lauantai 31. tammikuuta 2015

Jojo Moyes: Kerro minulle jotain hyvää

Jojo Moyes: Kerro minulle jotain hyvää
Kustantaja: Gummerus 2015
Alkuteos: Me Before You (2012)
Suomentanut: Heli Naski
Sivuja: 476

Kun singahtaa tahtomattaan kokonaan uuteen elämään - tai ainakin joutuu sekaantumaan niin läheisesti toisen elämään, että tuntee seuraavansa sitä nenä ikkunassa - se pakottaa ihmisen ennen kaikkea pohtimaan käsitystään omasta itsestään. Tai sitä, millaisena muut näkevät hänet.

Englantilaisella Louisalla, Loulla, on kaikki periaatteessa hyvin; mukava työ kahvilassa, monivuotinen parisuhde Patrickin kanssa ja lämpimät välin perheeseensä. Kun Loun työ kahvilassa yhtäkkiä loppuu, suistuu Loun tuttu ja turvallinen arki tyystin uusille raiteille. Uusia töitä ei niin vain kurkikaan jokaisen nurkan takana ja koska Lou kokee myös vastuuta auttaa taloudellisesti tiukilla olevia vanhempiaan joiden luona hän toistaiseksi asuu, joutuu hän hankalaan tilanteeseen. Jotain työtä on pakko ottaa vastaan, vaikka se ei kiinnostaisi lainkaan. Sattumien kautta hän päätyy avustajaksi neliraajahalvaantuneelle Willille eikä alku lupaa hyvää. Muutama vuosi sitten vielä Will eli menestyksekästä ja vauhdikasta elämää josta ei haasteita puuttunut. Onnettomuuden halvaannuttama Will on enää vain kaukainen muisto menneestä ja tilalla on niin elämälle kuin ihmisille vihainen ihmisraunio. Loun ja Willin kemiat eivät kohtaa vaan suorastaan törmäävät ukkosmyrskyn lailla. Will sanoo mitä sylki suuhun tuo eikä Lou ole tottunut olemaan sellaisen käytöksen kohteena ja on raivoissaan. Korkea palkka pitää hänet väkisin kiinni työssä, vaikka todellisuudessa hän haluaisi painua Willistä niin kauas kuin mahdollista. Lou ei ole kuitenkaan tottunut antamaan periksi ja sen saa myös Will lopulta kokea. Kaksi niin eri lähtökohdista olevaa ihmistä joutuu lopulta kysymään itseltään, millä todella on merkitystä tässä elämässä.

Kun Gummerukselta tupsahti postiluukusta ylläripostia Jojo Moyesin tuoreimman käännöksen ja teemaan sopivien nenäliinojen kera, hihkaisin innosta. Olin kyllä noteerannut viime vuonna Moyesin Ole niin kiltti, älä rakasta häntä -teoksen, mutta jotenkin sitten lopulta kuitenkin jättänyt tarttumatta siihen. Olen aikaisemminkin sanonut, että nykyään olen aika valikoiva selkeästi viihteellisen kirjallisuuden suhteen enkä lue enää sellaista niin usein. Nyt kuitenkin viimeisen puolen vuoden aikana olen huomannut lukeneeni jo useamman viihteellisen kirjan ja nauttinut aika tavalla. Esimerkiksi ihana Kate Mortonin Hylätty puutarha sekä Eppu Nuotion Mutta minä rakastan sinua olivat erittäin ihania lukukokemuksia. Ehkä niissä on se jippo, että ne eivät ole olleet mikään ns. vain kepeää viihdettä vaan monisärmäistä, tunteita ja ajatuksia herättävää tarinankerrontaa ja se jos mikä saa koukkuuntumaan kirjaan. Ei viihde oli siis mikään kirosana minulle lukijana, mutta tietynlaisen viihdekirjallisuuden koen jo itselleni vähän liian kevyeksi sisällöltään. Moyesin kirja osui jotenkin täydelliseen saumaan minulle. Jo kirjan ensisivuilta lähtien Moyesin tyyli imaisi minut mukaansa ja totesin ystävällenikin, että tässä on kirja jota on pakko lukea ruokaakin laittaessa kirja toisessa kädessä. Moyes kirjoittaa äärimmäisen sujuvasti ja henkilöhahmot ovat niin aidon ja kiinnostavan tuntuisia, että heihin kiintyy pian. Nauroin, eläydyin, jännitin ja myös kyynelehdin tämän parissa, eli kyllä, nessut tulivat tarpeeseen. Täytynee tutustua Moyesin aikaisempaan käännökseen. Onko kenelläkään kokemuksia siitä?

sunnuntai 25. tammikuuta 2015

Lauren Beukes: Säkenöivät tytöt

Lauren Beukes: Säkenöivät tytöt
Kustantaja: Schildts & Söderströms 2013
Alkuteos: The Shining Girls
Suomentanut: Virpi Vainikainen
Sivuja: 361

Ovi avautuu pimeyteen, ja pitkän kammottavan hetken ajan hän seisoo paikallaan mahdollisuuksien halvauttamana. Sitten hän kumartuu lautojen alta, taiteilee kainalosauvansa hankalasti oviaukosta ja astuu Taloon.

Jossain Chigagon laitamilla sijaitsee Talo, johon astuessaan Harper Curtis ei voi kuvitellakaan, millaiset seuraukset siitä on oleva hänen elämään. Harper Curtis on kylmähermoinen murhaaja, joka kokee tehtäväkseen metsästää ainutlaatuisia, säkenöiviä tyttöjä uhreikseen. Harper ei vain tyydy tappamaan tyttöjä, vaan hän tekee sen järkyttävin tavoin, äärimmäisen brutaalisti.

Kirby Mazrachi on puolestaan tyttö, joka säkenöi. Kirby kohtaa Harperin ensimmäisen kerran jo kesällä -74, mutta se merkittävin kohtaaminen tapahtuu vasta viisitoista vuotta myöhemmin, kun Harper melkein onnistuu tappamaan Kirbyn. Kirby toipuu järkyttävästä kohtaamisestaan Harperin kanssa fyysisesti pikku hiljaa. Vuosien päästä Kirby on valmis selvittämään, kuka hänet oikein yritti murhata. Totuus on kuitenkin jotain tyystin muuta, mitä Kirby on saattanut edes kuvitella. Samaan aikaan, ja sitä ennenkin, käy toisaalla tiuhaan Talon ovi ja jälleen yksi Säkenöivistä kohtaa elämänsä lopun...

Hän haluaisi kokeilla, millaista olisi tappaa ne ensin ja etsiä ne sitten sitä ennen, kun ne eivät tiedä tulevasta mitään. Voisi keskustella kohteliaasti niiden kanssa kun ne ovat nuorempia ja suloisempia, viritellä sitä, minkä on jo tehnyt, samalla kun niiden kuolemien kuvat pyörivät hänen päässään. Käänteinen metsästys lisäisi mielenkiintoa.

Säkenöivissä tytöissä on kieltämättä aika kiehtovat psykologisen jännärin ainekset kasassa: ripaus yliluonnollista, aikamatkustamista ja sarjamurhaaja. Beukes on luonut tarinalleen erikoisen kehyksen; brutaalin sarjamurhaajan, joiden silmissä vain tietyt tytöt säkenöivät ja siten ansaitsevat kohtalonsa. Sattumankaupalla Harper saa käsiinsä avaimen Taloon, joka mahdollistaa melkeinpä liiankin hyvin murhaajan liikkumisen ajasta toiseen suunnitellusti. Kun Harper tajuaa, ettei yksi hänen uhreistaan kuollutkaan, alkaa ajojahti läpi ajan. Harperin ajassa hyppely tekee lukemisesta kuitenkin paikoin vähän työlästä. Niin paljon uusia ihmisiä ja tilanteita, eri ajoissa, että jotenkin ainakin minun keskittymiskyky meinasi herpaantua välillä ihan kunnolla. Toisaalta koin kirjan hyvin voimakkaasti elokuvallisena koko lukemisen ajan. Ei liene ihme, että tästä taitaa ollakin jo tekeillä elokuva.

Beukes kuvaa Harperin tekemiä murhia välillä mielestäni vähän liiankin yksityiskohtaisesti ja raa'asti. Tehokeino toki sekin, enkä sinällään ole itse mikää herkkä lukija niiden suhteen, mutta tässä kirjassa jostain syystä ne pomppasivat vähän liikaa silmille. Suolenpätkät sun muut. Kokonaisuudessaan ihan toimiva tarina, vaikkei lukukokemuksena noussut mitenkään kovin erityiseksi. Ehkä juuri elokuvana toimisi paremmin ja se tietty pirstalemaisuus ei korostuisi niin paljon kuin lukiessa minulla nyt kävi. Pidin siitä, ettei Beukes antanut mitään suoria vastauksia esimerkiksi Harperin pahuuteen tai yrittänyt jotenkin liikaa selittää sitä. Tiettyjä asioita jäi auki, ja lukija saakin itse rakentaa mielessään niihin vastauksia. Jos aikamatkustaminen kiinnostaa nimenomaan dekkaritarinan näyttämönä, kyllä tähän kannattaa tutustua!

Eikä aika odota ketään. Paitsi joitakin.

torstai 22. tammikuuta 2015

Eppu Nuotio: Mutta minä rakastan sinua

Eppu Nuotio: Mutta minä rakastan sinua
Kustantaja: Otava 2015
Sivuja: 283 (ennakkokappale)

Ennustettiin, että kesästä tulisi sateinen, mutta sitä ei monikaan tänään usko. Aurinko pelastaa heidän haaveensa ja tekee heistä parempia ihmisiä. Mutta voiko sitäkään ennustaa, ketkä tässä maailmassa rakastuvat toisiinsa?

Viisikymppisellä Karin Kiurukorvella on takanaan avioero pitkästä liitosta, eikä uusi rakkaus kuulu hänen lähitulevaisuuden suunnitelmiin. Toisaalla kipuilee myöskin keski-ikäinen Lauri Eriksson, insinööri jolla on omat haavansa rakkaudesta. Vastoin kaikkia odotuksia, nuo kaksi elämän riepomaa sielua kohtaavat eräänä pakkaspäivänä asuntonäytössä, jonne Karin on päätynyt sattumalta. Elämän arpapeli heittää heille nopillaan täydet kuutoset, mutta sekä Karin että Lauri ovat ensin hämmentyneitä kohtaamisessa kokemistaan tunteista. Kummallakin on omat kompastuskivensä ihmissuhteiden saralla ja varsinkin Karin kaipaisi vain kävelyseuraa. Samaan aikaan kuviota hämmentämässä on Laurin nuori työkaveri Kaari, joka on rakastanut Lauria salaa jo kauan. Kaari on aivan varma, että hänen ja Laurin tarina on tähtiin kirjoitettu, mutta kun hänen mielestään oikea harmpaavarpunen, lyijykynänpätkä, viekin Laurin huomion, ei mikään ole enää varmaa.

Rakkaus saa ihmisen kuvittelemaan kaikenlaista, se suistaa mielen kaivoskärryt raiteilta, ja kohta ne laskettelevat ilman jarruja suoraan maan alla aukeavaan pimeyteen.

Ei ole helppoa rakastaa, sen saavat tuta aika moni henkilö tässä kirjassa. Niin parisuhteessa kuin vaikka äiti ja tytär-suhteessa elävät. Oma roolinsa on myös e-puolisolla, jonka kanssa kuitenkin on tullut vietettyä koko aikuisikä ja tehtyä lapsikin. Ihmissuhteet venyvät ja paukkuvat, välillä jopa tragikoomisiin sfääreihin. Karin ja Lauri ovat tietyllä tavalla elämässään tylsistyneitä ihmisiä, jotka kaipaavat jotain, mutta eivät toisaalta tiedä kykenevätkö siihen tai haluavatko. Mistä voi edes varmaksi tietää, mitä haluaa? Minua jotenkin viehätti suuresti Karinin ja Laurin tavallisuus. Joskus todellakin vain riittää se, että on joku, jonka kanssa lähteä pitkälle kävelylenkille. Päällisin puolin Mutta minä rakastan sinua on suloisen hupsu kuvaus rakastamisen vaikeudesta aikuisena. Pinnan alla piilee kuitenkin useampi vakavempikin teema, esimerkiksi naisen suhde omaan seksuaalisuuteen. Ehkä kun kaikki ylimääräinen riisutaan, tullaan sen kysymyksen äärelle, riitänkö minä tällaisena kuin olen, vikoinenikin?

Nuotio käsittelee rakastamisen vaikeutta ja toisaalta ihanuutta lempeästi kuin nupullaan olevaa kevätkukkasta. Olen lukenut Nuotiolta niin Pii Marin-dekkarisarjan kuin muutaman aikaisemman romaaninkin ja tykästynyt hänen tapaansa kirjoittaa.Tämä uusin tarjosi taas hiemen erilaista puolta ja viehätyinkin siitä aika lailla. Ehdottomastihan tämä on viihteellinen tarina, mutta sellaisella puhuttelevalla otteella, että liikuttaa paikoin jotain syvemmälläkin lukijan sydämessä. Toisaalta tietty arkinen kotoisuus varsinkin Karinin rutiineissa ja elämässä tuntuivat lohdullisilta.

Tee auttaa aina. Sellaisille sisältä vapiseville ihmisille kuin minä tee on parasta lääkettä. Ei ole ongelmaa, joka ei ratkea hyvin haudutetun teen avulla.

Mutta minä rakastan sinua oli suloisen kirpeä tarina siitä, miten rakkaus voi yllättää aikuisellakin iällä, vastoin kaikkia odotuksia. Kirja sai minut huokailemaan ihastuksesta kuin nuorena tyttönä konsanaan, samaan aikaan kun se ravistelee aikuisen naisen sydäntä pohdiskelevalla realistisuudellaan. Ei ole helppoa rakastaa, mutta se todellakin on sen väärti. Nuotio onnistuu tuoreessa romaanissaan herättelemään monia tunteita aina ihastumisen herkästä värinästä sydämessä eletyn elämän tuoman painolastin painoon harteilla. Suosittelen nautittavaksi kera höyryävän teen ja muutaman suklaapalasen!

lauantai 17. tammikuuta 2015

Anna-Leena Härkönen: Ihana nähä! ja muita kirjoituksia

Anna-Leena Härkönen: Ihana nähä! ja muita kirjoituksia
Kustantaja: Otava 2015
Sivuja: 173

"Haastava persoona." Lue: Täysin mahdoton, ei tule toimeen kenenkään kanssa.
"Särmikäs." Tunnevammainen piikittelijä. Ihme ettei kukaan ole vielä tappanut.
"Tarkkailija." Ei osallistu mihinkään, ei anna itsestään mitään, ei kanna sosiaalista vastuuta seurustelutilanteissa, teeskentelee mykkää ettei hänen tarvitsisi puhua kenellekään sanaakaan.

Ikisuosikkini ja salaisesti palvomani Anna-Leena Härkösen tuorein kolumnikokoelma Ihana nähä! ja muita kirjoituksia ei kalpene yhtään edellisille Härkösen kokoelmille. Olen aikaisemminkin todennut, että Härkösen kirpeän ironisen ja satiirisen ihana sanan säilä on parhaimmillaan näissä kolumneissa. Toisaalta yksi rakkaimmista hänen teoksistaan on minulle romaani Loppuunkäsitelty. Pidän näistä kolumnien kipakoistakin sävyistä, mutta nautin myös Härkösen romaaniteksteistäkin.

Jotenkin tässä tuoreimmassa teoksessaan Härkönen sanailee osissa kolumneissa lempeämmin ja kertomiensa kokemusten ja muistojen kautta tulee lähemmäksi kuin aikaisemmissa kokoelmateoksissaan. Alussa lainaamani pätkä on kolumnista Toisin sanoen, ja se edustaakin kokoelman nasevinta tekstiä ja saa jälleen kerran tyrskähtelemään. Kyllä, osuu ja uppoaa. Siinä missä Härkönen uskaltaa teksteissään kommentoida rohkeasti ja välillä jopa hieman provosoivastikin ilmiöitä ja ihmisiä, hän ei pelkää heittää itseäänkin mukaan samaan soppaan. Useassa kolumnissa hän paljastaa palan itsestään ja uskaltaa näyttäytyä omien vikojen kanssa. Sillä kaikillahan meillä niitä on, vikoja. Pidinkin erityisesti tästä piirteestä tässä uusimmassa.

Aika moni kolumni herätti minussa paljonkin syvällisempää pohdintaa. Pohdintaa äitiydestä, ystävyydestä ja ylipäätään elämän mielekkyydestä. Tuntuu, että nykymeno on usein niin kovin monimutkaista. Härkösen tekstien läpi paistaa kehoitus yksinkertaistaa sitä ilman huonoa omaatuntoa ja uskaltaa nauttia juuri tästä elämästä ja itsestä tällaisenaan. Että sitä on ihan hyvä näinkin. Ihana nähä! ja muita kirjoituksia on yhtä aikaa elämänmakuinen, tarkkanäköinen ja hallitsematonta hihitystä herättävä kokoelma tarinoita meistä, sinusta ja minusta, kaikista.

Härkösen tekstejä lukiessa kääriytyy hetkeksi sellaiseen ihanaan onnellisuuden viittaan, jonka sisällä kaikki on hetken täydellistä, kuin parhaan ystävän seurassa. Sitten sitä taas jaksaa aimonkin annoksen sitä elämän realismia.


keskiviikko 14. tammikuuta 2015

Gillian Flynn: Paha paikka

Gillian Flynn: Paha paikka
Kustantaja: Wsoy 2014
Alkuteos: Dark Places (2009)
Suomentanut: Maria Lyytinen
Sivuja: 381 ( ennakkokappale)

Täystuho. Taas hän näki mielessään kirveitä, aseita, maahan lyötyjä verisiä ruumiita. Kirkuminen vaihtui inahduksiin ja linnunlauluun. Hän halusi vuodattaa enemmän verta.

25 vuotta sitten pieni Libby Day menetti traagisesti koko perheensä. Libbyn isoveli Ben tuomittiin äidin ja kahden pienemmän sisarensa raa'asta murhasta elinkautiseen. Libby selviytyi kuin ihmeen kaupalla juoksemalla metsään pakoon. Aikuiseksi varttunut Libby elää erakkomaista elämää eikä ole yhteydessä vankilassa edelleen istuvaan veljeensäkään. Libby vihaa itseäänkin eikä halua elää normaalia elämää työtä tehden. Pahasuinen-, ja sisuinen Libby joutuu haastavaan tilanteeseen kun häneen ottaa yhteyttä Kill Club-niminen salaseura, joka janoaa selvittää ratkaisemattomia murhia. Kill Clubin jäsenet ovat vakuuttuneita Benin syyttömyydestä ja uskovat, että Libby on ainoa joka voi selvittää totuuden. Mutta onko Libby todellakin valmis palaamaan lapsuutensa painajaiseen? Eikö Benin syyttömyyden pitäisi olla jo todistettu, miksi repiä auki vanhoja haavoja? Alituisessa rahapulassa elävällä Libbyllä ei kuitenkaan lopulta ole muuta vaihtoehtoa kuin suostua Kill Clubin pyyntöön. Libby ajattelee haastattelevansa vain paria tyyppiä ja tienaavansa sillä kivan summan rahaa, mutta voi kuinka väärässä hän onkaan. Libbyllä on edessä matka menneisyyteen, jossa ei voi enää valita, mitä haluaa tietää ja mitä ei. Onko totuus lopulta se, mikä satuttaa eniten? Oliko Ben todella sekaantunut lapsiin ja jopa saatananpalvontaan, kuten uskottiin ja mikä rooli heidän kadonneella isällä oli kaikessa?

Vajaa pari vuotta sitten luin Gillian Flynnin Kiltin tytön ja vaikutuin siitä vielä silloin antamieni viiden pisteen verran. Sen verran ovela ja hyytävä psykologinen trilleri Kiltti tyttö kokonaisuudessaan oli. Flynnin Paha paikka alkaa raflaavammin, onhan nyt näyttämönä raaka perhesurma. Tapahtumia käydään läpi pääsääntöisesti Libbyn nykyhetkessä sekä takaumina Benin ja kuolleen Patty-äidin kautta. Näin lukija on koko ajan askeleen edellä Libbyä tuon traagisen vuorokauden tapahtumista. Takaumia lukiessa lukija tuntee pahan painon jo harteillaan, vaikkei tiedä, mihin se lopulta viekään. Aikuinen Libby ei vielä muista miten hän pienenä ennen tragediaa aavisti pahan. Aavisti sen tulon, vaikkei tiennyt miten.

Libby istui takapenkillä hiljaa, meni sykkyrälle, veti polvet leuan alle.
" Sattuuko nyt jotain pahaa? " Libby lopulta kysyy.

" Ei, rakas."
" Tuntuu siltä, että jotain pahaa sattuu."


Flynn tuntuu olevan aikamoinen mestari psykologisen jännityksen suhteen. Hän kieputtaa tarinaa ja juonta siinä määrin, että kun lukija tempautuu mukaan, ei ulospääsyä ole heti. Niin ärsyttävä kuin Libby kaikessa karheudessaan aluksi onkin, häneen alkaa väkisin vähän kiintyä ja ymmärtää. Ymmärryksen myötä nousee huoli, minkä totuuden eteen Libby vielä joutuukaan perheensä tragediaa selvittäessään. Lukija elää ja hengittää Libbyn rinnalla, viimeiseen saakka. Hengästyttävää, karmivaa, koukuttavaa ja ah niin ihanan ovelaa! Kiltin tytön perusteella osasin jo olettaa jotain tvistiä tähänkin tarinaan ja siksi loppukäänteet eivät olleet niin isoja yllätyksiä kuin kiltissä tytössä. Siltikin kokonaisuutena ehdoton herkkupala karmaisevan psykologisen jännityksen ystävälle! Lisää Flynniä käännöksenä, kiitos!

Lapsi on minun
vaan ei oikeastaan
koska Saatana punoo synkkää juontaan
Surmaa äiti ja sen lapsi
Sit etsi heitä lisää
ja tapa nekin kaksi

Nyt ollaan pahassa paikassa, todella pahassa paikassa.

sunnuntai 4. tammikuuta 2015

H.P. Lovecraft: Hautakummun salaisuus sekä muita kertomuksia ja kirjoituksia

H.P. Lovecraft: Hautakummun salaisuus sekä muita kertomuksia ja kirjoituksia
Kustantaja: Jalava 2014
Suomentaneet: Matti Rosvall ja Markku Sadelehto
Sivuja: 340

On sangen onneton totuus se, että valtaosa ihmiskunnasta on liialti rajoittunutta henkiseltä näköalaltaan kyetäkseen punnitsemaan maltillisesti ja älyn pohjalta sellaisia erikoislaatuisia ilmiöitä, joita tuntevat aistimillaan vain harvat psykologisesti altiit ja jotka ilmenevät yleisten tuntemuspiirien tuolla puolen.

Kauhukirjallisuuden ystävänä täytyy tunnustaa, että ennen tätä Jalava-kustantamon H.P. Lovecraftin Koottujen teoksien kuudetta ja viimeistä osaa, tiesin suhteellisen vähän tästä kuolemansa jälkeen suureen maineeseen nousseesta kirjailijasta. Pienkustantamo Jalava on ottanut selvästi sydämenasiakseen kääntää Lovecractin novelleja ja kirjoituksia suomalaisille kauhufaneille kokoelmamuodossa. Kirjan esipuheessa Sadelehto tiivistää kokoelman novelleihin liittyviä taustoja kiinnostavasti. Koska en ole lukenut kokoelman aikaisempia osia, en pysty luonnollisestikaan arvioimaan tätä suhteessa muihin osiin.

Sen verran toki jo tiesinkin, että paljon kauhugenressä käytetyn Cthulhu-myytin loi juuri Lovecraft ja sittemmin muut kauhukirjailijat ovat luoneet jatkoa Cthulhulle. Kokoelman on mielestäni aika kiehtova jo sen puolesta, että kirjoitukset ovat keskenään hyvinkin erilaisia: on novellia, esseetä, pienoisromaania ja lehtiartikkeleita. Toisaalta juuri tämä tekstityylien erilaisuus ainakin minulle toi lukukokemukseen sitä tiettyä pirstaleisuutta, koska osa oli paljon kiinnostavampaa luettavaa kuin osa. Pienoisromaanin mittainen Hautakummun salaisuus on teemoiltaan kiinnostavin, koska siinä uppudutaan juuri Cthulhu-myytin ympärille. Minulle ongelmaksi muodostui kuitenkin tekstillinen rakenne ja välillä uuvuttavan sekavat pitkät lauserakenteet. Tarina kyllä tavoittaa monin paikoin sitä pelottavaa tunnelmaa, jonka merkitystä Lovecraft itsekin korostaa.

Esseet, joissa Lovecraft käsittelee nimenomaan kauhukirjallisuutta ja siitä kirjoittamista, avasivat ainakin minulle paljon käsitystä juuri Lovecraftista itsestään. Oli oikeastaan hieman yllättävää huomata, miten konservatiivinen Lovecraft on ollut ja suorastaan rasistinen ajatusmaailmaltaan. Lehtiartikkeleista välittyy kuva paatoksellisesti, kiihkomielisestä nuoresta miehestä. Kuitenkin, kaikki tämä toki lisää sitä tiettyä kiinnostavuutta kulttimaineeseen päässeen kirjailijan yllä. Itse kirjoittamiseen liittyen Lovecraftin antamat neuvot ovat mielenkiintoisia ja innostaviakin.

Omiksi suosikeiksi kirjassa nousi kuitenkin nimenomaan novellit. Erityisen paljon pidin esimerkiksi Medusan lonkeroista, vaikka olen nettikirjoituksista ymmärtänyt, että moni tosifani pitää kyseisen kaltaisia Lovecraftin tuotoksia huonoimpina. Minä kuitenkin taas haluaisin lukea lisää juuri tuollaista Lovecraftia. Novellissa se selittämättömän pelko, kauhu kasvoi koko ajan pikkuhiljaa, niin että lukiessa suorastaan tunsin sydämeni ylimääräiset lyönnit. Tämän kokoelman viimeisen osan lukeminen kyllä herätti minussa halun saada käsiini aikaisemmatkin osat. Vaikka tämä osa näin ns. irrallaan tarjosikin kiinnostavan ja aika monipuolisen lukukokemuksen kauhun ja nimenomaan kauhukirjallisuuden ystäville, luulen että suurimman lukukokemuksen tästä irti saa nimenomaan todellinen Lovecraft-fani.

Kaikki mahdollinen auringon alla kiiri aivojeni lävitse ja kamppailin äänettömän kammion kosteuden turvottaman oven kanssa, mutta kaikista hirveintä oli kammottava tunne, kun uumoilin kohtaavani sen takana kauheiden pelkojeni toteutuneen mitä pahimmalla tavalla. Minuun iski ajatus, että olin kaiken aikaa tiennyt nimettömien kauhujen kerääntymisestä ympärillemme, että jotakin perustavanlaatuista ja täydellisen hirmuista oli tullut kattoni alle, sellaista, josta voi seurauksena olla ainoastaan verinen murhenäytelmä.