sunnuntai 30. joulukuuta 2012

Ulla-Lena Lundberg: Jää

Ulla-Lena Lundberg: Jää
Kustantaja: Teos & Schildts & Söderströms 2012
Alkuteos: Is (2012)
Suomentanut: Leena Vallisaari
Kansi: Helena Kajander
Sivuja: 365

Tuntuu olevan ihmisen psyykelle ominaista, että hän tuudittautuu rauhan ja turvallisuuden tunteeseen juuri ennen kuin kohtalokas isku osuu. Varmasti evoluution suosima piirre, koska se merkitsee, että ihmisellä on pieni puskuri, matalampi verenpaine ja hitaampi pulssi ja mielenrauha kun isku tulee.

On alkukesä vuonna 1946, kun pastori Petter Kummel yhdessä vaimonsa Monan ja heidän vuoden ikäisen tyttärensä Sannan kanssa saapuu Luodoille, Ahvenanmaan saaristoon. Suomi toipuu vielä sodasta, mutta Luodoille saapuessaan varsinkin Petter tuntee heti olevansa oikeassa paikassa. Ystävälliset paikalliset toivottavat heidät lämpimästi tervetulleeksi. Arki Luodoilla on vilkasta, onhan kesä niin kylvön, sadonkorjuun kuin uuden rakentamisen aikaa. Nuoresta iästään huolimatta Petter lunastaa perheineen pian paikkansa luotolaisten elämissä. Komeasti messuava ja laulava pastori herättää ihastusta ja arvostusta. Uuttera pastorin vaimo Mona puolestaan huushollaa pappilaa ja käy itse lypsämässä heidän kaksi lehmääkin. Kerrassaan ihastuttava perhe, joista kenenkään on vaikea sanoa edes pientä moitteen sanaa.

Syksyn vaihtuessa jo talveksi, pääsee erityisesti Petter näkemään, miten talvi muuttaa kesäisin niin kaunista maisemaa ja miten isossa osassa jää on heidän kaikkien arkea. Alueiden väliin jämähtävä jää toisaalta yhdistää heitä, toisaalta erottaa. Arvaamaton jää vie joka vuosi mennessään kulkijan jos toisenkin. Postimies-Anton, jos kuka, näkee jään heikot kohdat tavoin, joita muut eivät ymmärrä. Hän tietää kulkiessaan, mistä kohdasta mennä, mitä välttää. Anton näkee ja tuntee ympärillään sellaista, mitä on vaikea selittää muille. Papille hän kuitenkin kertoo. Sitä hän ei kerro, että hänellä on outo tunne sydämessään, kuin ennakkoaavistus. Mutta mitä kertoa, kun ei itsekään tiedä tarkemmin. Peter ystävystyy erityisesti myös naapuriseurakunnan kirkkoherran, Fredrikin kanssa, mutta luo myös avoimet välit monen muunkin yhteisön jäsenen kanssa välittömänä ihmisenä. Jopa Neuvostoliitosta Suomeen pelastautuneen lääkäri-Irinan kanssa, jonka pidäteltyä olemusta Luodoilla on jaksettu ihmetellä ja arvailla tragediaa sen takana. Petterillä tuntuu riittävän vilpitöntä huomiota ja läsnäoloa monelle seurakuntalaiselle. Pappilan arkea tehokkaasti pyörittävä Mona tuskastuukin välillä siitä, että hänelle tuntuu jäävän miehestä vähiten. Vain väsyneen varjo kun hän palaa iltaisin lopulta kotiinsa. Rakkaus heidän välillään on kuitenkin luja ja elämän asettuessa paremmin uomiinsa Luodoilla, tuntuu kaikki hetken niin hyvältä ja helpolta. Luodoilla ollaan onnellisia Petterin saamasta kirkkoherran virasta ja iloitaan siitä, että tulevaisuus näyttää monin tavoin toiveikkaalta. Silta rakentuu hyvää vauhtia, terveystaloa suunnitellaan täyttä päätä, elämä on kaikilla mallillaan. Kunnes sitten tulee kolmas talvi. Talvi, jolloin jää näyttää jälleen mahtinsa.

KUN MERI JÄÄTYY, on pidettävä korvat auki ja oltava silmä kovana. Miten jää makaa, missä virtapaikat ovat. Mistä tuuli käy. Mustat läikät sulaa, vihreät sileää jäätä, maidonsininen kuin sokean silmää peittävä kalvo, sitä on muistettava varoa. Itsestään selviä asioita. Jäänaskalit täytyy aina pitää mukana ja puukko vyöllä. Kuuntele, millä tavalla jää natisee. Älä pelkää, sillä silloin et selviä minnekään. Älä ole uhmakas, sillä silloin sinun käy huonosti. Meri on kylmä, paina se mieleesi, ja syvä.

Ulla-Lena Lundbergin Finlandian voittanut Jää on ollut laajalti esillä niin kriitikoiden lehtiarvosteluissa kuin kirjablogistien jutuissakin. Panttasin Jään lukemista ihan vuoden loppumetreille saakka, sillä halusin vähän mielessäni ns. pesäeroa sieltä täältä lukemiini juttuihin kirjasta. Arvelin kyllä, että tulen pitämään kirjasta ja se voi olla todella hieno lukukokemus, mutta silti se yllätti. Nimittäin se, miten jo parinkymmenen sivun jälkeen olin kiinni Kummelin perheen ja saaristolaisten elämässä. Lundberg kirjoittaa yhtäaikaa jotenkin lämpimän humoristisesti, vieläpä preesensissä, mutta samalla voimakkain tunnelatauksin ja pinnan alta tihkuvin oivalluksin. Lukiessa tulee tunne, että hän kirjoittaa tavallaan hellyydellä tarinansa henkilöistä, joskus aavistus pientä ja lempeää ironiaakin sanoissaan. Sivu toisensa jälkeen ahmin tarinaa, joka kasvoi väkeviin mittoihinsa loppua kohden siinä määrin, että jopa itkin. Jää on tarina, joka jää pitkäksi aikaa mieleen elämään ja jonka tulen lukemaan vielä joskus uudestaankin. Se on yhtä aikaa niin kaunis, mutta viiltävä tarina ihmisyydestä, ystävyydestä ja ennen kaikkea luonnon voimasta. Siinä on ripaus jotain selittämätöntä maagisuutta yhdessä kouriintuntuvan realismin kanssa. Ehdottomasti tämän lukuvuoteni hienoimpia lukukokemuksia!


5/5


PS: Jää on luettu jo niin monessa blogissa, että laiskana en tällä kertaa linkitä ketään.
Ensi viikolla luvassa postaukseni kuluneen lukuvuoden huippuhetkistä ;)

keskiviikko 26. joulukuuta 2012

Anna-Leena Härkönen: Laskeva neitsyt ja muita kirjoituksia

Anna-Leena Härkönen: Laskeva neitsyt ja muita kirjoituksia
Kustantaja: Otava 2012
Sivuja: 203

Vieraassa paikassa nukkuminen on kaikin tavoin hankalaa. Esimerkiksi jääkaapille ei kehtaa millään mennä, jos tulee nälkä keskellä yötä. Sitä tuntee itsensä tirkistelijän ja murtovarkaan sekoitukseksi. Ja entä jos herää aamulla ennen isäntäväkeä? Pokka ei riitä siihen, että alkaisi muina miehinä keittää kahvia. Jos yleensä löytää sen kaapin, missä kahvia säilytetään. Sitten sitä vaan odottaa nälissään olohuoneen lattialle paiskatulla patjalla, että joku heräisi ja pelastaisi.

Kuten moni teistä ehkä muistaakin, ovat Anna-Leena Härkösen kirjat kuuluneet jo viimeisen vuosikymmenen suosikeihini. Sotilaan tarinaa lukuunottamatta olen lukenut (ja omistankin) kaikki hänen romaaninsa sekä novellikokoelmansa. Härkösen naseva ja suorasukainen tyyli pääsee mielestäni oikeuksiinsa lyhyissä kolumneissa, joissa hän usein tuulettaakin niin rohkean vauhdikkaasti mielipiteitään, että hitaampaa saattaa hirvittääkin. Minua ei, minua naurattaa ja usein vielä niin kovasti, että päätin jo aikoja sitten etten lue varsinkaan hänen kolumnejaan julkisilla paikoilla. Haluan hirnua rauhassa. Laskeva neitsyt ja muita kirjoituksia -teoksessa Härkönen ottaa tuttuun tapaansa kantaa niin ihmisiin kuin ilmiöihin. Miten vanhetessa yökyläilystä tulee niin hankalaa? Miksi naiset niin herkästi sortuvat kaikenmaailman hullutuksiin kauneustuotteissa? Miten elämä meni siihen, että sitä huomaa muistuttavansa vanhassa luokkakuvassaan olevaa keski-ikäistä opettajaa, minne katosi nuoruus? Entä kun kohdalle sattuu myyjä, jolla on todellakin huono päivä?

Vaikka kolumnit ovat huumorilla kuorrutettuja, niissä piilee kuitenkin oikeasti aika vakaviakin totuuksia meistä ihmisistä. Miksi jouluakin pitää suorittaa hampaat irvessä? Miksi lihavia ei saa arvostella mutta laihoja haukkua senkin edestä? Härkönen valottaa myös sitä puolta kirjailijan elämässä, mistä ei niin usein puhuta; epävarmuus, itseluottamuksen puute. Millaista on pistää aina itsensä niin likoon jokaista teosta kirjoittaessa, että lopulta on kuin kuivaksi väännetty tiskirätti (toim.huom: tämä on minun vertaukseni, ei lainaus kirjailijan kirjoittamista sanoista), odottaen ulkopuolisten "tuomiota" henkensä tuotoksestaan. Äitiys, tuo arkojen aiheiden TOP 1, on aihepiiri, johon hän uskaltaa myös ottaa kantaa rohkeasti, myyttejä ravisutellen. Onko riittävän hyvä äiti, vaikka joskus syöttäisikin lapselleen nallekarkkeja aamupalaksi tai laittaisi Fröbelin palikat heti aamusta tv:en pyörimään?

Tiedän, että Härkösen tyyli kirjoittaa jakaa mielipiteitä. Mutta niin taitaa tehdä suurimman osan muidenkin kirjailijoiden tyyli, toiset tykkää, toiset ei. Minä pidän Härkösen tavasta kirjoittaa niin romaanimuotoa kuin nasevia kolumnejakin. Vaikka nämä uusimman teoksen kolumnit muistuttavatkin tyyliltään paljon edellisiä, olo lukiessa on silti kuin olisi vanhan hyvän ystävän kanssa juoruilemassa kahvikupposen äärellä. Härkönen osuu ns. ytimeen niin monissa asioissa, että se tuo tietyn levollisen lohdun tunteen sydämeen; joku muukin ajattelee ja kokee näin. Ja lopuksi, jos joskus ihmeen kaupalla sattuisit Anna-Leena lukemaan tämän juttuni, niin on pakko hihkaista:

Fröbelin palikat rocks, todellakin !!! ( Ja minä olen jo uskaltanut testata sen livenäkin, muiden vanhempien "iloksi"..)

4/5


Kim Edwards: Unien järvi

Kim Edwards: Unien järvi
Kustantaja: Bazar 2012
Alkuteos: The Lake of Dreams (2011)
Suomentanut: Susanna Tuomi-Giddings
Suomenkielinen kansi: Satu Kontinen
Sivuja: 461

" Kiitos paljon."
" Oli ilo auttaa. Aika kiehtova mysteeri, vai mitä? "
Niin, minä ajattelin, mutta siihen liittyi muutakin. Tuntui niin kiihdyttävältä ajatella, että oli olemassa sukutarina, jota en ollut vielä kuullut, sellainen menneisyyden tulkintatapa, joka saattaisi repiä rikki kaikki aikaisemmat käsitykseni. Se oli riemastuttavaa mutta myös vähän pelottavaa, ja se veti minua puoleensa.
" Niin", minä sanoin kun otin paperit. " Sitä se tosiaan on."

New Yorkilainen Lucy Jarret jätti kotikontunsa taakseen isänsä traagisen kuoleman jälkeen ja suuntasi maailmalle. Asuttuaan vuosia Aasiassa hän päättää lähteä käymään kotona, Unien järvellä. Lucyn äiti on ollut pienessä onnettomuudessa ja vaikka vakuutteleekin olevansa kunnossa, ei Lucy saa mielenrauhaa ja kun hänen puolisonsa Yoshi kannustaa häntä lähtemään, on Lucyn aika kohdata äitinsä lisäksi pala menneisyyttään. Paluu Unien järvelle nostaa monia haikeita ja kipeitäkin muistoja Lucyssa pintaan. Äiti tuntuu kääntäneen uuden sivun elämässään konkreettisesti uuden miesystävän ja talon myyntiaikeiden myötä. Kun Lucy kohtaa ensirakkautensa Keeganin, ei mikään tunnu elämässä selkeältä.

Yhtenä unettomana yönä Lucy kiipeää kotitalonsa tornihuoneeseen ja löytää sieltä isänsä kätköstä rasian, jossa on vanhoja papereita. Niitä myöhemmin tutkiessaan Lucyn äiti kertoo löytäneensä vanhasta kirstusta vuosia sitten kirjaillun peiton, jonka mukana olleessa kortissa on samaa käsialaa kuin Lucyn löytämissä kirjeissä.

Kultaseni, tämä on tehty sinulle rakkaudella.

Pala palalta Lucylle alkaa paljastua sukunsa menneisyydestä asioita, joita muut eivät välittäisi penkoa saati tuoda päivänvaloon. Lucy on kuitenkin päättänyt selvittää, kuka oikein oli Rose sekä hänen tyttärensä Iris Miten he liittyvät Lucyn suvun tarinaan? Tarina joka Lucylle aukeaa, on lopulta paljon huikeampi, mitä hän saattaa kuvitellakaan. Voiko mikään olla enää sen jälkeen ennallaan? Mistä kumpuavat tunteet Keegania kohtaan ja mikä sija on lopulta Yoshilla Lucyn elämässä?

Luin vuosia sitten Edwardsin Muisto tyttärestäni ja pidin siitä valtavan paljon. Tuo lukumuisto on säilynyt aika vahvana mielessäni ja sitä myöten odotinkin aika paljon tältä Unien järveltä. Unien järvi on kuitenkin aika erilainen, jotenkin paljon lyyrisempi, pohdiskelevampi. Edwards kuvaa käsinkosketeltavan kauniisti luontoa ja sen ilmiöitä. Sukumysteeri, jota Lucy lähtee selvittelemään, on kiehtova ja siihen liittyy lopulta yllättäviäkin käänteitä, joten kyllä Edwards tarinan kertomisen osaa tässäkin teoksessa. Unien järvi on lukuromaani, joka kantaa sisällään salaisuuksia ja toisaalta myös kauneutta, joka koskettaa. Vaikka pidin tästäkin Edwardsista, en kuitenkaan niin paljon kuin Muisto tyttärestäni. Kuitenkin neljän pisteen verran!

4/5

Unien järvellä on seikkaillut myös Annika K.

keskiviikko 19. joulukuuta 2012

Tony Dunderfelt: Tunnista temperamentit

Tony Dunderfelt: Tunnista temperamentit
Kustantaja: PS-kustannus 2012
Sivuja: 185

Tuntuuko toisinaan, että muita ihmisiä ja heidän käytöstään on vaikea ymmärtää, vaikka kuinka kuvittelisi tuntevansa toisen? Tai huomaatko välillä ihmetteleväsi jopa omaa käytöstäsi? Usein ei tule ehkä edes ajatelleeksi, että monissa tilanteissa ihmisen reaktiotapoihin vaikuttaa kunkin henkilökohtainen temperamentti. Temperamentti mielletään herkästi tietynlaiseksi luonteenpiirteeksi; kiivas, suulas, voimakastahtoinen. Tai ainakin näin olen itse aikanaan herkästi ajatellut. "Onpas hän temperamenttinen! " Psykologi ja luennoitsija Tony Dunderfelt avaa tätä myyttiä ihanan kansantajuisesti lukijalle ja kertoo jo heti kirjan alkupuolella mm. sen tärkeän seikan, että kaikkihan me olemme temperamenttisia, mutta eri tavoilla. Temperamentti kuvastaa sitä, kuinka ihminen toimii eri tilanteissa. Ydinminä puolestaan kertoo, kuka ihminen todella on. Monimutkaisten käsitteiden sijaan Dunderfelt on luokitellut neljä eri temperamenttityyliä värein. Niiden avulla on helpompi sisäistää eri temperamenttityyppien maailmaa, tavallaan värien luomaa visuaalisuutta hyödyntäen; punainen on voimakastahtoinen ja energinen jne. Dunderfelt puhuu keltaisesta, sinisestä, vihreästä ja punaisesta. Harva ihminen on kuitenkaan täysin vain yhden tyypin edustaja, vaan usein heijastelemme muitakin sävyjä itsestämme. Vaikka ihminen olisi useimmissa vuorovaikutustilanteissa arka, saattaa hänen ydinminässään olla piirteitä, joiden avulla hän voikin toimia rohkeammin mitä yleensä.

Koska ihminen on niin monen osan summa, Dunderfelt käsittelee kirjan alussa myös ihmisen persoonallisuuden rakentumista ylipäätään. Siksi Dunderfelt pyytääkin kirjan alussa lukijaa edes silmäilemään ko. luvun , jotta tulisi käsitys ihmisen persoonallisuuden rakentumisesta sekä myös kirjoittajan itsensä näkökulmasta aiheeseen. Tavallaanhan tämä kannustaa myös ymmärtämään sen, miten tärkeää on nähdä ihmisen persoonallisuus laajemmin kuin vain yhden näkemyksen valossa. Me ihmiset aika herkästi takerrumme muiden hallitseviin luonteenpiirteisiin ja siten tavallaan alistamme ihmisen väkisin tiettyyn lokeroon: " no sehän nyt on aina sellainen suulas! " Ei tavallaan edes nähdä sitä mahdollisuutta, että ihminen voisikin toimia toisin. Neljän perusvärin lisäksi kirjassa onkin kuvailtu ns. välivärejä, joiden avulla voi tulkita temperamenttia hieman vapaammin.

Tunnista temperamentit jakautuu viiteen osaan: Ihmisen persoonallisuus, Tyyppien kuvaukset, Henkilökemiat sekoittuvat, Hankalat yhteistyökuviot sekä Temperamentit ja itsetuntemus. Ensimmäisessä osassa lukija pääsee tekemään testin, joka kertoo, mitä väriä testin tekijä edustaa. Värien väliset piste-erot voivat olla hyvinkin pieniä, mutta toisaalta voi käydä kuten minulle; joku väri nousee radikaalisti kärkeen. Jo eri värityyppien kuvaukset ovat kiinnostavia pohtia, mutta entäpäs sitten kun laitetaan vaikka vihreä ja punainen työkavereiksi? Tai entä jos ystäväsi on keltainen ja olet itse sininen? Dunderfelt pohtii temperamentteja myös tuosta näkökulmasta ja koinkin sen erityisen kiehtovana. Olen muutenkin tällainen kyökkipsykologi/pohdiskelija, ja nautin suorastaan vatvoa välillä ihmisen käyttäytymistä.

Kokonaisuutena ihan mielettömän kiinnostava ja inspiroiva kirja!! Ennen kaikkea kuitenkin uskon tämän olevan itselleni ja varmasti monelle muullekin todella hyödyllinen teos oppaana matkalla parempaan itsetuntemukseen, sillä sellaisella ainakin minä olen. Toisaalta tämän kirjan jälkeen alkaa väkisinkin mielessään ns. värittämään elinympäristönsä ihmisiä. Sitä myöten ehkä myös saa enemmän ymmärrystä joitakin sellaisia ihmisiä kohtaan, joiden toimia on ollut joskus vaikea ymmärtää. Kyllä me ihmiset kuulkaa olemme sangen monimutkaisia mutta ah niin kiehtovia ilmestyksiä! Testin voi muuten tehdä PS-Kustannuksen nettisivuilla, täällä! Käyhän testaamassa, mikä väri sinä olet eniten ja heitäpäs villi veikkaus, mikä minä olen ;)

5/5

sunnuntai 16. joulukuuta 2012

Seitsemän sarja -sarjishaaste 2013


HelMetin Sarjakuvamaratooni-ideasta innostuneena ajattelin ottaa pienen varaslähdön ensi vuoteen pienen lukuhaasteen merkeissä. Haasteen idea on lyhykäisyydessään seuraava:

~ Lue vuoden 2013 aikana vähintään seitsemän sarjakuvakirjaa. Sarjakuvat voivat olla niin kotimaisia kuin ulkomaalaisia, muodoltaan niin strippejä kuin sarjakuvaromaanejakin. Sarjakuvalehtiä, vaan toivoisin luettavan olevan aina sivumäärältään isompi mitä lehdet ovat. Voit haastaa itsesi mielesi mukaan lukemaan vaikka järkälemäisen Habibin tai humoristisen Fingerpori-kokoelman, kaivaa kirjahyllyn uumenista sen hauskan Viivin ja Wagnerin tai kokeilla vaikkapa jotain alkukielistä!

~ Luettuasi postaa lukukokemuksestasi blogissasi haasteajan puitteissa, eli 1.1.13-31.12.13.

~ Vuoden lopussa, teethän koostepostauksen lukemistasi sarjiksista ja ilmoitat linkin juttuun tämän postauksen kommenttiosiossa. Mainitsethan samalla, luitko vähintään seitsemän, sillä kaikkien haasteen suorittaneiden kesken arvon 30 arvoisen lahjakortin johonkin nettikirjakauppaan. Lisäksi kaikkien haasteeseen osallistuneiden ja siitä tähän ilmoittaneiden kesken arvon sarjakuvapalkinnon.

ps: Vielä on muutama viikko tätä vuotta jäljellä, mutta voin jo nyt sanoa, että omassa " Vuoden 2012 lukuhuiput"-listauksessa tulee olemaan peräti kaksi sarjakuvaromaania!


perjantai 14. joulukuuta 2012

Andrea Maria Schenkel: Hiljainen kylä

Andrea Maria Schenkel: Hiljainen kylä
Kustantaja: Gummerus 2009
Suomentanut: Leena Vallisaari
Alkuteos: Tannöd (2005)
Sivuja: 231

Sen minä sanon, ettei tässä maailmassa Jumalaa ole, on vain helvetti. Ja tässä maailmassa se on meillä päässämme, sydämessämme.
  Paha henki asuu jokaisessa, ja jokainen voi milloin tahansa päästää pahan henkensä valloilleen.

Pienessä saksalaiskylässä, syrjäisellä Tannödin maatilalla on tapahtunut järkyttävä veriteko: koko perhe on surmattu raa'asti. Niin itse juro isäntä Danner, hänen vaimonsa, tyttärensä ja kaksi pientä lastenlasta, sekä myös vasta päivän talossa ollut piika. Tästä lähtökohdasta Andrea Maria Schenkelin maailmanlaajuista menestystä niittänyt Hiljainen kylä lähtee purkamaan pienen, erikoisen kyläyhteisön tragediaa. Perinteisen "poliisi ratkaisee murhamysteerin" sijaan lukija saakin kuulla monen kyläläisen todistuksia siitä, miten he itse liittyivät kenties Dannerin perheeseen tai erityisesti siitä, mitä mieltä he tuosta erakoituneesta perheestä olivat. Kyläläisten, ns. todistajien kertomusten myötä paljastuu vähitellen puistattava kuva Dannerin perheen elämästä, mutta toisaalta myös jotain olennaista kyläläisistä. Monella kun tuntuu olleen selkeä käsitys, ettei Dannerin perheessä todellakaan ollut kaikki kunnossa, mutta miksi kukaan ei tehnyt asialle mitään, ennen kuin oli jo liian myöhäistä?

Tuli suorastaan pimeää, ja tuuli äityi puuskaiseksi. Oli sellainen tunnelma, millaiseksi minä kuvittelen maailmanlopun, synkkä ja pimeä. Ajattelen koko ajan, ettei meidän olisi pitänyt lähteä matkaan sellaisella ilmalla. Silloin kaikki olisi toisin, ihan kaikki.

Hiljainen kylä perustuu todellisiin tapahtumiin 1920-luvulla Saksassa. Vastaava murhamysteeri jäi selvittämättä, mutta Schenkelin kirjassa tekijä paljastuu lopulta. Lukija ymmärtää hyvin pian, että tekijä on luonnollisesti joku kyläläisistä. Mutta kuka? Postinkantaja, kyläkauppiaa, entinen piika, joku naapuri? Jokaisella tuntuu oleva kyllä sanansa sanottavana, mutta kenen sanojen takana piilee karmaiseva totuus? Lukija pääsee kurkistamaan myös vielä tuntemattoman murhaajan mieleen kyläläisten kertomusten välillä.

Pienestä sivumäärästään huolimatta Hiljainen kylä on suorastaan puistattavan hyvä teos, joka kasvaa pahaenteisen tunnelman myötä täysiin mittoihinsa vasta loppupuolella. Sinälläänhän juonessa ei kovin suurta yllätystä ole, vaikkakin murhaajan henkilöllisyys ei heti selviäkään. Raa'an surman ohella tarinan ahdistavuus syntyy mielestäni ennen kaikkea juuri kyläläisten kertomuksista ja siitä, mitä ei sanota vaan jätetään rivien väliin. Lukijana voi vain pohtia, kuka lopulta on se pahin; teon tekijä vaiko kaikki ne, ketkä eivät tehneet mitä olisi pitänyt. Hiljainen kylä on vetämäni lukupiirin kirja tällä hetkellä, onkin mielenkiintoista päästä pian puhumaan enemmänkin tämän teoksen sisällöstä. Hiljainen kylä kieltämättä vetää hiljaiseksi kaikessa karmeassakin vaikuttavuudessaan.


5/5


Hiljainen kylä on luettu monesa blogissa, linkitän nyt vain Jorin, jonka jutun lopusta löytyy linkkejä moneen muuhun arvosteluun!


PS: Tovi sitten lupasin arpoa suklaata postaukseen kommentoivien kesken. En tee siitä erikseen postasta, vaan ilmoittelen tässä sekä suoraan voittajallekin, että tällä kertaa arpaonni suosi......Kirjanainen! Onnea! Saat suklaata ensi viikolla!



sunnuntai 9. joulukuuta 2012

Lars Kepler: Tulitodistaja

Lars Kepler: Tulitodistaja
Kustantaja: Tammi 2012
Alkuteos: Eidvittnet (2011)
Suomentanut: Elina Uotila
Sivuja: 594

Ainoa ääni huoneessa on hänen oma hengityksensä.
Varovasti hän tönäisee ovea ja antaa taskulampun valon pyyhkäistä huonetta. Häntä kohtaava näky on niin raju, että hän huojahtaa ja joutuu ottamaan tukea ovenpielestä.
  Hän kääntää katseensa vaistomaisesti pois, mutta silmät ovat jo nähneet sen, mitä hän ei halunnut nähdä. Korvissaan hän kuulee pulssin jyskytyksen ja lattialle tippuvan veren äänen.

Kun psyykkisesti sairaiden, itselleen ja toisillekin vaarallisten nuorten kodissa Birgitassa tapahtuu kaksi raakaa surmaa, suomalaistaustainen poliisi Joona Linna lähtee paikalle tyystin vaille operatiivisia oikeuksia, tarkkailijana. Yksi Birgitan nuorista sekä yksi hoitaja on tapettu julmasti. Surmattu tyttö löytyy eristyshuoneen sängyltä vain pikkuhousut yllään, kädet kasvojensa peittona. Aivan kuin murhaaja ei olisi halunnut tytön näkevän häntä. Yksi Birgitan tytöistä, Vicky, on kadonnut ikkunasta. Pikaisten alkututkimusten myötä epäilyt kohdistuvat Vickyyn, vaikka edes surmatun hoitajan mies, itsekin Birgitassa työskentelevä Daniel ei usko Vickyn pystyvän tappamaan ketään, noin julmasti varsinkaan. Pakomatkallaan Vicky sieppaa auton, jonka mukana onkin takapenkillä pieni matkustaja... Alkaa hurja ajojahti, samalla kun Joona paikallisen poliisin vastusteluista huolimatta koittaa selvittää totuutta tekojen takana. Joonan mielessä myllertää myös henkilökohtaiset asiat, sillä kivulias menneisyys on vuosikausien jälkeen pulpahtanut pintaan tavoin, joka ei jätä Joonaa rauhaan.

Tulitodistaja on kirjailijapariskunnan, Alexander ja Alexandra Coelho Ahndorilin eli nimimerkki Lars Keplerin kolmas romaani. Pariskunnan ensimmäinen romaani, Hypnotisoija (2009), on päätynyt jo valkokankaallekin. Luin Hypnotisoijan hyvin pian sen ilmestyttyä ja pidin siitä valtavasti, kaikessa karmeudessaan. Kävin katsomassa elokuvankin ennakkonäytöksenä tässä syksyllä, ja myös elokuva oli hurjan hyvä. Jos mahdollista, Tulitodistaja alkaa vielä vauhdikkaammin ja pelottavammin mitä Hypnotisoija. Lyhyet luvut jotenkin vielä tehostivat sitä hengästyttävää tunnetta, joka tuli jo kirjan ensisivuilla. Mielessäni pyöri yhä voimakkaasti Hypnotisoija-leffan jäljiltä Joona Linna. Tobias Zilliacuksen esittämä Joona tuntui kiehtovalta henkilöhahmolta, jonka taustoista janosin saada tietää lisää. Jo Tulitodistajan alussa Joonan menneisyydestä selviääkin aika isoja asioita, joihin palataan pitkin kirjaa. Joona on kirjan ainoa henkilö, johon koin lukijana kunnolla kiinnostusta, muut jäivät jotenkin etäisiksi. Toisaalta esimerkiksi Elin, Vickyn entinen kasvatusäiti, nykyinen paikallinen kuuluisuuus varallisuutensa myötä, oli jotenkin kliseisen oloisesti "kyhätty", vaikka välillä tavoittikin syvempiä sävyjä. Ja juuri häneen liittyi mielestäni aika naurettaviakin kohtia kirjallisesti, kun kerrottiin kuinka hän oli niin kiihottunut, että ajoi autollakin pikkuhousut vaahdossa..Ei hyvää päivää! Tuolloin mietin kieltämättä hetken, että onko nyt yritetty yksien kansien väliin ahtaa liikaa kaikkea, siinä kuitenkaan ihan onnistumatta. Onneksi nuo ns. hölmöydet jäivät kuitenkin vähiin, onneksi!

Ehkä juuri tapahtumien vauhdikkuus toi sen, että melkeinpä kaikki henkilötkin "tulivat ja menivät" lukijan mielessä. Yleensä takerrun enemmän tällaiseen sinänsä aika merkittäväänkin seikkaan, mutta nyt nautin ihan täysillä kirjan huikean jännittävästä tunnelmasta sekä vauhdikkaasta tapahtumien vyörymisestä. Sydän pomppien käänsi ahnaasti sivu toisensa jälkeen. Jos miettii Tulitodistajaa lukukokemuksen ulkopuolelta, onhan se tietyllä tapaa hyvin suunnitelmallisen oloinen teos. Ahndorilit ovat varmasti halunneet panostaa tiettyjen elementtien mukana oloon, luodakseen taas erään kassamagneetin. Juonellisesti he ehkä ovat osittain sortuneet ennalta-arvattavuuteen pääjuonen kanssa, mutta onneksi rinnalta nousee todella yllättäviä sivujuonia keskiöön. Olisi kyllä kiehtovaa kuulla enemmän, miten he näitä karmean pelottaviakin tarinoita yhdessä kehittelevät, mistä ammentavat ideat niihin. Siinä missä Hypnotisoija toimi hienosti leffana, uskon tämän tekevän saman, jos tämä joskus siihenkin formaattiin päätyy. Tulitodistaja on kylmänväreitä aiheuttava pageturneri, joka ei jätä rauhaan ennen kuin viimeinenkin sivu on käännetty. Ja itse asiassa ei ehkä täysin vielä senkään jälkeen...

5/5

Tulitodistajan on lukenut myös ainakin Annika K.

torstai 6. joulukuuta 2012

P.D. James: Syystanssiaiset

P.D. James: Syystanssiaiset
Kustantaja: Otava 2012
Alkuteos: Death Comes to Pemberley (2011)
Suomentanut: Maija Kauhanen
Sivuja: 348

Elizabeth ja muu seurue kerääntyivät ikkunaan, ja he näkivät etäällä kiesit, jotka etenivät metsätietä pitkin kohti taloa keikkuen ja huojuen, sivulyhdyt loistaen kuin pienet liekit. Mielikuvitus täydensi sen, mitä ei pystynyt niin kaukaa näkemään - hevosten tuulen pörröttämät harjat, niiden vauhkot silmät ja pingottuneet lavat, kun vasemmanpuoleisen hevosen selässä istuva ajuri veti ohjaksista kaikin voimin. Kiesit olivat vielä liian kaukana, jotta pyörien ääntä olisi kuulunut, ja Elizabethista tuntui kuin hän olisi nähnyt tarunomaisten aavevaunujen, kuoleman pelätyn sanansaattajan, kiitävän ääneti kuun valaiseman yön halki.
  Darcy sanoi: " Bingley, pysy täällä naisten kanssa, niin minä menen katsomaan, mistä on kyse."


On vuosi 1803, lokakuu, ja Pemberleyn kartanossa Elizabeth ja Mr. Darcy valmistautuvat palvelusväkensä kanssa vuotuisiin Lady Annen tanssiaisiin. Darcyilla on takanaan jo kuusi onnellista aviovuotta ja todisteena siitä heillä on kaksi ihanaa pientä poikaa. Vaatimattomammista oloista lähtöisin oleva Elizabeth on lunastanut upeasti paikkansa ison kartanon emäntänä, Mr. Darcyn vaimona. Kartanossa leijailee jo palvelusväen kovasti valmistelemien tarjottavien herkulliset tuoksut, kartano alkaa olla valmis tanssiaisia varten. Mutta sitten juuri tanssiaisten aattoiltana kartanoon syöksyy Elizabethin sisaren Lydian, joka kirkuu, että hänen miehensä Mr. Wickham on murhattu ja vieläpä tuttavan toimesta. Lydian hieman rauhoituttua käy selville, että hän ja Mr. Wickham olivat olleet vaunuilla matkalla yhdessä kapteeni Dennyn kera. Miesten oli ollut tarkoitus jättää Lydia kartanoon tanssiaisia varten ja jatkaa itse matkaa majataloon, mutta sitten keskellä pimeää metsää tapahtui jotain, joka sai miehet syöksymään ulos vaunuista, jättäen Lydian ajurin kanssa ihmettelemään. Kun metsästä kaikui laukauksia, hysteerinen Lydia käski ajurin viedä hänet nopeasti kartanoon. Darcy lähtee yhdessä ajurin, everstin ja Dennyn kanssa selvittämään, mitä miehille oikein oli tapahtunut. Oliko jompi kumpi heistä oikeasti murhattu? Lankeaako Pemberleyn kartanon ylle tanssiaisten loisteen sijasta kuoleman synkkä varjo?

Jo Syystanssiaisten Tekijän huomautus-kohdassa P.D. James tunnustaa, että on tavallaan anteeksipyynnön velkaa Jane Austen -vainaalle viedessään rakkaan Elizabethin keskelle synkkää murhamysteeriä. P.D. James on varmasti tiedostanut muutoinkin ottavansa aikamoisen kirjallisen riskin ottaessaan tarinaansa mukaan ehkä Austenin rakastetuimmat henkilöt; Elizabethin ja Mr. Darcyn. Ja pakko myöntää, että hieman pelonsekaisin tuntein kirjaa aloinkin lukemaan, vaikka olinkin kovasti odottanut sen pariin pääsyä. Tietyllä tapaa ajatus siitä, että pääsee lukemaan yhdenlaisen version siitä mitä heille tapahtui, oli kiehtova. Niin rakkaita kirjallisia hahmoja kuin Elizabeth ja Darcy minulle ovatkin ja nautin melkeinpä mistä vain missä he ovat tavalla tai toisella mukana, koin pientä alkukankeutta lukemisen alussa. Vaikka P. D. James kirjoittaa aika taidokkaasti tuon ajan tarinaa, en silti saa päästäni Jane Austenin tapaa kirjoittaa. Ja samalla tiedostan, ettei sen pidäkään olla samanlaista, mutta en voi itselleni mitään, että kaipaan Elizabethin ja Darcyn suhteen sitä tiettyä tyyliä, "ääntä", otetta. Vähitellen kuitenkin tarinan tunnelma ja Pemberleyn upea miljöö alkoivat ottaa otettaan minusta ja huomasin lukevani tarinaa kuin mitä tahansa. Tavallaan Elizabeth  ja Darcy muuttuivat mielessä hieman eri ihmisiksi kuin millaisina heitä vaalin lukumuistoissani, ja en enää edes verrannut Jamesin tyyliä Austeniin. Korostan vielä, että en toki odottanutkaan hänen edes yrittävän kirjoittaa samalla tavalla, vaikka hän Austenin eräät hahmot kirjaansa mukaan ottikin. Mutta näistä tietyistä kirjallisista mieltymyksistä on vain vaikea päästä joskus eroon. Kun pääsin eroon tuosta vertailusta, saatoin keskittyä tarinaan ja kiehtovaan miljööseen, sekä nauttimaan lukemisesta.

James osaa kyllä luoda hienosti sellaista kutkuttavan jännittävää tunnelmaa kartanomiljööseen. Nautin erityisesti jokaisesta kohdasta, missä itse kartano tuli "esille" ja mielikuvitukseni filminauha alkoi väkisin luoda kuvaa mielessä kartanon pimeistä käytävistä, vain kynttilät valonaan jne. Vaikka lukukokemus ei ollutkaan ihan niin huikea kuin oletin sen parhaimmillaan voivan näistä kirjallisista aineksista olla, lukukokemus oli ehdottomasti positiivinen ja hyvä. Tämä oli nyt toinen P.D. Jamesin teos jonka luin, ja täytyy sanoa, että on ihanan virkistävää lukea tällaista perinteisempää, kenties vähän Agatha Christiemäistä brittidekkaria niiden raakojenkin psykologisten jännäreiden sijaan. ( Sellainen on muuten minulla nyt kesken...hui..) Ja onhan tämä nyt vähän niin kuin must- luettava kaikille Elizabeth ja erityisesti Darcy-faneille!

4/5

Syystanssiaiset on luettu jo useammassakin blogissa, tässä muutamia linkkejä:

Amman lukuhetki
Nenä kirjassa
Lumiomena

sekä alkukielisenä
Booksy

keskiviikko 5. joulukuuta 2012

Anna Ahmatova Fontankan talossa

Anna Ahmatova Fontankan talossa
Into kustannus 2012
Teksti: Pirjo Aaltonen
 Valokuvat: Anne Hämäläinen
                                                          Kollaasit ja ulkoasu: Sanni Seppo
                                                       Arkistokuvat: Anna Ahmatova -museo

Anna Ahmatova Fontankan talossa on kuin kuvallinen ylistys jo edesmenneeen venäläisen runoilijasuuruuden, Anna Ahmatovan (1889-1966) elämälle. Ahmatova eli Stalini vainojen aikaan ja joutui itsekin elämässään kokemaan monetkin tuon ajan vaikeudet ja kauheudet. Tekstiensä takia Ahmatova joutui itse pannaan, eikä saanut julkaista vuosiin omia runojaan. Ahmatova kuitenkin halusi pysyä Venäjällä ja Neuvostoliitossa, sinnitellen mm. käännöstöitä tehden, yhteisasuntolassa asuen. Ahmatova asui Fontankan talossa kahteen otteeseen, yhteensä huikeat yli kolmekymmentä vuotta.

Upea kirjan kuvitus aivan kuin tarjoaa virtuaalimatkaa Pietarissa sijaitsevaan Anna Ahmatova-kotimuseoon. Pirjo Aaltosen teksti yhdessä Anne Hämäläisen valokuvien sekä Sanni Sepon tekemien kuvakollaasien kanssa tekevät kirjasta todella kiehtovan ja kauniin lukukokemuksen. Olen lueskellut ja ihastellut kirjaa jo useiden viikkojen ajan pienissä pätkissä, sillä olen halunnut viipyillä noissa kuvissa, niiden tunnelmissa. Siellä täällä olevat Ahmatovan runot tuovat tuon tummasilmäisen, voimakaspiirteisen kauniin runoilijan lähemmäs lukijaa.

Anna sairauden katkerat vuodet, 
tukahduttava helle, unettomuus, 
ota lapseni, rakastettuni 
ja laulun salainen lahja -  
näännyttävien päivien jälkeen  
polvistun, rukoilen Sinua:
poista pimeä pilvi Venäjän yltä,  

muuta se valoksi, kunnian säteiksi.           
(Suomentanut Marja-Leena Mikkola)


Yllä oleva runo kuvastaa hyvin sitä, mitä Ahmatovakin lopulta joutui kokemaan monen muun ohella Stalinin vainojen aikaan; sairautta, sensuuria, vallankäyttöä ja kaikista traagisinta: oman läheisen menettämistä tavallaan valtiolle mitä uskomattommista syistä. Milloin tahansa saattoi kuulua ovelta kolkutus ja joko lapsi tai puoliso riistettiin vankilan muurien taakse ilman suurempia selityksiä tai varsinkaan minkäänlaista oikeudenmukaisuutta. Terrorin aikaan kuka tahansa saatettiin riistää ns. elämästään, syyksi riitti vaikka se, että tunsi ns. väärän ihminen. Osa päätyi vangituksi, osa teloitettiin. Omilla teoilla tai tekemättä jättämisillä ei liene ollut usein juurikaan tekemistä sen kanssa, kuka milloinkin haettiin.

Runoista ja Pirjo Aaltosen kokoamasta tekstistä välittyy kuva naisesta, joka tunsi voimakkaasti ja uskalsi myös rakastaa. Ahmatova olikin kolme kertaa naimisissa ja myös yhden pojan äiti. Ahmatovan suhde poikaansa Leviin ei kuitenkaan ollut yksinkertainen. Levin ollessa pieni, muut huolehtivat hänestä. Vasta teini-ikäisenä Ahmatova alkoi rakentaa häneen parempa suhdetta taistellessaan Levin vapautumisen puolesta. Ahmatova vaikutti olevan monin tavoin vapaa taitelijasielu, vaikka pannan ikeeseen joutuikin. Hän rakasti nukkua pitkään ja vältti viimeiseen asti kotitöitä, vaikka osasi selvästikin niitä tehdä tarvittaessa.


                             

Kaipaisin kovasti tällaisia teoksia lisää. Teoksia jossa upeat kuvat yhdessä tekstin kanssa tarjoavat tavallaan tiivistetysti henkilön elämänkaaren merkittävimpien käänteiden myötä. Viime vuosina minussa on syttynyt aika voimakas kiinnostus ja tavallaan rakkaus venäläiseen (nyky)kirjallisuuteen ja henkilötarinoihin, jotka kuitenkin sijoittuvat jo menneeseen aikaan. Siksikin Anna Ahmatova Fontankan talossa muodostui minulle jotenkin rakkaaksi luku/elämyskokemukseksi. Kiinnostus itse Ahmatovan elämänhistoriaa sekä runoutta kohtaan kasvoi voimakkaasti. Hieno teos, ei voi muuta näin loppukaneetiksi todeta.

Ei, en ollut vieraan taivaan alla, 
en vieraiden siipien alla lymynnyt;
kansani kanssa olin siellä, minne
onneton kohtalo oli sen määrännyt.

(Suomentanut Marja-Leena Mikkola)

5/5

PS: Kurkatkaahan, mitä toinen varttikarjalainen on tuumannut tästä!



sunnuntai 2. joulukuuta 2012

Aila Meriluoto: Vaarallista kokea -Päiväkirja vuosilta 1953-1975

Aila Meriluoto: Vaarallista kokea -Päiväkirja vuosilta 1953-1975
Kustantaja: Wsoy 1996
Sivuja: 420

En oikein pidä tästä elämästäni. Palaan siihen jokaisen kirjan, jokaisen yön jälkeen yhä vastahakoisemmin. Samat vanhat asiat: keski-ikäinen nainen eikä vieläkään ole löytänyt paikkaasa, asemaansa, ei edes kotia itselleen ja lapsilleen. Yhä vaikeampi on tehdä jokapäiväisiä askareita.

Miten lähteä purkamaan lukukokemusta, josta muodostui niin rakas, läheinen... Melkeinpä hämmentävän intiimi, vaikuttava. Kiitos Leena Lumin sekä Kirjavan Kammarin Karoliinan, ylipäätään tajusin tuon upean naisen olemassaolon ja huikean kirjallisen tuotannon. Oli jotenkin merkillistä, miten jo ihan muutaman sivun luettuani Meriluodon tekstiä, tunsin piteleväni käsissä teosta, joka tulee tietyllä tapaa lävistämään sydämeni.

Vaarallista kokea -teos on syntynyt Ailan aidoista päiväkirjamerkinnöistä vuosilta 1953-1975. Tuolloin takana oli jo vaiherikas avioliitto kirjailija Lauri Viidan kanssa. Samalla kun Aila luovi elämässään eteenpäin neljän lapsen yksinhuoltajana, joskin hän sai apua lastensa hoidossa, hän kirjoitti, tunsi, koki ja haaveili. Päiväkirjateksteistä piirtyykin tarkka kuva naisesta, joka uskalsi tuntea ja kokea, heittäytyä lyhyeenkin suhteeseen. Samaan aikaan hän joutui kestämään sen taloudellisen epävarmuuden, mikä freelancer-kirjailijan kohtalona oli jo tuolloin. Edes sovittuja rahoja ei aina tullutkaan kustantamolta ja toisaalta uusien tekstien tuottaminen ei ollut aina itsestäänselvää. Ailan tapa pohtia elämää ja ihmistä, omia tekemisiään ja tuntojaan, on kertakaikkisen huikea, fantastinen! Kirjojen sivuilla monista pätkistä aistii naisen, joka uskaltaa kokea sydänjuuriaan myöten. Se teki todella suuren vaikutuksen minuun.

Kuva kirjan keskiaukeamalla olevasta kuvaliitteestä
Koska Aila tunsi monia tunnettuja henkilöitä hyvin läheisestikin, Vaarallista kokea tarjoaa myös pieniä välähdyksiä muiden elämästä. Tietyllä tapaa teosta voisi ajatella jonkinlaisena paljastuskirjana, mutta mielestäni se ei ole sitä kuitenkaan. Se on niin vahvasti yhden naisen kokemuksia monella tasolla tietyissä elämänvaiheissa. Aila tiivistääkin teoksen alkusanoissa hienosti, että " tässä kymmenien vuosien takaisessa tekstissä olen näkevinäni yleisyyteen yltävää tietoa etenkin naisen kokemismekansimista tunteen alueella. " Ehkä juuri siksi samaistuminen  Ailan tunnemaailmaan on monin tavoin helppoa, vaikka ulkoiset elämäisen puitteet hyvin erilaisia ovatkin.

Monin tavoin teos purkaa Ailan tuntemuksia eri miehiin ja ylipäätään sitä rakastumisen ja seksuaalisuudenkin vimmaa. Aila uskalsi elää ja kokea, antautua tunteen vietäväksi. Tuntuu, että hän pystyy niin taidokkaasti siirtämään tuntonsa paperille, ja näin vuosikymmenienkin päästä siten jakamaan jotain hyvin yksityistä mutta silti samalla samaistuttavaa monen lukijan kanssa.

Minun täytyy ilmaista. Kirjoittamalla minä vasta ymmärrän asioita, hallitsen ne jotenkuten. Ajattelu ei riitä, pohdinta, hautominen. Sen täytyy olla tässä, paperilla, selkeinä sanoina.

Voisi kai sanoa, että minulla syttyi kirjallinen rakkaus tuohon poikkeuksellisen valovoimaiseen persoonaan, hänen tapaansa kirjoittaa tunteistaan ja asioista. Tätä on oikeastaan vaikea tämän enempää edes selittääkään. Ehdottomasti yksi tämän vuoden kirjallisia tapauksia minulle. Aion hankkia käsiini teoksen Tältä kohtaa, joka jatkaa Ailan päiväkirjamerkintöjä vuodesta 1975 eteenpäin, aina 2004 vuoteen saakka.

No niin, tämä kirja päättyy nyt muttei elämä. Se hemmetti vain jatkuu.

5/5





lauantai 1. joulukuuta 2012

E L James: Sidottu

E L James: Fifty Shades Sidottu
Kustantaja: Otava 2012
Alkuteos: Fifty Shades of Grey (2011)
Suomentanut: Riie Heikkilä
Sivuja: 585

Ja niin, minä en saa koskettaa häntä. Se oli arvattavissa. Entä sitten nämä typerät säännöt... Ei, minä en missään nimessä voi mennä mukaan tällaiseen. Lasken pääni käsiini. Ihmissuhteet eivät toimi tällä tavalla. Olen niin uupunut, että minun on pakko nukkua. Ruumiini on läpikäynyt niin valtavan fyysisen hullunmyllyn viimeisen vuorokauden aikana, että olen nukahtaa istualleni. Ja henkinen puoli taas... huh, koko juttu on kerta kaikkiaan liikaa. Josén sanoin: olen aivan hajalla. Ehkä aamulla tajuan vihdoin, että tämä ei olekaan pelkkä huono vitsi.

Nuori, kokematon Anastasia Steele tutustuu sattumalta itseään melkein kymmenen vuotta vanhempaan miljonääriin, Christian Greyhyn ja jo ensi kohtaamisesta lähtien heidän välillään on tiettyä kemiaa, sähköä. Kirjallisuutta opiskeleva Anastasia ei ole edennyt vielä suudelmia pidemmälle miesten kanssa siinä missä kokeneella Christianilla on sangen omalaatuiset mieltymykset seksissä. Vaikka Ana tajuaa hyvin pian, että syvempi tuttavuus Christianin kanssa voi viedä hänet pelottaviinkin ulottuvuuksiin, hän ei kykene estämäänkään itseään. Christianin herättämät voimakkaat fyysiset tunteet ovat hänelle jotain tyystin uutta; pelottavaa mutta toisaalta niin ihanaa. Pikku hiljaa Ana huomaa olevansa yhä syvemmällä Christianin hämmentävässä maailmassa. Kun Christian tekee hänelle erikoisen ehdotuksen, alkupöyristyksen jälkeen Ana huomaakin uusia piirteitä myös itsestään...

" Tämä omistussuhdeasia on pelkkää sanahelinää ja liittyy tottelemisen periaatteeseen. Termin tarkoitus on saada sinut oikeanlaiseen mielentilaan ja ymmärtämään, mikä minun roolini on. Haluan sinun ymmärtävän että sillä hetkellä, kun ylität kynnykseni palvelijan roolissa, voin tehdä sinulle mitä tahdon. Sinun on hyväksyttävä se mielihyvin. Siksi sinun on luotettava minuun. Minä nain sinua milloin ja miten haluan - ja paikan valitsen minä. Kuritan sinua, koska tulet tekemään virheitä. Koulutan sinut miellyttämään minua."

Ana haaveilee rakkaudesta, kukista ja romantiikasta, vaikka tunteekin outoa viehtymystä SMS:n. Christian kantaa kuitenkin sisimmässään niin kovia traumoja menneestä, ettei hän kykene sellaiseen suhteeseen, jota voisi pitää edes kutakuinkin normaalina tasa-arvoisena parisuhteena. Kaiken kontrollifriikkeyden ja suorastaan sairaalloisen dominoivan puolensa takana Christian kuitenkin kokee Anaa kohtaa tunteita, jotka ovat hänellekin uusia. Hämmentyneinä he kokeilevat intohimojensa ja tunteidensa rajoja. Mutta onko Christianin outo maailma Analle liikaa, vaikka mitä enemmän he viettävät aikaa yhdessä, sitä enemmän hän huomaa Christianissa niitäkin puolia, miksi hän rakastaa häntä.

Nyt sitten siihen, minkä tiedän kiinnostavan teitä monia lukijoita itse kirjan tapahtumia enemmän, eli mitä minä pidin kirjasta! Fifty Shades-trilogia on aiheuttanut meillä Suomessakin aika yllättävän voimakkaan kirjallisen ilmiön. Alunperin Twilight -sarjan pääparin Bellan ja Edwardin tarinan fanfictioksi tarkoitettu kertomus päätyikin kustantajalle ja lopulta suoranaiseksi jätti-ilmiöksi maailmalla ja pienemmässä mittakaavassa meilläkin. Miten tässä näin kävi, voisi kai kysyä. Ulkomaisia arvosteluja en ole lukenut yhtään, mutta kotimaisia useammankin. Pääsääntöisesti voisi sanoa, että kirjasarja on jopa lytätty maanrakoon, kuka nyt tuollaista soopaa kehtaa lukea! Kuitenkin niin vain trilogian osat keikkuvat myydyimpien pokkareiden listoilla ja kirjastossa jonotetaan niitä ahkerasti lainaan. Kyllä, huomaatte varmaan, etten ole vieläkään päässyt itse asiaan ;) Mutta ei päässeet Ana ja Christiankaan kuin reilun sadan sivun jälkeen. Fifty Shadesia on kauhisteltu, moitittu. Onhan se nyt ennenkuulumatonta, että joku, nainen vieläpä, uskaltaa kirjoittaa suoranaisesti pornoa! Ja entäs sitten sekin, kun ei kuulema osaa kuitenkaan kirjalliselta kannalta ajatellen edes kirjoittaa sujuvasti vaan teksti on huonoa, epäuskottavaakin? Ja nyt, nyt sitten siihen asiaan:

Kyllä, ainakaan Fifty shadesin ensimmäinen osa ei todellakaan loista kirjallisella sujuvuudellaan, päinvastoin. Dialogi on monin paikoin oikeastaan naurettavan tönkköä ja kliseistä, "oih, voih, voi taivas, rakkaani, ooh! " Eniten alussa kuitenkin ärsytti se, kuinka melkein joka sivulla, jopa useampaankin kertaan toistuu se, miten Ana punastuu ja kuinka pitkät sormet Christianilla on. Todellakin, kyllä kävi selväksi nämä kaksi asiaa. Tämä ärsytti jopa niin paljon, että meinasin jättää lukemisen siihen. Olin kuitenkin tullut luvanneeksi puolijulkisesti, että luen ainakin tämän ensimmäisen kirjan, koska haluan sukeltaa syvemmällä tuohon ilmiöön, jonka kirja on luonut. Halusin selvittää, mikä kirjassa on kenties se jippo, joka saa lukijan toinen toisensa jälkeen innostumaan kirjasta. Koska ns. lähtökohdat jotka monien arvostelun kautta olin mieleeni jo iskostanut, todellakin saivat minut ihmettelemään kirjan suosiota: nuori, naiivi ja kokematon tyttö... vanhempi (mutta silti vielä nuori) miljonäärimies sadomasokistisine taipumuksineen. Maailmalla kirjasarja on saanut sangen leimaavan määritelmän, mum porn, ja kieltämättä sitäkinhän se tavallaan on. Voiko siis olla, että suosio perustuu vain ja ainoastaan siihen, että moni lukija syttyy juuri kirjan eroottisesta puolesta, välittämättä kirjallisesti heikohkosta tasosta? Ja jos näin olisi, mitä pahaa siinäkään olisi, ei kerrassaan mitään. Toisaalta lukukokemushan on hyvin subjektiivinen, ja siksi onkin mahdotonta ehkä tehdä mitään yleistystä sen suhteen, mikä Fifty Shadesissa kiehtoo. Siksi puhunkin nyt vain omasta puolestani, kuten yleensäkin kirja-arvosteluissani.

Tokihan se ensi alkuun sai minutkin punastelemaan, kun kirjassa päästiin siihen vaiheeseen, että alkoi toden teolla tapahtua. Pitkälle yli puolivälin tuntuikin, ettei kirjassa ole oikeastaan mitään syvyyttä. Ana oli henkilönä kieltämättä yllätys, sillä hän ei ollutkaan sellainen tahdoton tytön hupakko, kuten olin etukäteen kuvitellut. Päinvastoin, hän tajuaa itsekin miten vääristynyt Christianin maailma on ja toisaalta kuinka väärillä urilla hän itse on ollessaan mukana, mutta herännyt libido on järkeä vahvempi. Christian puolestaan tuntuu välillä suorastaan ärsyttävältä, melkein epäuskottavalta. Jatkuvat seksikohtaukset alkavat jossain välissä tuntua jo puuduttavilta, joskus todellakin vähemmän olisi enemmän. Kirjan puolivälin ylikin mennessä vielä ajattelin, että en oikeasti näe kirjassa mitään muuta kuin sen, että noin runsas ja rohkea seksi osana kirjaa viehättää. Olin aika varma, etten lue toistakaan osaa enää. Kuitenkin sitten tarinan edetessä alkaa tulla erityisesti Christianin persoonaan syvempiä juonia, joita alkaa väkisinkin kiinnostuneena pohtimaan. Mitä kaikkea hänelle on lapsena tapahtunut ja miksi hän on sellainen kuin on? Mikä on se asia, mitä hän ei uskalla kertoa Anallekaan? Nyt varmaan moni naurahtaa epäuskoisena, mutta niin vain loppupuolella tarinaa tunsin tiettyjä kaikuja Pretty Womanista Anan ja Christianin suhteen dynamiikassa. Ana on kuin maksullinen nainen, orja Christianille, joka puolestaan ei osaa avata tunteitaan. Mitä pidemmälle he menevät seksissä, sitä enemmän tulee tunteitakin mukaan, mutta mikään ei ole yksinkertaista. Anan mielenmaisema on oikeastaan aika kiinnostavaa luettavaa, kun hän pohtii heidän suhdettaan ja sitä, mitä itse todella haluaa.

Kun tarinasta riisuu kaikki ne ärsyttävätkin maneerit ja unohtaa kirjallisen näkökulman, sen sijaan keskittyy vain kahden hyvin erilaisen ihmisen todella erikoiseen suhteeseen, on Fifty shades mielestäni ihan kelpo lukukokemus. Miksi kaiken luetun pitäisi olla aina niin korkealentoista, laadukasta proosaa? Joku syyhän sillekin on, että harlekiiniromanit myyvät edelleen ja ihmisiä kiinnostaa paljon kaikki sinänsä ihan törkeätkin realitysarjat, jossa päästään tirkistelemään toisten elämään. Fifty shadesia ei pidä lukea liian otsa rypyssä ja analysoiden, vaan se on mielestäni nimenomaan viihteellistä, vähän kovempaa hömppää, jossa seksillä on keskeinen osa tarinassa. Ennen kaikkea se on minulle kuitenkin ilmiö. Ja siksi halusin yrittää sen lukea, vaikka tiesin etten tykkää tämän tyylisestä. Mikä muu kirja on saanut niin eri ikäiset ihmiset lukemaan viime aikoina kuin Fifty shades? Minkä muun kirjan lukijakuntaa on niin parikymppinen tyttö, nelikymppinen kotiäiti kuin viisikymppinen mieskin? Miksi kauhistellaan sitä, miten "luokatonta" kirjallisuutta ihmiset lukevat, sen sijaan että ihasteltaisiin sitä, kuinka moni vihdoin tarttuu johonkin kirjaan? Mitä sitten, vaikka sisältö onkin harlekiinitasoa, punastuttavaa erotiikkaa? Eikö se ole hienoa, että ihminen ylipäätään lukee ja saa siitä itselleen elämyksiä? Sen verran erityisesti Christianin taustat jäivät minua vaivaamaan, että pakko kai se on lukea se toinenkin osa ;)


3/5

Blogistanian Kuopus 2012


Annan pisteeni Blogistanian Kuopus 2012 -äänestyksessä seuraavasti:

3 pistettä menee Jakob Martin Stridin JÄTTIPÄÄRYNÄ joka kasvoi talon kokoiseksi -teokselle (Otava)
2 pistettä menee Netta Waldenin Ruben ja Harman kartano -teokselle ( Wsoy)
1 piste menee Tammen kultaiselle juhlakirjalle

Blogistanian Kuopusta emännöi tänä vuonna Saran kirjojen Sara, jossa julkaistaan lopuksi äänestyksen tulos.