torstai 28. kesäkuuta 2012

Carlos Ruiz Zafón: Taivasten vanki

Carlos Ruiz Zafon: Taivasten vanki
Kustantaja: Otava 2012
Alkuteos: El prisionero del cielo (2011)
Suomentanut: Antero Tiittula
Sivuja: 332

- Sinä iltana kerroin sinulle vain pienen osan koko tarinasta, Daniel.
- Luulin että sinä luotit minuun.
- Luottaisin henkeni sinun käsiisi vaikka silmät sidottuina. Siitä ei ole kyse. Jos en kertonutkaan koko tarinaa, tein sen suojalleksesi sinua.
- Suojellaksesi? Minuako? Miltä?
Fermín painoi luhistuneena katseensa alas.
- Totuudelta, Daniel... Totuudelta.

On joulu vuonna 1957, Barcelonassa. Semperen ja pojan kirjakauppaan ilmestyy hämäräperäinen mies, joka haluaa ostaa yhden kirjakaupan kalleimmista kirjoista. Mies pyytää myös toimitusta kirjalle ja jättää kirjan etusivulle omistuskirjoituksen. Daniel Semperen kysyessä toimitusosoitetta, tuo outo muukalainen vastaa kaiken tarvittavan löytyvän omistuskirjoituksesta.

Fermín Romero de Torresille, joka palasi kuolleiden joukosta ja jolla on avain tulevaisuuteen.

Fermín on vanha herra Semperen ja hänen poikansa Danielin hyvä ystävä, ja työskentelee heidän apunaan kaupassa. Lukiessaan kirjan omistuskirjoitusta, Daniel tajuaa ettei taida tietääkään kaikkea olennaista Fermínin elämästä. Samaan aikaan Danielia kalvaa epäilys vaimonsa Bean uskollisuudesta, sillä hän löytää kellarin avaimia etsiessään kirjeen, jossa Bean entinen rakastettu kertoo edelleen rakastavansa Beaa ja toivoo tapaavansa hänet pian. Kun Daniel näyttää kirjan Fermínille, joutuu Fermín kohtaamaan menneisyytensä, josta hän on vaiennut jo liki parikymmentä vuotta: epäinhimilliset olot Montjuicin vankilassa, merkillinen hullu kirjailija vankitoverina, pako Monte Criston kreivin tyyliin ja lopulta se tärkein; annettu lupaus eräällä vankitoverille. Kun Fermín alkaa kertoa noita tapahtumia Danielille, saa Daniel huomata, ettei moni hänenkin elämään kuuluva asia olekaan siten kuin hänelle on kerrottu.

Nämä tulella kirjoitetut sivut ovat syöpyneet sen miehen muistiin, joka kirouksen hinnalla palasi kuolleiden joukosta lupaus naulittuna sydämeensä.

Taivasten vanki on Carlos Ruiz Zafonin kolmas Barcelonaan ja Unohdettujen kirjojen hautausmaan ympärille sijoittuva teos. Vaikka teokset voi lukea kaikki omana tarinanaan sekä myös sekalaisessa järjestyksessä, Taivasten vanki kuitenkin sitoo yhteen monin tavoin kahden edeltäjänsä tarinallisia langanpäitä. Jo Tuulen varjossa alkunsa saaneet niin Danielin kuin Fermínin tarinat kohtaavat Enkelipelin maanisen kirjailijan David Martínin tarinan. Fermínin menneisyyden myötä sukelletaan myös syvemmälle Espanjan synkkäänkin historiaan ja diktaattori Francon aikaan. Vaikuttavinta on kuitenkin se huikea salaisuuksien verkko, johon Ruiz Zafon kietoo kolmen teoksensa myötä päähenkilöt ja heidän taustansa. Taivasten vanki avaa myös Danielin kuolleen äidin, Isabellan tarinaa.

Tuulen varjo on ollut yksi kaikkien aikojen rakkaimpia kirjoja minulle jo vuosia. Enkelipelin kohdalla kävi kuitenkin hassusti, että se jäi kesken, tosin minusta riippumattomista syistä. Hankin senkin kuitenkin omaan hyllyyn odottamaan ja edelleenkin osa on lukematta. Halusin kuitenkin lukea Taivasten vangin mahdollisimman pian ja kun kirjan alkusivuilla vielä kerrottiin, että kirjat voi tosiaan hyvin lukea sekalaisessakin järjestyksessä, tartuin innolla tähän uusimpaan. Odotukseni olivat aika korkeat ja miten hyvältä tuntuu voida nyt todeta, että Taivasten vanki oli todellakin odotustensa väärti! Tuulen varjosta tuttu lumous on tallella ja Taivasten vangin myötä olen entistä syvemmällä tuon Unohdettujen kirjojen hautausmaan-tarinan sisällä. Aion pian lukea Enkelipelinkin loppuun, tosin haluan aloittaa sen uudestaan alusta, sillä tämän kirjan myötä moni asia näyttäytyykin hieman toisin. Ruiz Zafon on aikeissa ilmeisesti kirjoittaa vielä neljännenkin osan tarinaan, ja Taivasten vangin loppu kieltämättä sitä lupaakin. Ainoa harmitus kirjan suhteen on siinä, että se on yllättävän lyhyt verrattuna kahteen edeltäjäänsä, vain reilut 300 sivua. Toisaalta ehkä juuri se jättääkin sopivan nälän odottaa sitä viimeistä osaa. Taivasten vanki on yhtä aikaa jotenkin viehättävä ja rujo, humoristinen ja puhutteleva. Se vie lukijan vanhan Barcelonan hämyisille kujille ja kertoo tarinaa, joka ei jätä rauhaan vielä viimeisenkin sivun käännettyä. Taivasten vanki on kirja, jonka myötä muistaa, miksi niin paljon rakastaa lukemista: Barcelona, kirjakauppamiljö, väkevät henkilöhahmot ja taidolla laadittu tarina.

5/5

Tällä avaan Espanja-osion Ikkunat auki Eurooppaan-haasteessa!

tiistai 26. kesäkuuta 2012

Ransom Riggs: Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille

Ransom Riggs: Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille
Kustantaja: Schildts & Söderströms 2012
Alkuteos: Miss Peregrine's Home for Peculiar Children (2011)
Suomentanut: Virpi Vainikainen
Sivuja: 350

" Luulin, että voisin suojella sinua", hän sanoi. " Olisi pitänyt kertoa, kauan sitten..." Hän heikkeni silmissä.
" Kertoa mitä? " sanoin kyyneleitä pidätellen. 
" Ei ole aikaa ", hän kuiskasi. Sitten hän kohotti päätään, ponnistuksesta vapisten, ja hengähti korvaani: " Etsi lintu. Silmukassa. Vanhuksen haudan toisella puolella. Syyskuun kolmas, 1940."
Minä nyökkäsin, mutta hän näki, etten tajunnut mitään. Viime voimillaan hän lisäsi: " Emerson - kirje. Kerro heille mitä tapahtui, Yakob."


Teini-ikäinen Jacob saa kesken työpäivän puhelun hätääntyneeltä isoisältään, Portmanin papalta, joka on vakuuttunut, että hirviöt jahtaavat häntä. Vaikka Portmanin pappa on kertonutkin Jacobille koko Jacobin lapsuuden ajan outoja tarinoita eriskummallisista lapsista sekä hirviöistäkin, ei Jacob ota jo hyvin iäkkään  isoisänsä puheita varsinkaan enää todesta. Isänsä  pyynnöstä Jacob lähtee kuitenkin katsomaan, onko isoisä ottanut lääkkeensä ja perillä häntä odottaa lopulta järkyttävä näky. Viimeisten hengenvetojensa myötä isoisä esittää Jacobille omituisen pyynnön, josta hän ei ymmärrä sanaakaan. Mikä lintu, entä silmukka? Ja miten 3.9.1940 liittyy tähän hetkeen? Portmanin pappa oli 12-vuotiaana selvinnyt Puolasta sodan jaloista orpokotiin Walesiin, mistä hän Jacobille kertoilikin erikoisia tarinoitaan. Isoisän jäämistöä läpikäydessä Jacob löytää vanhan rasian täynnä outoja kuvia, joissa esiintyy juuri niitä eriskummallisia lapsia, joista isoisä aina puhui: poika jonka suusta lensi mehiläisiä ulos, tyttö jolla oli kaksi suuta tai poika, josta näkyivät vain ylläolevat vaatteet. Ja kun Jacob saa vielä käsiinsä vanhan kirjeen mystiseltä neiti Alma LeFay Peregrineltä, hän alkaa ymmärtää, ettei isoisän kertomat tarinat olleetkaan pelkkää vanhan miehen höpötystä. Isoisän järkyttävän kuoleman myötä psykologin pakeille joutunut Jacob saa idean lähteä Walesiin tutkimaan tuota orpokotia, joka 40-luvulla kuului olleen sangen erikoisten lasten koti. Kun psykologikin kannustaa Jacobia matkaan, saa Jacob lopulta ylipuhuttua isänsäkin ja he suuntaavat Walesiin, Cairnholmin saarelle. Mutta totuus, joka siellä Jacobia odottaa, on jotain aivan muuta kuin mitä hän on olettanut.

Seisoin yllättävässä tuulenvireessä ja mietin, mikä kumma oli tehnyt tällaista tuhoa. Talossa oli täytynyt tapahtua jotain todella kammottavaa. Oli mahdotonta uskoa, että tällä painajaisten talolla oli jotain tekemistä isoisän idyllisten kertomusten kanssa tai että tällainen täystuhon perikuva oli ollut isoisän turvapaikka. Tutkittavaa olisi ollut vielä paljon, mutta työ tuntui äkkiä turhalta. Edes ihmisiä vihaava erakko ei voisi elää tällaisessa paikassa. Poistuessani talosta tunsin, että totuus oli kauempana kuin koskaan.


Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille on nimensä veroinen kirja, sangen eriskummallisen ihastuttava! Kirjassa olevat kuvat ovat oikeita vanhoja mustavalkokuvia, joista Ransom Riggs on alunperin aikonut koota pelkän kuvateoksen, mutta kustantamon toiveesta lopulta myös kirjoittanut tarinan kuvien ympärille. Riggs on mielestäni onnistunutkin luomaan tarinan, johon kuvat tuntuvat limittyvän vahvasti kiinni. Vanhat erikoiset valokuvat luovatkin kirjalle aivan erityisen tunnelman. Paksut sivut yhdessä kiehtovien kuvien kanssa tekevät kirjan lukemisesta jo itsessään hienon kokemuksen. Tarinan luojana ja salaperäisen maailman kuvaajana Riggs on vahvoilla. Orpokodin ympärille kietoutuva tarina on todella kiehtova ja omaperäinen ja imaiseekin pian mukaan omaan maailmaansa. Olin jo kirjan alkusivujen jälkeen koukussa ja ahminkin innolla sivu toisensa jälkeen tarinaa. Rakastan tällaisia vähän hassun friikkejä tarinoita ja selvästi niitä on liian harvoin tarjolla. Kuitenkin, muutama tietty pieni heikkous kirjassa on ja ensimmäinen tulee mielestäni siitä, että kirja on luokiteltu sekä aikuisten että nuorten romaaniksi ja se näkyykin tarinassa. Riggsin käyttämä kieli on paikoin hyvin yksinkertaista sillä tavalla, kuin nuortenkirjoissakin usein on ja jäinkin kaipaamaan ehkä hieman lisäsyvyyttä tekstiin. Toisaalta tarinan tietty nuortenkirjamaisuus ilmenee myös Jacobin ajatusmaailman kautta: nuoren pojan todellisen minuuden etsiminen jne. Ja vaikka takakannessa mainitaan goottisävyinen fantasia, en minä kokenut tätä missään vaiheessa goottilaisia tunnelmia omaavaksi tarinaksi, mutta fantasiaa tämä kyllä on. Myös kirjan loppu jätti tunteen, että tarina jäi vielä kesken ja oli tavallaan vasta jonkun isomman alku. Tämä ei toki ole huono asia, jos kerran luvassa on jatko-osa tai jatko-osia.

Kritiikista huolimatta pidin tästä kirjasta monella tapaa ja ilahduin kuullessani, että tästä on tulossa ensi vuonna Tim Burtonin (!!!) ohjaama elokuvakin! Jollain tapaa näen tässä sellaisen menestystarinan piirteitä, mitä liittyy huikeaan Harry Potteriin, sillä tämäkin on kirja, joka yhtä lailla voi lumota niin teini-ikäisen kuin keski-ikäisenkin lukijan, jos tämä genre kiinnostaa. Ainakin minun sydämessä on aina tilaa tällaisille tarinoille. En tiedä, tulenko lukemaan koskaan itse tarinaa uudestaan, mutta kirjan kuviin palaan varmasti vielä useammankin kerran. Varsinkin sitten kun jatko-osa ilmestyy ja sitä ennen on kiva fiilistellä ensimmäisen osan tunnelmia. Ja jatko-osan aion ehdottomasti lukea, sillä en saa muuten rauhaa, kuinka kävi.....

No, lukekaa itse, niin tiedätte!


4/5

Kurkatkaa myös Katjan, Lauran ja Katan arviot!

keskiviikko 20. kesäkuuta 2012

Alex Capus: Léon ja Louise

Alex Capus: Léon ja Louise
Kustantaja: Atena 2012
Alkuteos: Léon und Louise
Suomentanut: Heli Naski
Kansi: Emmi Kyytsönen
Sivuja: 309

Louise ajoi nopeasti, ja Léon, joka oli levännyt ja voimissaan, pysyi helposti hänen vauhdissaan. He pitivät katseensa tiessä, heidän jalkansa polkivat tasaisesti ja koska matkalla olo, eteneminen ja perille pääsy valtasivat heidän ajatuksensa täysin, he eivät puhuneet paljon; he olivat onnellisia. Silloin tällöin Léon vilkaisi Louisea silmäkulmastaan, ja Louise esitti, ettei huomannut. Kerran he tarttuivat toisiaan kädestä täydessä vauhdissa ja ajoivat sillä tavoin hetken vieretysten, ja sitten Louise soitti taas pyöränsä kelloa silkasta onnesta. 

Léonin ja Louisen ainutlaatuinen, vuosikymmenien läpi kantava tarina alkaa Alex Capusin kertomassa teoksessa lopusta. On 80-luvun puoliväli ja paikkana Notre-Dame. Surijat ovat kokoontuneet saattamaan viimeiselle matkalleen isän, isoisän, Léon Le Gallin. Yhtäkkiä kirkkoon astelee vieras nainen, joka epäröimättä kävelee suoraan arkun luokse jättämään hyvästinsä, joiden päätteeksi ottaa vielä laukustaan vanhan pyöränkellon, jota rimpauttaa kuuluvasti muiden ihmetellessä mitä oikein tapahtuu. Kellon rimpauttaja on Louise. Se sama tyttö, joka liki seitsemänkymmentä vuotta sitten ajoi punapilkullisessa puserossaan, pyörä kirskuen Léonin ohi. Siitä alkoi Léonin ja Louisen tarina, ensimmäinen maailmasota näyttämönään ja lopulta heidät erilleen repien.

Nuori Léon lähtee kotoaan saadessaan sähköttäjän paikan Saint-Luc-sur-Marnen asemalta. Hän pakkaa pyöränsä selkään pahvisen matkalaukkunsa, hyvästelee vanhempansa ja ryhtyy polkemaan. Léon yöpyy matkan varrella mm. tätinsä luona, sillä matka Saint-Luciin kestää useamman päivän. Matkan lopulla Léon kuulee yhtäkkiä takaansa outoa kirskuntaa ja pian hänet ohittaakin pyörällään kaunis nuori tyttö, joka ohittaessaan villkuttaa ja huikkaa "Bonjour !". Saint-Luciin saavuttuaan Léon on varma siitä, että siellä hän aloittaa uuden elämän ja tarttuu rohkeasti tilaisuuksiin eikä vain töllistelisi nuoria naisia suu auki. Eräänä päivänä Léonin ollessa taas tutussa kahvilassa, sisään törmää tuo sama hurmaava tyttö, joka ohitti hänet pyörällään. Léon ja Louise vaihtavat muutaman sanan pilke silmäkulmassa. Louisen lähdettyä Léon kuulee kahvilan isännältä lisää Louisesta ja selviää, että tuo "pikku Louise" työskentelee pormestarin toimistoapulaisena ja toimii ns. ystävällisenä kuoleman enkelinä pormestarin puolesta vieden sodassa kuolleiden omaisille tiedon kuolemasta.

Jotkut kunnioittivat Louisea kuin pyhimystä. Sellaista hän ei kuitenkaan tahtonut. Särkeäkseen sädekehän, jota hänen päänsä päälle tahdottiin sovitella, hän poltti sokeroituja savukkeitaan, ui sunnuntaisin puolialastomana kanavassa ja omaksui melkoisen arsenaalin rahvaanomaisia haukkuma- ja kirosanoja, jotka olivat erikoinen vastakohta hänen hennolle olemukselleen, heleälle äänelleen ja huolitellulle ranskalleen.

Léon törmää uudelleen Louiseen ja he alkavat tutustua sanojen sinkoillessa villisti välillään. Nuori rakkaus versoo ensimmäiset lehtensä ja eräänä päivänä he ajavat kahdestaan meren rantaan retkelle. Siellä kallioiden välissä sota tuntuu kaukaiselta ja he näkevät vain sen hetken, toisensa. Tähtitaivas vain kattonaan, viltillä maatessaan heillä ei ole aavistustakaan, että saksalaissotilaat ovat pian tekemässä viimeisen rynnäkön Pariisiin. Kotimatkalla, heinäladossa nokosia ottaessaan he kuulevat taivaalta  jyrinää. Heidän tajutessaan, että kyse ei ole ukkosesta vaan pommituksista, he säntäävät heinäladosta maantielle, keskelle pommien aiheuttamia savupatsaita. Ja sitten, yhtäkkiä edessä räjähdys...ja sitten pimeyttä.

Léon ja Louise selviävät molemmat, mutta luulevat toistensa kuolleen. Kuluu kymmenen vuotta, kunnes he kohtaavat seuraavan kerran, Pariisin metrossa. Vuodet ovat kuitenkin kuljettaneet varsinkin Léonia elämässä eteenpäin, vaikkei hän ole voinut unohtaakaan Louisea, vieläkään. Léon on naimisissa Yvonnen kanssa ja pienen Michel-pojan isä. Léon kertoessa Yvonnelle kohtaamisesta metrossa, Yvonne vaatii Léonia etsimään Louisen uudestaan käsiinsä, että Léon saisi lopulta mielenrauhan ja pystyisi jatkamaan elämäänsä perheensä kanssa. León löytääkin lopulta Louisen, mutta jälleen kerran heidän tiellä on Léonin avioliiton lisäksi sota, joka kuljettaa Louisen kauas Pariisista. Velvollisuudentuntoinen Léon tietää, että hän ei ikinä jättäiisi Yvonnea ja perhettään, mutta hän myös tietää, että Louise on aina hänelle se, jota hän ei voi koskaan unohtaa. Onko heillä kahdella koskaan mahdollisuutta kohdata ilman esteitä?

Myös kaipuu sinua kohtaan - tai jo pelkkä tietoa olemassaolostasi - on edelleen osa minua.
Minkä vuoksi? Ei aavistustakaan. Siihen tottuu, niin se vain on.

Léonin ja Louisen tarina on Alex Capusin isoisän tarina. Se on erityisesti haikean kaunis rakkaustarina, mutta myös voimakasta ajankuvaa Eurooppaa repineistä sodista ja ihmisistä sotien varjossa. Léonin ja Louisen lisäksi minua kiehtoi erityisesti Léonin vaimo Yvonne, joka muuttui vuosien varrella villistä tytönhupakosta leijonan tavoin perheettään suojelevaksi hahmoksi, joka itsensä unohtaessaan melkein myös kuihtui olemattomiin. Léonin ja Yvonnen avioliitto on jotenkin yhtä aikaa tavallaan traaginen järkiavioliitto, mutta toisaalta koskettava kumppanuus, joka vuosien varrella vahvistui. Oli kiehtovaa lukea erityisesti Yvonnen ponnisteluista lapsiensa ja avioliittonsa eteen sodan varjoissa. Oletin kirjan olevan ehkä hieman "kevyempi", koska keskiössä on kuitenkin ennen kaikkea Léonin ja Louisen rakkaustarina, mutta kirja sisältääkin yllättäviä syvyyksiä ja viisautta. Se on samalla aikaa jotenkin sydämellinen mutta myös viiltävä, olematta kuitenkaan raskas. Sellainen ranskalaisen suloinen, melankolinen keitos, josta lukija saa monenlaisia makuja. Léonin ja Louisen tarinaan ovat tutustuneet myös Leena Lumi ja Kirsi!

4/5

perjantai 15. kesäkuuta 2012

Katherine Boo: Kätkössä kauniin ikuisen

Katherine Boo: Kätkössä kauniin ikuisen
Kustantaja: Wsoy 2012
Alkuteos: Behind the Beautifull Forevers
Suomentanut: Tarja Lipponen
Sivuja: 289

Yksi tuuma oli ylitse muiden. Hänestä vaikutti, että Annawadissa menestys ei kummunnut pelkästään siitä, mitä ihmiset tekivät tai miten hyvin hoitivat asiansa, vaan myös onnettomuuksista ja katastrofreista, jotka heidän onnistui välttää. Hyvä elämä oli juna joka ei ajanut päälle, vihoittelematon slummipomo, tarttumatta jäänyt malaria.

Nyky-Intia keskittyy nostamaan imagoaan ja toinen toistaan upeammat rakennukset valtaavat maaperää. Mumbain lentokentän ympäristössä kohoaa taivasta kohden hienoja luksushotelleja lasiseinineen. Maahan saapuville matkaajille näyttäytyy hieno ja ylväs Intia, joka ei halua jäädä kehityksen jalkoihin. Lähellä lentokenttää, betonimuurien takana on kuitenkin 3000 asukkaan, Annawadin slummi, jossa todellisuus on hyvin toinen kuin miltä se lentokentän ympäristöstä vaikuttaa.

Nuori Abdul elättää vanhempiaan ja sisaruksiaan jätteiden keruulla. Mudan ja jätekasojen keskeltä hän etsii kierrätykseen kelpaavaa jätettä ja myy ne eteenpäin. Abdulin äiti patistaa poikaansa jatkamaan työtä, että he vielä jonain päivänä pääsisivät Annawadista pois. Slummissa eletään jatkuvan pelon alla, että se jyrätään lopulta maan tasalle ja tilalle nousee toinen toistaan hienompia rakennuksia muita varten. Annawadin olot eivät todellakaan ole kummoiset, asuinsijaa toimittaa usein nippanappa pystyssä olevat mökintekeleet tai muut epämääräiset viritelmät. Annawadi kuitenkin on heidän kotinsa.

Abdul menestyy työssään ja perhe saa kerättyä rahaa siinä määrin, että he voivat edes yrittää kohentaa nykyisiä asuinolojaan. Muiden kateus alkaa nostaa päätään heidän huomatessaan, että jätteiden keruulla ja jälleenmyymisellä voi oikeasti tienata. Ns. jätteidenkeruubisneksen valta-asemasta nauttiva Abdul aistii, että hänen tilalleen olisi monia tulijoita. Slummissa kyteekin monenlaisia jännitteitä ja yksi niiden luojista on melkein nelikymppinen kolmen lapsen äiti Asha. Asha haluaa slummipomoksi nykyisen paikalle ja samalla pitää hyviä välejä korruptoituneiden viranomaisten kanssa, jotta turvaisi vanhimman tyttärensä yliopisto-opinnot. Suurin hämmennyksen aiheuttaja on kuitenkin yksijalkainen Fatima, joka ei peittele ulkoista olemustaan eikä vahvaa seksuaalista viettiään. Huulet vahvasti punattuina ja koreasti pukeutuneena päivästä toiseen, hän ei suostu alistumaan puuttuvan jalkansa takia siihen muottiin, johon hänet tunnutaan helposti haluavan.

Kun sitten eräänä päivänä Abdulin vanhempien aloittama, harmittomalta tuntuva pieni kodinremontti sekoittaa seinän takana asuvaa Fatimaa, käynnistyy jotain peruuttamatonta. Tilanne kärjistyy lopulta siihen, että Abdulin perhettä syytetään Fatiman yllyttämisestä itsemurhaan, ja se on vakava rikos Intiassa. Yhden huteran seinän mureneminen aiheuttaa ison jaon myös slummiin ja siinä missä yleensä siellä pyrittiin puhaltamaan yhteen hiileen, nyt moni kyräilee toisia ja myös kastijako nostaa päätään. Kateus on voimakas polttoaine tuhon liekkeihin. Edes poliisin apuun ei voi luottaa, sillä uhrin oikeuksia enemmän poliisia kiinnostaa se, kuinka paljon uhri kykenee maksamaan itselleen suotuisasta avusta. Kurjista oloista huolimatta monen Annawadilaisen sydämessä kytee toivo paremmasta elämästä, ja monella on sisua tavoitella sitä. Mutta entä kun esteeksi tulee toinen samanlainen, joka on päättänyt, ettei kaikilla ole samaa oikeutta onneen tai edes sen tavoitteluun?

Kädessä on kivihylly ja äkkiä koko elämä murenee. Vaikka talo on ränsistynyt ja sortumassa ja maa sen alla epätasainen, onko mahdollista rakentaa jotain suoraa?

Katherine Boo on kotimaassaan Yhdysvalloissa tuttu sosiaaliraporteistaan, jotka käsittelevät vähäosaisten ahdinkoa. Kun Boo rakastui Intialaiseen mieheen, tuli Intiasta hänelle toinen kotimaa. Boo seurasi neljä vuotta annawadilaisten elämää, haastatteli monia kertoja samojakin ihmisiä, perehtyi saamiinsa viranomaisten asiakirjoihin. Kätkössä kauniin ikuisen kokoaakin tuon kaiken yhteen luoden aika huikean tositarinan slummissa elävien arjesta. Tositarina näyttää uudenlaista näkökulmaa tuohon syrjittyyn ryhmään, joka yrittää välillä vain selvitä huomiseen. Alistuvaksi oletetun ihmisen tilalla onkin usein ihminen, joka on sinnikäs ja jaksaa uskoa parempaan huomiseen. Uhrin sijasta ihminen onkin aktiivinen toimija. Samaan aikaan, betonimuurien toisella puolella, rikkaat nauttivat etuoiketusta elämästä, heittävät jätteensä huolettomasti luontoon, josta ahkerat slumminuoret ne poimivat paremman elämän toivossa. Hätkähdyttävä tositarina, joka jää mielen sopukoihin varmasti pitkäksi aikaa. Annawadilaiset ihmiset elämänkohtaloineen kertovat suurempaa tarinaa maailmanmenosta, inhimillisyydestä ja sen puutteestakin. Vaikuttava!

4/5



torstai 14. kesäkuuta 2012

Tunnetko ihan oikeasti Jyväskylän?

Ne ovat täällä taas! Nimittäin Pasi I. Jääskeläisen upeaan kirjaan, Harjukaupungin salakäytävät, perustuvat kävelykierrokset! Luin kirjan 2010 ja rakastuin kirjaan varauksetta. Kirjasta tulikin vuoden 2010 parhain lukukokemukseni ja edelleen pidän kirjaa lempikirjojeni TOP 3:ssa. Kävin viime vuonna kävelemässä Kertun ja Ollin-polun, ja siitä kuvallista kertomusta löytyy tästä linkistä. Ollin polulle en ehtinyt, mutta tänä kesänä toivottavasti ehdin kiertämään senkin.

- Harjukaupungin salakäytävät, Ollin polku (Huom! Ei sovellu lapsille), kesto 2h, lähtö Tourujoen Kinakujalta
To 28.6. klo 18 sekä pe 20.7. klo 18
- Harjukaupungin salakäytävät, Kertun ja Ollin yhteinen polku (Huom! Ei sovellu lapsille), kesto 1.5h, lähtö Harjun portaiden yläpäästä (Ihantolantie 5)
Ma 9.7. klo 18 sekä ti 24.7. klo 18

Pasi Ilmari Jääskeläisen romaanin tapahtumapaikoilla etsitään yhdessä Jyväskylän maagisia kohteita, aistitaan merkityksellisyyshiukkasten säteilyä, ja ennen kaikkea pyritään eroon hitaasta jatkumohakuisuudesta. Pitäkää kiinni sateenvarjoistanne!(Lainaus Jyväskylän kaupungin Ajankohtaista-sivulta) Viime vuonna kierrokset olivat sen verran suosittuja, että paikan päältä ei enää loppuja myyty koska liput oli myyty ennakkoon jo loppuun. Kierroksilla otetaan enintään 20 henkilöä mukaan, joten jos haluat varmistaa osallistumisesi, nouda lippusi ajoissa Jyväskylän Seudun Matkailusta/ Nikolainkulman lipunmyynnistä, Asemakatu 6, p. (014) 266 0114


Jos et ole vielä lukenut tuota maagista kirjaa, suosittelen sen tekemään ja jos mahdollista, osallistumaan myös kävelykierroksillekin! Minä ainakin nautin viime vuonna paljon kierroksesta ja niin tuntuivat muutkin tekevän. Mukana oli myös sellaisia, ketkä eivät vielä olleet lukeneet kirjaan, mutta houkutteleva kierros varmasti innosti tarttumaan kirjaan myöhemmin. Kierroksilla pääsee näkemään hieman erilaista Jyväskylää ja kenties vähän aistimaan maagisia hiukkasiakin....

Ote kirjasta:

"Maagiset paikat ovat vaarallisia. Merkityksellisyyshiukkaset saavat ihmisen havahtumaan eksistenssiinsä. Silloin kuitenkin saattaa luiskahtaa ulos itseydestään. "
~Kerttu Kara : Maaginen kaupunkiopas~

PS: Tällä hetkellä olen kirjallisella matkalla Mumbain slummeissa, siitä lisää viikonloppuna!

tiistai 12. kesäkuuta 2012

Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta

Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta
Kustantaja: Tammi 2001 (1. painos 1990)
Alkuteos: The Remains of the Day (1990)
Suomentanut: Helene Bützow
Sivuja: 282

Huomaan, että olen joutunut muistojeni valtaan, ja se on kenties hitusen hupsua. Tämänhetkinen matkani edustaa kuitenkin minulle harvinaista tilaisuutta nauttia täysin rinnoin Englannin maaseudun monenlaisesta loistosta, ja tiedän että kadun myöhemmin karvaasti, mikäli sallin itseni ajautua asiattomasti harhateille.

Ikääntynyt, perienglantilainen hovimestari Stevens on pyhittänyt koko elämänsä sille, että on äärimmäisen hyvä työssään. Vuosikaudet lordi Darlingtonin kartanon hovimestarina ovat tehneet hänestä sen miehen, joka hän nyt on. Lordi Darlingtonin kuoltua ja kartanon siirryttyä amerikkalaisen herran omistukseen, kauppaan kuuluu myös Stevens. Vaikka Stevens tulee hyvin juttuun esimiehensä, herra Faradayn kanssa, huomaa hän monien asioiden muuttuneen niistä loiston vuosista, joita hän lordi Darlingtonin alaisuudessa sai monin tavoin kokea.

Kun herra Faraday ehdottaa Stevensille pientä lomaa itsekin matkalle lähtiessään ja tarjoutuu lainaamaan omaa autoaan, päättää Stevens lähteä tapaamaan kartanossa aikanaan palvellutta taloudenhoitajaa, neiti Keatonia, joka oli monen vuoden hiljaiselon jälkeen kirjoittanut Stevensille kuulumisiaan. Stevens aistii kirjeessä nimittäin pientä epätoivoa ja alkaakin nähdä kartanon kasvavan rappioitumisen pelastumisena sen, että neiti Keaton, nykyään rouva Benn, palaisi parin vuosikymmenen jälkeen kartanoon. Toisaalta Stevensiä kaihertaa se, mitä neiti Keatonin kartanosta lähtöön aikanaan liittyi. Stevens päättää siis tarttua tarjoukseen ja ajella pieniä maaseututeitä pitkin tapaamaan neiti Keatonia.

Matkalle lähtö irroittaakin työllensä lähes pakkomielteisen kokonaisvaltaisesti omistautuvan Stevensin tutuista rutiineista siinä määrin, että hänen ajatuksensa alkavat pian vaellella muistoissa, erityisesti ajassa jolloin neiti Keatonkin oli vielä taloudenhoitajana. Stevens muistelee lämmöllä erityisesti heidän yhteisiä kaakaohetkiään pitkien päivien päätteeksi, kun he saattoivat takkatulen ääressä jopa hieman vitsailla päivän tapahtumista ja muista, unohtamatta toki omaa asemaansa. Stevens muistelee myös suurella kunnioituksella jo edesmennyttä lordi Darlingtonia, jolla hän antoi parhaat palvelusvuotensa pyyteettömästi. Stevens pohtii myös muuttunutta rooliaan hovimestarina herra Faradayn alaisuudessa, sillä selvästi uudet ajat ovat tulleet osaksi hovimestarinkin työtä ja sitä myöten Stevens joutuu pohtimaan, kuinka olisi parempi hovimestari muuttuneiden haasteiden tiimellyksessä. Stevensin ajellessa hienolla Fordillaan pitkin sodanjälkeistä maaseutua, piirtyy maisemien lisäksi myös vahvaa kuvaa luokkayhteiskunnasta ja senkin murroksesta. Englantilaisen yläluokan elämä hovimestarin näkökulmasta näyttäytyy vahvan eläväisesti Stevensin muistojen kautta.

Vaikuttaa siltä, että kysymykseen "millainen on suuri hovimestari? " sisältyy kokonainen ulottuvuus. En ole tähän mennessä punninnut asiaa kyllin perusteellisesti. Minun on sanottava, että on jossain määrin ahdistavaa havaita sellaista kysymyksestä, joka on niin lähellä sydäntäni, kysymyksestä jota olen ajatellut paljon vuosien varrella.

Pitkän päivän ilta on aika merkillinen kirja. Ajatelkaa nyt: ikääntynyt hovimestari ajelee pitkin Englannin maaseutua kuuden päivän ajan ja muistelee menneitä. Äkkituntumalta voisi ajatella, että kirja ei ehkä tarjoa kummoisia elämyksiä ja voi olla kaikessa vähäeleisyydessään ja suoranaisessa tapahtumarikkaudettomuudessaan kenties vähän pitkäveteinenkin. Mutta tapa, jolla Ishiguro kirjoittaa, on niin taianomainen, että jo kirjan ensi sivuilta kiinnyin tuohon suorastaan paikoin tragikoomista ammattiylpeyttä osoittavaan hovimestariin, joka ei sitten millään tajunnut hurmaavan neiti Keatonin lähettämiä signaaleja. Välillä taas melkein sydän pakahtuen luin raskaista hetkistä Stevensin henkilökohtaisessa elämässä, jolloin hän ei silti hetkeksikään riisunut hovimestarin naamiota yltään. Koen myös jotain selittömätöntä rakkautta tuon ajan Englantia ja luokkayhteiskuntaa kohtaan. Nautin myös paljon huumorista, jota kirjassa oli jotenkin hienosti ujutettuna dialogeissa ja Stevensin kertomissa muisteluissakin.

- Se on hyvin kiintoisaa, herra Stevens. On hyvin kiintoisaa, että te olitte Lisan suhteen niin pessimistinen. Se johtui epäilemättä siitä, että Lisa on kaunis tyttö. Minä olen näet pannut merkille, että te suhtaudutte merkillisen nurjasti sieviin palvelustyttöihin.
- Neiti Kenton, te tiedätte oikein hyvin, että puheissanne ei ole päätä eikä häntää.
- Minä olen todella pannut asian merkille, herra Stevens. Te ette halua sieviä tyttöjä palveluskuntaan. Onkohan niin, että meidän herra Stevensimme pelkää seurauksia? Onkohan niin, että meidän herra Stevensimme on sitten vain lihaa ja verta eikä voi täysin luottaa itseensä?

Voihan iso huokaus! Olen jälleen kerran lukenut viiden tähden kirjan, sillä Pitkän päivän illallinen on kertakaikkisen hurmaava, ihana. Alan kohta menettää varmaan viimeisenkin uskottavuuteni kirjabloggaajana, kun olen lukenut nyt niin lyhyellä aikaa taas useamman viiden tähden kirjan, mutta minkäs teet. Yhden Ishiguron kirjaan perustuvan elokuvan sekä tämän perusteella en voi muuta todeta, kuin että löysin taas uuden kirjallisen rakkauden. Tällä nappaan myös pisteen Iso-Britannia -kategoriassa Ikkunat auki Eurooppaan-haasteessa.

5/5

Pitkän päivän iltaa ovat viettäneet myös ainakin:
Lumiomenan Katja
Ilselän Minna
Nenä kirjassa-blogin Norkku
Kirjanukkauksen Zephyr
Vielä yksi rivin Anna Elina
Täällä toisen tähden alla Jaana
Sinisen linnan kirjaston Maria
Tarukirjan Margit

maanantai 11. kesäkuuta 2012

Craig Thompson: Habibi

Craig Thompson: Habibi
Kustantaja: Like 2012
Alkuteos: Habibi (2011)
Suomentanut: Ida Takala
Sivuja: 665

Habibi ( arabiaksi minun kultani/rakkaani) on yhdysvaltalaisen Craig Thompsonin huikea, seitsemän vuoden taidonnäyte. Tällaisen teoksen edessä ei voi kuin tuntea kunnioitusta sen tekijää kohtaan. Jo pelkästään teoksen visuaalisuus mm.pikkutarkkoine ornamenttikuvioineen tekee Habibista ainutlaatuisen. Thompsonin kirjaan tuomat teemat puolestaan ovat niin runsaita, että Habibia lukiessa ei voi olla vaikuttumatta monella tapaa.

Tarinan keskiössä ovat kaksi orpolasta, Dodola ja Zam (Habibi), joiden elämänpolut kohtaavat orjamarkkinoilla. Dodola pelastaa pienen Zamin ja pakenee aavikolle, josta he löytävät hiekkaan juuttuneen laivan. He asettuvat laivan hylkyyn asumaan ja Dodola päättää pitää huolta Zamista. Lukutaidottoman isän kirjurille vaimoksi myymä Dodola ja äitinsä hylkäämä Zam kiintyvät toisiinsa ja ovat kuin sisko ja veli. Kirjurin vaimona ollessaan lukemaan ja kirjoittamaan oppinut Dodola alkaa kertoa Zamille Koraanin kertomuksia. Neuvokas Dodola hankkii ruoan heille aavikolla vaeltavilta karavaanaeilta antamalla maksuksi itsensä. Pian syntyykin myytti aavikon kurtisaanista, joka tuo miehille taivaallisen nautinnon. Erään kerran Zam seuraa Dodolaa ja todistaa, kuinka Dodola tulee raiskatuksi ja näky jättää Zamin sieluun ikuiset arvet. Pian tapahtuneen jälkeen Dodola siepataan läheiseen Wanatolian kaupunkiin ja heidän yhdeksänvuotinen yhdessä eläminen katkeaa. Dodola päätyy irstaan sulttaanin haaremiin vangiksi ja sulttaanin yhdeksi monista naisista. Dodolaa etsimään lähtenyt Zam syyttää itseään, ja päätyy lopulta eunukkien hoiviin. Niin Dodola kuin Zam, molemmat tahoillaan, yrittävät selviytyä painajaismainista asioista, joiden keskellä he eivät kuitenkaan kertaakaan unohda toisiaan. Mutta kohtalo on jo kutonut silkinhienot lankansa heidän ympärilleen, ja lopulta he kohtaavat jälleen. Koetut tapahtumat ovat jättäneet jälkensä molempiin, mutta miten he kohtaavat toisensa kaiken jälkeen, kun kumpikaan ei ole enää lapsi?


Thompson kuljettaa Dodolan ja Zamin tarinaa sekä Dodolan elämää ennen Zamin kohtaamista useilla eri tasoilla. Lukija pääsee usein ensin suoraan järkyttäviinkin tapahtumiin seuraajaksi, mutta myöhemmin tarinan punoutuessa auki sama tarina saakin inhimillisempiä sävyjä. Kirjan alussa riistäjältä vaikuttava Dodolan aviomies onkin lopulta ymmärtävä ja lempeä. Tapahtumat sijoittuvat fiktiiviseen paikkaan, mutta muistuttavat mielestäni monin tavoin lähi-itää. 

Teemat, jotka nivoutuvat kirjan upeaan kuvitukseen, ovat aika häkellyttävänkin puhuttelevia, voimakkaita: orjakauppaa, monenlaista julma hyväksikäyttöä, heikomman riistämistä, eunukkiprostituutiota, haaremielämän todellisuutta sekä toisaalta myös tietynlaista poliittista kannanottoakin. Varsinkin Tuhannen ja yhden yön tarinoiden synnyttämä, melkein romanttinen mielikuva haaremista kyllä murenee Habibia lukiessa, niin että lopulta melkein voi pahoin. Näiden väkevien teemojen taustalla kulkee punaisena lankana kuitenkin kahden nuoren erityinen ja erikoislaatuinen rakkaustarina, mikä tuo tarinaan valoa ja toivoa, kauneuttakin.


Habibi on kyllä niin häkellyttävä teos monella tapaa, että minulla on suoranaisia vaikeuksia osata edes vähänkään kattavasti tai järkevästi kirjoittaa siitä. Tuntuu, kuin nämä kirjoittamani jutut olisivat vain pintaraapaisu siihen, ja niin varmasti onkin. Habibi on niin iso teos sisällöllisestikin, ettei yksi lukukerta riitä. Pelkästään kuvien ihailuun ja ihmettelemiseen menee oma aikansa ja tavallaan myös huomionsakin. Thompson tuntuu tehneen aikamoisen taustatyön perehtyessään niin islamiin, arabian kieleen kuin ylipäätään aihepiiriin. Hänen hieno kuvitusjälkensä on monilla sivuilla kuin oma taideteos. Ihan kaikki jutut (arabialaiset merkinnät ja kaaviot)eivät minulle auenneet kuvituksessa merkityksiltään, mutta se ei onneksi estänyt nauttimasta siitä silti kauneuden näkökulmasta.

Niin seksuaalisuus ja erityisesti sen nimissä riistäminen kuin uskonnollisuus ovat kirjassa koko ajan läsnä. Dodolan kertoessa tarinoita koraanista, kristitty lukija voi nähdä samat tarinat kristinuskon, raamatun opeista käsin. Tulee tunne, että Thompson haluaa tällä näyttää, kuinka eri uskonnoista huolimatta monella asialla on samat taustat. Thompson on myös sisällyttänyt kipeisiinkin asioihin taidokkaasti hitusen huumoria. Yksi esimerkki löytyy Dodolan kertomasta Noan arkin-tarinasta.

Olen Habibin jäljiltä melkein sanaton, vaikkei sitä ehkä tämän juuri tuottamani tekstimäärän perusteella uskoisi. Sanattomuus on ehkä sellaista hiljaista, sisäistä värinää, jonka teos jätti kytemään. Aion ehdottomasti  lukea tämän vielä ainakin kerran uudestaankin! Kurkatkaa myös, mitä anni.M. sekä Salla ovat tästä tuumanneet! Järkälemäisestä koosta huolimatta/juuri siksi kannustan tarttumaan tähän teokseen, sillä se avaa hetkeksi lukijan eteen varmasti toisenlaisen maailman.

5/5

ps: Blogini täyttää tänään 2 vuotta! Äkkiä se aika on mennyt. Koska tovi sitten pidin täällä arvonnan, jossa palkintona oli Suomalaisen kirjakaupan lahjakortti sekä suklaata, päätin pitää arpajaiset nyt Facebookin puolella, koska sielläkin on jo iso joukko tykkääjiä blogini sivustolla. Joten jos olet Facebookissa ja haluat osallistua arvontaan, tule tykkäämään tänne!

perjantai 8. kesäkuuta 2012

Herman Koch: Illallinen

Herman Koch: Illallinen
Kustantaja: Siltala 2012
Alkuteos: Het diner ( 2009)
Suomentanut: Sanna van Leeuwen
Sivuja: 339

" Kaikki onnettomat perheet ovat toistensa kaltaisia, jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan.", kuuluu Tolstoin Anna Kareninan ensimmäinen virke. Siihen haluaisin lisätä korkeintaan, että onnettomat perheet - ja niistä perheistä ennen kaikkea onnettomat avioparit - eivät pärjää yksin. Mitä enemmän todistajia, sen parempi. Epäonni etsii aina seuraa. Se ei siedä hiljaisuutta, varsinkaan sitä vaivautunutta hiljaisuutta joka laskeutuu, kun se jää yksin. 

Muiden silmiin se varmasti näytti varsinkin ensi alkuun vain tavalliselta kahden pariskunnan illalliselta ravintolassa, jonne piti varata pöytä jo kuukausia aikaisemmin. Ellei sitten sattunut olemaan joku sellainen kuin menestynyt poliitikko Serge Lohman oli. Mies viittä vaille tuleva pääministeri, tai näin ainakin uskottiin. Toisin kuin Serge, hänen veljensä Paul Lohman oli ollut jo vuosikausia pois työstään historianopettajana erinäisten sattumusten vuoksi. Nyt tuon epäsuhdan veljesparin vaimoineen on tuonut saman pöydän ääreen Sergen esittämä kutsu. Serge haluaa keskustella heidän molempien teini-ikäisistä pojista. Vain hetkeä ennen ravintolaan lähtöä Paul on vastoin tapojaan tutkinut poikansa Michelin kännykkää ja löytänyt videon, jonka näkeminen järkyttää häntä perinpohjin.

Millainen tästä illasta olisikaan tullut, jos minä olisin vain odotellut alakerrassa kunnes olisi tullut aika lähteä ravintolaan, enkä olisi mennyt yläkertaan, kiivennyt portaita ylös Michelin huoneeseen?

Millainen meidän loppuelämästämme silloin olisi tullut?


Paul tajuaa, että Sergenkin täytyy tietää asioista jotain, ei hän muuten olisi ehdottanut tapaamista keskustelun merkeissä. Hieno ravintola luo kuitenkin hovimestareineen ja erikoisine tarjoilijoineen sellaiset puitteet keskustelulle, että tapaamisen todellisen syyn esille ottaminen pitkittyy väkisin. Ilmassa on monenlaisia muitakin jännitteitä ja illallisen edetessä aina aperitiivista alkuruokaan jne, tunnelma alkaa muuttua radikaalisti. Väkinäisten hymyjen ja pakotetun kohteliaisuuden luomat naamiot alkavat mureta ja nelikko huomaa lopulta olevansa elämää ravisuttavien kysymysten ja ratkaisujen äärellä. Neljän tunnin illallisesta muotoutuukin jotain sellaista, joka muuttaa heidän elämäänsä monin tavoin. Mutta kuinka pitkälle me olemme lopulta valmiita menemään läheistemme, erityisesti lapsiemme tähden? Kuinka pitkälle olemme valmiita menemään onnellisuuden tähden? Ja ennen kaikkea, kuka on lopulta se, joka kykenee näyttämään todelliset kasvonsa?

Onnellinen perhe selviää haaksirikosta hengissä. En halua sanoa että sen jälkeen perhe voi tulla vain onnellisemmaksi, mutta onnettomammaksi se ei ainakaan tule. 

Herman Koch on hollantilainen kirjailija, kolumnisti sekä näyttelijä. Illallinen on jo kuudes hänen romaaninsa ja se onkin voittanut arvostetun Publieksprijs-palkinnon. Illallinen on mielettömän ovela kirja monella tapaa. Illallinen hienossa ravintolassa kahden pariskunnan kesken. Eihän se voi kuulostaa pahalta, eihän? Mutta sitten kesäinen ilta saa tyystin erilaisia piirteitä, kun se jokin pinnan alla kytenyt nostaa väkisi päätään, kun siltä ei voi enää paeta. Vaikka Illallinen keskittyy lähinnä neljään tuntiin, sen sisälle mahtuu toinen tarina, joka saa lukijan nieleskelemään ahdistuksesta. Tunnelman tiivistyessä käy selväksi, että tilinteon hetki on väistämätön, tavalla tai toisella. Mutta kenen joukoissa sinä seisoit lopulta?

Koch tarjoilee Illallisen niin ovelan hienosti, että kirjan luettuaan on vaikea sanoa, kuka on lopulta se suurin väärintekijä ja mitä kaikkea rakkaus perheenseen ja lapsiin oikeuttaa. Kuinka pitkälle voi mennä vain siksi, että haluaa suojella rakkaitaan. Vai onko lopulta kyse edes siitä, vaiko enemmänkin kasvojensa menettämisen pelosta? Varsinkin kun se, jonka olettaisi pelkäävän sitä, onkin valmis laskemaan naamionsa. Illallinen on niin paljon enemmän kuin vain hieno ateria eräässä amsterdamilaisessa ravintolassa. Se on ahdistavan, suorastaan karmean hyvä ja puhutteleva kurkistus erään onnellisen perheen anatomiaan sekä sovinnaisuuden rajojen venyttämiseen läheistensä nimissä.

5/5

Tällä avaan Hollanti-osion Ikkunat auki Eurooppaan-haasteessa!

torstai 7. kesäkuuta 2012

Jyrki Erra: Kaunasin sivut

Jyrki Erra: Kaunasin sivut
Kustantaja: Otava 2012
Sivuja: 544

Niin. Totuuden ja armon. Sillä niin teidän kuin minunkin on hyvä muistaa mistä puhumme, kun puhumme totuudesta ja armosta. Sillä eikö olekin niin, että kun tavoittelemme totuutta, on se lopultakin katoavaista kuin tomuun piirretty viiva, jonka yli tuhka pyyhkäisee niin, ettei sitä enää ole, ja eikö olekin niin, että meidät pelastaa tämän totuuden etsinnältä, sen ymmärtämiseltä ja lopulta sen seurauksena kaiken menettämiseltä vain armo, ei mikään muu?

Nuori suomalaistutkija, Johan on päätynyt Roomaan väitöskirjansa aiheen tiimoilta. Ruotsin kuningatar Kristiinan aikanaan Roomaan tuoma iso kirjojen ja käsikirjoitusten kokoelma kiehtoi häntä niin voimakkaasti, että valikoitui myös lopulta väitöskirjan aiheeksi. Vaikka Johan ikävöi Suomeen jäänyttä puolisoaan Mariaa, tieto siitä että hän on lopulta niin lähellä tuota kokoelmaa, suorastaan päihdyttää häntä. Johan pääsee Vatikaanin kirjastoon aineistonkeruuta varten ja saa avukseen ensin sangen epäystävälliseltä vaikuttavan isä d'Angelon, kirjaston pohjoismaisen kokoelman hoitajan.  Johan ei kuitenkaan ehdi päästä pitkälle aineistonkeruussaan, kun hän saa tutkijasalissa eteensä vanhan kirjan, merkillisen teoksen, jonka hauraat sivut oli kirjoitettu musteella täyteen erikoista tekstiä. Silkkipaperiin käärityn, vanhan teoksen nimi herättää Johanin kiinnostuksen: Storia di Castor Cacspuolinen.

" Olen pannut merkille, että puhutte erinomaista italiaa. Minua kiinnostaa codexin nimi. Osaatteko kääntää nimen jälkimmäisen osan? "
" Bifacciale", vastasin hänelle. " Se on suora käännös sanalla kaksipuolinen, mutta kuten tiedätte, se tarkoittaa myös kaksikasvoista."

Tämän sanottuaan hän katsoi minua uudestaan pitkään, kohotti kulmaansa ja hymyili mietteliäästi ennen kuin käänsi katseensa pois. 

Vähitellen Johanin kiinnostus tuota mystistä, jopa 500 vuotta vanhaa käsikirjoitusta kohtaan kasvaa niin suureksi, että hän alkaa tutkimaan sitä väitöskirjansa rinnalla. Johan saa onnekkaan sattuman kautta Marian luokseen Roomaan, kun Marialta usein suomennoksia tilaava kustantaja saa työkseen ison, italialaista renesanssia käsittelevän julkaisun kääntämisen. Kun Marialle selviää, kuinka syvälle Johan on jo upputunut vanhan käsikirjoituksen tutkimisessa väitöskirjansa sijaan, ei hän ole mielissään. Maria ei ymmärrä, miksi Johan tuhlaa aikansa johonkin sellaiseen, sen sijaan että keskittyisi tekemään väitöskirjansa loppuun ja sitä myöten toteuttamaan heidän yhteisiä unelmiaan tulevaisuudesta. Johan yrittää jättää Codex Castorin tutkimisen sikseen, mutta jotain selittämätöntä alkoi tapahtua jo silloin, kun hän sai sen käsiinsä ensimmäisen kerran. Kirjan esipuheessä oli käytetty vanhaa suomea ja pitkin teosta kieli vaihtui kuin lennosta ruotsiin, saksaan ja jopa latinaan. Jo pelkästään yhteys suomenkieleen tuntui Johanista häkellyttävältä löydöltä. Kirjan sivuilta alkaa ensinäkemältä piirtyä tarkkaa kuvaa 1500-lukulaisesta kirkkomaalarista. Tutkimusten edetessä Johanille kuitenkin selviää, että teksteistä on kopio sekä puuttuvia sivuja, jotka sijaitsevat Liettuassa, Kaunasissa. Codex Castorin syvemmän luonteen selvitessä Johan on jo niin syvällä jutussa, että kun Mariakin päättää jättää hänet, hän näkee ainoaksi tehtäväkseen matkustaa Kaunasiin tuohon luostariin, joka varjelee kopiota ja kadonneita sivuja.

Tahdoin tai en, arvelin olevani merkitty mies.
Hankkeen lopettaminen ei olisi enää minun asiani.

Alunperin vain kiehtovalta, sinänsä harmittomalta vaikuttanut käsikirjoitus sysää Johanin ympärillä liikkeelle sellaisten tapahtumien vaarallisen vyörytyksen, ettei Johan tiedä lopulta, mihin uskoa ja luottaa. Kadonneet sivut ovat selvästi osa jotain niin isoa, että sen vuoksi ollaan valmiita tappamaan. Henkensä kaupalla hän kuitenkin haluaa saada selville sen, mihin muut eivät ole kuluneen viidensadan vuoden aikana kyenneet. Ja sitten...

Silti hätkähdin rajusti, kun Roman kirkas ääni kajahti kirjaston holveihin, tuo sielua hyväilevä, nuoren naisen puhdas ääni: 
" On olemassa ikuinen maailma, joka on suuri ja ääretön. Sen suuruutta yksikään enkelien sukupolvi ei ole nähnyt... Sitä enkelien silmät eivät ole nähneet, sydämen ajatukset eivät ole sitä ymmärtäneet eikä sille ole annettu mitään nimeä. "

Kaunasin sivut on helsinkiläisen arkkitehdin, Jyrki Erran esikoisteos ja sukeltaa suoraan kotimaisen dekkarigenren joukkoon. Tunnelmaltaan kirjasta minulle tuli aika pian mieleen Da vinci koodi- josta pidin kirjana kovasti. Erra käyttää mielestäni aika vahvaa miljöökuvasta ja näin Roomassa käymätönkin pystyy helposti sielunsa silmin näkemään tuon helteisen, upean kaupungin puitteet. Jo kirjan alusta käy hyvin esille se sinällään dekkareille harvinaisempi piirre, että Erra on tehnyt huikean kattavan taustatyön liittääkseen tarinaan niin keskiaikaista luostarimiljöötä kuin kirkkohistoriaa sekä ylipäätään runsasta tiedollista puolta asioista. Erran käyttämä kieli on konstailematonta ja etenee sujuvasti. Päähenkilö Johan on sinällään sympaattinen henkilö, mutta muiden tavoin jää ehkä hieman etääksi. Se on kuitenkin tällaisessa teoksessa ihan ymmärrettävä piirre, koska keskiössä on huikean laaja-alainen tarina. Paikoin erityisesti Johanin ja Marian välinen dialogi on jotenkin ehkä epäuskottavan tuntuista tai tulee tunne, että he sanoista huolimatta käyttäytyvät jotenkin karrikoidusti toisille puhuessaan. Johanin tunteet ylipäätään naisia kohtaan ovat sinänsä tälle genrelle tyypillisiä, hieman kliseisiä, mutta lopulta nämä pienet kritiikinaiheet ovat kuitenkin vain pieni pisara isommassa kokonaisuudessa, eivätkä häiritse lukunautintoa. Sillä Kaunasin sivujen arvoitus on niin vetävä, että tätä oli pakko lukea järkälemäisyydestään huolimatta ahmien. Hieno "avaus" esikoiskirjailijalta kotimaisessa dekkarigenressä! Ja ainakin minä hämäännyin kyllä muutaman merkityksellisen henkilön todellisesta henkilöllisyydestä, mikä on aina kiva lisä tämän genren kirjoissa.

4/5

maanantai 4. kesäkuuta 2012

Ota riski ja rakastu kirjaan


Lumiomenan Katja heitti minulle alunperin Kirjamielellä Marjiksen lanseeraaman "Ota riski ja rakastu kirjaan "-haasteen, ja päätin siihen tarttua. Kiitos Katja! Katja antoi minulle haastekirjaksi Italo Calvinon Paroni puussa, jonka jo pistinkin kirjastosta varaukseen. Katjalle heitän haastekirjaksi kirjan, joka on minun yksi kestosuosikeistani, mutta en tiedä onko Katja sitä lukenut: Carlos Ruiz Zafonin Tuulen varjo. Jos olet jo Katja lukenut, toinen ehdotukseni on Päivi Alasalmen Tuo tumma nainen . Ennen kuin heitän haasteen eteenpäin, kerron haasteen säännöt, jotka kuuluvat seuraavasti:

Mitä teet, jos sinut haastetaan Ota riski ja rakastu kirjaan -haasteeseen?

1. Joudut lukemaan haastajasi sinulle määräämän kirjan. Jos olet jo lukenut sen, voit pyytää haastajalta uuden kirjan.
2. Vastavuoroisesti sinä saat määrätä haastajallesi yhden kirjan luettavaksi.
3. Samalla voit siirtää haasteen eteenpäin ja määrätä vähintään yhdelle kanssabloggarillesi kirjan luettavaksi. Hän puolestaan saa tämän jälkeen määrätä sinulle takaisin yhden luettavan kirjan. Jos olet todellinen riskinottaja, haasta niin moni kuin uskallat! Muista, että joudut myös lukemaan kirjat, jotka he määräävät sinulle.

Kun lähetät haasteen eteenpäin, kopioi mukaan myös säännöt ja haasteen kuva. Haasteesta saa myös kieltäytyä, jos on jo esimerkiksi ehtinyt tai ei vain halua osallistua. Silloin haastaja voi siirtää haasteen jollekulle toiselle.

Minä puolestani heitän haasteen eteenpäin Mari A.:lle kirjalla Mark Childressin Alabaman hullut. Ja mikäli olet tuon lukenut, toinen ehdotus on Jussi Valtosen Vesiseinä.


sunnuntai 3. kesäkuuta 2012

Camilla Läckberg: Merenneito

Camilla Läckberg: Merenneito
Kustantaja: Gummerus 2012
Alkuteos: Sjöjungfrun (2008)
Suomentanut: Outi Menna
Kannen suunnittelu: Sanna-Reeta Meilahti
Sivuja. 489

Hän katsoi äitiä kiitollisena siitä, että tämä oli pelastanut hänet eikä ollut antanut hänen vajota syvyyksiin. Mutta tunne, jonka hän näki heijastuvan äitinsä katseesta, oli inho. Hän oli siis tehnyt jotain väärin, hän oli pettänyt äidin taas kerran. Kunpa hän vain tietäisi miten. Mustelmat pysyivät käsivarressa monta päivää.

Pienessä Fjällbackan kylässä katoaa pidetty perheenisä Magnus Kjellner, kesken työmatkan, jälkiä jättämättä. Rikospoliisi Patrik Hedström kollegoineen on tehnyt kaikkensa löytääkseen miehen. Kun selviää, että kadonnut mies on juuri kohutun kirjan julkaisseen Christianin ystävä ja Christian on saanut uhkaavia kirjeitä, herää myös Patrikin kirjailijavaimon Erican kiinnostus tapausta kohtaan. Christian on Erican hyvä ystävä ja vaikka Christian itse yrittää vähätellä uhkaavia kirjeitä, herää Ericalla huoli ystävästään. Kun sitten lopulta Magnus löytyy jään alta ja selviää, että hänet on surmattu raa'asti, alkaa omia kirjojaan varten intensiivistäkin taustatutkimusta tekemään tottunut Erica tutkimaan tapausta itsekseen. Erica on vakuuttunut, että Christianille lähetetyt uhkakirjeet ja Magnusin murha liittyvät toisiinsa. Salaa yhden kirjeen Christianilta vienyt Erica antaa kirjeen Patrikille, jos hän saisi kirjeestä jotain vihjeitä lähettäjästään. Jo valmiiksi omituista väsymystä tuntevan Patrikin oloa ei helpota se, kun hän huomaa miten syvälle Erica tapaukseen uppoutuu, vaikka on viimeisillään raskaana. Kaksosia odottava Erica ei kuitenkaan ole tottunut vain olemaan paikoillaan ja edes iso maha tai uhmaikäinen kuopus eivät estä häntä tekemästä omia tutkimuksia virallisten poliisitutkimusten rinnalla. Erica on varma, että joku vihaa Christiania niin paljon, että on valmis tuhoamaan kaiken hänen ympäriltään, ennen lopullista kohdettaan, Christiania.

Tutkimusten edetessä käy ilmi, että Christian ei ole ainoa, joka on saanut uhkaavia kirjeitä. Myös kaksi hänen ystäväänsä, kiero bisnesmies Erik joka pettää viinan lumoihin joutunutta vaimoaan melkein naisen kuin naisen kanssa sekä Erikin alaisuudessa työskentelevä Kenneth, joka hoitaa syöpäsairasta vaimoaan parhaansa mukaan, ovat saaneet uhkauskirjeitä. Niin Patrik kuin Erica uskovat, että Christian tietää jotain uhkaajan henkilöllisyydestä, mutta vaikenee sitkeästi. Kun uhka lopulta konkretisoituu koskettamaan myös Christianin vaimoa ja kahta pientä poikaa, ja Christian edelleen väittää, ettei tiedä kuka häntä voisi uhata, ovat kaikki ymmällään. Selvästi Christianin ympärille liittyvä tapaus on kuin hajallaan oleva palapeli. Lopulta Erica löytää sen palasen, joka vie Christianin salattuun menneisyyteen ja siten paljastaa yllättäviä asioita. Kuka on tuo tummahiuksinen kaunis nainen, joka tuntuu liittyvän niin Christianin kirjaan kuin tapaukseenkin, sekä jonkun vaiettuihin muistoihin? Onko kuitenkin jo liian myöhäistä, sillä ...

Hän avasi silmänsä. Tuijotti kattoon ja tunsi kyynelten valuvan pitkin poskiaan. Hän oli valmis haettavaksi. Hän ei pakenisi enää.


Silmä silmästä, hammas hampaasta.

Merenneito on Läckbergin kuudes dekkari, mutta minulle vasta toinen häneltä lukemani teos. Tykästyin jo Läckbergin Saarnaajaan, mutta Merenneito räjäytti kyllä potin ja Läckberg kipusi vauhdilla dekkarisuosikkieni kärkisijoille! Merenneidossa on niin moni elementti kohdillaan näin dekkarifanin silmin: on kiehtova ruotsalainen pikkukylämiljöö, ihanan todentuntuiset henkilöhahmot ja toisessa vaakakupissa suloinen arki kun taas toisessa kylmiä väreitä selkään nostava jännitys. Pidän siitä, miten Läckberg tuo tarinaan arjen kuvailua eikä vain keskity rikokseen tai sen selvittämiseen. Erityisesti Patrikin ja Erikan perhe-elämän kuvaus tuo muutoin traagisen tarinan rinnalle tiettyä kepeyttä ja helppoutta. Merenneidossa etenee tavallaan kaksi tarinaa, kun nykyhetken tapahtumien ohella lukija pääsee näkemään myös jonkun henkilön muistoihin. Vaikka tuon henkilön henkilöllisyys selviääkin jo hyvissä ajoin ennen loppua, osasi Läckberg yllättää ainakin minut totaalisesti kirjan viimeisten käänteiden suhteen. Ja se huikean jännittävä cliffhangeri, jonka hän loppuun vielä heitti, saa minut kyllä odottamaan malttamattomana elokuussa ilmestyvää Majakanvartijaa! Vaikka Läckbergin dekkareissa ei ole suoranaisesti yhteiskunnallista otetta, on siinä isoja teemoja, jotka  tuovat tarinaan lisää syvyyttä, tehden siitä paljon enemmän kuin vain dekkaritarinan: traumaattisten tapahtumien vaikutus ihmisen psyykkeeseen, pettäminen parisuhteessa, vanhemmuuden myötä syntyvät pelot ja epävarmuudet sekä ylipäätään ihmisen inhimillisyys elämän eri haasteista selviytyessä.

Merenneito on luettu monessa blogissa ja tässä muutamia linkkejä arvioihin. Jos haluat omasi listaan, lisään mielelläni kun kommenttiboksiin jätät linkkiä juttuusi!

Leena Lumi
Lumiomena
Ankin kirjablogi
Nenä kirjassa
anni. M

Tästä piste Ikkunat auki Eurooppaan-haasteeseen!