perjantai 31. elokuuta 2012

Tatiana de Rosnay: Mokka

Tatiana de Rosnay: Mokka
Kustantaja: Bazar 2012
Alkuteos: Moka (2010)
Suomentanut: Pirkko Biström
Sivuja: 278

Miksi ihmistä ei varoiteta, että pian tapahtuu kauheita? Miksi hän ei aavista pahaa käydessään suihkussa, keittäessään teevettä, avatessaan postia, lukiessaan sähköpostiviestejä? Miksi hän ei saa jonkinlaista merkkiä, miksi hän ei tunne mitään erityistä, vaikka kohta taivas putoaa niskaan, vaikka kohta puhelin pirisee ja soittaja kertoo pahimman mahdollisen uutisen? Miksi silloin, kun lapsi tulee ulos ponnistusten ja kipujen jälkeen ja lasketaan yhä kuumana ja märkänä äitinsä vatsalle, miksi äiti ajattelee vain onnea ja iloa eikä lainkaan tulevia murhenäytelmiä, näitä hetkiä jotka lävistävät elämän kuin miekka?

Englannista lähtöisin oleva nelikymppinen Justine elää tuttua ja turvallista arkeaan ranskalaisen miehensä Andrewin ja lastensa Malcomin ja Georgian kanssa Pariisissa. Eräänä ensin niin tavallisena päivänä Justine saa soiton, joka suistaa arjen raiteiltaan silmänräpäyksessä: 13-vuotias Malcom on jäänyt punaisia päin ajaneen auton yliajamaksi ja kuljettaja on paennut paikalta. Nyt Malcom makaa sairaalassa koomassa. Tragedia pysäyttää heidät, erityisesti Justinen katsomaan elämäänsä kuin lasiseinän takaa, ulkopuolelta. Tämä on se hetki, jota jokaisen vanhemman voisi olettaa pelkäävänsä, jos tajuisi pelätä. Miksei kukaan tai mikään varoittanut aamulla, että tämä on juuri se hetki? He molemmat ovat surusta suunniltiin, sillä lääkärit eivät pysty antamaan minkäänlaisia ennusteita edes siitä, herääkö Malcom koomasta koskaan. Suru kuitenkin repii heitä eri suuntiin ja nostaa vanhoja haavoja taas pinnalle.

Surun keskeltä nousee myös suuri viha yliajajaa kohtaan, varsinkin kun Justinelle selviää, että silminnäkijöiden mukaan hän oli ollut nainen. Kuinka kukaan, nainen varsinkaan pystyy ajamaan lapsen yli ja pakenemaan paikalta? Paikallinen poliisilaitos kesäloman kynnyksellä ei tee Justinen mielestä tarpeeksi syyllisen kiinni saamiseksi ja Andrewkin suhtautuu Justinen mielestä raivostuttavan ymmärtävästi sekä rauhallisesti poliisin toimiin. Viha Justinen sisällä ei ota laantuakseen ja hän päättää, lupaa Malcomin korvaan kuiskaten, ettei lopeta ennen kuin löytää tuon syyllisen.

Minä vannon sen. Over my dead body.

Syyllistä etsiessään Justine tuntee ironisesti ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin elävänsä. Samalla kun hänen poikansa makaa liikkumattomana sairaalan vuoteessa, samalla kun hän tuntee kuilun hänen ja Andrewin välillä, samalla kun hänen pieni tyttärensä kaipaa veljeään raastavan kovasti. Läheiset eivät ymmärrä Justinen pakonomaista tarvetta saada syyllisen henkilöllisyys selville, heidän mielestä poliisi tekee varmasti kaiken riittävän. Mutta poikaansa kaipaavan äidin raivo syyllistä kohtaan on kuin moottori, joka ajaa häntä väkisin eteenpäin. Vain sillä on merkitystä. Justine ei kuitenkaan tule kertaakaan ajatelleeksi, onko totuuden löytäminen aina vain hyvästä. Onko se lopulta kuitenkin totuus, joka suistaa ihmisiä tutun elämänsä raiteiltaan?

Mokka on kolmas lukemani Tatiana de Rosnayn romaani. Kolmen romaanin perusteella voin sanoa, että pidän paljon hänen tyylistään kirjoittaa ja rakentaa erilaisia puhuttelevia ihmiskohtaloita sinällään ehkä viihteellisenkin lukuromaanin muotoon. Mokassa lukijan iholle tulee niin todentuntoisesti äidin kipu, rakkaus lapseensa ja halu saada lapselleen oikeutta, melkeinpä hinnalla millä hyvänsä. Rosnay on tavoittanut mielestäni erinomaisesti Justinen hahmossa naisen, jonka sydän on vereslihalla monin tavoin. Ei pelkästään suunnaton suru ja huoli omasta lapsesta, vaan myös suhde omaan naiseuteensa sekä parisuhde, joka on kokenut matkan varrella kovia. Kuinka rakentaa jotain uutta, kun perustukset uhkaavat sortua kokonaan? Mokassa Rosnay käyttää edellisiin kirjoihinsa poiketen tekstissä tehokeinona lyhyttä, melkein töksähtelevää tekstiä kuvastamassa Justinen sisäistä maailmaa. Tämä saattaa hämmentää lukijaa, varsinkin jos ei aikaisemmin ole lukenut Rosnaylta muuta. Mielestäni tuo tehokeino kuitenkin toimii ja välittää hyvin mielenkaaosta tragedian keskellä. Rosnay haastaa lukijaa pohtimaan tässä romaanissa, kuinka pitkälle olisit itse valmis menemään rakkaidesi puolesta. Luin sivuja ahmien ja vaikka kirja ei olekaan mikään trilleri, tietty psykologinen jännite väreili pitkin matkan vartta vahvistaen hyvää lukukokemusta. Rosnayn oma rikas sukujuuritausta tulee Mokassakin esille hienosti. Erityisesti Justinen kokemukset siitä millaista on olla toisenmaalaisen kanssa naimisissa ja kasvattaa lapsistakin tavallaan kahden maan kansalaisia, ovat kiehtovia. Rosnay itse on juuriltaan ranskalais-englantilais-venäläinen.

4/5

Tästä piste Ikkunat auki Eurooppaan-haasteeseen!






keskiviikko 29. elokuuta 2012

Patricia Cornwell: Punainen usva

Patricia Cornwell: Punainen usva
Kustantaja: Otava 2012
Alkuteos: The Red Mist (2011)
Suomentanut: Ilkka Rekiaro
Sivuja: 399

Silti odotan pahinta. Koen parhaillaan jotain tuskallisen tuttua, kuin tapaisin vanhan ystävän, synkän seuralaisen, joka on ollut masentava teema minun elämäntaipaleellani, ja reaktioni on valitettavan tuttu tunne, vajoava, kiinteytyvä, kuin sementin kovettuminen, kuin jokin asettuisi raskaasti aloilleen sysipimeään, ulottumattomiin. Samanlainen tunne valtaa minut juuri ennen kuin astun paikkaan, jossa kuolema hiljaa ja peruuttamattomasti odottaa, että huolehdin siitä siten kuin vain minä osaan.

Punainen usva on jo yhdeksästoista Patricia Cornwellin Kay Scarpetta-sarjan teos! Yhtä kirjaa vaille olen lukenut kaikki hänen Scarpettansa. Tätä edeltävä, eli Kuolleiden satama sai minut pohtimaan, olenko jotenkin jo kyllästynyt Scarpetta-sarjaan, sillä en tuntenut enää ko. teosta lukiessa sitä samaa jännitystä ja intoa, johon olen jo yli kymmenvuotisen Scarpetta-faniuteni aikana tottunut. Jo Punaisen usvan alkupuolella sain ilokseni huomata, että nyt on jälleen Cornwell hienosti pahuuden ytimessä ja kokonaisuutena onnistunut luomaan erityisesti Scarpetta-faneille kiehtovan tarinan. Luin kirjaa yömyöhään asti, enkä olisi millään malttanut lopettaa lukemista vielä edes yhden aikaan yöllä, aamuvuorosta huolimatta.

Punaisessa usvassa kuolinsyytutkija Kay Scarpetta päättää puolisonsa Bentonin vastusteluista huolimatta matkustaa kuumaan etelään, Georgiaan, tapaamaan vankilaan seksuaalirikollista Kathleenia, jonka tytär Dawn puoli vuotta aikaisemmin yritti tappaa Kayn ja murhasi Kayn työkaverin Jackin. Vierailu ei kuitenkaan suju aivan Kayn odottamalla tavalla ja ennen kuin hän kunnolla ehtii tajutakaan, on hän jo mukana laajalle lonkeronsa levittävässä jutussa. Kay palaa uudestaan ja uudestaan takaisin tuohon puolenvuoden takaiseen hetkeen, kun Dawn melkein onnistui surmaamaan hänet. Samassa vankilassa odottaa kuolemantuomionsa täytäntöönpanoa heikkolahjainen Lola, joka todettiin syylliseksi yhdeksän vuotta sitten tapahtuneeseen raakaan perhesurmaan. Kun Kay saa tapaamiskutsun Georgiassa ollessaan siskontyttärensä Lucyn entiseltä puolisolta Jaimeelta, ja oven avaakin Kayn pitkäaikainen työkaveri Marino, ei hän enää tiedä mitä ajatella. Jaimee tarvitsee apua, sillä hän on varma, että vankilassa istuva Lola on syytön. Bentonin vastahakoisuudesta, Lucyn ja Jaimeen yhteisestä historiasta ja Kayn omien varoituskellojen soimisista huolimatta hän ajautuu yhä syvemmälle pelottavaan juttuun mukaan. Kun yllättäviä kuolemia alkaa tapahtua niin vankilassa kuin sen ulkopuolella, tajuaa Kay, ettei hänellä ole valinnanvaraa: suojellakseen muita, hänen on pantava oma henkensä alttiiksi vaaralle. Mutta ennen kuin on liian myöhäistä, selviääkö Kaylle edes, millaiselle vaaralle?

Jos se on totta, joku kuolee. Ehkä useampi kuin yksi ihminen. Olen varma siitä.

Cornwellin uusimmasta voisi todeta näin genren henkeen, että se on aika karmaisevan hyvä. Se on juuri sitä taattua Cornwellia, joka sai minut aikanaan kiintymään Scarpettaan sarjan alkupään kirjoja lukiessani. Italialaista ruokaa ja viinejä rakastavan Scarpetan persoona pääsee taas oikeuksiinsa ja itse kehystarina on monin paikoin puistattava, mikä on vain hyvä asia tämän genren kirjoissa. Erityisesti yhdeksänvuoden takaisen perhesurman käänteet tekevät tarinasta hyytävän ahdistavan, mutta myös nykyhetkessä tapahtuvat asiat pitävät jännitystä yllä ihan kirjan viime metreille saakka. Myös Marino on tällä kertaa merkittävässä roolissa ja itse asiassa näyttääkin itsestään taas hieman uusia puolia. Olin hilkulla antaa tälle täydet viisi pistettä, sillä kyllähän tämä oli hieno nousu taas Cornwellilta, mutta kun lukukokemuksen myötä kirjoja pisteytän, en voi sille mitään, että Åsa Larssonin ja Camilla Läckbergin teokset ovat nousseet kärkisijoille ja väkisinkin hieman vertaan niihin. Mutta ehdottomasti täydet neljä pistettä isojen suositusten kera, ehdotonta Scarpetta-fanien lukemista mutta myös kaikille psykologisten trillereiden ystäville! Ja kirjan henkeen vielä pieni varoituksen sana teille ystävät: olkaahan varovaisia sen suhteen, mitä syötte...

4/5

PS: Toinen vähintään yhtä kova dekkari- ja jännärifani kuin minä, eli Leena, on myös lukenut Punaisen usvan heti tuoreeltaan!

maanantai 27. elokuuta 2012

Timo Parvela: Keinulauta *Äänikirjakokeiluja*


Timo Parvela 
 Virpi Talvitie
Keinulauta (äänikirja)
Wsoy 2011 
Kertojana Kari Ketonen
Kesto n.38 minuuttia

"Keinuminen ei onnistu, jos toisessa päässä ei istu ketään."

Timo Parvelan vuonna 2006 Junior Finlandian voittanut hurmaava Keinulauta muuntui viime vuonna myös äänikirjaksi, Kari Ketosen kertomana. En ole kuunnellut itse aikuisena yhtään äänikirjaa ja lapsillekin se on tähän syksyyn saakka ollut vieras juttu. Nyt päivähoidossa he ovat kuunnelleet lepohetkenä aina silloin tällöin äänikirjaa ja varsinkin esikoisella on herännyt kiinnostus niihin. Myös itse olen jo viime vuodesta saakka suunnitellut kuuntelevani jonkun romaanin äänikirjana. Parvelan Keinulauta on sopivan lyhyt lapsille ensimmäiseksi äänikirjaksi ja esikoinen jaksoikin kuunnella sen hyvin kokonaan. Kuopus puolestaan huuteli jo viiden minuutin päästä, että " SULJE SE!!!", mutta palasi sitten kuitenkin sohvalle vielä toviksi kuuntelemaan.

Keinulaudassa on suloinen, pieni karhu Pii, joka sinnikkäästi istuu keinulaudan toisessa päässä odottaen kaveria keinumaan. Ketään ei kuulu, ei näy. Toisaalta odottaminen on pelottavaa, koska ei tiedä, mitä on odotettavissa, Pii pohtii. Erään kerran sitten suuri kuusi kaatuu keinulaudan päälle ja sinkoaa pienen Piin avaruuteen! Siitä alkaa sydämellisen Piin tutkimusmatka ystävyyteen, sen erilaisiin sävyihin. Niin paljon kuin Pii kaipaakin ystävää ja tapaa matkallaan monenlaisia ehdokkaita, ei ystävyys ole aina helppoa. Keinulaudalla keinuminen symbolisoi ihanan lapsekkaalla tavalla ystävyyden syvempää merkitystä. Keinuminen on paljon helpompaa, jos voi luottaa toiseen. Toisaalta hyväkään ystävä ei aina pidä samoista asioista. Parvela on onnistunut hienosti tavoittamaan lapsellekin ymmärrettävin keinoin tarinassa niitä teemoja, joihin me törmäämme usein jo lapsesta saakka: yksinäisyys, yhdessä leikkimisen vaikeus, anteeksipyytämisen merkitys jne.

Esikoiselle jäi erityisesti tarinasta mieleen se, että "pitää leikkiä pienempienkin kanssa", sekä ylipäätään ystävyyden merkitys lapsellekin. Tämä oli ensimmäinen äänikirjakokeilumme lasten äänikirjojan saralla, muttei varmasti viimeinen. Aiomme pian kuunnella jonkun vähän pidemmänkin tarinan yhdessä. Itselläni odottaa myös Cunnighamin Tunnit äänikirjana, siitä varmaan jo ensi kuussa sitten kokemuksia täällä. En ole pisteyttänyt lastenkirjoja, mutta Keinulauta on mielestäni harvinaisen sydämeenkäypä, älykäs ja hassukin tarina ja haluan antaa sille täydet viisi pistettä. Aion hankkia myös kirjana tämän hyllyymme.

5/5

lauantai 25. elokuuta 2012

Lukusuunnitelmia


Rakastan lukemista. Rakastan kirjoja. Rakastan suunnittelua. Rakastan listoja. Rakastan sitä, että on monta lukemattomien kirjojen pinoa siellä täällä. Ja vielä enemmän rakastan sitä kun istun kirjapinojen äärellä ja mietin, mitä lukisin seuraavaksi. Nyt työelämään siirryttyäni olen kuitenkin huomannut yhä useammin luetun kirjan jälkeen haahuilevani ahdistuksissani, että mihinkä kirjaan tarttuisin seuraavaksi. Kirjahyllyssä odottaa kymmenet ja kymmenet kiinnostavat lukemattomat ja makuuhuoneen yöpöytätasolla SEKÄ lattialla on samanmoisia pinoja odottamassa. Niinpä päätin kasata nyt pari pinoa yöpöytätasolle, ja niistä valitsen aina seuraavan kirjan. Aina on mahdollista, että tuleekin joku yllättäjä pinon ulkopuolelta, mutta näillä pinoilla nyt ainakin mennään kohti syyskuuta. Mukavan laaja skaala erilaista luettavaa, vai mitä?

Nyt luen Patricia Cornwellin uusinta ja voi että on ihanaa kun vanha suosikkini pitkästä aikaa tuntuu tempaavan todenteolla mukaansa! Cornwellin kirjan jälkeen vuorossa onkin sitten jotain näistä kahdesta pinosta. Kenties Harrisin Veren voima...vai olisikohan kuitenkin Postin Talven jälkeen valo..hmmm....

torstai 23. elokuuta 2012

Alice Walker: Häivähdys purppuraa

Alice Walker: Häivähdys purppuraa
Kustantaja: WSOY 1986
Alkuteos: The Color Purple (1982)
Suomentanut: Kersti Juva
Sivuja: 360

Et sitte kerro kellekään paitti Jumalalle. Äitis kuolis jos kuulis

Rakas Jumala,
Minä olen neljätoista vuotta vanha. Minä olen kilt aina ollut kiltti tyttö. Jos sinä antasit mulle merkin vaikka että minä tiiän mitä tämä on.

Neljätoistavuotias Celie elää 1930-luvun Georgiassa, missä rotuviha yhä roihuaa kulovalkean tavoin. Suurin uhka Celien elämässä kuitenkin tulee kodin seinien sisältä. Hän joutuu isänsä hyväksikäyttämäksi ja synnyttääkin isälleen kaksi lasta, joita ei kuitenkaan saa pitää. Celiellä on suuri huoli myös nuoremmasta sisarestaan Nettiestä, jonka hän pelkää päätyvän seuraavaksi isän kynsiin. Tyttöjen äiti puolestaan sairastelee ja lopulta kuoleekin. Isä päättää naittaa Celien, jotta pääsee isosta ja rumasta tyttärestään eroon. Celie aloittaa uuden elämän miehen, isännän, kanssa, joka pitää Celietä omana piikanaan ja pieksää Celietä kokiessaan, ettei tuore vaimo ole käyttäytynyt soveliaasti. Lopulta Nettie karkaa kotoaan ja päätyy Celien luokse. Alunperin Nettien halunnut isäntä kuitenkin tekee Nettien olon niin hankalaksi, ettei Nettiellä ole vaihtoehtoja kuin jatkaa matkaa. Hän päätyy lähetyssaarnaajaperheen mukana Afrikkaan vuosikausiksi. Elämän ja miesten murjoma Celie ei kuitenkaan ole menettänyt sydämensä hyvyyttään ja uskoa muihin ihmisiin kokonaan. Kun Celie kohtaa miehensä rakastajattaren, Shrug Averyn, tulee hänen elämäänsä ensimmäistä kertaa Nettien lisäksi ihminen, joka välittää. Celie kuitenkin ikävöi Nettietä, mutta koska hänestä ei kuulu mitään, olettaa hän Nettien kenties jo kuolleen. Kirjeissään Jumalalle Celie purkaa ajatuksiaan kainostelematta, avoimesti. Samaan aikaan toisaalla, kaukana, kirjoittaa myös Nettie kirjeitä. Ja vuodet vierivät...

Rakas Celie,
Minä kirjoitin sinulle kirjeen melkein joka päivä laivalla matkalla Afrikkaan. Mutta kun laskimme satamaan olin niin surkeassa tilassa että revin ne pieniksi paloiksi ja pudotin veteen. Koska Albert ei anna sinulle minun kirjeitäni, mitä järkeä niitä on kirjoittaa. Siltä minusta tuntui kun revin ne annoin ne aaltojen vietäväksi. Mutta nyt en ajattele niin.

Häivähdys purppuraa on väkevä selviytymistarina poikkeuksellisesta tytöstä, josta lopulta kasvaa niin naiseuttaan kuin ylipäätään ihmisyyttään puolustava aikuinen nainen. Celien elämään kotoa lähdön jälkeen tulevien vahvojen naisten avulla hän oppii, ettei tarvitse alistua väkivallan ja muunkaan ihmisyyttä alistavan käytöksen uhriksi. Vuosien varrella Celie tekee tiliä menneensä suhteen kuitenkin ymmärtäen, mutta päättäväisesti. Celien huikean kaunis ja vahva sielu kantaa häntä elämässään vaikeiden ja traagistenkin aikojen jälkeen kohti parempaa, valoisampaa elämää. Joskus anteeksianto on suurin lahja. Ja aina joskus löytyy jotain sellaista, jonka on luullut kadottaneensa ainiaaksi.

Olen halunnut lukea tämän varmastikin klassikoksi luettavan teoksen jo pitkään. Tänä kesänä löysin kirjan kovakantisena, uudenveroisena painoksena kirpparilta muutamalla eurolla. Ei tarvinut miettiä kahta kertaa, ostanko. Häivähdys purppuraa on yhtä aikaa raadollisen koskettava, mutta myös valovoimainen ja toiveikas tarina. Celien ja Nettien kirjeissä näyttäytyy hienosti heidän erilaiset persoonansa sekä Nettien parempi koulutustausta. Nettie kirjoittaa selkeästi ja virheettömästi kun taas Cecelien teksti on rehevää ja rönsyilevää virheineen. Tietyllä tapaa tämä kirja jätti minut jotenkin sanattomaksi ja mietteliääksi. Todellakin vaikuttava teos, jonka lukemisen jälkeen haluan vihdoin katsoa kirjasta tehdyn elokuvankin pian.

Jos sydämes on onneton niin silloin se ei ole niin pilallinen kuin saatat luulla, minä sanoin.

5/5

Häivähdys purppuraa löytyy mm. Merenhuiskeen blogista!

lauantai 18. elokuuta 2012

Tanja Lintula: Huomenna rakastan vähemmän

Tanja Lintula: Huomenna rakastan vähemmän
Kustantaja: Moreeni 2012
Sivuja: 193

Ja minä odotin sinulta onnea. Tahtomattasi, vasten tahtoasi.
Minä en tajunnut, että se on uhkarohkeaa, odottaa onnea toiselta, se on uhkarohkeaa aina. Sinä tiesit että sitä se on, sinä tiesit sen liiankin hyvin.

Uulan elämä musertuu kuin pähkinänkuori kengän alle, kun  Sofia tekee itsemurhan. Uula ja Sofia. Epätodennäköinen pari. Sofia oli nuori nainen, joka ei halunnut sitoutua eikä rakastaa, mutta Uula tahtoi sitä hänenkin edestään. Jo toisiinsa tutustessaan Sofia teki hyvin pian selväksi, ettei ole helppo rakastettava. Vaikka Uula ei meinannut millään saada otetta Sofiasta, hän ei luovuttanut. Kuin nuoralla tanssien he rakastavivat toisiaan tavoillaan viisi vuotta. Uula ei kuitenkaan tiennyt, että Sofia oli päättänyt jo pitkän aikaa sitten lopettaa tuskansa. Vain Uula oli ollut se syy, miksi Sofia oli ylipäätään jaksanut vielä hetken.

Ja menisin kevyesti, kevyemmin, ellei Uula olisi tässä. Tuossa. Minussa. Minä siinä.
Virhe. Uula. Minun virheeni.
Ja minä annoin itselleni tunnustuksen jo kaksi vuotta sitten: mene nyt, mene nopeasti, saat mennä, oikeus on. Ja sitten Uula tuli keittiöstä ja sanoi: Tein sipulipiirakkaa.
Pakotin itseni jaksamaan. Vielä. Päivän. Kaksi. Vuoden. Tämän enempää minä en jaksa. Halua. Pysty.

Uulan elämässä ei ole enää muuta kuin työ lamppukaupassa ja sarjakuvien piirtäminen, sekä kaikkinielevä suru. Kuitenkin Uula päätyy yhteen elovoimaisen Kertun kanssa, vaikkei Kerttua rakastakaan. Mutta Kerttu rakastaa Uulaa ja tietää mitä haluaa; sormuksen, yhteisen kodin, kesähäät, vauvankin. Kerttu ei näe tai välitä vaikka näkeekin, Uulan epävarmuutta yhteisestä tulevaisuudesta. Tohvelin lailla Uula alistuu Kertun vimmaisten suunnitelmien alle ja käy samalla sisimmässään edelleen riipaisevaa sotaa surua vastaan. Kuvat Sofiasta eivät häviä mielestä, eikä rakkaus. On kulunut pian kaksi vuotta, mutta Sofia ei päästä vieläkään otteestaan Uulaa. Vai onko se lopulta Uula, joka ei ole valmis hyvästelemään? Mielessään Uula yhä puhuu Sofialle.

- Mitä tavaroita tänne tuodaan? Kerttu kysyy ja liikkuu nopeasti ympäri olohuonetta. Hän on valmiina värittämään onnea ja iloa ja illuusiota kaikkeen. Näinkö ne alkavat, kaikki ne ketjut ja historiat ja sukupolvet ja loppuelämät, jotka ovat siitä, kun kaksi ihmistä muuttaa puolihuolimattomasti yhteen ja kiikuttaa epämääräiset rojunsa epäilyttäväksi kasaksi keskelle syyntakeetonta olohuonetta?

-Laitetaan paljon tavaraa, nielaisen.
Jos se on täynnä tavaraa, ehkä sinä et mahdu sinne tanssimaan.

Tanja Lintulan esikoisteos Huomenna rakastan vähemmän, on mielestäni hyvin lyyristä proosaa, josta näkyy Lintulan psykologi-tausta. Läheisensä menettäneen suru on kuin hyökyaalto, joka ei ota laantuakseen. Mielen satamissa se tulee uudestaan ja uudestaan, musertaa, pakahduttaa. Lintula käyttää pitkin kirjaa hyvin kuvailevaa, kaunista kieltä, joka on monin paikoin suorastaan runollista. Uulan mielenmaisema on toisaalta hyvin koskettava, mutta toisaalta paikoin koen sen junnaavan liiaksi paikoillaan. Toisaalta, läheisen menettäneelle se on varmastikin hyvin ominaista. Pidän ylipäätään tyylistä, millä Lintulakin kirjoittaa, eli ns. kauniista kielestä, mutta tässä paikoin ehkä koin sitä olevan hieman liikaa. Toisaalta, niin monin paikoin uppouduin kieleen ja tunsin sanojen merkityksen sydämessä asti. Huomenna rakastan vähemmän on intensiivinen kuvaus surusta ja rakkaudesta, pakkomielteisestä sellaisesta. Kaiken kaikkiaan mielestäni vahva esikoisteos, joka herättää tunteita sekä vielä lukemisenkin jälkeen ajatuksia. Moniin yksittäisiin kohtiin, lauseisiin, tekee mieli palata uudelleen.

Kerro minulle jokin hetki jota sinä pidit kauniina ja keveänä etkä ajatellut kuolemaa ollenkaan, ja minä kierrän vapisevat käteni sen hetken ympärille enkä päästä koskaan irti.

4/5

Myös Leena on tutustunut tähän Lintulan esikoisteokseen!

tiistai 14. elokuuta 2012

Ian McEwan: Vieraan turva

Ian McEwan: Vieraan turva
Kustantaja. Otava 2010 ( 1. painos 1983)
Alkuteos: The Comfort of Strangers
Suomentanut: Marja Alopaeus
Sivuja. 138

Matkustaminen on brutaalia. Se pakottaa ihmisen luottamaan vieraisiin ja kadottamaan näköpiiristään tuon kaiken kodin ja ystävien tutun turvan. Ihminen on lakkaamatta poissa tasapainosta. Mikään ei ole hänen paitsi olennaisuudet - ilma, uni, unet, meri, taivas - kaikki mikä viittaa ikuiseen tai siihen mitä me siitä kuvittelemme. 

Cesare Pavese

Aikuisiällä toisensa löytäneiden, Maryn ja Colinin liitto on alkuhuuman jälkeen saapunut siihen pisteeseen, että kaikki on liiankin tuttua ja turvallista. Toisaalta kaikki se tuttuus ja rutiinit ovat heille rakkaita ja ihanan lohdullisia, mutta kuitenkin jotain on jo hiipinyt heidän suhteeseensa. He päättävätkin lähteä lomalle Venetsiaan, hakemaan jotain uutta ja piristävää suhteeseensa. Loma alkaa kuitenkin heti mykkäkoulun merkeissä. Lopulta mutkaton yhteiselo taas löytää tutut uomansa ja he pääsevät hotellihuoneesta kiertelemään pieniä mutkaisia katuja ja etsimään hyviä ruokapaikkoja. Tietyt loman suunnittelemattomuuden tuomat käänteet meinaavat koetella heitä, mutta urheana he muistuttavat, että nythän ollaan lomalla. Niinpä he päätyvät eräänä iltana niin eksyksiin ilman karttaa, että heitä odottaa yö taivasalla tutun hotellin sijaan. He törmäävät myös merkilliseen muukalaiseen, Robertiin, joka tuntuu heti ottavan suorastaan liiankin itsevarmasti isännän roolin. Robert kutsuu heidät luokseen kotiinsa, jossa heitä odottaakin Robertin vaimo Caroline. Carolinen kipuisa olemus herättää Maryssa ja Colinissa ihmetystä. Lopulta he saavat huomata, että se lienee ihmetyksen aiheista pienin.

" Muista..." Caroline sanoi Colinille mutta lauseen loppu katkesi kun Robert sulki oven. Heidän laskeutuessaan ensimmäistä porrasvartta kuului terävä ääni joka, kuten Mary sittemmin sanoi, saattoi yhtä hyvin aiheutua jonkin esineen putoamisesta kuin läimäytyksestä naamaan.

Hyvin omituisia käänteitä saanut vierailu jää pyörimään heidän molempien mieleen ja alkaa selvästi jo ojennella mustia lonkeroitaan heidän mieliensä syövereissä. Robertin ja Carolinen selvästi väkivaltaisiakin piirteitä omaava suhde pelottaa ja toisaalta kiehtookin heitä ainakin ajatuksen tasolla. Niinpä he päätyvät lopulta uudestaan vieraaksi tuohon taloon, jonka seinien sisällä ei enää mikään tuttu ja turvallinen ole itsestäänselvää.

Kyllä en pahoittanut mieltäni tämänkään McEwanin teoksen kanssa! Ainoastaan päivittämättä jäänyt suomennos kyllä pisti silmään läpi kirjan ja vähän meinasi harmittaa. Runsaat pilkkujen puuttumiset rytmittivät ikävästi väärin lauseita sekä hieman omituiset sanajärjestyksekin ihmetyttivät. Alkuperäinen painos on vuodelta -83. Sivuja kirjassa on vain 138, mutta niinpä vain McEwan on taas onnistunut luomaan puistattavan puhuttelevan tarinan siihen määrään. Pääteemana on kahden aikuisen ihmisen jo hieman liiankin tutuksi ja turvalliseksi käyneen parisuhteen dynamiikka, kun takaraivossa kuitenkin selvästi kytee toive jostain, joka herättäisi heidät kunnolla. Mutta koska Ian McEwan on Ian McEwan, on herätys sitten lopulta aikamoinen. Rinnalla kulkee myös teemat väkivaltaisuudesta, alistamisesta, mitkä eivät todellakaan ole keveitä teemoja. Siksi en tätä ihan jokaiselle lukijalle suosittelisi. Vieraan turva on kirjaimellisesti kamalan hyvä, muttei ihan parasta McEwania ja lisäksi vielä se, että ylipäätään aloin kiinnittää huomiota huonohkoon suomennokseen, vei hieman sitä keskittymistä muualle ja siksi en ihan viittä pistettä tälle aina. Ehdotonta McEwan fanien lukemista kyllä, ja tästä on hyvä pian jatkaa seuraavaan McEwaniin, joka minulla taitaakin olla vihdoin Ikuinen rakkaus.

4/5

Viimeisimpänä tästä on kirjablogistaniassa tainnut kirjoitella Paula, jonka jutun lopusta löytyykin monia linkkejä muihin arvosteluihin!

sunnuntai 12. elokuuta 2012

Lotta-Liisa Joelsson: Vivika

Lotta-Liisa Joelsson: Vivika
Kustantaja: Art House 2012
Sivuja: 196

Mietin ihmisen kykyä sopeutua. Kun ensimmäisen kerran tapahtuu jotain tällaista, säikähtää, hyperventiloi ja panikoi. Sitten päättää, että on kuvitellut kaiken. Kun jotain tapahtuu toisen kerran, ahdistuu ja myöntää itselleen olevansa vääjäämättä tulossa hulluksu ja aloittaa surutyön itsensä puolesta. Kolmannella kerralla oman hulluutensa on jo siinä määrin hyväksynyt, ettei se, että tyhjässä talossa joku repii säkkejä auki ja levittelee tavaroita, enää jaksa juuri muuta kuin ärsyttää.

Pienessä kyläkoulussa murhataan viisi tyttöä, yksi kerrallaan, raa'asti, pienen kylän turvallisuuden tunnetta järkyttäen. Kun koulu loppuu, loppuvat kuolematkin ja pikkuhiljaa kyläyhteisö alkaa rakentaa taas luottamusta tulevaan. Kahdeksan vuotta myöhemmin kaksi koulun entistä oppilasta ovat kesänvietossa toisen kotitalossa, mutta vain toinen heistä on enää hengissä. Toinen makaa kylpyhuoneessa verensä keskellä. Onko se, minkä moni on halunnut painaa jo kauas menneisyyteen, noussutkin takaisin tähän hetkeen?

Vivika, tyttö joka makaa nyt tapettuna parhaan ystävänsä, kertojan, kodin kylpyhuoneessa, oli heistä aina se valovoimaisempi, se joka huomattiin. Vivika oli se, joka pelasti hänet koulussa kiusaamiselta ja Vivika oli se, kenelle hän oli elämänsä velkaa. Nyt kuitenkin Vivika on kuollut, mutta sen sijaan, että hän soittaisi Vivikan kuolemasta poliisille, hän sulkee kylpyhuoneen oven ja keskittyy arkisiin pieniin asioihin kotonaan. Mieleen nousee kuitenkin kahdeksan vuoden takaiset traagiset tapahtumat koulusta, tapahtumat jotka hän ja Vivika niin lapsellisesti ajattelivat vielä aikanaan selvittää. Vivika oli tehnyt jopa leikekirjoja tyttöjen murhien uutisista.   Onko Vivika nyt kuudes uhri? Onko murhaaja kahdeksan vuoden jälkeen palannut takaisin? Kun autotallista löytyy vielä omituinen kirja, Opettawaisia satuja lapsille, alkaa todellisuus ja menneisyys pelottavasti kurkotella toisiaan.

Ihan ensin on pakko sanoa, että näin kauhukirjallisuuden fanina on mielettömän hienoa kun kotimaisella saralla tulee uusia teoksia uusilta tekijöiltä. Kun kuulin Vivikasta, innostuinkin aika tavalla. Joelssonin Vivikassa tarinan raamit ovat erityisen houkuttelevat, hienot ja haasteellisetkin: kuolleita nuoria pienessä yhteisössä, kahden tytön erikoinen ystävyys, vanhoja satuja uudelleen muokattuna. Kun aloin lukemaan kirjaa, tunsinkin sykkeeni nousevan ja iltamyöhään lukiessa ajattelin, että jos sama meno jatkuu, tämä on todellakin hyytävä tarina. Tyttöjen raa'at murhat puistattivat ja samaan aikaan hämmensi kertojan ja Vivikan nykytilanne isossa talossa. Joelsson kuljettaakin tarinaa monissa tasoissa. Vivikassa on niin monia hienoja elementtejä, jotka hetkittäin tempaavatkin lukijan suorastaan hyiseen tunnelmaan, mutta sitten...Se, mikä aluksi tuntui lähtevän hienosti lentoon, ei sitten kannakaan ihan riittävästi. Vivika on kyllä aikamoinen  " page turner ", mutta kokonaisuutena minun makuun liian sekava ja jättää liikaa asioita auki, selittämättä. Toki pidän usein tarinoissa siitä piirteestä, että lukijallekin jätetään oivallettavaa, mutta tässä nyt tuntui minun makuun olevan liikaa irtonaisia langanpätkiä. Vaikka kauhukirjallisuudessa varsinkaan eivät päde monetkaan perinteisen proosan "lait", niin kyllä minua ihmetytti, miten kertoja suhtautui kuten suhtautui bestiksensä kuolemaan. Vaikka alkuun laittamassa tekstilainauksessa ehkä sitä yritetään selittää, joskin muun asian yhteydessä. Vaikka kertoja olisi jo nähnyt niin paljon, niin silti on vaikea jotenkin sulattaa ajatusta, että toinen lunkisti vain jatkaa arkeaan ystävän ollessa kuolleena kylppärissä. Tietyllä tapaa Vivika on minusta nuortenkirjamainen, ja tämä ei siis ole missään määrin huono piirre. Toivoin kirjan loppuun itselle sellaista ahaa-elämystä, mutta sen sijaan jäinkin aika hämmentyneeksi. Pidin ja en pitänyt. Mutta vaikka lukukokemukseni ei ollut niin huikea kuin toivoin, ehdottomasti suosittelen tätä esimerkiksi nuoremmille kauhukirjallisuuden ystäville! Kyllä Joelsson osaa kirjoittaa ja uskon, että tulemme hänestä vielä kuulemaan. On Vivikassa sen verran hienot ainekset siihen, että tällainen paatuneempikin kauhukirjailija saa vielä luettavakseen Joelssonilta teoksen joka vie yöunet.

3/5

Kurkatkaahan, mitä Morre tästä tuumaa!

lauantai 11. elokuuta 2012

Paul Torday: Ventovieras

Paul Torday: Ventovieras
Kustantaja: Atena 2012
Alkuteos: The Girl on the Landing (2009)
Suomentanut: Jukka Jääskeläinen
Sivuja: 315

Hyvin harva meistä tietää, keitä me oikeastaan olemme.

Englantilaispariskunnan Michaelin ja Elizabethin kymmenvuotinen avioliitto perustui enemmän järkeen kuin intohimoon ja rakkauteen. Skotlannista maata ja ränsistyneen metsästysmajan omistava Michael ei käy päivätöissä vaan suuntaa vähän energiansa ja mielenkiintonsa metsästykseen, golfiin sekä arvokkaaseen herrasmieskerhoon Grouchersiin, jossa hän myös toimii osan kuukaudesta sihteerinä. Elizabeth ei liioin innostu ajatuksesta viettää aikaa metsästysmajalla ja myös Michaelin lähes neuroottinen suhde Grouchersiin ihmetyttää häntä välillä. Elizabeth näkee tylsän ja rauhallisen Michaelin enemmänkin pelastettavanaan kuin puolisonaan. Kunnes sitten erään vierailun aikana tapahtuu jotain, joka todellakin sekoittaa heidän tylsän arkensa kuviot.

Vieraillessaan tuttaviensa kartanossa Irlannissa Michael näkee taulun, joka kiinnittää hänen huomionsa. Hän näkee taulussa vihreämekkoisen tytön ja kun hän myöhemmin palaa tarkastelemaan taulua uudestaan, tytön tilalla onkin vain epämääräinen läiskä, tahra. Myöhemmin Michael törmää junassa tyttöön, jolla on vihreä mekko ja tummat silmät. Tuo mystinen tyttö saakin Michaelin avautumaan elämästään yllättävänkin vapaasti. Tyttö kuitenkin katoaa junasta yhtä oudosti kuin ilmetyikin Michaelin vastapäiselle paikalle. Irlannin matkan jälkeen Elizabeth alkaa huomata Michaelin käytöksessä suuria muutoksia. Kymmenen vuotta tylsän ja rauhallisen miehen viittaa kantanut Michael onkin yhtäkkiä rohkean suulas, itsevarma ja suorastaan kiehtova. Michaelin muuttunut käytös ja olemus saavat Elizabethin tuntemaan tunteita miestään kohtaan, jollaisia hän ei kertaakaan heidän liittonsa aikana ole tuntenut. Kun Elizabeth sitten löytää kylpyhuoneen kaapin perältä omituisen lääkepurkin, alkaa epäilykset täyttää hänen mieltään pikkuhiljaa. Miksi Michaelille on määrätty omituista lääkettä, jonka sivuvaikutuksina voi olla jopa kuolema? Syökö Michael edelleen lääkkeitä ja mikä häntä vaivaa? Michaelin muuttuneen olemuksen mukana tuoma innostus alkaakin muuttua Elizabethin mielessä huoleksi.

Michael itse keskittää tarmonsa Grouchersiin ja erityisesti siihen, että kerhoon on pyrkimässä ensimmäistä kertaa tummaihoinen henkilö. Muiden vastustaessa ajatusta Michael saa yhä suurempia suunnitelmia sen suhteen, miten todistaa herrasmieskerhon jäsenille, ettei heillä ole oikeutta syrjiä jäsenehdokasta vain siksi, ettei hän ole alkujaan englantilainen. Michael jopa yllättää läheisensä eräillä kutsuilla luennoimalla ihmisen geeniperimästä. Vähitellen Michael tajuaa, että Elizabeth tarvitsee vastauksia Michaelin menneisyyteen ja muuttuneeseen olemukseen liittyen. Mutta onko Elizabeth valmis kuulemaan kaiken?

Sitten oli vielä yksi kysymys: kumpi on tärkeämpää, rakkaus vai eloonjääminen? Uskoin sen selviävän piankin.

Englantilaisen Paul Tordayn kolmas romaani, Ventovieras on aika erikoinen kirja, hyvällä tapaa. Se alkaa jotenkin perienglantilaisen leppoisasti mutta saakin tarinan edetessä suorastaan hyisiä sävyjä. Mikään perinteinen trilleri se ei ole, vaikka loppu ihokarvoja nostattavaa jännitystä vielä tarjoaakin. Tarinan keskiössä on niin kahden ihmisen liitto molempien näkökulmasta kuin ihmismielen syvemmät koukerot. Torday ottaa teoksessa myös tavallaan kantaa rasismiin herrasmieskerhoon pyrkivän uuden jäsenen myötä ja pohtii sitä eri näkökulmista. Paikoin tarinan kerronta tuntui olevan liiankin verkkaista, mutta sitten tapahtumat lähtivät vyörymään eteenpäin kohti loppua, joka vielä vetää maton lukijan jalkojen alta, jättäen mieleen kysymyksen,  mikä loppujen lopuksi on todellista ja mikä ei. Torday käyttää sinällään konstailematonta kieltä ja jännite syntyy pikkuhiljaa rivien välistä ja lopulta itse tarinasta.

4/5

Ventovieraasta on kirjoittanut myös Kata.




torstai 9. elokuuta 2012

Kohti ruuhkavuosia

                                                                        (kuva:oma)

Blogissani on ollut aika hiljaista nyt päivitystahdin suhteen, sillä tämän kirjabloggaajan arki on kokenut aika isoja mullistuksia viime viikkoina. Pienet poikaseni lähtivät päivähoitoon ja minä hyppäsin kotiäidin kengistä suoraan hektiseen, mutta ihanaan työarkeen! Nämä ensimmäiset viikot se vapaa-aika mitä jää, meneekin varmasti hyvin pitkälti perheen kanssa yhdessä puuhastellessa ja nukkuessakin. Ainakin toviksi saan sanoa hyvästit öille, jolloin luen jopa yökahteen kirjaa. Olen kuitenkin itse erittäin innoissani ja tiedän, että jo muutaman viikon päästä sitä on itsekin tottunut uudenlaiseen arkirytmiin ja jää taas aikaa enemmän lukemisellekin. Toki, pesunkestävä lukutoukka kun olen, eilenkin illalla vaikka olin aika puhkipoikki töiden jälkeen, silti luin vielä pari lukua kirjaa ennen nukahtamista ;) Nyt onkin luvun alla Atenan Paul Tordayn Ventovieras. Lukupino(i)ssa odottaa jo ainakin seuraavat kirjat:

Camilla Läckbergin Majakanvartija
Belinda Bauerin Tappajan katse
David Nichollsin Kaikki peliin
Graham Mooren Kuolema Sherlock-seurassa
Amor Towlesin Seuraelämän säännöt
Maarit Verrosen Karsintavaihe
Suzanne Collinsin Nälkäpeli
Lotta-Liisa JoelssoninVivika

ja...ja..vaikka mitä muuta! Mutta nyt sanokaahan te, mihin toivoisitte minun noista seuraavaksi tarttuvan?
Viikonloppuna luvassa juttua tuosta Tordayn Ventovieraasta! Käyn muuten myös kurkkimassa teidän monen blogissa kännykällä, mutta sitä kautta kommentointi on hankalaa.

lauantai 4. elokuuta 2012

Netta Walldén: Ruben ja Harman kartano

Netta Walldén: Ruben ja Harman kartano
Kustantaja: Wsoy 2012
Kuvitus: Laura Valojärvi
Sivuja: 172
(ennakkokappale)

Jos Lisa olisi palannut vielä vartiopaikalleen esimerkiksi sulkeakseen tuuletusikkunan, hän olisi huomannut, kuinka Lehtikujaa tuijottavan posliininuken suu oli jähmettynyt auki ja silmät rävähtäneet niin suuriksi, että vasemman silmän halki oli piirtynyt hiuksenhieno särö.

Netta Walldénin mainion esikoisteoksen, Ruben ja rouva Mallamudin tapauksen lukeneet muistavat varmaan vielä ne kymmenen pientä kiinalaisnukkea rouva Mallamudin ikkunalla. Kertomatta sen enempää nukkejen kohtalosta, hypätään suoraan hetkeen, kun yksi niistä valvoo nyt Lisa Pinterän ikkunalla pienen piskuisen Saarnilaakson menoa. Saarnilaakso oli tyypillinen pikkukaupunki, jossa jokainen tuntee toisensa vähintään ulkonäöltä ja järjestäytynyttä rikollisuutta oli korkeintaan yhden ammattirikollisen verran. Lisan veli Ruben, tuo punatöyhtöinen ja vilkas nuori herra teki oman osansa Saarnilaakson aktiivisuuden ylläpitämiseksi. Toisinaan liiankin hyvin. Nyt Rubenin ja Lisankin piti kuitenkin kiireisenä poliisilaitoksen donitsilähettinä toimiminen, toki sen ohella että he ajelivat pyörillä ympäriinsä aina tarkkailemassa mitä lähistöllä tapahtuu. Kun he eräällä donitsintoimitusreissullaan näkevät oudon vanhan miehen ja vielä poliisiasemalla kuulevat kulmille rantautuneesta merkillisesti sinapinkeltaisen takin omaavasta hiipparista, aistii Ruben, että nyt olisi juttu selvitettävänä.

Kuka ihme on tuo paksut pullonpohjalasit ja kauhtuneen takin omaava pyylevä mies, joka tuntuu väijyvän rauhallisen Lehtikujan asukkaita? Miksi vanhaan kartanoon näyttää yhtäkkiä tulleen eloa ja kuka kumma varastelee kellareista ruokaa? Mitä tekemistä tässä merkillisten tapahtumien vyyhdissä on kadonneilla muusikolla ja mallilla sekä rouva Mallamudin jo 30 vuotta sitten donitsiin tukehtuneella miehellä? Entä mihin ihmeeseen on kadonnut kolme lasta? Ruben varastaa poliisiasemalta Ratkaisemattomien tapausten mapin ja saa huomata Lisan kanssa, ettei Saarnilehto olekaan niin rauhallinen ja tylsä tapahtumineen, kuin voisi luulla. Sinapinkeltaisen takin omistaja esittäytyy lopulta herra Harmaksi, mutta ei kerro, mikä hänet on tuonut Saarnilaaksoon. Mutta Ruben ja Lisa ovat jo päässeet jutun jäljille, eivätkä aio luovuttaa, ennen kuin tapaus on selvitetty.

Ihastuin Rubeniin ja muihin Saarnilaakson persoonallisiin asukkaisiin jo Walldénin esikoisteoksessa. Walldén oli luonut tarinan, joka ei ollut pelkästään tarina lapsille vaan myös aikuisille. Myös tarinan kehysjuoni oli oivaltava, yllättävä ja koskettavakin yhtäaikaa. Ruben ja rouva Mallamudin tapausta lukiessa tunsin iloa siitä, että lastenromaanikin voi tarjota myös aikuiselle jotain sisältöä ja tunnetta. Walldénin uusin, virallisesti ilmeisesti ensi kuussa ilmestyvä Ruben ja Harman kartano jatkaa sillä hienolla linjalla, mihin edellinen kirja jäi. Laura Valojärven hurmaava kuvitus lukujen alussa ja Walldénin luoma Saarnilaakson oma hauskan persoonallinen elämänmeno toimii! Edelliseen verraten tässä on mielestäni jopa enemmän sellaista sydämenviisautta aikuiseen makuun ja tiettyä haikeuttakin, mitä lapsi ei ehkä kaikissa sävyissään vielä edes ymmärrä. Vaikka tarina on tavallaan hyväntuulinen mysteeritarina, isossa roolissa ovat myös hieman vakavammat aiheet, jotka välittyvät erityisesti aikuiselle lukijalle. Vanhemmuuden haasteet, yksinäisyys ja ylipäätään aikuisen elämänvalintojen vaikeus. Luin kirjasta pari ensimmäistä lukua viisivuotiaalle esikoiselleni ja hän jaksoi kyllä kuunnella keskittyen. Itse tietenkin luin kirjan alusta loppuun. Parhainta kohderyhmää kirjalle ovat kuitenkin ehkä vähän isommat lapset kuin esikoiseni. Hyvän lasten/nuortenromaanin lukeminen aikuisen silmin on kuin herkullinen kirjallinen välipala, joka jättää mielen pitkäksi aikaa hyväksi ja sydämeen lämmön.

PS: Kirjan viimeinen lause on yksi kauneimpia pitkään aikaan näkemiäni kirjan loppulauseita.

Myös Sinisen linnan kirjaston Maria on lukenut Rubenin uusimmista seikkailuista!