perjantai 25. huhtikuuta 2014

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys
Kustantaja: Wsoy 2014
Sivuja: 334
Mistä minulle: Kustantajalta

Eikä kukaan enää pakene, vaan minäkin nauran ja pidän kiinni veteen yltävästä oksasta ja paju siilaa auringonläikkää joen pintaan.
Minä olen äidin pikku tyttö. Ennen sotia. Ennen Onnia.
Äiti ja joki ja pajupuu haalenevat valkeiden seinälaattojen taakse. Aurinko kelmenee loistelampuksi. Minä tunnen, että hän on lähellä. Vihdoinkin. 

Melkein viikon sitä kypsyttelin, vaalin mielessäni ja koitin jäsennellä tunteita sellaiseen muotoon, että osaisin kirjoittaa tänne edes aavistuksen siitä, millainen lukukokemus Tommi Kinnusen Neljäntienristeyksestä minulle muodostui. Nyt kun istun näytön äärellä, sormet näppistä tapaillen, tunnen taas kuinka se voimakas tunnekuohu vyöryy sisimmässä ja pakahtumisen rajuus puskee kyyneliä silmäkulmaan. Miten tämän osaisi pukea järkevästi sanoiksi, niin että se tekisi edes vähän oikeutta kirjalle, josta ei turhaan HS:n kritiikissä todettu " mestariteos ensi yrittämällä"? Sinänsä merkillinen juttu, sillä onhan näitä usean sukupolven tarinoita nähty jo kotimaisen kirjallisuudenkin saralla useita ja erityisen hienoja vieläpä. Olen itse pitänyt valtavasti esimerkiksi Riikka Pulkkisen Totta:sta sekä Katja Kallion Säkenöivistä hetkistä. Viimeisimpänä vaikutuksen tekijänä pitää myös mainita Laura Lähteenmäen upea Ikkunat yöhön. Kinnusen Neljäntienristeyksessä tarina kulkee läpi muutaman sukupolven aina 1800-luvun lopulta 1990-luvulle saakka. Se, millaisella väkevyydellä ja uskottavuudella Kinnunen hyppää tekstissään nuoren pitäjänkätilön mieleen, on poikkeuksellista, todellakin. Kaikki nykyhetkessä oleva unohtuu ympäriltä ja hetken on itsekin sivustaseuraajana hämärän pirtin nurkassa todistamassa kun nuori Maria auttaa lasta maailmaan. Neljäntienristeyksestä kulkevat niin Maria kuin hänen avioton tyttärensä Lahja sekä Lahjan mies Onni ja heidän jälkeläisensä, puolisonsa. Vuodet, vuosikymmenet kuluvat. Ihmisiä syntyy, ihmisiä kuolee.. mutta yksi istuu heissä kaikissa vahvana: kaipuu.

Ottaisi syliin, sanoisi kauniin sanan, silittäisi hiuksia vielä. Jos se kerran olisi vieressä, osoittaisi metkan muotoisen pilven ja nauraisi taas niin, että hampaat näkyisivät. Jos se päästäisi viereensä ja kertoisi millaista elämä sitten on, kun asutaan yhdessä uudessa talossa. Vielä kerran päästäisi mukaan haaveisiinsa.

Kinnusen kieli on kaunista, sujuvaa ja kuitenkin samaan aikaan niin voimakkaasti realistista, karheaakin. Naiseus kaikessa kirjossaan näyttäytyy kirjan naishahmojen myötä väkevänä, tuttuna. Toisaalta Onnin sisäinen maailma ja kaipaus välillä suorastaan hyppäävät todellisina kirjan sivuilta lukijan sieluun. Jokainen henkilöhahmo, johon Kinnunen käyttää tekstissään aikaa, on kiinnostava ja elämänmakuinen. Kun kertojaääni vaihtuu, voi lukijana siirtyä vaivattomasti saman tarinan tyystin erilaiseen näkökulmaan, sillä Kinnunen osaa luoda tarinaa niin taidokkaasti, että se kestää useammankin kertojan ilman että lukijana mielenkiinto jotenkin lopahtaisi siirryttäessä kertojasta toiseen. Mitä kirjassa oikein sitten tapahtuu niin merkillistä, että se sysäsi minun mielensisäiset mannerlaatat suorastaan törmäyskurssille, joka keinuttaa vieläkin? Sepä siinä onkin, ettei kirjassa varsinaisesti ole mitään hurjia draamankaaria tai käänteitä mutta silti siinä on samalla se kaikki, kaikki olennainen elämästä, meistä ihmisistä. Ja ennen kaikkea kaikki se sanaton, joka jää henkilöiden välille. Toisaalta juuri se karheankin realistinen ja ihanan yksinkertainen arki sekä ihmisten vajaavaisuus, keskeneräisyys unelmiensa keskellä..siitäkin tässä on kyse! Eräs (monista) hienoista kirjan yksittäisistä lauseista kuvastaakin mielestäni tätä hienosti:

Maailma on tässä, kuikanhuudossa.

Olen tainnut lukea ehkäpä vuoden parhaimman kirjan. Ja tämän tulen lukemaan vielä uudestaan ja uudestaan. Ennen kaikkea kuitenkin toivon, että Kinnunen kirjoittaa vielä monta uuttakin tarinaa, sillä tällaiset kirjat jäävät sielun sopukoille iäti elämään. Ja taas meinaan pakahtua...

Onhan tämä luettu jo niin monessa blogissa ja ollut esillä lehtikritiikeissä, mutta laitan tähän nyt yhden linkin bloggaajakollegan juttuun, koska koen että hänen kanssaan jaoimme kirjan tiimoilta hyvin samanlaisen tunteen, kiitos Juhani!

sunnuntai 13. huhtikuuta 2014

Antti Tuomainen: Synkkä niin kuin sydämeni

Antti Tuomainen: Synkkä niin kuin sydämeni
Kustantaja: Like 2013
Sivuja: 302
Mistä minulle: Oma ostos

Äidin katoamisen jälkeen kaikki tapahtui vääjäämättömästi ja väistämättömästi. Kuin raskas, vahva käsi olisi vetänyt rajaviivaa entisen ja nykyisen välille, eikä sen voimalle yksi pieni poika mahtanut mitään.

On kulunut kaksikymmentä vuotta siitä, kun 13-vuotiaan Aleksi Kiven äiti katosi. Noin vain, kuin savuna ilmaan, jättäen Aleksin yksin. Nyt, aikuisena miehenä, Aleksi tuntuu vihdoin olevan varma siitä, mitä äidille oikein tapahtui tai paremminkin kuka kaiken takana oli. Yltäkylläisyyden keskellä elävä Henrik Saarinen on mies, johon tuntuu linkittyvän niin Aleksin äidin katoaminen kuin kymmenen vuotta myöhemmin murhatun naisen kohtalo. Tai näin ainakin Aleksi vakaasti uskoo. Aleksi ei ymmärrä miksei poliisi aktiivisemmin tutki Saarisen osallisuutta tapahtumiin, vaikka hän tarjoaa heille selviä todisteita siitä, että Saarinen liittyy juttuun. Edes poliisi Ketomaa ei tunnu suhtautuvan tarpeeksi vakavasti Aleksin puheisiin, vaikka juuri hän on pysynyt läsnä Aleksin elämässä nämä parikymmentä vuotta. Ketomaa oli se nuori, kiiltäväotsainen poliisi, joka kärsivällisesti oli kertonut ensin  Aleksille äidin katoamiseen liittyvistä seikoista ja sittemmin vielä kärsivällisemmin vastaillut vuosien varrella Aleksin kysymyksiin. Vaikka Aleksi ei saa viranomaisia vakuutettua Saarisen syyllisyydestä, on hänellä missio, on ollut jo kauan. Aleksi on ollut kärsivällinen ja nyt se palkitaan: Saarinen etsii kartanoonsa talonmiestä ja vihdoin Aleksille aukenee mahdollisuus päästä Saarisen lähipiiriin. Koston mahdollisuus on nyt lähempänä kuin koskaan.

Olen onnellinen. Minulla meinasi olla jo hieman lukujumia, kunnes muutama päivä sitten spontaanisti nappasin hyllystäni Antti Tuomaisen Synkkä niin kuin sydämeni käsiini. Kyllä kannatti, sillä kirjan lukeminen tarjosi minulle erittäin nautittavan, viihdyttävän lukukokemuksen. Synkkä niin kuin sydämeni on dekkari mutta samalla se on myös nerokas kuvaus siitä, miten vanha tragedia voi lukita ihmisen pakkomielteen vankilaan. Tuomainen kirjoittaa erittäin vetävästi ja ihanan vaivattomasti, tarinaa on ilo lukea ja uppoutua siihen. Henkilöhahmot ovat kiinnostavia ja itse tarina on ehjä ja älykäs kokonaisuus. Tällaiset dekkarit muistuttavat minua siitä, miksi pidän niin kovasti kyseisestä genrestä. Kaipaan dekkareihinkin sitä "jotain" extraa, syvempää tvistiä eikä vain rikosta ja toimintaa. Tuomainen tarjoileekin tarinan teemoissa syvempiä kurkistuksia ihmismieleen mukavasti ja uskottavasti. Olen onnellinen. Minulla on hyllyssä kaksi muuta Tuomaisen teosta odottamassa.

Kurkatkaahan myös Kirsin ja Annikan postaukset tästä kirjasta!

keskiviikko 9. huhtikuuta 2014

Michael Katz Krefeld: Langenneet

Michael Katz Krefeld: Langenneet
Kustantaja: Like 2014
Alkuteos: Afsporet 2013
Suomentanut: Päivi Kivelä
Sivuja: 352 (ennakkokappale)
Mistä minulle: Kustantaja

29. marraskuuta 2010. PÄIVÄ 43. Yli neljäsataa jäljellä. Minä olen Masha. Masha, 21 vuotta. Olen joutunut helvettiin. Tämä on minun päiväkirjani. Ymmärrättehän sen. En kirjoita kenellekään, itselleni vain.

On vuosi 2010 ja liettualainen Masha on päätynyt Tukholmaan ihmiskaupan uhrina. Siinä missä muulle maailmalle Tukholma näyttäytyy pohjoisena hyvinvointivaltion ilmentymänä, sen pimeimmissä kolkissa rehottaa julma bisnes. Bisnes, jossa viaton voi päätyä epäinhimillisiin oloihin, helvettiin, aivan kuten Masha. Mashan piti vain vähän auttaa miestänsä Igoria kuittaamaan hänen suuret pelivelat, mutta Masha ei tajunnut auttamaan lupautuessaan, mitä Igor todella oli luvannut velkojalle.

Kolme vuotta myöhemmin sairaslomalle vaimonsa raa'an ja selvittämättömän murhan takia jättäytynyt kööpenhaminalaisrikospoliisi Thomas kiertää Tukholman katuja Mashan kuva kädessään. Oman helvettinsä hänkin on kokenut ja kun tuttava pyytää apua työntekijänsä kadonneen tyttären kohtalon selvittämiseksi, saa Thomas lopulta syyn edes yrittää nousta jaloilleen.

Samaan aikaan kun Thomas selvittää Mashan kohtaloa, riehuu Tukholmassa sadistinen sarjamurhaaja. Mashaa etsiessä Thomas saa huomata, että huhut Ruotsissa rehottavasta julmasta ihmiskauppabisneksestä eivät ole vain huhuja. Lopulta Thomas huomaa olevansa kilpajuoksussa aikaa vastaan. Miten sarjamurhaaja liittyy tähän kaikkeen, vai liittyykö edes? Mutta ennen kaikkea, mitä tapahtui Mashalle?

- Paratiisiin, mies sanoi. - Menemme paratiisiin. Ennen kuin tyttö ehti sanoa mitään, hän iski ruiskun tytön reiteen ja painoi männän pohjaan. Aine tehosi heti ja tyttö lysähti kasaan. Mies pani ruiskun takaisin keskikonsoliin ja silitti tytön hiuksia hansikoidulla kädellään. - Nuku hyvin...

Michael Katz Krefeldin Langenneet on aihepiirinsä myötä vieläpä dekkariksi tärkeä kirja. Kovat naiskohtalot ja ihmiskauppa ylipäätään puhuttavat varsinkin tänä päivänä kovasti ja mielestäni onkin tärkeää nostaa aihetta esille myös kirjallisuudessa eri keinoin. Tämä raadollinen bisnes rehottaa niin itä-Euroopassa kuin meillä täällä Pohjolassakin. Meidän hyvinvointivaltioissa se on vain piilotettu tehokkaammin ja ihmiset voivat jatkaa paremmin lintu-kotokuvitelman ylläpitämistä. Todellisuus on kuitenkin karumpaa ja sen Krefeld onkin onnistunut tuomaan esille kirjassaan sangen kouriintuntuvasti. Teemoiltaan kirjassa on siis sangen väkevä paketti kasassa. Krefeld ei kuitenkaan tyytynyt vain tuohon vaan lisäsi mukaan myös sarjamurhaajan ja menneisyyden traumat. Lukija pääsee peräti kolmen henkilön kautta mukaan tarinaan; Mashan, Thomaksen sekä sarjamurhaajan. Nykyhetken lisäksi kuljetaan ajassa myös muutama vuosi takaperin sekä jopa 70-luvun lopulle.

Luin kirjaa aika ahneesti puolenvälin tienoille. Tarina kulkee ja juonikuviot vetävät, mutta jotenkin loppua kohden mentäessä vaikka vauhti tarinassa kiihtyi, oma kiinnostukseni hieman lopahti. Tietty kliseisyys paikoin vähän häiritsi ja toisaalta loppupuolisko tuntui niin "käsikirjoitetulta". Saatoin nähdä erityisesti loppupuolen tapahtumat mielessäni kuin valkokankaalla. Ei kirjassa mitään vikaa missään nimessä ole, oikein kelpo dekkari kyllä, mutta jostain syystä lopulta vain Mashan kohtalo kiinnosti minua ja koin muun ympärillä vellovan vauhdin turhaksi. Mutta tässä tullaan taas siihen, että kaipaan aina dekkareissa sitä syvempääkin sisältöä sen kovan toiminnan sijaan. Ehdottomasti tutustumisen arvoinen uusi tuttavuus kuitenkin, suosittelen!