torstai 30. joulukuuta 2010

Välipäivien löytöjä lisää


Pahoitteluni ensin sangen hämärälaatuisesta kuvasta. Koitin kikkailla kameran kanssa. En onnistunut, kuten huomata saattaa. Kävin eilen ja tänään vielä parilla muulla kirpputorilla kirjoja katselemassa ja kyllä kannatti. Löysin kivan pinon kirjoja, ja kallein oli 3.50€, halvin 2€. Löysin ihanan vanhan 70-lukulaisen Elsa Beskowin "Pikku Puten seikkailu mustikkametsässä". Se vanhan ajan kuvitus on niin hurmaava! Pinossa alimpana on Hesbjorg Wassmon "Seitsemäs kohtaaminen". Olen pitänyt ihan valtavasti hänen kahdesta muusta kirjasta, "Dinan kirja" sekä "Lasi maitoa, kiitos", jotka jo löytyvätkin omastakin hyllystäni. Superlöytö oli myös Joyce Carol Oatesin "Syntipukki". Olen lukenut nyt loppuvuodesta ekaa kertaa hänen tuotantoaan ja ihastunut. Jorilta sain hänen ylimääräisen lukukappaleen kirjasta "Kosto: Rakkaustarina" ja itse tilasin joululahjaksi Haudankaivajan tyttären, joka vielä odottaa lukemistaan, sillä luen nyt kirjaston kappaletta Oatesin Blondista. Voi kunpa joskus löytäisin Blondin omaankin hyllyyni. Ihan uusi tuttavuus pinossa on Katri Tapiolan "Kalpeat tytöt".  Anne Tyleriä olen lukenut joskus nuorempana ja siksi haluankin pitkästä aikaa verestää muistoja ja lukea häneltä jotain itselleni vielä uutta, eli "Pyhimys sattuman oikusta". Suurin löytö kaikista taisi kuitenkin olla Riikka Pulkkisen "Raja"! Kirja on selvästi lukematon, sillä kirjan sidokset ovat niin "tiukati" vielä. Ainoastaan kansipaperi on takakannen alaosasta vähän revennyt ja muutama tuhru. Omistankin jo itse Rajasta oman kappaleen, mutta halusin ostaa tämän silti, sillä niin edullisesti se siellä hyllyssä uutta omistajaansa odotti. Ja nytpä kysymys kuuluukin; kiinnostaisikos teitä arvon lukijat vähän erilainen kirja-arvonta, nimittäin arvontapalkintona olisi luvassa tuo Pulkkisen Raja kierrätyskappaleena?
MUOKS: Pulkkisen kirja lähteekin eteen päin muulla tavalla, joten palataan arvontakuvioihin heti vuoden vaihteen jälkeen muun kirjan kera ;)

tiistai 28. joulukuuta 2010

Välipäivien löytöjä


En aio kovin paljon alennusmyynneissä kierrellä, ja ennemminkin odotan jo kirja-alea , kuin tätä yleistä "välipäivien alea", mutta poikkesin tänään SPR:n kirppikselle ja teinkin sieltä todella hyvät löydöt. Olen lukenut, mutta halunnut omaankin hyllyyn Tervon Kallellaan sekä Shriverin Poikani Kevin, ja nyt ne löytyivät edulliseen parin euron hintaan per kirja. Lisäksi löysin Kate Mossen Krypta, Anna Gavaldan Viiniä keittiössä ja J.M.G. Le Glecio Harhaileva tähti, jotka odottavat vielä lukemistaan. Kaikki ovat todella siistejä ja
hyväkuntoisia. Ja hintaa tosiaankin vain noin pari euroa per kirja. Aika hyvät löydöt, vai mitä?

lauantai 25. joulukuuta 2010

Minun lukuvuoteni 2010 TOP 10- kirjat

Vuosi 2010 onkin ollut harvinaisen hieno lukuvuosi, varsinkin kotimaisen kirjallisuuden saralla. Tai voisi sanoa, että vuoden yllättäjät ovat nimenomaan olleet kotimaista kirjallisuutta. Olikin aikamoinen työ rankata listaan vain 10 kirjaa, mutta olen tyytyväinen listaan. Vaikka kirjat ovat numerojärjestyksessä, kirjat eivät ole  ykköstä lukuunottamatta paremmuusjärjestyksessä, sillä on mahdoton tehtävä arvottaa kirjat. Ykkössijan kuitenkin annan Pasi I. Jääskeläisen Harjukaupungin salakäytäväville. Se on juuri se kirja, minkä näistä ensin pelastaisin tulipalon tullessa .. sillä sen lisäksi, että kirja oli todellinen Yllättäjä, siinä oli minulle niin monia mieluisia elementtejä. Ilman kirjablogeja en tiedä, olisinko koskaan tarttunut kirjaan esimerkiksi kirjastossa tai kirjakaupassa. Toisaalta kirjassa on jotenkin niin erikoinen kansi, että ehkä jo se olisi minua kutsunut. Vielä kirjaa aloitellessani luulin lukevani hyvän kirjan, mutta en tiennyt lukevani jotain sellaista, joka niin voimakkaasti ja monin tavoin luikertelee niin sieluuni kuin mieleeni. Odotin jotain sinällään tavanomaista, mutta sainkin jotain tainomaista, erityistä.
Joten tässä listani, olkaa hyvät! Linkkiä klikkaamalla pääsette lukemaan arvosteluni kirjasta, osassa kirjoissa tosin ei ole linkkiä, sillä olen lukenut kirjan ennen tämän blogini aloittamista. En halunnut alkaa kirjoittamaan jokaisen kirjan kohdalle mitään pidempää selostusta siitä, miksi kirja on listallani. Sen sijaan muutamalla sanalla haluan jakaa kirjan ajatuksen, tunnelman teille. Ja osassa kirjoissahan tosiaan pääsette linkin kautta lukemaan arvostelun ko. kirjasta.


1. Pasi I. Jääskeläinen: Harjukaupungin salakäytävät
  (Atena Kustannus 2010)

Maaginen, monisävyinen, kiihkeä, yhtä aikaa paikoin synkkä mutta valoa täynnä, ainutlaatuinen.


2. Muriel Barbery: Siilin eleganssi
( Gummerus 2010)

Satiirinen, lämmin, koskettava


3. Ros Wynne-Jones: Sade lankeaa
( Like 2010)

Todellinen, ravisuttava, puhutteleva, vahva


4. Linda Olsson: Laulaisin sinulle lempeitä lauluja
(Gummerus 2009)

Kaunis, sydämellinen, lempeä, hämmentävä, yllättävä


5. Markus Nummi: Karkkipäivä
(Otava 2010)

Tarkkanäköinen, läpitunkeva, pysähdyttävä


6. Riikka Pulkkinen: Totta
(Otava 2010)

Kaunis, rikas, älykäs, vahva


7. Nadeem Aslam: Elävältä haudatut
(Like 2010)

Lyyrinen, vapisuttava, merkityksellinen


8. Lars Kepler: Hypnotisoija
(Tammi 2010)

Ovela, hengästyttävä, dramaattinen


9. Andrew Nicoll: Rouva Agathen rakkaus
(Gummerus 2010)

Hupsu, ihastuttavan vanhanaikainen, satumainen


10. Joyce Carol Oates: Blondi
(Otava 2001)

Syvällinen, unohtumaton, vaikuttava


Lisäksi paikkaa listallani vahvasti tavoittelivat viimeiseen asti seuraavat hienot, erityisen maininnan ansaitsevat teokset:
Jenny Downham: Ennen kuin kuolen
Joyce Carol Oates: Kosto: Rakkaustarina
Pasi I. Jääskeläinen: Lumikko ja yhdeksän muuta
Marilyn Monroe: Välähdyksiä, sirpaleita
Doris Lessing: Viides lapsi

   
Voi olla, että parin kuukauden päästä lista saattaisikin olla joiltakin osin erilainen, sillä olen lukenut vuoden aikana kymmeniä hienoja kirjoja, joista aina joskus jo pidemmän aikaa sitten luettu pulpahtaakin mielen pintaan jälleen ihastuttamaan, elämään. Toisaalta nyt katsoessani noita erityismaininnan ansainneita kirjoja alan miettiä, olisiko sittenkin tuo kuulunut listalle tuon sijaan, vaiko sitten tuo. Mikä ihana ongelma! On rikkaus saada lukea näin paljon hienoja kirjoja;)

tiistai 21. joulukuuta 2010

Rauhaisaa joulun aikaa, olkoon täynnä taikaa!


                                                          Näin sydämeeni joulun teen, 
                                                              ja mieleen hiljaiseen...

Näin alkaa vuosi 2010 olla lopuillaan, mutta ennen vuodenvaihteen juhlintaa on aika rauhoittua ja hiljentyä niiden perimmäisten, tärkeimpien asioiden äärelle. Minulle ne ovat oma perhe, läheiset, kiireetön yhdessäolo, hyvä ruoka ja lämmin tunnelma. Ja tietenkin, myös osana joulun viettoa on aina joku hyvä kirja, eikä sen suhteen ole poikkeusta tänäkään vuonna. Loppuvuosi on ollut paikoin aika raskas, ja varsinkin siksi se rauhoittuminen on tämän vuoden tärkein toive joululta. Että kaikilla läheisillä olisi hyvä olla, niin sitten on minullakin.

Oatesin melkein tuhatsivuinen järkälemäinen Blondi on jo luonut tiensä mieleeni ja sydämeeni, vaikka olen lukenut vasta yksineljäsosan kirjasta. Luen sitä myöhään öisin, vaikka tiedän, että perheemme aamutohinat alkavat aina säntillisesti kuopuksen toimesta jo kuuden pintaan. Nyt kuitenkin nämä muutamat päivät ennen joulua arjen täyttävät kaikki mukavat jouluvalmistelut; täytyy hakea kala paikallisesta kalakaupasta, paistaa kinkku, laittaa kotikalja käymään, hakea havunoksia sinkkisankkoon sisälle, lämmitellä glögiä ja maistella pipareita, kuunnella joululauluja nonstoppina. Siksipä toivotankin nyt kaikille teille blogini lukijoille rauhallista ja sydämellistä joulun aikaa, vietättepä itse kukin sen miten tahansa. En ole blogitauolla, mutta seuraava kirjapäivitys tulee sitten joulupyhien jälkeen sekä Minun lukuvuoteni 2010 TOP 10- listakin. Luen kuitenkin aattoa ja joulupäivää lukuunottamatta päivittäin kommentit täältä.

Hyvää joulua 2010 ja kiitos kaikille teille 56 lukijalle, 
ketkä olette mukaani tulleet 
tähän kirjalliseen matkaani!


keskiviikko 15. joulukuuta 2010

Eriskummallinen kirjavuosi

Luin yön tunteina Max Mannerin hengästyttävän toimintajännärin 72h loppuun ja aamulla vihdoin pääsin Oatesin Blondin pariin. Sen verran paksu kirja on, että uskon sen parissa vierähtävän ensi viikon puolelle. Ainakin kirjan alku tempaisi jo siinä määrin mukaansa, että luvassa varmasti hyviä lukuhetkiä fiktiivisen Marilynin parissa.

Kuten aikaisemmin jo lupailin, kuun lopulla julkaisen oman tämän vuoden "Luetut TOP 10" kirjaani. Pääosin kirjat ovat tänä vuonna ilmestyneitä, mutta mukaan mahtuu ehkä pari vähän vanhempaakin, jotka vasta tänä vuonna luin. Olenkin tässä pari päivää jo mielessäni tehnyt listaa ja olen tehnyt kerrassaan eriskummallisen, suorastaan ällistyttävän havainnon. Selailin ensin vuonna 2008-2009 pitämiäni lukupäiväkirjoja ja sitten kävin läpi tätä vuotta. En tiedä, onko muutos tapahtunut minussa vai kotimaisen kirjallisuuden tarjonnassa, mutta tänä vuonna lukemistani kirjoista vähintään puolet, jopa ylikin, ovat kotimaista kirjallisuutta! On hauskaa Jussi Siirilää, oivaltavaa Miina Supista, puhuttelevaa Elina Hirvosta, taianomaista Pasi I. Jääskeläistä, koskettavaa Markus Nummea ja lista sen kun jatkuu. Vuosikausia kotimaisen kirjallisuuden kirkkaimpana johtotähtenä pitämäni Anna-Leena Härkönen on saanut rinnalleen siis seuraa minun lempikirjojen hyllyssäni.

Mutta vielä ei ole TOP 10-listani valmis ja aionkin lukea vielä ainakin pari kirjaa tämän vuoden puolella, joten lista elää vielä tovin mielessäni. Nyt kun pakkaset paukkuvat monissa nurkissa, lukekaa hyvät ihmiset aina kun voitte! Se jos mikä tekee tästä arjesta taikaa!

Max Manner: 72h

(Minerva 2010)

"Silmät painuvat vastustamattomasti kiinni.
Lunta oli niin paljon, se oli pehmeää.
Hän voisi tehdä enkeleitä, Annika ajatteli.
Hän voisi levittää jalkansa ja kätensä ja...
Vihreät valot.
Kaikki...
Annika valui armolliseen pimeyteen.
Huoneiston numero seitsemän ovi aukesi.
Sen takana sijaitsi norjalainen inferno."

Pitäkää penkeistänne kiinni, sillä nyt mennään ja lujaa. Max Mannerin toimintatrillerissä, Annika Malm -trilogian toisessa osassa sarjan kiistaton johtotähti, taskusähikäinen, on matkalla Ruotsista Suomeen, kun vieras puhelin Arlandan lentokentällä hälyttää ja Annika tunnistaa näytöllä tutun numeron. Seitsemän tolppaa..Vihreät valot. Kaikki alkaa. Nyt. Entinen poliisi, nyt valtion salaisen ryhmittymän palkkamurhaajaksi kouluttama Annika on hetkessä osa kiihkeää ajojahtia. Mikrosiru nilkassa pakottaa hänet tekemään kuten pyydetään. Sen sijaan, että Annika matkustaisi Helsinkiin, hän joutuukin lentämään Venäjälle suorittamaan tehtävää. 

Annika ei ole mikään perinteinen, varsinkaan kotimaisten toimintajännäreiden nainen. Hän on villi sekoitus Kill Bill:n Black Mumbaa ja Millennium-trilogian Lisbeth Salanderia, ripauksella tuttua Maria Kalliotamme. Hän on nainen, joka ei näytä enää kasvattivanhempiensakaan silmiin ulkoisesti samalta, mutta on silti sama Annika, joka oli ennen tätä kaikkea.

"Työnantajan lahja, tyttö oli vastannut kierrellen heidän tavatessaan - kun suurin yllätys ja ihmetys olivat jouluaaton aattona lauenneet tällä samalla lentokentällä. Se ei haitannut, Eva mietti. Se ei haitannut yhtään.
Tyttö oli edelleen se sama Annika, jonka hän oli  tuntenut jo vuosia, itse asiassa jo melkein kymmenen vuotta. Sama se, mitä Annika teki työkseen tai miltä hän näytti. Kyllä hän pärjäisi. Hänellä oli omat syynsä. Niin oli aina. Aivan sama, vaikka hän ei enää näyttänytkään täysin entiseltä."

Annikan toimeksiannon takana on salainen Suomen sisällä toimiva organisaatio, jonka tärkein tehtävä on saada Suomeen Naton 72h- projekti, 72:n hävittäjän romutussopimus, joka todellisuudessa on paljon enemmän kuin vain hävittäjien romuttamista. Organisaation päähahmo, Jakobsson on valmis radikaaleihinkin toimenpiteisiin, samoin kuin Naton edustaja Wheelerkin, joka saapuu jäiseen Helsinkiin. 

72h nostaa esille mielenkiintoisella tavalla hyvinkin ajankohtaisia yhteiskuntamme asioita ja ilmiöitä. Nato on edelleenkin kovasti pinnalla poliittisessa -ja yhteiskunnallisessa keskustelussa, puolesta ja vastaan. Kuitenkin iso osa ihmisistä on kiinnostunut omista pienistä ympyröistään, eikä ymmärrä ajatella laajempaa kuviota, jonka rattaistossa myös me pyörimme elämiemme kanssa, halusimme tai emme. 

"Wheeler nyökkäsi puoliumpinaisin silmin.
- No niin. Ihmiset keskittyvät kansainvälisen politiikan sijasta omien työpaikkojensa säilyttämiseen, arjen jaksamiseen, perheeseen. avioliittoihinsa ja niiden purkamiseen. He uppoutuvat Facebookiin, Big Brotheriin ja kaikenmoiseen muuhun turhuuteen, turruttavat pahan olonsa tyhjänpäiväisellä kertakäyttöviihteellä, tosi-tv:llä, julkkisjuoruilla, alkoholilla, väkivallalla ja seksillä. He pakenevat epävarmaa todellisuuttaan minkä kintuistaan pääsevät, Jon. Eikä se ole yksinomaan suomalainen ilmiö, tilanne toistuu tällä hetkellä ympäri maailman. Ihmiset kyhjöttävät internetissä, Twittereissä, velkarahalla hankituissa asunnoissaan, lähiöbaareissa ja leasing-Volvoissaan ja miettivät, miksi ihmeessä elämästä tuli yhtäkkiä roskaa. "

Venäjälle on matkalla myös Rai, Annikan tuttu menneisyydestä, jolla on oma tehtävänsä suoritettavanaan, mutta kenen toimesta? Kesken oman rankan tehtävän Annika ei usko silmiään; näkikö hän todellakin Rain? Miehen menneisyydestä, miehen jonka hän haluaisi vain unohtaa. Menneisyyden rankat kokemukset nostavat Annikan muistoissa päätään ja saavat hänet pohtimaan kostoa tai sen oikeutusta. Venäjän tehtävä saa Annikan myös kyseenalaistamaan oman työnsä liian rajuissa, moraalittomissa tehtävissä. Onko hänestä sellaiseen? Mikrosiru nilkassa kuitenkin muistuttaa olemassa olostaan liiankin selvästi. 

Tunti tunnilta tarina etenee kuin pikajuna, eikä vauhdista ole vara pudota. Kirja luottaa suoraan toimintaan, mutta antaa myös tilaa varsinkin päähenkilön omalle sisäiselle dialogille ja kasvulle. Kirjassa ei väkivaltaa peitellä, mutta ei mässäilläkään. Lukijan on mentävä loppuun asti, syöksyttävä maasta toiseen Annikan mukana hengästyttävällä vauhdilla, jotta saa selvyyden, mitä näkymää kirjan esinäytöksessä erään motellin ikkunlaudalla istuva kissa todistaa..

PS: Myös Leena Lumi on lukenut 72h:n, täällä!

3/5

perjantai 10. joulukuuta 2010

Riikka Pulkkinen: Totta

( Otava 2010)

Aikoinaan oman perheensä todellisuutta niin usein lentokoneiden nousukiitoihin paennut psykologi Elsa on nyt läsnä perheensä kesken enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Hän on hävinnyt taistelun syöpää vastaan ja haluaa viettää viimeiset hetket kotonaan, eikä saattokodissa mädäntyen, kuten hän asian itse ilmaisee.  Elsan aviopuoliso jo yli viidenkymmenen vuoden ajalta, Martti, yrittää olla vahva Elsan vuoksi, mutta antaa surun tulla öisin ikkunasta sisään. Elsan ja Martin tytär, lääkärinä toimiva Ellinoora pakenee menettämisen pelon tunteitaan järjestelmällisyyteen ja toimintaan. Hän haluaisi kietoa äitinsä turvallisuuden pehmeään mutta tiukaan harsoon, mutta Elsa haluaa vielä elää ja kokea. Ellinooran tyttäret Maria ja Anna jakavat hoitovuorot yhdessä Martin ja Ellinooran kanssa. Jokaisella heillä on oma erityinen roolinsa Elsan vuoteen äärellä. Ellinoora on tuttuun tapaan se, joka pitää kaikki langat käsissään eikä anna oman surun tulla helposti esiin. Martti puolestaan yrittää peittää musertavan surunsa hilpeydellä, aivan kuin mitään pahaa ei olisi tapahtunut tai tapahtumassakaan. Maria on kuin äitinsä, epäröimättä hän huolehtii isoäidistään ja tuntuu hallitsevan tilanteen kuin tilanteen. Mutta Anna, Anna on se, joka loppujen lopuksi pääsee lähimmäksi Elsaa hänen viimeisinä hetkinään ja samalla kuorii sukua koskevan vaietun menneisyyden kerros kerrokselta auki kuin sipulin. Ellinoora on huolissaan Annasta, sillä Anna kantaa itsekin suruja, jotka asuvat syvissä vesissä. Anna myös näkee Elsan yhä naisena, ihmisenä, eikä vain saattohoidon viimeiselle pysäkille saapuneena ihmisen varjona.

"-Mistä sinä sen löysit?
Mummo seisoi ovella.
-Tämä oli täällä kaapissa. Ei kai tämä ole se sinun viisikymmentäluvun mekkosi? 
Mummo silmää mekkoa.
-Ota se.
-Tämäkö?
-Minä en tarvitse. Ota pois vaan, voit käyttää sitä vaikka juhlissa. Entä se Bianca-mekko, mikset sinä laittanut sitä? Pistä mieluummin se.
- Jos minä pidän tätä nyt.
Mummo kohauttaa olkiaan.
-Sen kun, mummo sanoo niin kuin haluaisi sanoutua irti koko asiasta."

Eräänä päivänä Annan ollessa hoitovuorossa Elsa muistaa hauskan leikin Annan lapsuudesta, pukuleikin. Siitä intouneena he alkavat puuhata pientä piknic-retkeä ulos pukuleikin myötä. Annan penkoessa mummon vaatekaappia, hän löytää erityisen mekon. Mekon, jota nelisenkymmentä vuotta ajassa taakse päin kantoi yllään eräs nuori kaunis nainen..Nainen, josta on tähän asti vaiettu, mutta josta Elsa nyt haluaa kertoa. Elsan muistoissa palataan ajassa taakse päin, kun Elsan ja Martin kotioven kynnyksen yli astui uusi lastenhoitaja, suloinen, nuori Eeva.

"Mutta nyt minä seison ovella ja soitan.
Myöhemmin tajuan, että elämäni, aivan uutena, alkaa juuri tässä. Ehkä näkyvillä on myös loppu, jo ovella. Mutta tämä on alku, eikä alku halua kuulla lopusta."

Elsa ei ole ainoa, joka palaa muistoissaan Eevaan. Myös Martti muistelee niitä hetkiä, jotka tuolloin niin totta, siinä hetkessä aidoimpaa kuin mikään muu. Nyt, vuosikymmenien päästä, kun hänen pitää luopua Elsastakin, hän huomaa olevansa mies, joka on hukassa niin itseltään kuin tavallaan myös läheisiltään. Hän ei osaa kohdata enää luontevasti omaa tytärtäänkään, vaan haluaisi taikoa takaisin sen iloisen, hyppelehtivän lettipäisen Ellinooran.

" Milloin perheenjäsenet muuttuvat peileiksi, joihin katsominen sattuu?"

Niin paljon olisi vielä sanottavaa, koettavaa, anteeksiannettavaa. Mutta voiko koskaan valmistautua riittävän hyvin siihen hetkeen, kun täältä on lähdettävä? Mukaan me emme saa mitään, mutta ehkä kysymys kuuluukin, mitä me jätämme jälkeemme?

Kun muutamia vuosia sitten luin Riikka Pulkkisen upean esikoisteoksen "Raja", jäi minulla valtava nälkä lukea lisää häneltä. Niinpä kun kuulin vihdoin uuden teoksen tulosta, odotus nousi mielenpinnalle kuin keväinen kaste helmeilemään. Samalla tunsin pientä jännistystä; voiko seuraavakin teos olla niin loistelias, jos jo esikoisteoksellaan tekee sen, mitä moni ei tee edes sillä kymmenennelläkään? Ehdin ennen kirjan lukemista lukea pari arvostelua, jossa lukija koki tämän Pulkkisen toisen kirjan, jos nyt ei pettymykseksi, selvästi edeltäjäänsä laimeammaksi lukukokemukseksi. Hetken jopa mietin, että uskallanko edes lukea kirjaa, sillä en halua pettyä. Annoinkin vierähtää muutaman viikon ja sitten hankin oman kappaleeni ja aloin lukea..enkä ollut lukenut kovin montaa sivua kun Pulkkisen taidokas teksti vei jo mukanaan. On se vain todettava, että hän kirjoittaa niin taitavasti arkisistakin asioista, että välillä on pakko pysähtyä ihastelemaan vaikka vain yksittäisiä lauseita, ja merkityksiä niiden takana."Totta" on mielettömän hieno kirja ilman turhia juonellisia konstailuja ja Pulkkisen tyyli kirjoittaa poikkeuksellisen kaunista kotimaisen kirjalijan kynän jälkeä. Kaunis, ehjä, koskettava.

Tarinassa eletään tätä hetkeä sekä 1960- lukua, johon sijoittuu Eevan tarina, jota Elsa nyt Annalle kertoo ja mikä alkaa elää vielä omaakin elämää Annan mielessä. 2000-luvun Annassa on hyvin paljon samaa kuin 1960-luvun Eevassa ja kun Anna pukee Eevalla olleen mekon päälleen, ympyrä tavallaan sulkeutuu, vaikka tarina meille vasta alkaakin. Eeva on kuin Anna, Anna on kuin Eeva, mutta kuitenkin sitten kaksi aivan erilaista tarinaa. Takaumien kautta yhdistettynä nykyhetkeen, avautuu niin Elsan kuin Ellinooran persoonat lukijalle syvällisemmin, koskettaen. Saamme vastauksia, miksi iloisesta pienestä lettipää-Ellinoorasta kasvoi totisempi suorittaja, joka vain haluaa pitää kaiken järjestyksessä. Miksi Elsa nuorena äitinä melkein kuin pakeni omaa perhearkeaan maailmalle kertomaan muille perheille, kuinka elää ja olla?

Kirjan juoni ei sinällään ole suurieleinen tai mullistavia käänteitä täynnä, mutta minä koen sen juurikin rikkautena. En kaivannut edes loppuun mitään sellaista yllätysmomenttia, vaan nautin siitä, että tarina on ehjä, rauhallinen kokonaisuus, jossa on kuitenkin niin monia eri sävyjä läsnä samaan aikaan, että se itsessään tuo riittävän jännitteen ja tenhon kirjaan. On rakkautta, surua, toivoa, pelkoa, huolta, onnea..ja usein ne ovat läsnä juuri niissä pienissä arkisissa hetkissä, joita Pulkkinen maalaa kuin akvarelleja konsanaan, yhtä aikaa terävin mutta herkin siveltimen vedoin. Joskus vähemmän on enemmän.

"Sillä se, mitä Marc sanoo, on totta: kaikkien on uskallettava antautua tuntemattomalle, maailma on jokaiselle yhtä vieras ennen kuin siihen uskaltaa kurottaa ja siitä tulee tuttu."

5/5

torstai 9. joulukuuta 2010

Vuosi lähenee loppuaan

Vuosi lähenee loppuaan ja kuun lopussa julkaisen oman tämän vuoden TOP 10- listani lukemistani kirjoista. Vielä on tälle vuodelle muutama sellainen kirja odottamassa pinossa/tulossa kirjakerhosta, joista hyvinkin joku vielä saattaa lunastaa paikkansa listallani, joten odotellaan...

Luku- ja päivitystahtini on nyt ollut vähän hitaampi edellisiin viikkoihin liittyen johtuen elämän murheista, mutta ei niistä sen enempää. Nyt on kesken selvästikin upea Riikka Pulkkisen Totta, josta lähipäivinä tulossa arvostelu. Ihanaa pian alkavaa viikonvaihdetta kaikille teille - pitäkää huolta itsestänne!

tiistai 7. joulukuuta 2010

Karin Slaughter: Pelon huone

(Tammi 2010, suom. Annukka Kolehmainen)

"Abigail kääntyi ja avasi suunsa sanoakseen jotakin, vaikkei itsekään tiennyt, mitä. Silloin hän huomasi verisen jalanjäljen lattialla.
"Emma", hän kuiskasi, pudotti puhelimen ja ryntäsi portaita pitkin kohti tyttärensä huonetta.
Hän jäi seisomaan portaiden yläpäähän ja katsoi järkyttyneenä rikkoutuneita huonekaluja ja lasinsiruja lattialla. Äkkiä hänen näkökenttänsä kapeni, ja hän näki vain Emman, joka makasi verisenä möykkynä käytävän päässä. Emman vieressä seisoi nuori mies, jolla oli veitsi kädessä."

Yltäkylläistä elämää, ainakin ulkoisesti, elävä Abigail Campanon elämä muuttuu ikiajoiksi, kun hän eräänä lämpimänä kesäisenä iltapäivänä palaa tennistunnilta kotiinsa. Näky, jonka hän kohtaa kotonaan, on vanhemman pahin painajainen. Alkaa kamppailu, elämästä ja kuolemasta. Toisille apu on ehkä jo myöhäistä, mutta jossain on joku, jolle se on elinehto. Karin Slaughterin Pelon huone jatkaa kiehtovaa Will Trent-dekkarisarjaa ja tuo hänet entistä lähemmäksi lukijaa, samalla kun järkyttävä, koulumaailmaa varjostava tragedia purkautuu pala palalta.

Paikallinen poliisi tyrii jo tutkimuksen alkuvaiheessa ja paikalle kutsutaankin erikoisagentti Will Trent, sillä hän jos kuka, pystyy tulkitsemaan rikospaikkoja tarkasti. Will kärsii pahasta lukihäiriöstä, mutta on silti ihmeellisesti pysynyt raivaamaan tiensä siihen, missä nyt on. Vaatii myös paljon työtä ja kekseliäisyyttä salata iso ongelma muilta ihmisiltä. Kuullessaan nimen Campano, Will palaa tahtomattaan hetkeksi muistoissaan kipeään lapsuuteensa. Will ei ole missään määrin tyypillinen erikoisagentti. Hän on lastenkotien kasvatti ja samanlaisen menneisyyden hänen kanssaan on jakanut Paul Campano, Abigailin aviomies. Campanon perheen tragedian selvittäminen nostaa vanhoja tunteita pintaan.

" Hän yritti hengittää, vaikka hänen rintaansa puristi, kun hän ajatteli, kuinka pahoja asioita ihmiset saattoivat tehdä toisilleen. Siitä oli todisteena ne lapset, jotka palasivat uusien sijaisvanhempien luota lastenkotiin kerta toisensa jälkeen. Heidät lähetettiin pois yhtä uudelleen, mutta joka kerta he tulivat takaisin tyhjin katsein, hyväksikäytettyinä, heitteille jätettyinä ja pahoinpideltyinä. Vaikeampaa oli nähdä ainoastaan omat kasvonsa peilissä silloin kun oli itse yksi palaajista."

Will saa parikseen kipakan naisetsivän Faith Mitchellin, joka sen lisäksi että kantaa hieman kaunaa Williä kohtaan, kantaa myös omaa menneisyyden painolastiaan mukanaan. Pikku hiljaa tuo erikoinen parivaljakko oppii kuitenkin tuntemaan toisiaan ja näkevät välähdyksittäin toistensa aitoja piirteitä. Piinaavan rikostutkimuksen pyörteissä Will joutuu pohtimaan tarkemmin myös suhdettaan kihlattuunsa Angie Polaskiin, jonka kanssa Willillä on jo pitkä, värikäs historia. Ensimmäistä kertaa he asuvat kunnolla yhdessä ja jakavat arjen, eivätkä vain kiihkeitä hetkiä, joiden päätteeksi Angie taas toviksi häipyy maisemista.

" "Hei", Angie sanoi. Hän makasi sohvalla puuvillashortsit ja toppi yllään eikä irrottanut katsettaan televisiosta, kun Will antoi katseensa liukua hänen paljasta säärtään pitkin. Will olisi halunnut kiivetä sohvalle ja nukahtaa Angien viereen tai tehdä ehkä jotain muutakin. Heidän suhteensa ei kuitenkaan toiminut niin. Angie ei nauttinut toisten hoivaamisesta, ja Will taas oli toivottoman huono pyytämään itselleen mitään. Heidän ensi tapaamisellaan lastenkodissa Angie oli pamauttanut Williä ohimoon ja käskenyt hänen lopettaa tuijottamisen. Will oli ollut kahdeksan ja Angie yhdentoista. Heidän suhteensa ei ollut muuttunut niistä päivistä paljonkaan."

Kirjan juonesta en voi kertoa enempää, sillä kirjan alkupuolella on jo herkullinen, sinänsä kirjan parhain juonellinen twisti. Yleisesti ottaen juoni on hyvin tyypillistä jännäriä, mutta Slaughter panostaakin erityisesti kirjassa henkilötarinoihin ja varsinkin lukihäiriöinen erikoisagentti Will Trent on kirjan keskiössä alusta loppuun. Slaughter herätti minussa myös vahvan kiinnostuksen etsivä Faith Mitchelliä kohtaan ja sai aikaan ajatusleikin, että millaiseksi Willin ja Faithin välit tulevaisuudessa kehittyisivät. Vaikka kirjan loppupuolella en kokenut mitään mullistavaa wau-efektiä juonen viimeisten käänteiden myötä, nautin todella paljon näin laadukkaan jännärin/dekkarin lukemisesta. Ihastuin Slaughterin tuotantoon jo lukiessani vuosikausia sitten hänen ensimmäisen käännöksen, Sokaistun, jossa päähenkilönä on lastenlääkäri Sara Linton. Noissa kirjoissa Slaughter kirjoitti ehkä juonellisesti ja kuvauksellisesti rajumpaa, hätkähdyttävämpää tekstiä mitä näissä kahdessa Will Trentonin -sarjan teoksessa. Ilokseni huomasinkin, että Slaughterilta on tulossa ensi vuonna  tässä Will Trent- sarjassa käännös Kivun jäljet, jossa Will Trent kohtaa Sara Lintonin! Kirja ilmestyy kesäkuussa,  ja odotan jo nyt innolla, että nuo kaksi kiehtovaa henkilöä ovat samassa kirjassa! Omistan itse yhtä vaille kaikki tuohon sarjaan kuuluvat kirjat. Tässä voisinkin vinkata, että jos jollakin on hyllyssä tyhjän panttina Slaughterin Kadotettu sidottuna versiona ja olisit valmis myymään sen, olisin ikionnellinen!

Suosittelen lämpimästä kaikille dekkarien ja jännäreiden, varsinkin psykologisten jännäreiden ystäville Slaughterin tuotantoa! Näissä on mielestäni vahva häivähdys samaa tunnelmaa kuin kovasti rakastamani Patricia Cornwellin kirjoissa.Myös Leena Lumi lukee Slaughtereita ja arvostelu Pelon huoneesta löytyy täältä.

4/5

keskiviikko 1. joulukuuta 2010

Markus Nummi: Karkkipäivä

(Otava 2010)

"Poika tuli tyhjästä kaapista tunnistamattomaksi kulunut pehmolelu sylissään, kuvakirja kainalossaan. Istui ovettoman jääkaapin eteen. Avasi kirjan, joka tarkemmin katsoen ei ollut lastenkirja vaan sarjakuva-albumi, sen kannessa oli sankari hirviöiden ympäröimänä. Kirjan nimi oli painettu kannen poikki suurin tulen keskeltä hohtavin kirjaimin. 
Mitä kannessa luki, sitä Katri ei muistanut, mutta hän muisti että poika näytti kirjaa sylissä puristamalleen likaisenharmaalle otukselle. Kuiskasi, ettei mitään hätää, tää on satu. Sitten jähmettyi siihen."

Sosiaalipäivystäjä Katri kohtaa työssään tilanteita, jotka jäävät vuosiksi mieleen ja sydämeenkin elämään. Tilanteita, joissa nuo niin monet melkein näkymättömiksi muuttuneet lapset ovat joutuneet näkemään siihen astisessa, vielä niin kovin lyhyessä elämässään jo aivan liikaa. Aivan liikaa painolastia pienten hartioiden kannettavaksi. Nuo lukuisat tilanteet, kun pieni lapsi kysyy kuitenkin kaiken jälkeen vielä niin toiveikkaana: 
"Kai äiti tulee takaisin hakemaan minut, tuleehan? " Ja ne lukuisat kerrat, kun hän joutuu vastaamaan: " Totta kai, aivan varmasti!", tietäen, että totuus on liian usein toisenlainen.

Pieni yhdeksänvuotias Tomi, "Tohtori Kilmoori, sano Tok vaan" elää sitä arkea, mitä meillä Suomessakin aivan liian moni lapsi joutuu elämään; heitteillejätettynä. Äidillä on uusi perhe ja isälle maistuu pussikalja, mummo on puolestaan joutunut sairaalaan. Pienellä Tomilla on tehtävä. Hän on aivan varma, että hänen pihapiirinsä ihana prinsessa Mirabella, eli Mirja, on vankina kodissaan. Tohtori Kilmoorin täytyy pelastaa Mirabella! Mutta onko Mirabella todellinen? Onko oikeasti jossain pieni tyttö vankina?

"Mira, Mira, Mirabella...
Superpaattori ei vastaa...
Kuka sitte? Joku Määd Mäks vähintään. Nyrkkiturpaa tulis paskat.
Ei auta ny... Ei auta mikään ku... Tok vaan.
Tok hoitaa homman. Kilmoori ite. Ootas vaan Sessa. ..."

Eräällä kauppareissulla kun Tomin äidiltään saamansa rahat eivät riitäkään kaikkeen, tuntematon, naapurustossa asuva Ari pelastaa Tomin antamalla puuttuvat rahat kassalla tympeälle kassaneidille. Kiitollinen Tomi liimautuu Ariin ja päätyy kirjailija-käsikirjoittaja Arin kotiin syömään spagettia ja kertomaan huolensa prinsessa Mirabellan julmasta kohtalosta. Käsikirjoituksensa kanssa kamppaileva Ari saa muuta ajateltavaa ja vaikka järki koittaa sanoa, että poika kuuluu sosiaalihuollolle, huomaa hän yhtäkkiä itse seisovansa kadun varrella Tomin katsoessa äitinsä ja uuden miehen auton katoavia perävaloja, kädessään Tomin vaihtovaatekassi. Ari näkee tuon pienen pojan hädän, eikä voi enää välttyä tulemasta osalliseksi Tomin elämässä.

Samaan aikaan samassa lähiössä arjenhallintansa kanssa kamppailee tilansuunnittelija Paula. Pienen tytön yksinhuoltaja, jonka oman elämän langat alkavat yksi kerrallaan karata käsistä.Tyttären karkkinäpistys kaupassa on horjuttanut Paulan sisäistä maailmaa ja käynnistänyt tapahtumien ketjun, missä ei ehkä olekaan sitä onnellista loppua. Paulalla on velvollisuus. Velvollisuus opettaa tyttärensä tavoille, kunnioittamaan äitiään. Paulan sisäisen maailman ollessa jo sekaisin, hän koittaa hillittömällä suklaansyönnillä, ylikierroksillä työtehtäväänsä hoitaen pitää elämänsä kulisseja kasassa.

"Kun kulkee tämän sotkun keskellä, niin tarttuuhan se. Rumuus tunkee oman pään sisään. Joskus melkein toivoisi....Toivoisi että joku saatana tulisi vaikka imurin kanssa ja imuroisi pään tyhjäksi. Että sitten olisi edes jossakin hetken siistiä. Kaunista. Avara puhdas tila ilman yhtään huonekalua."

Nummi kertoo tarinaa, joka on valitettavan monelle lapselle tänäänkin arkipäivää. Sosiaalihuollon ammattilaiset koittavat näkemiensä kauheuksien keskellä pitää itsensä kasassa ja nähdä nuo näkymättömät lapset. Lapset eivät ehkä ole meidän lapsia, mutta vastuu siitä, että pelastamme heidät, on takuulla meidän. Tomin oman lapsen sisäisen maailman Nummi maalaa hienosti "Tohtori Kilmoorin" ajatuspätkillä. Pieni urhea Tok, joka haluaa vain pelastaa prinsessan, vaikka itsekin tarvitsisi pelastusta. Tilasuunnittelija Paula on  pelottavan hämmentävä kaikessa ajatustensa sekaisuuden raadollisuudessaan. On kiehtovaa nähdä, kuinka sisin lopulta puskee ulkokuoren läpi. Päähenkilön osaan sivullisuudestaan huolimatta joutuva Ari puolestaan on kaikkine ammatillisine haahuiluineen kuitenkin hyväntahtoisuudessaan niin inhimillinen. Ja sitten on vielä Katri, joka haluaa ennen kaikkea nähdä nuo näkymättömät lapset, tehdä heidät näkyviksi. Jokin selittämätön vaivaa häntä tutkiessaan saamiaan ilmoituksia niin Tomiin kuin Mirjaan liittyen, mistä hän ei tahdo saada kiinni. Hän ei kuitenkaan luovuta, vaan sinnikkäästi etsii vastauksia. Hän tietää, että hänen tehtävänsä ei ole antaa tunteiden viedä liikaa valtaa ja antaa itsensä lamautua, vaan hänen tehtävänään on toimia.

Kirjan tapahtumat keskittyvät pariin päivään, mutta samalla hetkellä tuntuu, että juuri nuo pari päivää ovatkin osalle kirjan henkilöistä koko maailma. Luin kirjan ahmien, samalla kun sydämessä jäyti. Nummi osaa kirjoittaa kouriintuntuvan aidosti niistä asioista, joille kukaan meistä ei saisi ummistaa silmiään. Loppua kohden vauhti kiihtyy ja tunnelataus oli itsellä ainakin niin valtaisa, että vähän väliä laskin kirjan käsistä, hengitin syvään ja pidättelin kyyneliä. Karkkipäivähän on myös, kuten moni tietänee, yksi tämän vuoden Finlandia-ehdokkaista. Vaikka olen lähinnä mielessäni kritisoinut listaa kokonaisuudessaan ( Sieltä puuttuu pari kotimaista helmeä niiin selvästi!!), niin ehdottomasti Nummi on kirjallaan paikkansa listalla ansainnut. Sydämeni väräjää vielä pitkään tämän kirjan myötä, siitä olen varma.

"Voi vittupaska
Valepaska äijä
Mira bella Sessa prinsessa
tuun oota vaan
Sessa Mira lupaan
Voi sua ku oot.
Tok tulee... Yksinäinen solttu.
Semmonen juttu. Kuolojuttu.
Ei pimee niin paha oo. Kun kattoo sielt valoon. Sinne pimeeseen meet niin ei voi olla pimeempää.
Semmonen on tää.
Kuolojuttu.
Roihu vaan.
Kaikki paskat palamaan..."

Ps: Myös Ilse ja Mari A. ovat arvostelleet tämän!

5/5