torstai 31. maaliskuuta 2011

Maaliskuun luetut


Kuva: Oma, "Valo"

Maaliskuu on ollut erityisen lukuisa kuukausi. Vaikka blogini välilehdestä "2011 luetut" löytyykin kuukausittain lukemani kirjat, päätin joka kuun lopussa tehdä silti tähän oman postauksen luetuista kirjoista, ja saatan nostaa muutaman parhaimman kirjan erikseen esille. Tässä kuussa olen siis lukenut:

Tess Gerritsen: Jääkylmä
Roy Jacobsen: Ihmelapset
Jenny Erpenbeck: Vanhan lapsen tarina
Elif Shafak: Rakkauden aikakirja
Maija Haavisto: Marian ilmestymiskirja
Muriel Barbery: Kulinaristin kuolema
Raili Mikkanen & Laura Valojärvi: Suomen lasten Linnakirja
Ali Shaw: Tyttö joka muuttui lasiksi
Iida Rauma: Katoamisten kirja
Andrea Maria Schenkel: Bunkkeri
Annamari Marttinen: Veljeni vartija

Nyt kun mietin tämän kuun luettuja, on melkeinpä mahdotona nostaa vain yhtä ylitse muiden. Jääkylmä on parhaimpia pitkiin aikoihin lukemiani jännäreitä. Rakkauden aikakirja puolestaan on niin runsas ja rikas lukukokemus, että sille on vaikea löytää vertauskohdetta. Toisaalta taas Veljeni vartijassa on kirja, joka jokaisen kannattaisi lukea, että näkisi keskiluokkaisen arjen kääntöpuoltakin. Katoamisten kirja puolestaan edustaa harvinaisen vahvaa esikoisteosta, joka ottaa kantaa myös yhteiskuntamme kipupisteisiin. Tyttö joka muuttui lasiksi on proosakirjallisuudessa harvinaisempi tarina sen maagisuuden vuoksi, mikä vetosi minuun syvästi. Suomen lasten Linnakirja taas on niin hieno koko perheen elämys, että melkein voisin luvata syödä hattuni, jos se ei ole aikanaan Junior Finlandia-ehdokkaana. Yhtään huonoa kirjaa en tässä kuussa ole lukenut, jokainen on omalla tavallaan ollut mielekäs lukukokemus.

Lupailin tälle viikolla Mamma Mia- kirja äidille esittelyä, mutta sitten kävi kuten elämässä usein. Eteen tuleekin jotain, joka vie huomion aiotusta ja niinpä seikkailenkin tällä hetkellä helteisessä Avignonissa Ranskassa, jossa teatterifestivaali kokoaa yhteen joukon erilaisia ihmisiä. Olen entistä enemmän tässä viimeisen parin vuoden aikana alkanut kiinnostua niin kirjoista kuin elokuvista, joiden tarina sijoittuu Ranskaan. Ja itse asiassa kolme kaikkien aikojen leffat TOP 10- listallani on kolme sellaista elokuvaakin: Moulin Rouge, Pieni suklaapuoti sekä Amelie. Kirjamessujen myötä tuskin ehdin kirjaa lukea loppuun asti ennen ensi viikon alkua, mutta viikonloppuna kenties pientä tunnelmapostausta kirjamessuilta tuoreeltaan.

keskiviikko 30. maaliskuuta 2011

Annamari Marttinen: Veljeni vartija

(Tammi 2007)

Taru painoi vauvan suloiset kasvot poskeaan vasten.
Minä en päästä tätä koskaan pois, hän ajatteli. En niin kuin sinä. Te. Niin kuin te päästitte.
Ja teen kaiken toisin.

Uuden elämän kasvaessa Tarun mahassa, hän alkaa nähdä unia vaaleatukkaisesta Sakesta, veljestä joka ensin katosi perheeltään huoneensa uumeniin ja lopulta huumeiden maailmaan. Maailmaan, joka muutti isoveljeen hymyilevästä pojasta pelottavaksi, vaaralliseksi narkkariksi. Kahdeksaan vuoteen Taru ei ole halunnut kuulla Sakesta mitään, ei nähdä, ei tietää. Vanhemmat ovat jo vuosikausia vaienneet Sakesta, vaikka hän aika ajoin tulee lapsuudenkotiin vierailulle vaatimuksineen, joihin äiti peloissaan suostuu. Häpeä oman pojan kohtalosta on niin suuri, että hyllystä ei löydy enää kuviakaan hänestä. Kehyksien kuvissa loistaa aina vain  Taru, tuo täyden kympin tyttö, painava näkymäntön suosikin viitta harteillaan.

Taru ei halua, että hänen lapsensa koskaan kokee samaa kohtaloa kuin Sakke. Hän ei halua toistaa niitä mahdollisia virheitä, mitä heidän vanhempansa ehkä tekivät. Hän ei halua mitään niin paljon kuin olla täydellinen äiti lapselleen. Äiti, joka ei koskaan lakkaa hymyilemästä, vastaamasta heti lapsensa tarpeisiin. Kahdeksan vuoden hiljaiselon jälkeen Taru haluaa selvittää, missä Sakke on ja saada vastauksia kysymykseen "miksi". Rakastivatko äiti ja isä heitä yhtä paljon? Miksi he luovuttivat Saken kohdalla niin pian? Miksi hänen piti kantaa täydellisen lapsen taakkaa? Miksi isoveli lopulta katosi kokonaan huumeiden maailmaan? Lapsuudenmuistoissa sukkuloidessaan hän on myös yhä varmempi, että jos joku voi Saken pelastaa, se on hän. Vain hän.

Jos se olisi sanonut sen aikaisemmin, niin se olisi voitu korjata. Olisin mennyt äidin ja isän luo ja sanonut: Älkää katsoko minua koko ajan. Katsokaa Sakkea. Jos ette lakkaa katsomasta koko ajan minua, minä menen piiloon, en tule esille ennen kuin te opitte katsomaan meitä molempia yhtä paljon.

Taru ei halua enää jatkaa vuosia jatkunutta, vanhempien aloittamaa vaikenemisen ketjua. Hän ei aio enää hävetä ja salailla, vaan haluaa huutaa kadulla ohikulkijoillekin, hän on narkomaanin sisko! Kriittisin silmin hän tarkastelee vanhempiaan, jotka ovat suorastaan hautautuneet vanhaan kotitaloon muuttumattomine lastenhuoneineen. Aivan kuin viimeiset pari vuosikymmentä olisivat olleet vain pahaa unta ja eräänä päivänä pihan portista kulkisi taas nuo kaksi vielä silloin viatonta sisarusta koulusta kotiin.


Yhteydenotto veljeen kuitenkin avaa samalla monia vanhoja haavoja Tarun mielessä. Hän tarkastelee myös omaa elämäänsä syvällisemmin ja tuntee riittämättömyyttä. Joinakin hetkinä hän ei mitään niin paljon halua, kuin lähteä hetkeksi pois kotoa, keskeltä täydellisyyttä. Saken näkeminen on yhtä aikaa vapauttavaa ja pelottavaa: siinä hän nyt on, entistä huonommassa kunnossa, eikä mikään ole muuttunut parempaan suuntaan. Takana niin vankilassa lusimiset kuin turhat yritykset päästä huumeista eroon. Saken tulo takaisin hänen elämäänsä on ristiriitaista. Toisaalta Taru kokee suurta tyydytystä ajatellessaan, kuinka hyvä ihminen hän on, kun kaiken sen koetun jälkeen ottaa veljen takaisin elämään. Toisaalta taas häntä ärsyttää, kun mikään ei ole kahdeksassa vuodessa muuttunutkaan ja taustalla on koko ajan pelko siitä, että jos kaikki se jo koettu tuska ja helvetti alkavat uudestaan. Ristiriitojen aallokossa velloessaan kasvaa myös syyllisyys omasta äitiydestä.

Hän vaipui takaisin sohvalle, nousi uudelleen ja kävi kurkkaamassa, nukkuiko Pinja. Nukkui. Ja nukkuvaa lasta katsellessaan Taru päätti, että huomenna. Huomenna mä olen hyvä äiti. Mä hymyilen koko ajan ja istun sun vieressä kun sä teet nuppipalapeliä. Mä laulan sulle, kiikutan, leikin ja loruilen.
Miten mä en pysty olemaan sellainen kuin mä tahtoisin?
Sellainen kuin mä päätin olla, ennen kuin sä edes synnyit?

Taru lähtee mukaan huumeiden vastaiseen vapaaehtoistyöhön valtavalla innolla. Ei riitä, että hän pelastaa veljensä, hän haluaa hävittää huumeet muualtakin. Kokouksissa ja koulutuksissa ravatessaan samalla pientä Pinja-tytärtä täydellisen äidin pyrkimyksissään hoivaten, hän väsyy. Vastauksia kauan vaiettuihin kipeisiin asioihin ei tunnu löytyvän ja lopulta hän huomaa joutuneensa äärimmäisten kysymyksien äärelle: onko hän itse yhtään veljeään parempi?

Marttinen kertoo tarinaa useassammassa ajassa, niin 70-80 luvun taitteessa Tarun ja Saken lapsuusmuistojen myötä kuin nykyhetkessä Tarun tullessa äidiksi. Tarina ei kuitenkaan ole mikään aikalaiskertomus, vaikka kuvaakin paljon keskiluokkaisen perheen sisäistä helvettiä muutama vuosikymmen taaksepäin. Suomeen 70-luvulla rantutunut huumeaalto oli pitkään tabu monen mielissä, kun se nykyään on Suomessakin valitettava tosi asia, johon edelleen koitetaan uutterasti puuttua erilaisin toimenpitein niin viranomais- kuin vapaaehtoistahojen puolesta. Marttisen oma veli kuoli lopulta huumeisiin 45-vuoden iässä. Eläessään veli toivoi kirjailija-siskonsa kirjoittavan vielä jonain päivänä kirjan siitä, millaista on elää huumeongelmaisen läheisenä. Kirjassa onkin usein hyvin henkilökohtainen ote Tarun tunteissa ja muistoissa, joka välittyy lukijan sydämeen saakka. Veljeni vartija pohtii välillä suorastaan vereslihalle raastaen, kuitenkaan ahdingolla mässäilemättä erityisesti sitä, missä menee lähimmäisen vastuun rajat? Se kertoo myös syyllisyydentunnosta, ja siitä, miten läheinenkin ihmissuhde äärirajoille saapuessaan voi muuttua ainoastaan etäiseksi. Tämä kirja kosketti minua monestakin syystä todella voimakkaasti ja varmasti elää vielä pitkään mielessäni. Itku väreili sisimmässäni useasti kirjaa lukiessa, mutta vasta hetki viimeisen luvun lukemisen jälkeen se tuli puhtaana kuin keväinen sade.

Kuljen sumussa
pimeässä
mitään tuntematta.
Kuin kuvanauha
kulki elämä ohitseni.
En ollut todellinen
eikä maailmakaan.

5/5

tiistai 29. maaliskuuta 2011

Maaliskuun viimeisellä viikolla

(Kuva: Oma)

Tällä hetkellä luen Annamari Marttisen Veljeni vartijaa. Luin viime vuonna häneltä Kuu huoneessa, ja pidin kyllä, mutten vielä silloin ihan älyttömästi vaikuttunut. Kuitenkin kiinnostuin jo hänestä siinä määrin, että päätin lukea häneltä tänä vuonna ainakin Valkoista pitsiä, mustaa pitsiä, joka on yhtenä kirjana Karoliinan Suomalaisen keskiluokan arki- haasteessa.  Nyt kun olen lukenut Veljeni vartijasta 1/3, olen jo erittäin vakuuttunut Marttisesta kirjailijana. Facebookkia lainatakseni, tykkään!!

Tällä viikolla tuon blogiini myös Arja Tuusvuoren Mamma mia - Kirja äidille sekä alan lukemaan yhtä vähän vanhempaa kirjaa, Sara Gruen Vettä elefanteille. Gruen kirja on odottanut jo tovin hyllyssäni, mutta nyt aion vihdoin siihen tarttua, sillä kirjasta on tulossa pian myös leffateattereifin leffa, jonka trailerin näin ja ihastuin entistä enemmän.

Viikonloppuna Jyväskylässä vietetäänkin osana isoa tapahtumaa, Elämys viikonloppua, viidensiä kirjamessuja. Tämä kirjan ystävä aikookin yhdessä hyvän ystävän kera sukeltaa mukaan messuhumuun ;) Mahdollisia kuvia ja tunnelmia sieltä luvassa sitten joko sunnuntaina tai alkuviikosta.

Ihanaa, kirjaisaa maaliskuun viimeistä viikkoa ystävät!

maanantai 28. maaliskuuta 2011

Andrea Maria Schenkel: Bunkkeri

(Gummerus 2011, alkuperäinen teos Bunker, suom. Leena Vallisaari)

Tyyppi karjuu minulle. Eikö hän tajua, etten pysty nousemaan, jos kädet on sidottu? En halua enää, en halua nousta. En halua muuta kuin jäädä makaamaan tänne metsän keskelle. Maa haisee hyvältä, sieniltä, mullalta, sammalilta. Yhtäkkiä olen aivan rauhallinen. Minua ei enää pelota. Tehköön mitä ikinä tahtoo! Minä jään nyt tähän makaamaan. Jos hän aikoo tappaa minut, hän saa tehdä sen tässä saman tien. Minä jään pitkälleni, en liiku. On jotenkin rauhoittavaa ajatella, että elämäni ehkä päättyy tässä ja nyt. Tunnen voimallista kaipausta: haluan jäädä ikuisiksi ajoiksi tähän.

Syvällä metsän siimeksessä, bunkkerin perällä viruu Monika, joka on siepattu työpäivän viimeisillä minuuteilla. Kidnappaaja on julma ja väkivaltainen, mutta toisaalta välillä häkellyttävän huolehtiva. Samalla kun Monika raivokkaasti miettii pakosuunnitelmaa, hän saa outoja tuttuja välähdyksiä menneestä; sieppaaja muistuttaa oudosti miestä, jonka rankan kohtalon Monika itse aikanaan sinetöi teoillaan. Kuka tuo mies on ja miksi talosta, jonka bukkerista Monika pääsee lopulta yläkerran huoneeseen, löytyy valokuva, jonka piti olla Monikan hyllyssä, piilossa? Miksi hän ei vaadi rahaa, ei seksiä, ei mitään?

Kidnappaaja häilyy muistoissaan ja hänen karmiva lapsuutensa alkaa piirtyä vähitellen lukijan mieleen. Julma isä kohteli äitiä tavoin, jotka lopulta suistivat pienen pojan rakkaan äidin raiteiltaan, lopullisesti. Viha isää kohtaa kasvoi, kunnes tuli tilinteon aika. Hinta, joka hän siitä maksoi, oli kallis, mutta sen arvoinen. Mutta nyt hän on taas täällä, kotitalossaan, jonka yläkerrassa hänellä on vankina nainen. Onko hän isäänsä parempi?

Kun äiti oli teljetty yläkertaan, minä sain leikkiä vapaasti. Koko päivän ja koko yön. Isä oli silloin poissa. Tuli vasta monen päivän päästä humalassa takaisin. Toisinaan äiti huusi isää. "Ole hyvä ja avaa! Ole kiltti, avaa ovi!" Välillä hän huusi minuakin. Silloin olin aina ihan hiljaa, teeskentelin etten ollut siellä. Ryömin puhaltimen sisään ja leikin veturinkuljettajaa. En halunnut kuulla äidin huutoa, en voinut auttaa häntä. Isä oli oikeassa. Isä oli aina oikeassa.

Monikan tajutessa, että päivät vankeudessa kuluvat, alkaa armoton kissa ja hiiri- leikki, joka nostaa pintaan kidnappaajan salaisuudet, mutta yllättäen myös Monikan salat tulevat julki. Jos Monika nyt on uhri, hän ei todellakaan ole ollut sitä aina. Eloonjäämistaistelun tuoksinnassa lukija saa välähdyksiä tulevasta, jotka saavat pohtimaan, kuka on uhri ja mitä todella lopulta tapahtuikaan?

Melua, askelia, huutoja.
Ambulanssimiehet työntävät loukkaantuneen kiireesti sisään, juoksevat paareja työntäen käytävää pitkin.
Heitä vastaan juoksee sairaanhoitajia, jotka ottavat paarit vastaan. Yksi silmäys, ja he tajuavat tilanteen vakavuuden. Kaikki tapahtuu nopeasti, sanattomasti. Paarit työnnetään elvytyshuoneeseen.

Ankin kirjablogista luin tästä tovi sitten arvostelun, ja kun huomasin kirjan kirjastossa, päätin lukea sen itsekin. En ollut aikaisemmin tutustunut Schenkelin tuotantoon. Kirja on lyhyt, vain 142 sivuinen, joten sen lukee nopeasti. Hengästyttävä tahti alkaa jo kirjan ensimmäisiltä sivuilta ja kestää loppuun asti. Niin Monikan kuin sieppaajan henkilötarinat keriytyvät samalla auki, kun kissa ja hiiri -leikki etenee. Aluksi vain uhrin roolissa olleesta Monikasta paljastuu asioita, jotka saavat lukijan miettimään, mitä todella aikanaan on tapahtunut. Sieppaajan kauhea lapsuus antaa hetkittäin ymmärrystä häntä kohtaan, kun sitten taas tapahtuu jotain, joka saa oman inhon nousemaan häntä kohtaan. Loppuratkaisun ollessä käsillä lukija miettii ehkä jopa hämmentyneenä, että mitä oikein tapahtui ja kenelle. Tämä on toisaalta rikkaus, toisaalta huomaan välillä tuollaisen jäävän harmittamaan itseä. Vähän sama kuin katsoisi elokuvan, jonka viimeiset viisi minuuttia vesittävät koko sitä edeltäneen huikean katselukokemuksen. Katsoja jääkin tyhjän päälle, eikä mikään nähty ollutkaan niin kuin oli olettanut. Kirjassa kuitenkin taiteiltiin siinä rajalla ja onneksi itse koen saaneen enemmän vastauksia, tulkintoja kuin avoimeksi jääviä kysymyksiä. Jännäreiden ystäville nopea, tehokas lukukokemus intensiivisen tunnelman kera. Schenkel osaa kirjoittaa tällaiselle tarinalle odotetun tehokkaasti, lyhyesti, kuin nopein ruoskan iskuin. Ennen kaikkea kirja on matka kahden eri tavoin särkyneen ihmisen mieleen, muistoihin.

Kaksi vuotta myöhemin isä tuli, otti jänistä niskasta ja sanoi: "Nyt se on tehtävä, muuten se ei enää maistu. Tule mukaan, saat katsella!"
En sanonut mitään, tiesin että hän tekisi sen. Hali oli minun ystäväni, ja isä aikoi teurastaa sen. 
Vanha varsta oli nojallaan seinää vasten. Näen vielä silmissäni, miten se seisoi pölyttyneenä seinän vieressä. Sitä ei ollut käytetty ikiaikoihin. Olisin halunnut tarttua siihen ja iskeä isää päähän. Mutta minä seisoin kuin jähmettyneenä, en pystynyt liikkumaan. Seisoin ja katselin.


3/5

sunnuntai 27. maaliskuuta 2011

The winner takes it all


Lämmin kiitos kaikille teille arvontaan osallistuneille lukijoilleni! Arvonnassa onnettarena toimi esikoiseni ja virallisena valvojana pääsiäisen kunniaksi ostettu "munakana", jonka sisältä löytyy pieniä suklaamunia pikkuväen ( ja okei, ehkä isommankin) iloksi. Mutta, pidemmittä puheitta, voittaja selvää alla olevasta kuvasta...


....Nimimerkki "Mie ite"! Onneksi olkoon! Laitathan yhteystietosi sekä ne neljä kirjaa, jotka voit valita tästä listasta! Sähköpostini löydät sivuni oikeasta alalaidasta, ota yhteyttä -kohdasta!

lauantai 26. maaliskuuta 2011

Iida Rauma: Katoamisten kirja

(Gummerus 2011)

Haluaisin sanoa olevani pahoillani, mutta se ei ole aivan totta. Joskus elämä on niin kapeaa, että on vaikea nähdä eroa siihen, ettei elä lainkaan ja... en tiedä...
   ...olen ollut poissa, lakannut olemasta kukaan jo paljon ennen kuin lähdin.

Mitä tapahtuu, kun joku katoaa? Noin vain kuin nukkekodin leikeistä kesken kaiken pois nostettu nukke? Miten elämä jatkuu, kun joku katoaa varoittamatta? Kuinka jäljelle jäävät selviävät päivästä toiseen vai selviävätkö? Kadota voi niin monella tapaa, monessa paikassa. Voi kadota omasta elämästään, voi kadota menneisyyteen muistoissaan. Mutta entä jos katoaa itseltäänkin? Mitä silloin jää jäljelle?

Iida Rauman esikoisteoksessa Katoamisten kirjassa, kirjan päähenkilö eli parikymppinen minä-kertoja elää elämää, johon ei tunnu saavan otetta. Uusi elämä uudessa kaupungissa Turussa ei kannakaan häntä niinkään elämässä eteen päin kuin taakse päin, kohti menneisyyden painolastia. Tuska kadonneesta isästä, huoli itsemurhaa useasti yrittäneestä äidistä, kipeä muisto lapsuudenystävästä Susannasta sekä etääntyminen pitkäaikaisesta tyttöystävästä Sofiasta saavat hänet valvomaan öisin ja näkemään kauheita painajaisia. Edes Sofialta salassa popsitut Tenoxit eivät tuo helpotusta öihin. Uusi työ laitosapulaisena vanhustenkodissa ei helpota oloa kun hän saa huomata, millaista dementoituneen, käytännössä hyljätyn vanhuksen elämä kurjimmillaan on. Ei ole aikaa, ei resursseja, ja vanhuksille syötetään herkästi ehkä tarpeettomastikin lääkkeitä, jotta he helpommin tyytyisivät kohtaloonsa vanhustekodin ylikansoitetuilla osastoilla. Suljettujen ovien takana moni heistä edelleen odottaa "kotiin pääsyä" tajuamatta, ettei sellaista enää ole. On vain tämä hetki, ja elämä osastolla. Erikoinen työkaveri, kosovolainen Zorka tekee vaikutuksen ja tulee hänen ajatuksiinsa intiimeimpinäkin hetkinä ja varsinkin silloin. Sofia tuntuu etäiseltä ja keskittyy teatteriharjoituksiin samalla kun koittaa suorittaa opintojaan yliopistossa. Hän purkaa turhautumistaan maalauksiinsa, joissa esiintyy aina yksi ja sama tyttö. Tyttö, jolla on tukka ponnarilla ja pisamia poskissaan.

Hän kaipaa Sofiaa, ja Sofian sormia sisälleen. Turhauttaa, ahdistaa ja panettaa. Vaikka hän masturboidessaan ajattelee yllättäen Zorkaa, hän kuitenkin yhä haluaa Sofian, kaikesta huolimatta.

En tule koskaan Sofian kanssa. Silloin kun hän panee minua, vääntelehdin karkuun, jännitän itseäni, olen mahdollisimman hankala, jotta hän kerrankin suuttuisi, pakottaisi minut aloileni, tarttuisi hiuksista tai läimäyttäisi. Sofia ei tee niin, ja minä yritän ajatella, ettei orgasmi ole tärkeintä, onhan sitä muutakin ja kun lopulta olen vihainen ja kyllästynyt kiemurteluun ja Sofian kevyihin kosketuksiin, taivutan selkääni niin kuin olen nähnyt hänen tekevät, sain jo, kiitos paljon, voit lopettaa, ota kädet pois äläkä yritä halata.

Jossain turhautumisen, Tenoxien, panetuksen ja vastausta vaille olevien kysymysten välimaastossa hän huomaa palaavansa tiuhaan muistoihin, jolloin hän ja maalausten tyttö olivat vielä ystäviä eikä isäkään ollut kadonnut. Tarina elää kahdessa ajassa sujuvasti edeten, tuoden lisäsyvyyttä nykyhetkeen menneisyyden sirpaleista, joita hän mielessään koittaa kerätä. Väkivalta sen eri muodoissaan on läsnä ala-asteikäisten tyttöjen liikuntasalin pukukopissa, panemisfantasioissa mutta yhtä lailla myös sanoissa, eleissä. Hetkissä, jotka ulospäin näyttävät arkisilta. Kaiken taustalla on kuitenkin tuska isän katoamisesta, se ei hellitä vaan sykkii sydämessä kuin avohaava.

Mietin, että ne jotka sanovat, ettei vaikeita ajatuksia saa torjua ja että puhuminen helpottaa, eivät tiedä psyykkisestä kivusta yhtään mitään. Eivät pimeästä, joka tulee, kun hetkeksikin, vain vahingossa tai väsymystään, antaa periksi, lakkaa taistelemasta vastaan ja päästää ajatukset vyörymään yli. Pimeästä, joka nielaisee eikä anna tilaa hengittää, elää, olla pimeässä. Pimeästä, johon voi hukkua, viiltävään, syvään.

Rauma kirjoittaa vahvasti ja tuo kertoja-minän äänellä kipeitäkin asioita pintaan, ilman että lukijana kuitenkaan kokee ärsytystä liiallisesta korostamisesta. Teksti on suoraa, paikoin roisiakin, mutta samaan aikaan rikasta. Varsinkin kirjan alkupuolella minä-kertojan seksuaalisuus tai ennemminkin sen patoutumat tulevat lukijalle harvinaisen selväksi. Jos hän ei kaipaa "sormia pilluunsa, niin häntä panettaa ja mielellään niin, että pantaisiin kovaa ja ronskisti. "  Seksi on kiva asia, niin kirjoissa kuin niiden ulkopuolellakin, enkä itse punastu, jos luen kirjasta sanan pillu, vaikka koenkin, että roisimpien sanamuotojen käyttö kirjassa on harvoin tarpeen. Se, mikä minulla ns. pisti silmään tuossa, oli ennemminkin noiden voimakkaasti korostettujen panemisjuttujen tarkoitusperä. En voinut välttyä tunteelta, että sillä halutaan luoda kirjan alussa sellaista kohahduttavaa fiilistä ja vähän samaa tunnelmaa kuin monessa kotimaisessa nuorten aikuisten elokuvissa, jossa ollaan hukassa itseltämme, sekoillaan ja hypitään sängystä toiseen, eikä silti mikään tunnu miltään. Vähän kuin tyyliin "Wau, tässä on nyt kirja, missä lesbot harrastavat hei seksiä, ja eikä siitä puhuta millään sievistelevillä sanoilla, vaan nyt runkataan!" Mutta, hyvin pian kirjaa eteen päin lukiessa Rauma näyttää kirjailijana kyntensä ja todistaa, että tällä kirjalla ei ole mitään tekemistä tuollaisten aikaisemmin mainitsemieni nuorten aikuisten angstisten mutta sinällään sangen tyhjäsisältöisten leffojen fiilisten kanssa. Päädyin jopa ajattelemaan, että onko raju seksuaalisuuden korostus tärkeää osa päähenkilön henkilökuvaa rakentaessa. Olisiko raju seksi ainoa keino, joka saisi hänet kunnolla tuntemaan, reagoimaan?

Päähenkilön mielentiloja ja muistoja kuvattaessa mennäänkin syvällisemmille tasoille, joissa pohditaan väkivallan läsnäoloa yllättävissäkin paikoissa. Sillä ei kuitenkaan retostella, eikä osoitella syyttävin sormin. Se kerrotaan luontevasti ja jatketaan tarinaa, kuitenkin niin, että lukijan sisintä on kosketettu.  Rauman teksti on jotenkin mieletömän rikasta kaikessa arkisuudessaan ja asioiden kuvailussa, ilman että se on kuitenkaan jotenkin tekotaiteellista. Rauma kuvailee tekstissä arkisia pieniä asioita, jotka tuovat oman tunnelmansa tarinaan; isän tekemä puinen öljyväripaletti, yllättäen iskevä lokakuinen ukonilma, kädet upotettuna tiskiveteen. En muista ihan heti lukeneeni näin vahvaa esikoisteosta, varsinkaan kotimaisessa kirjallisuudessa. Pidän siitä, miten Rauma tarinallaan tuo keskustelun aiheeksi arkojakin asioita, kuten väkivalta ja vanhusten olot laitoksissa, suljettujen ovien takana. Ote niin tekstiin kuin tarinaan on vahva ja kantaa kirjan loppuun asti. Ja vaikka päähenkilö on lesbo, kirja ei ole tarina lesboista, vaan se on tarina nimensä mukaisesti katoamisista, yksinäisyydestä, etsimisestä ja löytämisestä, välittämisestä, väkivallasta jota on siellä missä ehkä vähiten odottaisi tai toivoisi.

Yksinäisyyttä räikeämpää ei ole. Seistä koulun pihalla aivan seinän vieressä hiljaa ja maahan katsoen. Odottaa bussia ja syödä ruokalassa sanomatta muuta kuin kiitos. Kaikki kääntyvät katsomaan, tuijottavat. Yksinäisyys on oranssi ja välkkyvä peitto, jonka alla olen tyhjää.

PS: Myös Katja/Lumiomena , Hanna M. sekä Laura ovat arvostelleet tämän! Kannattaa myös lukea Hesarin arvostelu kirjasta! Siinä on hyvin kiteytetty Rauman vahvuus, "lausetekninen osaaminen on vankkaa".

4/5

Tähtiä kämmenellä


Jokainen
joka on pidellyt
aaltojen silittämää
kiveä kädessään

tietää
että jatkuvilla hyväilyillä
on ihmeitä tekevä voima

***

Kaikkea saa tehdä,
kaikkea pitää tehdä.
Kaikkia ovia täytyy tempoa,
kaikkia kuita kurkotella.
On vain yksi ehto,
elinehto:
Värisevää sielua
ei saa tallata


***

Panivat syntymässä kiven sydämeen
ettei sydän olisi liian kevyt,
lähtisi lentoon
Panivat leipoessa kiven leipään
ettei totuus
syödessäkään unohtuisi
Panivat matkaan lähtiessä kiven kenkään
ettei tiellä turhaan tanssittaisi

Kauas oli lennettävä

Paljon oli unohdettava
Hullun lailla oli tanssittava

***

Sinä uneksit niin paljon.
Kuin sinua hiveltäisiin
höyhenen päällä ihon alta.
Se on sinun pelastuksesi.

Sinä tiedät niin paljon.
Kuin ajattelisit matkaa
syysöisellä merellä.
Se on sinun pelastuksesi.

Jokainen päivä on
kysymys kestämisestä
Mitä meille siitä yli jää
on puhdasta voittoa meille.

***

Koska ulkona näyttää nyt tällaiselta.....

....vietämme aamupäiväisen koko perheen kaupunkireisun jäljltä sisäpäivää. Minä luen Katoamisten kirjaa loppuun sekä nautiskelen sieltä täältä Tommy Tabermannin runoja hänen yli 600-sivuisesta runokokoelmastaan. Ja ettei pelkkä sielun ravinto olisi tällä päivälle taattu, nautiskelen vastapainoksi myös muutaman palan taivaallisen ihanaa Geisha Harmonya ja juon rooibosta. Postauksen alussa olevat runot ovat tietenkin Tommyn runoja, teidänkin lauantaita ilahduttamaan.

Huomenna sitten arvotaan, olkaahan kuulolla!

perjantai 25. maaliskuuta 2011

Vielä hetkisen verran


Kuvassa näkyvä lumikuono on perheessämme lienee ainoa, joka vielä nauttii näistä talven rippeistä. Tai no, kyllä esikoinenkin tykkää kiivetä lumivuorille, jotka tosin nekin ovat hyvää vauhtia kutistumassa. Vielä hetkisen verran joudumme pukemaan talvivaatteet yllemme ja vain haaveilemaan keväästä, kesästä. Mutta lähellä se jo on, sen tiedän!

Meidän piti lähteä pienelle koko perheen yön yli-reissulle, mutta koska kuulimme "matkakohteessamme" olevan tarjolla yskää ja nuhaa, päätimme siirtää reissua ensi kuulle. Niinpä tänä viikonloppuna on blogissani luvassa tunnelmia toissa päivänä saamastani Tommy Tabermann Runot 1070-2010 - teoksesta, vielä kesken olevan Iida Rauman Katoamisten kirjan arvostelu,  kunhan siis sen loppuun luen. Ja sunnuntaina iltapäivällä arvotaan, kun Lukija-arvontani päättyy klo 12.00.

Mutta koska elämä ei ole pelkkää lukemista ja bloggailua, lapsiperheessä varsinkaan, on perheen kesken luvassa kaikkea muuta puuhaa. Me ehkä vähän leivotaan, käydään katsomassa kun laskuvarjohyppääjät laskeutuvat Jyväsjärven jäälle, ihmetellään Peukkulan väkeä, Miinaa ja Manua sekä muita lastenhahmoja Prismassa ostosten lomassa sekä taatusti hankitaan moneen kertaan ulkona punaiset posket. Ja illalla kun pikkuväki vaipuu unten maille, taidan katsoa siipan kera muutaman elokuvankin! Vaikka blogini ei hiljene viikonlopuksi, toivottelen silti nyt hyvää viikonloppua kaikille teille ihanille lukijoilleni, joita kohta on....täydet 100!!

PS: Ensi viikonloppuna keskisuomalaista kirjojen ystävää hemmotellaan, kun Paviljongissa starttaa viidennet kirjamessut!

torstai 24. maaliskuuta 2011

Ali Shaw: Tyttö joka muuttui lasiksi

(Atena 2011, suom. Taina Wallin, alkuperäinen teos: The Girl With Glass Feet)

Se oli merkillinen talvi sumuisilla ja syrjäisillä St Hauda's Landin saariryhmillä. Jos tarkkaan katsoi, saattoi jossain nähdä eläinten muuttuvan vitivalkoisiksi, kuulla huhun suosta löydetystä lasisesta ruumiista. Se oli talvi, jolloin ihmisiä välttelevä nuori Midas törmää metsässä Idaan, joka havahduttaa hänet katsomaan maailmaa muutoinkin kuin vain kameran linssi takaa. Midaksen ja Idan ystävyys alkaa varoen, sillä siinä missä Midas haluaa vältellä ihmisiä, haluaa Ida salata asian, joka järkyttää häntä itseäänkin; hän on hitaasti muuttumassa jaloista alkaen lasiksi. Midas kuitenkin pääsee vahingossa selville Idan salaisuudesta ja se meinaa särkeä heidän välilleen syntyneen hauraan luottamuksen. Midas on hämmentynyt reaktioista, joita Ida hänessä herättää. Tuo tyttö on astunut hänen elämäänsä lasisilla jaloillaan ja järkyttänyt hänen vuosikausia kestänyt erakoitumisen tasapainoa.

" Jokin Idassa oli päässyt yllättämään hänet. Ei pelkästään Idan saappaat, hiukset, kasvot. Vaan se jokin kummallinen.... Se miten oikea Ida oli jotenkin puoleensavetävämpi kuin filmille vangittu."

Ida on palannut takaisin saarelle etsiäkseen siellä aikaisemmin lomamatkalla kohtaamansa Henry Fuwan, miehen jonka uskoo tietävän jotain hänen lasiksi muuttuvista jaloista. Heidän kadulla toisiinsa törmätessään ja sitä myöten bubiin lasilliselle päätyessään Henry sanoo jotain, jonka Ida muistaa kun tuo outo tila on alkanut vallata häntä:

"Henry nojasi taaksepäin partaansa raapien. Sitten hän nojautui uudelleen eteenpäin. >> Uskotko, että näillä saarilla on lasiruumiita, piilossa suolampareissa?>>"

Silloin Ida piti Henryn puheita humalan aiheuttamina höpinöinä, mutta ei enää. Hänen oli pakko löytää Henry, sillä hänen täytyi tietää jotain Idan lasiksi muuttuvista jaloista. Hän pyytää apua Henryn etsimiseen Midakselta, mutta ei tiedä, että Midas kantaa sisimmässään painavaa taakkaa Henryyn liittyen. Henry puolestaan ei ole tehnyt helpoksi itsensä löytämistä. Myös Henry kantaa sydämessään suruja, joiden vuoksi hän aikanaan päätti muuttaa syvälle soisten metsien siimekseen, rämeiden keskelle, muiden tavoittamattomiin. Tai niin hän luuli, kunnes hän kuulee eräänä päivänä koputuksen oveltaan. Ensisijaisesti Henrylle tulee huoli yökkössiipisistä häristään, joista kukaan muu ei tiedä, ei kukaan muu kuin Ida joka tuon kohtalokkaan törmäyksen yhteydessä sattui näkemään jotain sellaista, mitä oli vaikea käsittää..

"Yökkössiipinen härkä oli löytänyt nukkumapaikan vihreäkaarnaisten oksien välissä kiikkuvasta, kupristetun kämmenen kokoisesta sammalriippukeinusta. Se oli taittanut paperinohuet siipensä ja nukahtanut polvilleen tilapäisvuoteensa kostealle patjalle."

Midas tajuaa pian, että Idan tila pahenee koko ajan. Siinä missä muutama päivä sitten oli vielä kaunista pehmeää ihoa, onkin nyt kovaa läpikuultavaa lasia. Midas ei ole ainoa, joka on huolissaan Idan tilasta. Carl, Idan edesmenneen äidin vanha ystävä, jonka talossa Ida aluksi majoittuu, haluaa keksiä parannuskeinon Idalle. Ida herättää Carlissa outoja tunteita, eikä Carl ole aina varma Idaa katsoessaan, näkeekö hän Idan vai Idan äidin, Freyan. Niin paljon muistoja, joita hän on vuosikaudet vaaalinut, nousee pintaan.

Midaksen sydän avautuu kuin kevätauringon herättämä kukka pikku hiljaa uudelle tunteelle, jota hän ei ole aikaisemmin tuntenut. Samalla hän joutuu mielessään matkaamaan omiin kipeisiin muistoihin, jotka ovat tehneet hänestä sen nuoren miehen, mikä hän on tai pelkää olevansa. Muistot itsemurhaviestin jättäneestä isästä, heidän traagisesta venematkasta ja äidistä, joka kuihtui isän rinnalla melkein olemattomiin, eivät ole helppoja kestää. Kaikista suurin tuska kuitenkin Midaksen sydämessä on ajatus siitä, että jos Idan tilaa ei voikaan parantaa, pysäyttää, mitä hänelle sitten enää jäisi?

"Midaksesta tuntui, että hän kuuli, miten lumihiutaleet laskeutuivat ikkunalaudalle ja miten vesiputkessa jossain päin taloa puhkesi ilmakupla. He makasivat siinä hiljaisuudessa, kunnes Midas kuuli Idan hengityksen tasaantuvan. Hän käänsi päätään ja näki Idan silmien liikahtelevan nopeasti suljettujen luomien alla. Hän makasi hereillä miettien, että tämä hetki oli kuin valokuvaan vangittu aika. Ikuisuudeksi pysäytetty hetki."

Kirjan kansi lupasi jo jotain kaunista, erilaista tarinaa, aikuisten satua, jossa fantasian herkät säikeet kiinnittyvät todellisuuteen. Rakkaudesta huolimatta taustalla on koko ajan tummempiakin sävyjä, surumielistä melodiaa. Jo muutamia kymmeniä sivuja luettuani olin matkannut tuonna rämeikköjen, sumuisten soiden saarille, jossa tapahtui jotain outoa, mutta kuitenkin tavallaan niin luonnollista. Nuo pienet, yökkössiipiset härät kaleidoskooppimaisesti lennellessään tuntuivat maailman luonnollisimmalta asialta lukiessa. Shaw osaa kutoa todellisuuden verkkoon aineksia, jota ei voi järjellä selittää, mutta sydämellä tuntiessaan ne eivät edes ihmetytä. Kirjan päähenkilöt, niin elävät kuin jo poisnukkuneet, kuten Midaksen isä, ovat jotenkin raastavan surullisia kaikessa muita kohtaan tuntemassaan etäisyydessään. Kuinka monin keinoin kukin heistä rakentaakaan niin sisäisiä kuin ulkoisia suojamuureja ympärilleen vain välttyäkseen tuntemasta, kokemasta todellista läheisyyttä. Midaksen ja Idan tapaaminen kuitenkin sysää liikkeelle jotain sellaista, joka ulottuu myös Henryyn, Carliin ja Midaksen erakoituneeseen äitiinkin. Ennen kaikkea se aloittaa matkan, joka Midaksen on sisimmässään tehtävä päästäkseen ulos menneisyyden muistojen vankilasta. Niin täysi, ehjä ja sisällöltään rikas tarina, joka jää mieleen vielä lukemisen jälkeen.

4/5

keskiviikko 23. maaliskuuta 2011

Kirjastokeskiviikko


Keskiviikko on minun ja esikoisemme kirjastopäivä. Menemme kahdestaan rauhassa pieneen lähikirjastoomme (jonka puolesta viime syksynä pistin pienen taistelun pystyyn kun uhkailivat lopettaa sen, mokomat!!) ja valitsemme molemmat kasan kirjoja. Minulle on usein varauksessa muutama kirja ja lisäksi katson hyllyistäkin ja vasta palautetuista, mitä kivaa löytyisi. Meidän kirjastossa on aina niin hyvä ja ystävällinen palvelukin, että se lämmittää mieltä. Kirjaston Tiinan kanssa on hauska vaihtaa muutama sana kirjojen valitsemisen ja lainaamisen lomassa. Minä valitsen yleensä muutaman kirjan esikoiselle iltasatukirjoiksi, ja hän itse valitsee kirjat, joita saa itsekseen selailla ja katsella. Ylimmässä kuvassa äidin valinnat niin omiksi kuin esikoisen kirjoiksi ja alemmassa eskoisen. Kuten moni teistä tietää tai muistaa blogini alkutaipaleen postauksista, olen kirjastojen suurkuluttaja ja rakastan kirjastojen tiettyä tunnelmaa. Onkin ihanaa kun voi jo oman lapsen kanssa jakaa tämän rakkauden. Keskiviikko on kirjastokeskiviikko! (Kuvia klikkaamalla saat kuvan isommaksi ja näet kirjojen kannet paremmin!) Joko sinä olet tällä viikolla käynyt kirjastossa, mitä lainasit?

Debi Gliori: Kulta pieni

 (Wsoy 2009, suom. Ilpo Tiihonen. Alkuperäinen teos: No matter what 1999)

"Minä olen möhnää ja pöhnää ja myrkkysientä
eikä kukaan rakasta Pientä",
pieni ketunpoika tuumaa synkkänä."

Kotonamme on kuulunut melkein neljävuotiaan suusta lievän uhmaiän nostamina sangen dramatisoituina hetkinä minun joskus häntä toruessa: " Sinä et siis rakasta minua?" ( Ja samaan syssyyn totean lisähuomautuksena, että mistä ihmeestä nuo pienet edes keksivät tuollaisia vanhemman sydämeen tikarin lailla porautuvia kysymyksiä?) Kuullessani kysymyksen ensimmäisen kerran, muistin heti yhden suosikkilastenkirjan, jonka filosofiaan ihastuin jo ennen omia lapsiakaan, kirjakaupassa sitä kerran selatessani. Kansainvälisestikin tunnetun taiteilijan Debi Gliorin Kulta pieni pohtii ihastuttavan sadun muodossa tätä vanhemman ja lapsen välistä ikuista rakkautta. Kirjassa pieni kettu, Pieni nimeltäänkin, ei ole ihan varma, rakastaako hänen äitinsä häntä aina, kaikesta huolimatta. Niinpä äidin on saatava Pieni vakuuttuneeksi, että "no matter what", hän rakastaa Pientä valtavasti, aina päästä häntään asti.



Lastenrunoistaan monelle tutuksi tullut Ilpo Tiihonen on riimitellyt tarinan sujuvasti Suomeksi. Kieli riimittelyineen on runollisen kaunista aikuisenkin korvaan, mutta myös lapsen helppo ymmärtää.

"Entä sitten", sanoi Pieni,
"kun ei ollakaan vierekkäin,
voitko mua vielä rakastaa
vai jääkö rakkaus tänne näin?"

Kirja ei ole tarinaltaan pitkä, mutta sopii oikein hyvin juurikin vaikka iltasaduksi pienemmällekin, joka ei jaksa vielä kovin pitkää aikaa keskittyä kuuntelemaan. Kirjan ensimmäinen käännetty painos oli kooltaan isompi, mikä hankaloitti aina vähän hyllyyn laittamista. Wsoy olikin tehnyt hyvän ratkaisun kovasti kysytyn uusintapainoksen suhteen ja pienentänyt kirjan kokoa sellaiseksi, että mahtuu kirjahyllyyn pystyssä. Kulta pieni on kaunis kuvitukseltaan ja tarinan filosofiansakin myötä erinomainen lahjakirjaksikin. Tätä kirjaa meillä luetaan nyt tällä viikolla iltasatuna parina iltana ja halimisen lomassa kuiskutellaan korviin, kuinka rakastetaan aina, valtavasti, varpaista siihen hiustupsupyörteeseen asti!


maanantai 21. maaliskuuta 2011

Muistakaa hymyillä!

(Kuva: oma)

Hymyilet,
aivan äkkiä,
niin kuin hymyillään
silloin kuin oikeasti hymyillään,
ilman syytä,
niin kuin sanotaan.
Yksikään hymy ei synny syyttä.
Hymy on sielun ainoa tapa
olla hetken näkyvillä
niin ettemme menettäisi uskoamme
sen kaikkivoipaisuuteen.
Hymyilet
jotta minäkin
paljastaisin sinulle
oman sieluni.
~ Tommy Tabermann~

Kiitokset teille, ketkä klikkailitte mielipidettänne pieneen galluppiin blogini sisällöstä. Kuten itse ajattelinkin, blogini sisältö säilyy "kirjallisena". Kuvassa näkyvän, tälle talvelle jo kuudennen tulppaanikimpun sekä lempirunoilijani Tommyn runon myötä toivotan kaikille hyvää viikkoa! Muistakaa hymyillä, se kantaa sydämestä sydämeen!

Tällä viikolla on luvassa ainakin Ali Shawn Tyttö joka muuttui lasiksi ja kenties pieniä tunnelmapaloja eilen netin kautta tilaamastani Tommyn huikeasta, yli 600-sivuisesta runokokoelmasta, jonka toivon mukaan saan parin päivän sisällä.Ja muistakaahan myös Lukija-arvontani, jossa voittajalle 4 kirjan paketti! Arvonta-aikaa sunnuntaihin klo 12.00 asti.

lauantai 19. maaliskuuta 2011

Suomen lasten Linnakirja

(Minerva 2011)

Tule mukaan kurkistamaan hämäriin käytäviin,
kapuamaan kapeita kiviportaita,
katsomaan korkealta kauas,
kuvittelemaan menneitä aikoja,
tuntemaan vanhojen linnojen ja 
linnoitusten taikaa!
Kiehtovatko sinuakin vanhat linnat, niiden historia? Ihailetko linnojen jykevää, joskus salaperäistäkin ulkomuotoa ja mietit, mitä nuo vanhat seinät kätkevätkään sisälleen? Nyt ei tarvitse enää vain miettiä, vaan voit sukeltaa täysin siemauksin mukaan aivan fantastiseen Raili Mikkasen ja Laura Valojärven yhteistyön helmeen, Suomen lasten Linnakirjaan (Minerva 2011). Odotin kovasti tätä kirjaa ja kun sen sain tällä viikolla käsiini, en voinut kuin huokailla ihastuksesta. Yhdessä esikoisen kanssa aloimme heti selailla ja katsella linnojen kuvia. Laura Valojärven kuvitus on yhtä aikaa uskomattoman kaunis, mutta myös paikoin humoristinen. Kauniista kuvituksesta löytää niin aikuinen kuin lapsi itselleen paljon katsottavaa, pieniä yksityiskohtia kuin myös taulumaisia herkkiä kokonaisuuksia.



Kirjan kertojaäänenä toimii Raili Mikkanen itse ja se tuo kirjan lukemiseen jotenkin henkilökohtaista tuntua. Aivan kuin joku juttelisi jännittäviä tarinoita sinulle ihan vieressä. Kirjan alussa kerrotaan, minkälaisia linnoja Suomesta löytyy: on kartanolinnoja, linnoituksia kuin vaikka muinaislinnojakin. Alussa on myös mielenkiintoinen pohjustus linnojen tutkimiseen; miten linnoista on saatu kaikki se tieto. Sen jälkeen sukelletaankin viiteen linnaan, yhteen kartanolinnaan ja vielä kolmeen linnoitukseenkin. Jokaisen kertomuksen alussa on tietopohjainen osuus linnan/linnoituksen historiasta, ja sen jälkeen luvassa on linnaan liittyvä tarina, joka on kiva lukea satuna lapselle. Tarinat ovat aikuisen mieleenkin hauskoja ja mielenkiintoisia!


Erityisen ihastuttavaa tässä kirjassa on ensinnäkin se, että sama kirja on niin tieto-, kuin satukirjakin. Toisaalta se on mielestäni mielenkiintoista luettavaa aikuiselle itselleenkin eikä vain lastenkirja. Minua on kiehtonut aina vanhat linnat, mutta en ole käynyt yhdessäkään kotimaamme linnassa. Nyt lasten myötä kiinnostus lähteä tutustumaan vaikka kesälomareissun ohessa edes muutamiin niistä, on noussut. Yhdessä esikoisen kanssa jo kirjaa selatessa mietimmekin, mikä linna kiinnostaisi eniten. Olisiko se kenties Olavinlinna, josta on kerrottu vuosisatojen saatossa paljon hurjia tarinoita? Vaiko sittenkin Turun linna, jonka kerrotaan olleen jopa merirosvojen pesäkkeenä? Ja vaikka emme vielä ensi kesänä pääsisi paikan päälle yhteenkään kirjan linnoista, voimme tehdä lukuisia mielikuvitusmatkoja tämän kirjan hauskojen ja jännittävienkin tarinoiden sekä upean kuvituksen kera milloin vain haluamme! Voisin kertoa tästä kirjasta ja varsinkin linnojen tarinaosuuksista monta ihanaa ja hauskaa juttua, mutta haluan jättää teille sen löytämisen ja kokemisen ilon, mitä kirjan selailu ja lukeminen tuovat! 
Linnoissa voi tavata
mahtavia kuninkaita
suloisia prinsessoja
uljaita ritareita
pelottavia haamuja
hirmuisia lohikäärmeitä.

PS: Myös Leena Lumi ja marjis ovat seikkailleet Suomen lasten Linnakirjan parissa!

Kuka?Mitä?Missä?Millä?Milloin?

Monessa blogissa jo kiertänyt haaste päätyi lopulta minullekin, siispä kiitos Sinisen linnan kirjastoon Pienen mökin emännälle! Nyt siis luvassa minunkin Kuka?Mitä?Missä?Milloin? -vastaukseni, olkaattes hyvä!

 Kuka?
 Hurtinkin huumorin omaava realisti, joka kuitenkin huomaa ajoittain haaveilevansa sekä omistaa aina annoksen optimistisuuttakin. Ei jää tuleen makaamaan ja uskoo, että maailma olisi paljon parempi paikka elää, jos muistaisimme kohdella toisia kuten haluamme itseä kohdeltavan.


 Mitä?
Useimmiten tunteella kirjoitettuja kirja-arviointeja heti tuoreeltaan kirjan lukemisen jälkeen. Kirjat ovat usein suuri elämys, joten miksei se saisi näkyä kirja-arvosteluissakin! Joskus harvoin kaiken kirjahöpinän lomassa satunnaisia tunnelmapaloja elettävään hetkeen liittyen kuvien kera. Arvontoja aina silloin tällöin. Kommentit ovat kuitenkin se blogin tärkein mauste!


 Missä?
                     Kotona olohuoneessa, joskus keittiössäkin. Satunnaisesti myös reissun päällä!


 Millä? 
Omalla HP Mini -läppärillä, joskus Nokian E71:llä. Kuvat Canonin Eos 1000:lla.


Milloin?
Usein illalla kun lapset jo nukkuvat, mutta välillä myös aamuisin ja päivisinkin. Mahdollisimman pian aina kirjan lukemisen jälkeen kun fiilikset tuoreessa muistissa.


     Mitä mielessä nyt?
Äsken syöty herkullinen kotitekoinen Tex Mex -ateria. Läheisen ihmisen raskas tilanne. Yöpöydällä odottava hyvä kirja. Milloin kotiäitiydestä takaisin työelämään. Japanin tilanne. Lähestyvät kirjamessut. Oman jaksamisen ja hyvinvoinnin vaaliminen kaiken keskellä. Ja kevätkin jo mielessä, sillä sitä on selvästi jo kaikesta lumesta huolimatta ilmassa!



Tämä taitaa olla kiertänyt jo aika monella, mutta vielä ainakin Kareninan Unskan toivoisin vastaavan näihin, sekä kaikki te muut,keitä kukaan ei ole vielä hoksannut haastaa!

perjantai 18. maaliskuuta 2011

The gorgeous blogger


Sain tämän tunnustuksen jo viime kuussa Sonjalta ja Katja/Lumiomenalta, kiitos, mutta vasta nyt saan ajatuksen kanssa siihen vastattua. Joten tässä tulee vihdoin vastaukseni:

Milloin aloitit blogisi?
Pitkän, vaihtelevan pohdinnan jälkeen kesäkuussa 2010, joten muutaman kuukauden päästä olisi luvassa blogini 1-vuotiskemut!

Mistä kirjoitat blogissasi, mitä kaikkea se käsittelee?
Kirjoja, kirjoja ja vielä kerran kirjoja. Väillä myös lukemista yleensäkin. Joskus satunnaisesti mukana myös välähdys sen hetkisen arjen tunnelmista kuvan kera.

Mikä seikka tekee blogistasi erityisen?
Hmm..tämä on vaikea! Ehkä te blogin lukijat osaisitte kertoa paremmin. Kenties se, että useinmiten teen kirja-arvioni todellakin tunteella, eläytyen vielä uudestaan kirjan tunnelmiin.

Mikä sai sinut aloittamaan blogin kirjoittamisen?
Alunperin ajatus kirjablogista lähti itämään ihan omassa mielessä. Olinhan pitänyt jo henkilökohtaista blogia sekä ruokablogia. Inspiraation lähteenä oli isossa määrin rakas ystäväni Katja/Lumiomena ja lopullisen sysäyksen antoi eräänä myöhäisenä yönä blogissaan Leena Lumi, kiitos! Sellaisena syvällisempänä motivaationa tietenkin halu kirjoittaa lukukokemuksista vuorovaikutuksellisesti, mihin juuri blogi antaa hyvät mahdollisuudet.

Mitä haluaisit muuttaa blogissasi?
Kuten blogini sivupalkin pienestä gallupista huomaa, olen pohtinut asiaa lähiaikoina. Luulen kuitenkin, etten halua isommin muuttaa mitään. Olen iloinen, että moni lukija on löytänyt tiensä tänne ja saan käydä kanssanne mielenkiintoisia keskusteluja kirjoista ja kirjamaailmaan liittyvistä ilmiöistäkin!

Tämä hieno tunnustus tuntuu kiertäneen jo niin monessa blogissa, että en jaa sitä erityisesti kenellekään, vaan annan kiitoksen kaikille teille kirjablogisteille, keidän blogeissa minulla on ilo vierailla!

Lukija-arvonta


Tämä arvonta on nyt poikkeuksellisesti vain lukijoiksi jo kirjautuneille tai sellaiseksi nyt kirjautuville. Haluan näin sanoa erityisen kiitoksen teille, ketkä olette blogini lukijoita, vaikka tietenkin jokainen Anonyymikin kurkkaus mieltä lämmittää! Tällä kertaa nyt kuitenkin pidän lukija-arvonnan.

Yhden arvan saat, kun olet blogini lukija (tai nyt kirjaudut sellaiseksi ennen kommentointia) ja kommentoit tähän postaukseen!

Kaksi arpaa saat, kun linkität arvontani blogissasi!

Arvonta-aika on 18.-27.03 kello 12.00 asti, jonka jälkeen sunnuntai-iltana arvon voittajan.

Ja mitä voittaja sitten saa?  Hän saa valita NELJÄ kirjaa alla olevasta listasta itselleen! Ja mikäli osallistujia tulee paljon, saatanpa arvoa vielä yhden kirjan ns. lohdutuspalkintona, eli kannattaa osallistua!

Tästä listasta neljä kirjaa:
Regina Rask: Ei millään pahalla
Philip Beard: Siskoni Zoe
Irene Nemirowsky: Ranskalainen sarja
Katja Kallio: Sooloilua
Sophie Kinsella: Varsinainen talousihme
Paula Harkki: Kadonnut Karibialla
Jane Austen: Neito vanhassa linnassa
Tracy Chevalier: Tyttö ja helmikorvakoru
Reidar Palmgren: Jalat edellä
Patricia Cornwell: Luonnoton surmaaja
Zadie Smith: Valkoiset hampaat
Asta Leppä: Sinä et hävinnyt
Juha Itkonen: Kohti
Anna Gavalda: Viiniä keittiössä
Ilkka Remes: 6/12
Camilla Gibb: Elämän pikkuseikat
Jennifer Weiner: Hyvä sängyssä ( pokkari)
Belle de Jour: Puhelintytön salaiset seikkailut (pokkari)
Cornelia Funke: Mustesydän (pokkari)

Jos voittajalle näistä löytyisi neljä mieleistä?

Shhh.....


....Toivottelin jo eilen hyvät viikonloput ja lupailin, että seuraava postaus on aikaisintaan sunnuntaina, mutta ei kerrota kenellekään, eihän? Järjestelin tuossa illalla kirjahyllyäni (joka muuten ei ole vielä se The kirjahylly, vaan vanha Lundia-polo, joka kyllä toki vielä tehtävänsä sekin hoitaa..)ja huomasin, että minulla on paljon kirjoja, jotka voisin laittaa kiertoon. Koko ajan tulee uusia ihania kirjoja, joista yllättävän moni on sellainen, minkä haluaisi itsekin omistaa. Siksi on pakko koittaa luopua niistä, joihin ei ole tunnesidettä, vaan ne on helppo laittaa maailmalle eteen päinkin. Miten minulla siis vähän kutkuttaisi, että olisiko se....arvonnan paikka? Mitäs sanotte, pistänkö pystyyn arvonnan, jossa voi antamastani listasta valita peräti NELJÄ kirjaa hyllystäni? Minä saisin hyllyyn tilaa ja joku kirjojen voittaja luettavaa ja kenties hyvän mielen. Reilu vaihtokauppa, vai mitä?

torstai 17. maaliskuuta 2011

Varaslähtö


Päätin ottaa pienen varaslähdön ja toivotella teille hyvää viikonloppua jo nyt! En ole lähdössä reissuun, mutta monenlaista mukavaa touhua on luvassa, joten kirjapostauksia on aikaisintaan sunnuntaina luvassa. Viikonloppuna meillä luetaan lasten kanssa kovasti odottamaani Minervan Suomen lasten Linnakirjaa ( aivan mielettömän kaunis kuvitus taas, kyllä Minerva osaa!) ja itse uppoudun Atenan käännöskirjauutuuteen, Ali Shawn Tyttö joka muuttui lasiksi. Aloin lukemaan kirjaa eilen ja olen vasta sivulla 50, mutta olen jo lumoutunut tuosta aikuisten saduksi tituleeratusta kirjasta. Vai miltä teistä kuulostaa esimerkiksi
"Yökkössiipinen härkä, joka lentelee muiden lajitoveriensa kanssa kaleidoskooppimaisesti"? Ihanaa, sanon minä. Iloa viikonloppuun tuovat myös ystävän yllätyksenä tuomat keltaiset tulppaanit. Lukemisen lisäksi tänä viikonloppuna hengähdetään, kerätään voimia, nautitaan orastavasta keväästä ja yhdessä olosta. Toivotankin siis jo nyt teille ihanaa, auringon säteiden valaisemaa viikonloppua! Hyvää oloa ja mielenrauhaa!

PS: Ja Leena, tänä sunnuntaina EN siivoa ;)

keskiviikko 16. maaliskuuta 2011

Tess Gerritsen: Jääkylmä

(Otava 2010, suom. Ilkka Rekiaro)

Sen piti olla vain lyhyt mukava matka Wyomingiin lääkärien konferenssin merkeissä ja kenties samalla pieni irtiotto jo surullisiakin piirteitä saaneesta suhteesta pappi-Danielin kanssa. Miehen, joka julkisen rakkauden sijaan halusi pitää tunteensa kuolinsyytutkija Maura Islesiä kohtaan salassa muilta ihmisiltä. Konferenssin tarjonnan lisäksi Maura odotti näkevänsä paljon kaunista puuterilunta, vuoria ja ehkä biisoneita sekä susiakin. Tarttuessaan itselleen epätyypillisen spontaanisti vanhan luokkakaverinsa Dougin ehdotukseen lähteä konferenssihotellista hänen seurueen kanssa yönylireissulle, Maura ei voi kuvitellakaan, millainen matka häntä ja seuruetta lopulta odottaa. Matka, jossa kyyti on kylmää, suorastaan jääkylmää.

"Suostu nyt! Minun hullut päähänpistoni johtavat lähes aina hupaisiin hetkiin."
"Lähes aina?"
"Pitää ottaa huomioon arvaamattomuusmomentti, mahdollisuus, että sattuu jotain totaalisen yllättävää, jotain suurenmoista. Sellaisten hetkien takia elämä on seikkailua. Joskus pitää hypätä pää edellä ja luottaa maailmankaikkeuteen."

Lumimyrsky kuitenkin yllättää seurueen ja Maura, Doug, hänen tyttärensä Grace sekä ystäväpariskunta Elaine ja Arlo eksyvät päätieltä auraamattomalle reitille navigaattorin ohjeistaessa heitä väärin. Lopulta auton suistuessa ojaan, heidän mieliinsä alkaa hiipiä paniikki. He ovat "keskellä ei mitään", ympärillä vain ääretön hiljaisuus, pakkasta sekä loputtomasti lunta. He pakkaavat autosta mukaansa vain välttämättömimmät tavarat ja lähtevät tarpomaan lumessa toivoen löytävänsä edes jotain asutusta, suojaa itselleen. Pitkän, jäisen tarpomisen jälkeen he näkevät laakson, jonka pohjalla häämöttää rivi taloja, joiden piipusta ei nouse kuitenkaan savua eikä missään näy sähkölinjojakaan. He huomaavat laakson kupeessa lumisen kyltin, josta Arlo lumet pois pyyhittyään paljastuu teksti:

"Taivasten valtakunta"....

Pienen tarkastelun jälkeen he saavat huomata, että kaikki talot ovat tyhjillään, mutta minne kaikki asukkaat ovat lähteneet niin äkkiä, että monella on jäänyt lautaset kesken aterioinnin pöytään, lemmikit pihaan paleltumaan?

"Jokin oli saanut kylän asukkaat pakenemaan, jättämään ovat lukitsematta, ikkunat auki, ruoat pöytään. Jokin niin kamala,että he olivat jättäneet rakkaat lemmikkieläimensä paleltumaan ja nääntymään nälkään. Oliko se vielä täällä, mikä oli saanut heidät pakenemaan? "

Huonoista aavistuksista huolimatta heidän on pakko tehdä takkaan tuli ja kaivella kaapeista syötävää itselleen. Voimia kerättyään he alkavat tehdä suunnitelmaa, kuinka päästä takaisin ihmisten ilmoille. Lumiketjut ja auton löydettyään he melkein ehtivät päästä jo hilpeään tunnelmaan ja nauraa, että olisipa heillä tarina muille kerrottavanaan heidän pienestä reissustaan. Kohtalolla, vaiko kenties jollain muulla, on kuitenkin sormensa pelissä, ja he päätyvät takaisin hyljättyyn Taivasten valtakuntaan..Toisaalla Mauran ystävä, rikosetsivä Jane Rizzoli koittaa tuskaisesti selvittää, minne Maura on kadonnut hotellista. Missä on Maura ja kenen arkkua lopulta ystävät kantavat? Mitä järkyttävää on alunperin tapahtunut tuolla uskonlahkon pesässä, Taivaan valtakunnassa? Ja kuka kävelee tuolla hyljätyssä laaksossa lumikengillään, eksyneitä tarkkailemassa?

Tunnustan. Minun oli pakko lopulta tarttua tähän mm. Leena Lumen ja Kuuttaren arvostelemaan yhden lempidekkaristini viimeisimpään kirjauutuuteen, vaikka edellinen Maura Isles -sarjan osa on vielä lukematta. Vaikka jokainen kirja on oma tarinansa, Mauran ja Janen henkilötarinat kuitenkin etenevät kirjoissa ja siksi olen halunnut lukea ne järjestyksessä. Nyt en malttanut odottaa, sillä kaipasin jotain todella vetävää jännäriä ja Gerritseniin voi sen suhteen aina luottaa. Olin kuitenkin antanut tätä edeltävän Voitonmerkki-kirjan lainaan ja Jääkylmä odotti hyllyssä.  Jääkylmä ylitti odotukseni ja oli ehdottomasti tähän asti parhainta Gerritseniä! Jo juonen perusasetelma on kutkuttava; seurue saarroksissa lumen ja pakkasen keskellä, pelottava uskonlahko taustalla, hylätty kylä. Gerritsen osaa varsinkin tässä kirjassa luoda niin jännittävän tunnelman, että minun, paatuneen dekkareiden & jännäreiden lukijan, piti jättää kirjan lukeminen kesken yöllä, kun alkoi mielikuvitus laukata niin paljon ja suorastaan pelottaa. Usein pelottavinta on juuri se, mitä ei näe...

Ja kuin pisteenä iin päälle, juoni rakentuu niin ovelasti, että sen lopullinen koukku aukeaa vasta kirjan viime metreillä. Kirjan hyinen tunnelma sai ihokarvat nousemaan pystyyn ja väkisinkin kurkkimaan jopa olan yli, että eihän siellä oikeasti ole joku...joka tarkkailee..

"Se johtuu tästä paikasta. Se sorkkii meidän aivojamme, vie meiltä järjen..."


5/5

tiistai 15. maaliskuuta 2011

Suomalaisen keskiluokan arki -haaste 2011


Kirjablogeissa kiertää näin alkuvuodesta monia kiinnostavia lukuhaasteita. On Finlandia-listan kirjoja, on kirjoja joista tehty myös leffa ja monia muita mielenkiintoisia haasteita. Jostain syystä en ole kuitenkaan tarttunut mihinkään, en ennen tätä. Kirjavassa kammarissa on Karoliinalla ihana haaste: Suomalaisen keskiluokan arki- haaste, jossa luetaan vuoden aikana vähintään viisi suomalaista keskiluokkaista arkea kuvaavaa teosta. Karoliina on tehnyt listan, jota hän tarpeen mukaan päivittelee. Haasteen tarkemman kuvauksen löydät siis Kirjavasta kammarista. En kopioi listaa suoraan tänne, jokainen saa käydä sen sieltä katsomassa, sillä Karoliina päivittää varmaan listaa välillä ehdotusten mukaan. Siksi poistin tähän postaukseen aikaisemmin kirjoittamani listan siitä lukemistani kirjoista, sillä lista elää kuitenkin. Ainakin 21 kirjaa olen tämän hetkisen listan mukaan lukenut, mutta määrä voi kasvaa riippuen mitä kirjoja listaan vielä lisätään. Laitan kuitenkin tähän itselle muistilistaa, mitä kirjoja olen listalta ajatellut poimia luettavaksi haasteen myötä. Ainakin sen viisi luen, mutta määrä toki voi kasvaa vuoden aikana.




KIRJAT, JOTKA AION NÄILLÄ NÄKYMIN LUKEA LISTALTA:

Marjo Niemi: Miten niin valo
Annamari Marttinen: Valkoista pitsiä, mustaa pitsiä
Juha Itkonen: Kohti
Essi Tammimaa: Paljain käsin
Pauliina Susi: Lukot


Ainakin nämä siis ajattelin lukea, mutta saatan päivitellä tätä listaa jos ja kun alkuperäinen listaus Kirjavassa kammarissa muuttuu joiltain osin!

maanantai 14. maaliskuuta 2011

Roy Jacobsen: Ihmelapset

(Like 2011, suom. Päivi Kivelä)

"Sitä minä en enää kestänyt katsella, tuota kättä joka puristi henkensä edestä, sen käsitin vaistomaisesti, se ote muuttaisi kaiken, ei vain Lindan vaan myös minun ja mutsin elämän, se oli niitä otteita jotka lukkiutuvat sydämen ympärille ja pitävät sitä ruuvipihdeissä kuolemaan asti ja ehkä vielä sittenkin kun ruumis makaa haudassa mätänemässä."

10- vuotiaan Finnin ja hänen yksinhuoltajaäitinsä arki mullistuu, kun heille muuttaa Finnin jo kuolleen isän uuden vaimon lapsi Linda. Kuusivuotiaan Lindan äiti on narkomaani, joka ei pysty huolehtimaan tyttärestään. Finn alkaa pohtia, että hänen äitinsä kanssa tekemä pieni remontti ei ehkä ollutkaan vain vuokralaista varten, vaan myös Lindaa. Äiti kuitenkin on päättänyt, että Lindan lisäksi he ottavat myös vuokralaisen. Niin heidän arkeensa astuu sekä merimieheksi itseään kutsuva Kristian kuin uusi siskopuolikin. Linja-auto tuo heidän elämäänsä sinistä matkalaukkua kantavan pienen tytön, joka ei paljoa puhu. Mukanaan hänellä on äidin kirjoittama kirje, ohjeistus sekä lääkepurkit, koska kirjeen mukaan Linda kärsii kipeästä polvesta...

"....pillerit olivat purkeissa, joissa oli Lindan nimi päällä, mutsi löysi nekin matkalaukusta ja nosti ne valoa vasten, ja tutki tarkemmin, kaksi pilleriä joka ilta, tai kolme. "Ja niiden kanssa täysi lasillinen vettä", sanottiin, "juuri ennen kuin hän menee nukkumaan, ettei hän nouse yöllä ja mene jääkaapille."

Finnin äiti reagoi Lindaan heti voimakkaasti, aivan kuin Linda olisi hänen kauan kadoksissa ollut tyttärensä. Myös Finnin suojeluvaistot heräävät, kun hän tajuaa Lindan olevan ehkä hieman erilainen kuin muut. Monet muille lapsille tutut asiat, kuten joululahjat ja retket, ovat Lindalle täysin vieras maailma, johon hän nyt uuden kotinsa myötä pikkuhiljaa tutustuu ja samalla avautuu kuin herkkä kukka elämälle. Linda ravistelee Finnin äidin sielua merkillisin tavoin, eikä Finn tajua, miksi äiti on niin erilainen. Miksi äiti ei jaksa enää häntäkään kunnolla? Pikku hiljaa he kuitenkin rakentavat uudenlaista arkea ja varsinkin Finn näkee Lindan hiljaisen ulkokuoren sisällä olevan paljon enemmän mitä ulospäin näyttää. Lindan terveystarkastuskäynti kuitenkin paljastaa asioita, jotka järkyttävät erityisesti Finnin äitiä. Finn tajuaa kotona Lindan muuttunutta olemusta ja öisiä huutoja kuunnellessaan, ettei kaikki ole hyvin, mutta äiti ei suostu kertomaan enempää. Omat kuvionsa arkeen tuo myös vuokralainen Kristian, joka käyttäytyy varsinkin Finnin äidin mielestä välillä liian tuttavallisesti. Kesäloma saareen muuttaa lopullisesti niin Finniä kuin hänen äitiään, mutta on myös alkusoittoa Lindan elämänsuunnan muutokselle. Astuessaan heidän elämäänsä, tuo pieni sinimatkalaukkuinen tyttö astui myös heidän sydämiinsä, lähtemättömästi. Finnin äiti on hakenut Lindan adoptiota, mutta yksinhuoltaja ei ole vahva ehdokas viranomaisten silmissä, varsinkaan sairaalassa ollut sellainen. Finn on kuitenkin Lindan verisukulainen, mutta riittääkö sekään? Kuinka paljon elämällä on vielä ihmeitä annettavanaan vai ovatko he saaneet jo osansa?

Kiinnostuin kirjasta kovasti sen esittelyn Liken sivuilta luettuani ja laitoinkin kirjan heti varaukseen. Ihastuin jo kirjan alkumetreillä kertojaminän, eli Finnin oivaltavaan, suorastaan pikkuvanhaan tapaan tarkkailla ja kertoa asioita. Lapsen silmin hän näkee yllättävän tarkkanäköisesti monien asioiden pinnan alle. Jacobsen käyttää Finnin kautta hauskaa ja älykästä kieltä, mistä pidän kovasti.

"Mutta siinä kävi niin kuin protestilukemisessa yleensäkin, en pystynyt keskittymään, tulin vain entistä vihaisemmaksi kun makasin siinä vaatteet päällä ja mietin kuinka kauan pienen pojan piti maata odottamassa että hänen äitinsä tulisi järkiinsä ja vakuuttaisi hänelle että kaikki oli ennallaan, vaikka Juri Gagarin olikin lennättänyt meidät kaikki taivaalle."

Tätä ennen lukemassani kirjassa, Vanhan lapsen tarina, kritisoin vähän noita pitkiä, monilauseisia/ajatuksisia virkkeitä. Tässä kirjassa niitä on myöskin poikkeuksellisen paljon ja jopa pidempiä mitä Vanhan lapsen tarinassa. Jostain syystä koin ne kuitenkin sujuvimmiksi, enkä takertunut niihin juurikaan muutamaa poikkeusta lukuunottamatta. Nämä poikkeukset olivat jo aikamoisia maratonvirkkeitä, sillä ne oikeasti olivat puolet sivusta pituudeltaan! Tämä ei kuitenkaan onneksi kovin häirinnyt lukukokemusta, sillä itse tarina on kiehtova kaikessa pinnan alla piilevässä surullisuudessaankin, sekä kielellisesti pidän Jakobsenin tyylistä kovastikin. Viisas, ihana Finn löysi ehdottomasti tiensä sydämeeni. Ja niin Finnin äidin kuin Lindan kantamat tragediat soittavat oman suruisan sävelensä tässä tarinassa, jossa kuitenkin on ripaus toivoakin. Ja niin kauan kun on toivoa, on elämää. Se on tärkeintä.

PS:  Olen lukenut nyt lyhyellä aikaa monta tämän tyylistä kirjaa, nyt on pakko saada ns. aivojen nollausta ja lukea jotain jännäriä/dekkaria. Gerritsenin Jääkylmän jälkeen aionkin sitten tarttua siihen ihanan kannen omaavaan Atenan Tyttö joka muuttui lasiksi- kirjaan!

4/5

lauantai 12. maaliskuuta 2011

Jenny Erpenbeck: Vanhan lapsen tarina

(Avain 2011, suom. Mari Janatuinen)

Keskeltä katua löytyy seisomasta 14-vuotias tyttö, joka ei puhu mitään, mutta puristaa tiukasti tyhjää ämpäriä kädessään. Tyttö ei osaa sanoa mitään muuta kuin ikänsä, ei nimeään, vanhempiensä nimeä, osoitetta. Ei mitään. Hän päätyy lastenkotiin, josta tulee ainoa hänen sillä hetkellä tuntemansa maailma.

" Niin hän on asian ajatellut. Niin kuin muut pyrkivät murtautumaan pois aidatulta alueelta, vankilasta, työsiirtolasta, hullujenhuoneelta tai kasarmista, on tyttö päinvastoin murtautunut tuollaiselle aidatulle alueelle, lastenkotiin siis, eikä ole kovinkaan todennäköistä, että joku keksisi viedä hänet taas portille, tempaista hänet takaisin maailmaan."

Tyttö noudattaa lastenkodin sääntöjä säntillisesti ja herättää ihmetystä niin ulkoisen olemuksensa kuin käytöksensä suhteen sekä henkilökunnassa että muissa lapsissa ja nuorissa. Alkaa järjestelmällinen syrjintä häntä kohtaan, mutta jostain syystä hän tuntuu alistuvan osaansa liian helpolla, kuin haluten olla se arvoasteikon alimmainen. Ei riitä, että ikätoverit syrjivät häntä, myös aikuiset tuntuvat katsovan tytön ohi jatkuvasti. Tyttö tuntuu kuitenkin omistavan kuin ihmeellisen immuniteetin kaikkea ulkopuolista vastaan. Hänen ulkoinen välinpitämättömyytensä on kuitenkin näennäistä, ja rujon ulkokuorensa alla hän miettii ja analysoi tarkkaan yksinkertaisiakin asioita.

Ajan kuluessa luokkakaverit tajuavat, että tytön vaikeneminen voi olla heille avuksi ja tyttö pääseekin osalliseksi luokkakavereiden maailmaan, ainakin hetkellisesti. Mutta kuka tuo hitaasti liikkuva, möhkälemäiseksikin kuvailtu, mykän oloinen tyttö oikein on? Mitkä ovat hänen todelliset kasvonsa ja miellyttävätkö ne meitä muita?

Odotin kovasti tämän kirjan lukemista. Takakannen esittelyn perusteella odotin jotain erityislapseen liittyvää tarinaa, vähän Torey Haydenin tyyliin kenties. Jostain syystä kuitenkin jo kirjan alkumetreillä aloin takkuilla lukemisen kanssa. Tarinan peruslähtökohdat ovat todella mielenkiintoiset, mutta jäin takeltelemaan itselle harvinaisesti tekstin rakenteen kanssa. Tiuhaan tekstissä olevat monilauseiset virkkeet meinasivat tehdä keskittymisen itse olennaiseen aluksi hieman hankalaksi. Voi tietenkin johtua omasta keskittymisen asteestakin, mutta tässä esimerkki: "Kenenkään mieleen ei juolahda, että hän antaa väärän vastauksen tahallaan, että hän on ikään kuin varastanut sen luokkatovereiltaan, vain hänen puhetapansa on jotenkin epäuskottava, mutta koska oppitunneilla kaikki varastavat minkä voivat, koska täällä kaikkien katseet ovat petollisen näennäisesti kohdistuneet eteenpäin, opettajaan, hänen vaisu äänensä kuitataan virnistyksin, ja opetus jatkuu saman tien." 

Monilauseiset virkkeet ovat kyllä hyvä tehokeino silloin tällöin tekstissä, mutta tiuhaan viljeltynä ne häiritsevät minun lukukokemusta. Tulee tunne, että pitää lukea jotenkin korostuneen tarkkaavaisesti ja rauhallisesti, että virkkeen sisältö tulee kerralla selväksi.

Olen muutenkin jotenkin hämmentynyt kirjan lukemisen jälkeen, sillä en jostain syystä täysin löytänyt sen kantavaa ajatusta. Tarinan tyttö on persoonana kiehtova ja olisin kaivannut enemmän ns. avaamista hänen taustaansa tai yleensäkin olemiseensa. Toisaalta aloin miettiä tytön tarinaa jonkinlaisena aikuisten satuna filosofiansa suhteen. Onko tytön tarinan tarkoitus vain avata silmiämme näkemään se julmuus, millä vahvasti erilaista lastakin voidaan syrjiä niin ikätovereiden kuin aikuistenkin taholta. Vai onko kirjassa joku syvempi merkitys, mitä en vain nyt tajua. Kuten tekstistäni varmasti se näkyy, olen aika ristiriitaisin tuntein näin tuoreeltaan ainakin.

2/5

Elif Shafak: Rakkauden aikakirja

(Gummerus 2010, suom. Maria Erämaja)

Rakkaudella on monet kasvot. Se ei tunne aikaa, ei paikkaa. Se saa vedet virtaamaan ja iskee niihinkin, ketkä sitä karttavat. Rakkaus on voima, joka saa sielun soimaan herkin sävelin. Se on myös voima, joka tuhoaa, sillä siellä "missä on rakkautta, siellä on oleva sydänsuru." Tämän kaiken ja paljon enemmän kertoo turkkilaisen Elif Shafakin Rakkauden aikakirja (The Forty Rules of Love). Se näyttää lukijalleen, että elimmepä 1200-luvun Turkissa tai 2000-luvun Yhdysvalloissa, rakkaus on ja pysyy. Se on meissä itsessämme, jos vain annamme sen olla.

Rakkauden aikakirja kuljettaa lukijaa kahdessa aikatasossa. Toisaalla Suloisen rienauksen myötä mystisessä 1200-luvun Turkissa kuuluisan mystikon ja runoilijan Rumin, dervissi Shamsin ja monen muun silmin ja toisaalla nykyajassa amerikkalaisen kotirouvan Ellan silmin. 1200-luvun Turkkia repivät rajut uskonnolliset kiistat, mutta samalla myös henkilökohtaisemmat pelot. Vaikka aikakausien välillä on yli 800 vuotta, emme vieläkään ole päässeet noista kurjista kulttuurien välisistä väärinkäsityksistä ja törmäyksistä, uskonnollisista kiistoista. Ne ehkä ovat muuttaneet hieman muotoaan, mutta epäilys, väärinkäsitys ja viha ovat yhä läsnä. Kaiken keskellä kuitenkin on...rakkaus.

Ruoanlaittoon intohimonsa kohdistava pian nelikymppinen Ella elää elämää, josta puuttuu jotain. Tekemänsä ruoan hän valmistaa ja maustaa taidokkaasti, mutta omaan elämäänsä hän ei saa kaipaamaansa väriä. Jotain olennaista puuttuu, mitä hän ei itse osaa määrittää. Ella alkaa tehdä sisältöä arkeen saadakseen töitä kirjallisuusagentuurille, ja saakin luettavakseen tuntemattoman Aziz Zaharan käsikirjoituksen Suloinen rienaus, joka vie meidät tuonne mystiseen Turkkiin, ajassa satoja vuosia taakse päin. Suloisen rienauksen päähenkilö on vieläkin runoistaan tunnettu runoilija Rumi, jonka elämä mullistuu vaeltavan dervissi Shamsin ja hänen rakkautta koskevien opetusten ansiosta. Rumin ja Shamsin hätkähdyttävä tarina löytää tiensä Ellan sydämeen ja muutoksen siemenet on kylvetty.

"Kun päivällinen oli ohi, Ella istui yksinään keittiön pöydän ääressä. Ympärillä oleva hiljaisuus tuntui hänestä raskaalta ja hermostuttavalta. Äkkiä hänen valmistamansa ruoka, tuntien kovan työn tulos ei näyttänyt ainoastaan ikävältä ja tylsältä vaan myös helposti korvattavissa olevalta. Ella sääli itseään. Oli surkeaa, että melkein neljäkymmentävuotiaaksi ehdittyään hän ei ollut kyennyt saamaan enemmän aikaa elämässään. Hänellä oli niin paljon rakkautta annettavaksi eikä ketään, joka olisi sitä vaatinut."

1200-luvun Turkissa arvostettuna hengenmiehenä tunnettu Rumi kohtaa vaeltavan dervissin Shamsin, josta hän on nähnyt jo unia ennen kohtaamista. Shams, tuo ristiriitaisia tunteita kaikkialla herättävä merkillinen dervissi on puolestaan kulkenut pitkän tien saadakseen lopulta kohdata Rumin, jonka tietää olevan hänen kohtalonsa. Noiden kahden miehen välille syntyy heti voimakas ja poikkeuksellinen ystävyys, jota ulkopuolisten on vaikea ymmärtää. Mutta jos Rumin perheen ja ulkopuolisten on vaikea tajuta noiden kahden niin erilaisen miehen läheistä ystävyyttä, ei se ole yksinkertaista heille itsellekään aina.

"Sitten ei ollut muuta sanottavaa. Meiltä loppuivat sanat. Astuin askeleen dervissiä kohti ja tulin niin lähelle, että saatoin nähdä kultaiset täplät hänen mustissa silmissään. Yhtäkkiä minut valtasi outo tunne kuin olisin elänyt tuon hetken aikaisemmin. En yhtä kertaa vaan monen monituista kertaa. Aloin muistaa palasia ja murusia. Pitkä, hoikka mies, jonka kasvoilla oli huntu ja jonka sormet olivat liekeissä. Ja silloin tiesin. Edessäni seisoiva dervissi oli juuri se mies, jonka olin toistuvasti nähnyt unissani. 
Tiesin, että olin löytänyt kumppanini. Mutta hurmioituneen ilon sijasta, jota olin aina kuvitellut tuntevani, minut valtasi hyytävä kauhu."

Nykyhetkessä Ella uppoutuu Suloisen rienauksen mystiseen maailmaan ja ei voi olla ottamatta yhteyttä mieheen, joka kirjan on käsikirjoituksen on kirjoittanut. Yhteydenotto Aziz Zaharaan käynnistääkin Ellan elämässä muutoksen virran. Sillä vaikka Ella ei usko rakkauteen tai ainakin luulee niin, niin rakkaus löytää vastahakoisimmatkin niin halutessaan..

Rumin ja Shamsin kohtaloa kutovaa tarinaa saamme seurata myös Rumin vaimon ja poikien, paikallisen juomarin ja porton sekä muutaman muun silmin. Yleensä jopa ärsyynnyn kovin monista henkilöistä tai tarinan kertojista kirjassa, mutta Rakkauden kirja on kuin kahdeksan lajin illallinen. Jokainen kertoja on osa tiivistä kudelmaa ja tekee tarinasta juuri sen hienon lukukokemuksen mitä se on. Kiehtovaa tarinassa on myös Shamsin omaan sieluunsa luomat neljäkymmentä rakkauden uskonnon sääntöä, jotka hän jakaa kohtaamiensa ihmisten kanssa, erityisesti Rumin. Rumista tulee Shamsille se kumppani, jolle hän jakaa kaiken kokemansa ja tietämänsä tietäen, että kun viimeinenkin sääntö on kerrottu, on hänen aikansa tässä elämässä väistämättä päättymässä.

Rakkauden aikakirja on pitkälti intensiivinen aikamatka mystiseen itään, mutta ennen kaikkea se on julistus rakkaudelle. Jo Suloisen rienauksen tarinan alkua lukiessa tempauduin mielessäni samoille kaduille, joita Shams vaelsi 800 vuotta sitten, vaahterapuun alle tarkkailemaan Rumia saarnatessaan. Tunsin myös Aavikkoruusuksi nimetyn porton kokemat rajut potkut ihollani ja hengitin hiljaa oven takaa salaakuunnellessani Rumin ja Shamsin intensiivisiä keskusteluja.  Hetkittäin siirryin nykyaikaan Ellan keittiöön katsomaan, kuinka hän suruisin silmin laittoi upeita ruokiaan tarjolle perheelleen tietämättä, kuinka hänen elämänsä tulisi pian mullistumaan. Elin, koin ja hengitin. Sydämellä.

Rakkaudellakin on hintansa, joskus kivuliaskin. Mutta se, mitä kukin jätämme jälkeemme rakkauden perintönä, tekee siitä sen arvoisen. Rakkaus kantaa yli vuosisatojen, maailman laidalta toiselle, sydämestä sydämeen. Rakkauden aikakirja muistuttaa myös siitä kuuluisasta viisaudesta, että tärkeimmät asiat näkee sydämellä, eikä silmillä.

"Älä ole levoton sen tähden, minne tie johtaa. Keskity sen sijaan ensimmäiseen askeleeseen. Se on vaiken osa, ja siitä olet vastuussa itse. Kun olet kerran ottanut sen askeleen, anna kaiken mennä niin kuin se luonnollisesti menee, ja muu seuraa perässä. Älä kulje virran mukana. Ole virta."

Myös Leena on lukenut tämän hienon kirjan.


5/5

perjantai 11. maaliskuuta 2011

Sananen kansista


Vaikka kirjan sisältö on tärkein, tietenkin, on minulle merkitystä myös kirjan kansilla. Aina välillä kohdalle osuukin kirjoja, jotka ovat rakkaita sisällöltään mutta myös kanneltaan. Kansi on parhaimmillaan kuin sinetti, joka kruunaa hienon sisällön. Olenkin heti taas alkuvuodesta kiinnittänyt huomiota kirjojen kansiin. Haluan esitellä muutaman minun mielestä hienon kannen, kirjoista jotka nyt odottavat jo yöpöydällä lukuvuoroaan tuloaan. Katsokaa nyt esimerkiksi tuota yllä olevaa Ali Shawn:n Tyttö joka muuttui lasiksi (Atena kustannus) kirjan kansia! Upeat! Tai entäpä tämä Jenny Erpenbeck:n Vanhan lapsen tarina (Avain):
Vaikka en ole lukenut vielä kirjaa, jo takakannen esittelyn perusteella kansi on oivaltava ja kiinteästi kirjan henkeen sopiva.

Kovasti odottamani Nerea Riescon Ars Magican (Otava)  kannet puolestaan ovat taideteosmaisella tavalla hypnoottiset, vai mitä mieltä te olette?

Kustantamoiden uutuuslistoja selatessa olen monen kirjan kohdalla jäänyt kiinni jo kauniiseen kanteen. Pian pääsen ainakin jo näiden odottamieni uutuuksien kohdalla katsomaan, lunastuuko ihanan kannen tuoma lupaus hyvästä lukukokemuksesta. On aina ilo katsella kauniita, tavalla tai toisella puhuttelevia kirjan kansia. Onko kannet teille tärkeitä?

torstai 10. maaliskuuta 2011

Ja kirjapäiväkirja menee...

.

....henkilölle, joka kommentoi näin:

"Minä olen joissakin asioissa aikamoinen hätähousu ja fiilispohjalta menijä. Vaikka kirjoita juttuja kirjoista ihan ansaitsemistarkoituksessakin, tyyliini ei yleensä kuulu muistiinpanojen tai muidenkaan merkintöjen tekeminen ja tekstiin palaaminen. Luen kirjan ja kirjoitan, mitä siitä jäi mieleen ilman muistiinpanoja. Luotan siihen, että tärkeät asiat jäävät kyllä. :)

MUTTA varmaankin muutan tätä systeemiä blogin myötä. Kun kirjoitustilaa on enemmän, tekee mieli laittaa lainauksia ja muutenkin ehkä poimia kohtia kirjoista tarkemmin. Luulen, että käytän hiirenkorvia (paitsi jos joskus luen kirjaston kirjaa), sillä niin kuin Kirjamielellä-blogissa paljasti, kohtelen kirjoja muihin lukijoihin verrattuna ilmeisen brutaalisti.

Susa, iso kiitos kauniista sanoista ja linkityksestä. Mukavaa sunnuntai-iltaa ja alkavaa viikkoa sinullekin. Toivotaan viikosta tulevan niin hyvä kuin vain olosuhteet huomioon ottaen on mahdollista!"


Eli KAROLIINALLE KIRJAVASTA KAMMARISTA!
Laitatko Karoliina minulle sähköpostiin yhteystietosi, niin voin lähettää palkinnon! En osaa sanoa, miten pääsen nyt postiin, riippuu omasta voinnista jms, mutta ensi viikolla saanet sen. Sähköposti tulee perille: jarjellajatunteella@gmail.com

Voittajan arpoi meillä nyt lomailemassa oleva vanhin kummityttöni, kiitos hänelle onnettarena toimimisesta!

sunnuntai 6. maaliskuuta 2011

Klemmarilukija


Minusta on tullut klemmarilukija. Ennen olin hiirenkorvalukija, ja olen toki sitä vieläkin hieman. Kirjaston kirjoja nyt ei tietenkään voi hiirenkorville taittaa, mutta en oikein raski enää taitella omiakaan, pokkareita korkeintaan, koska ne eivät ole "kirjoja". Toisaalta ennen kirjablogia, harvoin oli tarve kirjasta merkitä erikseen mitään kohtaa, muista kuin tenttikirjoista silloin nuorempana. Muistilappujakin olen käyttänyt, mutta ne tuntuvat herkästi kuitenkin lähtevän omille teilleen. Käytän tuollaisia paksumpua klemmareita, eikä niistä jää sivuihin minkäänlaista painaumaa, joten kirjaston kirjatkin saavat niistä osansa lukiessani. En edelleenkään, muutamaa poikkeusta lukuunottamatta, halua ja jaksa kirjoittaa kirjasta muistiinpanoja sitä lukiessani. Koen, että se häiritsee vähän keskittymistäni. Luen kuitenkin edelleen itseäni varten, vaikka kokemukseni jaankin täällä blogissa. Jos tekisin tätä missään määrin ammattimaisesti, varmasti tekisin muistiinpanojakin. Sen sijaan nappaan nopeasti klemmarin kohtaan, jonka lukuhetkellä koen sellaiseksi, että arviotani kirjoittaessa aion siihen palata. Pakko huomauttaa, että kuvassa ylinnä näkyvä kirja, jota luen, on poikkeuksellisen "merkitty". Yleensä klemmareita on koko kirjassa sen 4-5, mutta nyt kesken oleva Rakkauden aikakirja tuntuu olevan poikkeus.

MUOKS: Pakko lisätä, että minulla on AINA kyllä sitten se ns. kirjanmerkkikin, klemmareilla merkkaan tärkeät kohdat mutta kirjanmerkki kertoo, missä olen menossa. Kirjanmerkkinä on yleensä pitkään sama, tällä hetkellä ystävän lähettämästä kortista leikattu etupuoli ;)

Minkälainen lukija sinä olet? Kerro se tähän postaukseen kommentoimalla ja samalla osallistut kivan Kirjapäiväkirjan arvontaan joskus ensi viikon lopulla. Ennen kirjablogia itse täyttelin muutaman vuoden ajan Kariston lukupäiväkirjoihin kaikki lukemani kirjat. On mukava näin usean vuoden päästä selailla niitä ja muistella monia hyviä kirjoja. Arvottava kirja on Suomalaisen kirjakerhon malli.

Päädyin tällä viikolla ihanaan kirjablogiin, Kirjavaan kammariin, jota emännöi Karoliina. Siellä törmäsin kivaan termiin " TBR", eli termi tulee sanoista to be read, toisin sanottuna luettavat kirjat. Minun oma TBR-listani niin oman hyllyn kirjojen kuin uutuuskirjojen suhteen alkaa olla aikamoinen. Kunhan ehdin ja jaksan, aion tämän kuun aikana koittaa kuvata oman hyllyni TBR:t. Mutta sitä ennen on tulossa varmasti ainakin Rakkauden aikakirjaa ja muutama muukin, riippuen lukutahdistani. Ensi viikko on monella tapaa samalla tärkeä mutta raskaitakin asioita luvassa, joten en lupaa uutta postausta kuin ehkä loppuviikommalla sitten. Siihen asti hyvää laskiaissunnuntaita ja ihanaa alkavaa maaliskuista viikkoa teille muutenkin! Pitäkää huolta toisistanne, mutta ennen kaikkea itsestännekin!!