sunnuntai 27. syyskuuta 2015

Simo Hiltunen: Lampaan vaatteissa

Simo Hiltunen: Lampaan vaatteissa
Kustantaja: Wsoy 2015
Sivuja: 418

Huoneen matto oli viety, mutta keskelle lattiaa jäänyt tuoli karmaisi. Käsinojissa roikkuivat yhä leikatut siteet, joilla perheen äiti oli kahlittu tuoliin kuoleman. Seinillä ja verhoissa oli veriroiskeita ja lattialla musta kuivunut lammikko. Kiiltävä tahma nousi vähän tuolinjaloillekin.
Laurin pelko oli poissa. Hän huomasi kiihtyvänsä. Ja se pelotti häntä enemmän kuin mikään.

Omassakin elämässään kovia kokenut rikostoimittaja Lauri Kivi tekee lehteen syvällisempää juttua perhesurmista, tai perhemurhista, kuten hän itse sanoo. Lauri yrittää ymmärtää, miten kunnolliset perheenisät päätyvät kaikille yllätyksenä lahtaamaan perheensä. Mistä pahuus syntyy vai asuuko se jo kaikissa meissä? Miksi väkivalta kulkee sukupolvelta toiselle? Miksi perhemurhista on tullut se tavallinen tarina nyky-yhteiskunnassamma? Kertooko se enemmän meistä itsestämme vaiko ajasta, jossa elämme. Tätä kaikkea pohtiessa Lauri joutuu kohtaamaan omatkin menneisyyden kipunsa, mutta samalla myös syvemmälle perhemurhien anatomiaan kuin mitä osasi odottaakaan.

Simo Hiltusen esikoisteos Lampaan vaatteissa on vahva läpileikkaus pahuuden anatomiaan. Se on poikkeuksellisen vakuuttava esikoinen, joka tuo virkistävän tuulahduksen rikoskirjallisuuteen. Se laajentaa taitavasti genren rajoja syvyydellään, joka iskee lukijan ytimeen paikoin tikarin lailla. Hiltunen käsittelee moraalisia teemoja kuitenkaan itse moraalisoimatta. Pahuuden ytimeen mentäessä jännitysmomentti nousee korkealle ja sydän pamppailee rinnassa lujaa lukiessa. Henkilöhahmot ovat kaikessa viallisuudessaan ja rikkonaisuudessaan hyvin uskottavia, eläviä. Paikoin tarinaan mukaan sekoittuu mustaa huumoriakin, joka saa hetkeksi ahdistuksen kouran hellittämään otettaan sydämen ympäriltä. Hiltunen kirjoittaa sujuvasti ja taidokkaasti. Hän kuljettaa lukijaa pahuuden moninaisten kasvojen äärelle ja pakottaa pohtimaan sen olemusta syvemmin. Lampaan vaatteissa ei kuitenkaan anna, kuten ei mielestäni kuulukaan, mitään yksiselitteistä vastausta sille, miksi perhemurhista on tullut kasvava ilmiö yhteiskunnassamme. Se kuitenkin kertoo vahvaa tarinaa siitä, miten väkivalta versoo yllättävissäkin paikoissa. Se saa myös pohtimaan, onko kaikista suurin rikos lopulta se, että ummistamme silmämme pahalta. Traagisen realismin rinnalla kulkee koko ajan susiin liittyvä mytologia, joka tuo oman väkevän sävynsä tarinaan. Hieno, vaikuttava esikoinen! Tällaista janoan lisää.

suden hetki kansat. Aamuyön ajankohta, jolloin susi saalistaa ja ihminen nukkuu. Sijoittuu noin kello kolmen ja viiden väliin, vaikkei tarkkaa aikaa voidakaan määrittää.
Suden hetkeä pidetään myös yön kylmimpänä tuokiona, jolloin ihmisen elintoiminnot ovat rauhallisimmillaan, uni on syvintä ja olemme heikoimmillamme.

Pahuuden anatomian äärellä ovat olleet myös ainakin Krista ja Annika!

Pahuus kiehtoo sinua,
koska haluat ymmärtää itseäsi

keskiviikko 16. syyskuuta 2015

Per Petterson: Hevosvarkaat

Per Petterson: Hevosvarkaat
Kustantaja: Otava 2009
Alkuteos: Ut og stjoele hester (2003)
Suomentanut: Katriina Huttunen
Sivuja: 214

Olen sitä mieltä että me luomme itse elämämme, minä ainakin olen luonut omani kaikkineen päivineen ja otan siitä täyden vastuun. Mutta kaikista niistä paikoista, jonne olisin voinut muuttaa, olen päätynyt nimenomaan tänne. 

67-vuotias, leskeksi kolme vuotta sitten jäänyt Trond on päätynyt elämään suorastaan erakon elämää koiransa Lyyran kanssa syrjäseudulle. Trondin arki täyttyy arkisista asioista; ruoanlaitosta, mökin kunnostamisesta, Lyyran ulkoiluttamisesta. Tämä on se paikka, jonne Trond oli koko elämänsä, onnellisinakin hetkinä, kaivannut. Eletty elämä muistoineen ja ihmisineen on jossain kaukana, taustalla. Kunnes sitten eräänä marraskuisena yönä pihapiiriin kävelee menneisyydestä tuttu henkilö, ja Trond ei voi enää välttyä muistojen nousemiselta pintaan. Muistoissaan Trond palaa viidenkymmenen vuoden taakse tapahtumiin, jotka jättivät jälkensä moniin. Niin kipeä tragedia lähipiirissä kuin odotusten muovaama suhde isään sekä nuoren pojan muistot kaikesta ympärillä tapahtuvasta oudostakin valtaavat Trondin mielen, ja sydämen. Muistojen kanssa painiskellessaan ei Trond pysty välttymään myöskään kohtaamisilta tuon menneisyydestä tutun ihmisen kanssa. Se, mikä oli jo kerran eletty, ei ollut vielä koettukaan kokonaan. Muisto kerrallaan, ne piti nyt ottaa uudestaan vastaan. Kuin vanha tuttu menneisyydestä.

Olen lukenut niin monta vaikuttunutta blogijuttua Per Pettersonin Hevosvarkaista, että lukupiirikirjaa miettiessäni tämä pulpahti mieleeni helposti. Uskalsin odottaa hyvää lukukokemusta ja jotenkin tiesin, että tässä on kirja mieleeni. Solahdin Pettersonin luomaan Trondin mielenmaisemaan helposti ja keinuin kuin laineilla tuon vanhenevan miehen muistoissa mukana. Trond käy läpi viidenkymmenen vuoden takaisia asioita vailla kiihkoa ja dramatiikkaa, suorastaan pienieleisesti todeten. Petterson ei avaa tapahtumia Trondin mietteissä liikaa lukijalle vaan jättää pinnan alle paljon. Se tekee väkevän vaikutuksen pitkin kirjaa ja vielä senkin jälkeen kun viimeinenkin sivu on käännetty. Hevosvarkaat tuo lukukokemuksena aika paljon mieleen John Williamsin Stonerin. En tiedä, mikä siinä on, mutta nautin suunnattomasti tuosta vanhan miehen mielenmaisemiin uppoutumisesta. Toisaalta Trond tarkkailee arkea sellaisella rakkaudella ja hyväksynnällä, ettei yksin nautittu ateriakaan tunnu enää arkipäiväiseltä. Myös Norjan jylhä luonto näyttelee merkittävää osaa kirjassa. Petterson kirjoittaa kauniisti sortumatta korulauseisiin.

Teemoina Hevosvarkaissa nousee pinnalle voimakkaasti isän ja pojan välinen suhde, mutta ylipäätään myöskin ihmisen kaipuu toisen lähelle, niin henkisesti kuin toki fyysisestikin. Voimme olla lähekkäin, mutta silti valovuosien päässä toisistamme. Trondin nuoruusmuistojen kautta siivilöityy myös pintaan jotain isompaa, mitä Trond ei vielä nuorena poikana ole osannut hahmottaa nähdessään erinäisiä asioita. Pidän Pettersonin tyylistä olla liikaa alleviivaamatta tapahtumia. Lukupiirissä pohdimme myös kirjan nimen monitulkintaisuutta, löysimme yllättävän paljon syvempiä merkityksiä nimelle. Jotain kirjan hienoudesta kertonee sekin, että lukupiirissä poikkeuksetta jokainen piti kirjasta ja oli vaikuttunut, vaikka osa oli aluksi empinyt, onko kirja omaan lukumakuun. Taitavan pienieleistä tulkintaa, joka saa sydämen läikähtelemään movin sävyin.

- Miksi et niitä niitä nokkosia? hän kysyi.
Katsoin viikatteen lyhyttä terää ja vilkaisin korkeita nokkosia.
- Se tekee kipeää, sanoin. Silloin hän katsoi minua hymähtäen ja pudisti päätään.
- Sinä päätät itse milloin tekee kipeää, hän sanoi vakavoituen ja meni majan seinustalle, tarttui pistäviin kasveihin paljain käsin ja alkoi tyynen rauhallisesti nyhtää niitä maasta yksi kerrallaan. 

Hevosvarkaat on luettu monessa kirjablogissa, tästä linkistä avautuu Googlen eka hakutulossivu!

tiistai 8. syyskuuta 2015

Taina Haahti: Mariaanien hauta

Taina Haahti: Mariaanien hauta
Kustantaja: Siltala 2015
Sivuja: 368

Erosiko pettyminen loppujen lopuksi paljonkaan pettämisestä?

Helillä ja Justuksella on hulppea talo Tuusulassa. Talo sisustuksineen on rakennettu viimeisen päälle, kuluja säästelemättä, Helin toiveiden mukaan. Kun ulkoiset puitteet ovat kunnossa, kaiken pitäisi olla hyvin. Kuitenkin jossain yhteisten suunnitelmien, talon rakentamisen ja kovan velkaantumisen välimaastossa Heli ja Justus kadottavat sen, mikä heidät aikanaan liitti yhteen. Varsinkin Heli näkee ja kokee tuon suuren railon, jonka molemmin puolin he nyt seisovat, mutta Justus ei suostu kuulemaan tai näkemään muuta kuin työnsä ja sen tuomat velvoitteet ja paineet. Heli piirtyy vaimona kuin yhtenä omaisuuden osana hänen verkkokalvoilleen. Samaan aikaan Heli kipuilee yksinäisyyttään ja kulissien tuomaa tyhjyyttä. Helin huolella rakentamat unelmat siitä, millaista elämän pitäisi olla, murentuvat yksi kerrallaan. Lapset ja järkyttävä velkataakka saavat avioeron tuntumaan mahdottomuudelta. Masentunut Heli on kuitenkin jo niin syvällä ahdistuksen syövereissä, että hänen mielensä alkaa kehitellä toisia tapoja päästä ahdingosta pois.

Botuliinia saa aikaan kotikeittiössä makuuttamalla tyhjiöpakattua kalaa tai lihaa huoneenlämmössä. Myrkky on petollista, sillä sitä ei pysty haistamaan tai maistamaan. 
Esteettisessä kirurgiassa sitä käytetään ruiskeina siloittamaan juonteita. Jos botuliinia pistää väärään kohtaan, silmäluomet jäävät lerpattamaan ja kasvot saattavat halvaantua kuukausiksi. Kaiken lisäksi siihen voi kuolla.

Pakkomielteisten ajatusten riivaama Heli pakenee ahdinkoaan lenkille ja eräällä kerralla tutustuu lähellä asuvaan yksinäiseen vanhukseen, Airaan. Airallakin on omat sisäiset arpensa, ja hän ihmettelee tuota tekopirteästi käyttäytyvää oranssilenkkareista naista, joka tarjoaa hänelle apuaan. Jokin selittämätön heitä kuitenkin vetää toistensa puoleen ja Aira antaa Helin auttaa ja häärätä ympärillään. Kerta toisensa jälkeen Heli päätyy Airan ovelle. Omien aaveidensa vaivaama Aira saa lohtua Helin läsnäolosta, sillä juuri kukaan muu ei enää Airan ovelle poikennut. Lapsilla, niillä elävillä, niillä oli omat kiireensä ja murheensa.

Kuvitelmat veivät elävää eteenpäin, kunnes eräänä päivänä huomasi niiden kaikkien jääneen jo taakse. Vaatehuoneiden ja varastojen ovien taakse, nurkkien kätköihin ja pölykerrosten alle. Oli katsottava menneeseen ne nähdäkseen, tulevaisuus edessä oli harhoista paljas. Harhattomuus tuntui tyhjyydeltä. Petokselta, jos totta puhutaan.

Taina Haahdin romaani Mariaanien hauta kertoo vahvaa tarinaa ihmisistä, jotka ovat hukassa niin toisiltaan kuin myös itseltään. Se pureutuu niin syvästi särkyvän mielen sisään, että lukiessa kokee suoranaista jomotusta sydänalassa. Unelma yhteisestä onnesta voi lopulta kääntyä vankilaksi, joka musertaa ihmisen ja syöksee pohjalle saakka. Ihminen hautautuu unelmiensa linnan sortumien alle. Voiko sieltä enää pelastaa kukaan? Haahti kuvaa särkyneen onnen erityisesti Helin näkökulmasta, vaikka toki Justuskin saa äänensä kuuluviin. Justuksen osuudet ovat kuitenkin hyvin voimakkaasti urakeskeisiä. Justuksen kautta näyttäytyy voimakkaasti työelämän raadollinenkin puoli ja toisaalta se, miten työ voi viedä ihmisen elämästä liian ison osan. Olisin ehkä kaivannut Justuksen osuuksiin hieman enemmän hänen syvempiä ajatuksia avioliittonsa tilasta. Nyt Justus näyttäytyy puolisona lähinnä Helin voimakkaiden pettymysten kautta vetäytyvänä lurjuksena, mutta väkisin miettii, että toki tarinalla on kaksi puolta. Kuitenkin, Helin kokemukset ja ajatukset ovat tarinan voimakkain osa ja tekevät lukukokemuksesta hyvin intensiivisen, puhuttelevan. Sinänsä tarinan sivuhenkilön roolin ottavan Airan oma tarina on myöskin mielenkiintoinen. Airalla on kuitenkin Helin ja Justuksen tarinassakin oma merkittävä osuutensa.

Varsinkin aluksi Haahdin kirjoitustyyli tuntuu iskevän lakoniselta ja siten virkistävän erilaiselta. Lukijana pääsee nopeasti sisälle Helin synkkenevään mielenmaisemaan, elämään tarinaa mukana. En ole lukenut Haahdilta aikaisemmin mitään, mutta ainakin tämä teos vakuutti minut nopeasti. Mariaanien hauta on voimakas kuvaus myös ajasta jossa elämme, siitä, kun kaikki ei mene kuvitelmien mukaan. Haahti esittää kirjassaan monia painavia yhteiskunnallisiakin kysymyksiä joihin ei ole yksiselitteisiä vastauksia. Miksi rakennamme itselle suorastaan pakkomielteisiä kuvia siitä, millaista elämän pitäisi olla ja miksi uskomme materian tuovan onnea, vai uskommeko? Onko sillä, mitä muut ajattelevat meistä, niin suuri painoarvo, että jopa uhraamme onnemme sen vuoksi ettemme näyttäytyisi muiden silmissä epäonnistujina? Kuinka paljon annamme työelämän viedä itseltämme?
Ihan hurjan hieno ja väkevä lukukokemus kokonaisuudessaan. Varsinkin loppua kohden mennessä läsnä on voimakkaasti psykologinen jännite, kuin kylmä koura kaulan ympärillä, joka lisää otettaan. On suuri nautinto aina sillöin tällöin löytää itselle ihan uusi kirjailija, jonka teos osoittautuu napakympiksi.

Mutta sitten tapahtui jotain ja mä tajusin, ettei se niin mene. Ei elämättömyys johdu siitä että olisi väsynyt. Vaan täsmälleen päinvastoin: väsymys johtuu siitä ettei elä.

Mariaanien haudasta juttua myös blogisisarten Mari A:n ja Annikan blogeissa!


torstai 3. syyskuuta 2015

Paula Hawkins: Nainen junassa

Paula Hawkins: Nainen junassa
Kustantaja: Otava 2015
Alkuteos: The Girl on the Train
Suomentanut: Oona Timonen
Sivuja: 382 (ennakkokappale)

Tyhjyyden tunne, sen minä ymmärrän. Alan uskoa, että sitä ei pysty korjaamaan. Olen oppinut tämän terapiassa: Elämän jättämät arvet ovat ikuisia. Niiden ympärille on kasvettava, niin kuin puun juuret asfaltilla; on muokattava itseään halkeamien mukaan. Minä tiedän kaiken tämän, mutta en sano sitä ääneen, en nyt.

Rachel on kutakuinkin menettänyt otteensa elämästä, mutta on sentään kaksi asiaa, jotka pysyvät hänen arjessaan: alkoholi ja junamatkat. Peittääkseen todellisen tilanteensa kämppikseltään, hän astuu arkiaamuisin paikallisjunaan kuten aina ennenkin. Junassa istuessaan Rachel näkee ikkunasta entisen kotinsa, jossa hän joskus oli onnellinen entisen miehensä kanssa, mutta nyt hänen tilallaan onkin kaunis Anna ja pieni lapsi. Kipua peittääkseen Rachel kiinnittää kuitenkin huomionsa saman kadun varressa olevaan toiseen taloon, jossa Rachel kokee asuvan täydellisen pariskunnan " Jessin ja Jasonin", kuten hän on heidät mielessään nimennyt. Jess ja Jason edustavat Rachelille nyt kaikkea sitä, minkä hän on menettänyt. Eräänä aamuna hän kuitenkin näkee junasta jotain sellaista, mikä rikkoo Rachelin illuusion. Samaan aikaan käynnistyy tapahtumien ketju, jonka syövereihin Rachel sinkoutuu sekä tahtomattaan että tietoisestikin. Onko missään täydellistä onnea vai vaaniiko sen täydellisimmänkin kuvan takana aina särö? Onko Rachel menettänyt lopullisesti elämänsä hallinnan? Kuka puhuu totta, kuka ei? Missä menee toden rajat?

Vasta kotiin päästyäni tajuan, että loukkasin kaatuessa käteni ja että minun on täytynyt jossain vaiheessa hieraista sillä suutani. Huuleni ovat veressä.

Brittiläisellä Paula Hawkinsilla on pitkä ura toimittajana takana, ennen kuin hän alkoi kirjoittaa fiktiivisiä romaaneja. Nainen junassa on Hawkinsin ensimmäinen trilleri ja kirjan oikeudet onkin myyty peräti 34 maahan. Kirja on herättänyt paljon mediahuomiota ja pöhinää somessa myös täällä Suomessa. On kritisoitu kirjan voimakasta ennakkomarkinnointi ja toisaalta taas kehuttu taitavasti kirjoitettua, koukuttavaa trilleriä. Mutta näinhän se on kirjan kuin kirjan kanssa; toiset tykkää, toiset ei. Luen nykyään huomattavasti harvemmin dekkareita ylipäänsä ja silloinkin kun luen, tykkään lukea psykolisen tvistin omaavia tarinoita. Kovin toiminnalliset ja maskuliisinet pläjäykset harvoin istuvat makuuni. Toisaalta taas rakastan esimerkiksi vanhaa kunnon Agathan tuotantoa. Nainen junassa herätti voimakkaasti mielenkiintoni jo kansiteksteillään ja ilokseni huomasin uppoutuvani sen pariin nautinnolla heti alkusivuilta lähtien. Pitkästä aikaa sellainen ihanan koukuttava ja viihdyttävä psykologinen trilleri, joka oli pakko ottaa mukaan jopa lyhyille bussimatkoillekin, että saan lukea lisää, ja lisää! Mietin välillä työpäivienkin aikana, että pääsisinpä pian jatkamaan lukemista. Tällaista olen siis selvästi kaivannut. Lukutoukan kulttuuriblogin Kristalle Nainen junassa nousi yhdeksi kirjavuoden hiteistä. Lumiomenan Katja puolestaan koki, ettei kirja ollut maineensa veroinen vaikka oli ihan leppoisaa luettavaa. Rakkaudesta kirjoihin blogissa taas Annika koki, että Nainen junassa oli hänelle yhtä lukemisen juhlaa.

Tarinan keskiössä on erityisesti ongelmainen, alkoholisoitunut Rachel, mutta myös Rachelin ex-miehen uusi puoliso Anna, sekä Jess. Alkoholisminsa myötä Rachel toki on sangen epäluotettava kertoja, mikä tuokin ihanan kieron tvistin tarinaan. Rachel on muutenkin päähenkilönä kerrankin valtavirrasta poikkeva. Hawkins kirjoittaa tarinaa mielestäni varmalla otteella, mistä lienee osaksi kiittäminen hänen toimittajataustaansa. En lukiessa erityisesti käyttänyt aikaa siihen, että olisin pohtinut kovin vakavasti ns. syyllistä, mutta toki pitkin tarinaa mieleen putkahteli hyvinkin erilaisia vaihtoehtoja. Kuitenkin Nainen junassa onnistui yllättämään minut juonessaan ja loppupuolella kun syyllinen oli selvillä, jaksoi jännite silti pitää loppuun saakka. Kyllä, erittäin hyvä ja koukuttava lukukokemus!

Harakkaparvi. Yksi tietää surua, kaksi lupaa iloa, kolme tuo tyttölapsen, neljä poikaperijän, viisi viittaa hopeaan, kuusi kultaan kiiltävään, seitsemän tuo salaisuuden josta pitää vaieta.
Niitä minulla kyllä riittää.