tiistai 20. toukokuuta 2014

Kristina Ohlsson: Nukketalo

Kristina Ohlsson: Nukketalo
Kustantaja: Schildts 2010
Alkuteos: Askungar 2009
Suomentanut: Outi Menna
Sivuja: 428
Mistä minulle: Oma ostos

- Juna, pieni Nukkeni, kaiku kuiskasi. - Et arvaakaan, mitä kaikkea ihmiset unohtavat sinne. Etkä arvaa, kuinka vähän muut ihmiset kiinnittävät huomiota ympäristöönsä. Ne jotka eivät unohda mitään, matkustavat vain. Koska sitä ihmiset junassa tekevät, Nukkeni. He matkustavat. Eivätkä he silloin näe mitään.

Ruuhkajunassa Tukholman ja Göteborgin välillä matkustaa myös nuori äiti Sara Sebastiansson pienen tyttärensä Lilianin kanssa. Välipysäkillä Sara astuu hetkeksi junasta ulos vaunun vierelle puhumaan puhelimessa rauhassa, jättäen Lilianin penkille nukkumaan. Erään käänteen johdosta Sara kuitenkin jää itse junan kyydistä Lilianin jatkaessa matkaa kohti Tukholmaa. Iäkäs junaisäntä Henry Lindgren huomaa yksinäisen Lilianin ja jää vahtimaan tyttöä samalla kun puhelimitse selvittää mihin tytön äiti oikein jäi. Mutta sitten seuraavassa vaunussa kuuluu alkavan rähinä ja Henry aikoo vain lyhyesti poiketa katsomaan tilanteen. Juna saapuu asemalle ja Lilianin penkki on tyhjä. Jäljelle ovat jääneet vain pienet sandaalit lattialla. Kukaan ei ole nähnyt mitään. Lilianin on onnistunut kadota täydestä junasta kuin savuna ilmaan.

Kokenut poliisi Alex Recht saapuu pienen tutkijaryhmänsä kanssa asemalle selvittämään Lilianin kohtaloa. Sarakin on päässyt lopulta perille vain todetakseen, että Lilian on kadonnut. Alexin ryhmään kuuluu innokas poliisikollega Peder Rydh sekä akateemisesti koulutettu kriminologi Fredrika Bergman. Kolmikon kemiat eivät kohtaa kaikilta osin, sillä niin Alex, Peder kuin muutkin kollegat laitoksella suhtautuvat Fredrikaan nihkeästi. He näkevät Fredrikan kylmänä ja lahjattomana riesana, ulkopuolisena. Fredrikan akateeminen tausta tuntuu olevan monelle punainen vaate ja toisaalta hänen viileä työminänsä samanlainen ärsyke. Mutta miten väärässä kollegat ovatkaan Fredrikan suhteen, monessakin asiassa. Muiden mennessä sitä oletettavinta tutkintalinjaa, Fredrikan vaisto sanoo muuta. Tutkimusryhmän aika tuntuu menevän osin niin keskinäiseen valtataisteluun kuin omien ongelmien vatvomiseen, kunnes sitten saapuu uutinen, jota he pelkäsivät...

Ohlsonin Nukketalo sekä hänen kaksi seuraavaakin romaania ovat odottaneet jo tovin hyllyssäni. Nyt, jo neljännen Fredrika Bergman -romaanin ilmestyessä olen alkanut saada niin paljon kehuja Ohlssonin kirjoista, että päätin napata tämän ensimmäisen osan hyllystä luettavakseni. Pienen Lilianin katoaminen tuntuu olevan vain jäävuoren huippu synkeässä rikosvyyhdissä, jonka juuret ulottuvat pitkälle menneisyyteen. Jännittävä ja koukuttavan juonen lisäksi Ohlsson käyttää huolella aikaa kiinnostavien henkilöhahmojen luomiseen ja heidän sisäisen maailman valottamiseen lukijalle. Tämä vahva henkilökuvaus ei kuitenkaan estä tapahtumia vyörymästä painostavalla otteella loppuun saakka ja siten luodan täysiverin dekkarikokemuksen. Ohlsson onnistui vakuuttamaan minut siinä määrin jo tällä esikoisellaan, että varmasti luen nuo hänen kolme muutakin romaania! Pidin myös siitä, että Ohlsson uskalsi kuljettaa juonta ei niin tyypillisiin ratkaisuihin. Lukijana ei voinut tuudittautua siihen tunteeseen, että kyllä kaikki menee parhain päin ja se on dekkareissa oiva ominaisuus ja lisää yllätyksellisyyttä.

Surulla oli niin monet kasvot, niin monta vaihetta. Joku, Alex ei muistanut kuka, oli sanonut että suuren surun kestäminen oli yhtä vaikeaa kuin kävely yhden yön paksuisella jäällä. Hetkittäin kaikki tuntui sujuvan hyvin, mutta välillä jää särkyi ja ihminen vajosi mustaakin mustempaan pimeyteen.


lauantai 17. toukokuuta 2014

Antti Tuomainen: Tappaja, toivoakseni

Antti Tuomainen: Tappaja, toivoakseni
Kustantaja: Like 2013 (pokkari)
Sivuja: 243
Mistä minulle: Oma ostos

Ennen kaikkea, kysymys oli jumalasta ja jumalan kuvasta, ihmisestä. Jumala antaa ihmiselle mahdollisuuden valita. Ja kun jumala ei ole juoksupoika eikä se ilmoita lehdissä, on ihmisen itse tehtävä valintansa. Jokaisen ihmisen, myös minun. 

Valinnan eteen joutuu toipuva alkoholisti Anto, kun vanha kaveri Pete pyytää häntä kostonsa välineeksi. Pete pyytää Antoa tappamaan kaksi vankilasta juuri vapautunutta tappajaa, jotka surmasivat Peten vaimon Saran viisi vuotta sitten raa'asti metrossa. Pete uskoo, että aikanaan vähemmän rehtiä elämää viettänyt Anto on valmis päästämään Saran tappajat päiviltä, varsinkin kun hän tarjoaa suuren summan rahaa Antolle. Antoa painaa vanhat velat ja arki tuntuu yllättävän nihkeältä sekä hankalalta kun ei vietäkään enää päiviä tolkuttomassa kännissä. Puolella miljoonalla Anto kuittaisi velat ja pääsisi omassa elämässä eteenpäin. Uuden elämän kynnyksellä seisoo myös ihana Frida, johon Anto on tutustunut AA-tapaamisissa. Fridallakin on oma mutkikas menneisyys, mutta Frida ei halua katsoa taaksepäin vaan tulevaisuuteen.

Kaksi henkeä. Puoli miljoonaa. Olisiko se niin helppoa? Eikö Saran tappajat ansaitse kohtalonsa, sillä surmasivathan he Saran metrossa silmittömällä raakuudella edes tuntematta Saraa. Sara oli vain huonoksi onneksi sattunut istuutumaan metrossa noiden kahden piripään eteen. Kaikki tuntuu ensin aika selvältä keikalta, mutta selvänä olon myötä Anto on alkanut käymään sisäistä monologiaan entistä voimakkaammin ja kosto, niin oikeutetulta kun se Saran kohtalossa tuntuisikin, ei Anto yhtäkkiä olekaan varma mistään. Anto ei koe enää olevansa vastuussa teoistaan vain itselleen, sillä yhteinen elämä Fridan kanssa tuntuu todennäköisemmältä päivä päivältä. Mitä uusi elämä häneltä vaatii ja ennen kaikkea kuinka paljon hän on itse siitä valmis maksamaan?

Luin tovi sitten Antti Tuomaisen Synkkä niin kuin sydämeni ja kertaheitolla tykästyin hänen tyyliinsä kirjoittaa ja rakentaa tarinaa. Kohtalaisin odotuksin siis tartuin tähän teokseen, jonka nappasin mukaani viikolla kun olin taas Helsingissä suorittamassa opintojani. Pakko tähän alkuun muuten mainita tuosta kuvasta jonka siellä otin, että oli aika mystinen tunnelma kun tajusin kirjaa lukiessani olevani yhdessä kirjan tapahtumapaikassa. (Kuva otettu Urheilutalon Cumulus-hotellin ikkunasta.) Tuomaisen luomat päähenkilöt ovat näiden kahden kirjan perusteella jotenkin niin rikkinäisiä mutta kuitenkin samalla sympaattisia ja hyväntahtoisia, heihin on helppo kiintyä ja ymmärtääkin. Kuten Synkkä niin kuin sydämeni -kirjassa, tässäkin kosto näyttelee merkittävää osaa. Pidin tavasta miten Anto pohtii koston tematiikkaa ja toisaalta itse koko ajan ikään kuin kävelee heikoilla jäillä, jotka voivat sortua väärästä askeleesta milloin vain. Koston rinnalla tässä kulkee myös jonkinlainen rakkaustarina Anton ja Fridan suhteen myötä. Juu, kyllä minä taas tykkäsin! Tulen kyllä lukemaan kaikki muutkin Tuomaisen teokset, ehdottomasti!

Katsoin sitä silmiin aikani, yritin olla yhtä viileä kuin se.
- Emmä ennen ollut.
- Sä joit. Älä masennu. Elämässä on muutakin.
- Muutakin kuin tappaminen?

- Muutakin kuin tappaminen.

Juttua kirjasta löytyy myös Jorin blogista!

keskiviikko 14. toukokuuta 2014

Herkullinen kirjavinkki: Juustokakut

Hannah Miles: Juustokakut -60 suussasulavaa leivonnaista
Kustantaja: Gummerus 2014
Sivuja: 144
    
Gummerukselta ilmestyi kevättalvella ihana Juustokakut -kirja, joka pelkällä kauniilla ja herkullisella kannella herätti tämän kotileipurin mielenkiinnon. Varsinkin vielä ollessani kotiäitinä, leivoin viikottain, joskin juustokakkuja harvemmin. Nyt kun arkea siivittää perheen lisäksi työ ja harrastukset, tulee leivottua harmillisen vähän. Juustokakut ovat kuitenkin niin älyttömän näppärä ja nopea herkku valmistaa, että kiireinenkin ehtii sellaisen jossain muodossa tehdä. Ja mikä parhainta, juustokakun voi hyvin pakastaakin ja ottaa sieltä sitten vain sulamaan vähän ennen tarjolle laittoa.

Milesin Juustokakut -kirjassa on alussa mukavan lyhyt ja informatiivinen osuus, josta saa kokemattomampikin leipuri varmasti riittävät tiedot ryhtyäkseen kokeilemaan näitä herkkuja. Yksinkertaisimmillaanhan juustokakku ei tarvitse edes liivatetta ja mikä mukavinta, tuskin koskaan uuniakaan. Toki uunissakin paistettavia juustokakkuja on, mutta suurin osa näistä tehdään ihan kekseistä murustamalla rasvan kera pohja ja täyte hyydytetään jääkaapissa. Minulle oli muuten yllätys, että edes liivatetta ei tarvita välttämättä, riippuen toki täytteen muista ainesosista. Suurin tärppi tuossa alun osuudessa minulla liittyy juuri liivatteeseen. Olen jostain saanut päähäni, että nesteen johon liivatteet liotetaan, täytyy olla kiehuvan kuumaa, mutta näin ei ole. Itse asiassa tämä lienee se syy, miksi usein liivatteella hyydyttämäni kakkutäytteet eivät olekaan hyytyneet hyvin, kun olen käyttänyt kiehuvan kuumaa vettä.

Kirjasta löytyy juustokakkuja niin perinteisiä, nopeita ja vähän arkisempia kuin sitten niitä jo haasteellisempia gourmee-versioitakin. Jokaiselle herkkusuulle jotakin! Mukavaa on myös se, että osa tehdään suoraan valmiisiin annoskokoihin vaikkapa ihan juomalaseihin! Koska olen itse tällainen kokeileva kokki ja leipoja, sekä toisaalta myös vatvomista harrastava päättämätön Vaaka-ihminen, en osannut valita yhtä tiettyä kakkua vaan teinkin sovelletun version. Yhdestä otin pohjan ja toisesta täytteen. Lopputuloksena tällainen herkku, joka muuten menikin sitten hujauksessa perheen kera :)



PS: Blogini täyttää ensi kuussa jo huimat NELJÄ VUOTTA!! Se taitaisi olla arvonnan paikka, vai mitä tuumaatte?

lauantai 10. toukokuuta 2014

Jeannette Walls: Lasilinna

Jeannette Walls: Lasilinna
Kustantaja: Bazar 2014
Alkuteos: The Glass Castle (2005)
Suomentanut: Raija Rintamäki
Sivuja: 361
Mistä minulle: Kustantajalta

Äiti sanoi aina, että ihmiset huolehtivat lapsistaan liikaa. Pienenä tekee hyvää vähän kärsiä, hän sanoi. Se teki kehon ja sielun immuuniksi, ja siksi hän viis veisasi meidän itkuistamme. Itkevän tenavan paapominen vain yllyttää sitä parkumaan, hän sanoi meille. Sillä vahvistetaan ei-toivottua käyttäytymistä.

Näin uskoi Rose Mary Walls, taiteilijasielu joka perusti perheen toisen taivaarannanmaalarin, Rexin kanssa. Lapsista huolehtimisen sijaan sekä Rose Mary että Rex ovat kiinnostuneita enemmän omien haaveidensa tavoittelusta. Rex haaveilee rakentavansa vielä jonain päivänä perheelleen komean lasilinnan, Rose Mary puolestaan maalaa tauluja oman näyttelyn toivossa. Omatoimiset lapset valmistaa ruokansakin itse ja erään kerran Jeannetten ollessa vasta kolmevuotias, hän onnistuu polttamaan itsensä pahasti nakkeja keitellessä. Edes ihosiirrot ja sairaalassa olo eivät lannista onneksi Jeannettea mutta toisaalta eivät myöskään hillitse Rose Marya tai herätä hänessä vähäisiäkään äidinvaistoja. Vaikka sairaalaväki on huolissaan Jeannetten kotioloista, itsevarma Rex hakee Jeannetten kotiin kesken toipilasajan. Matkan on jatkuttava, sillä Wallsin perhe ei kauaa yhdessä paikassa majaile. Vaihtuvat ja usein sangen askeettiset asuinolot yhdessä epävakaiden vanhempien kanssa tekevät Wallsin sisarusparven elosta yhtä aikaa jännittävää, rankkaa mutta toisaalta ainutlaatuista, jos lasten silmiin katsotaan. Erityisesti isä hyvinä ja suht selvinä hetkinään kertoo lapsille toinen toistaan hurjempia tarinoita ja vie heitä paikkoihin, joihin normaali vanhempi tuskin lastaan veisi. Jeannetten suhde isään on läheisempi kuin Brianin ja Lorin ja Jeannette ymmärtääkin isäänsä ehkä kaikista parhaiten koko perheestä.

Kuulin ihmisten supattavan hullusta humalaisesta ja tämän likaisista ryysyläislapsista, mutta kukapa olisi piitannut siitä mitä he ajattelivat? Kenenkään toisen kättä ei ollut nuollut gepardi.

Vuodet vierivät ja se lapsen silmin nähty viehätys omalaatuisesta elämäntavasta alkaa vähitellen kadota. Tilalle tulee usein häpeä, pettymys ja suuttumuskin siitä, miksi elämä on sellaista. Sisaruskatraan varttuessa heille käy selväksi, että toteuttaakseen omia unelmiaan, heidän on ehkä jokaisen kyettävä jättämään vanhemmat omilleen. Se, mikä vielä vuosia sitten oli ennemminkin hauskaa seikkailua, onkin lopulta muuttunut esteeksi omalle onnelle ja elämällä ylipäätään. Jeannette näkee vanhempiensa kyvyttömyyden vanhemmiksi, mutta toisaalta ymmärtää heidän rakastavan omalla, erikoisella tavallaan lapsiaan. Kun lukija matkaa Wallsin perheen historiassa hetkeen jolloin Jeannette on itsekin jo aikuinen, hän huomaa ettei Jeannette ole katkera, vaikka elämä meni kuten meni. Kaikesta koetusta, häpeästä ja surustakin huolimatta hän muistuttaa meitä kaikkia siitä, että jokaisella kiinnostavalla ihmisellä on menneisyys.

Amerikkalaisen kirjailijan ja journalistin Jeannette Wallsin lapsuus ei varmasti ole tavanomaisimmasta päästä vaan oikeastaan jo sieltä äärilaidoilta. Alkoholisti-isä joka ei kaihtanut fyysistä väkivaltaakaan pahimpina hetkinään ja ailahtelevainen boheemi-äiti loivat Jeannetten ja hänen sisarustensa lapsuudelle rankat puitteet. Sellaiset, joihin täällä Suomessa olisi kyllä puututtu viranomaistaholta aktiivisemmin. Wallsin Lasilinna on omaelämäkerta, mutta kirjoitettu niin taitavasti, että omaelämäkertakirjallisuuteen perinteisesti liittyvän kerronnallisuuden lisäksi se on vahvasti tarinallinen kaunokirjallisessa mielessä. Se on myös poikkeuksellinen sen suhteen, että Walls ei ryve itsesäälissä vaan näkee kauheuksienkin keskellä usein hyvyyttä ja ennen kaikkea ymmärrystä. Siitä syntyy sinällään hurjaan ja ahdistavaankin viitekehykseen harvinaisen lämminhenkinen tarina selviytymisestä sekä toisaalta anteeksiannon ja ymmärryksen kauneudesta.

"Ollaan taas lähdössä seikkauluun, Jeannetteseni. Eikö olekin hienoa? " Äidin silmät olivat kirkkaat. " Minä en voi elää ilman jännitystä!"

perjantai 2. toukokuuta 2014

Paksukaisten kesäkuu



Hyllyssäni ( ja niissä lukemattomissa pinoissa ympäri kotiamme...) on odottanut jo luvattoman kauan moni ihana, kiehtova paksukainen lukemistaan. Tiedättekö...paksujen kirjojen lukemiseen liittyy minulla ainakin sellainen jännä, kutkuttava tunne. Ikään kuin lupaus kiehtovasta ja pitkästä lukukokemuksesta, vaikka eihän kirjan sivumäärä tietenkään ole mikään laatutae. Tätä onkin vähän vaikea selittää. Toisaalta oman säväyksensä tuo varmaan se, että paksuille kirjoille on pakko ottaa se oma aikansa. Nyt kun arkeni on äärimmäisen hektistä työn, opiskelun, perhearjen jms myötä, huomaan jättäväni paksummat kirjat odottamaan jotenkin otollisempaa aikaa. Eräänä iltana sain kuitenkin ajatuksen, että entä jos ottaisin osalle noista ihanuuksista ihan oman teemakuukauden ja pääsääntöisesti lukisin vain niitä. Kesälomasuunnitelmat ovat vielä vähän auki, mutta varmasti sen verran aktiivista menoa kuitenkin, ettei paksukaiset pääse mukaan mahdollisille reissuille. Niinpä päätin pyhittää kesäkuun noille paksukaisilleni :) Hyllystäni toki löytyy noita lajitovereita enemmänkin, mutta näiden vetovoima on nyt suurin minulla. Aika näyttää, kuinka moni tulee ensi kuussa luettua, mutta onneksi tämä ei ole niin vakavaa, vai mitä ;) Sen haluaisin kuulla teiltä, millä kirjalla aloitan?