lauantai 31. maaliskuuta 2012

Harjukaupungissa tapahtuu: Kirjamessut 2012

Täällä harjukaupungissamme on tänä viikonloppuna käynnissä iso tapahtuma, Elämysviikonloppu, jossa yhtenä osana ovat kirjamessut. Vaikka Kirjamessut ovat vuosi vuodelta pienentyneet, on se kuitenkin jokavuotinen must-tapahtuma lukutoukalle. Niinpä sukelsin tänään Kirjamessujen maailmaan heti aamupäivästä. Vielä aamupäivällä varsinkin Kirjamessu-puolella oli väljää ja saikin hyvin katseltua pöytien tarjontaa. Pääsin myös kuulemaan heti ensin Manuela Boscoa, jonka teos Ylitys julkaistiin viime kuussa. En ole lukenut teosta, ja olen itse asiassa suhtautunut siihen hieman vastahankaisesti, mutta nyt kuultuani varsin sympaattisen oloista Boscoa, kiinnostukseni kirjaa kohtaan heräsi. 

Useammassa eri pisteessä oli mahdollista päästä kuuntelemaan kirjailijoiden haastatteluja sekä myös hakemaan signeerauksia kirjoihin. Olen yleensä keskittynyt enemmän kirjapöytien tutkailuun, mutta tänä vuonna kuuntelin myös tovin Kjell Westöä, Viivin ja Wagnerin luojaa Juba Tuomista, Katja Kettua yhdessä Katariina Vuorisen ja Pirjo Hassisen kanssa Pimppini on valloillaan -antologian myötä sekä Fingerborin luojaa Pertti Jarlaa. Olisin halunnut myös kuulla vielä Lumen sylin kirjoittajaa Satu Grönroosia, Jari Tervoa Laylan tiimoilta, Syvä pään kirjoittanutta Eeva Rohasta ja monia muita. Vajaa neljän tunnin kiertely alkoi kuitenkin jo tuntua jaloissa ja kotona odotti kipeä kuopus, joten päätin luovuttaa suosiolla.

Olen aika nirso ostaja ollut melkeinpä joka vuosi näillä Kirjamessuilla, sillä koen että pääsääntöisesti moni kirja löytyy halvemmalla netistä. Toisaalta antikvariaattien tarjontaa on ihana päästä tutkailemaan, mutta tänä vuonna niitäkin oli messuilla enää harmillisen vähän. Oi niitä aikoja, kun antikvariaateille oli varattu messuilla oma hallin puolikas! Kuitenkin on melkein velvollisuus, ihana sellainen, aina jotain ostaa messuilta. Niinpä ostin uutena Hienoimmat nukkekotini 5e sekä Sofi Oksasen Stalinin lehmät 8e. Lisäksi ostin muutamia ihania postikortteja, sekä ns. matkaikonin. Varttikarjalaisena olen vuosia haaveillut sellaisen hankkimisesta omista sukujuurista muistuttamaan. Pyörähdin myös Ruokamessujen puolella ja sieltä sainkin ostettua mausteita monta pussia sekä tuoretta leipää. Kaiken kaikkiaan oikein mukavat messut, vaikka joka vuosi suren sitä, että Kirjamessut pienenevät entisestään. Kuitenkin olen iloinen, että meillä ylipäätään on tällainen vuosittainen tapahtuma! Messuille muuten ehtii vielä huomennakin, jos kiinnostaa! Lopuksi tunnelmapaloja kuvien muodossa messuilta, olkaas hyvä!


 Manuela Bosco oikealla



 Messutunnelmaa



 Messutunnelmaa



 Katariina Vuorinen, Katja Kettu, Pirjo Hassinen



 Juba Tuomola vasemmalla



 Pertti Jarla



Kirjoja...kirjoja!

ps: Lupasin arvontaa kun lukijapaneelissa on 200 lukijaa. Nyt luku näyttää olevan jo 201, joten viimeistään ensi viikolla arvontaa luvassa!



torstai 29. maaliskuuta 2012

Chevy Stevens: Kadonnut

Chevy Stevens: Kadonnut
Kustantaja: Bazar 2012
Alkuteos: Still Missing 2010
Suomentanut: Jaakko Kankaanpää
Sivuja: 362

Kaikki tuntui tapahtuvan hidastettuna. Tunsin aseen hiertävän selkärankaani, kun hän työnsi minua sillä eteenpäin. Hän patisti minut ulos ovesta ja alas portaita pientä sävelmää hyräillen. Kävellessämme hänen autolleen hän kuiskasi korvaani:
"Ota rauhallisesti. Teet täsmälleen niin kuin minä sanon, että kaikki menee hyvin. Ja muista hymyillä."

Eräänä kauniina elokuisena sunnuntaina kiinteistövälittäjä Annie O'Sullivan on jo lopettelemassa asuntonäyttöään, kun pihaan ajaakin vielä pakettiauto. Aurinkoisesti hymyilevä mies pahoittelee olevansa myöhässä, mutta toivoisi vielä kovasti näyttöä. Hetken mietittyään Annie päättää hoitaa vielä näytön, vaikka mielessä siintää jo sovittu illallinen poikaystävän Luken kanssa. Ennen kuin Annie on edes kunnolla päässyt esittelemään taloa, tuntee hän aseen selässään ja tulee tempaistuksi tapahtumaketjuun, jollaisesta moni näkee painajaisia. Tuntematon mies sieppaa hänet, kuljettaa syrjäiseen vuoristomökkiin jota selvästi on valmisteltu huolella jollekin vankilaksi. Ja se joku on Annie.

Vähitellen Annielle käy selväksi, että mies, Friikki on seurannut häntä jo pidemmän aikaa. Friikki tuntuu tietävän myös Annien menneisyydestä kipeitä asioita, joista Annie ei haluaisi puhua, kenellekään. Friikillä on sairaita pakkomielteitä, joita hän toteuttaa Annieen häikäilemättä. Hän kontrolloi Annieta kuin nukkea määräämällä mihin Annie pukeutuu, milloin käy wc:ssä tai mitä hän puhuu. Pahinta kuitenkin ovat hetket, kun hän kerta toisensa jälkeen raiskaa Annien. Selviytymishaluinen Annie alkaa muistella kaikkia katsomiaan rikossarjoja ja profiloida mielessään Friikkiä, jotta pystyisi paremmin pitämään itsensä hengissä hänen armoilla. Vähitellen Annielle käy kuitenkin selväksi, ettei mies ole aikeissa tappaa häntä vaan hänellä on tyystin toisenlaisia suunnitelmia. Suunnitelmia, jotka vievät Annien yhä syvemmälle väkivallan ja riiston maailmaan. Päivät vaihtuvat viikoiksi ja lopulta kuukausiksi, eikä painajaiselle näy loppua. Kaiken epätodellisen keskellä Annie saa hetkittäin lohtua kirjoista, joita hän joutuu lukemaan Friikille. Mitä pidemmälle aika kuluu, alkaa Annie hetkittäin tuntea jopa pientä sääliä Friikkiä kohtaan hänen kertoessaan omasta elämästään. Mutta Annie ei hetkeksikään unohda, että hänet on kaapattu kylmäverisesti keskelle kauheinta painajaista, josta hän tahtoo pois. Kadonnut on psykologinen trilleri, jossa keskiössä on niin kaapatun naisen mielenmaisema pahimman painajaisen keskellä kuin sen jälkeenkin, sekä sairaan psykopaatin luoma maailma pienessä vuoristomökissä. En koe hirveästi spoilaavani, jos kerron, että heti kirjan ensimmäisestä lauseesta käy ilmi, että Annie kertoo tarinaansa psykiatrin vastaanotolla. Näin ollen Kadonnut on myös eräänlainen selviytymistarina.

Odotin kovasti tätä kirjaa, sillä trillereiden ystävänä kirjan aihepiiri tuntui erittäin lupaavalta. Mutta...voi että. Jokin alkoi tökkimään jo muutaman kymmenen sivua luettuani. Vaikka Annie sanoo jo ensimmäisen luvun alkupuolella: " Ja ai niin, yksi juttu vielä, jos se sinua mietityttää. Ei. En minä aina ollut näin kauhea", siitä huolimatta en vain päässyt kunnolla sinuiksi hänen kanssaan. Annien puhe vilisee oikeasti vähän väliä helvettiä, kusipäätä, paskaa jms. Oletan, että kirjailijalla on ollut ajatus sillä ilmentää hänen traumaattista mieltään ja ahdistusta, mutta jotenkin koen että vähempikin olisi riittänyt. En tarkoita, etteikö kirjoissa saa olla kiroilua, vaan korostan sitä, miten ja missä asiayhteyksissä käytetään. Toisaalta Annie puhuu välillä muutenkin esimerkiksi Friikille sanoin, jotka sopisivat minusta enemmän teinin kuin kolmekymppisen kiinteistövälittäjän suuhun. Parhaimmillaan yhdellä sivulla Annien puheessa ja ajatuksissa on kolme helvettiä tehokeinoina. Esimerkiksi tässä se on ihan luonteva tehosana: "Se alkoi kylvettämisellä - oliko se hänen versionsa esileikistä? - ja muuttui myöhemmin rajuksi. Mitä helvettiä se oikein tarkoitti?" Kun taas sitten seuraavissa se tuntuu tyystin turhalta: " Etenkin kun Christina ja Tamara tienasivat hirveitä summia, niin kuin äiti muisti muistuttaa, ja helvetti sentään, minäkin halusin hienon auton." Tai: " Minulle tuli tietysti heti mieleen, että voisin muuttaa, mutta minä helvetti sentään rakastan sitä taloa." En tiedä, onko kirjailija halunnut esittää Annien tällaisena vai onko kyse enemmän englannin kielen ja suomen kielen sävyeroista. Kuitenkin tämän takia Annie jäi jotenkin etäiseksi. Vaikka toki monin paikoin kun hän juttelee psykiatrilleen, kaapatun naisen trauma tulee esille uskottavana ja väkevänä.

Mutta, sitten siihen toiseen muttaan. Sen sijaan, että kirjailija olisi keskittynyt menemään syvemmälle traumatisoituneen naisen mieleen ja ennen kaikkea eheytymiseen, tilalla tuleekin vielä uusi jännityskuvio, joka huipentuu lopulta kieltämättä hieman yliampuvaan ratkaisuun. Positiivista toki on, etten etukäteen osannut arvata kyseistä juonenhaaraa. Kirjaa on kehuttu kovasti ulkomaisissa arvosteluissa, mutta minun on omaksikin harmikseni todettava, että en lämmennyt tälle kovin paljoa. Odotin niin paljon, mutta lukukokemus  värittyi liikaa ärsytyksellä noiden mainitsemieni asioiden takia, ja siksi jäi aika latteaksi. Kirjan teemat sinällään ovat isoja: on kidnappausta, murhaa, raiskausta, insestiä ja muutama muukin asia, joista en voi kertoa koska samalla spoilaisin. Vaikka annan lukukokemukselleni pisteitä vain kahden verran, kannattaa kurkata ulkomaisia arvioita, sillä vaikka tämä ei ollut minun kirja, se on ollut monen muun.

2/5

keskiviikko 28. maaliskuuta 2012

Kate Morton: Paluu Rivertoniin

Kate Morton: Paluu Rivertoniin
Kustantaja: Bazar 2011
Alkuteos: The House at Riverton / The Shifting Fog
Suomentanut: Helinä Kangas
Sivuja: 608

Hymyilen, sillä tiedän, etten pysty pysäyttämään tätä tarinaa enempää kuin ajan kulkua. En ole niin romanttinen, että kuvittelisin sen haluavan tulla kerrotuksi, mutta olen riittävän rehellinen tunnustaakseni että minä haluan kertoa sen.

Ihana, ihana, ihana! Olen vuoden pantannut tämän blogistaniassa paljon esillä olleen kirjan lukemista, sillä olen rehellisesti sanottuna hieman pelännyt. Kun kirja ilmestyi, olin heti innoissani, sillä kirja vaikutti kaikin tavoin minun kirjaltani: ajankuvaa 1900-luvun alun Englannista, luokkayhteiskunnan  kuvasta ja kiehtova kartanomiljöö. Innostukseni hieman laantui, sillä sieltä täältä arvosteluista luin osan kokeneen varsinkin kirjan alun hieman pitkästyttäväksi ja itse tarinankin ehkä liian kliseiseksi tai heppoiseksi. Kirjan huikea sivumäärä, yli 600-sivua toki myös vaikutti siihen, että lopulta kirja jäi hyllyyni odottamaan vuodeksi lukemistaan. Kun vetämässäni lukupiirissä toivottiin kirjaa eri aikakaudelta, tuli mm. tämä heti mieleeni ja valikoituikin lopulta huhtikuun kirjaksemme. Kerron lukukokemuksesta enemmän myöhemmin, sillä palataanpas ensin itse kirjaan ja tarinaan.

Eletään vuotta 1999 ja 98-vuotias arkeologian tohtori Grace Bradley, joka aikanaan liittyi upean Rivertonin kartanon elämään tiiviisti, viettää nyt elämänsä ehtoopäiviä vanhainkodissa. Vuoden 1924 traagisisista tapahtumista Rivertonissa ollaan tekemässä elokuvaa ja Grace saakin yhteydenoton nuorelta ohjaajalta Ursulalta, joka haluaisi haastatella Gracea. Alun epäröimisen jälkeen Grace suostuu tapaamaan Ursulan tietäen, että se mistä hän on vaiennut jo vuosikymmenien ajan, on nyt väkisin puskemassa pintaan. Samaan aikaan Gracella on huoli tyttärensä Ruthin pojasta Marcuksesta, joka tuntuu kadonneen. Rivertonin muistelu saa Gracen vajoamaan syvälle kipeisiinkin ja salattuihin muistoihin, aikaan jolloin hän oli vielä nuori tyttö ja ensin sisäkkönä Rivertonissa ja myöhemmin kartanon vanhimman tyttären, Hattfordin Hannahin kamarineitinä. Muistot palaavat yksitellen ja etenevät vääjäämättä kohti tuota traagista kesäistä juhlaa, jolloin kuuluisa nuori runoilija Robbie Hunter ampui itsensä Rivertonin kartanon rannalla.

Grace päätyy kartanoon sisäköksi äitinsä avustamana vuonna 1914. Gracen äiti itsekin oli palvellut Rivertonissa ennen Gracen syntymää. Hän ei kuitenkaan mielellään puhu tarkemmin niistä ajoista Gracelle, kuin ei myöskään siitä, kuka tai missä Gracen isä on. Vaatimattomista oloista lähtöisin oleva Grace tottuu pian kartanon ylelliseen elämäntyyliin, vaikkakin vain palvelusväen näkökulmasta. Erityisesti Grace kuitenkin ihastuu Hattfordin sisaruksiin, jotka viettävät lomiaan kartanossa. Hannahin, Emmelinen ja Davidin tiivis suhde kiehtoo Gracea. Vuosien saatossa Grace lähentyykin erityisesti Hannahin kanssa siinä määrin, että Hannahin avioituessa ja muuttaessa Lontooseen, lähtee Grace mukaan. Sisareton Grace vaalii Hannahin ystävyyttä sydämessään ja on valmis jopa uhraamaan omat henkilökohtaiset haaveensa Hannahin myötä. Sillä kerran, eräänä kylmänä aamuna, eräällä kujalla heidän törmätessään, he sitoivat ystävyytensä säikeet ja Gracen sydämeen syntyi vakaa kiintymyksen ja omistautumisen side. Ja sen siteen eteen Grace on valmis tekemään asioita, jotka nyt Gracen noita vuosia muistellessa nousevat kivuliainakin hänen mieleensä.

Todellisen elämän käännekohdat ovat salakavalia. Ne menevät ohi huomaamatta, pitämättä itsestään ääntä. Ne voivat olla menetettyjä tilaisuuksia, tai katastrofeja, joita erehtyy pitämään onnenpotkuina. Käännekohdat erottuvat vasta jälkeenpäin, kun yrittää luoda järjestystä ihmiselämän sekaiseen tapahtumavyyhteen. 

Kuten postauksen alun hehkutus ehkä antoi ymmärtää, tämä kirja olikin peloista huolimatta minulle napakymppi! Kirja tempaisi maailmaansa jo ensimmäisiltä sivuilta niin voimakkaasti, etten voinut kuin ahmia sivu toisensä jälkeen ja nauttia. Siinä missä osa on kokenut kirjassa tiivistämisen varaa, olisin minä voinut lukea vielä enemmänkin. Toki tarinaa olisi voinut tiivistää, mutta itse nautin siitä, että sain lukea tätä reilun kuudensadan sivun verran. Olen jotenkin valtavan viehtynyt tuohon ajankuvaan sekä ns. kahden kerroksen väkeä-teemaan. Myös sota tuo oman leimansa tarinaan ja vaikka itse arki Rivertonissa ei kauheasti sodan myötä muutu, niin se jättää jälkensä kuitenkin ihmisiin monin, traagisinkin tavoin. Pidin itse asiassa molemmista aikatasoista ja oli jotenkin lohdullista lukea melkein satavuotiaan Gracen ajatuksia ja pieniä arjen rutiineja vanhainkodissa. Vaikka kirjan takakansi mainostaa kirjan olevan tarina murhasta, valheista ja salaisuuksista, niin koen kuitenkin oman lukukokemuksen kannalta olennaisemmaksi juuri sen kiehtovan ajankuvan, yhteiskuntaluokkien välisten erojen maailman sekä vahvan niin sisarus-, kuin rakkaustarinankin. Morton kirjoittaa todella vetävästi ja osaa luoda vahvan miljöön tarinalle. Toki tunnistan näin jälkikäteen analysoiden juonen tietyt ehkä kliseisyydet tai viihteellisyyden nimissä kenties haetut pienet yliampuvuudet, mutta minun lukukokemusta se ei haitannut yhtään. Olin kuin kala vedessä tämän kirjan maailmassa. Kirjan alussa olikin paljon yhtäläisyyksiä yhteen suosikkisarjaani Downton Abbyyn, mikä varmaan omalta osalta vahvisti lukukokemusta. Takakannen vihjeistä ja lukemistani arvosteluista huolimatta kirjan ns. loppunäytös oli minulle yllätys ja siten tarjosikin loppuun vielä hienon vau-efektin.

Paluu Rivertoniin on ehdotonta lukuromaanien aatelia, jonka pariin kaipasin vähän väliä kesken arjen touhujen. Se tarjosi minulle sopivassa suhteessa niin vahvaa ajankuvaa, ihanaa kartanomiljöötä, hienoa sisarus- ja henkilötarinaa kiehtovalla pienellä jännityslisällä. Olenkin innoissani, että pääsen keskustelemaan tästä ensi viikolla lukupiirissä muiden kanssa. Tämä on luettu monessa blogissa, mutta linkitän tähän nyt vain Amman, koska hän on lukenut tämän ihan äsken sekä Jaanan, jonka arvostelun lopusta löytyy linkkilistaa moneen muuhun arvosteluun.

5/5

Nappaan tällä pisteen Ikkunat auki Eurooppaan-haasteeseen sekä kuittaan yhden luetuksi  TBR100 -listastani!

lauantai 24. maaliskuuta 2012

Joel Haahtela: Tule risteykseen seitsemältä

Joel Haahtela: Tule risteykseen seitsemältä
Kustantaja: Otava 2002
Sivuja: 207

Kuljetamme mukanamme salaisuuksia, jotka elävät meissä lausumattomina sanoina, selittämättöminä tekoina, kivettyneinä muistoina asioista, jotka ovat kauan sitten unohtuneet.

Pienestä portugalilaisesta merenrantakylästä, Ajudasta Lissaboniin päätynyt fado-kitaristi Augusto saa enoltaan kirjeen, jossa eno kertoo Ajudan olevan vajoamassa vähitellen mereen. Yhdessä yhtyeensä kanssa Augusto päättää lähteä matkaan kohti Ajudaa, poiketen ensin Oportossa isossa musiikkikilpailussa. Yhdessä Pedron, Josên, Inêksen sekä Fernandon kanssa Augusto hyppää soittimineen tuttuun vanhaan rämisevään volkkariinsa ja suuntaa kohti pohjoista, kukin omia vaiettuja suruja ja haaveita sisimmässään kantaen.

Mereen vajoava kotikylä ei ole ainoa syy, miksi  Augusto haluaa palata vuosien jälkeen Ajudaan. Augusto on saanut kuulla, että hänen suuren nuoruudenrakkautensa Lenan puoliso on kuollut, ja Augusto tuntee jälleen voimakkaana Lenan sydämessään. Paluu kotikylään nostaa voimakkaasti Augustolle pintaan suuria tunteita isää, skandinaavista perhostutkijaa August Kalmia kohtaan. Miestä jonka hän on nähnyt ainoastaan yhdessä vanhassa valokuvassa. Isä on hänelle haavekuva, jonka hän on hartaudella vuosien varrella rakentanut mieleisekseen.

Matkan varrella Augusto saa kuulla yllättäviä tarinoita siitä, miten Pedron, Inêksen ja Josên polut ovat kohdanneet aikanaan. Elämän yllätyksellisyys saakin Auguston pohtimaan myös omaa elämäänsä tarkemmin, ja mitä lähemmäs pohjoinen tulee, sitä syvemmälle muistojen virtaan Augusto mielessään ajautuu.

Miksi puhun tästä kaikesta? Ehkä olen viime päivinä ollut ymmärtävinäni jotain tai ehkä jokin on muuttumassa. Tosin kaikki näyttää samalta kuin ennenkin. Fernando syö appelsiinia auton takaosassa ja kinastelee Pedron kanssa. Josê ajaa autoa, tosin tavallista kovempaa, kirskautellen renkaita mutkissa. Inês on hieman päivettynyt ja hänen vartaloaan verhoaa tumma kangas. Minä katselen kumpuilevia öljypuunlehtoja ja mietin, minkälaista olisi taas katsella Lenaa, painaa huulet hänen vartalonsa poimuihin.

Tule risteykseen seitsemältä on kuin raukea, lämmin kesäpäivä, kun kypsät hedelmät notkuvat puissa ja kenelläkään ei ole kiire minnekään. Se on kuin kaunis nainen kesämekossaan valuttamassa tuoreen appelsiinin mehua huulilleen. Yhtälailla se on myös kuin pimenevä ilta meren rannalla, kun taivas värjäytyy tummaksi ja aallot käyvät kohisten rantahietikolle. Se on kaikkea sitä. Tarina täynnä pieniä jalokivia sanojen muodossa. Lauseita jotka haluaisi tatuoida sieluunsa. Haahtela kirjoittaa sinänsä pienistä tapahtumista suurin tunnelatauksin ja merkityksin. Tarinan taustamiljöönä toimiva Lissabon ja toisaalta pienet kyläpahaset tulevat lähelle elävinä, voimakkaina. Lukiessa voi kuvitella itsensä vaeltelemaan tuonne kapeille kujille Portugaliin Fadon soidessa taustalla, kuin elokuvassa. Kirjan elokuvamainen, kauniin viipyilevä tunnelma vangitsee. Haahtela kirjoittaa jotenkin hyvin yleismaailmallista tekstiä, mikä mielestäni on täällä Suomessa aika harvinaista. Jo Elenaa lukiessa tuli tunne, että luen jonkun kuuluisan eurooppalaisen kirjailijan teosta. Haahtelan tuotanto onkin saanut täällä kirjablogistaniassa paljon huomiota ja kehuja, eikä suotta. On hän kyllä omaa luokkaansa monella tapaa. En oikein osaa edes tämän enempää avata lukukokemusta, sillä kirja tulee jotenkin niin liki hassusti. Olo on yhtä aikaa levoton mutta lohdullinen. Tätä kirjoittaessani olen kuunnellut repeatilla tätä Marizan kappaletta. Sulkekaa silmänne, kuunnelkaa..ja ehkä saatte kiinni tunteestani:



Haahtelasta ovat lumoutuneet myös Katja Sara Joana Pekka ja Jum-Jum

5/5

perjantai 23. maaliskuuta 2012

Ann Rosman: Noitavasara

Ann Rosman: Noitavasara
Kustantaja: Bazar 2012
Alkuteos: Själakistan 2010
Suomentanut: Anu Koivunen
Kansi: Nina Leino
Sivuja: 437

Åkerström, Trollhättan, syyskesä 1958
Suljettu ovi

Kellarin portaiden alimmalla askelmalla istui pieni, laiha poika, jolla oli likaiset hiukset ja resuiset vaatteet. Hänen takanaan oleva ovi oli kiinni, eikä hän ollut enää aikoihin katsonut sitä toivoen, että se avattaisiin. Pojan katse oli kiinnittynyt ilmaan tai kenties paksuun kiviseinään hänen edessään.

Viisikymmentä vuotta myöhemmin samassa ruotsalaisessa Marstandin pikkukaupungissa koululaisten luokkaretki katkeaa järkyttävällä tavalla. Koululaiset löytävät vanhan Carlstenin linnoituksen raunioilta uhrikiveltä keskiaikaisiin vaatteisiin pukeutuneen päättömän naisen ruumiin. Samoihin aikoihin vanha rouva Wilson löytää rakkaasta puutarhastaan ihmisen pään. Rikoskonstaapeli Karin Adlerin loma loppuu tylysti, kun hän saa soiton työpaikaltaan ja epäsuoran käskyn lähteä tutkimaan tapausta. Eron jälkeen veneeseensä Andanteen muuttanut Karin kun sattuu sopivasti olemaan Marstandin satamassa. Kun Karinille kollegoineen selviää, ettei rouva Wilsonin puutarhasta löytynyt pää kuulukaan uhrikiveltä löytyneelle naiselle, on hämmästys suuri.

Työuupumuksen myötä sairaslomalle jäänyt IT-konsultti Sara on kiinnostunut kotiseutunsa vaietusta historiasta; 1600-luvun aikaisista noitaoikeudenkäynneistä ja haluaisi kotiseutumuseon nimissä järjestää niistä näyttelyn. Sara innostuu tutkimaan erityisesti kuuluisan, noidaksi tuomitun Malin Backenin jälkeläisten historiaa. Saran työnantaja suhtautuu penseästi hänen sairaslomaansa ja työterveyslääkäri painostaa Saraa palaamaan töihin, vaikka Sara ei ole vielä kunnolla työkykyinen.

Marstandissa kokoontuu keski-aikaiseen roolipeliin innostuneita larppaajia. Samaan aikaan katoaa museosta vanha pyövelinmiekka. Pian löytyykin lisää surmattuja naisia ja alkaa näyttää todennäköiseltä, että surmaaja yrittää jäljitellä 1600-luvun noitaoikeudenkäynneissä käytettyjä julmia rangaistuksia. Kun Karin uppoutuu yhä syvemmälle paloittelumurhien selvittämisessä, joutuu hän lopulta kyseenalaistamaan jopa läheistensä rehellisyyttä. Kuka surmaa naisia julmilla tavoilla ja miksi? Mitä tapahtui eräälle pienelle pojalle, joka oli teljettynä ensimmäiset vuotensa pimeään, kosteaan kellariin?

Ruotsalainen Ann Rosman on julkaissut tätä ennen Majakkamestarin tyttären, josta ovat kirjoittaneet mm. Norkku ja Maria. Majakkamestarin tytär esitteli jo tässä kirjassa avainasemassa olevan Karenin kolleegoineen, Saran sekä muitakin marstandilaisia. Yleensä tykkään aloittaa tällaiset dekkarisarjat alusta juuri siksi, että suhde henkilöhahmoihin syventyy luontevasti. Vaikka en ole lukenut Majakkamestarin tytärtä, nyt en malttanut odottaa tämän Noitavasaran kanssa. Mukavasti Rosman alussa hieman valottaakin päähenkilöiden taustoja, ja siten heidänkin tarinaansa koin pääseväni vielä oikein mainiosti mukaan. Kuten Hanna Kirjainten virrassa osuvasti kirjoittaa, Noitavasara on varsinainen page turner! Lumiomenassa puolestaan Katja vertaa tätä Camilla Läckbergiin ja sama tunnelma tuli minullakin mieleen kirjaa lukiessa. Luettuani yhden kirjan molemmilta, väittäisin että molemmat panostavat ihailtavasti kirjan henkilöhahmoihin, miljööseen ja tunnelmaan. Toisaalta se voi olla hieman kuin kaksiteräinen miekka, eli syyllisen henkilöllisyyden ennalta-arvattavuus voi dekkareiden lukijaa harmittaa. Arvasin tässäkin syyllisen, joskaan en motiiveja täysin, jo hyvissä ajoin ennen loppua. Mutta sitten kuitenkin Rosman sekoitti syyllisen suhteen ainakin minun pakkaani ihan kunnolla ja vasta viime metreillä sain vahvistuksen aavistukselleni.

Dekkareiden/ jännäreiden lukijana olen vuosia pitänyt tärkeänä kriteerinä sitä, että syyllinen paljastuu vasta lopussa. Nyt kuitenkin ihan vuoden sisällä olenkin alkanut nauttimaan enemmän muusta sisällöstä enkä enää niin harmittele, vaikka syyllinen olisikin tiedossa jo hyvissä ajoin. Olen jotenkin alkanut ajatella, että hyvän jännäritarinan todelliset ansiot ovat tekstin, henkilöiden ja miljöön rikkaudessa. Rosmanin tekstiä onkin ilo lukea, sillä hän kuljettaa tarinaa sujuvasti ja vahva tunnelma kantaa kirjan alusta loppuun. Niin rikoskonstaapeli Karin kuin IT-konsultti Sara tulivat jotenkin lähelle sillä Rosman avaa aika paljon heidän henkilökohtaista elämää. Toisaalta pieni ruotsalainen merenrantakaupunki Marstand luo kiehtovat puitteet tyrskyineen ja tuulen tuiverruksineen itse tarinalle. Päätarinan yhteys 1600-luvun noitavainoihin on myös todella kiinnostava elementti ja niin tarinasta kuin lopuksi Jälkisanoista näkee Rosmanin perehtyneisyyden asiaan. Sinällään tuntuu, että Noitavasara lähentelee jo hyvää lukuromaaniakin, mikä on dekkareille tietenkin harvinaista. Rosmanin ratkaisu kuljettaa tarinaa kahdessa aikatasossa on myös hyvä ratkaisu ja tuo lisää jännitettä tarinaan. Pienen kellariin lukitun pojan tarina koskettaa voimakkaasti. Kirjaa on pakko senkin vuoksi ahmia sivu toisensa jälkeen, että pojan kohtalo selviää. Kaiken kaikkiaan Noitavasara on vahva kokonaisuus mysteeria, murhaa, henkilötarinaa, psykologista jännitettä ja rikasta miljöötä. Tykkäsin ja aion ehdottomasti lukea seuraavan Rosmanin, joka ilmeisesti julkaistaan ensi vuonna.

4/5

Menneisyyden ovet eivät avaudu narisematta.
Alberto Moravia


PS: Tästä piste Ikkunat auki Eurooppaan-haasteessa

keskiviikko 21. maaliskuuta 2012

TBR100


"Näyttää kyllä aika vaarallliselta tuo sinun hommasi äiti!", totesi esikoiseni kun aloin pinota kirjoja sängynpäätytasolle. Halusin konkreettisesti hahmottaa, miten paljon minulla on omassa hyllyssä jo niitä kirjoja, joiden lukemista odotan. Vaarallista tosiaan ;) mutta ehkä hieman eri merkityksessä mitä esikoiseni tarkoitti. Kyllä, tunnustan: olen kirjahamsteri. Jo vuosia sitten päätin, että omasta kirjahyllystä on aina löydyttävä luettavaa. Aktiivisena kirppiskävijänä olenkin parin vuoden aikana tehnyt valtaisan määrän löytöjä juuri kirppareilta omaan hyllyyn. Kuvan kirjoista 49 kirjaa on kirppareilta ostettu noin 1-3 euron hintaan kappale. Osa kirjoista on kirja-arvonnoista voitettu, osa Adlibriksen ja Citymarketin kirja-alesta ostettu, muutama arvostelukappalekin joukossa on, sekä muutamia kirjakehosta kuukauden kirjoina hankkimiani.

Kun Karoliina kirjoitti Kirjavassa kammarissaan ulkomaisissa kirjablogeissa nyt ilmiönä olevasta TBR-haasteesta, tiesin heti valitsevani kirjat ensi sijaisesti omasta hyllystä, mutta myöskin sillä kriteerillä, että kaikki ovat ennen 2012 julkaistuja. Ulkomaisissa blogeissa aikaa haasteelle on annettu jopa viisi vuotta, mutta itse aíon tehdä omastani vajaan kolmvuotisen, eli vuoden 2014 lopussa teen koosteen, mitä olen listastani lukenut. Teen myös blogiini oman välilehtisivun tälle pian, josta voi seurata, kuinka haaste etenee. Luen nykytahdilla noin vajaan 100 kirjaa vuodessa, joten ottaen huomioon uutuudet jotka haluan heti/pian lukea sekä sitten ne muut mitkä pomsahtavat silmille niin kirjablogeista kuin kirjastonhyllystä, tavoite on ihan realistinen mielestäni. Kuitenkaan en lähde tätä todellakaan suorittamaan ja hampaat irvessä tahkoamaan, sillä lukeminen on niin ihana harrastus ja henkireikä, että sitä en pilaa suoritus- tms. paineilla. Lähinnähän tämä on sellainen mukava kannustin tarttua oman hyllyn kirjoihin hanakammin ja listaihmisena nyt vaan rakastan listojen tekemistä ja niiden seuraamista. Voi siis olla, että vuoden 2014 lopussa en ole lukenut puoliakaan, mutta hei, eipäpäh lopu luettava omasta hyllystä kesken, vai mitä? Koska en omasta hyllystä saanut sentään 100 kirjaa täyteen, loput kirjat ovat niitä jotka aion lainata tai ostaa suoraan omaan hyllyyn jossain vaiheessa. Toisin kuin monissa muissa TBR100-listoissa, minulla on useammalta kirjailijalta parikin teosta, koska valitsin kirjat pääsääntöisesti omasta hyllystä. Joten, tässä tulee minun TBR100-listaukseni:

Omasta hyllystä:

Donald Spoto: Marilyn Monroe
Donald Spoto: Lumous- Audrey Hepburnin elämä
Åsa Larsson: Musta polku
Åsa Larsson: Kunnes vihasi asettuu
Herbjorg Wassmo: Seitsemäs kohtaaminen
Nicole Krauss: Rakkauden historia
Carol Shields: Tavallisia ihmeitä
Juliette Mead: Kaupunkirakkautta
Doris Lessing: Parempien ihmisten lapsi
Doris Lessing: Muutoksen aika
Doris Lessing: Eloonjääneen muistelma
Marianne Fredriksson: Simon
Marianne Fredriksson: Anna, Hanna ja Johanna
Ian McEwan: Lauantai
Ian McEwan: Ikuinen rakkaus
J.M.G. Le Clezio: Harhaileva tähti
Anna Godbersen: Huumaa
David Eagleman: Tarinoita tuonpuoleisesta
Anne Tyler: Amerikan lapset
Majgull Axelsson: Kuistausten talo
Patricia Cornwell: Valokeilassa
Joanne Harris: Suolaista hiekkaa
Joanne Harris: Herrasmiehiä ja huijareita
Lionel Shriver: Kaksoisvirhe
Lionel Shriver: the post-birthday world
Tomek Tryzna: Mene, rakasta
Hasan Ali Toptas: Varjottomat
Michael Ondaatje: Divisadero
György Dragoman: Valkoinen kuningas
Kate Mosse: Labyrintti
Carlos Ruiz Zafon: Enkelipeli
Marian Keyes: Hurmaava mies
Johanna Adorjan: Rakkaudessa erottamattomat
Erlend Loe: Tosiasioita Suomesta
Annelies Verbekes: Kalanpelastaja
Amy Tan: Ilon ja onnen tarinat
Amy Tan: The Kitchen God's Wife
Amanda Eyre ward: Katoamistemppu
Marie Desplechin: Ilman minua
Joyce Carol Oates: Little bird of heaven
Sarah Waters: The night watch
Haruki Murakami: Suuri lammasseikkailu
Monika Fagerholm: Ihanat naiset rannalla
Alice Munro: Viha, ystävyys, rakkaus
Anne B. Bagde: Berliininpoppelit
Maggie O'Farrel: The vanishing Act of Esme Lennox
Zadie Smith: Kauneudesta
Zadie Smith: Valkoiset hampaat
Jonathan Franzen: Muutoksia
Peter Hoeg: Rajatapaukset
Lauren Oliver: Delirium
Noiduttu Jane ( kokoelma)
William Styron: Sofien valinta
Inger Frimansson: Parempi elämä
Brooke Shieds: Tuli sade rankka
Tove Jansson: Muumilaakson marraskuu
Tove Jansson: Muumipappa ja meri
Sean Stewart: Matkijalintu
Johan Theorin: Hämärän hetki
Cecelia Ahern: Suoraan sydämeen
Tess Gerritsen: Voitonmerkki
Markus Zusak: Kirjavaras
Kashuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta
Anna Gavalda: Lohduttaja
Colm Toibin: Brooklyn
John Boyne: Nooa Notkoniitty karkaa kotoa
Aravind Adiga: Viimeinen mies
Jonathan Carroll: Valkoiset omenat
Lisa See: Lumikukka ja salainen viuhka
Jonathan o'Farrel: Terveisiä perheestä
Kate Morton: Paluu Rivertoniin
Julie Orringer: Näkymätön silta
Stephenie Meyer: Vieras
Chelsea Cain: Sydänverellä
Stephen King: Kuvun alla
Stephen King: Tapahtumapaikka Duma Key
Pirkko Saisio: Pienin yhteinen jaettava
Riitta Jalonen: Enkeliyöt
Riitta Jalonen: Rakkausmuistot
Tiina Piilola: Mahdollisten maailmojen paikka
Meritta Koivisto: Lontoolainen rakastaja
Tuija Välipakka: Härkätanssija
Leena Parkkinen: Sinun jälkeesi, Max
Anja Snellman: Paratiisin kartta
Anja Snellman: Parvekejumalat
Pirjo Hassinen: Isänpäivä
Katja Kallio: Elokuvamuisti
Virpi Hämeen-Anttila: Sokkopeli
Virpi Hämeen-Anttila: Toisen taivaan alla
Johan Bargum: Kolme kaksi yksi
Pasi Ilmari Jääskeläinen: Taivaalta pudonnut eläintarha
Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi
Laura Honkasalo: Lumen saartama kahvila
Mikko Karppi: Unkarilainen taulu
Max Manner: 13. huone

Ja nämä seuraavat olen saamassa/hankkimassa/aion lainata:
Joel Haahtela: Tule risteykseen seitsemältä
Seamus Deane: Lukuhetkiä pimeässä
Jodi Picoult: Handle with care
Kjell Westö: Leijat Helsingin yllä
Markku Pääskynen: Enkelten kirja

Siinäpä siis minun "sataseni". Onko listallani paljon jo lukemiasi kirjoja, mitä suosittelet tai onko sellaisia, mitkä haluat itsekin lukea? 

Maaliskuu on ollut minulla monestakin syystä vähän hidastahtisempi lukemisen suhteen, mutta loppuviikosta tulossa juttua eräästä kiehtovasta uutuusjännäristä sekä olen tainnut lupailla, että kun 200 lukijaa tulee lukijapaneeliin, vuorossa myös arvontaa, eli sitäkin odotellessa ;)


lauantai 17. maaliskuuta 2012

Hilja Valtonen: Tarvaatar

Hilja Valtonen: Tarvaatar
Kustantaja: Otava 1959 ( 1. painos 1935)
Sivuja:  205

Olen kuin tien laidassa kasvanut  kiero, poikko-oksainen, vahvarunkoinen kuusi, jota kukaan ei ole hoivannut, ei hellinyt, mutta jokainen nyppinyt, nipistänyt oksan, ken kaksi. Risuharaksi sellainen puu on sopiva, ei joulukuuseksi, jonka ympärillä lapset leikkivät.

Kymmenvuotiaana orvoksi jäänyt Tarvaalan Marjukka tiesi pienestä pitäen, ettei hän ollut opettajien lellikki eikä pihapiirin suosituin tyttö. Isä-Tarvaala oli kuitenkin pienestä pitäen teroittanut tyttärelleen, että oikea Tarvaatar ei itke kuin kuoleman vieraillessa. Setänsä perheen kasvattina asuessaan Marjukka päätti, että täysi-ikäiseksi tultuaan hän ottaa ohjat omaan käsiinsä. Kun Marjukka antaa rukkaset kosijalleen, hänet lähetetään rangaistukseksi karjakkokouluun. Siellä Marjukka tutustuu nuoreen mieheen Amiin, joka saa hänen topakan sydämensä läikehtimään rakkaudesta. Mutta liian helpoksi ei ole vieläkään siloiteltu nuoren Tarvaattaren tietä, sillä Amin käytöksestä loukkaantuneena hän päättää jättää karjakkokoulun ja näyttää Amille. Amin opiskellessa viisivuotisessa seminaarissa opettajaksi, sisuuntunut Marjukka päättää hakea kolmivuotiseen koulutukseen ja valmistua opettajaksi ennen Amia.

Minun olisi pitänyt kumminkin muistaa, etten ollut onnettaren lempilapsi. Mutta nälkäinen pitää pettuakin leipänä. Eikä ole simpukan vika, jos se avatessaan kuorensa saa ravinnon asemasta hiekkasirun sydämeensä.

Sisukas Marjukka keskittyy opettajaopintoihin niin tarmokkaasti, ettei hänellä ole juuri muuta elämää. Uudet haasteet odottavat heti nurkan takana kun hän valmistuu opettajaksi. Vapaita paikkoja on vähän tarjolla, ja yhdessä yhtä aikaa valmistuneen Elsan kanssa he lähettävät sinnikkäästi hakemuksen toinen toisensa perään. Lopulta, yhdeksäskymmenes hakemus tuo toivon tuloksen ja Marjukka pääsee viransijaiseksi Taajaväkiseen kouluun. Siirtyessä sijaisuudesta toiseen, Marjukan mielessä siintää vahvasti toive omasta koulusta. Marjukka ei lannistu monista vaikeuksista, mihin nuori sijaisopettajatar tuntuu törmäävän harva se päivä. Mutta kun eräällä koululla kollegaksi tuleekin tuttu mies menneisyydestä, on Marjukka kovan paikan edessä.

Korvat humisivat kuin sähkölangat pahan ilman aattona. Armas Ohto! Sanokoon nimekseen vaikka Pekka pohto, niin Ami Oxman hän on. Kahta niin samannäköistä ihmistä ei voinut olla.

Nappasin jo viime vuonna ystävän poistokirjapinosta Hilja Valtosen Tarvaatar-teoksen. Kun tovi sitten postaamassani chick lit-jutussa tuli puhetta Valtosen teoksista ns. varhaisina chik lit:n ilmentyminä, päätin vihdoin tutustua paljon kehutun Valtosen teoksiin. Olen aikanaan katsonut paljon vanhoja Suomi-filmejä ja niiden suloisen hupsu nostalgia on jäänyt kytemään mieleeni. Ja nyt se kyllä roihahti jälleen Valtosta lukiessa. Elokuviin en usko enää palaavani, mutta kirjojen sivuilla nautin todella paljon Valtosen pirteästä ja humoristisesta tarinasta. En ole vuosiin enää lukenut puhtaasti romanttisia kirjoja, mutta näköjään tässä muodossa tarjoiltuna sekin menee. Nuoren, kipakan Tarvaattaren edesottamuksista lukiessa tuli vahvasti mieleen myös Jane Austenin luomat itsenäiset ja rakkaudessa itsepäiset naishahmot. Sellaista suloisen hupsua ja kaikessa ennalta-arvattavuudessaan jotenkin lämpimän kotoisaa. Valtosen käyttämä kieli on tarkkanäköistä, nasevaa ja monin paikoin suorastaan hulvattoman hauskaa. Myös ajankuva piirtyy kirjaa lukiessa voimakkaana mieleen ja tuo oman vahvan tunnelmansa. Valtosen kirja on jotain tyystin erilaista, mitä yleensä luen ja täytyy todeta, että tykkäsin! Ehdottomasti aion lukea lisää Valtosen tuotantoa!

4/5

Myös mm. Booksy ja Salla ovat lukeneet Valtosta!

perjantai 16. maaliskuuta 2012

Jodi Picoult: The Pact

Jodi Picoult: The Pact
Julkaisuvuosi: 1998
Sivuja: 496

Melanie looked up at her. "Did you see this coming?" she asked, and Gus did not pretend to misunderstand.
"No," Gus said, her voice breaking. " If I had, I would have told you. And I know you would have told me."She sank down on the edge of the bathtub. "What could have possibly been so awful?" she whispered. She was thinking the same things, she knew, that Melanie was: Chris and Emily had grown up with love, with wealth, with each other. What more could they have needed?

Melanie ja Michael Goldin sekä Augusta "Gus" ja James Hartesin perheet olivat olleet erottamattomia jo melkein pari vuosikymmentä. Kun perheiden esikoislapset, Emily ja Chris aikanaan syntyivät, he kasvoivat kuin sisko ja veli tiiviisti lähekkäin. Chrisin ja Emilyn tullessa teini-ikään, perheistä tuntui vain luonnolliselta, että nuoret ihastuivat toisiinsa ja alkoivat seurustella.  Siellä missä oli Chris, siellä oli myös Emily. Koulussa heitä pidettiin erottamattomina, kuin toisilleen luotuina.

Kaunis idylli särkyy eräänä marraskuisena aamuyönä, kun molemmat perheet saavat soiton, joka murtaa heidän maailmansa. Emily on kuollut ja Chris on sairaalassa shokissa. Emily on kuollut päähänsä saamastaan luodista, joka on tullut Chrisin isänsä kaapista varastamasta aseesta. Murtunut Chris selittää sairaalassa poliiseille ja vanhemmilleen, että heillä oli Emilyn kanssa sopimus, että he tappavat itsensä yhdessä. Lääkärit arvioivat Chrisin vaaraksi itselleen ja hän joutuu psykiatriselle hoitoon. Emilyn menettäneet Michael ja Melanie ovat surusta suunniltaan ja täynnä kysymyksiä, joihin ehkä vain Chris voi vastata. Gus ja James ovat yhtälailla järkyttyneitä ja vaikka Chris on elossa, oli Emily heille melkein kuin oma tytär.

Ennen kuin Chris ehtii kunnolla kertoa kenellekään muuta kuin että hän ja Emily halusivat yhdessä tappaa itsensä, temmataan hänet vankilaan epäiltynä Emilyn murhasta. Emilyn kuoleman tuoma särö Goldien ja Hartien välillä räjähtää suureksi railoksi, jonka vastakkaisilla puolilla molemmat perheet ovat suuren hämmenyksen ja surun vallassa. Missä he menivät vanhempina vikaan, kun eivät nähneet lapsiensa pahaa oloa? Vai valehteleeko Chris ja todella surmasi Emilyn, joka oli kuin hänen toinen puoliskonsa?

Olen jo muutaman vuoden harmitellut, että Karisto ei enää vuoden 2008 jälkeen ole kääntänyt Jodi Picoultin teoksia, sillä ihastuin kaikkiin kolmeen käännettyyn: Sisareni puolesta (2006), Koruton totuus (2007) sekä Yksitoista minuuttia (2008). Picoult on kuitenkin ollut sangen tuottelias ja nyt kun olen päässyt myös englanniksi lukemisen makuun, niin päätin tilata yhden Picoultin teoksen alkukielisenä. Pokkari-ulkoasu hämäsi, sillä kirjassa on melkein 500 sivua ja sivut ovat ohutta paperia pienellä fontilla. Aikamoinen järkäle siis luettavaksi alkukielisenä. Picoultin käyttämä kieli on esimerkiksi aikaisemmin lukemaani Room:n verrattuna runsaampaa ja rikkaampaa, joten aikaahan tämän lukemisessa sitten vierähti. Aika useiden yksittäisten sanojen kohdalla huomasin, etten tiedä tai muista sanaa suomeksi, mutta se ei onneksi haitannut kokonaisuuksien ymmärtämistä. Hitaamman alun jälkeen pääsin taas hyvin rytmiin kiinni ja sivut alkoivat kääntyä nopeammin.

Kuten aikaisemmin lukemissani Picoultin kirjoissa, tässäkin Picoultin luoma henkilömaailma on hyvin vahva ja kiehtova. Picoultilla on myös näköjään tapa kuljettaa tarinaa "nyt" ja "silloin"-jaksoissa, jossa nykyhetki ja menneisyys kuroutuvat hienosti pikkuhiljaa yhteen. Pidän tästä piirteestä jotenkin todella paljon, sillä ilman menneisyyden taustoitusta henkilöt jäisivät paljon etäisemmiksi. Nyt molempien perheiden taustoja yksin ja yhdessä tuotiin hyvin esille ja kun nykyhetkessä purettiin tuota Chrisin ja Emilyn tragediaa, molemmat perheet  tuntuivat hyvin pian todella tutuilta, melkein läheisiltä. Picoult tuo tähänkin kirjaan sellaisia teemoja, jotka puhuttelevat ihmisiä voimakkaastikin: itsemurha, masennus, seksuaalinen väkivalta, nuorten henkinen pahoinvointi. Jotenkin tämäkin Picoultin tarina luikerteli taas ns. ihon alle, sydämeen, kuten hänen Sisareni puolesta kirja aikanaan teki. Sisareni puolesta onkin edelleen yksiä parhaimpia lukukokemuksia puhuttelevuudellaan ja hätkähdyttävyydellään. The Pact oli myös hieno ja voimakaskin lukukokemus, mutta ei ihan yltänyt viiden pisteen kategoriaan, hilkulla kyllä oli. Mitään vikaa en kirjasta löydä, mutta kun on lukenut muutaman Picoultin kirjan, osaa jo tiettyjä asioita ennakoida hänen tarinoissaan ja siten ehkä lukukokemus ei ole niin voimakas kuin ensi kertaa Picoultia lukiessa. Picoult kirjoittaa kuitenkin niin hienosti ja erittäin tärkeistä, aroistakin asioista, että hän lukeutuu ehdottomasti lempikirjailijoihini. Mielestäni Picoultin teoksissa on monella tapaa samoja kaikuja kuin toisen lempikirjailijani, Lionel Shriverin teoksissa, mutta ehkä hieman lempeämmällä otteella.

And ever has it been that love knows not its own depht until the hour of separation.
-Kahlil Gibran-

4/5

tiistai 13. maaliskuuta 2012

Pienen lukutoukan seikkailut Harjukaupungissa


Koska perheessämme on lukutoukkia jo toisessa polvessa, päätin että on reilua tuoda Harjukaupungissa tapahtuu- osiooni myös vinkkiä pienemmille lukutoukille. Kävipä nimittäin tässä talvilomalla niin, että vierailimme esikoiseni kanssa ensimmäisen kerran kaupunkimme pääkirjastolla yhdessä. Esikoiseni on kyllä ahkera kirjastossa kävijä, mutta tähän saakka olemme käyneet yhdessä vain lähikirjastossamme, jossa myöskin on pieni lastenosasto. Pääkirjastolle on usein hankala saada autoa lähelle parkkiin ja tuntuisi hurjalta maksaa melkein 7 euroa linja-autokyydeistä, kun kuitenkin meillä on omakin kirjasto lähellä. Sen aukioloajat ovat kuitenkin hyvin rajalliset ja toki valikoimakin on pieni. Nyt kuitenkin päätimme laajentaa reviiriämme ja teimme oman pienen retken pääkirjastolle. Esikoisen kuullessa ylipäätään koko paikasta, oli ihmetys suuri: "Siis miten voi olla olemassa KAKSI kirjastoa?" Kerroin, että itseasiassa kirjastoja on täällä meillä Jyväskylässä jo paljon enemmänkin kuin vain kaksi ja niitä on ympäri maailmankin vaikka kuinka monia.
  

Jyväskylän kaupunginkirjaston lastenosasto on aikuisen silmiin jo hieno monella tapaa. Esikoiseni ei siis ollut ainoa joka ihasteli ja ihmetteli. Osastolle tultaessa voi halutessaan jättää takit pikkunaulakoihinkin. Osasto jakautuu niin lasten- kuin nuortenpuoleen ja molemmat ovat mielestäni mukavan kokoisia. Osaston yleisilme on ihanan viihtyisä ja värikäs. Pitkin osasto on mietitty pieniä kivoja yksityiskohtia viihdyttämään pientä lukijaa. 
  



Kellossa kiemurtelee hauska huopakäärme, osaston reunalla on sivupöytien yläpuolella kolme isoa akvaariota, joista pidetään hyvää huolta. Lukemiseen ja istumiseen sopivia tiloja on useampi ja aikuisenkin on kiva istahtaa vaikka tyynyjen täyttämälle sohvalle hetkeksi lueskelemaan lapsen kanssa. Äänikirjapöydän ääressä ei tarvitse kenenkään olla yksin, sillä pöydässä istuu kestokuuntelijoina kaksi isoa pehmolammasta. Suurta kikatusta toi erityisesti osaston lainausautomaatti, eli tuttavallisemmin Hurminaatti. Hurminaattiin kirjan laittaessaan kun saa kuulla hauskan äänen kuittaukseksi siitä, että Hurminaatti on lainannut kirjan.

O
sastolta löytyy myös kivoja pieniä esillepanoja lasivitriineistä. Tällä kertaa yhdessä seikkaili kummitus-lapanen, toisessa sulassa sovussa muumit ja Angry birdsit ja kolmanteen oltiin juuri kokoamassa jännittävää esittelyä sinisistä esineistä, Smurffeista aina Puuha-Peten Nosseen ja kauniisiin posliiniesineisiin. Mutta sitten tietenkin se tärkein, eli ne kirjat. Ja niitähän riittää. Varsinkin lastenkirjojen määrä on huikea. Osaa kirjoja lueskelimme rauhassa kirjastossa ja palautimme hyllyyn, mutta kiitettävän täysi kassillinen lainattiin kotiinkin asti. Ihan jo siksi, että pääsimme kikattelemaan Hurminaatille.   



Lastenosastolla pidetään myös satutunteja Satuhuone Peukaloisessa . Lasten- ja nuortenosaston tapahtumista löytyy aina ajantasainen tieto kirjaston sivuilta, täältä. Me päätimmekin esikoisen kanssa, että teemme joka kuukausi pienen retken kirjastoon ja kun hulivili-pikkuvelikin jaksaa paremmin kiinnostua kirjoista, pääsee hänkin seikkailemaan mukaan. Suosittelen lämpimästi tutustumista kaupunkimme pääkirjastoon ihanan eläväiseen lasten- ja nuortenosastoon, lasten kanssa tai ilman ;)

PS: Keskustelu chick litiin liittyen edellisessä postauksessani on käynyt mukavan vilkkaana, kiitos! Tulkaahan tekin ketkä ette ole vielä lukeneet keskustelua, mutta mielessänne on jotain ko. genreen liittyen tai se kiinnostaa, kurkkimaan ja kommentoimaankin! Myöhemmin viikolla luvassa arvostelua Jodi Picoultin The Pactista sekä lukuun tulossa vuodelta -35 Hilja Valtostakin!

lauantai 10. maaliskuuta 2012

Juteltaiskos chick litistä?

*Tämä postaus on puhtaasti allekirjoittaneen täysin subjektiivinen näkemys chick lit-kirjallisuudesta eikä yritä edustaa missään määrin mitään yleistä wikipediamaista tietopläjäystä. Toivonkin erityisesti teiltä muilta ko. genreen tutustuneilta paljon kommentteja, lisätietoa ja vinkkejä. Olkaa rohkeasti eri mieltä ja korjatkaa vapaasti näkemyksiäni ko. genrestä ;) *

Kaikki taisi alkaa Helen Fieldingin ihanasta Bridget Jonesista. Vai voisiko sanoa, että jo Jane Austin kylvi chick lit- kirjallisuuden varhaisimmat siemenet luodessaan avioliittoon haikailevia omapäisiä, hupsutteleviakin nuoria naishenkilöitä kirjojensa sivuille? Tällaiseen Jane Austen-yhteyteen olen netissä törmännyt kun olen lukenut chick litiin liittyviä juttuja ja kun miettii ihanaa Elizabeth Bennettiä, olen kyllä aika samaa mieltä, että kentis chick litin "juuret" ovat jossain tuolla 1800-luvun Austenin luomassa kirjallisuudessa.

Chick litistä puhuttaessa puhutaan usein puhekielisemmin tyttökirjallisuudesta, pimukirjallisuudesta tai puhtaasti hömppäkirjallisuudestakin. Minusta chick litiin liittyy usein sellaisia aika sitkeässä istuvia uskomuksia, että se on kioskikirjallisuuteen verrattavaa sisällötöntä hömppää. Väittäisin kuitenkin, että chick lit -genre on yllättävän laaja ja monipuolinen. Kevyimmillään genren kirja tarjoaa hauskan ja viihteellisen lukukokemuksen vailla syvempää kaikupohjaa ja toisaalta toisessa ääripäässä tarinan, jossa chick lit- genrelle tyypillisten ominaisuuksien lisäksi on myös isoja ja puhutteleviakin teemoja.

Jos etsii chick lit -kirjoille tyypillisiä piirteitä tarinasta ja sen teemoista, niin mielestäni ainakin seuraavat kriteerit löytyvät useimmista:

 stereotyyppisimmällään päähenkilö/t 
* on  noin 20-40 -vuotias nainen, joka usein on joko sinkku, eronnut tai karannut.
* koittaa luovia usein uran ja puolison etsimisen välimaastossa
* on persoonaltaan toisaalta itsenäinen mutta toisaalta hakee paljon tukea ihmissuhteista
* inhoaa sinkkuelämää ja kaipaa rakkautta
* asuu usein kaupungissa ja nauttii sen vilkkaasti sykkeestä
* rakastaa shoppailua ja kaikkea kaunista

kuitenkin mielestäni genreen kuuluvassa ns. sisällökkäämmässä kirjallisuudessa päähenkilö/ voivat myös
* olla onnellisesti parisuhteessa ja jopa jo perheellisenä
* puolison etsimiseen liittyvien haasteiden sijaan luovia erilaisten ihmissuhde-ja elämänongelmien aallokossa, esimerkiksi oma tai läheisen päihderiippuvuus tai muut vastaavat ongelmat, työmaailman paineet, itsetunto-ongelmat jne.

Näin aika mutkia oikoen voisi mielestäni yleistää, että chick lit-genren kirjoille on tyypillistä se, että keskiössä on nainen tai joukko naisia, joiden elämäntilanteissa on aina jotain pientä säätöä tai haastetta, mutta tarinassa on paljon huumoria ja pilkettä silmäkulmassa. Itse tarinoille on myös ominaista se, että vaikka pitkin tarinaa tulisi kuinka hurjiakin käänteitä, tarinat kuitenkin loppuvat aina niin, että kirjan saa sulkea hyvillä mielin. Tämä piirre on mielestäni hyvin olennainen kriteeri kun koittaa luokitella tuota haastavan genren sisältöä. Chick litillä sanotaan olevan omat alagenrensä, mutta en ole itse löytänyt niihin mitään yleispätevää luokitusta.

Nuorempana luin enemmän Fieldingin Bridget Jonesin tyyppisiä sinkkukirjoja, mutta nykyään silloin kun tartun chick litiin, haluan jotain sisällökkäämpää genren sisältä. Mielestäni esimerkiksi Marian Keys, Jennifer Weiner, Kathy Kelly ja Jane Green tarjoavatkin huiken määrän hyviä kirjoja tähän tarpeeseen. Kirjoissa vaihtelee naiset eri elämäntilanteissa ja sen perinteisen miehenmetsästyksen ja shoppailun sijaan teemoina on usein syvällisempiä asioita, kuten itse naiseus, ystävyys, parisuhteen dynamiikka tai vaikka ne kuuluisat ruuhkavuodet. Allison Pearsonin Kate Reddy- täyttä vauhtia yötä päivää kuvaa mielestäni hienosti äitiyden, uran ja naiseuden ristiaallokkoa ruuhkavuosina. Kevyempää chick litiä edustaa mielestäni esimerkiksi: Sophie Kinsella, Plum Sykes, Lisa JewellLauren Weisberg, Candase Bushnell tai vaikkapa Emily Griffin. Olen lukenut kaikilta edellä mainituilta osalta kaikki käännetyt teokset ( esim. Green, Weiner sekä Keyes) ja osalta teoksen pari. Omat chick lit- suosikkini ovat genren "vakavammasta" päästä, eli Keyes ja Green. Toisaalta olen tykännyt aikanaan hurjan paljon myös Fieldingin Bridgeteistä, Weisbergin Paholainen pukeutuu Prada:sta ja Kinsellan Himoshoppaajat olivat aikanaan ihan täyden kympin kirjoja chick lit- tarpeeseen. Ja esimerkiksi Jennifer Weinerin Lainakengissä on yksiä chick lit-kestosuosikkejani.

Kotimainen chick lit -kirjallisuus onkin minulle ainakin aika tuntematon alue. Suurimmaksi osaksi varmaankin siksi, ettei kyseisen genren edustajia ole kauheasti tarjolla kotimaisessa kirjallisuudessa. Äkkiseltään tulee mieleen esimerkiksi lukemani Virve Sammalkorven Sinkkuleikki, Pauliina Suden RuuhkavuosiKatja Kallion Sooloilua, Kiti Kokkosen Purukumi karusellissa, jotka voisivat kuulua genreen. Toisaalta varsinkin Kokkosen kirja edustaa enemmän jo yleisesti nuorten kolmekymppisten ajelehtimista ihmissuhteiden keskellä ja sikäli keskiössä ei enää ole vain nainen tai naiset. Uusista kirjoista ainakin Kira Poutasen teokset, esim viimeisin Rakkautta on the rocks kuulema edustaa chick litiä, mutta en ole ainakaan toistaiseksi löytänyt siitä kovin kehuvia arvosteluja. Mikähän siinä muuten on, eikö suomalaiset vain osaa kirjoittaa uskottavaa ja toimivaa chic litiä?

Tätä postausta kirjoittaessa mainitsin vain murto-osan kirjailijoista, jotka sopivat tähän genreen. Kaikki nämä ovat minulle tuttuja ja näiden lisäksi on toki vielä monia muitakin, joita olen lukenut. Oli oikeastaan yllätys itselle, kuinka paljon olen lukenut viimeisen viidentoista vuoden aikana chick litiä, vaikka luen sitä varsinkin nykyään aika harvoin. Sellaisen havainnoin olen myös tehnyt, että alkukielisissä chick lit- kirjoissa on varsinkin nykyään ihanan hempeitä ja söpöjä kansia, kun taas käännöksissä suositaan valokuvamaisia ja tummempia kansia usein. Vähän tylsää, vai mitä? Chick lit -kirjat eivät todellakaan ole pelkkää täydellisen miehen etsimistä ja korkkareilla kirmaamista tilaisuudesta toiseen kun töiltä ehtii, vaan siihen mahtuu laaja skaala naisen elämän eri vaiheita ja haasteita. Mikä on sinun suhteesi chick litiin vai onko sitä?Luen itse aika harvoin enää chick litiä, ja olenkin välillä jopa miettinyt, olenko jostain syystä vain kasvanut genrestä ohi tai jotain. Toisaalta nautin kyllä edelleen jos kohdalle sattuu hyvä gengren edustaja, mutta olen myös tullut kriittisemmäksi eikä ihan ne perinteisimmät chick lit- kirjat varmasti enää ns. iskekään.


perjantai 9. maaliskuuta 2012

Rosamund Lupton: Sisar

Rosamund Lupton: Sisar
Kustantaja: Gummerus 2012
Alkuteos: Sister (2010)
Suomentanut: Anuirmeli Sallamo-Lavi
Sivuja: 404

Minulta puuttuu kykysi laajoihin siveltimenvetoihin, joten kerron tämän tarinan sinulle piste pisteeltä. Toivon, että pisteet muodostavat pointillistisen maalauksen kuvan tavoin. Kun se on valmis, ymmärrämme mitä tapahtui ja mistä syystä.

Siskokset Beatrice "Bess" ja Tess ovat olleet aina läheisiä. Edes Bessin muutto kotikaupungista Lontoosta Atlantin taake New Yorkiin ei tuo heidän välilleen muuta kuin maantieteellistä etäisyyttä. Isosisko Bess elää elämäänsä ainakin ulkoisesti menestyneesti ja turvallisuuden tunnetta mm. parisuhteesta hakien siinä missä Tess on taiteita opiskeleva boheemi ja spontaani luonnonlapsi. Tess on myös viimeisillään raskaana opettajalleen. Bessin hallittu arki murenee, kun kesken erään sunnuntailounaan heidän äitinsä soittaa Englannista ja kertoo Tessin kadonneen. Huolesta suunniltaan oleva Bess matkustaakin heti Lontooseen etsimään Tessiä ja selvittämään pikkusisarensa kohtaloa. Minne Tess on kadonnut ja miksi? Bess ei usko hetkeäkään, että Tess olisi omaehtoisesti ja vielä viimeisillään halunnut kadota. Bess ei aio luovuttaa, ennen kuin löytää Tessin ja pikkusisaren kohtalo selviää.

Sillä sinä olet minun sisareni olemukseni jokaisessa säikeessä. Se säie on näkyvissä - DNA.n kaksoiskierre kehoni jokaisessa solussa - ja todistaa silminnähtävästi, että olemme sisaruksia. Muutkin säikeet kuitenkin yhdistävät meitä, eikä niitä voi havaita edes kaikkein voimakkaimmilla elektronimikroskoopeilla.

Luptonin Sisar oli yksiä tämän kevään eniten odottamistani kirjoista. Olen trillereiden ystävä niin kirjojen kuin elokuvien saralla ja lisäksi sisarusteema on lähellä sydäntäni. Sain kirjasta ennakkokappaleen jo hyvä tovi sitten, mutta panttasin vielä hetken kirjan aloittamista aina viime viikkoon saakka. Normaalisti olisin lukenut tämän varmastikin jo parissa päivässä, mutta meillä on ollut kummityttö lomailemassa viime viikonlopusta saakka ja olen lukenut vain hetken aina myöhään iltaisin. Kirja tempaisi mukaan heti ensimmäisiltä sivuilta täydellisesti. Hieman kiinnitin jo alussa huomiota paikoin jotenkin tönkköihin sana- ja lausemuotoihin ja mietinkin, onko kyse ennemmin käännöksestä kuin alkukielisesti jotenkin hassusta ratkaisusta. Lupton kuitenkin kuljettaa itse tarinaa sen verran vetovoimaisesti, että halusin lukea kirjaa aina kun vain tuli mahdollisuus, lisää ja lisää. Sisaressa on sikäli harvinaisempi kerrontatapa, että tarina etenee pitkälti Bessin kertomassa kirjeessään Tessille, mukana pätkiä niin menneestä kuin nykyhetkistä sinne tänne ripoteltuna.

Trillereiden ystävänä kuitenkin koin pientä pettymystä siitä, että tietyt juonelliset käänteet tulivat ilmi jo niin varhain kirjassa, sillä nautin todella paljon alun epätietoisuuden luomasta jännitteestä ja sen ilmenemisestä juuri Bessin kautta. Uskon kuitenkin, että tässä kirjassa ei ollut tarkoituskaan tiettyjä asioita pitkittää kohtuuttomasti, että sikäli en koe Luptonin ns. epäonnistuneen tuon suhteen vaikka itse vähän muuta kaipasin. Puolivälin jälkeen, lähemmäs loppua, aloin kokea paikoin sellaista pientä tylsistymistä ja pohdinkin, tuleeko tässä vielä jotain jippoa. Ja tulihan sieltä, onneksi, sillä loppu kyllä tietyn asian myötä nosti taas alussa niin hienolta tuntunutta, mutta välillä jo vähän melkein lässähtänyttä lukukokemusta taas ylemmäs. Teemoiltaanhan Sisaressa on monenlaista tarttumapintaa: on sisarussuhteita, geeniteknologiaa, mielenmaailmoja ja myös sitä eläväistä Lontoota, jonne toivon joskus itse matkustavani. Tarina on yhtä aikaa trilleri, mutta myös viihteenkin keinoja käyttävä lukuromaani. Vaikka Sisar ei ihan täysin vastannut niitä korkeita odotuksia, joita olin ehtinyt kirjasta muodostaa, nautin kyllä ja ehdottomasti kiinnostuin Luptonin muustakin tuotannosta. Sisar on monisävyinen tarina, jossa niin toivo, suru, hämmennys kuin rakkaus vaihtelevat vuoroveden lailla. Se on tarina niin etsimisestä kuin löytämisestä meissä itsessämme kuin myös ulkopuolellamme. Ennakkokappaleen lopussa oli pieni pätkä Luptonin Afterwardsista ja koukutuin siihen jo tuon parin sivun perusteella. Suunnitelmissa olisikin hankkia se  juuri alkukielisenä luettavaksi.

 Minä tarvitse sinua nyt, Bee. Nyt heti. Ole kiltti.


4/5  (Ilman vahvaa aloitusta ja kiehtovaa loppua olisin saattanut päätyä kolmoseen)

PS: Sisar on ollut paljon blogeissa esillä. Tässä esimerkiksi MinnanKatjan, Leenan, Lauran, NorkunJennin sekä kirjan alkukielisenä lukeneen anni.M:n jutut kirjasta! Sisaresta nappaan myös pisteen Kirjavan Kammarin Ikkunat auki Eurooppaan-haasteeseen.

sunnuntai 4. maaliskuuta 2012

Nostalgian havinaa - Camilla Mickwitz: Jason


Camilla Mickwitz: Jason
Kustantaja: WEILIN+GÖÖS 1980 4. painos 

Kiertelin tänään kirpputoreilla erityisesti kirjalöytöjä silmällä pitäen ja yhtäkkiä eräässä pöydässä näin jotain tuttua, noin kolmenkymmenen vuoden takaa. Mickwitzin hauska Jason! Kirjan kansi herätti niin voimakkaita muistoja, että melkein hihkuin ääneen. En ole itse tuolloin vielä osannut lukea, mutta joku on lukenut kirjaa minulle ja olen sitä itsekin selaillut. Oli jotenkin huikea tunne muistoissa saavuttaa jotain noin vanhaa, niitä varhaisimpia kirjamuistoja! Kyseinen kappale on vuoden 1980 painos ja erittäin siisti, moitteeton, hintaakin vain 2 euroa. Jo kirpputorilla aloin nostalgian huumassa selata kirjaa ja erään aukeaman kohdalla purskahdin nauruun. Ilmeisesti ajan hammas on sen verran puraissut kolmenkymmenen vuoden aikana, etten muistanut enää tästä yhdestä suosikkikirjastani sellaista seikkaa, että Jasonin Kaarina-äiti joutui tehdastyön lisäksi tekemään myös töitä alastonmallina. 

 

Hihittelin kirppispöydän edessä ja mietin, että taitaisi nykypäivänä sensuuri iskeä tällaiseen kuvitukseen tai ehkä jopa kerrontaankin. Itse tarinaa lukiessa tulee melkein surullinen mieli, kun lukee kuinka Kaarina ei oikein jaksaisi ja haluaisi tehdä alastonmallin työtä, mutta sitten muistaa kuinka niillä rahoilla Jason saa uuden talvitakin, ja jaksaa taas poseerata raskaissa asennoissa piirtäjille.

Kirjaa selatessa aloinkin miettiä, että taitaisi nykypäivänä sensuuri iskeä tällaiseen kuvitukseen tai ehkä jopa kerrontaankin. Tai ainakin sellainen kuva minulle on tullut, että lastenkirjoissakin ollaan nykyään aika tarkkoja, mitä kuvituksissa näytetään tai tarinassa kerrotaan. Itse 70-luvun lopun lapsena olen päässyt kyllä ensin itse selailemaan kuin myöhemmin kuulemaan ja lukemaankin monenlaisia kirjoja. Jasonista en muistanut tätä äidin lisätyön luonnetta, mutta ilmeisen ongelmitta olen pienenä lapsena sen näköjään ottanut kun ei ole jäänyt mieleen mitään lukutraumoja ;) Näistä 70- ja 80-luvun lastenkirjoista ymmärtääkseni löytyy aika paljon sellaisia tilanteita tai asioita, jotka herättävä ehkä närääkin nykypäivän vanhemmissa. Myyrä-kirjoista löytyy erikoista synnytystä, Mikko Mallikkaista piippua polttelevaa äkäistä isää. Myös Richard Scarryn kirjoista, joista meillä tykätään kovasti, olen lukenut keskusteluja, että niistä kumpuaa vääriä asenteita lapsiin esimerkiksi ulkonäköön liittyvien asioiden myötä. Toisaalta moni vanha satu voi olla niin pelottava, ettei monenkaan tee mieli lukea niitä omille lapsilleen, vaikka itse olisi lapsena niitä kuunnellut. Sensuuri on ehkä iskenyt siis jossain määrin lastenkirjoihinkin, mutta väittäisin, että nykyvanhemmat monet ovat itsekin ehkä tiedostavampia ja tarkempia sen suhteen, mitä omat lapset lukevat. Itse olen ajatellut asiaa niin, että lapsen kanssa voi ja kannattaa keskustella kirjan asioista, jos niissä on jotain erikoista tai hassua. Jos kirjassa esimerkiksi puhutaan ikävään sävyyn toisesta, en näe kirjan kieltämistä ratkaisuna vaan sen, että aikuinen puhuu lapsen kanssa, onko asia oikein vai väärin. Ja toisaalta, joskus tuntuu, että monia asioita melkein ylihysterisoidaan lapsen suojelun nimissä.

Itse Jasoniin palatakseni, kirjassa on jotenkin sellainen elämänmakuinen lämmin henki. Jasonilla on paljon kavereita, keiden kanssa voi leikkiä monenlaisia leikkejä ja kun äidillä on vapaata, hekin tekevät yhdessä kivoja asioita, kuten vaikkapa leipovat pullaa. Vaikka Kaarina-äiti näyttäytyykin ehkä vähän hassuna, sillä Jasonin lisäksi hänelle on tärkeintä oma tukka, niin loppujen lopuksi kuitenkin Jason itse on aika tavallinen hauska pikkupoika arkisten asioiden keskellä.




lauantai 3. maaliskuuta 2012

Cecilia Samartin: Kaunis sydän

Cecilia Samartin: Kaunis sydän
Kustantaja: Bazar 2012
Alkuteos: Vigil (2009)
Suomentanut: Tiina Sjelvgren
Sivuja:  364

Ne jotka tuovat valoa toisten elämään
jäävät usein itse pimeään.
~Äiti Teresa~

El Salvadorista kotoisin oleva yksinhuoltajaäidin tytär Ana on kulkenut pitkän matkan sodan jaloista lopulta amerikkalaisen rikkaan perheen lastenhoitajaksi. Kotikylän traagisten tapahtumien myötä Ana päätyi vuosiksi luostariin nunnien huostaan ja alkoi haaveilla myös itsekin elämästä nunnana, ihailemansa sisar Josephan lailla. Kipeät haavat Anan sydämessä alkoivat pikku hiljaa parantua, mutta unohtamaan hän ei pystynyt varsinkaan hetkeä, jolloin kaikki muuttui peruuttamattomasti.

En tiedä miten kauan olin kaapissa ja odotin, ehkä tunnin, ehkä kaksi. Ennen pitkää selkääni alkoi kivistää ja minulle tuli pakottava tarve oikaista jalkani suoraksi. Mutta kertaakaan en ajatellut tulevani ulos kaapista. Minun oli odotettava äitiä, aivan kuten hän oli ilmoittanut. Hän tulisi kyllä hakemaan minut, en epäillyt sitä hetkeäkään.

Vuosien kuluessa luostarissa Ana kuulee Jumalan äänen ja ei halua mitään muuta niin paljon kuin elää itsekin elämänsä nunnana Jumalan tahtoa toteuttaen. Rauhallinen ja hyvin ennalta määrätty elämäntyyli sopii hänen mielelleen ja tuo turvallisuuden tuntua. Noviisiajan lopulla Ana kuitenkin alkaa kiinnittää huomiota luostarissa töissä käyviin puutarhureihin, "poikiin", joista erityisesti yksi herättää Anan miettimään elämää luostarin ulkopuolellakin. Luostarinjohtaja, sisar Pauline huomaa Anan heränneen uteliaisuuden ja päättää lähettää Anan erääseen kalifornialaisperheeseen lastenhoitajaksi ja siten maistamaan elämää luostarin ulkopuolella. Järkyttynyt Ana ei osaa vastustella, mutta ei myöskään ymmärrä, miksei hän vain voisi suorittaa kokelasaikaansa loppuun ja saada elää nunnana. Sisa Pauline yrittää saada Anan ymmärtämään, että ison osan elämästään luostarissa viettänyt Ana on hyvin poikkeuksellinen heihin muihin verrattuna, sillä heillä muilla on ollut pitkäkin elämä ennen luostariin tuloa takanaan. Sisar Pauline haluaa, että Ana pääsee näkemään elämää luostarin muurien ulkopuolellakin.

" Ymmärrän että tämä on sinulle haaste, mutta olen melko varma siitä, että se on haaste johon sinun on tartuttava. Ja jos Jumala todella haluaa sinun palaavan palvelemaan Häntä, pieni tauko ei muuta elämäsi lopullista suuntaa. Päinvastoin, se vain vahvistaa sitä. Sinulla on myöhemmin mahdollisuus palata hengelliseen elämään vaikka muita rasitteita. "

Uusi elämä hienossa kartanossa Trellisin perheen kanssa on kuin toinen maailma Analle. Hieno kartano mukavuuksineen ja Trellisien rikas elämäntyyli tuntuvat aluksi vaatimattomaan elämään niin kotikylässään kuin luostarissa tottuneesta Anasta hämmentäviltä. Perheen poika, Teddy on haasteellinen pieni poika, joka vie täysin Anan huomion valveillaollessaan. Herra Trellis, Adam, on paljon työnsä myötä pois kotoa ja rouva Trellis, Lillian puolestaan ei tunnu ongelmitta sopeutuvan elämään Teddyn äitinä ja Adamin puolisona. Vuosien edetessä Ana oppii tuntemaan valitettavankin hyvin Trellisin pariskunnan ongelmat hienon pinnan alla. Kuopuksen Jessien synnyttyä Ana huomaa olevansa jo kuin osa perhettä ja paluu luostariin aina vain siirtyy ja siirtyy. Ana tuntee Trellisin perheen kuin omansa aikanaan ja erityisesti hän oppii lukemaan Adamia jo pelkistä eleistä. Trellisien perheestä on tullut hänelle perhe, jota hän ei halua enää jättää.

Kirjan alku on tavallaan myös osa sen loppua. Vuodet ovat kuluneet ja aikuistunut Ana valvoo nyt kuolemansairaan rakkaansa vuoteen äärellä, palaten vähän väliä menneistyyteensä Trellisin perheen lastenhoitajana mutta myös lapsuuteensa El Salvadorissa. Se pieni tyttö, joka sodan kauheuksien keskellä joutui piiloutumaan äitinsä ompelukaappiin ei katoa koskaan Anan sisimmästä, mutta se pieni tyttö ei ole enää yksin. 

Tämä oli minulle ensimmäinen Samartinin teos ja tartuinkin siihen innolla. Jo kirjan alun lainaus, jonka kirjoitin postaukseni alkuun, sävähdytti voimakkaasti. Pienen Anan vaiheet El Salvadorissa jysähtivät heti sydämeen ja käänsinkin sivun toisensa jälkeen ahmien. Kun Ana sitten lopulta, aika pian tarinassa kuitenkin päätyi luostariin ja lopulta rikkaan perheen lastenhoitajaksi, intensiteettini tarinaan laimeni vaikka yhä nautinkin kirjan lukemisesta. Olisin halunnut kuulla enemmän Anan elämästä El Salvadorissa. Anan päätyessä Trellisin perheeseen, tarinaan tuli jotenkin voimakkaasti läsnä ennalta-arvattavuus ja tietty kliseisyys, ja siten pidin ehkä lopulta itseäni vähän etäällä tarinasta. Samartin kirjoittaa todella sujuvasti ja kirjan tunnelma on jotenkin erityisen ihana ja kaunis, mutta minun on usein hankala täysillä heittäytyä tämäntyylisin kirjoihin. Kuitenkin pidin tästä ja hassua kyllä, lukiessa koin paikoin "kaikuja" kotiopettajattaren romaanista tunnelman ja tiettyjen tarinan teemojen myötä, mutta ei tämä tietenkään samanlainen tarina ole. Kaunis sydän on nimensä mukaisesti kaunis ja lohdullinen tarina. Vaikka minulle tämä ei ollut lukukokemuksena niin huikea, nautin monin paikoin kirjan lukemisesta ja se on mielestäni erinomainen gengrensä edustaja. Koska kuitenkin annan pisteet oman lukukokemuksen perusteella, päädyin lopulta antamaan kolme pistettä, joka sekin on minun mittapuussa jo oikeasti hyvän ja suositeltavan kirjan merkki. (Nyt muuten ekaa kertaa vähän harmittelin, ettei minulla pisteissä ole plussia ja miinuksia!) Olin hilkulla antaa nelosen, mutta jotenkin nyt niin monen vitosen kirjan jälkeen olen ehkä kriittisempi. Kuitenkin, Kaunis sydän on tarina, joka tuo lukijan sydämeen lämpöä ja valoa, lohduttaa. Se näyttää, että hyvä ja kaunis sydän on usein tärkein matkakumppanimme.

3/5

Kaunis sydän on ollut monessa blogissa, kurkatkaapas vaikka Norkun arvostelu, jonka lopusta löytyy kattavaa linkkilistaa muihin arvosteluihin.

torstai 1. maaliskuuta 2012

Helmikuu pakettiin

Tammikuu jäi laittamatta pakettiin lukemisen osalta, mutta suunnataanpas nyt katseet helmikuuhun. Helmikuussa luin yhteensä 10 teosta, joista 6 oli romaania, 3 novellikokoelmaa sekä yksi sarjakuvaromaani. Tässä kuitenkin ennen syvempää ruotimista helmikuun luetut pisteineen:

Ian McEwan: Sovitus 4/5
Satu Grönroos: Lumen syli 5/5
Ville Tietäväinen: Näkymättömät kädet 5/5
Claire Castillon: Kuplissa 4/5
Stefan Moster: Nelikätisen soiton mahdottomuus 4/5
Maria Vaara: Likaiset legendat 5/5
Eve Hietamies: Tarhapäivä 5/5
Anna-Leena Härkönen: Heikosti positiivinen 4/5
Bram Stoker: Draculan vieras ja muita kertomuksia 5/5
Maarit Verronen: Vanhat kuviot 5/5

Helmikuun luetuissa korostui selvästi laatu, sillä peräti kuusi teosta sai minulta täydet pisteet, eli 5/5, mikä on kyllä aika huikea saldo yhdelle kuukaudelle. Toisaalta helmikuun kirjat olivat aika varmoja tapauksia minulle, sillä monesta teoksesta minulla oli etukäteen se vahva fiilis, että ko. teos on ns. minun kirjani ja tulen sen parissa viihtymään. Vetämäni lukupiirin myötä luettavaksi tuli Ian McEwanin Sovitus sekä 10 vuotta sitten lukemani Anna-Leena Härkösen Heikosti positiivinen. Merkittävää helmikuussa on myös se, että luin peräti kolme novellikokoelmaa! Minä, joka vielä viime vuonna vähän arastellen tartuin novellikokoelmiin, olinkin nyt niiden parissa täysin kirjallisella mukavuusalueella. Sitten jos tarkastellaan luettuja teoksia sen valossa, mitkä ovat ihan tuoreita uutuuksia eli vuonna 2012 ilmestyneitä, niin niitä listasta on puolet. Sekin on ilahduttavaa, sillä syksy oli minulla kovin uutuuspainotteinen ja olenkin koittanut tietoisesti myös lukea muitakin kun kauden uutuksia, vaikka ne jotenkin aina kiinnostavat tietenkin voimakkaasti kun ovat esillä medissa ja toisaalta esimerkiksi Eve Hietamiehen Tarhapäivää ehdinkin jo odottaa todella kovasti ja halusin lukea sen heti ilmestyttyään. Jotenkin ainakin itselläni on aina sellainen kiinnostunut ja innostunut suhde  kunkin kauden uutuuksiin. Ne jo omassa hyllyssä pidempään odottaneet kirjat on helppo vielä jättää sinne odottamaan ja kun eteen pompsahtelee blogeissa ja muualla mediassa kiinnostavia uutuuksia, niihin on niin helppoa tarttua. Nyt kuitenkin jo pelkästään omassa hyllyssä odottavat "vanhikset" ovat kasvaneet sellaisiin mittoihin, että päätin jo alkuvuodesta keskittyä intensiivisemmin niihin, toki uutuuksia unohtamatta. Olen siis enemmän kuin tyytyväinen, että puolet tämän kuun luetuista ovat muita kuin kauden uutuuksia.

Helmikuussa olin myös nauttimassa kirjastolla kirjailija-illasta, jossa vierailijana oli Marisha Rasi-Koskinen kertomassa Katariinasta. Oli mukava kuulla samalla, että kirjasto aikoo jatkossakin pitää kirjailija-iltoja ja ensi kuussa olisi mm. 17.päivä  luvassa myös kirjailta, jossa keskustelunaiheena juuri viime kuussa lukemani Stefan Mosterin Nelikätisen soiton mahdottomuus. Suurin tämän kuun kirjatapahtuma on kuitenkin Jyväskylän Kirjamessut osana huikean isoa Elämysviikonloppua. Sinne tämä lukutoukka suuntaa kuten jokaisena aikaisempanakin vuonna kun Jyväskylässä on pidetty omat kirjamessut.

Viime kuussa lukumäärään vaikutti se, että innostuin virkkaamisesta ja aika usein iltaisin kirjan sijaan tartuinkin virkkuukoukkuun. Samaa on luvassa tässäkin kuussa, mutta toivon mukaan taas myös kiva pino hyviä kirjoja. Nyt on kesken ensimmäinen Samartini, eli paljon blogeissakin jo ollut Kaunis sydän. Se, mikä sen jälkeen tulee, on vielä arvoitus ja voisinkin tehdä siitä gallupin blogini sivuun tällä viikolla ja saisitte auttaa seuraavan kirjan valinnassa ;) Ja hei, lukijamäärä on jo lähellä 200, hienoa! Kun 200 lukijaa tulee lukijapalkkiin, luvassa kenties pienet arpajaiset. Mutta nyt tämä lukutoukka toivottelee jo hyvää viikonloppua ja jatkaa koko perheen lomanviettoa! Viikonloppuna kenties luvassa postausta Samartinin kirjasta.