sunnuntai 19. lokakuuta 2014

Eeva-Kaarina Aronen: Edda

Eeva-Kaarina Aronen: Edda
Kustantaja: Teos 2014
Sivuja: 370
Kansi: Mika Tuominen
Mistä minulle: Kustantajalta

Jotta pääsisin perille siitä, mitä sinä talvena tapahtui, ja jotta löytäisin totuuden. Vuodet ovat kasvattaneet vaatimuksensa, ikä on näyttänyt voimansa. Niiden edessä annan myötä.
Kuka, jollen minä, ja milloin, ellei nyt?

Edda, entinen Eetu ja näkijätär...Suurpuhuja, leikki lapsuutensa Töölöläisen kerrostalorykelmän suojissa. Eetun paras ystävä oli Aatu, tyttö joka ei puhunut mutta kirjoitti sanottavansa paperille tai pienelle liitutaululle. Kaksi pientä tyttöä, eivät enää lapsia mutta eivät vielä nuoriakaan, vaan vasta siinä kynnyksellä. Eetun tarinoiden jano ja värikäs mielenmaailma nostivat hänet pihapiirin suurimmaksi tähdeksi, joka vanhojen saagojen kautta johdatti lapsijoukkiota läpi pimeiden pihojen, kellareiden.

Maailman rajoina olivat toisella laidalla pyhäkoulu ja toisella laidalla turmio. Yhdellä reunalla tonttujen kolo, partiolaiset höpsöine puuhineen, toisella Kaasukellon kuja ja Poikamiehet ja kellari. Niiden keskellä me kuljimme siksakkia reunalta toiselle. Elimme paljon vaarallisemmin kuin olisimme halunneet tietää.

Kunnes sitten erään seikkailun myötä heidän elämiensä suunta muuttuu. Matkalla läpi pelottavan ullakon ja pimeän kellarin he törmäävät johonkin sellaisen, mikä jättää jälkensä erityisesti Eetuun. Yhtäkkiä ei olekaan enää Eetua ja Aatua, sillä Aatu on kadonnut jonnekin kotivensa taakse perheineen eikä Aatun vanhemmat anna Eetun tavata häntä. Muutkin pihan lapset tuntuvat vierailta eikä Eetulla ole enää ketään. On vain se, mitä tapahtui ja se, mitä uusi Edda on valmis sisällään kantamaan vuosikymmenet. Museossa työskentelevä aikuinen Edda näyttäytyy päivisin muille ehkä hieman tylsänkin joskin erikoisen ulkokuoren kautta, mutta öisin Edda syntyy kuin uudestaan. Hän pukee ylleen itse ompelemansa 50-luvun koreat mekot, ehostaa kasvonsa voimakkaasti ja lähtee korot kopisten yöhön etsimään itselleen seuraa vain yhdeksi yöksi. Mutta se mitä Edda koko kolmekymmentä vuotta sitten, ei ole jättänyt häntä rauhaan, vaan kasvattaa synkkiä lonkeroitaan Eddan sisimmässä aina vain voimistuen. Se etsii ulostuloaan Eddan levottomuuden kautta, pakottaa Eddan palaamaan öisin juurilleen, etsimään vastausta siihen tärkeimpään.

Jotakin tunki sitkeästi esiin otsaluun takaa, jokin pullistuva märkäpaise, joka oli niin kipeä, koska ei ollut vielä lähelläkään puhkeamista.

Samaan aikaan kun Edda alkaa järjestämään erikoista näyttelyä koulumuseossa, on hän entistä vakuuttuneempi siitä, että vanhan kotitalossa tapahtuneen mysteerin, tragedian avain on hänellä itsellään. Mutta onko hän valmis menemään muistoissa niin kauas, niin pitkälle ettei paluusta entiseen ole enää ehkä tietoakaan? Kävikö aikanaan Eetun kertomat saagat heidän omassa kotitalossaan lopulta tragedian myötä toteen vai olivatko ne jo valmiiksi heijastusta todesta, jota ei vielä ymmärretty, ei osattu sanoittaa?

Eeva-Kaarina Arosen Edda on kuin saagojen värittämä palapeli, jota lukija kokoaa mielessään pala palalta. Tapa, jolla Aronen loihtii 50-luvun Töölön miljöön lukijan mieleen, on huumaavan runsas ja lumoava. Arosen ratkaisu käyttää 50-luvun tapahtumien kertojana lapsikertojaa, Eetua, on erittäin toimiva. Huomasin palaavani usein omiinkin lapsuusmuistoihin, sillä vaikka en ole varttunut 50- luvun Töölössä, niin kuitenkin 80-luvun kerrostalolähiössä hyvin pitkälti ja siksi noiden maailmojen välillä tuntuu niin tuttuja kaikuja, elementtejä. Nykyhetkeä kuvattaessa käytetty hän-kertoja puolestaan kuvastaa mielestäni hyvin sitä ulkopuolisuutta, mihin Edda on aikuisena päätynyt elämässään. Hän ei päästä ketää ihmistä henkisesti lähelleen ja fyysisestikin vain lyhyeksi hetkeksi. Tietyllä tapaa Edda on jotenkin ristiriitainen persoona. Hän on joiltakin osin kuin tyhjä kuori suhteessa muuhun maailmaan, mutta sitten taas kuitenkin täynnä vimmaa ja elämää.

Nautin suunnattoman paljon Eddan lukemisesta juuri sen kirjallisen ja tarinallisen runsauden, rikkauden myötä, jota Aronen kirjassa lukijalla tarjoilee. Vahva ajankuva -50 luvulta nousee myös voimakkaana kirjassa keskiöön, vaikka ennen kaikkea Edda on mielestäni tarina ihmismielestä. Eetun kautta näyttäytyvä tytön herkkä maailma niin fyysisesti kuin psyykkisesti on uskottavaa ja väkevää kuvausta. Oman maagisen elementin tarinaan tuovat saagat, joiden kautta Eetu leikeissään omaa maailmaansa jäsentää. Mutta sitten...kirjan loppu tuotti minulle pienoisen laskun kirjallisen hurmoksen aallonharjalta, valitettavasti. En tiedä, onko lopun tarkoitus ilmentää saagojen maailmaa hieman ylilyödenkin, mutta siitäkin huolimatta se tuntui jotenkin niin erilaiselta suhteessa muuhun kirjaan. Jotenkin liian nopealta ja helpolta ratkaisulta Eddan tarinassa. En oikein uskalla avata tätä enempää sen takia, etten paljasta mitään liikaa, mutta minut lopetus jätti vähän hämilleen ja ehkä etäännytti hieman muuten upeasta tarinasta. Toisaalta nyt kun kirjan lukemisesta on jo muutama päivä, huomaan palaavani nimenomaan kirjan hienoon tunnelmaan ja tarinaan lopun sijaan. Siksi kokonaisuutena Edda on varmasti tämän vuoden vaikuttavimpia kotimaisia teoksia minulle. Edda on kirja josta haluaa päästä keskustelemaan syvällisiäkin pohdintoja ja tulkintoja muiden kirjan lukeneiden kanssa.

- Voi sinua Edda Rós, voi sinua typerää tyttöä ja sinun hölmöjä satujasi. Siitä, mitä olet sepittänyt, ei edes arkkienkeli voi sinua pelastaa. Elä nyt sitten tämä kaikki loppuun. Näe ja elä.

Kurkkaa myös mitä Eddasta ovat tuumanneet ainakin Erja, Arja ja Karoliina!

perjantai 10. lokakuuta 2014

Lukupiiri Teeleidissä Nöyrimmän palvelijan äärellä


  

Osa teistä varmasti muistanee tai tietääkin, että olen vetänyt lukupiiriä jo kolmisen vuotta. Tällä viikolla järjestin lukupiirin poikkeuksellisessa ympäristössä, jonka haluan jakaa teidänkin kanssanne ja siksi hieman erilainen postaus nyt luvassa. Paikkana nimittäin oli Teeleidi, joka sijaitsee hieman yli satavuotiaassa, Yrjö Blomstedtin suunnittelemassa talokaunottaressa Lutakossa. Rakastan vanhoja taloja ja teetä, joten ei vaikea arvata, kuinka kovasti minä ja lukupiiriläisetkin viehätyimme paikasta. Tarkempia tietoja tuosta ihanasta paikasta saatte Teeleidin omilta nettisivuilta, mutta haluan liittää tähän postaukseen kuvia paikasta. Ja tämä ei tosiaan ole minkään sortin maksettu mainos, vaan vilpitön kehoitus kaikille teen ystäville ja vanhoista rakennuksista hurmaantuville ihmisille mennä käymään kyseisessä paikassa. On se sen verran harvinainen tapaus varsinkin täällä Jyväskylässä nimittäin! Mutta kuvien lomassa siis pohdintaa Amélie Nothombin Nöyrimmästä palvelijasta ( Otava 2001, suomentanut Annikki Suni, 127s  ), joka oli lukupiirikirjamme.


Nöyrin palvelijanne perustuu Nothombin omiin kokemuksiin japanilaisessa suuryrityksessä, mutta on kuitenkin kirjoitettu kaunokirjalliseen muotoon. Teoksessa nuori ja hyvin kouluttautunut Amélie pääsee töihin suuryritykseen ja luulee unelmiensa täyttyneen. Amélie hallitsee länsimaalaiseksi erittäin hyvin japanin kielen, mutta yrityksessä se ei olekaan hyvä asia, päinvastoin. Hyvin pian Amélie saa huomata, että hänet halutaan tunkea väkisin tyhmän länsimaalaisen muottiin ja työtehtävätkin vastaavat valitettavasti sitä tasoa.  


Todellisuus, johon Amélie yrityksessä törmää, on suorastaan jo niin absurdin hurjaa, että yhtä aikaa naurattaa ja järkyttää. Nuori hyvin koulutettu, länsimaalainen nainen on kuin kynnysmatto ja sylkykuppi muille, tahdoton ihmispolo. Keskellä kulttuuria, jossa tunteita ei näytetä julkisesti ja kasvojen menettäminen on peloista pahimpia, myös Amélie alistuu osaansa eikä halua antaa periksi. Kaksi erilaista kulttuuria kohtaavat yrityksen sisällä manneslaattojen tavoin ja kaiken keskiössä on parka-Amélie. 
                                         

Nothombin tyyli oli minusta hyvin pelkistetty, lyhytsanainen ja ironisella tavalla naseva. Paikoin ehkä kaunokirjallisessa mielessä kuitenkin liian yksioikoinen minun makuun. Ehkä kirjan lyhyydestä johtuen tarina jäi aika pintapuoliseksi ja huomasin jääväni kaipaamaan siihen syvällisyyttä ja monisävyisyyttä lisää. Kirja herätti kuitenkin ihanan paljon keskustelua lukupiirimme kesken! Keskustelu polveilikin aina japanilaisesta kulttuurista ja siellä tapahtuvista itsemurhista suomalaisuudenkin syvempään olemukseen sekä ihmisen omaan hyvinvointiin, pärjäämisen kulttuuriin. Nöyrin palvelijanne toimi aika vahvana keskustelun avaajana, mikä on lukupiirillemme kyllä ominaistakin, että keskustelemme monista teemoista ja asioista kirjan ulkopuoleltakin lopulta.
 

Kiitokset Teeleidille ihanista puitteista ja lukupiiriläisille innokkaista keskusteluista!  Minä vietän perheen kera pientä syyslomaa tässä tovin, mutta sen jälkeen toivon mukaan useammastakin kirjasta juttua!


perjantai 3. lokakuuta 2014

Inger Frimansson: Varjo vedessä

Inger Frimansson: Varjo vedessä
Kustantaja: Like 2008
Alkuteos: Skuggan i vattnet
Suomentanut: Anu Tukala
Sivuja: 413
Mistä minulle: Oma ostos

Minä tunsin henkäyksen kasvoillani,
ihokarvani nousivat pystyyn,
kun jokin pysähtyi eteeni,
en tiedä mikä,
silmieni edessä outo hahmo.
Tuli hiljaista, ja minä kuulin äänen. 

On kulunut kuusi vuotta siitä kun omalaatuinen Justine Dalvik tappoi naisen, joka teki hänen kouluvuosistaan helvettiä. Kuollut on myös Justinen kylmäkiskoinen äitipuoli. Jäljellä ovat vain Justine, hänen uusi rakkautensa Hans Peter sekä Justinen lintu. Yhdessä he asuttavat Justinen perimää isoa kivitaloa Målarenin rannalla. Vuodet ovat luoneet Justinen ympärille rauhaisan elämän, josta hän nauttii. Kuuden vuoden takainen tapahtuma ei kuitenkaan jätä Justinea rauhaan, vaikka kiinni jäämisen riskiä ei enää tunnu olevan. Hans Peterin ihmettelyistä ja huolehtimisista huolimatta Justine soutaa aina uudestaan ja uudestaan järvelle, jonne Berit päätyi kuusi vuotta sitten. Onko jokin nousemassa pintaan, vai syyllisyyskö se vain kalvaa Justinea niin kovaa, ettei hän saa rauhaa? Kuka vahtii Justinen taloa varjoista? Miksi poliisi alkaakin kyselemään uudestaan vanhoja asioita? Eikö Justine ole saanut kärsiä jo tarpeeksi itsekin, miksi vanhojen haavojen on auettava uudestaan?

"Oletko jättänyt kertomatta jotain? " hans Peter pakotti itsensä puhumaan, pyytämään Justinelta paljastusta, joka voisi murentaa kaiken sen mitä heillä oli yhteistä.
Justine otti askeleen Hans Peteriä kohti ja näytti äkkiä aivan erilaiselta, joltakin jota Hans Peter ei enää tuntenut. 
Hans Peter kääntyi puoliksi poispäin, painoi kätensä päälaelleen. 
"Justine, vastaa minulle. Liittyykö se kuolemaan?"
"Ehkä, Justine kuiskasi. " Kyllä, kyllä se liittyy."

Varjo vedessä on Inger Frimanssonin itsenäinen jatko-osa Hyvää yötä, rakkaani -teokselle, jonka luin tovi sitten. Tykästyin Frimanssonin taitavaan tyyliin rakentaa näennäisen pienistä elementeistä suorastaan ahdistavaa psykologista jännitystä. Frimansson näyttää, ettei psykologinen kauhu tarvitse ympärilleen isoja näyttäviä puitteita vaan se versoaa jo pienestä siemenestä arjen kulisseissakin. Varjo vedessä -teoksessa Frimansson tuo esille myös perheväkivallan ja sen raadollisuuden Hans Peterin työkaverin Adrianen kautta. Pidin kovasti Hyvää yötä, rakkaani -teoksesta, mutta tästä vielä enemmän. Kiehtovinta antia molemmissa kirjoissa on Justinen persoona ja se dilemma lukijan mielessä, että jos on itse jo uhri, onko oikeus tehdä ne valinnat, mitkä Justine tekee. Vaikka lukijan vahva moraali tuomitsisikin Justinen teot, on vaikea olla tuntematta suurtakin empatiaa itse Justinea kohtaan. Aika mielenkiintoinen tvisti tämä piirre siis kirjassa!

Luin nuorempana paljon enemmän dekkareita, jännäreitä, kauhua. Mitä enemmän olen lukenut proosaa, sitä kriittisemmäksi lukijaksi olen muuttunut dekkareiden suhteen. Pelkät vahvasti toiminnalliset rikosrämistelyt eivät vetoa minuun enää yhtään, vaan vaadin tämänkin genren kirjoilta sitä psykologista otetta, tvistiä. Frimansson tarjoileekin sitä sellaisella intensiteetillä, että luin kirjan viime viikolla ahmien ja nautin. Kiitos siis tuon aikaisemman Frimanssonin kirjan postaukseeni tästä teoksesta vinkanneet! Frimansson päätyy kyllä suosikkilistalleni näiden kahden kirjansa perusteella ja voi kunpa vielä joku kerta saisi lukea lisää Justinesta, on hän sen verran uniikki ja kiinnostava päähenkilö kyllä!