torstai 28. maaliskuuta 2013

Pääsiäistä!

Kuva tämän vuoden pääsiäisoksani yhdestä koristeesta

Pääsiäinen on täällä ja sitä myöten kevätkin ihan nurkan takana jo. Moni lähtee pienelle lomareissulle pääsiäisen aikaan, suvut kokoontuvat, lasketellaan vielä viimeisiä tämän talven rinteitä, ollaan yhdessä. Me pysymme kotimaisemissa, sillä minulla on lauantaina töitä ja muutenkin pitkän sairasteluputken myötä pelkkä kotoilu on kuulkaa nyt meillä arvossaan!

Muutama oksa ollaan koristeltu pääsiäishenkeen, suklaamunia hankittu ja syötykin tuttuun tapaan jo osa. Mämmi odottaa kaapissa perheemme ainoaa mämmin syöjää. Lampaita meillä ei tänäkään vuonna ruokapöydässä tarjoilla, vaan pääsiäismenumme on aika arkinen lapsiperheen menu. Aikuisväen herkuksi teemme sushia ja toisena päivänä kiinalaisen menun riiseineen, kasviksineen ja lihoineen. Blogini päivittynee pääsiäisenkin aikaan, sillä nyt toivon mukaan ehdin ja saan lukea taas ihanan paljon muutaman päivänä ajan! Kirjapinot senkun kasvavat, mutta eipä lopu luettava kesken!

Toivottelen kuitenkin jo kaikille teille ihanaa pääsiäisen aikaa, vietättepä sen missä tai miten tahansa! Toivon mukaan pääsiäiseenne mahtuu ainakin tovi hyvän kirjan parissa :)

tiistai 26. maaliskuuta 2013

Helga Weiss: Helgan päiväkirja

Helga Weiss: Helgan päiväkirja - Nuorena tyttönä keskitysleirillä
Kustantaja: Tammi 2013
Alkuteos/suomennos: Suomennettu tsekinkielisestä käsikirjoituksesta Denik Helgy, joka ilmestyi ensimmäisen kerran englanninkielisenä käännöksenä nimellä Helga's Diary Isossa-Britanniassa 2013. Suomentanut Eero Balk
Toimittanut: Neil Bermel
Sivuja: 223

Ehkä erehdyin, emme varmaan pysähdy tänne. Miksi meidät tuotaisiin keskitysleiriin? Olemmeko muka tehneet jotain? Mutta on hirveää, miten ihmisiä täällä kohdellaan. En voi katsoa, tulee huono olo. Taas hän löi yhtä, ja vielä vanhusta. Ryökäle, tuskin on vielä kahtakymmentä. Ettei häpeä, mies voisi olla hänen isänsä, ja hän kohtelee tätä noin. Taas potkaisi, niin että vanhusraukka horjahti.

Helga Weiss
on yksi niistä harvoista lapsista, jotka selvisivät keskitysleirien kauhujen keskeltä vielä takaisin omaan elämäänsä, kotiin. Terezíniin tuotiin noin 150 000 lasta, ja kuljetettiin myöhemmin sieltä Auschwitziin. Heistä vain noin 100 selvisi. Helgan päiväkirjoihin perustuva teos onkin erittäin tärkeä, ensi käden Holocaus-todistus. 8-vuotiaana Helga alkoi kirjoittaa päiväkirjaa ja purkaa tuntojaan siitä, millaista on elämä vainottuna juutalaisena. Miltä se tuntuu pienestä tytöstä, kun kaikkiin vaatteisiin ommellaan keltainen tähti merkiksi erilaisuudesta, kuin oikeutuksesta muille sortaa, riistää?  Helgalta kiellettiin lopulta koulunkäynti, isältä työ pankissa ja ylipäätään koko perheeltä oleskelu liiemmin muualla kuin kotonaan. Vaino juutalaisten ympärillä tiukentui koko ajan, tuli uusia rajoituksia, kieltoja, syrjintää. Kunnes sitten vuonna 1941 niin Helgan perheelle kuin monelle muulle selvisi totuus natsien suunnitelmista. Juutalaisten keskuudessa alkaa nimittäin levitä pelottava huhu kuljetuksista. Helgan lähipiiristä alkaa kadota ihmisiä, eikä kukaan tunnu tietävän, minne heidät on kuljetettu tai mikä on heidän kohtalonsa. Kaiken yllä alkaa väijyä pelko siitä, milloin heidät viedään kotoaan.

Kylläpä aika on rientänyt vinhaan, huomenna on jo torstai, meidän täytyy mennä ilmoittautumaan. Mutta Prahassa kiertää taas tieto: " Kuljetukset on keskeytetty, kukaan ei enää lähde."
Emme usko sitä.
Kunpa se tulisi jo, lykkäys ei kuitenkaan ole pitkäaikainen, ja tällainen epävarmuudessa odottelu on hirveää. Hyvä on vain se, että pakkaamme rauhassa.


Lopulta tulee heidänkin vuoronsa. täyttää Helgan mielen suuri suru. Viimeinen aamiainen kotona, jonne tuskin enää koskaan tämän aamun jälkeen on paluuta. Helga päätyy perheensä kanssa lopulta Terezínin keskitysleirille, jossa he joutuvat elämään kolme vuotta. Kun Helgan isä saa siirron Auschwithiin vuonna 1944, Helgan äiti ja Helga hankkiutuvat mukaan. Auschwitziin päästyään he tajuavat, että elämä Terezínissä oli ollut suorastaan onnekasta verrattuna uuteen paikkaan. Kohtelu, jota he muiden kanssa keskitysleirillä joutuvat joko todistamaan tai itse kokemaan, on jotain sellaista, mitä on vaikea kaikessa epäinhimillisyydessään käsittää. Se nuoruuden valoisuus, toivon kipinä jota Helga vielä Terezínissä kantoi palasen sisimmässään, sammuu lopulta Auschwitzissa.

Sodan loppu ei ehkä ole kaukana, mutta vaikka se olisi viikon kuluttua, meidän loppumme on ennemmin.

Helgan isä ei enää palaa Auschwitzista kotiin, mutta Helga pääsee äitinsä kanssa sodan loppuvaiheen pitkille kuljetuksille ja marsseille, pois leiriltä. Ja kun lopulta valkoinen lippu liehuu, melkein henkitoreissaan oleva Helga päästää äitään syleillessään sen kauniin sanan, jota hän ei ollut enää vuosiin uskonut kokevansa: vapaus.

Niin kuin aina, nämä holocaust-kertomukset, olivatpa ne sitten fiktiivisiä tai tosipohjaisia, ovat jotenkin hurjan väkeviä lukukokemuksia kaikessa kauheudessaan. Olisi kuitenkin jotenkin tekopyhää alkaa kauhistelemaan pelkkää lukukokemusta isommin, koska se tuntuisi suoranaiselta loukkaukselta kaikkia heitä kohtaan, jotka nuo kauhut aikanaan kokivat. Heidän tarinansa eivät ole kaunista luettavaa, mutta jokainen ansaitsee tulla kuulluksi. Keskitysleirien kauhut vielä lapsen, nuoren silmin ovat erittäin puhuttelevaa luettavaa. Kirjan toimittaja, Neil Bermer kertoo kirjan Alkusanoissa tarkemmin Helgan tarinan dokumentointiin liittyvistä asioista. Mukana olevat kartat myös auttavat hahmottamaan esimerkiksi Terézinin leiriä ja Helgan "matkoja" paremmin. Kirjan lopussa puolestaan löytyy Helgan haastattelun lisäksi kattavat Selitykset sekä sanasto. Kirjan etuliepeessä oleva tieto, että Helga Weiss meni myöhemmin naimisiin, sai lapsia sekä lapsenlapsia ja asuu nyt lapsuudenkodissaan, tuo hieman lohtua lukijan mieleen. Kaikkien niiden kauheuksien jälkeen tuo nuori, urhea tyttö sai vielä oman, hyvän elämän. Kaikille ei käynyt niin.

5/5


sunnuntai 24. maaliskuuta 2013

Anne Leinonen: Viivamaalari

Anne Leinonen: Viivamaalari
Kustantaja: Atena 2013
Kannen suunnittelu: Laura Noponen
Sivuja: 270

Tänä aamuna jotakin on eri tavoin, jotakin on nyrjähtänyt sijoiltaan, mutta mitä? En halua ajatella, että minä olen muuttunut. Olen nähnyt liian monta sellaista aamua, herännyt epämiellyttävään tunteeseen, etten ole osa tätä maailmaa enkä koskaan tule olemaan. Siitä ahdistuksesta luulen lopultakin päässeeni. En halua palata samaan. Pystyn ajattelemaan kirkkaasti ja johdonmukaisesti ja väistämään alaspäin viettävän luiskan, jos sellaiseen törmään. Silti jokin on toisin, eri tavoin kuin ennen - aistin maailman erilaisena.

Nainen katsoo parvekkeeltaan näkymää pihassa, ja siinä on jotain perin kummallista: tuttu pihavaahtera on kadonnut. Nimenomaan kadonnut aivan kuin ei koskaan olisi ollut olemassakaan. Ei kaadettu, revitty juuriltaan. Tilalla on vain tasaista nurmea. Kun vielä naisen kotikadulle ilmestyy valkoinen viiva ja hän saa työresurssitoimistosta omituisen työmääräyksen, jo ennestään erikoinen todellisuus muuttuu vielä erikoisemmaksi. Kontrolloidun, arvaamattomankin ja ennen kaikkea yksinäisen elämän eläminen ovat jättäneet jälkensä naiseen. Rutiininomaisesti hän suorittaa elämäänsä niiden korttien varassa, jotka valvova yhteiskunta itse kullekin aina antaa. Työresurssitoimiston arpomat työpaikat ovat lyhyitä ja usein hyvinkin ennalta-arvaamattomia, mutta tällä kertaa nainen saa kohdalleen todellakin omituisen pestin:

- Tämä on tällainen eilisessä arvonnassa yli jäänyt, juuri kuin sinulle räätälöity, hän sanoo ja liu'uttaa lipun papereita pöydän yli. Silmäni tarttuvat heti kuvaukseen: "Työluokka L336. Luokittelemattomat taidetehtävät, käsitetaiteilija. Tavoitteena on suunnitella ja ideoida uutta taidetta. Työn suorituspaikka: vapaavalintainen, työn kesto: avoin." 

Naisella ei ole aavistustakaan, kuinka taidetta tehdään. Kun hän näkee valkoista viivaa maalavan naisen, Ursulan, kypsyy hänellä idea mielessään: ehkä Ursulalla on jonkinlaista käsitystä taiteen tekemisestä. Ursulan seuraan lyöttäytyminen kannattaa, sillä pian nainen huomaa saavansa niin vastauksia taiteen tekemisen monimutkaisuuteen kuin myös uutta sisältöä arkeensa. Hän pakkaa reppunsa ja lähtee Ursulan mukaan kantamaan painavia maaliämpäreitä, pois tutuilta kotikulmilta. Ursula ei kuitenkaan kerro, miksi maalaa viivaa ympäri kaupunkia, eikä nainen halua painostaa vaan luottaa, että kaikki selviää aikanaan. Kuitenkin sitä ennen täytyy hänen kohdata matkansa varrella monenlaisia haasteita, suurimpana kuitenkin oman menneisyyden, muistojen ja nykyhetkenkin kohtaaminen. Ei elämä aina ole ollut sellaista kuin nyt, mutta ovatko hullut unet kaikuja menneisyydestä vaiko vain sekavaa tajunnanvirtaa? Sitä mukaa kun hän Ursulan rinnalla kuljettaa valkoista viivaa läpi kaupungin, kasvaa ymmärrys ympäröivän todellisuuden luonteesta ja siitä, mikä kaiken hulluudenkin keskellä on lopulta olennaisinta.

Olen ottanut tärkeän askeleen. Olen tekemässä jotakin merkityksellistä, jotakin jota en vielä hahmota, mutta silti tarpeellista ja väistämätöntä. Olen rikkonut arjen tavanomaisen turvallisuuden, johon olen tottunut nojautuman. Turvaverkon poistamisen jälkeen on edessä vapaa pudotus.

Anne Leinosen
Viivamaalari tarjoilee lukijan verkkokalvoille yhdenlaisen version dystopiasta ja saa siten miettimään, kuinka onnekas nyky-ihminen kuitenkin vielä monella tapaa onkaan. Tietenkään ei onni jakaudu tasan ja liian monia riistetään monin tavoin, mutta yhteiskunnan rakenteet kuitenkin vielä ainakin yrittävät olla hyvä ympäristö ihmiselle elää, antaa ihmisen itse valita. Kirjan kiehtovasta aihepiiristä ja alkuinnostuksestani huolimatta Viivamaalari ei sitten vain ollut ns. minun kirja. Olen nyt toista päivää pyöritellyt mielessäni, mitä kerron lukukokemuksesta, sillä näen kyllä kirjan ansiot selvästi, mutta silti jäin lukijana vähän niinkuin näyteikkunan lasin taakse hölmönä katsomaan, että jaahas. Pidin valtavasti siitä maisemasta, mikä tarinassa näyttäytyy ja koinkin sen vahvasti elokuvallisena, mutta jostain syystä tarina ei oikein lähtenyt lentoon, herättänyt tunteita suuntaan tai toiseen. Tietyllä tapaa varmasti esimerkiksi päähenkilön tietty "monotonisuus" on juuri tehokeino kuvastamaan tuon tyyppisen yhteiskunnan valvonnan alla elävän ihmisen mielenlaatua, mutta kuitenkin. Ehkä jotenkin yhtä aikaa tuskastuttavaa ja harmittavaa, että kaikki palikat ovat kasassa, mutta silti ei vain irronnut oikein kummoista lukukokemusta. Ja vaikka loppu hienosti ns. kuroi ympyrän umpeen, antoi tietyllä tapaa palkinnon lukijalle, silti jäin vaille tunnetason kokemusta, jota lukijana kaipaan. Se ei toki tarkoita, että kirja olisi huono, vaan että minä en ollutkaan selvästi oikea lukija kirjalle, näin sen koen. Ilselän Minna on kanssani aika samoilla linjoilla, kun taas Kirjasfäärin Taika sai kirjasta paljon enemmän irti. Siksi kannattaa ehdottomasti lukea kirja itse ja muodostaa oma mielipide. Parhainta antia kirja tarjosi minulle siinä mielessä, että se sai vahvasti pohtimaan nykyelämän menoa vs. dystopiat ja se jos mikä on kiehtova pohdiskelun kohde.

2/5

perjantai 22. maaliskuuta 2013

Rosamund Lupton: Mitä jäljelle jää

Rosamund Lupton: Mitä jäljelle jää
Kustantaja: Gummerus 2013
Alkuteos: Afterwards (2011)
Suomentanut: Tero Valkonen
Sivuja: 481

Voiko ihminen kokea koti-ikävää pöytää kohtaan? Minä nimittäin kaipaan aivan hirveästi vanhaa keittiön puupöytäämme, jonka toisessa päässä on Adamin ritarihahmot, toisessa eilispäivän lehti ja tuolin selkämyksellä jonkun takki tai paita. Tiedän kyllä, että "sekasotku!" ärsytti minua ja vaadin että toiset "siivoavat jälkensä!" Juuri nyt kaipaan sekasotkun täyteistä elämää, en sellaista joka on pantu palasiksi ja vaihdettu ylettömän järjestäytyneeseen kiiltävien, liukkaiden pintojen maailmaan.
Coveyn perheen elämän perustat järkkyvät kun eräänä päivänä kesken koulun liikuntapäivän koululla syttyy tulipalo. Tulipalon myötä hän itse sekä hänen 17-vuotias tyttärensä Jenny loukkaantuvat pahoin. Perheen kuopus, Adam ei vahingoitu ulkoisesti, mutta kantaa sisimmässään salaisia, syviä traumoja. Kuoleman lähellä käydessään sekä Grace että Jenny jättävät fyysisen olemuksensa sairaalavuoteisiin ja tarkkailevat kaikkea ulkopuolelta. Kukaan muu ei näe tai kuule heitä, heillä on seuranaan vain toisensa. Raskain mielin Grace katsoo miehensä ja poikansa surua hänen ja Jennyn sairaalavuoteiden äärellä. Aivan kuin siinä ei olisi jo kylliksi surua, käy Gracelle pian selväksi, etteä tulipalo on sytytetty tahallaan ja kohteena mitä todennäköisemmin oli Jenny. Hänen rakas, pahoin palanut, elämästään kamppaileva tyttärensä ei olekaan vielä turvassa.

Grace haluaa saada totuuden selville ja kulkee mm. miehensä poliisi-siskon Sarahin mukana seuraamassa, mitä poliisi tekee tapauksen selvittääkseen ja Jennyä suojellakseen. Jenny kulkee sairaalassa usein omia teitään ja yrittää muistaa, mitä ennen tulipaloa oikein tapahtui. Tutkimusten edetessä erityisesti Grace joutuu huomaamaan, etteivät kaikki läheisetkään ihmiset ole sitä, mitä on vuosia luullut olevan. Samaan aikaan lääkärit kertovat läheisille, ettei Gracellä ole monien tutkimusten perusteella enää aivotoimintaa ja Jennyn sydän on pettämässä. Tuskaisena Grace yrittää viestittää, että hän on elossa, olemassa edelleen, samalla kun koittaa suojella Jennyä todelliselta tilaltaan.

Kun Jenny syntyi, hänen elämäänsä mitattiin ensin tunneissa, sitten päivissä, sitten viikoissa. Noin kuudentoista viikon kohdalla se muuttui kuukausiksi - neljä kuukautta, viisi kuukautta, kahdeksantoista kuukautta - kunnes kahden vuoden kohdalla ikää alettiin mitata puolissa vuosissa. Sitten siirryttiin asteittain kokonaisiin vuosiin. Nyt sitä mitataan jälleen viikoissa.
En salli sen tapahtuvan.

Mitä jäljelle jää on toinen romaani Rosamund Luptonilta. Aloin lukemaan kirjaa aika suurin odotuksin, mutta jotenkin alun tragediasta huolimatta en oikein tuntunut pääsevän kunnolla vauhtiin lukemisessa kuten toivoin. Pidin kyllä siitä erikoisesta piirteestä, että Grace ja Jenny irtaantuivat vartaloistaan ja heidän tietoisuutensa olivat läsnä ns. ulkopuolella. Aihepiirinä koen sen erityisen kiinnostavana. En osaa oikeastaan edes tarkemmin eritellä, miksi lukukokemus jäi suhteelliseksi vaisuksi, vaikka loppuosa petrasikin sen verran voimakkaasti. Itse asiassa Luptonin ensimmäisessä teoksessa, Sisaressa oli minulla sama juttu. Ilman yllätyksellistä loppua kirja olisi ollut aika tavanomainen kokemus. Tässäkin teoksessa Lupton on kyllä onnistunut kutomaan yllättävää verkkoa syyllisten suhteen, mutta kokonaisuutena pidin jotenkin Sisaresta tätä enemmän. Siksi pisteiksi muodostuu lopulta vahva 3, kun taas Sisarelle annoin lopun tuoman "noston" ansiosta lopulta 4. Mitä jäljelle jää on kuitenkin kelpo jännitysmomentin omaava, viihteellinen lukuromaani!

3/5

Lukuisa -blogista Lauran jutusta löytyy myös linkkejä muiden blogistien juttuihin Luptonin uutuudesta!

keskiviikko 20. maaliskuuta 2013

Susan Flecther: Tummanhopeinen meri

Susan Flecther: Tummanhopeinen meri
Kustantaja: Like 2013
Alkuteos: The Silver Dark Sea (2012)
Suomentanut. Jonna Joskitt-Pöyry
Sivuja: 443 (vedos)

Kalamies? Niin varmaan...
Ymmärrän sen, sillä minä olin joskus samanlainen, kyllä minäkin olen mielessäni hiljaa epäillyt. Mutta niin paljon on menetetty ja niin paljon saatu. On tapahtunut monia selittämättömiä asioita, ja minusta hiukan tuntuu, että näihin tarinoihin ei voi uskoa, ellei ole asunut vähintään tilapäisesti merenrantatalossa – ja nähnyt tuulen syöneen pyykkejä narulta tai mennyt mustelmille huppua rummuttavasta sateesta, kun on luovinut jollaa maihin mustaakin mustemmassa yössä. Tai odottanut venettä, joka ei tule. Tai löytänyt kadonneen veneen, mutta ilman miehistöä. Se on aivan oma elämäntapansa, eivätkä kaikki kestä sitä. Kun kaikki toivo on mennyt, ollaan sanonnan mukaisesti suolassa.

Pieni ja karu Parlan saari on paikka, jossa kaikki tuntevat toisensa ja salaisuuksia ei ole, sillä kaikki asiat tiedetään – ja jos ei tiedetä, niin epäillään. Paitsi joskus kuitenkin on salaisuuksia, vaikka toisin väitetään, sillä silloin kun salaisuus on liian suuri, liian synkkä tai tuskallinen edes arvailla, niitäkin Parlassa on. Salaisuuksia enemmän Parlassa on kuitenkin tarinoita, sillä niitä he rakastavat. Tarinat, vanhat uskomukset ovat heille ehtymätön toivon lähde. Yksi suurimmista taruista tuntuu heräävän eloon kun eräänä päivänä nuori Sam löytää rannan kivikosta miehen. Hän luulee ensin miehen olevan kuollut, kunnes lähempi tarkastelu osoittaakin miehen olevan juuri ja juuri vielä hengissä. Apujoukkoja haettuaan he kantavat miehen paikallisen hoitajan, Tabithan luokse. Tabitha ottaa tuon muistinsa menettäneen muukalaiseen hoiteisiinsa. Aina tähän saakka meri oli vain vienyt ihmisiä, ei koskaan tuonut, ei ennen tätä. Pintaan nousee muutakin kuin muukalainen merestä, sillä hänen Parlaan ilmestyminen tuo saarelaisten mieleen neljä vuotta sitten tapahtuneen tragedian, kun kaikkien rakastama Tom hukkui ja katosi. Neljä pitkää vuotta häntä takaisin ovat erityisesti odottaneet hänen vaimonsa Maggie sekä äiti Emmeline. Kun sana Tabithan hoiviin päätyneestä muukalaisesta leviää saarella, moni luuleekin hetken Tomin löytyneen ja toivo viriää voimakkaana jälleen. Moni ei suostu uskomaan, ettei mies ole Tom, ennen kuin näkee muukalaisen omin silmin. Kun viimeisetkin näkevät muukalaisen, alkaa vanha taru Kalamiehestä levitä...

Meri on aina kuulunut parlalaisten elämään ja kenties juuri siksi tarina Kalamiehestä tuntui monesta niin läheiseltä. Uskottiin, että Kalamies tarkkaili saarta rantavedestä käsin ja nähdessään ihmisten surun ja lohduttomuuden, hän lopulta tuli saarelle miehen muodossa, tuomaan apua, toivoa. Surua ja toivottomuutta, sitä Parlasta löytyi yllin kyllin. Emmeline ja Maggie eivät todellakaan olleet ainoita, ketkä kantoivat niitä sisimmässään. Vaietut, kivuliaat salaisuudet väijyivät hain tavoin pinnan tuntumassa odottamassa oikeaa aikaa tulla esille. Yksinäisyys, rakkaudettomuus levisi haalean veden tavoin monen sydämessä. Kun muukalainen huuhtoutuu rantaan, on hän juuri sitä, mitä Parlassa kipeästi tarvittiin, toivoa.

Toivo. Se on maailman haurain sana.

Monen epäilyistä huolimatta mies lunastaa pian paikkansa saarella: toisten mielissä mystisenä Kalamiehenä, toisten muukalaisena jolla on oma tarinansa kerrottavanaan. Kun Maggie lopulta kohtaa Kalamiehen, jotain isoa hänen sisimmässään aukeaa pitkästä aikaa. Mies ei ollut tosiaan Tom, mutta hän oli jotain sellaista, mitä Maggie tarvitsi juuri nyt, monen muun parlalaisen tavoin. Kalamies toi tullessaan toivon lisäksi muutoksen. Mutta jos mies todella oli Kalamies, tarun mukaan hän viipyisi vain yhden kuunkierron ajan. Riittäisikö se? 


Tässä maailmassa on muutakin kuin meidän ihmisten elämä.
Aaltojen alle kätkeytyy kokonaan toinen maailma.

Tummanhopeinen meri on Susan Fletcherin neljäs romaani. Olen lukenut kaikki hänen aikaisemmat teoksensa ja pitänyt jokaisesta. Suosikkini kuitenkin on ollut Meriharakat, joka oli täyden viiden pisteen lukukokemus. Niin paljon kuin odotinkin tämän neljännen pariin pääsyä, kieltämättä myös jännitin, voisiko kirja tarjota Fletcheriltä jotain uutta tai vähintään yhtä hienoa lukukokemusta kuin Meriharakat. Toisaalta olen nauttinut jokaisesta Fletcherin teoksesta, ei kirjan tarvitse saada viittä pistettä ollakseen hyvä ja kiinnostava. Tummanhopeinen meri vetosi minuun ja ensi sivuiltaan lähtien, koko ajan kasvavassa määrin. Siinä on niin kohdillaan kaikki ne elementit, joita lukuromaaneissa rakastan ja se meri, oi että! Meren pauhu, tuoksu..läheisyys ja siihen liittyvä mystinen taru. Fletcher tuntuukin olevan parhaimmillaan juuri tällaisten kirjallisten ainesten äärellä, kun kuvataan luontoa ja sen ilmiöitä, pienen yhteisön ihmissuhteita, ihmisten sisimmissään kantamia taakkoja. Teoksen alkukielellä lukenut Elma Ilona teki hauskasti saman havainnon kuin minäkin kirjan tunnelmasta; se muistuttaa monin paikoin Gallayn Tyrskyjä. Mutta Elma Ilonan tavoin tästä kirjasta muodostui minullekin rakkaampi, voimakkaampi lukukokemus, ns. sielukirja.

Tämä Fletcherin romaani ei ole mikään helppo ja nopealukuinen tarina. Fletcher kertoo tarinaa suorastaan rakastavan hartaasti niin monelta kantilta ja avaa uusia ovia eri henkilöiden taustoihin, että voin kuvitella sen pitkästyttävänkin joitakin. Teksti ei kuitenkaan ole ns. viipyilevää, mutta sisällöltään niin runsasta, kuitenkaan olematta kauhean toiminnallista, että se vaatii lukijaa keskittymään. Tässä tulee myös se hienous, että Fletcher ikään kuin heittää pieniä koukkuja mereen eri ihmisten tarinoista pitkin matkaa ja tarkkaavainen lukija saakin palkintonsa kun matka on hieman edennyt. Joku voisi puhua tiivistämisen tarpeesta, kuten niin usein tällaisten lähemmäs 500 -sivuisten teosten kohdalla herkästi tehdään, mutta en minä. Mielestäni tämä on ehdottomasti Fletcherin kypsin ja rikkain teos, monellakin tapaa. Nautin myös suunnattoman paljon siitä, miten Flecther pikkuhiljaa toi monen mukana olevan henkilön taustoihin lisää tietoa lukijalle. Henkilöt ovat persoonineen ja taustoineen kiehtovan erilaisia. Tummanhopeinen meri on tarina, jonka ääreen haluan palata ehdottomasti vielä uudestaankin.

5/5





sunnuntai 17. maaliskuuta 2013

Anneli Kanto: Pala palalta pois

Anneli Kanto: Pala palalta pois Kertomuksia Alzheimerin taudista
Kustantaja: Gummerus 2013
Sivuja: 247

Minulla on se paha tauti. Niin ne väittivät. Vissiin se sitten totta on, vaikka ei siltä tunnu. Ei kai ne nyt valehtelemaan rupea.

Alzheimerin tauti on usein hämmentävän alun jälkeen, taudin jo edetessä pidemmälle, lempeä sairastuneelle, mutta ankara omaiselle. Kun Anneli Kannon äiti sairastui Alzheimeriin vuonna 2008, putosi hän kuin mustaan kuiluun, johon niin moni muukin Alzheimeriin sairastuneen läheinen putoaa. Omaishoitajan rooli on raskas ja usein tukea vailla. Kun läheinen sairastuu Alzheimeriin eikä yhteiskunta tue kunnolla, joutuu erityisesti omainen tiukan paikan eteen. Usein tuo muistisairauden rajuin ilmentymä alkaa niin asteittain, että lähellä elävän omaisen on vaikea tajuta todellista tilaa tai ylipäätään hyväksyä sitä, ettei esimerkiksi puolisolla tai vanhemmalla ole kaikki kunnossa. Pikku hiljaa, pala palalta tuon rakkaan läheisen persoona katoaa ja tilalle tulee joku sellainen, jota ei ehkä välittäisi edes tuntea.

Mitä varten minun pitää viimeiset elinvuoteni käyttää kärttyisen ämmän palvelemiseen? Kun yhtään kiitollisuutta ei edes saa. Ei muuta kuin nariset ja haukut päivästä toiseen, vaikka kaikkeni yritän. Mikään ei kelpaa ja kaikki on huonosti. Ei ole kuule tämänikäiselle miehelle helppoa huushollihommat ja pyykit sun muut. Minä olen niin poikki että et uskokaan. Ja nyt on kuule Mirja minun kärsivällisyyteni vieteri loppuun asti venytetty, nyt katkesi. Sinusta on tullut niin pirullisen ilkeä akka, että minä en tuommoista enää jaksa.

Kanto on jakanut teoksensa kolmeen osaan. Ensimmäisessä hän kertoo äitinsä tarinaa astumalla äitinsä mielen sisään kuvitteellisesti. Miten maailma näyttäytyy kun yhtäkkiä ei löydä kaupasta kotiin, kotona tavarat katoaa tai ovestakin lappaa sisään ihan vierasta sakkia? Miten hämmentävää se on, kun omasta mielestä on itse vielä kykenevä huolehtimaan itsestään ja elämisestään, mutta muut väittävät toista? Kanto kuvaa äitinsä "silmin" koskettavasti sitä, miten mieli ikään kuin sammuu vähän kerrassaan. Kuinka ensin unohtuu oman puolison kuolema ja vain ihmettelee makuuhuoneesta kadonnutta toista sänkyä ja lopulta enää tutut sanatkaan eivät löytä tietään ulos asti. Kaikki se tuttu ja turvallinen, muistot ja oma tietoisuus katoavat, pala palalta pois.

Toisessa osassa äänensä saa useampi henkilö, joiden läheinen on sairastunut Alzheimeriin. Kaikki tarinat ovat tosipohjaisia, mutta kuitenkin niin muokattuja ettei henkilöitä ole mahdollisuus tunnistaa. Tarinoissa kertojina ovat niin sairastuneen puoliso, naapuri kuin vaikkapa lapsenlapsi. Pikkupoika -tarinassa mummoaan pelonsekaisin tuntein katsomaan menevä Emmi joutuu kohtaamaan myös muut osastolla olevat vanhukset, joiden käytös on usein hämmentävää. Emmi kiteyttää ajatuksissaan hyvin dementiaosaston luonteen: Dementiaosasto on kuin Liisan ihmemaa kaninkolon takana, vinksahtanut ja outo. Tarinoissa näyttäytyy niin laaja ulottuvuus Alzheimeriin sairastuneen läheisten näkökulmasta, että se vetää melkeinpä sanattomaksi kaikessa rajuudessaan. Kesämökki -tarinassa puolestaan sairastuneen puoliso on itsekin jo iäkäs, mutta sinnikkäästi huolehtii vaimostaan kotona, vaikka vaimon käytös on jo suorastaan mielipuolista. Vaikka tarinoissa korostuu juuri läheisten taakan rankkuus, toki se myös näyttää sen tosiasian, että on tauti kantajalleenkin usein raadollinen, vaikka sen edetessä moni tietynlaiseen suloisen unohduksen pumpuliin ehkä uppoaakin.

Kolmannessa osassa Kanto keskittyy omiin kokemuksiinsa Alzheimeriin sairastuneen naisen tyttärenä. Häpeilemättä hän käy läpi tuntojaan ja kaiken tiivistää ajatus: kun äiti ei ole enää äiti. Miten pitäisi reagoida, kun äiti jonka on koko ikänsä tuntenut tietynlaisena, muuttuukin niin ettei ole kuin varjo entisestään? Mihin on kadonnut se oikea äiti? Niin toisen osan tarinoissa kuin omassakin osuudessaan Kanto tuo esille ihailtavan suoraan sitä rajua tunteiden kirjoja, mitä omaishoitaja varmasti mielessään käy lävitse. Välillä mielen täyttää hurja kaipuu entiseen, välillä väsymyksen keskellä toivoo jopa läheisen kuolemaa, sillä sekin tuntuisi armeliaammalta. Esipuheessaan Kanto kertoo faktoja, että Suomessakin joka päivä melkein 40 ihmistä saa Alzheimer-diagnoosin ja tautia sairastaa noin 80 000 ihmistä. Tämän tiedon valossa voi ajatella, että käytännössä jokaisen ihmisen lähipiirissä on noin 4-5 omaista, joita tauti koskettaa.

Minua on jo pitkään surettanut se, miten huonosti meillä täällä Suomessakin on monen vanhuksen asiat. Kuinka moni joutuu elämään vuodeosastolla sänkynsä vankina vuodesta toiseen tai kuinka moni vanhus odottaa kotonaa, että joku tulisi ja veisi edes vessaan. Sitten kun tähän kaikkeen vielä sisällyttää ajatuksen noin 80 000 Alzheimeriä sairastavasta ja heidän läheisistään, niin kyllähän se vetää hiljaiseksi. Suurin osa meistä ihmisistä elää niin pitkään, että vanhenee ja siten myös nuo muistisairaudet tulevat lähemmäksi. Toisaalta moni ihminen lähipiirissämme vanhenee tai kärsiikin jo esimerkiksi Alzheimeristä. Jo siksi koen Kannon teoksen valtavan tärkeänä puheenvuorona, jonka kuuluisi jokaisen lukea. Ehkä joskus tulevaisuudessa itse huomaa miettivänsä kaupasta tullessaan, että missäköhän se koti sijaitseekaan. Tai ehkä huomaa vanhempansa eräänä päivänä kysyvän, että "kenenkäs tyttöjä se sinä olet?". Taikka sitten jonain päivänä, tuolla tulevaisuudessa, ihmettelet miten puolisosi ei enää muista, kuinka kahvia keitettiin. Ennen kaikkea kehoitan kuitenkin lukemaan kirjan juuri siksi, että tälläkin hetkellä tarinoiden ihmisten arki on todellisuutta tuhansille ja tuhansille ihmisille. Ehkei juuri sinulle, mutta jollekin lähelläsi.

Revin ovenkahvaa, potkin ovea. Ovi pysyy tyynesti kiinni.
  Täti ehtii luokseni, äiti teputtaa perässä.
  - Tämmöiselle suljetulle osastolle oot äitis laittanut. Kai sen tietää, minkä takia. Me lähdetään Ailan kanssa kotiin nyt.
  - Minä lähden tämmöisestä paikasta kotiin tällä pilkulla, äitikin vakuuttaa.
   Sitten hänen ilmeensä valahtaa ja hän kysyy hämmentyneenä:
   - Missäs minä asun?

5/5

Pala palalta pois -teoksen ovat lukeneet myös ainakin Leena Lumi ja Karoliina!

Kirjasta toinen piste Koen 13 kovaa kotimaista-haasteeseen!


perjantai 15. maaliskuuta 2013

Kortteja siellä, kortteja täällä!


Kuten ehkä jo aikaisemmin postaamastani, itse tekemistäni kirjanmerkeistä voi olettaa, olen näin aikuisiällä hurahtanut kortti- jms askarteluun. Teen paljon lasten kanssa kierrätysmateriaaleista hauskoja juttuja, mutta yksin rakastan tehdä kortteja teemaan kuin teemaan. Pääsiäisen lähestyessä olen tehnyt kasan pääsiäiskortteja, joita lähettelen pienenä pääsiäistervehdyksenä. Olen myös viimeisen kymmenen vuoden ajan aina hankkinut kivat ja omaan makuun mieleiset postimerkit jemmaan, että kun lähetän kortteja ja kirjeitä, olisi aina joku kiva postimerkkikin laittaa mukaan. Näihin pääsiäiaskarteluihini ihanat uudet pääsiäismerkit ystävällisesti tarjosi Itella, kiitos! Tämän vuoden merkin on suunnitellut Katja Saario. Merkin ihana retrohenkinen, värikylläinen maailma on upea, pidän todella paljon! Lisätietoa Pääsiäiskukosta löytyy postin sivuilta.

Nyt lähikuukausina olen askarrellut kasan niin kirjanmerkkejä kuin kortteja. Tammikuussa teki mieli näperrellä jotain hyödyllistä ja askartelin sitten innostuksen nosteessa tulevan joulun kortitkin. Jotain ihanan rentouttavaa, ajatuksia nollaavaa ja toisaalta omaa sisäistä ideoijaa hellivää tuossa korttiaskartelussa kyllä on. Hieman olen jo tehnyt hankintoja ja suunnitelmia sillä pitäen, että alan päällystää kannellisia, pahvisia säilytyslaatikoita ns. decoupage-menetelmällä, mm. vanhoilla sarjiksilla jms.

Viikonloppuna luvassa taas ihan kirjallista juttua, sillä nyt luen Rosamund Luptonin uutuutta sekä pari muutakin kirjaa siinä rinnalla! Ihanaa, aurinkoista viikonloppua kaikille!

tiistai 12. maaliskuuta 2013

Laura Save: Paljain jaloin

Laura Save: Paljain jaloin
Kustantaja: Wsoy 2013
Sivuja: 380

  Joskus haluaisi kuulla vaan ihan rehellisesti, että ei hyvältä näytä. Ihan shittiä tuo sinun elämä.
  Valitsin eilen itselleni hautakiven. Ihan vitun kallis!

Olen aloittanut jo viisi kertaa kirjoittamaan tätä postausta, mutta aina deletoin tekstin ja jään tuijottamaan tyhjää tilaa. Laura Saven Paljain jaloin oli niin väkevä lukukokemus, että se suorastaan tyhjensi ilmat keuhkoista, jätti järkeviä sanoja vaille. Se itketti, nauratti ja pakahdutti niin paljon, että sitä on vaikea pukea sanoiksi järkevästi. Paljain jaloin on osittain Saven omiin muistoihin ja päiväkirjamerkintöihin perustuva romaani, jonka hän syövästä huolimatta jaksoi kaiken taistelun keskellä vielä kirjoittaa. Lauran elämässä on kaikki hyvin: on rakas puoliso Sofia, pieni Otso-poika, lääketieteen opinnot hyvällä mallilla, tulevaisuus valoisana edessä. Sitten kesken Otso-vauvan vaipanvaihdon Laura saa puhelun, joka suistaa koko hänen elämänsä raiteiltaan. Lauran polvivaiva ei olekaan kierukkavamma, vaan reisiluuhun pesiytynyt luusyöpä, osteosarkooma. Yhtäkkiä Lauran kalenteri täyttyykin opintojen ja perheen yhteisten suunnitelmien sijaan lääkärikäynneillä ja tutkimuksilla, onko syöpä kenties tehnyt jo etäpesäkkeitä muualle kehoon.

Sinnikäs Laura päättää taistella syöpää vastaan kaikista peloista ja ennusteista huolimatta. Raskaiden hoitojen lomassa hän tekee kaikkensa voidakseen jatkaa lääkäriopintojaan. Laura ei ole kuitenkaan ainoa, kenen pään sisässä syöpädiagnoosi käynnistää hurjan myrskyn ja tunteiden ryöpyn. Myös Sofia tuntee suurta surua, tuskaa ja huolta samaan aikaan kun yrittää olla tukena Lauralle ja pyörittää edes suht normaalia arkea Otson vuoksi. Normaalin pikkulapsiperheen arki onkin yhtäkkiä täynnä epävarmuutta, huolta, kuolemanpelkoa. Kuitenkin kaiken sen keskellä he molemmat koittavat pitää kiinni niistä pienistä, tärkeistä hetkistä yhdessä, perheenä. Että kaiken sen pelottavan ja tuntemattoman edessä olisi edes jotain tuttua, normaalia. Hoitojen edetessä Laura käy läpi hurjan tunneskaalan epäuskosta vihaan, toivosta epätoivoon. Joinain hetkinä musta huumori on ainut, mikä kantaa heikon hetken yli. Tapa, jolla Laura tarinaansa kirjoittaa, on intensiivinen, konstailematon. Se tulee niin liki, että lukukokemuksesta muodostui ainakin minulle erityisen voimakas ja puhutteleva. En tuntenut tuota nuorta, valoisaa naista noiden rivien, ajatusten takana, mutta tapa millä hän kirjoitti, tuo hänet lähelle, kuin tutuksi, jonka tunteisiin tempautuu mukaan.

Kirjan etulieve jo kertoo sen surullisen tiedon, että Laura menehtyi, eikä ehtinyt saada tietoa kirjansa julkaisusta. Kun sitten kirjaa lukiessa pääsee kohtaan, jossa Laura itse joutuu kohtaamaan todennäköisen kohtalonsa rajut realiteetit, ei voi kuin itkeä. Toisaalta matkan varrella rivien välistä nousee myös jonkinlaista rauhaa, hyväksymistäkin väistämättömän edessä tavallaan. Paljain jaloin on huikea tunteiden, ajatusten testamentti varmasti aikanaan erityisesti Lauran ja Sofian pojalle, mutta myös monelle syöpään läheisensä menettäneellekin. Se on väkevä yhden naisen julistus elämälle, ja kuolemalle. Tämä teos herätti/herättää minussa niin paljon ajatuksia ja tunteita, että niiden ulos tuomisen vaikeudesta huolimatta tunnen, että voisin kirjoittaa, puhua tästä vaikka kuinka paljon. Toisaalta en koe olevani oikeutettu mitenkään isommin ruotimaan tällaista teosta, vaan kunnioittaen toteamaan, että jokainen päivä on lahja.

Miten uskallan olla näin onnellinen
sumuisessa marrasmaisemassa
pimenevän päivän lyhyenä hetkenä
                           Kyllikki Villa


5/5


Lauran tarinaan ovat myös tutustuneet ainakin Karoliina, Annika K ja Maija.

sunnuntai 10. maaliskuuta 2013

Marja Björk: Poika

Marja Björk: Poika
Kustantaja: Like 2013
Sivuja: 215

Psykiatri kysyi, mistä asti mutsi oli tiennyt, että olin poika. Se ei kysynyt, mistä asti se oli tiennyt, että olin transsukupuolinen.
" Syntymästä asti", mutsi sanoi.
Hätkähdin.
" Tämä on yleisin vastaus", psykiatri sanoi.
" Mutta silti minua järkyttää ja pelottaa."
" Mikä on vaikeinta?"
Mutsi mietti pitkään. Kaikki odottivat.
" Tottua ajatukseen", se sanoi lopulta. " kai se on jokaisella äidillä sama. Lapset eivät olekaan sellaisia kuin on toivonut. Pitää pystyä hyväksymään, että ne kulkevat oman tiensä."


Tuohon hetkeen, jolloin Marion eli Makke pääsee jo lähelle konkreettisesti sitä toivetta, että saisi olla ulkopuolistenkin silmissä poika, on hänellä ensin kuljettavanaan pitkä matka. Makke itse on aina tiennyt olevansa poika, tytön ruumiissa. Muu maailma ei tiedä kuinka häneen tulisi suhtautua. Tuohon erikoista nimeä kantavaan lapseen, jonka sukupuolesta ei saa aina selvyyttä. Oma perhekin yrittää laittaa Makkea väkisin tytön muottiin: äiti lastansa kiusaamiselta suojellakseen, isoveli Aaron välttääkseen häpeän. Isä oli kuollut ajaessaan moottorikelkalla railoon pohjoisessa, Makken ollessa vasta kolmevuotias. Isän kuoleman myötä he jättivät Rovaniemen taakseen ja muuttivat etelään, Tikkurilaan. Elämä etelässä oli erilaista kuin pohjoisessa ja kun he Makken ollessa viidennellä luokalla, muuttivat äidin uuden miesystävän takia Hakaniemeen, kuvitteli äiti Makken saavan uuden mahdollisuuden. Hän lahjoi Makken rahalla, jotta Makke laittaisi uuteen kouluun ensimmäisenä päivänä hameen. Makke suostui, mutta äiti ei tajunnut. Ei tajunnut, että pukipa hän päällensä mitä tahansa, hän oli poika.

Yhtenä hetkenä äiti tajusi minua, seuraavassa hetkessä se pisti minut vaikeaan ja noloon tilanteeseen. Aina kun olin saanut olla sekunnin riemuissani, jouduin pettymään. Ylämäki, alamäki, yhtä vuoristorataa. Äiti näki ja ymmärsi, ja hetken päästä se oli tyhmä ja tunteeton.

Marja Björkin oman pojan elämään perustuva Poika on yhtä aikaa rujo, raju ja rehellinen tarina. Björkin käyttämä kieli on jotenkin hyvin konstailematonta, hiomattomankin tuntuista ja se lisää tarinassa ns. omaäänisyyden tuntua. Vaikka tekstin kirjoittajana on Björk itse, päähenkilönä oleva Makke tulee mielestäni tekstistä esille hyvin juuri simppelin, suoran tekstin kautta. Toisaalta tämä oli minulle lukijana ehkä myös se tekijä, että en päässyt niin sisälle tekstiin kuin toivoin. Teksti on sujuvaa ja tarina etenee reippaasti, mutta jollain tavalla se myös jättää ulkopuolelle. Se ei tarjoa sinällään kauheasti pohdittavaa vaan kulkee alusta loppuun tasaisen varmasti. Tekstillisellä tasolla Poika on mielestäni ihan viihdyttävä teos, mutta sitten itse aihe tarjoaa sen tärkeimmän annin. Transsukupuolisuus, väärässä kropassa ns. vankina oleminen ovat asioita, joista ei kauheasti kirjoissakaan tunnuta kerrottavan. Sinällään aihepiirinä se on toki minullekin suhteellisen vieras, mutta kun mennään asian ytimeen ja siellä kohdataan ihmisyyden ja onnellisuuden perusasioita, silloin minuakin viedään. Voi vain kuvitella sitä tuskaa, mitä ihminen kokee kun ei sovellu muiden silmissä normeihin ja toisaalta myös itse kokee olevansa ulkoisesti täysin muuta kuin sisäisesti. Näenkin Pojassa tämän myötä kantaaottavuutta, peilausta meistä ihmisistä normeinemme. Kuinka helposti määritämme ihmisyyttä tiettyjen ikiaikaisten uskomusten ja normien perusteella. Tämä korostuu herkästi sukupuoleen liittyvissä asioissa. Kun raskaana olevalle selviää, että kohdussa köllii pieni tyttö, alkaa katse kaupassa hakeutua vaaleanpunaisiin, söpöihin juttuihin. Ennen kuin ihminen pääsee edes kohdusta ulos, häntä laitetaan tahtomattaan tiettyihin muotteihin.

3/5

Minulle Poika oli ihan mielenkiintoinen lukukokemus ja jos aihepiiri yhtään kiinnostaa, suosittelen kyllä tarttumaan teokseen ja tutustumaan. Mieleni kuitenkin velloo eräässä toisessa, juuri lukemassani teoksessa, jossa meri kuohui ja hopeiset hiput laskeutuivat niityille...Kerron lisää pian!!


Poikaan ovat tutustuneet myös Sanna, Hanna ja Jori!

keskiviikko 6. maaliskuuta 2013

Grace McCleen: Ihana maa

Grace McCleen: Ihana maa
Kustantaja: Otava 2013
Alkuteos: The Land of Decoration
Suomentanut: Marianna Kurtto
Kansi: Markus Pöyrälä
Sivuja: 336

Minulla ei ollut montakaan ihmistä jolle puhua - paitsi isä - joten aloin puhua Jumalalle. Ajattelin aina että on vain pelkkä kysymys, milloin hän vastaa minulle. Suhtauduin siihen kaukopuheluna. Linja oli huono ja langoilla istui lintuja; sää oli kehno, joten en saanut selvää mitä henkilö toisessa päässä sanoi. Mutten koskaan epäillyt sitä, että lopulta kuulisin hänet. Sitten eräänä päivänä linnut lensivät pois, sade väistyi ja minä kuulin.

10-vuotias Judith elää kaksin isänsä kanssa. Judithin äiti kuoli Judithin synnyttyä, ja Judith tunteekin syyllisyyttä äitinsä kuolemasta. Koulun lisäksi Judithin arjen täyttää  tiukka uskonnollinen elämäntapa, johon kuuluu paljon kieltoja, ehtoja ja maailmanlopun odottaminen. Etäinen isä ei osaa kohdata tytärtään ja Judith kokeekin, ettei isä rakasta häntä. Isä turvaa uskonsa lisäksi välttämättömiin asioihin, kuten rukoilemiseen, raamatun lukemiseen, pohdiskeluun, vihreisiin kasviksiin. Koulussa Judith joutuu erityisesti erään pojan, Neilin silmätikuksi ja pakenee kiusaamisen tuomaa pelkoa ja ahdistusta omaan huoneeseensa luomaan pienoismaailmaan, ihanaan maahan. Ihana maa täyttää Judithin huoneen lattian ja vähitellen myös mielen. Ihanan maan rakennusaineeksi kelpasivat niin rei'ittäjän paperiympyrät, kuivuneet liimakuplat, tammenterhon kuoret, viivakoodit kuin vaikka tulitikut. Ihanassa maassa jokainen yksityiskohta, paikka, ihminen oli tarkoin harkittu. Tärkein kuitenkin oli usko.

USKO ON MINULLE tuttu asia. Huoneessani oleva maailma on siitä tehty. Uskosta minä ompelin pilvet. Uskosta leikkasin kuun ja tähdet. Uskolla liimasin kaiken yhteen ja laitoin humisemaan. Tämä oli mahdollista, sillä usko muistuttaa mielikuvitusta. Se näkee jotakin siinä, missä ei ole mitään; se hyppää, ja yhtäkkiä huomaa lentävänsä.

Kun eräänä päivänä koulussa Neil uhkaa työntävänsä pian Judithin pään vessanpönttöön, saa merkillinen tapahtumien ketju alkunsa. Judithin toiveet ja teot Ihanassa maassa sekoittuvat todellisuuteen ja Judith on varma, että hän on Jumalan väline. Jumala puhuu hänelle ja saa uskomaan, että myös Judithilla on kykyjä ja voimia vaikuttaa asioihin. Miten olisi ensin pieni viaton lumisade keskellä lokakuuta? Tai entäpä vähän epäonnea ilkeälle Neilille? Tapahtumat alkavat vyöryä lumivyöryn lailla eteenpäin ja Judith saa huomata, että täytyy olla varovainen sen suhteen, mitä toivoo. Älykäs, herkkä Judith ei enää tiedä, voiko mihinkään luottaa, uskoa.

Ihmettelen sitä, miten ihmiset eivät kuole joka yö; miten heidän sydämensä yhä uudestaan tuo heidät takaisin ilman että sitä pyytää, ilman että sitä välttämättä edes haluaa. Mietin miten ihmeellistä se on. Yhtäkkiä säälin sydäntäni. Se takertui minuun ja päästi irti ja takertui taas uudelleen, kuin pieni mies joka puristaa käsiään yhteen ja sanoo: " Voi, voi, voi." Sanoin sydämelleni: "Kaikki on hyvin." Mutta yhä pieni mies puristi käsiään yhteen, ja tunsin olevani surullisempi kuin koskaan aiemmin elämässäni, enkä tiennyt miksi. 

Grace McCleen esikoisromaani Ihana maa on niitä tarinoita, jotka koskettava jotain syvällä lukija sydämessä. Sen lisäksi että se on kuvaus tiukan uskonnollisesta elämästä sekä etäisen ja kärsivän leski-isän vaikeasta suhteesta tyttäreensä, se on ennenkaikkea huikean hieno ja koskettava kuvaus nuoren tytön mielestä, sisäisestä maailmasta. Äidittömyys, syyllisyys, etäinen suhde isään, koulukiusatuksi joutuminen sekä tiukan uskonnollisen kontrollin alla eläminen on aika paljon kannettavaksi pienille hartioille. Judithin mielikuvitus on valtavan rikas ja hän keksii itselleen kauniimman maailman, johon voi huoneessaan paeta. Ihana maa symbolisoi hänelle myös sitä paikkaa ja aikaa, mikä koittaisi harmageddonin jälkeen. Harmageddonin jälkeen Judith näkisi vihdoin äitinsä ja isäkin olisi onnellinen.

Judithin ajatukset sekä keskustelut Jumalan kanssa ovat koskettavia, paikoin melkein humoristisiakin, mutta myös loppua kohden hieman pelottaviakin. Todellisuus ja taru alkavat sekoittua myös lukijan mielessä ja kun pelottavat tapahtumat Judithin ympärillä lisääntyvät, alkaa lukija pelätä tytön puolesta toden teolla. McClee punoo suorastaan hengästyttävän tarinan, jonka parissa ei saa rauhaa kuin viimeisillä sivuilla. Ihana maa on tarina, joka jatkaa vielä viimeisen sivun kääntämisen jälkeenkin eloaan lukijan mielen syövereissä. Se saa kenties uskomaan ihmeisiinkin, sillä..

..ihmeittein ei tarvitse olla suuria, ja ne voivat tapahtua mitä epätodennäköisimmissä paikoissa.

5/5

Kyllä, Judith ja Ihana maa tekivät minuun vaikutuksen täyden viiden pisteen verran! Kurkatkaa myös, mitä Katja, Maria ja Hanna ovat pohtineet Ihanan maan lukukokemuksesta! 

sunnuntai 3. maaliskuuta 2013

J.R. Ward: Ikuinen rakastaja

J.R. Ward: Ikuinen rakastaja
Kustantaja: Basam Books 2010
Alkuteos: Lover Eternal (2006)
Suomentanut: Marke Ahonen
Sivuja: 447

Maryn veri hyytyi.
Torahampaat.
Rhagen ylähampaiden joukossa oli kaksi pitkää, terävää kulmahammasta.
Rhagella oli torahampaat.
Hänen oli täytynyt haukkoa henkeään, sillä Rhage mutisi: " Minähän kielsin katsomasta."
" Jeesus Kristus", Mary kuiskasi. " Sano että nuo ovat tekohampaat."
" Eivät ne ole."
Mary hoiperteli taaksepäin, kunnes törmäsi seinään. Voi...hyvä Jumala.

Äitinsä syövälle menettänyt, itsekin leukemiaa vastaan taistellut Mary pelkää leukemian uusiutuneen saadessaan kutsun sairaalaan jatkotutkimuksiin. Päivätyö sekä vapaaehtoistyö auttavassa puhelimessa pitivät Maryn siinä määrin kiireisenä, että hän tunsi itsensä välillä väsyneeksi, mutta muutoin vointi tuntui olleen hyvä jo pari vuotta leukemian selättämisen jälkeen. Eräänä iltana Marya seuraa kotimatkalla nuori poika, John. Kun Mary huomaa, ettei John pysty puhumaan, tajuaa hän Johnin olleen auttavaan puhelimeen tulleiden outojen soittojen taustalla. Orpo John on kiintynyt linjan toisessa päässä olleeseen Maryyn ja kokee naisen kuin ystävänään. Ottaessaan Johnin suojiinsa Mary avaa tietämättään oven myös outoon, pelottavaankin maailmaan. Maailmaan, johon kuuluu vampyyrit, lesserit, Kirjurineitsyt ja monia muita asioita, joihin Mary tulee tutustumaan vielä hyvinkin läheisesti. Tutustuettaessaan Johnin hänen naapurissa asuvaan, hyvään ystäväänsä Bellaan, Bella näkee Johnista asioita, joista Maryllä ei vielä ole aavistustakaan. Bellan johdattelemana he päätyvät viemään Johnin erääseen paikkaan, jossa John saisi opetusta kamppailulajeihin ja siten voimistuisi sekä fyysisesti että henkisestikin. Paikka jonne Bella heidät järjestää käymään, on Mustan tikarin veljeskunnan huikea tukikohta, kartano. Kartanoon astuessaan he astuvat myös osaksi veljeskunnan salaista elämää. Kun Mary kohtaa kartanossa yhden veljistä, Rhagen, sinetöityy hänen elämänsä suunta tyystin toisenlaiseksi kuin hän koskaan saattoi kuvitellakaan.

Ikuinen rakastaja on Mustan tikarin veljeskunta -sarjan toinen osa. Sarjan kirjoittaja J.R Ward, oikealta nimeltä Jessica Bird, toimi ennen kirjailijan uraansa mm. henkilöstöpäällikkönä suuressa sairaalassa. Mustan tikarin veljeskunta -sarja on saavuttanut maailmalla huomattavaa suosiota. Sarja keskittyy Caldwellissä asuviin vampyyrisotureihin, veljiin, joiden tehtävänä on puolustaa rotuaan. Vampyyrisotureiden suurimmaksi viholliseksi nousseet lesserit eli sielustaan luopuneet ihmiset tekevät kaikkensa tappaakseen koko rodun, mutta vampyyrisotureiden huikeat, yksilölliset voimat pitävät huolen siitä, että myös lesserit joutuvat itse koville. Kun vampyyriveljesten elämään astuu läheiseksi käyviä ihmisiä, moni asia mutkistuu.Yhtäkkiä kyse ei olekaan enää vain rodun hengissä pitämisestä vaan myös ihmisten suojelemisesta. Lopulta kyse on rakkaudesta.

Sarjan ensimmäisen osan, Pimeyden rakastajan luettuani koin, että olen tainnut löytää ns. korvikkeen chick litin jättämälle aukolle. Vaikka luen suhteellisen laajalla skaalalla eri genrejä, en kauheasti syty ihan puhtaasta hömpästä. Aikaisemmin chick lit täytti tuon pienen hömppä/aivot narikkaan -tarpeeni, mutta parin viimeisen vuoden aikana olen huomannut ettei chick lit enää juurikaan innosta. Vampyyrit ovat puolestaan kiehtoneet minua elokuvissa nuorestä pitäen, mutta jostain syystä olen lukenut todella vähän vampyyrikirjallisuutta, vaikka genren elokuvia rakastankin. Mustan tikarin veljeskunta -sarja on puhtaasti toiminnallista viihdekirjallisuutta omalla erikoisella kirjallisella "twistillään". Ihan nuorille lukijoille en sarjaa suosittelisi, sillä kirjat todellakin sisältävät ronskia menoa monessa mielessä. Ja aikuisten kirjaksihan sarja on luokiteltukin, ihan aiheesta. Vaikka tarinan kulku on tietyllä tapaa välillä niin ennalta-arvattava ja kliseinenkin, niin Ward osaa kirjoittaa sen jotenkin niin vetävästi, että ainakin minä olen lukijana jo ihan koukussa! On hienoa, että jokaisessa kirjassa keskitytään aina erityisesti yhteen vampyyrisotureista, vaikka muutkin ovat tarinassa mukana. Nyt oli Rhagen vuoro, mutta oli kiinnostavaaa lukea, mitä Pimeyden rakastajassa pääosassa olleille Wrathille ja Bethille kuin myös ihmispoliisi Butchille ja muille veljeksille kuului. Jokainen veljeskuntaan kuuluva vampyyri on oma kiehtova persoonansa, joista janoaa kuulla lisää. Suorastaan syntisen hykerryttävää, paikoin veretkin seisauttavaa vampyyriviihdettä! Ja monin paikoin niin kaunistakin:

Vielä silloinkin, kun ruumiilla ei enää ole vaihtoehtoja, sydämen toiveet löytävät tien ulos, ja kuten kaikki lämmin, myös rakkaus nousee ylöspäin. Sitä paitsi halu lentää oli sielun luonnossa, joten sen kodin täytyi olla ylhäällä. Ja taivaasta tuli lahjoja, sellaisia kuin kevätsade ja kesätuuli ja syysarinko ja talven lumi. 

5/5