tiistai 29. maaliskuuta 2016

Lotta Nuotio: Yksi miljoonista - Modin pako Syyriasta

Lotta Nuotio: Yksi miljoonista - Modin pako Syyriasta
Kustantaja: Otava 2016
Sivuja: 239

"Kun kestää ensimmäiset iskut, alkavat jalat turtua ja sitten sitä vain laskee seuraavia ja toivoo sen pian loppuvan. Kiduttajani tiesivät tämän ja heillä oli loistava keino kivun tuottamiseen: jos kaataa jaloille vettä, tuntuu kipu jälleen kovempaa. He siis löivät ja kaatoivat vettä yhtäaikaa. Tuntui kuin jalkojeni läpi olisi lyöty nauloja. Oli vaan keskityttävä kaikkeen muuhun kuin kipuun."

Nuori, elämästä nauttiva kirurgin työharjoittelua suorittava Modi uskoo, ettei Syyriassa voisi syttyä sellaisia levottomuuksia kuin muualla. Ettei sisällisota kertakaikkiaan voisi puhjeta Syyriassa. Eräänä maaliskuisena perjantaina kuitenkin levottomuudet puhkeavat ja sairaalaan marssii turvallisuusjoukot ja sotilaat sisään kannettavien uhrien vanavedessä. Sairaalan meno muuttuu hetkessä kaoottiseksi ja pelottavaksi. Kun Modi usean päivän jälkeen pääsee ulos sairaalasta kotonaan käymään, hän järkyttyy: kaduilla näkyy tankkeja ja kaupunki on kuin sotatilassa. Modi palaa pian sairaalaan ja yrittää tehdä kaaoksen keskellä parhaansa. Hän saa kuitenkin pian huomata, että se ei aina riitä ja tulee lopulta itse vangituksi oppositiotoiminnasta epäiltynä. Totuudella ei ole enää mitään merkitystä, kun Modia kuulustellaan ja kidutetaan. Vankeus on musertaa ennen niin vahvan Modin mutta lopulta monen mutkan kautta Modi pääsee vapaaksi. Vapaus osoittaa hänelle kuitenkin sen tosiseikan, että kotimaahan hän ei voi jäädä, jos haluaa välttää saman kohtalon uudelleen. Alkaa Modin matka turvaan Eurooppaan. Modi päätyy ensin Turkkiin, jossa hän luulee asioiden helpottuvan, mutta se ei olekaan niin yksinkertaista.

" Kun palasin uuteen asuntooni, se tuntui minusta yhä enemmän selliltä. En ollut koskaan tuntenut itseäni niin yksinäiseksi ja vaivuin synkkiin ajatuksiin. Minulla ei ollut ketään, ei mitään, kaikki oli pilalla, olin menettänyt perheeni, työni ja kotini. Yhtä hyvin voisin ola kuollut."

Pakolaiskriisin levitessä Eurooppaan, moni näki mediassa kuvia hyvinvoivan näköisistä nuorista miehistä kännyköineen, turvapaikkaa hakemassa. Syttyi kiivasta keskustelua elintasopakolaisista ja siitä, miksi juuri nuoret miehet lähtivät levottomuuksien keskeltä eivätkä heikot ja sairaat, lapset ja vanhukset. Lotta Nuotion Yksi miljoonista - Modin pako Syyriasta, antaa tähän aika vaikuttavalla tavalla yhdenlaisen vastauksen, avaa tätä sitkeää mielikuvaa ns. vääränlaisista pakolaisista. Lotta Nuotio on Istanbulissa asuva vapaa toimittaja ja jo vuosien ajan perehtynyt syyrialaispakolaisten tilanteeseen. Hän on haastatellut satoja pakolaisia ja kertoo nyt yhden pakolaisen tarinan. Modi on yksi miljoonista, ja tämä on hänen tarinansa, mutta samalla aikaa voisi varmasti olla niin monen muunkin tuosta joukosta, jotka ovat joutuneet sodan levottomuuksien takia jättämään kotimaansa. Nuotio haluaa Modin tarinalla hälventää niitä vahvoja mielikuvia Modinlaisiin pakolaisiin liittyen; miksi nuori ja varakas hyvässä ammatissa työskentelevä mies jättää kotimaansa ja hakee turvapaikkaa muualta. Nuotio haluaa muistuttaa, että usein pakolaistarinan keskiössä on ihminen, joka on saattanut elää hyvin samanlaista elämää ennen sotaa kuin sinä itse.

Modin tarina ei ole missään määrin kevyttä luettavaa. Ellei oma tietoisuus pakolaisuuden syvemmästä olemuksesta ole vielä auennut lukijalle, tämä kirja kyllä repäisee silmät auki. Jos tähän asti on pystynyt jotenkin ajattelemaan, että kaikki tuo tapahtuu jossain muualla kuin omassa elinpiirissä, tämän lukemisen jälkeen tuskin enää pystyy tuudittautumaan siihen illuusioon. Tätä tapahtuu tälläkin hetkellä liian monelle ihmiselle. Modin tarina on valitettavaa nykyhetkeä käsittämättömälle määrälle ihmisiä. Kaikkien näiden mielettömyyksien keskellä Modi esittää hyvin tärkeän huomion:

" Miksi Euroopan valtiot eivät voisi avata rajojaan ja ottaa tulijoiden rahoja suoraan itselleen? Ensimmäisenä vuotena maksettaisiin turvapaikanhakijan kulut tai ainakin osa niistä. Sen jälkeen meidät voisi velvoittaa pärjäämään jo itse. Näin ihmiset pääsisivät turvallisia reittejä Eurooppaan ja valtiot saisivat varoja. Nyt rahat menevät rikollisille, ihmisiä hukkuu ja Euroopan maat joutuvat maksamaan kaikki kulut."

Lue Modin tarina ja mieti, jos sinä olisit yksi noista miljoonista? Vetää aika hiljaiseksi, pelkkä ajatus.

maanantai 28. maaliskuuta 2016

Alan Bennett: Epätavallinen lukija

Alan Bennett: Epätavallinen lukija
Kustantaja: Basam Books 2008
Alkuteos: The Uncommon Reader (2007)
Suomentanut: Heikki Salojärvi
Sivuja: 115

Hän oli toiminnan ihminen. Niinpä hän vilkuili ympärilleen kirjoilla vuoratussa autossa ja pelasi aikaa. " Saako kuningatar lainata kirjan? Kun ei ole kirjastokorttia? "
" Se ei ole ongelma", Hutching sanoi.
" Eläkeläisiä ollaan", kuningatar sanoi, koska ajatteli sen kenties vaikuttavan asiaan.
 " Madam voi lainata kaikkiaan kuusi kirjaa."
" Kuusi? Varjelkoon!"

Koiria ulkoiluttaessaan Englannin kuningatar päätyy kirjastoautoon ja lainaa yhden kirjan. Lukeminen ei ole kuulunut hänen tekemisiinsä, niin kuin ei mikään muukaan harrastaminen tai puuhastelu. Niihin liittyi aina jonkinlaisia mieltymyksiä ja juuri niitähän ei hänen asemassaan olevalla henkilöllä saanut kerta kaikkiaan olla. Hänen tärkein tehtävänsä oli olla kiinnostunut muiden asioista, ei omista tekemisistä. Mutta niinpä vain yksi viaton lainattu kirja koukuttaa kuningattaren lukemisen maailmaan, eikä mikään tahdo enää olla niin kuin ennen. Kuningatar ei jaksa tuntea enää edes pakollista mielenkiintoa kuningaskuntansa asioiden hoitamiseen, vaan haluaisi vain rauhassa saada lukea. Hän ylentää keittiössä työskennelleen Normanin omaksi apulaisekseen, jotta Norman voi huolehtia että hänellä olisi aina hyvää luettavaa. Paljon lukevana Norman tietää paljon kirjallisuudesta ja kuningatar nauttii kun joku voi ehdottaa hänelle aina uutta kiehtovaa luettavaa. Muu hovi ei hyvällä katso muuttunutta kuningatarta. Osa jopa epäilee hänen sairastuneen. Ei ole terveellistä tuollainen kirjoihin hurahtaminen tuossa asemassa olevalle naiselle. Joutuuko koko kuningaskunta hunningolle tällä menolla?

Alan Bennettin Epätavallinen lukija on aivan mahtava pieni satiiri lukemisen mahdista. Hyvin ennalta-arvattavaa ja rutinoitua arkea elävä kuningatar saa elämäänsä tyystiin uutta sisältöä lukemisen maailmaan sukeltaessaan. Iäkkäänä ihmisenä hän tosin harmittelee, miksi löysi kirjat vasta nyt, kun maailma on pullollaan toinen toistaan kiehtovampia kirjoja. Hän yrittää käydä keskusteluja kirjoista ja kirjailijoistakin niin hovin kuin työssään kohtaamien rahvaidenkin kanssa, mutta saa huomata ettei  se olekaan niin yksinkertaista. Ihmiset eivät ole tottuneet sellaiseen kuningattareen. Maailma näyttäytyy kuitenkin kuningattaren silmiin nyt niin erilaisena, ettei hän edes velvollisuuden tunnosta pysty lopettamaan lukemista tai esittää kiinnostunutta kaiken maailman edustustehtäviä suorittaessaan. Hän opettelee jopa tavan vilkuttaa kansalle vaunuista samalla kuitenkin lukien.

Bennett kirjoittaa niin nasevan satiirisesti, että kirjaa lukiessa sai nauraa vähän väliä. Tykästyinkin aika tavalla Bennettin kirjoitustyyliin. Olisin oikeastaan halunnut lukea enemmänkin kuningattaren ja muiden käymiä kirjallisia keskusteluja ja sukeltaa vielä syvemmin lukemisen maailman tuomiin ajatuksiin kuningattaressa itsessään. Bennettin tekstiä oli niin nautinnollista lukea, että sen äärellä olisi viihtynyt vielä pidempäänkin. Kiehtovaa oli myös tunnistaa monia kirjoja, jotka tekstissä mainittiin, mutta myös huomata, miten paljon itsellekin vieraita kirjailijoita vielä on. Mainio kirja kokonaisuutena ja lukisin kyllä Bennetiltä ylipäätään mielelläni jotain muutakin, mutta käännöksiä ei taida olla muita, vaikka Bennett on Britannian tunnetuimpia kirjailijoita?

Ja hän, joka oli elänyt elämänsä muista erillään, huomasi nyt kaipaavansa sellaista suuresti. Näillä sivuilla ja näiden kansien välissä hän saattoi kuljeskella tuntemattomana. Tällaiset epäilyt ja itsetutkiskelut olivat kuitenkin vasta alkua. Heti kun hän pääsi vauhtiin, hän ei enää kummastellut lainkaan, että halusi lukea, ja kirjoista, joihin hän oli ensin suhtautunut niin arkaillen, tuli vähitellen hänen elämänsä keskipiste.

lauantai 26. maaliskuuta 2016

Takashi Hiraide: Kissavieras

Takashi Hiraide: Kissavieras
Kustantaja: S&S 2016
Alkuteos: Neko no Kyaku
Suomentanut: Raisa Porrasmaa
Sivuja:152

Talvi alkoi. Chibi saapui elämäämme raolleen jätetystä ikkunasta kuin pieni puronen, joka etenee kostuttaen pikku hiljaa kaltevaa pintaa. Kohtaloksi kutsuttu voima kuitenkin lähestyi tuota purosta.

Kolmekymppisen kirjailijapariskunnan elämään astelee kaunis pieni Chibi-kissa, eivätkä he Chibin kotiinsa päästäessään vielä tiedä, miten suuresti tuo pieni kissa heidän elämäänsä tulee vaikuttamaan. Chibi kulkee omia polkujaan ja vaikka hänellä on pariskunnan naapurustossa omakin koti, kerta toisensa jälkeen Chibi kuitenkin palaa heidän luokseen. Tuttu arki alkaa muuttua Chibin käyntien myötä ja yhtäkkiä he molemmat ovat selvästi kiintyneet tuohon merkilliseen kissaan, joka tulee ja menee miten haluaa. Chibi tarjoileekin heille monenlaista hupia yhdessä ruodittavaksi kissamaisilla tempauksillaan. Kuin varkain, Chibi on sipsutellut heidän sydämiinsä, lähtemättömästi. Mutta miten omistaa joku, jota ei voi omistaa?

Madalsin varta vasten ääntäni ja vaimoni naurahti sanoilleni voimattomasti. Miten joku, joka oli käyynyt peremmälle sekä taloomme että sydämiimme, saattoi yhä olla vain vierailija?

Japani kiehtoo minua monella tavalla, mutta jostain syystä olen lukenut hyvin vähän japanilaista kirjallisuutta. Tokiolaisen kirjailijarunoilijan Takashi Hiraiden Kissavieras tuntui jo takakansitekstin ja persoonallisen kannen perusteella kirjalta, joka haluan ehdottomasti lukea. Hiraide kuvailee paljon ympäristöä, mutta kirjoittaa tekstiä sinällään aika vähäeleisesti, melkeinpä lakonisesti usein todeten. Ympäristöä havainnoidessaan teksti on paikoin lyyrisen kaunista ilman, että olisi liian korulauseilla kyllästettyä. Pääpaino tarinassa on toki Chibissä ja Chibin merkityksessä pariskunnan elämään, mutta Hiraide on ujuttanut tarinaan myös vähän yhteiskunnallisempaakin havainnointia niin politiikasta kuin muuttuvasta kulttuuristakin. Kissavieras on todella viehättävä pieni tarina, jota lukiessa on yhtä aikaa jotenkin niin lohdullinen ja kotoisa olo, mutta pieneltä melankolialtakaan ei voi välttyä. Pidin kirjasta todella paljon ja jäin miettimään tarinaa vielä lukemisen jälkeenkin. Koskettava ja älykäs tarina, pieni kirjallinen helmi.

perjantai 25. maaliskuuta 2016

Tess Gerritsen: Joka tulella leikkii

Tess Gerritsen: Joka tulella leikkii
Kustantaja: Otava 2016
Alkuteos: Playing With Fire (2015)
Suomentanut: Natasha Vilokkinen
Sivuja: 238

Lilyn aiheuttama stressi on tehnyt minusta pelkän aaveen. Tämä on äitiyden pimeä puoli josta kukaan ei ikinä varoita, se joka ei ole pelkkiä haleja ja suukkoja. Kukaan ei kerro, että lapsi jota kerran kannoit kohdussasi, lapsi jonka luulit tuovan tullessaan niin paljon rakkautta, alkaakin järsiä sieluasi kuin pieni loinen. Tuijotan kuvaani ja ajattelen: kohta minusta ei ole mitään jäljellä.

Viulisti Julia Ansdell hankkii Rooman matkalta antikvariaatin ikkunassa näkemänsä vanhan nuottivihkon. Tuntemattoman säveltäjän käsin kirjoittama kappale kiehtoo Juliaa voimakkaasti heti ensinäkemältä. Kotiuduttuaan Julia alkaa eräänä päivänä kolmivuotiaan tyttärensä Lilyn kanssa kotona ollessaan soittaa sävellystä. Soittaminen keskeytyy kun Julia tajuaa Lilyn vahingoittaneen perheen kissaa. Tapahtuma kuitataan vahinkona, kunnes Lily hyökkää äitinsä kimppuun seuraavan kerran Julian soittaessa kappaletta. Järkyttynyt Julia ei tiedä mitä ajatella suloisesta tyttärestään joka käyttäytyy järkyttävällä tavalla eikä asiaa auta se, että jopa läheiset ihmiset tuntuvat epäilevän enemmän Julian omaa mielenterveyttä kuin Lilyn.

" Miksi hän niin tekisi? " hän sanoo vihdoin. " Juuri äskenhän hän itki sinun perääsi ja yritti halata. Hän rakastaa sinua."
" Enpä oikein tiedä."
" Kenet hän haluaa aina kun on satuttanut itsensä, aina kun on sairas? Sinut. Sinä olet hänen maailmansa napa."
" Hän kuuli kuinka huusin. Hän näki veren ja oli täysin tyyni. Katsoin häntä silmiin enkä nähnyt rakkautta."

Julia on varma, että vanha sävellys ja sen soittaminen liittyy jotenkin Lilyn käytökseen. Hän haluaa selvittää sävellyksen alkuperän ja päätyy sen tiimoilta Venetsiaan asti. Asiaa tutkiessa käy ilmi, että sävellyksen alkuperä juontaa juurensa peräti toisen maailmansodan aikaiseen Italiaan ja juutalaisvainoihin. Julia saa pian huomata, että silmukka hänen itsensä ympärillä alkaa kiristyä monelta suunnalta. Kaikki eivät pidä siitä, että vanhoja asioita pengotaan eivätkä Julien läheisetkään tunnu kannustavan häntä hänen aikeissaan. Mutta Julia ei saa rauhaa ennen kuin hän saa vastauksia kysymyksiinsä.

Tess Gerritsen on ollut yksi kestosuosikkejana vuosikausia  Rizzoli & Isles- kirjoillaan. Joka tulella leikkii on hieman erilaista Gerritseniä, siinä on tavallaan ripaus yliluonnollista mutta kuitenkin se nojaa vahvasti realismiin. Gerritsenin varma kirjoitustyyli kyllä tulee esille tässäkin teoksessa. Hän on selkeästi nähnyt vaivaa sisällyttämällä tarinaan voimakkaan musiikillisen piirteen sekä toisaalta ottaen mukaan toisen maailmansodan kauhuja. Ei siis ihan mikään perusdekkari sillä saralla. Kuitenkin lukukokemuksena sanoisin, että sellainen hyvä välipaladekkari. Kirjaa teki mieli lukea koko ajan lisää ja lisää, sen verran kivasti se siis koukuttaa. Loppuratkaisujen suhteen en ehkä niin tyytyväinen ole, mutta kokonaisuutena kyllä suosittelen varsinkin Gerritsen-faneille mutta muillekin ketkä pitävät nopealukuisista trillereistä. Pieni erikoinen ja kiehtova yksityiskohta on se, että Gerritsen on itse säveltänyt kirjassa esiintyvän sävellyksen "Incendio" ! Löytyy Youtubesta viulisti Yi-Jia Susanne Houn esittämänä.

sunnuntai 20. maaliskuuta 2016

Terhi Rannela: Frau

Terhi Rannela: Frau
Kustantaja: Karisto 2016
Sivuja: 232

- Sydämessäni on musta kohta. Tunnen se, kun kokeilen rintaani.
Erich nyökkäsi.
- Tarkoitukseni ei ole sanella, miten teidän tulisi työtänne tehdä, sillä teillä on varmasti omat suunnitelmanne. Pyydän, että sanotte ääneen, jos astun liikaa varpaillenne. Mutta näin unta siitä, mistä kirja kannattaisi aloittaa.
- Mistä?
- Aloittakaa teoksenne yksinkertaisella sitaatilla. " Minä en tunne syyllisyyttä mistään. En absoluuttisesti mistään."

Kun Prahan teurastajanakin tunnettu SS-kenraali Reinhard Heydrich kuolee salamurhan seurauksena,  Heydrichin vaimo Lina Heydrich ei jää toimettomaksi. Surunsa keskellä raivottaren lailla hän haluaa saada syylliset kiinni, huolimatta Heydrichin papille viimeisinä sanoina sanoneesta toiveesta: kaikista kostotoimenpiteistä tulee pidättäytyä. Mutta Lina ei ole tottunut seisomaan toimetttomana taustalla. Ei todellakaan. Vuosikymmenien päästä attentaatista Linalla on takana toinenkin avioliitto josta jäljellä oli enää sukunimi Manninen. Elämä yksinäisenä Fehmarnin saarella ei tarjonnut enää paljoa Linalle. Ketään ei tuntunut kiinnostavan enää menneisyyskään, kunnes Linaan ottaa yhteyttä toimittaja joka haluaa kertoa juuri Linan tarinan. Toimittaja Erich Richter saa harvinaisesti kutsun Linan kotiin, sillä Lina on valmis kertomaan tarinansa. Mutta millaisen tarinan ja mikä on totuus kaiken keskellä? Saako Erich Linan avautumaan ja kertomaan asioista, joiden kauhut ovat taltioituna historiaamme? Millainen nainen todellisuudessa oli Lina Manninen, jonka yöt toistuivat samanlaisina?

Toinen maailmansota ja holokausti ovat varsinkin kaunokirjallisuudessa olleet jo tovin yksiä minua eniten kiinnostavimmista teemoista. Kun kuulin, että Terhi Rannella on työstänyt Frauta neljä vuotta tehden aikamoisen taustatyön Lina Heydrichin tarinaa tutkiessaan, kiinnostuin välittömästä Frausta. Rannela on muuten julkaissut esimerkiksi nettisivuillaan sähköisen työkirjan, jossa hän kuvaa tuota neljän vuoden prosessia. Latasin sen jo koneelle ja lueskelinkin pätkän, vaikuttaa oikeasti kiinnostavalta lisämateriaalilta kirjan oheen. Täytyy siis perehtyä ajan kanssa siihen enemmänkin. Mutta sitten itse kirjaan, Frauhun. En ole lukenut Rannelalta aikaisemmin mitään, vaikka hän on kirjoittanut peräti 16 kirjaa. Frau alkaa jo ensisivuilta niin vahvasti ja vakuuttavasti, että lukijana tuntee suurta mielihyvää. Lina Heydrich on ollut minulle tähän saakka vain ohimennen nähty nimi kirjoituksissa, mutta nyt Rannela mahduttaa romaaninsa Linan maailman niin voimallisesti, että väkisinkin se tulee lähelle. Rannela kirjoittaa napakasti, liioittelematta, vaikka aihe on monella tapaa arkuutensa myötä haasteellinen. Hän jättää lukijalle tilaa oivaltaa ja prosessoida. Pidin myös siitä kovasti, että kirjan lopuksi hän selventää, ketkä kirjassa ovat todellisia, ketkä vain tarinaan luotuja henkilöitä.

Frau on taidokas, vahva ja mieleenpainuva kertomus vallanhimoon sokaistumisesta, kostosta mutta myös rakkaudesta. Fraussa jää usein paljon pinnan alle väreilemään syviä ja väkeviä merkityksiä, jotka tekevät vaikutuksen. Fraussa on myös paljon yksittäisillä lauseilla painoarvoa, jopa siinä määrin että niitä tekee mieli palata lukemaan sieltä täältä ajatusten herättäjänä. Fraussa on myös juonellisesti kiehtovia koukkuja, jonka vuoksi en tämän enempää halua kirjasta kertoa, etten tule samalla paljastaneeksi liikaa. Pienestä sivumäärästään huolimatta Frau on iso kirja!

Henkiin jääminen on rohkeuden suurin teko.

Fraun ovat myös lukeneet ainakin Leena ja Katja. Vaikka vuosi ei ole vielä puolessakaan, veikkaan että minulle Frau tulee olemaan yksi vuoden kovimmista kotimaisista. Täytyy varmaan jostain etsiä luettavaksi Rannelan Punaisten kyynelten talokin!

lauantai 19. maaliskuuta 2016

Lars Kepler: Playground

Lars Kepler: Playground
Kustantaja: Tammi 2016
Alkuteos: Playground 2015
Suomentanut: Kari Koski
Sivuja: 416

Joka puolella avautui kujia, joilla näkyi punaisia lyhtyjä, ravintoloita, kiinalaisia kirjoitusmerkkejä keltaisissa neonkylteissä, ylöspäin kaartuvia kattoja ja revittyjä seinälehtiä. Haisi seesamiöljylle ja kuivatulle kalalle, nestekaasulle ja vanhoille roskille.

Nyt on ihan ensiksi tunnustettava, että jätin itselle todella harvinaisesti kirjan kesken. Mutta koska en arvostele kirjoja/ole kriitikko, vaan haluan jakaa lukukokemukseni, haluan kirjasta tehdä postauksen. Jätin kirjan tosiaan kesken lähellä puoliväliä ja kurkkasin sitten vielä ihan lopun kuitenkin vielä. Palaan tähän kohta, mutta sitä ensin lyhyesti kirjan ideasta. Tekijänähän on pariskunta Alexander Ahndoril ja Alexandra Coelho Ahndoril, jotka kirjoittavat yhteisellä Lars Kepler- nimellä. Olen lukenut heiltä aikaisemmin kolme teosta, joista pidin kaikista. Erityisesti Hypnotisoija oli mieleeni. Olen myös yliluonnollisen kauhun ystävä ja kun kuulin Playgroundin edustavan sellaista, olin tietenkin enemmän kuin innoissani. Aloin siis lukemaan Playgroundia suurella mielenkiinnolla. Alku menikin aika mukavasti ja erityisesti kuoleman jälkeisen paikan, satamakaupungin, kuvaus kiehtoi ja koukutti. Luutnantti Jasmin Pascal-Anderson väittää tietävnäsä, mitä ihmiselle todella tapahtuu kuoleman jälkeen. Hän itse haavoittui kuolettavasti Kosovossa, mutta virkosi vielä henkiin. Muille satamakaupungista kertoessaan hän leimautuu hulluksi toisten silmissä. Pakkohoitojen jälkeen Jasmin yrittää elää elämää muiden odotusten mukaan ja saa myös lapsen, Danten. Vuodet kuluvat, kunnes viisivuotias Dante joutuu hengenvaaraan. Jasmin tajuaa, että jos Dante joutuu satamakaupunkiin, hän ei selviä sieltä takaisin. Satamakaupungissa meno on armotonta eikä sääliä tunneta edes lapsia kohtaan. Kun panoksina pelissä ovat elämä ja kuolema, pelaaminen on sen mukaista. Jasmin tajuaa, että keinolla millä hyvänsä hänen on päästävä Danten mukaan.

Kaikkinensa siis erittäin kiehtova idea. Kuten aikaisemmin totesin, pidin aluksi todella kovasti juuri noista satamakaupunkiin sijoittuvista osuuksista. Kirjan henkilöt eivät puolestaan herättäneet kovinkaan kummoisia fiiliksiä. Ja nyt jos ei halua tietää juonenkäänteistä enempää, kannattaa skipata tämän kappaleen loppu, sillä haluan hieman ruotia syitä, miksi jätin kirjan kesken ja ne liittyvät juuri juonenkäänteisiin pitkälti. Päähenkilö Jasmin esitetään mm. tarkoituksetonta seksiä harrastavana naisena. Kirjan myöhemmissä vaiheissa mukaan astuu seksin lisäksi toki vähän tunnettakin. Koin kokonaisuudessa jo tämän piirteen jotenkin turhana ja enemmän ns. kioskikirjallisuuteen sopivana kliseenä. Olisin jotenkin kaivannut, että kirja puhtaasti keskittyy elämän ja kuoleman mittelöön eikä ihmissuhde/seksikuvioihin. Toisaalta en jotenkin tunnistanut kirjan tyylistä muutenkaan Keplerin kirjoille tuttua tyyliä vaan se tuntui enemmän kliseisen viihteelliseltä. Kyllä tästä on jo muutama ihan kehuva kritiikkikin julkaistu, eli vaikka ei minuun makuun ollutkaan, uskon tällekin omat faninsa löytyvän.

Jätän tosiaan äärimmäisen harvoin kirjan kesken. Pitkälti tämä johtuu siitä, että tunnen tietysti lukumakuni aika hyvin ja osaan valita useimmiten kirjoja, jotka sopivat makuuni. Toki otan riskejä, tietenkin, eikä aina kaikki lukemani ole lukukokemuksena mitään huikeita, mutta kuitenkin luen loppuun. Nyt kuitenkin alkoi niin paljon tympäistä ja harmittaa kirjan puolivälin huitteilla, että päätin antaa olla. Ainakaan minun kohdalla tämä Keplerin uusi aluevaltaus ei toiminut, harmi vain. Nyt luen Terhi Rannelan Frauta ja voi että miten nautin sen lukemisesta! Siitä siis pian juttua luvassa.

torstai 10. maaliskuuta 2016

Jojo Moyes: Jos olisit tässä

Jojo Moyes: Jos olisit tässä
Kustantaja: Gummerus 2016
Alkuteos: After You (2015)
Suomentanut: Heli Naski
Sivuja: 450

" Et sinä minulle piru vie mitään elämää antanut, vai annoitko muka? Et todellakaan. Sinä vain murskasit vanhan elämäni. Särjit sen pirstaleiksi. Mitä ihmettä minä teen sillä, mitä minulle jäi? Koska tämä alkaa tuntua - " Ojennan käsivarteni tuntien viileän yöilman ihollani, ja huomaan itkeväni jälleen. " Haista paska, Will", kuiskaan. "Haista paska, kun jätit minut."

Louisa, Lou, ei todellakaan osannut arvata neliraajahalvaantuneen Will Traynorin avustajaksi pari vuotta takaperin pestautuessaan, mihin suuntaan hänen elämänsä kääntyisi Willin myötä. Willin menetys särki Loun sydämen eikä hän ollut kyennyt pitämään Willille antamaa lupaustakaan täysillä elämisen suhteen. Kaikkien suurien suunnitelmien jälkeen hän oli kuitenkin päätynyt tarjoilijaksi kähmäiseen lentokenttäravintolaan naurettava peruukki päässään. Kun Lou ei itse tunnu olevan kykenevä muuttamaan elämäänsä, päättää elämä puuttua itse peliin jälleen kerran.

Kun luin Jojo Moyesin Kerro minulle jotain hyvää vuosi sitten, olin aika myyty. Olin jo pidempään kaivannut sellaista uskottavaa viihdekirjallisuutta, joka kuljettaa tunteita laidasta laitaan lukiessa. Sitä kirja todellakin teki; itkin ja nauroin lukiessa. Vaikutuin sen verran jo yhden kirjan perusteella, että luin myös Moyesin Ole niin kiltti, älä rakasta häntä itse asiassa viime kuussa. Pidin myös siitä, vaikkei lukukokemus ihan tuon ensimmäisen kirjan tasolle yltänyt. Kun tovi sitten julkaistiin Loun tarinalle jatkoa käännöksenä, Jos olisit tässä, tiesin että minun on pakko lukea mitä Loulle kuuluu. Moyes kirjoittaa niin koukuttavasti ja viihdyttävästi, että tuntui suorastaan kotoisalta palata seuraamaan taas Loun elämää. Onhan tarinassa tiettyjä piirteitä viihdekirjojen kliseistä, mutta ei häiritsevästi. Nautin kyllä edelleenkin Moyesin tavasta kirjoittaa tarinaa. Hänen teostensa henkilöt ovat jotenkin poikkeuksellisen kiehtovia ja syvällisiäkin viihdekirjahahmoiksi.Lukukokemuksena tämäkään ei minulla ihan yltänyt tuon ensimmäisen tasolle, kyllä se niin ainutlaatuinen on tuo Kerro minulle jotain hyvää!

Huomasin jo tovi sitten, että Kerro minulle jotain hyvää -kirjasta on tulossa tänä vuonna elokuva. Louta esittää aivan ihana Emilia Clarke! Nyt Loun jatkotarinaa lukiessa näinkin mielessäni Loun koko ajan Emilia Clarkena. Aion ehdottomasti katsoa leffan kunhan se tulee teattereihin. Tässä teillekin vähän siitä maistiaisia:



Olin ensin kieltämättä ajatellut, että tarvitseeko Loun tarina jatkoa, mutta kun kuulin kirjasta, kiinnostuin niin kovasti ettei ollut epäilystäkään siitä, luenko tarinan. Jos olisit tässä onkin oikein pätevä jatko tarinalle, mutta toki sen voisi lukea itsenäisenäkin teoksena. Suosittelen kuitenkin lukemaan ensin Kerro minulle jotain hyvää, koska se todellakin tuo oman syvyytensä Jos olisit tässä -teokseen. Loun tarinalle en enää kaipaa kolmatta osaa, mutta mielelläni lukisin Moyesilta muuta lisääkin! Moyesin parissa ovat viihtyneet myös Krista ja Annika.

PS: Täällä Jyväskylässä vietellään tulevana viikonloppuna mm. kirjamessuja. Eiväthän ne Helsingin messujen tasolle yllä, mutta on todella hienoa että meillä täällä keskisessäkin Suomessa ylipäätään on kirjamessut! Itse en tänä vuonna pääse messuilemaan, mutta lämpimästi suosittele muita sukeltamaan messuhumuun, jos vain mahdollista!

perjantai 4. maaliskuuta 2016

Tommi Kinnunen: Lopotti

Tommi Kinnunen: Lopotti
Kustantaja: Wsoy 2016
Sivuja: 364

- Ei sinua tuohon aikaa vielä ollutkaan.
Ja perään Tapion lohkaisu, aina sama.
- Sinä olet pelkkä vahinko.
Ja isän korjaus.
- Etkä ole.
- On se.

Sivullisuus. Ulkopuolisuus. Sitkeässä ne istuivat Löytövaaran suvussa sukupolvesta toiseen. Sota oli jättänyt aikanaan vahvat jälkensä Löytövaaran sukuhaaraan erityisesti Onnin myötä, mutta edes kuluneet vuosikymmenet eivät kyenneet niitä haalistamaan. Oman osansa olivat noista tunteista saaneet niin Onnin sokea tytär Helena, joka lähetettiin 9-vuotiaana Helsinkiin sokeainkouluun, kuin neljäkymmentä vuotta myöhemmin Onnin pojanpoika Tuomas, joka etsi omaa paikkaansa muuttuvassa maailmassa. Molemmat joutuivat monin tavoin kokemaan, millaista on elämä erilaisena, poikkeavana, ulkopuolisena. He tiesivät, miltä tuntuu tulla arvotetuksi erilaisuutensa, ei erityisyytensä vuoksi. Sokea Helena oppi sokeainkoulussa pärjäämään, vaikka kohtasi kirjaimellisestikin millaisia esteitä elämänsä polulla tahansa. Jos jotakin, niin pärjätä Helena osasi. Vaikka polvet ruvella, sydän ryvettyneenä.. mutta hän tiesi pärjäävänsä. Omaa tietänsä etsivä Tuomas hapuilee valinnoissaan ja haluaa olla muiden odotusten mukainen, mutta saada myös oman onnensa. Miksi ne niin usein eivät kuitenkaan mahdu samaan yhtälöön nuo kaksi asiaa? Tuomas tutustuu Helsinkiin muuttaessaan tätiinsä Helenaan paremmin kuin muihin sukulaisiinsa. Elämä ei ole helppoa kummallakaan.

Mitä sinä täältä vielä tahdot? Minä olen lapsena ollut niin saatanan reipas ja kiltti, etten aikuisena enää jaksa.

Pohjoisessa, Selkosten kylällä asuva Löytövaaran suku tuli tutuksi parisen vuotta sitten lukiessani Tommi Kinnusen esikoisteoksen Neljäntienristeyksen. Neljäntienristeys kertoi erityisesti Helenan isän ja äidin, Onnin ja Lahjan tarinan. Helenakin tuli jo tuolloin osaksi tarinaa, mutta vasta Lopotissa hän saa kunnolla äänensä kuuluville, aivan kuten Tuomaskin. Moni sellainen, joka jäi enemmän mielen sivujuonteena Neljäntienristeyksestä, nouseekin nyt esille vahvemmin. Tämä ominaisuus sitoo mielestäni kirjat hyvin voimakkaasti yhteen ja tulee tunne, että ei ole toista ilman toista. Neljäntienristeyshän oli minulle pari vuotta sitten sen vuoden parhain kotimainen ja muistelen sitä yhä lämmöllä, mielessä väkevänä lukukokemuksena. Ehkä siksi jopa pelotti tarttua Lopottiin; voisinko saada uudestaan yhtä hienon lukuelämyksen? Kinnunen kirjoittaa jälleen kerran niin pakottoman sujuvasti, kauniisti ja lukijaa lähellä pitäen. Harvoin kirjan henkilöt tulevat niin liki, verevästi, kiinni kuin Kinnusen molemmissa teoksissa. Varsinkin kirjan loppupuolella huomasin itkeväni vähän väliä enkä oikein itsekään ollut varma miksi. Toisaalta koin niin voimakkaasti muutaman käänteen tarinassa, toisaalta koin voimakasta kiintymistä henkilöihin ja surin jo sitä, että joudun luopumaan heistä kohta. Pakahduttavaa.

- Sinä et ole minun arvoinen.
- Jos ensi kerralla sitten.
- Et ole minun arvoinen.
Istun lattialla ja veren tahrima mekko painautuu ihoa vasten.
- En. En ole.
Tarkoitan sitä oikeasti.

Kinnunen kirjoittaa Lopotissakin niin täydellisesti, etten keksi mitään moitteen sanaa, edes pientä kritiikinpoikasta, koska sellaista ei minulle lukijana ollut. Sujuva ja eläväinen kieli, äärimmäisen kiehtovat henkilöhahmot, tarina joka on yhtälailla voimakkaita tuokiokuvia nykyisestä ja menneestä kuin juonellisesti muutaman koukunkin tarjoava kokemus yhdistettynä voimakkaasti ajatuksia herättäviin teemoihin. Voiko täydelliseltä kirjalta muuta vaatia? On merkillistä myös se, miten uskottavasti Kinnunen eläytyy monen eri ikäisen ja sekä miehen että naisen silmin tarinaan. Toisaalta isona ansiona nousee esille mielestäni sekin, miten monitahoisesti hän pystyy kuvaamaan ulkopuolisuuden tunnetta ihmisissä ja heidän valinnoissaan, niiden kauaskantoisissakin seurauksissa. Vahvana juonteena Lopotissa on myös niin halu tulla vanhemmaksi kuin toisaalta kyky olla sellaisena.

Kyllä minä niin rakastuin Lopottiin, että sydäntä särki lopettaa kirjan lukeminen. Väitän, että vielä olisi monta tarinaa kerrottavana Selkosten kylältä, Löytövaaran suvusta. Sitä odotellessa.

Tämä on sinun osasi. Elä se, mikä annettu on.

tiistai 1. maaliskuuta 2016

Andrés Neuman: Vuosisadan matkustaja

Andrés Neuman: Vuosisadan matkustaja
Kustantaja: Tammi 2015
Alkuteos: El viajero del Siglo (2009)
Suomentanut: Tarja Härkönen
Sivuja: 602

Taivaalta katsottaessa kaupunki on kuin vedessä kelluva kynttilä. Kynttilän keskellä, kaupungin sydämessä, hohtavat Kauppatorin kaasulyhdyt. Torin ympärillä pimeys etenee hiljalleen laajenevina aaltoina. Kaikki muut kadut haarautuvat sieltä kuin hermojen verkosto valonsäikeitä mukanaan raahaten. Kalvaina muratteina seiniä pitkin kurottelevat öljylyhtyjen valokiilat ulottuvat hädin tuskin maahan asti. Wanderburgin yö ei ole sudensuu: se on sitä mitä susi ahneena ahmii.

Wanderburg. Saksalainen pikkukaupunki, jonka kadut tuntuvat vaihtavan paikkaa, ainakin jos sinne eksyneeltä matkamieheltä Hansilta kysyttäisiin. On 1800-luvun alku ja Eurooppa elää kovan murroksen aikaa. Hansin on tarkoitus viipyä Wandernburgissa vain yön yli, mutta tutustuessaan vanhaan viisaaseen posetiivariin, hän ei maltakaan ihan vielä jatkaa matkaa. Hans tutustuu moneen kaupunkilaiseen mutta erityisesti Wandernburgiin myöskin jumittuneeseen espanjalaiseen kauppiaaseen Álvaroon sekä ihastuttavaan porvarisneitoon Sophieen, joka emännöi kiehtovaa keskustelusalonkia. Kun Hans saa kutsun Sophien salonkiin, hän pääsee mukaan huikeisiin keskusteluihin ja välttelyihin, joissa ei arastella vähän vaietumpiakin aiheita. Keskustelujen lomassa Hans tarkkailee Sophieta ja kerta kerran jälkeen huomaa kiinnostuvansa enemmän. Sophie on kuitenkin kihloissa, vaikkakaan ei vaikuta järin innostuneelta sulhasestaan. Samaan aikaan pikkukaupungin pimeillä kujilla vaanii jotain vaarallista.

... ja kun hän hentoa valoa hohtavine keihäänkärkineen sulautuu yöhön, niin silloin, niin kuin eräinä muinakin öinä, joku astuu kapean varjoisan kaistaleen suojasta ja hatun musta lieri pistää esiin. Kädet ovat kyynärpäitä myöten piilossa pitkän ulsterin taskuissa, ohuiden ihonmyötäisten hansikkaiden peittämät kädet, ja odottavat sormet pitelevät veistä, naamaria ja narua. 

Päivä päivältä Hans kietoutuu vahvemmin osaksi Wandernburgin eloa. Uudet ystävät ja heidän kanssa vietetyt kotoisat ja hauskat hetket sekä kasvavat tunteet Sophieta kohtaan saavat Hansin toviksi asettumaan juuri sinne missä on. Varsinkin posetiivari ja hänen kanssa käydyt keskustelut saavat Hansin pohtimaan elämäänsä ja matkustamisensa levottomuutta. Hän saa Hansin näkemään, että joskus asioista suurimmat tapahtuvat paikoillaan pysymällä, ei alati sitä vaihtamalla.

Myös minulle käy niin että näen mysteereitä joka puolella, posetiivari sanoi mietteliäänä, mutta ne tapahtuvat minulle täällä, kuten kerroin sinulle tänään, ilman, että minun tarvitsee poistua torilta. Vertaan sitä mitä näen siihen mitä näin edellisenä päivänä ja voin vakuuttaa, ettei tori näytä koskaan samanlaiselta.

Salongin keskustelujen käydessä yhä kiivaammiksi, monet salaiset tunteet roihuvat tahoillaan. Pimeillä kaduilla väiljyvä henkilö naamiossaan kiihdyttää myöskin vauhtiaan ja kauhun silmukka tiukkenee. Monet asiat tuntuvat alkavan vyöryä varsinkin Hansin ympärillä hyökyaallon lailla, ja hänen on päätettävä, mitä hän todella elämältään haluaa. Mutta sitä ennen pitäisi selvittää, mitä muut hänestä haluavat. Ja mitä ihmettä hän säilyttää mukanaan tuomassa painavassa matka-arkussa?

Latinalaisamerikkalaisen kirjailijan Andrés Neumanin Vuosisadan matkustaja on Keltaisen kirjaston juhlaa. Se ilmentää kaikkea sitä, mistä moni on tottunut Tammen Keltaisen kirjaston nimikkeet tunnistamaan: huikeaa tarinankerrontaa, hienon kielen ilotulitusta lennokkaiden dialogien myötä ja vahvaa tematiikkaa. Vaikka tarina sijoittuu 1800-luvun alkuun, on kiehtovaa huomata, että monella tapaa salongissa käydyt keskustelut sivuavat juuri niitä teemoja, joita nyky-yhteiskunnassammekin ruoditaan: monikulttuurisuus, ihmisen juurien merkitys, tasa-arvo, sananvapaus. Mm. näiden teemojen ympärille punoutuvat nuo käsittämättömän taidokkaasti kirjoitetut dialogit, joita kirjassa käydään alusta loppuun. Neuman kirjoittaa suorastaan hengästyttävällä vauhdilla ja lukijana ei saa päästää keskittymistä herpaantumaan. Vuosisadan matkustaja ei siis ole kirja helpoimmasta päästä. Se vaatii aikaa ja keskittymistä, jotta pääsee kunnolla mukaan tuohon moninaisten dialogien maailmaan. Kuitenkin ihastuin kirjan maailmaan jo parinkymmenen sivun jälkeen. Tuntui, kuin olisin tullut imaistuksi mukaan johonkin mystiseen maailmaan, jossa salakuuntelen raotetun oven takaa kiinnostavia keskusteluja, niistä nauttien. Välillä heikon keskittymiskyvyn takia jouduin pistämään kirjaa hetkeksi sivuun, kunnes taas jatkoin. Välillä meinasin kokea pientä uupumusta dialogien lomassa, kun aihepiirit olivat vahvasti poliittisia, mutta sitten taas intouduin ja nautin enemmän. Kaikkinensa Vuosisadan matkustaja on kaikessa vaativuudessaan tarinoiden aatelia.

Harvoin mainitsen mitään kirjan käännöksestä, mutta nyt haluan sanoa siitäkin muutaman sanasen. En luonnollisestikaan ole lukenut kirjaa alkukielisenä, mutta siitä huolimatta uskon voivani todeta, että kääntäjä Tarja Härkönen on tehnyt huikean hienon työn suomennoksen kanssa. Heräsi heti halua tutkia, mitä muuta Härkönen on kääntänyt ja lukea lisää hänen käännöksiään. Jo käännöksestä näkee, millainen kielellinen kunnianhimoinen kudelma alkukielinenkin teos on ollut ja Härkönen on todella taitavasti saanut puettua tarinan suomennokseksi. Kirjassakin muuten puhutaan paljon kääntämisestä, sillä Hans ja Sophie kääntävät yhdessä runoja Hansin kustantajalle. Parisen viikkoa se tosiaan otti tämän lukujärkäleen kanssa, mutta jokainen hetki kirjan parissa oli sen väärti. Tämän luen joskus vielä uudelleenkin.

Wandernburgissa ovat piipahtaneet myös mm. Katja ja Omppu!