torstai 30. kesäkuuta 2016

Terhi Rannela: Punaisten kyynelten talo

Terhi Rannela: Punaisten kyynelten talo
Kustantaja: Karisto 2013
Sivuja: 257

Kuluu hetki, etten ajattele mitään. Edes sitä, että nälkä tuntuu
nakertavan minua sisältäpäin.
   Puolikas silmänräpäys.
Ehkä kokonainen.
T y h j ä
       m i e l i.
                   H i l j a i s u u s.

Vuonna 1978 alkaa Kamputseassa uusi aika. Punakhemrit ovat lakkauttaneet kaupungit ja rahan, vieneet ihmisiltä vähänkin vallan. On vuosi nolla ja Demokraattinen Kamputsea haluaa olla mallivaltio. Säälimättömät khmerit pakottavat kansalaiset maaseudulle pakkotyöhön, epäinhimillisiin oloihin vangeiksi ja kidutettavaksi. Demokraattisessa Kamputseassa tavallisen kansalaisen ei kuulu ajatella itse, Angkarin puolue kertoo mitä toverin tulee ajatella, miten toimia. Yksi tovereista on Chey Chan. Yhdessä ministerimiehensä kanssa hän on uutterasti tehnyt työtä Angkarin hyväksi. Chan uskoo, että vallankumous on välttämätön eikä hän halua kyseenalaistaa sitä. Mutta sitten Chanin perhe riistetään tutusta elämästään ja toisistaan erilleen. Chen päätyy pienen poikavauvansa kanssa kylmän sellin lattialle eikä tiedä, missä muu perhe on. Angkar on vallanhimossaan kääntynyt omiaan vastaan eikä kukaan ole enää turvassa. Chan kuitenkin uskoo pitkään, ettei hänenlaiselleen uskolliselle Demokraattisen Kamputsean tahtoa toteuttavalle voida tehdä pahaa, koska eihän hän ole tehnyt väärin. Jossain sellien uumenissa kuulustellaan myös Chanin miestä. Ulospäin annetaan kuva ihannevaltiosta vaikka todellisuudessa ihmisiä kidutetaan ja tapetaan, ei tarvitse olla lopulta edes toisinajattelija saadakseen julman kohtalon. Chanin taistellessa elämänsä rippeistään hänen tytär Vanna päätyy pakkotyön ikeeseen ja yrittää ymmärtää mitä ympärillä tapahtuu. Vasta äskenhän hänellä oli vielä oma huone, kirjoja, koruja ja nyt hän raataa kellon ympäri ja näkee nälkää pakkotyöleirillä. Hyvin pian Vanna kuitenkin ymmärtää, että säilyäkseen hengissä hänen on oltava kuuliainen ja kiltti. Tehtävä mitä käsketään ja kätkettävä omat ajatukset.

Kolmekymmentä vuotta myöhemmin aikuinen Vanna sytyttää suitsukkeen henkien taloon, ja miettii perheensä kohtaloa. Samaan aikaan hänen miehensä Mao valvoo öisin ja taistelee omia demoneitaan vastaan. Edes vuosikymmenet eivät ole tuoneet rauhaa hänen sisimpäänsä Kamputseassa tapahtuneiden asioiden suhteen. Kumpikin hapuilee tahoillaan tilinteon hetkeä menneisyyksiensä kanssa. On niin paljon avoimia kysymyksiä, selvittämättömiä kohtaloita. Mutta kuinka paljon on valmis tietämään? Kohtalo pistää sormensa peliin ja Vanna saa kirjeen, joka sysää hänet kohti traagista lapsuuttaan ja perheen kohtaloa. Samaan aikaan heidän tytär Chanda saa huomata, että vaikka ei eläkään sellaisessa valtiossa kuin vanhempansa elivät lapsena, on nykyhetkessäkin omat pelkonsa ja haasteensa.

Keho jännittyy, odottaa sähkövirtaa. 
Laite ei anna sähköiskua automaattisesti, vaan saan uuden mahdollisuuden. Katson kameraan, painan takaraivoni tukea vasten.
En minä sitä kutsu, mutta se valuu.
Kyynel.
Epäreilu heikkouden merkki.

Vaikutuin lukiessani Terhi Rannelan Fraun varsinkin siitä, miten valtavan ja paneutuneen taustatyön kirjailija oli kirjaa varten tehnyt. Vaikka Frau on kaunokirjallisuutta, se edustaa minusta upeasti sitä kaunoa, joka nojaa vahvasti tietoon, on dokumentaarisen tuntuinen. Yhteys todellisiin tapahtumiin ja ihmiskohtaloihin on vahvan tuntuinen. Kirja antaa ikäänkuin äänen kohtaloille, jotka ansaitsevat tulla kerrotuksi. Punaisten kyynelten talossa ollaan saman äärellä. Ajatus kirjaan oli syntynyt Rannelan vieraillessa Phnom Penhissä punakhmerien vankilassa, jossa häntä oli puhutellut erityisesti yksi seinällä olleista kuvista.


Kuvassa on Chan Kim Srun pienen poikansa kanssa. Rannela kertoo kirjan lopussa, ettei Chan Kim Srunin vuosikymmenten takaa kurottava katse jättänyt häntä rauhaan, vaan kuiskasi - Kerro minun tarinani! ". Punaisten kyynelten talo ei kuitenkaan ole Chan Kim Srunin tarina, mutta hänen kaltaisensa naisen fiktiivinen tarina. Tarina joka olisi hyvin voinut olla totta. Rannela on saanut valtavasti arvokasta tietoa lähteeksi kirjaan käymällä kirjeenvaihtoa Kambodzan dokumentaatiokeskuksen kanssa. Samoin vierailu Phnom Penissä oli ollut selkeästi järisyttävä kokemus. Arvostan Rannelaa entistä enemmän, että hän kaunokirjallisin keinoin nostaa esille asioita, joista ei pidäkään vaieta. Tunnustan myös, että ennen tätä en ole juurikaan tiennyt Kambodzan kauheuksista kuin marginaalisesti. Nyt kirjan lukemisen myötä olen jo lukenut paljon aiheesta netistä. Rannelan tavoin Chan Kim Srun kuvaa katsoessa koen, etten voi unohtaa häntä enää. Rannela ei sorru liian sentimentaaliseen tekstiin tai ylipäätään korostamaan kauheuksia. Lukija voi jälleen kerran itse päättää, kuinka paljon antaa mennä ytimeen. Ratkaisu kertoa osa tarinasta nykyajassa on mielestäni myös viisas ratkaisu. Se antaa mahdollisuuden lukijalle hengähtää, hieman etäännyttää tapahtumista. Kokonaisuutena Punaisten kyynelten talo on huikean puhutteleva ja ansiokas kaunokirjallinen teos, jonka soisin monen lukevan.

Haluaisin samaan aikaan sanoa tästä kirjasta kaiken ja en mitään. Ihan valtavan puhutteleva lukukokemus joka jää pitkäksi aikaa mieleen, sieluun. Varmasti tämän vuoden hienoimpia lukukokemuksia minulle tämä. Olisiko teillä suositella minulle vastaavia kaunokirjallisia teoksia? Punaisten kyynelten talo on luettu monessa blogissa, tässä esimerkiksi Elinan juttu kirjasta ja jutun lopussa liuta linkkejä muihin blogiarvioihin.

Lopulta jokainen äiti antaa periksi, antaa vaihtokaupassa vaikka oman surkean elämänsä, sillä lapsi tulee aina ensin.
Käteni alkavat vapista. 

60 nimeä?
Enhän minä edes tunne niin montaa ihmistä.
Tehtaan työntekijät, heitä on kymmeniä.
He ovat yhdentekeviä, nimeän heidät. 

tiistai 28. kesäkuuta 2016

Håkan Nesser: Carmine Streetin sokeat

Håkan Nesser: Carmine Streetin sokeat
Kustantaja: Tammi 2016
Alkuteos: Maskarna på Carmine Street 2009
Suomentanut: Aleksi Milonoff
Sivuja: 292

"Jotain on tapahtunut", Winnie sanoo itse ja henkäisee syvään pari kertaa kuin yrittäisi haukkoa happea.
" Tänään on tapahtunut jotain."
"Mitä? " kysyn.
"Sarah", hän sanoo. " Tiedän että hän on elossa. Nyt minä vihdoin tajuan sen."

Kirjailija Erik Steinbeck ei tiedä, mitä ajattelisi vaimonsa Winnien kertomasta. On kulunut melkein puolitoista vuotta siitä, kun heidän neljävuotias tytär Sarah siepattiin kotipihasta. Monista yrityksistä huolimatta Sarahin kohtalo on yhä avoinna mutta realiteetit Sarahin löytymiseen enää elossa ovat vahvasti jo vallanneet Erikin mielen. Winnie tuntuu kuitenkin uskovan toisin. Edes uusi elämä New Yorkissa ei tunnu saavan heidän elämäänsä raiteilleen vaan heidän välillään on yhä pienen tytön kokoinen aukko. Winnie on kuitenkin jo kerran Sarahin katoamisen jälkeen melkein onnistunut riistämään henkensä ja päätynyt hoitoon, Erik ei haluaisi saman enää toistuvan. Sitä mukaa kun Winnie tuntuu loittonevan Erikistä, kerii Erik auki jotain sellaista, mikä meinaa mullistaa hänen ajatuksensa heidän yhteisestä elämästä. Mitä kaikkea Winnien menneisyydessä onkaan tapahtunut ja mihin Erik oikein voi enää luottaa? Edes New Yorkin muutto ei näyttäydy enää saman sattumanvaraisuuden valossa kuin aikaisemmin. Voisiko Sarah olla vielä elossa vai onko kaikki vain mieleltään epävakaaksi käyneen vaimon toiveajattelua?

Pieninkin oljenkorsi voi pitää ihmisen kiinni elämässä kauemmin kuin yleensä uskomme. Useimmiten luonnolliseen loppuun saakka.
Toisaalta epätietoisuudessa eläminen on kamalampaa kuin mikään. Totuuksia on monenlaisia, jokainen saa valita sen jota kestää parhaiten.

Niin paljon kuin olen elämäni varrella lukenut dekkareita ja jännitystä, olen onnistunut tähän saakka kiertämään jostain syystä Håkan Nesserin. Nesserin viimeisin käännös, Carmine Streetin sokeat, jonka alkukielinen teos on julkaistu itseasiassa jo vuonna 2009, osui kuitenkin kohdalleni ja jo takakansi sai minut kiinnostumaan vahvasti. Nesserhän on monelle varmasti tuttu niin Barabarotti-, kuin Van Veeteren -sarjoistaan, mutta Carmine Streetin sokeat on itsenäinen teos, joka löyhästi sijoittuu kyllä Nesserin uuteen kaupunkisarjaan. Gefle Dagblad on todennut, että kirja on yhtä lukujuhlaa ja nyt on kyllä pakko heti kärkeen todeta, että näin on. Harvoin tulee näin suurella intensiteetillä luettua dekkaria, joskin enemmänhän tämä edustanee psykologista jännitystä kuin perinteistä dekkaria. Kuitenkin siis juuri sellaista jännitystä, jota rakastan ja kun sen tarjoillaan näinkin pätevästi ja koukuttavasti, niin aikamoinen napakymppihän Carmine Streetin sokeat on. Lukiessa saatoin vain ihmetellä, miksi en ole aikaisemmin lukenut Nesseriä. Omassa hyllyssä minulla on Barbarotti-sarjan viides osa odottamassa, mutta pitänee varmaan aloittaa kyseinen sarja ihan alusta ja etsiä jostain käsiini sen ensimmäinen osa.

Nesser kirjoittaa niin sujuvasti ja väittäisin, että Aleksi Milonoffin suomennoskin on erityisen taitava, koska lukiessa ei tule mieleen yhtään moitteen sanaa. Henkilöhahmot ovat kiinnostavia ja tarina joka heidän ympärilleen rakentuu, kutkuttavan labyrinttimainen. Pidin todella paljon! Carmine Streetillä ovat viihtyneet myös Leena, Krista sekä Takkutukka. Hitsi vieköön, on kyllä luettava pian lisää Nesseriä!

Maailma on kummallinen ja mielivaltainen paikka, ajattelen. Se ei kerta kaikkiaan pysy kasassa, vaikka me kuinka haluaisimme ajatella niin.

sunnuntai 26. kesäkuuta 2016

Kyung-sook Shin: Pidä huolta äidistä

Kyung-sook Shin: Pidä huolta äidistä
Kustantaja: into 2015
Alkuteos: Ommarul putakhae 2008
Suomentanut: Taru Salminen
Sivuja: 320

Kuinka pitkälle muistot tietystä ihmisestä ulottuvat? Muistot äidistä?
Unohtuneita muistoja ajalta, jolloin äiti oli vielä vierelläsi, pulpahtelee kaikkialla mieleesi. Siksi et ole pystynyt keskittymään yhteenkään ajatukseen minuuttia kauempaa sen jälkeen, kun kuulit äidin kadonneen. Muistot tuovat mukanaan myös katumuksen.

Kyung-sook Shinin Pidä huolta äidistä on ensimmäinen suomennettu eteläkorealainen romaani. Kirjan luettuani huomaan ihmetteleväni, miksi niin, ja kaipaavani lisää vastaavanlaista luettavaa. Shin kirjoittaa niin kiehtovasti vahvaa tarinaa sekä eteläkorealaisen naisen roolista perheessä että moninaisista perhesuhteista ylipäätään. Melkein 70-vuotias viiden lapsen äiti katoaa ruuhkaisella Soulin metroasemalla ja jättää niin puolisonsa kuin viisi aikuista lastaan ymmälleen. Miten äiti, jolla aina ennen oli ollut kaikki langat käsissä vuosikymmenet, voi yhtäkkiä kadota kuin tuhka tuuleen? Ja mitä ovat puheet joita he äitiä etsiessään saavat kuulla, että lähistöllä on liikuskellut iäkäs nainen todella huonossa kunnossa? Shin käyttää erikoisempaa ratkaisua tarinan kertomisessa, sillä hän kertoo tarinaa useamman eri henkilön näkökulmasta, usein suoraan kyseistä henkilöä lempeästi puhutellen ja havainnoiden. Tämä tyyli tuo henkilöt jotenkin hyvin lähelle lukijaa, pidin siitä todella paljon. Kadonneen äidin elämä ja kohtalo alkaa pala palalta valjeta lukijalle, voimakkaasti puhutellen, koskettaen.

Kun kuulit ensimmäistä kertaa äidin kadonneen, kysyit vihaisena, miten on mahdollista että yksikään niin monesta perheenjäsenestä ei ollut mennyt äitiä asemalle vastaan. " Missä itse olit? " Minä? Suljit suusi. Olithan kuullut äidin katoamisesta vasta kun siitä oli kulunut neljä päivää. Syyttelitte toinen toisianne äidin katoamisesta ja pahoititte mielenne.

Perheen äidistä pikkuhiljaa rakentuva kuva on väkevä. Monen vuosikymmenen ajan tuo nainen oli kannatellut läheistensä elämää monin tavoin, oman jaksamisenkin ollessa heikkoa. Kukaan ei näyttänyt antavan erityistä kiitosta koskaan hänelle vaan päinvastoin tuntui jopa olettavan sen olevan itsestäänselvää, että hän huolehti kaikesta. Perheen isäkin kulki usein omia polkujaan, mutta palasi aina vaimonsa varmaan hoivaan. Aivan kuin hän olisi ollut näkymätön puurtaja, joka muuttuu näkyväksi vasta kadottuaan. Vasta sitten läheisten silmiin alkaa piirtyä hänen vahvan olemassaolonsa ääriviivat. Shin kuvaa kirjassa myös paljon eteläkorealaista elämäntapaa, kulttuuria juuri äidin loputtoman uurastuksen kautta.

Pidä huolta äidistä on mielestäni hyvin monitasoinen teos. Paljolti lukijan taustoista ja mielentilasta riippuen se herättänee paljonkin ajatuksia niin omasta äitisuhteesta kuin ylipäätään tässä elämässä suoriutumisesta. Kuinka paljon olemme valmiita uhraamaan läheistemme puolesta, milloin ihminen menettää oman minuutensa rajat loputtomasti toisten puolesta uhrautuessaan? Kuinka herkästi sorrumme pitämään tiettyjä ihmissuhteita itsestäänselvyytenä? Viihdyin todella hyvin kirjan parissa. Kirjan erikoinen kerrontatyyli nivoutuu loppupuolella aika täydellisesti yhteen. Olisin viihtynyt kirjan parissa pidempäänkin. Linkitän tähän loppuun p.s rakastan kirjoja- blogin jutun kirjasta, sieltä löytyy lisää linkkejä!

ps: Pidä huolta äidistä!

keskiviikko 22. kesäkuuta 2016

Andrew Michael Hurley: Hylätty ranta

Andrew Michael Hurley: Hylätty ranta
Kustantaja: Wsoy 2016
Alkuteos: The Loney 2014
Suomentanut: Jaakko Kankaanpää
Sivuja: 427

Ajattelin usein, että aikaa oli siellä liikaa. Aikaa oli sairaalloisen paljon. Se kummitteli kaikkialla. Aika ei valunut pois niin kuin olisi pitänyt. Sillä ei ollut paikkaa, minne mennä, ei ollut nykymaailmaa, joka olisi hoputtanut sitä jatkamaan matkaa. Aika kerääntyi sinne kuin musta vesi rannan marskimaalle ja jäi samalla tavalla ummehtumaan.

Palataan ajassa hieman taaksepäin. Siirrytään teini-ikäisen Tonton ja hänen perheensä sekä pienen sekalaisen seurakunnan (kirjaimellisesti) kanssa jumalanhylkäämälle rannalle Loneyhyn Luoteis-Englannissa. Tonton perhe on vahvasti katolilainen ja erityisesti pääsiäisenä perheen äiti, Äikkä haluaa tehdä pienen retriitin Loneyhyn. Äikkä uskoo sitkeästi, että paikallisen kappelin pyhä vesi voisi parantaa Tonton mykän veljen Hannyn. Tonto ja Hanny nauttivat saadessaan kuljeksia omia teitään rannalla ja varsinkin Hanny kiinnostuu Coldbarrown saarella tapahtuvista asioista. Miksi viimeisillään raskaana olevaa tyttöä kuljetetaan saarelle? Suurta ihmettä Hannylle tapahtuvaksi odotellessa seurue saa tuta pienen omituisen kyläyhteisön elon. Kyläyhteisössä nojataan vahvasti vahvoihin uskomuksiin ja riitteihin, ja jotain selittämätöntä siellä tuntuukin tapahtuvan. Vielä pari päivää sitten tyystin sokea nainen onkin yllättäen saanut mystisesti näkönsä takaisin. Ja mitä oikein on tapahtunut heidän majapaikastaan löytyneessä salaisessa huoneessa? Tonton ja Hannyn omat seikkailut johtavatkin veljekset keskelle hirveitä tapahtumia, jotka tulevat jättämään jälkensä monen elämään.

Se johtui paikasta, jossa hän oli.
Mikä siinä oli niin erikoista?
Ja sitten hän ymmärsi.
Hän oli ollut väärässä kaikesta.
Täältä puuttui Jumala. Täällä ei ollut koskaan ollut Jumalaa.

Kun itse kauhun kuningas Stephen King kehuu kirjaa kirjan takakannessa, tulee väistämättä tietynlaiset odotukset kirjalle. Andrew Michael Hurleyn Hylätty ranta palkittiin Britanniassa vuonna 2015 vuoden parhaana esikoisromaanina. Hylätyllä rannalla on siis jo lähtökohtaisesti hyvät meriitit. Onneksi ehdin lukea muutaman arvostelun kirjasta ennenkuin aloin lukemaan, sillä tiesin ettei Hylätty ranta olekaan ehkä sellaista kauhua kuin ennakkoon olin odottanut tai voisi jopa sanoa, toivonut. Hurley on luonut kirjaan aika kiehtovan miljöön: pieni omituinen kyläyhteisö yhdistettynä kolkkoon jumalanhylkäämään rantaan. Hurley kirjoittaa oikein sujuvaa proosaa ja luo tunnelmaa vähitellen. Hienovireinen jännite syntyy pinnan alle vasta tarinan edetessä pidemmälle. Aluksi keskiössä tuntuvat olevan enemmän ihmiset, joista tosin kukaan ei noussut minulle erityisen läheiseksi. Hassua kyllä, eniten minua kiehtoi juuri kolkko ja arvaamaton Loney ympäristöineen ja Coldbarrow. Hurley kirjoittaa sen verran koukuttavasti, että vaikka tapahtumat tuntuvat etenevän aika verkkaalleen, haluaa tarinaa lukea koko ajan lisää ja lisää. Pidin Hylätystä rannasta, vaikka se ei ihan tarjonnut niitä elementtejä joita siltä alunperin odotin; goottilaista kauhua. Paikoin kirjassa tunnelma kyllä hyvin tavoittelee tuota piirrettä ja lukija saa jännittääkin. Kirjan keskiössä on vahvasti uskonnollisuus, pienen yhteisön omalaatuisuus, vanhat uskomukset. Huomaan vieläkin palaavani Loneyn tunnelmiin, vaikka käänsin viimeiset sivut kirjasta jo useita päiviä sitten. Pidin myös aika paljon siitä piirteestä, ettei Hurley anna liian herkästi valmiita vastauksia vaan jättää tulkinnanvapautta paljon lukijalle. Hylätty ranta onkin oikein kelpo esikoisteos ja haluaisin kyllä lukea häneltä lisää jatkossakin. Tämä olisi muuten oikein herkullinen kirja kirjalliseen keskusteluun. Minua ainakin jäi mietityttämään muutama asia, että mitä oikein tapahtui.

Hylätty ranta on ollutkin jo kivasti blogeissa esillä, tässä linkki esimerkiksi Ullan luetut kirjat- blogiin, jossa Ullan jutun lopusta löytyy lisää linkkejä. Hauska pieni piirre kirjassa on muuten se, että se ilmestyy sekä valkoisilla että mustilla kansilla.

tiistai 21. kesäkuuta 2016

Marko Hautala: Kuiskaava tyttö

Marko Hautala: Kuiskaava tyttö
Kustantaja: Tammi 2016
Sivuja: 255
Ennakkokappale

Kerroin että tunnen joskus hengityksen korvalehdelläni. Se ei ole mikään tavallinen hengitys. Ääni ei koskaan pidä taukoja, se ei koskaan hengitä sisäänpäin, pelkästään ulospäin. Sillä ei ole mitään tekemistä sydämen tai unien kanssa. Vaikka ääni on tytön, sen takana on ehkä jotakin vanhempaa ja kylmempää. Taustakohinaa. Maan puhetta. Taivaan puhetta. Tähtien puhetta. Tähtityttö.

Ilokseni postilaatikkooni kolahti ennakkokappale Marko Hautalan Kuiskaavasta tytöstä. Olen lukenut Hautalalta aikaisemmin neljä romaania ja pitänyt niistä jokaisesta todella paljon. Siksi jätinkin muut kirjat huomiotta toviksi ja hyppäsin pikimmiten Kuiskaavan tytön pariin. Jälleen kerran ollaan todella jännittävän, kammottavan äärellä. Psykoterapeutti Antonin kollega Mäkilä on tapettu raa'asti heidän työpaikallaan Säteessä ja Mäkilä on jättänyt Antonille viestin sekä punaisen kansion. Punainen kansio pitää sisällään nuoren naisen, Iida Hallaston potilaskertomuksen. Anton ei ole kuullut vuosiin tyttärestään Iidasta mitään, ja nyt hänen käsissään on todella pelottavaa ja omituista tietoa juuri Iidasta. Miten Mäkilä, joka oli työskennellyt Säteessä ennen kuolemaansa vain vähän aikaa, saattoi tietää Antonin yhteyden Iidaan? Mutta ennen kaikkea mitä Iidalle oikein oli tapahtunut, että hän oli päätynyt Mäkilän asiakkaaksi aikanaan ja missä Iida oli nyt? Potilaskertomuksen lukeminen herätti suuren levottomuuden Antonissa. Oliko Iida kuullut ääniä, kuiskausta korvan juuressa? Anton sukeltaa syvemmälle pimeään saadakseen selville tyttärensä kohtalon ja huomaa, että Iida ei ole ollut ainoa hyvin poikkeuksellisine oireineen. Mistä oikein on kysymys?

Surullinen ajatus: ehkä minä pysähdyin pahaa aavistamatta yhden ainoan kerran kuuntelemaan. Muuta ei vaadittu. Kun Tähtityttöä alkaa kuunnella, taajuutta ei enää voi säätää uudelleen. 

Olen aikaisemminkin todennut, että Hautala hallitsee kauhun elementit hyvin. Erityisesti Käärinliinat sekä Kuokkamummo pistivät pelkäämään ja vilkuilemaan olan yli. Jostain syystä Kuiskaava tyttö osuikin nyt niin tanakkaa johonkin omien pelkojen ytimeen, että jotta ristus että pelotti lukiessa. Ja silti piti saada koko ajan lisää ja lisää. Tässä on nyt se taitavan kirjailijan merkki, että voi kirjoittaa yliluonnollisesta aiheesta niin uskottavasti, ettei lukijana tule kyseenalaistettua mitään vaan kaikki  uppoaa kuin kuuma veitsi voihin. Kauhukirjallisuus on minusta yksi niistä genreistä, joissa herkästi lukijana alan järkeistämään, kyseenalaistamaan ja tarina tuntuu jotenkin falskilta. Hautalan kirjoissa ei ole tätä ongelmaa. Siksi olenkin verrannut jo aikaisemmin Hautalaa Kingin kykyyn tuottaa uskottavaa kauhukirjallisuutta. Jos Stephen King on edelleenkin minulle ykkönen ulkomaisten kirjailijoiden joukosta kauhun genressä, niin kyllä taitaa olla Hautala vienyt sen tittelin kotimaisella saralla.

Kuiskaava tyttö ei siis todellakaan ole herkimmille lukijoille, kuten varmaan on jo käynyt selväksi. Mutta kaikille kauhun ystäville suosittelen hyytävän kylmästi, ei kun lämpimästi. Kuiskaava tyttö oli lukukokemuksena ihanan kamalan kauhean jännittävä. Se sai sydämen hakkaamaan lujaa ja jopa jättämään kirjan keskellä yötä kesken, koska alkoi pelottaa niin paljon. Ai että! Herkullisen pelottava tarina, jonka myötä varmaan vielä pitkään säpsähtelen aina kun kuulen yhtäkkiä jonkun kuiskaavan jotain...

Jolla on korvat,
se kuulkoon.

MATT. 11:15

Onneksi minulla on vielä lukematta Hautalan Torajyvät! Morre olikin muuten lukenut sen juuri ja tykännyt kovasti! Kuiskaavan tytön varsinainen ilmestymispäivä on muuten 17.8, eli vielä tovin joudutte odottelemaan, mutta hyvää kannattaa odottaa!

tiistai 14. kesäkuuta 2016

Markku Pääskynen: Enkelten kirja

Markku Pääskynen: Enkelten kirja
Kustantaja: Tammi 2010
Sivuja: 192

Näin aika kuluu. Viikot, kuukaudet ja vuodet ovat kuluneet. Syötyään he käyvät molemmat mielipuuhiinsa. Tämä on päivän paras hetki. Tai miksi Tuomas on sitä mieltä että juuri tämä on paras, eivätkö kaikki hetket ole parhaita, se kun katsoo tyttöä piirtämässä, leikkaamassa ja pursottamassa hileliimaa paperille?

Niin sen piti mennä nyt ja tulevaisuudessakin. Tuomas on yksinhuoltajaisä seitsemänvuotiaalle Aino-tytölle, tytölle joka menee yksin ulos ja leikkii kerrostalon takapihalla. Tytölle, jonka rakkain lelu on venäläinen kanarääkki. Niin sen piti mennä. Äidistä ei enää kysellä, ei Aino eikä muut. Tuomaksen ja Ainon arki soljuu eteenpäin omalla painollaan, kunnes sitten tapahtuu jotain. Ensin syttyvät lastenhuoneen verhot palamaan ja sitten...sitten Aino on musta ajatus. Ajatus, jota ei voi nyt ajatella, ei vielä. Tuomas ajelehtii vailla päämäärää epätoivon ja avuttomuuden syövereissä eikä mikään ole varmaa tai selvää. Tuomaksen vanha ystävä Okko näkee Tuomaksen hädän ja päättää pelastaa ystävänsä, pitää hänet elävien puolella. Mutta Missä on Aino, tyttö joka meni yksin ulos ja leikki kerrostalon pihalla, missä hän on? Miksi kukaan ei kysy hänestäkään enää?

Voit olla ihminen


vaikket näkisi, voisit sokeanakin olla ihminen. Mutta jos kukaan ei näe sinua, et ole mitään.


Luin vuosia sitten, ennen blogiaikaani, Markku Pääskysen Vihan päivän ja vaikutuin siitä todella voimakkaasti. Pääskynen on kirjoittanut useita romaaneja, mutta jostain syystä huomaan lukeneeni vasta nyt häneltä toisen romaanin, Enkelten kirjan. Kirjan tematiikka on väkevää, ollaan elämän ja kuoleman äärellä. Kirjan juonta ja sisältöä on kieltämättä aika haasteellinen avata kovin paljon enempää ilman että tulee paljastaneeksi siitä olennaisia asioita. Pääskynen kirjoittaa vahvalla lyyrisellä otteella ja kerronnan tyyli suorastaan imaisee lukijan Tuomaksen mielen sisälle, osaksi levotonta tajunnanvirtaa. Välillä kaikkitietävä kertojaääni ikäänkuin etäännyttää hetkeksi tarkastelemaan Tuomasta ulkopuolelta. Lukijana luulet tietäväsi eräitä asioita, mutta saat huomata, ettet ehkä tiedäkään. Ettei mikään ole selvää ennen kuin viimeinenkin sivu on käännetty, ja onko vielä sittenkään? Pääskynen punoo tarinaa taidokkaasti ja saa mahdutettua vajaaseen pariinsataan sivuun hurjan paljon merkitystä, ajatusta. Enkelten kirja on väkevä tarina ihmisistä kuilun reunalla, ja toivon kajastuksesta sen laitamilla. Tämä on kirja enkeleille, tämä on kirja eläville.

sunnuntai 12. kesäkuuta 2016

Sara Stridsberg: Niin raskas on rakkaus

Sara Stridsberg: Niin raskas on rakkaus
Kustantaja: Tammi 2016
Alkuteos: Beckomberga. Ode till min familj
Suomentanut: Outi Menna
Sivuja: 365

Ja jonain kauniina päivänä sitä kysyy itseltään: 
oliko tämä todella uudistus, vai erehdyinkö sittenkin?

13-vuotias Jackie solahtaa päivisin osaksi Beckombergan vanhan mielisairaalan arkea hänen isänsä Jimin joutuessa sen potilaaksi. Jackie matkustaa uskollisesti linja-autolla katsomaan isäänsä ja tutustuu samalla sairaalan moneen muuhunkin asukkaaseen. Alkoholisoitunut Jim ei halua elää, mutta kuoleminenkaan ei tunnu olevan niin yksinkertaista kuin hän toivoisi. Beckombergasta tulee Jackielle kuin toinen koti, koti jossa hän voi olla juuri sellainen kuin haluaa, vailla toisten vaatimuksia tai odotuksia. Suhde isään on läheinen, mutta ailahtelevainen Jim ei ole aina halukas vastaanottamaan tytärtään. Jackie ei luovuta isänsä suhteen, vaikka ymmärtää, ettei voi pitää Jimiä väkisin elossakaan. Hän tutustuu Beckombergassa ihanaan Sabinaan, joka kuitenkin huokuu jotain pohjattoman syvää surua. Beckombergassa on myös Paul, joka opettaa Jackielle, ettei edes tai varsinkaan rakkaus ole yksiselitteistä.

Beckombergan lääkäri Edward kuljettaa välillä öisin salaa Jimiä ja muutamaa muuta valittua kaupunkiin juhliin, joissa meno yltyy usein liiankin hurjaksi. Edward käy varsinkin Jimin kanssa pitkiä keskusteluja elämästä ja kuolemasta, eikä raja potilaan ja lääkärin välillä tunnu aina niin selkeältä. Beckomberga on kuin omanlaisensa unimaailma, toinen todellisuus, joka kietoo sisällään olijat yhtä aikaa lohdulliseen mutta tiukkaan syleilyynsä. Jimin taistellessa omia demoneitaan vastaan Jackie varttuu nuoreksi naiseksi, joka tietää, että jos siivet kasvavat liian isoiksi, ei pysty enää lentämään.

Sara Stridsberg omistaa romaanin kaikille, joiden matka on kulkenut Beckombergan sairaalan puiston ohi vuosina 1932-1995. Vaikka romaani on kaunokirjallinen, on se jossain määrin myös omaelämäkerrallinen.Strindbergin oma isä oli aikanaan todellisen Beckombergan potilas. Lukija voikin siis vain arvailla, kuinka vahvasti romaanin tapahtumat nojaavat todellisiin tapahtumiin. Niin raskas on rakkaus on mielestäni hyvin voimakkaasti yhteiskunnallinen ja ajankohtainen romaani. Mielenterveyshoidossa supistetaan resursseja koko ajan ja moni apua tarvitseva jää sitä jopa kokonaan vaille. Osastoja ja laitoksia suljetaan ja yhä useampi laitoshoitoakin tarvitseva joutuu avohoitoon. Vaikka Stridsbergin kirjassa luoma Beckombergan todellisuus ei aina kovin järkevältä tai uskottavalta tunnukaan, keskiöön kuitenkin nousee psyykkisesti huonosti voivan ihmisen todellisuus ja avuntarve, niin ennen kuin nytkin. Vahvan kantaaottavuutensa lisäksi romaani on myös kaunis kertomus isän ja tyttären erityisesti suhteesta sekä nuoren tytön kasvamisesta kohti riittävää eheyttä selvitäkseen elämässä. Mielestäni kirjan käännösnimi on todella oivaltava ja hyvin kirjan tematiikkaa kuvaava. Beckombergassa varsinkin rakkaus näyttäytyy monissa muodoissaan, rumankauniinakin. Jackien silmin erityisesti lukija pääsee näkemään rakkauden monet kasvot. Stridsbergin kirjoittaa kipeästäkin aiheesta jotenkin niin kovin kauniisti, lohdullisesti ja ymmärtävästi. Niin raskas on rakkaus on kuin kesäinen poutapilvi, joka lipuu sinisellä taivaalla sinun maatessasi ruohikolla, katse taivaaseen suunnattuna. Siinä on juuri sopivassa suhteessa hulluutta ja viisautta, rakkautta ja surua. Se maistuu elämälle niin vahvasti, että vielä pitkään viimeisen sivun käännettyäkin palaat mielessäsi Beckombergaan. Olen lukenut selvästi ainakin tähän mennessä tämän vuoden vahvimman käännöskirjan.

" Lone, näetkö yksinäisen tähden tuon puun yläpuolella? "
"Näen."
" Kun se putoaa, kaikki on ohi."

Stridsbergin romaanin ovat lukeneet myös ainakin Katja, Krista, Leena ja Omppu!