeksi enemmän kuin haluaisi. Siksi päätänkin tämän tähän ja sanon, että jos haluat pohtia, onko maailma ja ihmiset pelastamisen arvoisia, lue ihmeessä Siilon saaga!

" Odota", Charlotte sanoi. " Haluatko tietää totuuden?" Hän kääntyi ja nyökkäsi pressujen alla lepäävien lennokkien suuntaan. " Mitä jos lakkaisit uskomasta siihen, mitä sinulle kerrotaan? Älä päätä vaiston varassa, kehen voit luottaa. Anna minun näyttää sinulle. Katso omin silmin, mitä ympärillämme tapahtuu.

tiistai 26. tammikuuta 2016

Kalle Lähde: Happotesti

Kalle Lähde: Happotesti
Kustantaja: Otava 2016
Sivuja: 269

Herään vaimon ravisteluun ja huomaan makaavani rappukäytävässä. Nousen horjuen ylös ja seuraan vaimoa, rakasta vaimoa, hissiin. Poski tuntuu kummalliselta ja tunnustelen sitä kädellä. Se on kipeä ja siihen on painunut hiekanmurusia. Olemme vaiti. Minulle ei ole hajuakaan kellonajasta saati tapahtumien kulusta. Seuraan vaimoa kotiin kuin koira isäntäänsä.

Kalle Lähteen vahvasti omakohtaisessa esikoisromaanissa Happotestissä kirjan päähenkilö on jo syvällä alkoholismin kiroissa, mutta ei itse näe juomisessaan ongelmaa. Ongelma on lähinnä vaimo ja muut ulkopuoliset, jotka eivät ymmärrä, että miehen on tehtävä mitä miehen on tehtävä. Jos mieli tekee kapakkaan parille, tai vähän useammallekin, niin mitä pahaa siinä on? Ei edes tiuhaan housuun turahtavat paskat hidasta itseään suoranaisena gentlemannina pitävää juoppoa näkemään tilanteensa karmeutta. Elämänhallinnasta ei ole voitu puhua enää pitkään aikaan, vaikka toki jos häneltä itseltä kysytään, homma on hallussa. Vaimo raivoaa tasaisin väliajoin, mutta kuitenkin suostuu hakemaan miehensä kotiin tämän luoviessa juopotteluputkiensa välissä mitä kummallisimmissa tilanteissa. Nätisti ja katuvana kun pyytää, saattaa vaimo jopa heltyä hakemaan jääkaappiin "korjaussarjaa". Ihan vain muutaman. Edes katkaisuhoito ei muuta tilannetta kuin pieneksi hetkeksi, sillä kohta mennään taas ja lujaa. Viinan kutsu on niin väkevä, ettei sitä voi estää. Lääkkeitä ja viinaa sekaisin, mitä vain että lentoon pääsee. Eihän hänellä ongelmaa ole, toisin kuin muilla.

Vanhan koulukunnan juoppoja on nyt enää nimeksi. Nykyään enemmistö on narkomaaneja ja kaikenlaisia sekakäyttäjiä. Minä en käytä kuin lääkärin määräämiä pillereitä ja niitäkin vain tarpeeseen. Muutenkin porvarillinen koti tallentavine digiboxeiseen auttaa erottumaan sekakäyttäjistä. Istun aivan eri portaalla, siellä ylempänä.

Kun Kuningas Alkoholi lähtee viemään, se voi viedä alkoholistin niin elämän laitamille, ettei voi kuin ihmetellä miksei ulkopuolelta puututa hanakammin vaikka hälytysmerkit ovat niin räikeät. Sosiaalisilta taidoiltaan taitava juoppo osaa puhua läheisten ja vieraiden suut ja silmät täyteen omaa harhaista maailmaansa, jossa mitään ongelmaa ei ole. Kaikkihan on ihan hallinnassa, onhan? Toisaalta alati lupauksensa ja raitistumisyrityksensä itse torpedoiva alkoholisti saa jossain vaiheessa varmasti lähipiirinsä niin turtumaan tilanteeseen, ettei enää jakseta puuttua. Aika tunnistettu fakta lienee se, että varsinkin alkoholismissa vaikka ulkopuolisia auttajia olisi kuinka monta, on avainasemassa alkoholisti itse. Niin kauan kun ei itse tunnusta ongelmaa, on mahdoton yrittää edes päästä kuiville. Ja siitäkin on usein vielä pitkä matka siihen, että aidosti haluaa päästä kuiville. Kirjan minä-kertojalta tuntuu puuttuvan sekä tietämys omasta tilasteen sekä halu yrittää päästä viinan kiroista aidosti eroon.

Yritin kerran lukea Juha Vuorisen Juoppuhullun päiväkirjaa, mutta jätin kesken. Valtavan suosion saanut kirja(sarja) ei vain kolahtanut minuun. En jaksanut nauraa alkoholistin toilailuille enkä jaksa tehdä sitä vieläkään. Toki harmittomiin hiprakka- ja humalatiloihin voi tietyn määrän komiikkaa lisätä mutta itse en näe siinä enää mitään hauskaa, kun kyseessä on jo selkeä alkoholismi josta revitään huumoria. Ymmärrän kyllä, että se naurattaa monia, ei siinä mitään sinällään. Siksi pienin ennakkoasetelmin tartuin Lähteen kirjaan, mutta koska olin lukenut hänestä mielenkiintoisia haastatteluja lehdistä, kiinnostuin ja päätin kokeilla. Hyvä niin. Happotesti ei ole mikään iloinen kirja ja vaikka muutamassa kohdassa ripaus vahvan itseironian sävyttämää mustaa huumoria välähtääkin, se ei ole itsetarkoitus kirjassa, tai näin minä sen tulkitsin. Happotesti on raa'an rehellinen ja suorastaan paikoin yököttävän suorasukainen, kuten kuuluukin olla. Vakavassa alkoholismissa ei ole mitään hauskaa ja varsinkaan ihailtavaa. Lähde kuvaa kouriintuntuvalla tavalla alkoholistin sairasta mielenmaisemaa, kun elämää hallitsee vain ja ainoastaan juominen. Mielenmaisemaan mukaan hyppäämällä onnistuu jotenkin ymmärtämään ripauksen siitä, miksi juoppo sortuu kerta toisensa jälkeen. Se vetää hiljaiseksi, ahdistaa, mietityttää ja surettaakin. Se vakavoiduttaa pohtimaan, millaisen helvetin keskellä moni suomalainenkin oman tai läheisenkin alkoholismin takia elää. Se voi ensin vähän naurattaa, mutta naurun ytimestä nouseekin lopulta syvä pala kurkkuun. Lähde onnistuu kirjallaan nostamaan esille jotain todella merkityksellistä kulttuuristamme. Se on koruttoman rehellinen alkoholistin ääni, jonka täytyy tulla kuulluksi.  Ehkä se myös saa ihmisiä herkemmin puuttumaan tilanteisiin, joissa sitä puuttumista tarvittaisiin.



tiistai 5. tammikuuta 2016

Renée Knight: Kenenkään ei pitänyt tietää

Renée Knight: Kenenkään ei pitänyt tietää
Kustantaja: Otava 2016
Alkuteos: Disclaimer (2015)
Suomentanut: Arto Schroderus
Sivuja: 319 (ennakkokappale)

Kirja kutsui häntä pidemmälle, houkutteli kääntämään sivuja, edemmäs ja edemmäs, kunnes hän tajusi olevansa satimessa. Sanat kimpoilivat hänen aivoissaan ja iskivät sydänalaan yksi toisensa jälkeen. Aivan kuin ihmisiä olisi vyörynyt jonossa laiturilta metrojunan eteen, eikä hän avuttomana kuljettajana voinut mitenkään estää kohtalokasta törmäystä. Oli myöhäistä jarruttaa. Paluuta ei ollut. Catherine oli vahingossa löytänyt itsensä kirjan sivuille kätkettynä.

Sen piti olla vain viaton kirja, jonka lukeminen rentouttaisi Catherinea. Järkytyksekseen hän saa kuitenkin todeta, että salaisuus jonka hän on pitänyt vain itsellään pian parikymmentä vuotta, on päätynyt nyt kirjan sivuille. Paniikissa Catherine yrittää miettiä, miten kirja on päätynyt hänelle, onko joku käynyt heidän kotonaan. Kun Catherine saa kuulla pojaltaan hänen lukevan samaa, lahjaksi saamaansa kirjaa, tietää hän olevansa satimessa. Kuka voi tietää Catherinen menneisyydessä tapahtuneesta asiasta ja miksi hän haluaa tuoda sen julki vasta nyt? Pelko alkaa suistaa Catherinea raiteiltaan ja hänen puolisonsa ihmettelee, mikä Catherinea oikein vaivaa. Miksi hän nousee öisin valvomaan? Onko menneisyys saanut Catherinen vihdoin kiinni?

On jo valoisaa, ja Catherine on aivan uuvuksissa. Jäsenet ovat raskaat, niin painavat, että tuntuu kuin kaikki hänen huomansa tee olisi valunut suoraan käsiin ja jalkoihin painolastiksi.Hän on pehmeä, turvonnut, vetinen möykky. Liikkuessaan hän kuulee nesteen loiskahtelevan sisällään. Myös hänen mielessään kuohuu: hallitsemattomat mielikuvat ja pohjamudista nousseet muistot paiskovat ajatuksia edestakaisin eivätkä suostu kaikkoamaan.

Globe and Mail on kritiikissään todennut Renée Knightin Kenenkään ei pitänyt tietää teoksesta: " Tässä trillerissä kysymys kuuluu miksi, ei kuka tai miten, ja se esitetään äärimmäisen vakuuttavasti." Mielestäni tuohon on kiteytetty todella hyvin teoksen idea. Tarinaa kertoo minä-muodossa ensin mysteerihenkilö, jolla on tietoa Catherinen menneisyydestä. Samaan aikaan tarina etenee myös Catherinen silmin mutta kolmannessa persoonassa kerrottuna. Tämä vaihteleva kerronnanmuoto tekee oman kiehtovan lisänsä kirjaan. Aika pian selviää, kuka minä-kertoja on ja lukija saattaa jo hetken harmitella, että tässäkö tämä nyt oli? Että kaikki on jo selvää ennen kuin puoliväli on kunnolla ylitetty. Mutta vähänpä lukija tietää. Vetävä ja koukuttava teksti vaatii kääntämään ahnaasti sivu toisensa jälkeen siitä huolimatta ja ennen kuin lukija tajuaakaan, häntä on kalautettu yllätyksen halolla päähän.

Mielestäni Knightin teos asettuu aika luontevasti esimerkiksi Gillian Flynnin ja Paula Hawkinsin psykologisten trillereiden joukkoon. Kirjojen joissakin päähenkilöissä on aina vähemmän pidettäviä, suorastaan välillä jopa vastenmielisiäkin henkilöitä. Toisaalta psykologinen lataus on aika voimakas ja jossain vaiheessa tarinaa lukijan jalkojen alta vedetään matto tehokkaasti. Sinällään Kenenkään ei pitänyt tietää ei nouse genressään mitenkään ylitse muiden, mutta onnistuu kyllä lunastamaan paikkansa joukossa. Ehdottomasti psykologisten trillereiden ja pageturnereiden ystäville!

perjantai 1. tammikuuta 2016

Ida Simons: Tyhmä neitsyt

Ida Simons: Tyhmä neitsyt
Kustantaja: Gummerus 2016
Alkuteos: Een dwaze maagd (1959)
Suomentanut: Sanna Van Leeuwen
Sivuja: 190

"Aikuiseksi kasvaminen tuo mukanaan paljon ikäviä asioita, mutta ainakaan sitten ei tarvitse enää käydä koulua", sanoin Milille, kun palasimme jälleen arkeen  vihaamassani rakennuksessa. Mili ei ollut samaa mieltä. Hän kävi koulua mielellään, ja isoksi kasvaminenkin vaikutti hänestä oikein mukavalta. Sai valvoa niin pitkään kuin halusi ja ajaa autoa ja käydä juhlissa milloin huvitti. En sanonut vastaan vaikka tiesin paremmin. Aikuisena oleminen merkitsi: valehtelemista, rahahuolia ja mahakipuja.

12-vuotias juutalaistyttö Gittelin perhe oli paennut ensimmäisen maailmansodan jaloista Belgiasta Alankomaihin. Sodan jälkeen muu suku oli palannut takaisin kotiin, mutta Gittelin perhe joutui jäämään, sillä isä ei ollut aikanaan tajunnut hankkia Belgian kansalaisuutta. Tasaisin väliajoin Gittelin äiti sai tarpeekseen Gittelin isän kanssa riitelystä ja lähti tyttärensä kera sukulaisten hoiteisiin Antwerpeniin. Dramaattiset " emme ehkä koskaan tule takaisin "-lähdöt päätyivät kuitenkin aina takaisinpaluuseen. Aluksi Gittel ei riemastunut Antwerpenin reissuista, mutta tutustuessaan aatelisperhe Mardellin aikuiseen tyttäreen Lucieen, saavat matkat uuden merkityksen. Gittel ihailee Lucieta monin tavoin ja kokee saaneensa jotain uutta ja merkityksellistä elämäänsä tuttavuuden myötä. Gittel pääsee myös soittamaan pianoa ja hetken kaikki tuntuukin suorastaan täydelliseltä. Elämällä on kuitenkin oma oppituntinsa Gittelille annettavana ja Gittel joutuu kokemaan elämän nurjan puolen karvaasti. Nuori, älykäs mutta vielä sangen naiivi tytönmieli joutuu koetukselle kun Gittel huomaa, ettei moneenkaan ihmiseen voi luottaa. Onko elämässä mitään järkeä, onko unelmistakaan enää mitään iloa?

Ida Simonsin Tyhmä neitsyt on merkillinen pieni romaani. Sen on kirjoittanut saksanjuutalaisen kauppiasperheen tytär Ida Simons jo vuonna 1959. Idan oma perhe muutti ensimmäisen maailmansodan aikaan Belgiasta Alankomaihin ja myöhemmin toisen maailmansodan aikana Ida itse joutui oman puolisonsa ja poikansa kanssa pakenemaan kodistaan. He päätyivät keskitysleireille, joista kuitenkin selvisivät hengissä. Iso merkitys oli varmasti Idan lahjakkuudella pianonsoitossa, sillä hän piti leireillä jopa konsertteja. Lopulta se oli heikko terveys, joka nujersi Idan ja hän kuoli vain vuosi Tyhmän neitsyen julkaisemisen jälkeen. Puoli vuosisataa kirjan ensijulkaisemisen jälkeen eräs hollantilaiskustantaja löysi Tyhmän neitsyen äitinsä hyllystä ja ihastui. Kirja julkaistiinkin Hollannissa 2014 ja siitä tuli valtaisa menestys. Kirjaa on kutsuttu " Alankomaiden Stoneriksi " sekä Simonsia itseään "Antwerpenin Austeniksi ". Mielestäni nuo kaksi vertausta kuvastavatkin täydellisesti kirjaa! Simonsin kirjoitustyylissä on monin paikoin samaa nerokkaan napakkaa ja hyväntahtoisen ironista otetta kuin Austenin kirjoissa. Toisaalta itse tarina on kokonaisuudessaan jollain tapaa arkinen, vaikka näyttämönä toimiikin maailmansodan jälkeinen aika. Simons kuitenkin kirjoittaa tavalla, joka puhuttelee lukijaa ja saa kurkistamaan rivien väleihin, taakse, syvempiin merkityksiin. Stonerissa oli tätä samaa, joskin paljon voimakkaammin. Ymmärrän ja allekirjoitankin siis molemmat vertaukset.

On tavallaan aika merkillepantavaa, että vaikka teksti on kirjoitettu tosiaankin jo puoli vuosisataa sitten, se on kuitenkin niin raikkaan ja tuoreen tuntuinen kuin nykypäivän kirjallisuus. Ja kun ottaa huomioon, että kirja on esikoisteos, se on yllättävän varma, vakuuttava sellaiseksi. Kirjassa on poikkeuksellisen perusteellinen esipuhe, joka mielestäni hienosti tiivistää Ida Simonsin taustat ja herätti ainakin minussa halun tutkia kirjailijan elämää laajemminkin. Virkistävä poikkeus tämän aihepiirin kirjoissa, jotka yleensä väkisinkin ovat aiheensa takia rankkoja, raskaita ja voimakkaasti koskettaviakin. Gittelin tarina jää mietityttämään kyllä ja linkittyy mielessä väkisin itse kirjailijaan ja hänen kohtaloonsa.