torstai 30. joulukuuta 2010

Välipäivien löytöjä lisää


Pahoitteluni ensin sangen hämärälaatuisesta kuvasta. Koitin kikkailla kameran kanssa. En onnistunut, kuten huomata saattaa. Kävin eilen ja tänään vielä parilla muulla kirpputorilla kirjoja katselemassa ja kyllä kannatti. Löysin kivan pinon kirjoja, ja kallein oli 3.50€, halvin 2€. Löysin ihanan vanhan 70-lukulaisen Elsa Beskowin "Pikku Puten seikkailu mustikkametsässä". Se vanhan ajan kuvitus on niin hurmaava! Pinossa alimpana on Hesbjorg Wassmon "Seitsemäs kohtaaminen". Olen pitänyt ihan valtavasti hänen kahdesta muusta kirjasta, "Dinan kirja" sekä "Lasi maitoa, kiitos", jotka jo löytyvätkin omastakin hyllystäni. Superlöytö oli myös Joyce Carol Oatesin "Syntipukki". Olen lukenut nyt loppuvuodesta ekaa kertaa hänen tuotantoaan ja ihastunut. Jorilta sain hänen ylimääräisen lukukappaleen kirjasta "Kosto: Rakkaustarina" ja itse tilasin joululahjaksi Haudankaivajan tyttären, joka vielä odottaa lukemistaan, sillä luen nyt kirjaston kappaletta Oatesin Blondista. Voi kunpa joskus löytäisin Blondin omaankin hyllyyni. Ihan uusi tuttavuus pinossa on Katri Tapiolan "Kalpeat tytöt".  Anne Tyleriä olen lukenut joskus nuorempana ja siksi haluankin pitkästä aikaa verestää muistoja ja lukea häneltä jotain itselleni vielä uutta, eli "Pyhimys sattuman oikusta". Suurin löytö kaikista taisi kuitenkin olla Riikka Pulkkisen "Raja"! Kirja on selvästi lukematon, sillä kirjan sidokset ovat niin "tiukati" vielä. Ainoastaan kansipaperi on takakannen alaosasta vähän revennyt ja muutama tuhru. Omistankin jo itse Rajasta oman kappaleen, mutta halusin ostaa tämän silti, sillä niin edullisesti se siellä hyllyssä uutta omistajaansa odotti. Ja nytpä kysymys kuuluukin; kiinnostaisikos teitä arvon lukijat vähän erilainen kirja-arvonta, nimittäin arvontapalkintona olisi luvassa tuo Pulkkisen Raja kierrätyskappaleena?
MUOKS: Pulkkisen kirja lähteekin eteen päin muulla tavalla, joten palataan arvontakuvioihin heti vuoden vaihteen jälkeen muun kirjan kera ;)

tiistai 28. joulukuuta 2010

Välipäivien löytöjä


En aio kovin paljon alennusmyynneissä kierrellä, ja ennemminkin odotan jo kirja-alea , kuin tätä yleistä "välipäivien alea", mutta poikkesin tänään SPR:n kirppikselle ja teinkin sieltä todella hyvät löydöt. Olen lukenut, mutta halunnut omaankin hyllyyn Tervon Kallellaan sekä Shriverin Poikani Kevin, ja nyt ne löytyivät edulliseen parin euron hintaan per kirja. Lisäksi löysin Kate Mossen Krypta, Anna Gavaldan Viiniä keittiössä ja J.M.G. Le Glecio Harhaileva tähti, jotka odottavat vielä lukemistaan. Kaikki ovat todella siistejä ja
hyväkuntoisia. Ja hintaa tosiaankin vain noin pari euroa per kirja. Aika hyvät löydöt, vai mitä?

lauantai 25. joulukuuta 2010

Minun lukuvuoteni 2010 TOP 10- kirjat

Vuosi 2010 onkin ollut harvinaisen hieno lukuvuosi, varsinkin kotimaisen kirjallisuuden saralla. Tai voisi sanoa, että vuoden yllättäjät ovat nimenomaan olleet kotimaista kirjallisuutta. Olikin aikamoinen työ rankata listaan vain 10 kirjaa, mutta olen tyytyväinen listaan. Vaikka kirjat ovat numerojärjestyksessä, kirjat eivät ole  ykköstä lukuunottamatta paremmuusjärjestyksessä, sillä on mahdoton tehtävä arvottaa kirjat. Ykkössijan kuitenkin annan Pasi I. Jääskeläisen Harjukaupungin salakäytäväville. Se on juuri se kirja, minkä näistä ensin pelastaisin tulipalon tullessa .. sillä sen lisäksi, että kirja oli todellinen Yllättäjä, siinä oli minulle niin monia mieluisia elementtejä. Ilman kirjablogeja en tiedä, olisinko koskaan tarttunut kirjaan esimerkiksi kirjastossa tai kirjakaupassa. Toisaalta kirjassa on jotenkin niin erikoinen kansi, että ehkä jo se olisi minua kutsunut. Vielä kirjaa aloitellessani luulin lukevani hyvän kirjan, mutta en tiennyt lukevani jotain sellaista, joka niin voimakkaasti ja monin tavoin luikertelee niin sieluuni kuin mieleeni. Odotin jotain sinällään tavanomaista, mutta sainkin jotain tainomaista, erityistä.
Joten tässä listani, olkaa hyvät! Linkkiä klikkaamalla pääsette lukemaan arvosteluni kirjasta, osassa kirjoissa tosin ei ole linkkiä, sillä olen lukenut kirjan ennen tämän blogini aloittamista. En halunnut alkaa kirjoittamaan jokaisen kirjan kohdalle mitään pidempää selostusta siitä, miksi kirja on listallani. Sen sijaan muutamalla sanalla haluan jakaa kirjan ajatuksen, tunnelman teille. Ja osassa kirjoissahan tosiaan pääsette linkin kautta lukemaan arvostelun ko. kirjasta.


1. Pasi I. Jääskeläinen: Harjukaupungin salakäytävät
  (Atena Kustannus 2010)

Maaginen, monisävyinen, kiihkeä, yhtä aikaa paikoin synkkä mutta valoa täynnä, ainutlaatuinen.


2. Muriel Barbery: Siilin eleganssi
( Gummerus 2010)

Satiirinen, lämmin, koskettava


3. Ros Wynne-Jones: Sade lankeaa
( Like 2010)

Todellinen, ravisuttava, puhutteleva, vahva


4. Linda Olsson: Laulaisin sinulle lempeitä lauluja
(Gummerus 2009)

Kaunis, sydämellinen, lempeä, hämmentävä, yllättävä


5. Markus Nummi: Karkkipäivä
(Otava 2010)

Tarkkanäköinen, läpitunkeva, pysähdyttävä


6. Riikka Pulkkinen: Totta
(Otava 2010)

Kaunis, rikas, älykäs, vahva


7. Nadeem Aslam: Elävältä haudatut
(Like 2010)

Lyyrinen, vapisuttava, merkityksellinen


8. Lars Kepler: Hypnotisoija
(Tammi 2010)

Ovela, hengästyttävä, dramaattinen


9. Andrew Nicoll: Rouva Agathen rakkaus
(Gummerus 2010)

Hupsu, ihastuttavan vanhanaikainen, satumainen


10. Joyce Carol Oates: Blondi
(Otava 2001)

Syvällinen, unohtumaton, vaikuttava


Lisäksi paikkaa listallani vahvasti tavoittelivat viimeiseen asti seuraavat hienot, erityisen maininnan ansaitsevat teokset:
Jenny Downham: Ennen kuin kuolen
Joyce Carol Oates: Kosto: Rakkaustarina
Pasi I. Jääskeläinen: Lumikko ja yhdeksän muuta
Marilyn Monroe: Välähdyksiä, sirpaleita
Doris Lessing: Viides lapsi

   
Voi olla, että parin kuukauden päästä lista saattaisikin olla joiltakin osin erilainen, sillä olen lukenut vuoden aikana kymmeniä hienoja kirjoja, joista aina joskus jo pidemmän aikaa sitten luettu pulpahtaakin mielen pintaan jälleen ihastuttamaan, elämään. Toisaalta nyt katsoessani noita erityismaininnan ansainneita kirjoja alan miettiä, olisiko sittenkin tuo kuulunut listalle tuon sijaan, vaiko sitten tuo. Mikä ihana ongelma! On rikkaus saada lukea näin paljon hienoja kirjoja;)

tiistai 21. joulukuuta 2010

Rauhaisaa joulun aikaa, olkoon täynnä taikaa!


                                                          Näin sydämeeni joulun teen, 
                                                              ja mieleen hiljaiseen...

Näin alkaa vuosi 2010 olla lopuillaan, mutta ennen vuodenvaihteen juhlintaa on aika rauhoittua ja hiljentyä niiden perimmäisten, tärkeimpien asioiden äärelle. Minulle ne ovat oma perhe, läheiset, kiireetön yhdessäolo, hyvä ruoka ja lämmin tunnelma. Ja tietenkin, myös osana joulun viettoa on aina joku hyvä kirja, eikä sen suhteen ole poikkeusta tänäkään vuonna. Loppuvuosi on ollut paikoin aika raskas, ja varsinkin siksi se rauhoittuminen on tämän vuoden tärkein toive joululta. Että kaikilla läheisillä olisi hyvä olla, niin sitten on minullakin.

Oatesin melkein tuhatsivuinen järkälemäinen Blondi on jo luonut tiensä mieleeni ja sydämeeni, vaikka olen lukenut vasta yksineljäsosan kirjasta. Luen sitä myöhään öisin, vaikka tiedän, että perheemme aamutohinat alkavat aina säntillisesti kuopuksen toimesta jo kuuden pintaan. Nyt kuitenkin nämä muutamat päivät ennen joulua arjen täyttävät kaikki mukavat jouluvalmistelut; täytyy hakea kala paikallisesta kalakaupasta, paistaa kinkku, laittaa kotikalja käymään, hakea havunoksia sinkkisankkoon sisälle, lämmitellä glögiä ja maistella pipareita, kuunnella joululauluja nonstoppina. Siksipä toivotankin nyt kaikille teille blogini lukijoille rauhallista ja sydämellistä joulun aikaa, vietättepä itse kukin sen miten tahansa. En ole blogitauolla, mutta seuraava kirjapäivitys tulee sitten joulupyhien jälkeen sekä Minun lukuvuoteni 2010 TOP 10- listakin. Luen kuitenkin aattoa ja joulupäivää lukuunottamatta päivittäin kommentit täältä.

Hyvää joulua 2010 ja kiitos kaikille teille 56 lukijalle, 
ketkä olette mukaani tulleet 
tähän kirjalliseen matkaani!


keskiviikko 15. joulukuuta 2010

Eriskummallinen kirjavuosi

Luin yön tunteina Max Mannerin hengästyttävän toimintajännärin 72h loppuun ja aamulla vihdoin pääsin Oatesin Blondin pariin. Sen verran paksu kirja on, että uskon sen parissa vierähtävän ensi viikon puolelle. Ainakin kirjan alku tempaisi jo siinä määrin mukaansa, että luvassa varmasti hyviä lukuhetkiä fiktiivisen Marilynin parissa.

Kuten aikaisemmin jo lupailin, kuun lopulla julkaisen oman tämän vuoden "Luetut TOP 10" kirjaani. Pääosin kirjat ovat tänä vuonna ilmestyneitä, mutta mukaan mahtuu ehkä pari vähän vanhempaakin, jotka vasta tänä vuonna luin. Olenkin tässä pari päivää jo mielessäni tehnyt listaa ja olen tehnyt kerrassaan eriskummallisen, suorastaan ällistyttävän havainnon. Selailin ensin vuonna 2008-2009 pitämiäni lukupäiväkirjoja ja sitten kävin läpi tätä vuotta. En tiedä, onko muutos tapahtunut minussa vai kotimaisen kirjallisuuden tarjonnassa, mutta tänä vuonna lukemistani kirjoista vähintään puolet, jopa ylikin, ovat kotimaista kirjallisuutta! On hauskaa Jussi Siirilää, oivaltavaa Miina Supista, puhuttelevaa Elina Hirvosta, taianomaista Pasi I. Jääskeläistä, koskettavaa Markus Nummea ja lista sen kun jatkuu. Vuosikausia kotimaisen kirjallisuuden kirkkaimpana johtotähtenä pitämäni Anna-Leena Härkönen on saanut rinnalleen siis seuraa minun lempikirjojen hyllyssäni.

Mutta vielä ei ole TOP 10-listani valmis ja aionkin lukea vielä ainakin pari kirjaa tämän vuoden puolella, joten lista elää vielä tovin mielessäni. Nyt kun pakkaset paukkuvat monissa nurkissa, lukekaa hyvät ihmiset aina kun voitte! Se jos mikä tekee tästä arjesta taikaa!

Max Manner: 72h

(Minerva 2010)

"Silmät painuvat vastustamattomasti kiinni.
Lunta oli niin paljon, se oli pehmeää.
Hän voisi tehdä enkeleitä, Annika ajatteli.
Hän voisi levittää jalkansa ja kätensä ja...
Vihreät valot.
Kaikki...
Annika valui armolliseen pimeyteen.
Huoneiston numero seitsemän ovi aukesi.
Sen takana sijaitsi norjalainen inferno."

Pitäkää penkeistänne kiinni, sillä nyt mennään ja lujaa. Max Mannerin toimintatrillerissä, Annika Malm -trilogian toisessa osassa sarjan kiistaton johtotähti, taskusähikäinen, on matkalla Ruotsista Suomeen, kun vieras puhelin Arlandan lentokentällä hälyttää ja Annika tunnistaa näytöllä tutun numeron. Seitsemän tolppaa..Vihreät valot. Kaikki alkaa. Nyt. Entinen poliisi, nyt valtion salaisen ryhmittymän palkkamurhaajaksi kouluttama Annika on hetkessä osa kiihkeää ajojahtia. Mikrosiru nilkassa pakottaa hänet tekemään kuten pyydetään. Sen sijaan, että Annika matkustaisi Helsinkiin, hän joutuukin lentämään Venäjälle suorittamaan tehtävää. 

Annika ei ole mikään perinteinen, varsinkaan kotimaisten toimintajännäreiden nainen. Hän on villi sekoitus Kill Bill:n Black Mumbaa ja Millennium-trilogian Lisbeth Salanderia, ripauksella tuttua Maria Kalliotamme. Hän on nainen, joka ei näytä enää kasvattivanhempiensakaan silmiin ulkoisesti samalta, mutta on silti sama Annika, joka oli ennen tätä kaikkea.

"Työnantajan lahja, tyttö oli vastannut kierrellen heidän tavatessaan - kun suurin yllätys ja ihmetys olivat jouluaaton aattona lauenneet tällä samalla lentokentällä. Se ei haitannut, Eva mietti. Se ei haitannut yhtään.
Tyttö oli edelleen se sama Annika, jonka hän oli  tuntenut jo vuosia, itse asiassa jo melkein kymmenen vuotta. Sama se, mitä Annika teki työkseen tai miltä hän näytti. Kyllä hän pärjäisi. Hänellä oli omat syynsä. Niin oli aina. Aivan sama, vaikka hän ei enää näyttänytkään täysin entiseltä."

Annikan toimeksiannon takana on salainen Suomen sisällä toimiva organisaatio, jonka tärkein tehtävä on saada Suomeen Naton 72h- projekti, 72:n hävittäjän romutussopimus, joka todellisuudessa on paljon enemmän kuin vain hävittäjien romuttamista. Organisaation päähahmo, Jakobsson on valmis radikaaleihinkin toimenpiteisiin, samoin kuin Naton edustaja Wheelerkin, joka saapuu jäiseen Helsinkiin. 

72h nostaa esille mielenkiintoisella tavalla hyvinkin ajankohtaisia yhteiskuntamme asioita ja ilmiöitä. Nato on edelleenkin kovasti pinnalla poliittisessa -ja yhteiskunnallisessa keskustelussa, puolesta ja vastaan. Kuitenkin iso osa ihmisistä on kiinnostunut omista pienistä ympyröistään, eikä ymmärrä ajatella laajempaa kuviota, jonka rattaistossa myös me pyörimme elämiemme kanssa, halusimme tai emme. 

"Wheeler nyökkäsi puoliumpinaisin silmin.
- No niin. Ihmiset keskittyvät kansainvälisen politiikan sijasta omien työpaikkojensa säilyttämiseen, arjen jaksamiseen, perheeseen. avioliittoihinsa ja niiden purkamiseen. He uppoutuvat Facebookiin, Big Brotheriin ja kaikenmoiseen muuhun turhuuteen, turruttavat pahan olonsa tyhjänpäiväisellä kertakäyttöviihteellä, tosi-tv:llä, julkkisjuoruilla, alkoholilla, väkivallalla ja seksillä. He pakenevat epävarmaa todellisuuttaan minkä kintuistaan pääsevät, Jon. Eikä se ole yksinomaan suomalainen ilmiö, tilanne toistuu tällä hetkellä ympäri maailman. Ihmiset kyhjöttävät internetissä, Twittereissä, velkarahalla hankituissa asunnoissaan, lähiöbaareissa ja leasing-Volvoissaan ja miettivät, miksi ihmeessä elämästä tuli yhtäkkiä roskaa. "

Venäjälle on matkalla myös Rai, Annikan tuttu menneisyydestä, jolla on oma tehtävänsä suoritettavanaan, mutta kenen toimesta? Kesken oman rankan tehtävän Annika ei usko silmiään; näkikö hän todellakin Rain? Miehen menneisyydestä, miehen jonka hän haluaisi vain unohtaa. Menneisyyden rankat kokemukset nostavat Annikan muistoissa päätään ja saavat hänet pohtimaan kostoa tai sen oikeutusta. Venäjän tehtävä saa Annikan myös kyseenalaistamaan oman työnsä liian rajuissa, moraalittomissa tehtävissä. Onko hänestä sellaiseen? Mikrosiru nilkassa kuitenkin muistuttaa olemassa olostaan liiankin selvästi. 

Tunti tunnilta tarina etenee kuin pikajuna, eikä vauhdista ole vara pudota. Kirja luottaa suoraan toimintaan, mutta antaa myös tilaa varsinkin päähenkilön omalle sisäiselle dialogille ja kasvulle. Kirjassa ei väkivaltaa peitellä, mutta ei mässäilläkään. Lukijan on mentävä loppuun asti, syöksyttävä maasta toiseen Annikan mukana hengästyttävällä vauhdilla, jotta saa selvyyden, mitä näkymää kirjan esinäytöksessä erään motellin ikkunlaudalla istuva kissa todistaa..

PS: Myös Leena Lumi on lukenut 72h:n, täällä!

3/5

perjantai 10. joulukuuta 2010

Riikka Pulkkinen: Totta

( Otava 2010)

Aikoinaan oman perheensä todellisuutta niin usein lentokoneiden nousukiitoihin paennut psykologi Elsa on nyt läsnä perheensä kesken enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Hän on hävinnyt taistelun syöpää vastaan ja haluaa viettää viimeiset hetket kotonaan, eikä saattokodissa mädäntyen, kuten hän asian itse ilmaisee.  Elsan aviopuoliso jo yli viidenkymmenen vuoden ajalta, Martti, yrittää olla vahva Elsan vuoksi, mutta antaa surun tulla öisin ikkunasta sisään. Elsan ja Martin tytär, lääkärinä toimiva Ellinoora pakenee menettämisen pelon tunteitaan järjestelmällisyyteen ja toimintaan. Hän haluaisi kietoa äitinsä turvallisuuden pehmeään mutta tiukaan harsoon, mutta Elsa haluaa vielä elää ja kokea. Ellinooran tyttäret Maria ja Anna jakavat hoitovuorot yhdessä Martin ja Ellinooran kanssa. Jokaisella heillä on oma erityinen roolinsa Elsan vuoteen äärellä. Ellinoora on tuttuun tapaan se, joka pitää kaikki langat käsissään eikä anna oman surun tulla helposti esiin. Martti puolestaan yrittää peittää musertavan surunsa hilpeydellä, aivan kuin mitään pahaa ei olisi tapahtunut tai tapahtumassakaan. Maria on kuin äitinsä, epäröimättä hän huolehtii isoäidistään ja tuntuu hallitsevan tilanteen kuin tilanteen. Mutta Anna, Anna on se, joka loppujen lopuksi pääsee lähimmäksi Elsaa hänen viimeisinä hetkinään ja samalla kuorii sukua koskevan vaietun menneisyyden kerros kerrokselta auki kuin sipulin. Ellinoora on huolissaan Annasta, sillä Anna kantaa itsekin suruja, jotka asuvat syvissä vesissä. Anna myös näkee Elsan yhä naisena, ihmisenä, eikä vain saattohoidon viimeiselle pysäkille saapuneena ihmisen varjona.

"-Mistä sinä sen löysit?
Mummo seisoi ovella.
-Tämä oli täällä kaapissa. Ei kai tämä ole se sinun viisikymmentäluvun mekkosi? 
Mummo silmää mekkoa.
-Ota se.
-Tämäkö?
-Minä en tarvitse. Ota pois vaan, voit käyttää sitä vaikka juhlissa. Entä se Bianca-mekko, mikset sinä laittanut sitä? Pistä mieluummin se.
- Jos minä pidän tätä nyt.
Mummo kohauttaa olkiaan.
-Sen kun, mummo sanoo niin kuin haluaisi sanoutua irti koko asiasta."

Eräänä päivänä Annan ollessa hoitovuorossa Elsa muistaa hauskan leikin Annan lapsuudesta, pukuleikin. Siitä intouneena he alkavat puuhata pientä piknic-retkeä ulos pukuleikin myötä. Annan penkoessa mummon vaatekaappia, hän löytää erityisen mekon. Mekon, jota nelisenkymmentä vuotta ajassa taakse päin kantoi yllään eräs nuori kaunis nainen..Nainen, josta on tähän asti vaiettu, mutta josta Elsa nyt haluaa kertoa. Elsan muistoissa palataan ajassa taakse päin, kun Elsan ja Martin kotioven kynnyksen yli astui uusi lastenhoitaja, suloinen, nuori Eeva.

"Mutta nyt minä seison ovella ja soitan.
Myöhemmin tajuan, että elämäni, aivan uutena, alkaa juuri tässä. Ehkä näkyvillä on myös loppu, jo ovella. Mutta tämä on alku, eikä alku halua kuulla lopusta."

Elsa ei ole ainoa, joka palaa muistoissaan Eevaan. Myös Martti muistelee niitä hetkiä, jotka tuolloin niin totta, siinä hetkessä aidoimpaa kuin mikään muu. Nyt, vuosikymmenien päästä, kun hänen pitää luopua Elsastakin, hän huomaa olevansa mies, joka on hukassa niin itseltään kuin tavallaan myös läheisiltään. Hän ei osaa kohdata enää luontevasti omaa tytärtäänkään, vaan haluaisi taikoa takaisin sen iloisen, hyppelehtivän lettipäisen Ellinooran.

" Milloin perheenjäsenet muuttuvat peileiksi, joihin katsominen sattuu?"

Niin paljon olisi vielä sanottavaa, koettavaa, anteeksiannettavaa. Mutta voiko koskaan valmistautua riittävän hyvin siihen hetkeen, kun täältä on lähdettävä? Mukaan me emme saa mitään, mutta ehkä kysymys kuuluukin, mitä me jätämme jälkeemme?

Kun muutamia vuosia sitten luin Riikka Pulkkisen upean esikoisteoksen "Raja", jäi minulla valtava nälkä lukea lisää häneltä. Niinpä kun kuulin vihdoin uuden teoksen tulosta, odotus nousi mielenpinnalle kuin keväinen kaste helmeilemään. Samalla tunsin pientä jännistystä; voiko seuraavakin teos olla niin loistelias, jos jo esikoisteoksellaan tekee sen, mitä moni ei tee edes sillä kymmenennelläkään? Ehdin ennen kirjan lukemista lukea pari arvostelua, jossa lukija koki tämän Pulkkisen toisen kirjan, jos nyt ei pettymykseksi, selvästi edeltäjäänsä laimeammaksi lukukokemukseksi. Hetken jopa mietin, että uskallanko edes lukea kirjaa, sillä en halua pettyä. Annoinkin vierähtää muutaman viikon ja sitten hankin oman kappaleeni ja aloin lukea..enkä ollut lukenut kovin montaa sivua kun Pulkkisen taidokas teksti vei jo mukanaan. On se vain todettava, että hän kirjoittaa niin taitavasti arkisistakin asioista, että välillä on pakko pysähtyä ihastelemaan vaikka vain yksittäisiä lauseita, ja merkityksiä niiden takana."Totta" on mielettömän hieno kirja ilman turhia juonellisia konstailuja ja Pulkkisen tyyli kirjoittaa poikkeuksellisen kaunista kotimaisen kirjalijan kynän jälkeä. Kaunis, ehjä, koskettava.

Tarinassa eletään tätä hetkeä sekä 1960- lukua, johon sijoittuu Eevan tarina, jota Elsa nyt Annalle kertoo ja mikä alkaa elää vielä omaakin elämää Annan mielessä. 2000-luvun Annassa on hyvin paljon samaa kuin 1960-luvun Eevassa ja kun Anna pukee Eevalla olleen mekon päälleen, ympyrä tavallaan sulkeutuu, vaikka tarina meille vasta alkaakin. Eeva on kuin Anna, Anna on kuin Eeva, mutta kuitenkin sitten kaksi aivan erilaista tarinaa. Takaumien kautta yhdistettynä nykyhetkeen, avautuu niin Elsan kuin Ellinooran persoonat lukijalle syvällisemmin, koskettaen. Saamme vastauksia, miksi iloisesta pienestä lettipää-Ellinoorasta kasvoi totisempi suorittaja, joka vain haluaa pitää kaiken järjestyksessä. Miksi Elsa nuorena äitinä melkein kuin pakeni omaa perhearkeaan maailmalle kertomaan muille perheille, kuinka elää ja olla?

Kirjan juoni ei sinällään ole suurieleinen tai mullistavia käänteitä täynnä, mutta minä koen sen juurikin rikkautena. En kaivannut edes loppuun mitään sellaista yllätysmomenttia, vaan nautin siitä, että tarina on ehjä, rauhallinen kokonaisuus, jossa on kuitenkin niin monia eri sävyjä läsnä samaan aikaan, että se itsessään tuo riittävän jännitteen ja tenhon kirjaan. On rakkautta, surua, toivoa, pelkoa, huolta, onnea..ja usein ne ovat läsnä juuri niissä pienissä arkisissa hetkissä, joita Pulkkinen maalaa kuin akvarelleja konsanaan, yhtä aikaa terävin mutta herkin siveltimen vedoin. Joskus vähemmän on enemmän.

"Sillä se, mitä Marc sanoo, on totta: kaikkien on uskallettava antautua tuntemattomalle, maailma on jokaiselle yhtä vieras ennen kuin siihen uskaltaa kurottaa ja siitä tulee tuttu."

5/5

torstai 9. joulukuuta 2010

Vuosi lähenee loppuaan

Vuosi lähenee loppuaan ja kuun lopussa julkaisen oman tämän vuoden TOP 10- listani lukemistani kirjoista. Vielä on tälle vuodelle muutama sellainen kirja odottamassa pinossa/tulossa kirjakerhosta, joista hyvinkin joku vielä saattaa lunastaa paikkansa listallani, joten odotellaan...

Luku- ja päivitystahtini on nyt ollut vähän hitaampi edellisiin viikkoihin liittyen johtuen elämän murheista, mutta ei niistä sen enempää. Nyt on kesken selvästikin upea Riikka Pulkkisen Totta, josta lähipäivinä tulossa arvostelu. Ihanaa pian alkavaa viikonvaihdetta kaikille teille - pitäkää huolta itsestänne!

tiistai 7. joulukuuta 2010

Karin Slaughter: Pelon huone

(Tammi 2010, suom. Annukka Kolehmainen)

"Abigail kääntyi ja avasi suunsa sanoakseen jotakin, vaikkei itsekään tiennyt, mitä. Silloin hän huomasi verisen jalanjäljen lattialla.
"Emma", hän kuiskasi, pudotti puhelimen ja ryntäsi portaita pitkin kohti tyttärensä huonetta.
Hän jäi seisomaan portaiden yläpäähän ja katsoi järkyttyneenä rikkoutuneita huonekaluja ja lasinsiruja lattialla. Äkkiä hänen näkökenttänsä kapeni, ja hän näki vain Emman, joka makasi verisenä möykkynä käytävän päässä. Emman vieressä seisoi nuori mies, jolla oli veitsi kädessä."

Yltäkylläistä elämää, ainakin ulkoisesti, elävä Abigail Campanon elämä muuttuu ikiajoiksi, kun hän eräänä lämpimänä kesäisenä iltapäivänä palaa tennistunnilta kotiinsa. Näky, jonka hän kohtaa kotonaan, on vanhemman pahin painajainen. Alkaa kamppailu, elämästä ja kuolemasta. Toisille apu on ehkä jo myöhäistä, mutta jossain on joku, jolle se on elinehto. Karin Slaughterin Pelon huone jatkaa kiehtovaa Will Trent-dekkarisarjaa ja tuo hänet entistä lähemmäksi lukijaa, samalla kun järkyttävä, koulumaailmaa varjostava tragedia purkautuu pala palalta.

Paikallinen poliisi tyrii jo tutkimuksen alkuvaiheessa ja paikalle kutsutaankin erikoisagentti Will Trent, sillä hän jos kuka, pystyy tulkitsemaan rikospaikkoja tarkasti. Will kärsii pahasta lukihäiriöstä, mutta on silti ihmeellisesti pysynyt raivaamaan tiensä siihen, missä nyt on. Vaatii myös paljon työtä ja kekseliäisyyttä salata iso ongelma muilta ihmisiltä. Kuullessaan nimen Campano, Will palaa tahtomattaan hetkeksi muistoissaan kipeään lapsuuteensa. Will ei ole missään määrin tyypillinen erikoisagentti. Hän on lastenkotien kasvatti ja samanlaisen menneisyyden hänen kanssaan on jakanut Paul Campano, Abigailin aviomies. Campanon perheen tragedian selvittäminen nostaa vanhoja tunteita pintaan.

" Hän yritti hengittää, vaikka hänen rintaansa puristi, kun hän ajatteli, kuinka pahoja asioita ihmiset saattoivat tehdä toisilleen. Siitä oli todisteena ne lapset, jotka palasivat uusien sijaisvanhempien luota lastenkotiin kerta toisensa jälkeen. Heidät lähetettiin pois yhtä uudelleen, mutta joka kerta he tulivat takaisin tyhjin katsein, hyväksikäytettyinä, heitteille jätettyinä ja pahoinpideltyinä. Vaikeampaa oli nähdä ainoastaan omat kasvonsa peilissä silloin kun oli itse yksi palaajista."

Will saa parikseen kipakan naisetsivän Faith Mitchellin, joka sen lisäksi että kantaa hieman kaunaa Williä kohtaan, kantaa myös omaa menneisyyden painolastiaan mukanaan. Pikku hiljaa tuo erikoinen parivaljakko oppii kuitenkin tuntemaan toisiaan ja näkevät välähdyksittäin toistensa aitoja piirteitä. Piinaavan rikostutkimuksen pyörteissä Will joutuu pohtimaan tarkemmin myös suhdettaan kihlattuunsa Angie Polaskiin, jonka kanssa Willillä on jo pitkä, värikäs historia. Ensimmäistä kertaa he asuvat kunnolla yhdessä ja jakavat arjen, eivätkä vain kiihkeitä hetkiä, joiden päätteeksi Angie taas toviksi häipyy maisemista.

" "Hei", Angie sanoi. Hän makasi sohvalla puuvillashortsit ja toppi yllään eikä irrottanut katsettaan televisiosta, kun Will antoi katseensa liukua hänen paljasta säärtään pitkin. Will olisi halunnut kiivetä sohvalle ja nukahtaa Angien viereen tai tehdä ehkä jotain muutakin. Heidän suhteensa ei kuitenkaan toiminut niin. Angie ei nauttinut toisten hoivaamisesta, ja Will taas oli toivottoman huono pyytämään itselleen mitään. Heidän ensi tapaamisellaan lastenkodissa Angie oli pamauttanut Williä ohimoon ja käskenyt hänen lopettaa tuijottamisen. Will oli ollut kahdeksan ja Angie yhdentoista. Heidän suhteensa ei ollut muuttunut niistä päivistä paljonkaan."

Kirjan juonesta en voi kertoa enempää, sillä kirjan alkupuolella on jo herkullinen, sinänsä kirjan parhain juonellinen twisti. Yleisesti ottaen juoni on hyvin tyypillistä jännäriä, mutta Slaughter panostaakin erityisesti kirjassa henkilötarinoihin ja varsinkin lukihäiriöinen erikoisagentti Will Trent on kirjan keskiössä alusta loppuun. Slaughter herätti minussa myös vahvan kiinnostuksen etsivä Faith Mitchelliä kohtaan ja sai aikaan ajatusleikin, että millaiseksi Willin ja Faithin välit tulevaisuudessa kehittyisivät. Vaikka kirjan loppupuolella en kokenut mitään mullistavaa wau-efektiä juonen viimeisten käänteiden myötä, nautin todella paljon näin laadukkaan jännärin/dekkarin lukemisesta. Ihastuin Slaughterin tuotantoon jo lukiessani vuosikausia sitten hänen ensimmäisen käännöksen, Sokaistun, jossa päähenkilönä on lastenlääkäri Sara Linton. Noissa kirjoissa Slaughter kirjoitti ehkä juonellisesti ja kuvauksellisesti rajumpaa, hätkähdyttävämpää tekstiä mitä näissä kahdessa Will Trentonin -sarjan teoksessa. Ilokseni huomasinkin, että Slaughterilta on tulossa ensi vuonna  tässä Will Trent- sarjassa käännös Kivun jäljet, jossa Will Trent kohtaa Sara Lintonin! Kirja ilmestyy kesäkuussa,  ja odotan jo nyt innolla, että nuo kaksi kiehtovaa henkilöä ovat samassa kirjassa! Omistan itse yhtä vaille kaikki tuohon sarjaan kuuluvat kirjat. Tässä voisinkin vinkata, että jos jollakin on hyllyssä tyhjän panttina Slaughterin Kadotettu sidottuna versiona ja olisit valmis myymään sen, olisin ikionnellinen!

Suosittelen lämpimästä kaikille dekkarien ja jännäreiden, varsinkin psykologisten jännäreiden ystäville Slaughterin tuotantoa! Näissä on mielestäni vahva häivähdys samaa tunnelmaa kuin kovasti rakastamani Patricia Cornwellin kirjoissa.Myös Leena Lumi lukee Slaughtereita ja arvostelu Pelon huoneesta löytyy täältä.

4/5

keskiviikko 1. joulukuuta 2010

Markus Nummi: Karkkipäivä

(Otava 2010)

"Poika tuli tyhjästä kaapista tunnistamattomaksi kulunut pehmolelu sylissään, kuvakirja kainalossaan. Istui ovettoman jääkaapin eteen. Avasi kirjan, joka tarkemmin katsoen ei ollut lastenkirja vaan sarjakuva-albumi, sen kannessa oli sankari hirviöiden ympäröimänä. Kirjan nimi oli painettu kannen poikki suurin tulen keskeltä hohtavin kirjaimin. 
Mitä kannessa luki, sitä Katri ei muistanut, mutta hän muisti että poika näytti kirjaa sylissä puristamalleen likaisenharmaalle otukselle. Kuiskasi, ettei mitään hätää, tää on satu. Sitten jähmettyi siihen."

Sosiaalipäivystäjä Katri kohtaa työssään tilanteita, jotka jäävät vuosiksi mieleen ja sydämeenkin elämään. Tilanteita, joissa nuo niin monet melkein näkymättömiksi muuttuneet lapset ovat joutuneet näkemään siihen astisessa, vielä niin kovin lyhyessä elämässään jo aivan liikaa. Aivan liikaa painolastia pienten hartioiden kannettavaksi. Nuo lukuisat tilanteet, kun pieni lapsi kysyy kuitenkin kaiken jälkeen vielä niin toiveikkaana: 
"Kai äiti tulee takaisin hakemaan minut, tuleehan? " Ja ne lukuisat kerrat, kun hän joutuu vastaamaan: " Totta kai, aivan varmasti!", tietäen, että totuus on liian usein toisenlainen.

Pieni yhdeksänvuotias Tomi, "Tohtori Kilmoori, sano Tok vaan" elää sitä arkea, mitä meillä Suomessakin aivan liian moni lapsi joutuu elämään; heitteillejätettynä. Äidillä on uusi perhe ja isälle maistuu pussikalja, mummo on puolestaan joutunut sairaalaan. Pienellä Tomilla on tehtävä. Hän on aivan varma, että hänen pihapiirinsä ihana prinsessa Mirabella, eli Mirja, on vankina kodissaan. Tohtori Kilmoorin täytyy pelastaa Mirabella! Mutta onko Mirabella todellinen? Onko oikeasti jossain pieni tyttö vankina?

"Mira, Mira, Mirabella...
Superpaattori ei vastaa...
Kuka sitte? Joku Määd Mäks vähintään. Nyrkkiturpaa tulis paskat.
Ei auta ny... Ei auta mikään ku... Tok vaan.
Tok hoitaa homman. Kilmoori ite. Ootas vaan Sessa. ..."

Eräällä kauppareissulla kun Tomin äidiltään saamansa rahat eivät riitäkään kaikkeen, tuntematon, naapurustossa asuva Ari pelastaa Tomin antamalla puuttuvat rahat kassalla tympeälle kassaneidille. Kiitollinen Tomi liimautuu Ariin ja päätyy kirjailija-käsikirjoittaja Arin kotiin syömään spagettia ja kertomaan huolensa prinsessa Mirabellan julmasta kohtalosta. Käsikirjoituksensa kanssa kamppaileva Ari saa muuta ajateltavaa ja vaikka järki koittaa sanoa, että poika kuuluu sosiaalihuollolle, huomaa hän yhtäkkiä itse seisovansa kadun varrella Tomin katsoessa äitinsä ja uuden miehen auton katoavia perävaloja, kädessään Tomin vaihtovaatekassi. Ari näkee tuon pienen pojan hädän, eikä voi enää välttyä tulemasta osalliseksi Tomin elämässä.

Samaan aikaan samassa lähiössä arjenhallintansa kanssa kamppailee tilansuunnittelija Paula. Pienen tytön yksinhuoltaja, jonka oman elämän langat alkavat yksi kerrallaan karata käsistä.Tyttären karkkinäpistys kaupassa on horjuttanut Paulan sisäistä maailmaa ja käynnistänyt tapahtumien ketjun, missä ei ehkä olekaan sitä onnellista loppua. Paulalla on velvollisuus. Velvollisuus opettaa tyttärensä tavoille, kunnioittamaan äitiään. Paulan sisäisen maailman ollessa jo sekaisin, hän koittaa hillittömällä suklaansyönnillä, ylikierroksillä työtehtäväänsä hoitaen pitää elämänsä kulisseja kasassa.

"Kun kulkee tämän sotkun keskellä, niin tarttuuhan se. Rumuus tunkee oman pään sisään. Joskus melkein toivoisi....Toivoisi että joku saatana tulisi vaikka imurin kanssa ja imuroisi pään tyhjäksi. Että sitten olisi edes jossakin hetken siistiä. Kaunista. Avara puhdas tila ilman yhtään huonekalua."

Nummi kertoo tarinaa, joka on valitettavan monelle lapselle tänäänkin arkipäivää. Sosiaalihuollon ammattilaiset koittavat näkemiensä kauheuksien keskellä pitää itsensä kasassa ja nähdä nuo näkymättömät lapset. Lapset eivät ehkä ole meidän lapsia, mutta vastuu siitä, että pelastamme heidät, on takuulla meidän. Tomin oman lapsen sisäisen maailman Nummi maalaa hienosti "Tohtori Kilmoorin" ajatuspätkillä. Pieni urhea Tok, joka haluaa vain pelastaa prinsessan, vaikka itsekin tarvitsisi pelastusta. Tilasuunnittelija Paula on  pelottavan hämmentävä kaikessa ajatustensa sekaisuuden raadollisuudessaan. On kiehtovaa nähdä, kuinka sisin lopulta puskee ulkokuoren läpi. Päähenkilön osaan sivullisuudestaan huolimatta joutuva Ari puolestaan on kaikkine ammatillisine haahuiluineen kuitenkin hyväntahtoisuudessaan niin inhimillinen. Ja sitten on vielä Katri, joka haluaa ennen kaikkea nähdä nuo näkymättömät lapset, tehdä heidät näkyviksi. Jokin selittämätön vaivaa häntä tutkiessaan saamiaan ilmoituksia niin Tomiin kuin Mirjaan liittyen, mistä hän ei tahdo saada kiinni. Hän ei kuitenkaan luovuta, vaan sinnikkäästi etsii vastauksia. Hän tietää, että hänen tehtävänsä ei ole antaa tunteiden viedä liikaa valtaa ja antaa itsensä lamautua, vaan hänen tehtävänään on toimia.

Kirjan tapahtumat keskittyvät pariin päivään, mutta samalla hetkellä tuntuu, että juuri nuo pari päivää ovatkin osalle kirjan henkilöistä koko maailma. Luin kirjan ahmien, samalla kun sydämessä jäyti. Nummi osaa kirjoittaa kouriintuntuvan aidosti niistä asioista, joille kukaan meistä ei saisi ummistaa silmiään. Loppua kohden vauhti kiihtyy ja tunnelataus oli itsellä ainakin niin valtaisa, että vähän väliä laskin kirjan käsistä, hengitin syvään ja pidättelin kyyneliä. Karkkipäivähän on myös, kuten moni tietänee, yksi tämän vuoden Finlandia-ehdokkaista. Vaikka olen lähinnä mielessäni kritisoinut listaa kokonaisuudessaan ( Sieltä puuttuu pari kotimaista helmeä niiin selvästi!!), niin ehdottomasti Nummi on kirjallaan paikkansa listalla ansainnut. Sydämeni väräjää vielä pitkään tämän kirjan myötä, siitä olen varma.

"Voi vittupaska
Valepaska äijä
Mira bella Sessa prinsessa
tuun oota vaan
Sessa Mira lupaan
Voi sua ku oot.
Tok tulee... Yksinäinen solttu.
Semmonen juttu. Kuolojuttu.
Ei pimee niin paha oo. Kun kattoo sielt valoon. Sinne pimeeseen meet niin ei voi olla pimeempää.
Semmonen on tää.
Kuolojuttu.
Roihu vaan.
Kaikki paskat palamaan..."

Ps: Myös Ilse ja Mari A. ovat arvostelleet tämän!

5/5

maanantai 29. marraskuuta 2010

Alice Munro: Liian paljon onnea

(Tammi 2010, suom. Kristiina Rikman)

"Kului päiviä.Viikkoja. Doree ei muuttanut mieltään, mutta hän ajatteli silti salaa mitä Lloyd oli kirjoittanut. Ja toisinaan, puhdistaessaan suihkupullon kanssa kylpyhuoneen peiliä tai suoristaessaan lakanaa, jokin tunne valtasi hänet. Melkein kahteen vuoteen hän ei ollut ajatellut lainkaan asioita, jotka tavallisesti tekivät ihmisistä onnellisia, niin kuin kaunis sää tai kukkivat kukkaset tai leipomon tuoksu. Ei hän vieläkään tuntenut spontaania onnen tunnetta, mutta hän oli muistanut millaien se oli. Ei se liittynyt mitenkään säähän tai kukkasiin. Ajatus, että lapset olivat olemassa jossakin, mitä Lloyd oli kutsunut heidän Ulottuvuudekseen, livahti varkain hänen mieleensä, ja ensimmäistä kertaa olo tuntui kevyeltä, ei tuskaiselta."

Kuinka voi selvitä, kun omat lapset surmataan? Kuinka ikinä voi kestää sen surun ja samaan aikaan syyllisyyden tunteen? Miten käsitellä niitä ristiriitaisia tunteita, kun joku läheinen tekee jotain niin käsittämättömän hirveää, ettei sitä voi ikinä paikata?

Alice Munron novellikokoelmassa " Liian paljon onnea" kuljetaan tarinoiden ihmisten mukana tilanteisiin, mitkä muuttavat koko elämän, muuttavat lopullisesti sen suuntaa. Ennen kaikkea novelleissa eletään mukana siinä arjessa, minkä nuo tietyt hetket, tapahtumat ovat muuttaneet vääjäämättä. Mitä on elämä, kun olet menettänyt lapsesi,  miten hyväksikäytetty jatkaa elämäänsä tai entä kun pahuus asuukin jo pikkutyttöjen teoissa?

Munron novellit tuovat väkivallan ja kuoleman lähelle ilman hälyä, melkeinpä hienovaraisen pieneleisesti, aivan kuin se olisi melkein luonnollinen osa arkea. Toisaalta niinhän se juuri on, kuolemakin on osa elämän kiertokulkua ja läsnä tavalla tai toisella, halusimmepa tai emme. Novelleissa ei kuitenkaan millään tavalla mässäillä sillä, vaikka tietyissa tarinoissa joidenkin kuolemat tuntuvat julmilta, vääriltä.

Novellien henkilöt ovat kuin kuka tahansa meistä. Ne saavat lukijan miettimään oman elämänsä käännekohtia ja jopa ajatusleikkiin, miten asiat voisivat tiettyjen tapahtumien myötä olla hyvinkin eri tavalla kuin nyt. Ne tuovat elämän synkemmänkin puolen eteen ja sen, miten yksi pieni valinta elämässä voi niin täysin muuttaa elämän suuntaan, ja usein siihen huonompaan. Toisaalta joskus kyse ei ole enää edes valinnoista, vaan siitä, että joskus elämä vain on sattuman tai kohtalonkin sanelemaa ja me ajalehdimme sen mukana kuin puusta pudonneet lehdet virran vietävänä. Ja kuinka vaikea on taistella niin sattumaa kuin kohtaloa vastaan, jos kohtalosi piirteet on jo syntyessäsi määritetty?

"En tiedä kävikö isä vilkaisemassa minua vauvalan ikkunan takaa ensin vai vasta käytyään katsomassa äitiä. Luulen että ensin, ja kun äiti kuuli hänen askeleensa oven takaa ja sitten huoneessa, hän kuuli, että ne olivat vihaiset, mutta ei tiennyt miksi. Hänhän oli sentään synnyttänyt miehelleen pojan, ja sitähän kaikkien miesten oletettiin haluavan. Minä tiedän mitä isä sanoi. Tai siis mitä äiti kertoi isän sanoneen. 
-" Sehän oli kuin raaka maksapihvi." Ja sitten:
-"Et kai sinä kuvittele tuovasi sitä kotiin."

Kiinnostuin Munrosta Tomomin arvostelun myötä. Juuri kun olin päättänyt, etten taida vähään aikaan lukea yhtään novellikokoelmaa, sillä kaksi edellistä lukemaani eivät ole olleet mitään kovin huikeita lukukokemuksia. Olen kuitenkin iloinen, että annoin Munrolle mahdollisuuden, sillä hänen tapansa kirjoittaa on jollain tapaa niin erikoista kaikessa tavallisuudessaankin. Sinällään ensin niin arkisia tilanteita, jotka kuitenkin kääntyvätkin aivan toiseen suuntaan joskus vaikka aivan vähäisenkin onnettomuuden myötä. Tai toisaalta joskus pinnan alla niin huiken paljon enemmän mitä viaton ulkokuori antaa ymmärtää.

" Että tunsinko kiusausta tuon touhotuksen aikana? Enkö kertaakaan? Voisi luulla että olisin murtunut, että olisi ollut viisasta avautua, kun näin vilaukselta tuon valtaisan jos kohta kiperän anteeksiannon. Mutta ei. Ei se ollut minua varten. Tehty mikä tehty. Enkeliparvista ja verikyynelistä huolimatta."


4/5

torstai 25. marraskuuta 2010

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Lumikko ja yhdeksän muuta

(Atena Kustannus 2006)

"Rakkaat otukset, joskus meidän sallitaan kokea ihmeellisiä asioita ja päästä paikkoihin, joista emme olisi osanneet uneksiakaan. Vain sellainen, joka ei ole kaikesta mitään oppinut, kuvittelee saavansa pitää löytämänsä asiat ikuisesti."

On kulunut kolme vuosikymmentä, kun Jäniksenselän kuuluisa, rakastettu kirjailijatar Laura Lumikko kokosi yhteen yhdeksän lasta, aikomuksenaan tehdä heistä kirjailijoita. Niin sai alkunsa erityinen Jäniksenselkäläinen Kirjallisuuden Seura. Seura, jonka jäsenet nyt kuuluvat kotimaisen kirjallisuuden kaartiin, mutta välttelevät toistensa kohtaamista, lukitsevat ovensa iltakymmen jälkeen ja toivovat, etteivät enää joutuisi Pelin syviin kierteisiin ja sitä myöten vuotamaan..

"Jos tarkkailee juhlien kulkua, saattaa tehdä yllättävän havainnon. Jäniksenselkäläisen Kirjallisuuden Seuran jäsenet eivät juuri keskustele toistensa kanssa. He sivuuttavat toisensa välillä aivan läheltä, mutta koskaan he eivät katso toisiaan silmiin eivätkä antaudu keskenään juttusille. Olisipa perin helppoa ajatella, etteivät he lainkaan tunne toisiaan."

Vuosikymmenten odotuksen jälkeen Laura Lumikko on vihdoin valinnut Seuraan kymmenennen jäsenen. Tuon 26-vuotiaan Ella Amanda Milanan, jonka uuden elämänsuunnan määrittäjäksi on yllättäen noussut vialliset munasarjat. Purkautunut kihlaus tuo hänet takaisin kotiseudulleen Jäniksenselälle, äidinkielen sijaisopettajaksi. Erään kirjallisuusesseen myötä Ella törmää merkilliseen painokseen Dostojevskin Rikoksesta ja rangaistuksesta. Vaikka hänen oma kappaleensa kyseisestä kirjasta päätyikin neljä vuotta sitten divariin lukemisen jäädessä kesken, hän on varma, ettei Sonja ampunut kahta luotia Raskolnikovin sydämeen, eikä Raskolnikov kuristanut koronkiskurinaista pianon kielellä! Omituinen kirja on vain alkusoittoa jollekin suuremmalle, minkä pyörteisiin Ella joutuu.

Laura Lumikon lastenkirjojen mytologisista piirteistä gradunsa tehnyt Ella tutustuu yhteen Seuran jäseneen, Ingrid Kissalaan, joka nykyään toimii Jäniksenselän kirjaston kirjastovirkailijana. Ja Ingrid Kissala on juuri se henkilö, joka esittää Ellalla kysymyksen, jota niin moni on odottanut ja toivonut jo usean vuosikymmenen ajan; haluaako Ella tulla Seuran kymmenenneksi jäsenksi ja siten päästä itse Laura Lumikon avustuksella toteuttamaan kirjailijahaaveitaan? 

"Kirjailijatar Lumikko, minä kiitän suomastanne mahdollisuudesta. Minä en tietenkään tiedä, mitä te tarkkaan ottaen näitte minun novellissani. Mutta jos te näette minussa Jäniksenselkäläisen Kirjallisuuden Seuran kymmenennen jäsenen, niin en minä yritä sitä kyseenalaistaa..."

Ella odottaa innokkaana Seuran juhlakokoontumista Laura Lumikon talossa. Tuleehan hänestä silloin muidenkin silmissä virallisesti Seuran kymmenes jäsen. Juhlaväki odottaa jo malttamattomana itse kirjailijatar Lumikon saapumista vieraiden joukkoon. Vihdoin odotus palkitaan ja juhlaväki kerääntyy portaiden juurelle katsomaan, kuinka heidän ihailemansa Laura Lumikko alkaa laskeutua portaita. Ella on mielessään suunnitellut tarkkaan, sanat jotka hän haluaa Lumikolle sanoa. Lumikko alkaa laskeutua portaita alas. Yksi..kaksi..kolme..neljä...ja kun Laura Lumikon jalka osuu viidennelle askelmalle, tapahtuu jotain käsittämätöntä. Koko talo alkaa täyttyä lumesta ja tuulesta. Lumituisku ulvoo ja riepottelee ihmisiä ja tavaroita pyyhältäessään huoneesta toiseen. Kun se lopulta rauhoittuu, on Laura Lumikko kadonnut viidenneltä askelmalta kuin tuhka tuuleen..tai ennemminkin kuin lumihiutale tuiskuun...

Tapahtumasta järkyttynyt Ella on myös harmissaan. Hänen juuri niin lupaavalta vaikuttanut tulevaisuus ei ehdi alkaakaan ennen kuin se jo kokee loppunsa. Laura Lumikko on kadonnut mystisesti jälkiä jättämättä. Ella on kuitenkin jo virallisesti kirjattu Seuran jäseneksi ja vaikka hän ei Lumikon kirjalliseen oppiin pääsekään, on hänellä paikka Seurassa. Paikka, jonka pitämisellä on hintansa. Juhlissa hän on saanut yhdeltä Seuran jäseneltä, Martti Talvimaalta saama pieni nahkakantinen kirja, Pelin säännöt...

Ella ehtii jo huolestua tulevaisuudestaan, joka nyt meni uusiksi Laura Lumikon katoamisen myötä, kunnes hänen entinen opettajansa, professori Korpimäki saa hänet mukaan tutkimukseen, joka käsittelee Laura Lumikkoa ja Jäniksenselkäläisen Kirjallisuuden Seuraa. Ella tajuaa omistavansa avaimet todelliseen Seuran historian syväluotaukseen, nimittäin Pelin...Tuon Seuran luoman pelottavan leikin, jossa et voi muuta kuin vuotaa ulos sisältäsi kaiken sen, mitä siellä säilytät. Halusit tai et. Ennen kuin Ella tajuaakaan, hän on jo syvällä Pelin luomassa hämärtyneessä todellisuudessa. 

" Onko sinulla keltaista? Ella kysyy ja hymyilee viileästi pitääkseen äänensä hallinnassa. Hän haluaa kätkeä sen, että yllättyy ja järkyttyy omista sanoistaan. Hänhän halusi kunnioittaa pelikumppaneitaan, pelata jonkinlaista sivistynyttä versiota Pelistä, joka sääntöjen valossa vaikutti pelottavan petomaiselta keksinnöltä."

Mitä tapahtui Laura Lumikolle? Kuka hän todellisuudessa edes oli? Mistä nuo kaikki lahjakkaat kirjailijat ammentavat kirjojensa ideat? Miksi Seuran jäsenet välttelevät toisiaan? Kuka oli tuo huhuttu kymmenes jäsen, erikoinen enkelikasvoinen poika, kolmekymmentä vuotta sitten? Mitä tapahtuu, kun totuus lopulta vuotaa ulos, jääkö sen jälkeen enää mitään? Voimmeko enää sen jälkeen katsoa toisiamme silmiin?

"Minkä Jäniskorpi ottaa, sen Jäniskorpi pitää..."

En ole oikein vieläkään täysin toipunut Jääskeläisen uusimman kirjan upeista salakäytävien mystisistä tunnelmista, kun tämä kirja tempaiseekin minut jo pimeään talviyöhön jäälle makaamaan ja katsomaan tuota jotain, joka liikkuu siellä alla..ja saa minut kello kymmenen jälkeen vilkuilemaan levottomasti ympärilleni, kuin odottaen kuulevani kuiskauksen, että minut on haastettu..Haastettu johonkin sellaiseen, josta ei ole paluuta siihen, että voisi katsoa itseään peilistä näkemättä todella silmiensä katseen taakse, ytimeen. Minulla on sellainen tunne, kuin joku ihana ystävä olisi ottanut minua kädestä kiinni ja vienyt huvipuiston portille. Sitonut silmäni ja sanonut, että "luota minuun!", ja kädestäni kiinni pitäen, juosten kuljettanut minut laitteesta toiseen. Huvipuistoon korkeimpaan kolkkaan, pimeimpään nurkkaan ja lopulta kun kaikki olisi jo melkein liikaa, antanutkin vielä lempeät vauhdit karusellissa. Ja kun lopulta saisi siteen pois silmiltä, voisi ostaa huvipuiston isoimman hattaran ja nauraen ahmia sitä suun täydeltä miettien, kuinka onnekas onkaan.

Minun täytyy tehdä tunnustus. Tähän ikään asti olen elänyt aika vakaasti siinä uskossa, että kotimaisten kirjailijoiden kynästä ei tule kovin mielenkiintoista, tai ainakaan minuun tehoavaa ja uskottavaa fantasiaa, maagista tarinaa, joka tempaa lukijan jonnekin totutun ulkopuolella. Jääskeläisen Harjukaupungin salakäytävät jo mursivat tuota vahvan ennakkoluulon muuria, mutta Lumikko ja yhdeksän muuta potkaisi sitä niin lujaa, että jäljellä on vain nolo kasa kiviä, jotka tekisi mieli piilottaa jonnekin. Miten voi olla mahdollista, että saman kirjan sivuille mahtuu niin ehjä ja uskottava kokonaisuus sisältäen elementtejä mielenkiintoisista henkilöhahmoista, jännitysnäytelmästä ja fantasiasta? Oman pienen mausteensa tarinaan tuo tietty, paikoin hämmentävänkin eroottinen lataus erikoisissa tilanteissa. Tilanteissa, joissa lukijanakin tuntee itsensä ehkä tirkistelijäksi, mutta jatkaa silti ja juuri siksi lukemista.

Mainittavan arvoinen asia kirjassa on myös nuo Otukselan erikoiset hahmot, jotka seikkailevat Laura Lumen luomien kirjojen sivuilla ja tunkevat ihmisten uniinkin? Lukijan oma sisäinen lapsi innostuu lukiessaan kuvauksia noista sangen eriskummallisista, mutta toisaalta niin todentuntuisista Otuksista. Esimerkiksi tuo Kaarankoppura, pieni puu, jonka on pysyttävä koko ajan liikkeellä, ettei se juurtuisi paikoilleen. Tai entäpä tuo karmean lopun kokeva Märänkäinen, jota täytyy aina kuljettaa sangossa? Tuo pimeän puolen omaava Otus, jota kuitenkin Valkoinen Emo kehottaa silti rakastamaan oikein kovasti. Lumikon Otukset ovat paljon enemmän kuin vain hassuja nimiä seikkailemassa satukirjassa.

Kirjan henkilöhahmot ovat mielenkiintoisia ja ihanalla tavalla usein ristiriitaisia. Toisaalta Ella on ajoittain tympeä, melkein ilkeäkin, mutta sitten taas tarinan edetessä on häneenkin helppo samaistua. Kirjailija Martti Talvimaa on erityisen hämmentävä, mutta kiinnostava hahmo. Mies, jonka elämäntehtävänä on nykyään vain syödä. Mies, jonka valtaisan vartalon sisällä kuitenkin sykkii sama sydän kuin kymmeniä kiloja sitten. Ingrid Kissala taas on oma lukunsa, puhumattakaan scifi-fantasiakirjailija Arne C. Ahlqvististä, eli Aura Jokisesta, joka kirjoittaa sangen outoja tarinoita. Ja sokerina pohjalla tietenkin Laura Lumikko, johon lukija pääsee tutustumaan lähinnä muiden muistojen myötä, mutta kuitenkin niin, että sielunsa silmin voi hyvin nähdä tuon erikoisen, valkopukuisen naisen yhdeksän lapsen ympäröimänä..

Pidän valtavasti Jääskeläisen tyylistä kirjoittaa ja sisällyttää tekstiin pieniä arjen viisauksia, huumoria. Kieli on rikasta ja soljuvaa, sellaista että tekee mieli lukea monia kohtia uudestaan vain nauttiakseen kielellisestä ilmaisusta. Lopuksi haluankin poimia kirjasta yhden tällaisen pienen helmen:

"Kun elämä tarjoilee luumuja, kannattaa sylkeä kivet ulos."  

PS: Lukekaa myös lumiomenan upea, ammattimainen arvostelu tästä!

5/5

sunnuntai 21. marraskuuta 2010

Marilyn Monroe - Välähdyksiä, sirpaleita

(Wsoy 2010. Toim. Stanley Buchthal ja Bernard Comment, suom. Anuirmeli Sallamo-Lavi ja Lotta Toivanen)

"Toisinaan en siedä ihmisiä
lainkaan - tiedän
että heillä on omat ongelmansa
niin kuin minullakin omani - mutta olen aivan liian
väsynyt siihen. Että pitää yrittää ymmärtää,
tehdä myönnytyksiä, nähdä sellaisia asioita
joihin olen lopen kyllästynyt."

Norma Jeane Mortensonina syntynyt, Marilyn Monroeana kuollut. Tiedotusvälineiden ja varsinkin miesten hilpeäksi, typeräksi naiiviksi blondiksi muovaama vaaleaverikkö, joka todellisuudessa rakasti runoutta, lukemista, kirjoittamista ja halusi ymmärtää niin itseään, muita kuin maailmaakin. Kauniin ulkokuorensa alla Marilyn oli sivistynyt, tarkkanäköinen ja herkkä sielu. 

"Tämä teos on kolikon toinen puoli: se ei kumoa elokuvien Marilynin ihannekuvaa, tuota upeaa ulkokuorta jonka luonto Marilynille soi, vaan päinvastoin antaa sille uskomatonta voimaa. Ruumiissa, jota Marilyn aika ajoin kantoi kuin matkalaukkua, eli älykön ja runoilijan sielu, josta kenelläkään ei ollut aavistustakaan. "

Marilynin traagisesti 1962 kuoltua, hänen henkilökohtainen omaisuutensa meni testamentin mukaisesti Lee Strasbergille ja tämän kuoltua vuonna 1982, Strasbergin nuorelle vaimolle, Anna Strasbergille. Vasta vuosia myöhemmin Anna löysi Marilynin henkilökohtaisia papereita, joista kirja on koottu. Anna kysyi apua papereiden kohtalon suhteen heidän perheystävältään Stanley Buchthalnilta, joka on toinen kirjan toimittajista. Vuosia myöhemmin Stanley puolestaa puhui papereista eräillä päivällisillä Bernard Commentille kysyäkseen kustantajan näkemystä. Kiitos tämän tapahtumien ketjun, pitelen nyt kädessäni aarretta, ensimmäistä oikeasti henkilökohtaista, todenmukaista kuvaa tuosta ainutlaatuisesta sielusta, joka halusi olla perhonen. Jo lukioikäisenä tyttönä kiinnostuin Marilynin kohtalosta ja vuosien saatossa kiinnostus on muuttunut melkein kiintymykseksi, sellaiseksi kuin se voi olla tavallaan tuntematonta ihmistä kohtaan. Olen kaivannut, janonnut tietää enemmän Marilynistä ihmisenä ja vihdoinkin se on mahdollista. Kirja ei edelleenkään tuo ratkaisua siihen mysteeriin, joka Marilynin oletettuun itsemurhaan liittyy, mutta se tuo siihen varmasti lisää uusia näkökulmia, syvyyttä. Ennen kaikkea se tuo Marilynin lähelle eri tavalla kuin koskaan aikaisemmin noiden lukuisten päiväkirja-, kalenteri-, ja jopa ruokaohjemerkintöjen myötä. Lukuisat eri kuvaajien kuvaamat kuvat ovat puhuttelevia ja kauniita sekä tuovat erityisen hyvin erilaista Marilyniä esille.

"Liikaa tuntevien ja ymmärtävien ongelmana on, että he voivat olla niin paljon kaikenlaista, mutta heillä on vain yksi elämä, ja se pakottaa heidät olemaan vain sitä mitä muut olettavat heidän olevan."

Tämä teos on siitäkin poikkeksellinen, että siihen on koottu se, mitä Marilyn todella ajatteli, eikä sitä, mitä hän muiden silmiin näytti olevan. Jo ennen tätä kirjaa minulla oli välähdyksiä, aavistus siitä, että Marilyn oli niin paljon enemmän kuin mitä ulkopuolisten sekä ennen kaikkea elokuviensa hänestä muovaama ulkokuori antoi ymmärtää. Nämä kirjan välähdykset, sirpaleet avasivat kuitenkin tätä tunnetta paljon laajemmalle, mitä uskalsinkaan toivoa. Harvoin kirjalla on niin osuvaa nimeä kuin tässä kirjassa on, Välähdyksiä, sirpaleita. Kuvat Marilynistä lukemassa lempikirjojaan, muistivihkojen sivut täynnä vahvaa tulkintaa tai arkipäiväisiäkin asioita, kaikki nuo tuovat hänet todellisemmaksi kuin koskaan aikaisemmin.


"Elämä -
kuljetat minua kumpaankin suuntaasi
Riipun jollain lailla pää alapäin enimmäkseen
mutta lujana kuin hämähäkinseitti
tuulessa - elän enemmän kylmässä kimmeltävässä huurteessa.
Mutta helmikoristeissa säikeissäni on värit, jotka
olen kerran nähnyt maalauksessa - voi elämä, ne
huijasivat sinua"


"Vain osat meistä voivat koskaan
koskettaa vain osia toisista -
ihmisen totuus on todellakin
vain hänen oma totuutensa.
Voimme jakaa ainoastaan sen
mihin toisen ymmärrys ulottuu,
näin ollen siksi olemme
enimmäkseen yksin
Niin kuin ilmeisesti
luonnossakin on tarkoitus - kenties parhaimmillaan
ymmärryksemme voi sittenkin löytää tien
toisen yksinäisyyteen."

lauantai 20. marraskuuta 2010

Ja he elivät onnellisina...Uusia loppuja vanhoille saduille - toimittanut Sanna Kiiski

(Minerva 2010)

" Tovin matkaa kuljettuaan he näkivät piparkakkutalon häämöttävän edessään. Se näytti ihan samanlaiselta kuin vuosia sitten. Hannu ja Kerttu menivät varovasti sisään. Ovi narahti ja joka puolella oli hämähäkin seittejä. Hannu taittoi palan seinästä ja maistoi. -Onpa edelleen hyvää. Nam. Vaikka vähän homeista. 
Kerttukin maistoi. Talo oli ihan yhtä hyvää kuin ennenkin. Hannu kurkisti varovasti uuniin, jossa noita oli edelleen poroksi palaneena. He nostivat noidan tuhkat jätesäkkiin ja heittivät biojäteastiaan. Sitten kerttu otti kännykän ja soitti."

Mietittekö koskaan, mitä tapahtui noille lapsuuden satujen hahmoille? Elivätkö he todellakin onnellisina elämänsä loppuun asti? Juontaja ja toimittaja Sanna Kiiski kertoo kirjan alkuteksteissä miettineensä tätä ja ajatus kirjaan on lähtenytkin siitä. Kustantajan löydettyään hän alkoi etsiä tunnettuja suomalaisia kertomaan saduille erilaisia loppuja. Kiiski halusi myös alusta asti ohjata kirjan tuotot hyväntekeväisyyteen ja päätyi siten yhteistyöhön Hope.n kanssa, Hope - Yhdessä ja Yhteisesti  ry:stä löydät tietoa lisää tästä linkistä. Koska omaa sydäntäni lähellä, tai paremminkin osana sitä, ovat lapset ja lapsiperheiden asiat, on erityisen hienoa saada pidellä käsissään tällaista kirjaa, jossa lukijan hyvän mielen lisäksi moni saa konkreettista apua Hope:n myötä.

Kirjan kauniista ja myös hauskasta kuvituksesta vastaa Laila Nevakivi. Esimerkiksi Pieni merenneito- sadun kuvat ovat herkkiä, kuin tauluksi sopivia kun taas pyöräilykypärä päässä polkeva punahilkka hauskan nykyaikainen. 


"Peikko istui ihmeissään meren rannalla. Se oli edelleen ruma ja tyhmä, mtta nyt se oli myös vihaisempi kuin koskaan ennen. Nuo kolme jukuripukkia olivat jujuttaneet sitä pahanpäiväisesti. Ne olivat häätäneet sen pois sillalta, ja isoin niistä oli puskenut sitä kipeästi mahaan. Peikko oli lentänyt iskun voimasta taivaalle ja vuorten yli horisonttiin."

Satujen erilaisia loppuja kertoo mm. Marco Hietala, Juha Vuorinen, Paola Suhonen, Dome Karukoski ja Viivi Pumpanen. Osa saduista jatkaa siitä, mihin alkuperäisessä sadussa on jääty, kun taas osa sijoittaa tuttua satua uuteen ympäristöön tai osaksi jotain toista satua. Miss Suomi Viivi Pumpanen jatkaa Tuhkimon tarinaa ihastuttavan oivaltavasti ja kauniisti. Juoppuhullu-kirjojen kirjailija Juha Vuorinen puolestaan kertoo tutulla humoristisella otteella Lumikin seitsemästä kääpiöstä samalla peilaten yhteiskuntamme ilmiöitä. 

Tässä on kirja niin meille aikuisille kuin lapsillekin luettavaksi. Siinä missä lapsi kuulee jännän ja hauskan sadun, aikuinen näkee sadun monisyisempänä ja osaa tulkita hauskat ja oivaltavat nyanssit rivien välistä. Lueskelin kirjaa ensin myöhään sängyssä, mutta sain sellaisia hihityskohtauksia, että jätin lukemisen suosiolla päiväsaikaan, etten herätä muuta perhettä. Erityisesti Juha Vuorisen versio Lumikista ja seitsemästä kääpiöstä sekä Paula Norosen versio Hannusta ja Kertusta olivat kaikessa oivaltavuudessaan ja hauskuudessaan hilpeitä lukukokemuksia. Toisaalta taas Paola Suhosen tarina Pienestä merenneidosta oli siirappia sielulle. Saduissa on voimaa, sen saa huomata vielä näin aikuisenakin.

" Hän tiesi nyt totuuden. Kaikki oli selvää. Ei ole onnellisuutta ilman totuutta, ei ikuisuutta ilman rohkeaa sielua. Sen tiesivät tuulet, meret, maa ja Jumala jo aikojen alussa. Rakkauden voima on voimista suurin. "

perjantai 19. marraskuuta 2010

Joyce Carol Oates: Kosto: Rakkaustarina

(Otava 2010, suom. Kaijamari Sivill)

"Se nainen. Mitä se oikein kuvitteli? Itse se ämmä tätä kerjäsi.
Pukeutuu kuin huora. Sen sana poikien sanaa vastaan.
Kuka sen tietää, mitä siellä puistossa keskellä yötä tapahtui!?!"

Heinäkuun neljäs päivä on kääntynyt yöksi ja vaihtumassa viidenneksi. 12- vuotias Bethel, Bethie torkkuu sohvalla äitinsä Teenan miesystävän Caseyn talon kuistilla, Teenan vielä juhliessa iloisena heinäkuun neljättä. Kesken hauskojen juhlien Teena kuitenkin haluaa lähteä jo kotiin, että Bethie pääsee omaan sänkyynsä nukkumaan. Casey koittaa houkutella Teenaa vielä jäämään, voisihan Bethie mennä yläkertaan nukkumaan. Voisihan. Mutta ei. Teenan päätös on ei. Ja arpaa heitetään vielä kerran, viimeisen kerran, kun Casey tarjoutuu viemään heidät kotiin. Mutta ei. 

"Meidän tekee mieli kävellä, eikö vain, Bethie? On niin upea yö."

Caseyn luota kotiin ei ole kuin kymmenen minuutin matka. Teena kuitenkin haluaa mennä rantapolkua ja ihastella kaunista yötä. Venevajan lähellä he kuitenkin saavat seuraa. Äänekäs miesjoukko, osa melkein vielä poikia,  juoksee heidän rinnalleen, huutavat ja ilkkuvat. He tunnistavat Teenan, tuon usein minihameessa kulkevan flirttailevan yksinhuoltajan, jonka kaikki muutkin tuntevat. Kaikki tapahtuu nopeasti ja miehet ajavat lopulta Teenan ja Bethien venevajaan. Paikkaan, jossa heidän molempien elämä muuttuu lopullisesti. Paikkaan, jossa Bethien lapsuus loppuu.

"Venevajan nurkkaan ahtautuneena. Alassuin pinottujen kanoottien takana, osittain niiden alla. Olet ryöminyt pakoon henkesi hädässä. Mahallasi, kyynärpäät verillä. Olet raahautunut kuin haavoittunut käärme. Kun yksi heistä potki sinua. Kirosi sinua ja potki selkään, reisuun ja sääriin niin kuin olisi raivoissaan halunnut katkoa sinulta kaikki luut. Kiemurtelit irti hänen otteestaan. Pieniluinen, laiha kun olet. Ei rintoja, ei lanteita. Ei naisen muotoja joihin tarttua. 

Missä se pikkupillu on, missä vitussa se piilottelee?.... "

Tuttu nuorten miesten joukko pahoinpitelee heitä ja lopulta myös raiskaa Teenan henkihieveriin Bethien kyyristellessä piilossa venevajan pimeimmässä nurkassa. Lopulta Teenan viruessa vajan lattialla elämän ja kuoleman rajamailla, hetken Bethie luulee menettäneensä äidin. Bethie selviää tien varteen apua hakemaan ja ohikulkeva autoilija hälyttääkin heti apua paikalle. 

Paikalle saapuu nuori konstaapeli Dromoor, joka työssään haluaa toteuttaa ennen kaikkea oikeudenmukaisuuden ideaa. Silmä silmästä. Hammas hampaasta. Droomer on toiminnan mies, hän ei liiemmin tutkiskele ajatuksiaan tai motiivejaan. Hän pitää aseista, ne saavat hänen pulssinsa kiihtymään, niin että hän tuntee sen. Droomer ei halua sotkeentua mihinkään ylimääräiseen, sen hän on luvannut itselleen. Onhan hänellä vaimo ja lapsiakin. Mutta verisen Bethien tien penkalla kohdatessaan ja lopulta vajan lattialla viruvan Teenan nähdessään Droomer itsekin tajuaa, että hän on jo osa tätä tarinaa.

"Heidän taskulamppuna kovassa ja armottomassa valossa makasi alaston nainen suu auki, jalat levällään, kuoleman alistuneessa asennossa. Hädin tuskin hengittäen, rintakehä nousi ja laski melkein huomaamattomasti. Pään haavoista, murtuneesta nenästä, haljenneista huulista tuli verta. Hänen allaan oli tumma verilaikku, se levisi hänen jalkojensa välistä. Hänen kyntensä, jotka olivat lakattu upean, kiiltävän viininpunaisiksi, samanvärisiksi kuin varpaankynnet, olivat rosoiset ja katkeilleet. Silmät olivat vain puoliksi kiinni. Ripsiin oli kuivunut kyyneliä tai rähmää. Kellanvaalea tukka oli jäykkä verestä. Rinnat, jotka olivat painavat ja täyteläiset, lepäsivät litteinä rintakehää vasten ja nekin oli sotkettu verellä niin kuin niissä olisi ollut hurjia ja eksoottisia tatuointeja. Zwaaf mumisi: - Voi taivas! Siitä on tosiaan tehty selvää.-"

Teena päättyy hengityskoneeseen teholla ja Bethie koittaa toipua samalla kun hänen pitäisi tunnistaa nuo kauheudet tehneet pojat, miehet. Marvin pick. Lloyd Pick. Jimmy DeLucca. Fritz Haaber. Joe Rickert. Viisi nimeä, jotka ovat ikuisesti tatuoitu Teenan ja Bethien mieliin. Syyllisten kiinni jäätyä alkavat puheet. Puheet siitä, kuinka Teenan on täytynyt itse kerjätä sitä. Teena leimataan juopoksi huoraksi, joka ei pysty huolehtimaan itsestään saati sitten tyttärestään. Todisteet tuosta raa'asta yöstä puhuvat muuta, mutta yhteisö on armoton. Teenan päästessä hengityskoneesta ja teho-osastolta pois, helvetti vasta alkaakin. Todellisuus tapahtuneen jälkeen, joka on melkein sietämätöntä kestää. Jos oikeuskaan ei usko ilmiselviä todisteita, onko enää toivoa? Eikö se, mitä he kokivat tuona heinäkuisena yönä, ole jo yllin kyllin kestää?  Jos oikeus ei tee tehtäväänsä, tuomitse syyllisiä, kuka sen tekee? Silmä silmästä. Hammas hampaasta.

"Ämmä saatana nyt on paras rukoilla
nyt on pars olla horo polvillaan
kerranki niin ettei ime munaa"

Tiesin jo lukiessani lumiomenan arvostelun Haudankaivajan tyttärestä ja Leena Lumi:n arvostelun tästä uusimmasta, että haluan tutustua Oatesin teksteihin pian. Minulle tarjoutuikin siihen erinomainen mahdollisuus kun sain Leenan avustuksella nopeana Kaikkea voi lukea-kirjablogin Joriltä arvostelukappaleen tästä uusimmasta. Kiitos Leena ja kiitos Jori! Myös Tomomi ja Sanna ovat kirjoittaneet mielenkiintoiset arvostelut tästä upeast kirjasta!

Oates tulee heti niin lähelle lukijaa, että aivan kuin tuntisi hengityksen ihollaan. Oatesin teksti ei liiemmin maalaile runoja, selittele eikä varoittele etukäteen. Hänen tekstinsä on rajua, suoraa ja tunkeutuu syvälle mieleen jo ennen kuin on kunnolla alkanutkaan. Tekstissä ei ole mitään liikaa, vaan kaikki olennainen on tässä ja nyt, kiivaasti vierellä hengittäen. Se sopii näin arkaan ja kivuliaaseen aiheeseen kuin raiskaus onkin. Oates näyttää tässä kirjassa sen, että väkivalloin toisen riisumalla, pahoinpitelemällä ja raiskaamalla samalla repii ihmisen myös sisältä rikki. Ei ole enää paluuta aikaan "ennen", on vain "jälkeen". Ennen kaikkea tarina näyttää ihmisen julmuuden myös siinä suhteessa, että kuinka jo ennestään riistettyä riistetään edelleenkin. Vaikka ilmiselvät todisteet puhuisivat muuta, juorujen ja panettelun voima on vahvempi. Toisaalta kirja saa pohtimaan, onko oikein kostaa? Kenen käsissä on oikeudenmukaisuus ja valta?

Luin kirjan päivän aikana, vuoroin vapisten ja vuoroin melkein raivoa tuntien. Oatesin suorasukainen tyyli osui johonkin sellaiseen sisimmässäni, että en voi kuin haluta lukea lisää hänen kirjojaan. Haudankaivajan tytär tulee siis lukuun varmasti kun sen kirjastosta jossain vaiheessa lainaan. Kirja on lyhyytensä myötä nopealukuinen, mikä sopi tähän aiheeseen hyvin. En olisi jaksanut alkaa luku tolkulla lukemaan pitkiä oikeudenkäyntejä tms. Tiivis, raju lukokemus. Tarina, joka ansaitsee tulla luetuksi, eteen päin kerrotuksi.

"MITEN ELÄMÄSTÄ PÄÄTETÄÄN. Miten elämä päätetään. 
Hyvää tuuria, huonoa tuuria. Pelkkää tuuria." 


5/5

torstai 18. marraskuuta 2010

Mari Strachan: Hiljaisuus soi h-mollissa

(Karisto 2010, suom. Kirsi Ohrankämmen)

"Täällä ylhäällä, kaukana kaikista, yö on hiljainen, täällä kuulen vain Maan hyräilyn, tutun soinnin. Herra Huges soitti kerran jotakin saman kuuloista koulun musiikkitunnilla ja sanoi, että se oli h-molli. Mutta hän nauroi kun sanoin, että tätä samaa Maa hyräilee. Hän sanoi: Gwenni, seuraavaksi kuulet varmaan sfäärien soittoa. Mutta hän ei tiedä, kuinka Maan syvä, päättymätön laulu ympäröi minut sateenkaaren väreillä, täyttää pääni kaikilla maailman kirjoilla ja ravitsee minua rouva Jonsein ihanien vaniljakeksien tuoksulla, mansikkavanukkaan maulla ja hehkuvanpunaisen hyytelön liukkaalla viileydellä. Voisin olla täällä ikuisesti tarvitsematta koskaan mitään."

12-vuotias Gwenni on ainutlaatuinen tyttö; unissaan hän osaa lentää ja kuulla Maan laulun, tuon hiljaa väreilevän hyräilyn. Hän näkee kotinsa seinämaalissa kasvoja ja pölyttyneet posliiniset naamamukin seuraavat perheen arkea hyllyltä, ainakin Gwennin mielestä. Liitäessään kotikylänsä yllä, hän näkee asioita, joita nuori mieli ei aina osaa tulkita, mutta jotka jäävät mieleen elämään. Eräänä yönä lentäessään hän näkee kastealtaassa kelluvan miehen, hukkuneena. Eikä aikaakaan, kun selviää, että huhujen mukaan vaimoaan ja lapsiaan pahoinpidellyt Ifan Evans löydetään hukkuneena ja tutkimusten jälkeen selviää, että hänet on tapettu.  Niin Gwennin kuin monen muun kyläläisen tuttu arki suistuu raiteiltaan, ja Gwenni koittaa parhaansa mukaan ymmärtää ja selvittää niin Ifanin kohtaloa kuin yllättäen oman sukunsakin tragedioita. 

Kirjan tapahtumat sijoittuvat 1950-luvun Walesiin. Gwennin aina äkäinen äiti alkaa oireilla voimakkaammin kuultuaan Ifan Evansin kohtalosta. Kodin ulkopuoliset tragediat tuovat vähitellen päivänvaloon Gwennin oman perheen salaisuuksia, joita on piiloteltu jo kauan, liian kauan. Miksi Gwennin isosiskolla Bethanilla on ruskeat silmät, vaikka kenelläkään muulla perheessä ei ole? Miksi Gwennin toisesta mummista ei koskaan puhuta? Miksi äiti on aina vihainen ja miksi hän kohtelee Gwennyä niin kylmäkiskoisesti, vähätellen ja moittien? Siinä missä perheen kulissit alkavat mureta, ja tunnelma on viileä jo arkisella päivälliselläkin, perheen isä on aina vain iloinen ja rauhallinen. Muiden lusikoidessa hyytävän ja riitaisen tunnelman vallitessa äidin tekemiä huonoja ruokia, isä jaksaa isoon ääneen kehua, miten hyvää ruoka onkaan ja eiköhän oteta lisää. Näennäisesti rauhallisen kylän monella muullakin asukkaalla on omat salaiset taakkansa kannettavavaan. Herkkä ja viaton Gwenni aistiikin ympäriltään paljon, mutta  lapsen mieli ei vielä pysty aina näkemään sitä ilmeisintä..

"Kuulen hanhien toitottavan talon takana olevassa aitauksessa, mutta en kuule ihmisten ääniä. Kun nostan käteni koputtaakseni uudestaan, ovi lennähtää auki. Rouva Evans seisoo ovella esiliina suunsa edessä. Veri tihkuu esiliinan läpi hänen käsilleen. Hän näyttää samalta kuin meidän äiti, joka istui verisenä ja itkuisena portaiden juurella. Rouva Evansin silmät ovat täynnä tuskaa ja hänen hiuksensa karkailevat hopeisista soljista.
- Voi, rouva Evans, minä sanon, - kävitte jo herran Pricen luona, anteeksi että olen myöhässä, nyt äiti kyllä suuttuu. Ojennan orvokkikimpun kohti hänen verisiä käsiään. - Keräsin nämä matkalla. "

"Hiljaisuus soi h-mollissa" on kirjailijan esikoisteos ja kuuluu samalla Kariston Lupaus-sarjaan, joka tuo esille lahjakkaita, kiinnostavia esikoisteoksia. Kirja on samalla aikaa murhamysteeri, mutta ennen kaikkea se on nuoren tytön kasvutarina oman salaisuuksien ja surujen täyttämän perheen ja suvun varjossa. Gwennin ihana, vielä hyvin lapsenmielinen, kertojaminä pehmentää monta lukijaa järkyttävää, vähitellen paljastuvaa salaisuutta vähemmän kauheiksi, ainakin hetkellisesti. Siinä missä ympäriltä paljastuu tragedia toisensa jälkeen, Gwennin hyvä sydän ja kaunis mieli jaksaa silti vielä uskoa, toivoa..ja lentää.

"Taivas on täydellinen tänä yönä. Sekoitin kerran kuvaamataidon tunnilla pulloväreistä taivaan, joka näytti tismalleen tällaiselta. Laella on syvää, tiheää sinistä, joka vaalenee ja valkoistuu kohti Maata, jossa Llyn huiput näyttävät siltä, kuin ne olisi leikattu mustasta paperista ja liimattu paikoilleen. Herra Parry sanoi, että maalaus oli liian kaunis ollakseen totta. Mutta tässä se nyt on."


3/5

sunnuntai 14. marraskuuta 2010

Hanna Hauru: Liian pienet sandaalit

(Like 2010)

Hanna Haurun
pienessä novellikokoelmassa "Liian pienet sandaalit" todellinen nainen saa sensuroimattoman äänensä kuuluville, häpeilemättä ja selittelemättä. Novellien naiset ovat naisia, joilla on oikeasti liian isot jalat, liikaa karvoitusta, liian monta lasta kantanut kohtu. Tai sitten ei ole sitä vähääkään, mitä toivoisi; rintojen tilalla onkin vain nännit, huntuun ja kaapuihin verhotun vartalon sisällä kaipuu vapauteen. On liian paljon tai liian vähän.

Hauru ei halua novellien naisten pakottavan itseään johonkin muottiin, mihin nyky-yhteiskunta tuntuu meitä naisia helposti tahallaan tai tahattomasti ohjaavan. Jos on liian isot jalat naiseksi, kävellään sitten vaikka ilman kenkiä. Kun lahkolaisuus tiukkoine pukeutumissääntöinen alkaa ahdistaa liiaksi, heitetään kaikki pois. Novellien naiset menevät usein sinne äärirajoille, mielikuvituksen villeimpien ratkaisujen lähteille. Ei tarvitse ahtautua tiettyyn muottiin vaan voi vapautua kaikesta siitä, olla nainen sellaisena kuin on. Toisaalta sekään ei tunnu aina pelastavan kun on elämässä mennyt tarpeeksi alas.

Novellien naiset jäävät aika lailla etäisiksi määrittyessään vain tietyn ominaisuuden tai sen puuttumisen vuoksi. Toisaalta se on varmasti tarkoituskin näissä lyhyissä, hyvin suorapuheisissa naisten puheenvuoroissa. Välillä Haurun teksti naurattaa, välillä melkein kauhistuttaa; kun riu'ulla keskenmenon saanut nainen katsoo ketun vievän verisen sikiön, tekee mieli lopettaa lukeminen kesken.

Jos novellikokoelma olisi ollut yhtään pidempi, olisin saattanut jättää lukemisen jopa kesken. Joissain novelleissa hurtti huumori ja ronski puhe toimii, kun taas osassa se tuntui enemmän epäuskottavalta. Toisaalta en ainakaan näin tuoreeltaan jotenkin osaa edes eritellä tuon tarkemmin, miksi lukukokemus jäi aika vaisuksi. Voi olla, että mielentila tällaisen lukemiseen ei ollut sopiva, että kirja ei siksi jaksanut hyvästä ideasta huolimatta sytyttää. Sinällään kun taustalla oleva ajatus naiseuden hyväksymisestä sellaisenaan, myös huomattavine ulkoisene puutteineenkin, on tietenkin positiivinen ja tärkeä ajatus. Ei tarvitse näyttää muotilehden mallilta ollakseen nainen. Vatsamakkaroineen, karvoineen päivineen voi ja pitää ollakin Nainen, uskaltaa vapautua.

"Koska meidän isä oli kova ilkkumaan ja vittuilemaan kaikelle mikä oli vähänkin epänormaalia, se otti mut silmätikukseen yläasteiässä. Kotiin kun tulin, kysyi olinko käynyt suurine jalkoineni kaupungin torilla kääntymässä vai olinko tullut koulusta peruuttamalla. Sitten se nauroi paskamaisella äänellään. Minä seisoin isän vanhoissa, märissä sukissa eteisessä ja odotin, että se lähtee siitä pilkkaamasta."


2/5

Elina Hirvonen: Kauimpana kuolemasta

(Avain 2010)

"Sinä olet näissä huoneissa. Olet kaikissa pinnoissa, kaikissa yksityiskohdissa, minussa. Olet näissä huoneissa nauravana ja voimakkaana, vakavana ja mietteliäänä, kädet lantioni ympärillä, tukka pystyssä korjaamassa opiskelijoiden esseitä. Likaiset sukkasi lattialla, puolityhjä partavesi patjan vieressä, joka paikassa sinun käsialasi papereita. Sinä olet, olet, olet. Ja silti minun on yksin, ilman apua, astuttava kuilun yli maailmaan, jossa sinä et ole näissä huoneissa enää. -Esther-"

Kaukainen kaupunki eteläisessä Afrikassa. Suomalainen Paul, joka palaa takaisin sinne, missä elämä oli onnellisinta, edes hetkittäin. Tuo elämänsä tragedioiden väsyttämä mies, joka nyt haluaa vain kuolla yksin, tuntemattomana kuin kuka tahansa tähän maahan maanpakoon saapunut valkoinen maaton, jota kukaan ei enää kaipaa. Sitä ennen hän haluaa kuitenkin palasen nostalgiaa, palasen siitä ajasta, jota hän kolmekymmentävuotta sitten poikana tuon kaupungin kaduilla vietti. Sitä ennen hän haluaa olla hetken kauimpana kuolemasta, tuon hotellin tuoman oman erityisen maailman suojissa. Mutta onko todellisuus jo toinen?

"Se oli jatkuvasti hajoavien polkupyörien, itse rakennettujen puumajojen ja taskulampun valossa luettujen englantilaisten sarjakuvalehtien aikaa. Se oli käärmeiden ja kameleonttien, hämähäkkien, rottien ja rapeaksi paistettujen toukkien aikaa. Se oli nuotiolla paahdettujen vaahtokarkkien, joen yli askeltavien elefanttien ja isänsä nahkaa raatelevien nuorten virtahepourosten aikaa."

Vielä  seitsemäntoistavuotta sitten kaikki oli ollut hyvin ja tulevaisuus toivoa täynnä. Vielä silloin hänellä oli ollut Johanna, joka kantoi kohdussaan heidän lastaan. Yhteisen matkan Afrikkaan Paulin onnellisten lapsuusvuosien lähteille oli tarkoitus olla sellainen kokemus, joka yhdistäisi heidät vuosienkin päästä, mutta todellisuudessa erkaantuminen alkoi jo tuolloin saman hotellin, jossa Paul nyt viimeistä nostalgian havinaa kaipasi, yhdessä huoneessa. Syntyi Mark, joka muodosti Johannan kanssa oman maailman kuplan sisälle, jonne Paul ei löytänyt sisäänkäyntiä. Vuodet vierivät ja kasvattivat kuilua niin Paulin ja Johannan kuin Paulin ja Markin välillä. Kuilua, jonka yli oli lopulta mahdotonta päästä. Ja nyt, Paul katsoi jälleen tuon hotellin huoneen ikkunasta ja mietti, kuinka elämä olisi pian ohi.

Samassa kaupungissa, pienestä kotikylästään pääkaupunkiin aikanaan parasta ystäväänsä Bessyä ja parempaa tulevaisuutta etsimään lähtenyt Esther. Bessy, Estherin toinen puolikas, sielunsisar jolla oli ylväät, kauniit kasvot, joita kerran nähtyään ei voisi unohtaa. Bessy, jonka elämä muutti traagisesti suuntaa eräänä ensin niin tavallisena sunnuntaina sadekauden lopulla, kun he löysivät mudan seasta kuivuneen käärmeen nahan, laittoivat sen lasipulloon ja alkoivat toivoa. Sen jälkeen ei mikään ollut ennallaan varsinkaan Bessyn elämässä. Lopulta, jo monen surun ja tragedian repimänä, Bessy katoaa kotikylästä mukanaan vain muovikasseista kutomansa laukku ja lasipullo, jossa hän kantoi mukanaan äitinsä viimeisten jalanjälkien hiekkaa. Samalla kun Esther hankkii itselleen kunnon koulutuksen, hän etsii vuodesta toiseen edes pienen pieniä tiedon jyväsiä Bessystä. Hän ei löydä Bessya, mutta hän löytää Susanin, tuon nälkiintyneen linnunpoikasen näköisen tytön makaamasta melkein hengettömänä orpokodin sängystä. Hän ottaa Susanin elämäänsä, kotiinsa, sydämeensä ja saa kuulla yllätyksekseen orpokodin johtajalta Susanin äidin tarinan. Orpokodin johtaja on hetken pitänyt suojissaan tuota ylvään kaunista tyttöä, joka oli jo kokenut liian paljon. Ja nyt hän kertoo tuon tytön tarinan Estherille. Tarinan, jota hän on vuosikaudet etsinyt.

"Kun nainen sinä iltana peitteli tytön nukkumaan, tyttö veti hänet hetkeksi lähelleen ja kuiskasi: Minulla oli pullo, jossa kannoin äitini jalanjälkien hiekkaa. Mies, jonka kyydissä tulin tähän kaupunkiin, rikkoi sen."

Estherin ja Susanin elämään astelee myös mies, John joka täyttää Estherin sydämen ennen näkemättömällä rakkaudella, toivolla. Yhdessä he jakavat arkea, joka on ehjää ja onnellista. Kunnes eräs päivä muuttaa kaiken sen ja Paul päätyy koomassa kauas Estheristä, kotimaansa sairaalaan. Susanin takia hänen on oltava vahva, jaksettava herätä aina uuteen aamuun iloisena. Susanin takia ja Bessyn. Mutta ulkokuoren alla, hänen sisimpänsä huutaa tuskasta, jälleen kerran.

Noiden kahden rikkinäisen, niin erilaisen ihmisen elämän polut kohtaavat yllättäen tuon saman kaupungin taivaan alla. Elämän polut, jotka ovat tietämättään tavallaan sivunneet toisiaan läheltä jo seitsemäntoista vuotta sitten...He kertovat toisilleen tarinan toisensa jälkeen samalla oman elämänsä palapeliä täydentäen, vähän kerrassaan ehjäksi kooten jotain kerran sisimmissään rikki mennyttä. Onko olemassa tietä enää parempaan tulevaisuuteen, onko oikeutta toivoa ja tavoitella sitä? Kannammeko menetystenkin jälkeen aina palasen rakkaan ihmisen sielua sisimmässämme, muistoissamme?

" - Minä olen sinun enkelisi-, Bessy sanoi ja kuljetti minut silmäni suljettuina pellon reunaan, ja minä puristin otsan ryppyyn, jotta pieninkään valonsäde ei tunkeutuisi mustaan, kukilta ja vuohenkakalta tuoksuvaan maailmaan, jossa maa oli kalteva ja kuoppia täynnä, Bessyn käsi lämmin ja luja ote. - Minä syön sinun sielusi-, sanoin, kun hän unohti varoittaa polulle vierineestä kivestä, minä kompastuin ja vedin hänet mukanani maahan, ja me kierimme päällekkäin sateen upottavaksi pesemällä polulla, hänen huulensa yhtäkkiä niin lähellä omiani, että jotain oli pakko sanoa. - Minä syön sinun sielusi ja sinä elät minussa kaikkialla minne menen, ja minun naurussani kuuluu aina kaksi naurua ja silmieni takana on toiset silmät."

Kauimpana kuolemasta sijoittuu pääosin Afrikkaan, osin myös Suomeen. Se ei kuitenkaan ole tarina Afrikasta, vaan tarina menetyksiä kokeneista ihmisistä, joista toiset selviävät, toiset eivät. Ennen kaikkea  tarina antaa kasvot ja äänen niille lapsille ja naisille, joita riistetään pienestä pitäen mitä julmimmilla tavoilla. Kun lapsen viattomuuden tilalle vaihtuukin tyhjät silmät, katse vailla toivetta paremmasta. Toisaalta se kertoo meille länsimaalaisille tutumpaa tarinaa ihmisestä, joka jää perheensä ulkopuolelle, osin syystään, osin syyttään. Hirvosen kieli on suorastaan käsittämättömän kaunista, melkein runollista monin paikoin. Kieli on niin runsasta ja täyttä, että melkein pelkää välillä sen tuoman illuusion särkyvän. Hirvonen osaa taidokkaasti kuvata tunteita niin ihmisessä itsessään kuin suhteessa toisiin, vertauskuvallisesti ja herkällä siveltimellä äärirajoja piirtäen. Monessa kohtaa jäin kiinni kauniisiin lauseisiin ja niiden syvempään filosofiaan, ilman että tarinan kulku kuitenkaan kärsi mielessäni.

"Rakastelimme kuin olisimme olleet kosketuksesta särkyviä haurasluisia vanhuksia tai kaksi tuntematonta, jotka tekevät yhden yön aikana kaiken, mitä ovat aina halunneet tehdä mutta mitä eivät olleet aiemmin kehdanneet tunnustaa kenellekään, koska tietävät, ettei heillä sen jälkeen ole tilaa toistensa elämässä. Myöhemmin ajattelin, että ruumiimme alkoivat hyvästellä toisiaan jo silloin, kun kaikki mu meissä halusi yhä uskotella välillemme laskeutuneen vierauden olevan vain ohimenevä vaihe, piskuinen rapakko maisemassa, joka kohta jatkuisi yhtä aavana ja kauniina kuin millaiseksi olimme ehtineet sen kuvitella."

Estherin kokemukset sekä myös Bessynkin tulevat voimakkaammin lähemmäksi lukijaa kuin Paulin eletty elämä Johannan ja Markin kanssa. Tulee jotenkin suru, että miksi Paul ei osannut lähestyä poikaansa vaan tämä jäi hänelle vieraaksi. Vaikka Johanna ja Mark elivät omassa kuplassaan, miksei Paul yrittänyt enempää? Toisaalta, joskus tulevaisuudessa voikin olla ne avaimet, joilla voi ehkä avata joitain menneisyydessään sulkeneita ovia. Mieleen jää kysymys, että ollessamme kauimpana kuolemasta, olemmeko todellisuudessa sitä yhtä lähellä kuin muulloinkin, mutta olemme onnistuneet vain luomaan hetken illuusion siitä, että olemme kaiken pahan ulottumattomissa?  

4/5