perjantai 30. syyskuuta 2011

Syyskuun luetut

On aika suunnata katseet (kuten kuvassa kuopukseni katselee syksyistä luontoa) kohti syyskuuta kirjasadon suhteen. Syyskuu oli mukavan lukuisa kuukausi niin määrällisesti kuin laadullisesti.

Diane Chamberlain: Saran totuus
Annamari Marttinen: Ero
Jacques Bonnet: Kirjaston henget
Anna-Leena Härkönen: Onnen tunti
Pia Juul: Hallandin murha
Tatiana de Rosnay: Avain
Saara Kesävuori: Äidin rakkaus
Nada Awar Jarrar: Dreams of Water
Annabel Lyon: Aleksanterin opettaja
Deborah Spungen: Nancy
Sara Gruen: Apinatalo

Kuukauden odotetuin oli ehdottomasti Härkösen Onnen tunti, joka kertoo sijaisvanhempien tuntemuksista sijoituslapsen myötä. Kirja vastasi onneksi odotuksiini ja olo oli kuin vanhaa ystävää tavatessa kuin sai pitkästä aikaa lukea Härkösen romaania.

Kuukauden hämmentävin
lukukokemus oli ehkä Juulin Hallandin murha. Oletin se olevan ehkä vähän toisenlainen, mutta toisaalta ei sekään selitä vähän laimeaksi jäänyttä lukukokemusta. Kirjassa käsitellään sitä, miltä tuntuu kun läheinen kuolee yllättäen, vieläpä julmalla tavalla. Tunnistin kyllä kirjan ansiot, mutten silti niin innostunut siitä kuin toivoin.

Kuukauden haasteellisin
oli ehdottomasti Libanonin sisällissodan seurauksiin eräässä perheessä keskittyvä englanninkielinen Dreams of water. En ole aikaisemmin lukenut romaania vieraalla kielellä, joten vihdoin ylitin sen riman ja olenkin erittäin onnellinen. Hyllyssä odottaakin jo pari seuraavaa englanninkielistä teosta.

Kuukauden koskettavimman
kirjan paikasta taistelevat niin 1940-luvun juutalaisvainojen repivään Pariisiin sijoittuva traaginen nuoren tytön kohtalo, Rosnayn Avain kuin Deborah Spungenin kertoma koskettava rehellinen tositarina Nancy, lopulta huumeiden ja punkin maailmaan katoavasta tyttärestään Nancystä.

Kuukauden tietopläjäyksestä
vastasi kylläkin kaunokirjalliseksi teokseksi kategorisoitu Bonnetin Kirjastonhenget, jossa tämäkin kirjahamsteri sai oikeutusta itselleen intohimoisessa suhtautumisessaan kirjoihin ja lukemiseen.

Kuukauden hyvät lukuromaanit -kategoriaan puolestaan pääsevät niin antiikin Kreikkaan sijoittuva ilkikurisen erikoinen Lyonin Aleksanterin opettaja, harvinaisten apinoiden hämmentävään "seikkailuun" keskittyvä Gruen Apinatalo, sukupolvien välisiin salaisuuksiin pureutuva Kesävuoren Äidin rakkaus, avioeron jälkeisestä elämästä koskettavasti kertova Marttisen Ero sekä syyllisyyden taakan monenlaisista vaikutuksista kertova Chamberlainin Saran totuus.

Vielä vähän kesken oleva Peter Franzenin Tumman veden päällä pääsi melkein syyskuun luettuihin, mutta saa luvan nyt sitten aloittaa lokakuun luetut-listan. Lähiaikoina luvassa myös sarjakuva-postausta, lastenkirjoja, eräs 90-luvun kirja nostalgiahaasteeseeni liittyen ja toki muutama uutuuskin!

keskiviikko 28. syyskuuta 2011

Sara Gruen: Apinatalo

Sara Gruen: Apinatalo
Kustantaja: Bazar 2011
Alkuteos: Ape House
Suomentanut: Laura Jänisniemi
Sivuja: 335

Tutkija Isabel Duncan on omistanut elämästään viimeiset kahdeksan vuotta kuudelle erikoiselle bonopo-apinalle ja niiden käyttäytymisen tutkimiselle. Isabelin oma ahdistava perhetausta saa hänet viihtymään usein paremmin noiden apinoiden seurassa kuin ihmisten. Ihmisten kanssa hämmästyttävän taitavasti kommunikoivat apinat herättävät kiinnostusta mediassa ja Isabel antaakin eräälle lehdelle mahdollisuuden tulla tutustumaan bonoboihin jutun tekemisen myötä. Urallaan paikoillaan polkeva toimittaja John Thigpen pääsee kommunikoimaan apinoiden kanssa ja on yhtä aikaa ihmeissään ja haltioitunut. Apinoiden lisäksi erikoinen Isabel herättää Johnissa levottomia tunteita. Mutta pian vierailun jälkeen Suurten ihmisapinoiden kielilaboratorioon tehdään pommi-isku ja Isabel loukkaantuu pahoin. Sairaalassa tajuihinsa tullessaan Isabel saa kuulla leukansa murtuneen, keuhkon painuneen kasaan, nenän levinneen kirjaimellisesti ja osan hampaista irronneen. Karun totuuden paljastuttua Isabel ei ole kuitenkaan huolissaan itsestään, vaan noista kuudesta bonobosta, jotka ovat hänelle kuin perhettä.

Viittominen oli katkonaista ja hankalaa. Isabel haparoi kokoon sanat, joiden viittomiseen tarvittiin yleensä molempia käsiä, ja improvisoi loput.
"Ai apinoista", Peter sanoi.
No?
"Ne ovat... ihan kunnossa". Suupielet nytkähtivät ylöspäin kun Peter yritti hymyillä, mutta katse paljasti totuuden.
Isabelin yhteensidottujen leukojen välistä pääsi parahdus.
Loukkaantuivatko ne?
"Eivät. En usko. Mutta se ei ole varmaa. Ne ovat vieläkin puissa. Siellä parkkipaikalla. Eivät suostu tulemaan alas."

Voimattomana Isabel seuraa uutisten kautta bonobojen tilannetta, kunnes tapahtuu jotain huolestuttavaa. Bonobot katoavat, mutta vain hetkeksi. Järkytyksekseen Isabel saa kuulla, että bonobot ovat myyty jollekin tuntemattomalle taholle, jolla on erikoisia suunnitelmiä niiden varalle. Ei mene aikaakaan, kun tv:ssä alkaa pyöriä uudenlainen tosi-tv-ohjelma: kaikki kuusi bonoboa ovat suljettu tilaan, jossa niitä kuvataan 24/7. Uteliaat katsojat saavat todistaa, kuinka älykkäät apinat tilaavat netin kautta itselleen ruokaa ja huvituksia, harrastavat estotta seksiä ja kommunikoivat keskenään. Isabel katsoo sydän särkyneenä ruudulta, kuinka bonobot viittovat kaipaavansa Isabelia.

John ottaa lopputilin tajutessaan, että hänen kiero kollegansa on ominut kunnian bonoboihin liittyvästä uutisoinnista. John päättää lähteä vaimonsa Amandan perässä Los Angelesiin uuden työn toivossa. Los Angeles näyttää kuitenkin niin Amandalle kuin Johnille raadollisuutensa. Amanda saa pian kuulla työkavereiltaan, että tarvitsee heti ulkoisen muodonmuutoksen ollakseen uskottava työssään. John päätyy roskalehden palkkalistoille ja tuntee joutuneensa ojasta allikkoon, kunnes sattuman oikusta pääsee tekemään jälleen juttua bonobojen edesottamuksiin liittyen.

Isabel tajuaa, että hänen on karistettava epäsosiaalisuuden viittaa harteiltaan, jos hän meinaa saada selville, missä bonobojen uusi koti sijaitsee ja voiko hän saada vielä apinat takaisin. Samaan aikaan Isabelin takaraivossa jyskyttää epätietoisuus siitä, kuka pommi-iskun takana oli ja kuka vei apinat uuteen epäluonnolliseen ympäristöönsä. John tempautuu mukaan bonobojen kohtalon selvittämiseen, vaikka hänelläkin on omat vyyhtinsä arjessa selvitettävänään. Pystyykö John auttamaan Isabelia vai onko hän menettänyt bonobot lopullisesti ja millaisen hinnan nuo viattomat apinat joutuvatkaan maksamaan ihmisen sairaan uteliaisuuden ja hyötymisen toivon varjoissa.

Makena nojautui seinää vasten ja alkoi viittoa. Se paukutti rystysillään toisen käden kämmentä. Viittoma tarkoitti "kelloa"; bonobot käyttivät sitä Isabelista.
"Isabel äkkiä. Bonzi hakee Isabelin tänne. Isabel äkkiä tulee nyt."
Bonzi kääntyi takaisin tietokoneeseen päin ja etsi, mutta turhaan. Laboratorion tietokoneessa oli ollut Isabelia tarkoittava symboli, mutta tässä koneessa sellaista ei ollut. Bonzin tummat känsäiset sormet kävivät kunkin kategorian läpi ja seurasivat jokaista polkua loppuun asti, eikä se luovuttanut vielä senkään jälkeen. Se aloitti alusta ja etsi järjestelmällisesti tapaa, jolla saisi tilattua sen mitä Makena oli pyytänyt.
Isabel painoi pään käsiinsä ja itki. Makena tiesi että poikanen syntyisi pian ja yritti kutsua hänet paikalle.

Sara Gruen Apinatalo tarjoilee lukijalleen monia isojakin teemoja aina yksilön onnellisen elämän tavoittelusta ihmisten ahneuteen ja viihteellisyyden pyrkimykseen "hinnalla millä hyvänsä". Apinoiden tosi-tv ilmentää jotain hyvin olennaista aikamme viihdekulttuurista, mutta samalle meistä ihmisistä itsestämmekin. Missä menee viihteen ja moraalin rajat, onko nykyajan uudenlainen sosiaalinen kulttuuri hämärtänyt noita rajoja? Kuinka pitkälle olemme valmiita itse menemään menestyksen nimissä? Gruen luomat henkilöhahmot ovat hyvin realistisia toiveineen ja haluineen. Paikoin kuitenkin koin, että monia sinällään tarinassa ylimääräisiä henkilöitä tuotiin esille liikaa tai yleensäkin heitä oli yhteen tarinaan liikaa suhteessa kontekstiin. Johnin vaimo Amanda on todella mielenkiintoinen omine pyrkimyksineen tulla hyväksytyksi julmassa viihdemaailmassa, mutta toisaalta en koe hänellä olevan niin suurta merkitystä tässä tarinassa, että häneen liittyvät osuudet olisivat olleet ns. tarpeellisia. Olisin ehkä ennemmin kuullut lisää Isabelista sekä bonoboista. En tiedä, oliko minulla Gruen upean Vettä elefanteille -kirjan jälkeen liian suuret odotukset tätä kirjaa kohtaan, vai eikö tarina itsessään vain ollut kaikista hienoista aineksista huolimatta niin toimiva, mutta lukukokemus jäi minulla hieman vaisuksi. Apinatalo on kuitenkin viihdyttävä ja ajatuksia herättävä kirja, vaikkei se minulla kokemuksena niin suurta jälkeä jättänyt kuin esimerkiksi Vettä elefanteille teki. Kiehtovinta kirjassa oli bonobojen kuvaus niin omissa oloissaan kuin Isabelin seurassa, sekä tuo tietty tematiikka taustalla ilmentämässä nyky-yhteiskuntammekin heikkouksia.

John oli katsonut niitä silmiin ja todennut vailla epäilyksen häivääkään, että katseeseen vastasi älykäs, tuntevat olento. Se oli ollut ihan erilaista kuin apinoiden katseleminen eläintarhassa ja muuttanut hänen maailmankuvaansa niin perinpohjaisesti, ettei hän vielä pystynyt pukemaan sitä sanoiksi.


2/5

tiistai 27. syyskuuta 2011

Vastauksia ja suklaata


Muutama postaus aikaisemmin lupasin kysymyksen jättäneiden kesken arpoa suklaata sekä vastailla tietenkin myös kysymyksiin. Ja ennen kuin kerron, kuka saa suunsa makeaksi suklaasta ensi viikolla, vastailen kivoihin kysymyksiinne:

Paula kyseli, kuinka kauan olen blogannut ja miksi aikanaan aloitin. Olen itse asiassa blogannut jo vajaan viisi vuotta pitäen niin henkilökohtaista blogia, ruokablogia ja tätä kirjablogia. Kirjablogi on kaikista tuorein ja sen perustin vuosi ja kolme kuukautta sitten. Bloggaan ns. jakamisen ilon ja vuorovaikutuksen takia, ja tämä koskee kaikkea bloggaamistani.

Maria puolestaan kysyi, mistä löydän aikaa blogata näin usein pienten lasten äitinä. Kai se on vain niin yksinkertaista, että sille, mitä todella haluaa, löytää sen aikansa. Touhuan paljon lasten kanssa, ulkoillaan ja käydään asioilla, eikä kotikaan nyt sentään kaaoksessa ole vaikkei usein kyllä ihan tiptop:kaan, mutta kaiken sen ohella yleensä etsin pätkissä sen ajan melkein päivittäin, että saan blogata. Monesti se aika on illalla kun lapset jo nukkuvat, mutta välillä päiväunien aikaan ja välillä kun lapset leikkivät vaikka keskenään.

Villasukka kirjahyllyssä tiedusteli, mitkä kolme kirjaa omistaisin, jos saisin omistaa vain ne. Hmm..tämä oli jo vähän vaikeampi, mutta tällä hetkellä vastaan, että Pasi I. Jääskeläisen Harjukaupungin salakäytävät (omistuskirjoituksella), Anna-Leena Härkösen Loppuunkäsitelty (rakkain Anna-Leenan kirja) sekä Patricia Cornwellin Post mortem ( 1.painos).

Karoliina kysyi myöskin aika haasteellisen kysymyksen, eli tämän vuoden parhain kirja tähän mennessä. Ja nyt onkin pakko vastata, etten voi nimetä yhtä selkeästi parhainta kirjaa. Yhtenä hetkenä se olisi Anna Pihlajaniemen Adoptiomatka, toisena Joyce Carol Oatesin Blondi..tai ehkä sittenkin äsken lukemani Deborah Spungenin Nancy tai Chris Cleaven Litlle Been tarina. Huomenna kysyttäessä saattaisinkin nimetä Helmi Kekkosen Valinnan tai Susan Abulhawan Jeninin aamut. "Mission impossible" siis ;)

Susa P. halusi tietää, mikä on suosikkini Anna-Leena Härkösen tuotannosta ja miksi. Ehdoton suosikkini on Loppuunkäsitelty, joka kertoo Anna-Leenan siskon itsemurhasta. Perusteluna sanon tälle vain aiheen henkilökohtaisen koskettavuuden.

Piijuli kyseli, tykkäänkö äsken lukemani Nancyn tyylisistä kirjoista ja jos, voinko suositella vastaavaa. Pidän Nancyn tyylisistä kirjoista tosi paljon ja vastaava, yksi kestosuosikeistani, Lionel Shriverin Poikani Kevin on vastaavalainen. Suosittelen, ellet jo ole lukenut. Toinen mitä suosittelen, on Jodi Picoultin Sisareni puolesta tai 11 minuuttia.

Mari A. puolestaan kysyi, mikä on sellainen kirja, mihin en halua koskea, lukea ikinä. Hmm..Toisaalta en tykkää yhtään ns. harlekiini"romaaneista" ja sellaisen lukeminen olisi kyllä minulle aika hankalaa, mutta ehkä pakon edessä :) Aihepiiriltään sitten joku pedofiilin omakohtaiset muistelmat olisi kyllä niin hirveä, etten lukisi edes pakon edessä.

Sara halusi tietää kolme parasta lukemaani klassikkoa. Hmm..Jane Austenin Ylpeys ja ennakkoluulo, Charlotte Bronten Kotiopettajattaren romaani sekä John Irvingin Kaikki isäni hotellit..tai Antoine de Saint Exuperyn Pikku Prinssi.

Maijalla oli hauska kysymys liittyen suklaaseen. Vaikka olenkin nykyään valitettavan suklaaperso, olen vähän nirso suolaisen ja suklaan yhdistelmään tai esimerkiksi voimakas chili suklaassa ei vain ole minun makuuni.

Ja nyt sitten siihen monen teidän odottamaan hetkeen, eli kuka saa suklaata! Arvoin perinteisellä "nimi lappuun"-metodilla ja esikoiseni nosti lapuista nimen:..........

..................Piijuli!! Onnea Piijuli! Laitatko yhteystietosi SEKÄ pidätkö enemmän tummasta vai vaaleasta suklaasta, osoitteeseen jarjellajatunteella(AT)gmail.com ! Kiitos kaikille kysymyksensä jättäneille!


sunnuntai 25. syyskuuta 2011

Deborah Spungen: Nancy

Deborah Spungen: Nancy
Kustantaja: Gummerus ( pokkari, 9.s painos, 2007)
Alkuteos: And I don't want to live this life, 1983
Suomentanut: Anna Salo
Kannen suunnittelu: Laura Noponen
Sivuja: 363

Huom: Mikäli et tiedä mitään kirjasta, ja haluat lukea sen täysin ilman ennakkotietoja, varoitan, että jutussani voi olla normaalia enemmän kerrontaa juonenkulusta. Koska kirjan juoni eli  Nancyn traaginen kohtalo on maailmanlaajuisesti tuttu ja tulee esille kirjan takakannestakin, otan vapauden kertoa sisällöstä enemmän. Pahoittelen siis jos joku kokee sen liikana "spoilaamisena".

Olipa kerran pieni tyttö, jolla oli kihara otsallaan.
Kun se tyttö oli kiltti, hän oli hyvin kiltti.
Ja kun se tyttö oli tuhma, hän oli aivan hirmuinen.

Vuonna 1958 Philadelphiassa, syntyy nuorelle parille, Frankille ja Deborahille tyttö. Yllätysraskaudesta huolimatta he suhtautuvat tulevaisuuteen luottavaisesti, onhan heillä toisensa ja unelmat yhteisestä tulevaisuudesta, perheestä. Kun vauva, Nancy lopulta syntyy napanuora kaulan ympärillä, kärsii happivaikeuksista ja on aivan liian keltainen, huoli asettuu Deborahin rintaan. Nancylle vaihdetaan veret ja Deborah sekä Frank ovat huolesta suunniltaan. Kun sitten verensiirron jälkeen vauvojen huoneessa lasikaapissa Nancy huitoo raivokkaasti jaloillaan ja käsillään, on Deborah huojentunut. Vaikka vauva on vilkas, sehän on vain hyvä merkki. Merkki siitä, että tuo pieni taistelija on elossa. Kotiuduttuaan he kuitenkin huomaavat pian, ettei kaikki ole hyvin, mutta toisaalta, eikö arki vauvan kanssa olekin aluksi rankkaa? Nancy huutaa yötä päivää ja on levoton. Kun viikot, kuukaudet kuluvat, eikä Nancyn huutaminen lopu, Deborah koittaa saada apua eri tahoilta, mutta saa osakseen lähinnä vähättelyä ja ristiriitaisia ohjeita. Milloin lapsi saa liian vähän ruokaa, milloin liian paljon. Milloin vika on Deborahin epävarmuudessa, milloin Nancyn käytös on lääkärien mielestä vain normaalia pienen vauvan käytöstä. Sisimmässään Deborah kuitenkin tietää, että Nancyllä ei ole kaikki kunnossa. Lopulta yksi lääkäri määrää Nancylle kolmenkuukauden iässä unilääkettä, ja vaikka Deborah ensin epäröi, ei hän uskalla kyseenalaistaa tuoreena äitinä lääkärin ohjeistusta. Niin Nancy saa ensikosketuksen huumaaviin aineisiin. Kolmenkuukauden iässä.

Nancyn ollessa alle vuoden ikäinen, Deborah synnyttää toisen lapsen, Susanin, sekä parin vuoden päästä vielä kolmannen, Davidin. Nancyn erilaisuus ja ongelmien laajuus korostuvat sisarusten myötä. Nancy saa kovia raivokohtauksia, ei tule toimeen muiden lasten kanssa ja käyttäytyy hyvin ailahtelevasti ja väkivaltaisesti. Deborah koittaa sinnikkäästi saada apua, mutta kerta toisensa jälkeen törmää seinään ammattiauttajien taholta. Deborah ja Frank tuntevat elävänsä jossain toisessa todellisuudessa, missä painajainen painajaisen perään värittää heidän arkeaan.

-Mitähän seuraavaksi tapahtuu? kummastelin Frankille.
-Minä en tosiaankaan tiedä, hän vastasi. - On kuin tässä olisi ehtinyt kuvitella kaikkein pahimman... kaikkein pahimman... ja sitten se tapahtuu. Toden totta, se aina tapahtuu. 

Vuodet vierivät ja perheen sisäinen helvetti kasvaa Nancyn myötä. Heidän hakiessa apua osa väittää Nancyn olevan vain lahjakas lapsi, joka kärsii kasvuympäristöstä johtuvista käyttäytymishäiriöistä. Deborahin ja Frankin niin vanhemmuus kuin parisuhde ruoditaan auttajien silmissä ja etsitään siitä syytä Nancyn käytökseen. Kun Nancy sitten meinaa puukottaa lastenhoitajan ja toisella kerralla pahoinpitelee raivokohtauksensa aikana Deborahia vasaralla, he vihdoin saavat lääkäreiden ja viranomaisten huomion ja heidät tajuamaan, että Nancyssä on oikeasti jotain vialla. Mutta hetken helpotuksen tunteen jälkeen he saavat huomata, että nyt tyttö joka vielä tovi sitten oli lääkäreiden mielestä vain hieman hankala joskin lahjakas persoona, onkin nyt niin moniongelmainen, ettei hänelle löydy sopivaa sijoituspaikkaa tai hoitomuotoa. Kuitenkin pahinta kaikista on se, että olettavasti oikean diagnoosin tehnyt lääkäri salaa sen Deborahilta ja Frankilta, koska tuohon aikaan ei skitsofrenia, jakomielitauti, ollut vielä yleisesti kovin tunnettu sairaus. Niin alkaa Nancyn tie sijoituslaitoksissa, psykologeilla. Itsetuhoinen, väkivaltainen ja arvaamaton Nancy on edelleen vailla oikeaa diagnoosia. Diagnoosia, joka mahdollistaisi oikean hoitomuodon ja antaisi läheisille edes osittain ymmärryksen sille helvetille, missä he Nancyn myötä elävät. Huumeetkin ovat jo osa Nancyn arkea ja sydän särkien Deborah katsoo tyttärensä käsivarsia täynnä neulojen jälkiä. Mutta he eivät tiedä, että raskain tie Nancyn kanssa on kuitenkin vielä edessä päin. Voimattomina, rikkinäisinä he kulkevat kuin sumussa päivä kerralla eteen päin, tietämättä voiko heistä kukaan kaiken koetun jälkeen enää olla edes vähääkään ehjä.

Emme sanoneet sanaakaan. Meillä ei ollut aavistustakaan siitä, mitä Nancylle pitäisi tehdä. Jos ammatti-ihmiset eivät tienneet, kuinka me olisimme voineet tietää?

Kun Nancy hieman alle parikymppisenä tutustuu rajun punkin maailmaan ja ajautuu suhteeseen kuuluisan Sex Pistols -yhtyeen jäsenen Sid Viciousin kanssa, Deborah ja Frank tuntevat, että ilmassa on lopun alkua. He eivät tunne enää vähääkään tuota sairaan näköistä epäsiistiä nuorta naista, joka esiintyy lehtien kuvissa Sidin rinnalla ja soittelee kotiin henkitoreissaan rahoja huumeisiin kiristäen. Deborah  ja Frank tajuavat, että ainoa, mitä he enää voivat tehdä, on katsoa vierestä tyttärensä tietä kohti lopullista tuhoa.

Nancy on tositarina Nancy Spungenin parinkymmenen vuoden mittaisesta taistelusta elämässä, joka päättyi traagisesti ennen kuin Nancy ehti täyttää 21 vuotta. Aivan kuten hän itse oli ennustanut. Nancyn äiti, Deborah Spungen kertoo peittelemättä tarinan omasta näkökulmastaan, millaisessa helvetissä he elivät parikymmentä vuotta, erityisesti viimeiset vuodet. Deborah ei kirjoita korulaiseita tai edes sinällään mitenkään erikoista tekstiä, mutta se, mistä hän kertoo, on jotain niin rankkaa ja koskettavaa, että se monin paikoin salpaa suorastaan hengen. Olen lukenut Nancyn lukiossa ollessani, mutta en silti muistanut kovin moniakaan asioita tarinasta, vaan enemminkin sen lukemisen aiheuttaman tunteen. Surun, hämmennyksen ja jotenkin kai iän myötä tuolloin jonkin asteisen samaistumisen nuoreen Nancyyn, vaikka itse olinkin aika kiltti tyttö. Mutta se joku nuoruudelle tuttu elämisen vimma ja itsenäistymisen tarve kyti minussakin. Halusin lukea kirjan nyt ja sillä avata oman osuuteni itse alulle laittamassani Nostalgian jäljillä -haasteessa. Muistin kirjan hyvin vaikuttavana kokemuksena nuoren tytön mielessä, mutta yllätyin, että se nyt aikuisena, itse äitinä, oli mittavuudessaan vielä voimakkaampi ja parempi lukuelämys, kaikessa raadollisuudessaan. Toisaalta myös muista syistä, mistä en tämän enempää tähän aio avautua, mutta Deborahin kipeät tunteet ns. sivusta seuraajana mutta kuitenkin myös osallisena läheisen rankassa elämänvaiheessa tuntuvat liian tutuilta. Ja oman vahvan leimansa tuo tietenkin myös se, että olen itse nyt äiti. Omat lapseni ovat vielä pieniä, mutta äideille tyypillisesti tietenkin jo joskus mietin ja pelkään, mitä tulevaisuus omille lapsilleni tuo. Että vaikka yrittäisi kaikkensa, tekisi parhaansa, niin sekään ei aina riitä. Nancyn elämän tragedia on isolta osin varmasti juuri se, että hänen oletettavasti nimenomaan skitsofreniaa ei koskaan diagnosoitu. Tai yksi lääkäri diagnosoi sen, mutta salasi vanhemmilta sen ja tieto tuli esille vasta Nancyn kuoltua. Olisiko Nancy saanut oikeaa hoitoa oikean diagnoosin myötä vai olisiko hänen kohtalo silti kulkenut lopulta samoja traagisia polkuja? Kirja herätti niin vahvoja tunteita surusta raivoon, myötätunnosta ahdistukseen. Haluaisin sanoa, että tässä kirjassa oli kuitenkin ripaus toivoa, mutta ei siinä ole. Nancy on lohduton tarina, mutta juuri siksi lukemisen arvoinen. Sillä aiheensa vuoksi tarina on erittäin tärkeä, sillä se antaa äänen psyykkisista sairauksista ja päihde- ja huumeongelmista kärsivien omaisten tuskalle. Toisaalta se antaa äänen Nancyn kaltaisille, traagisille ihmiskohtaloille, sillä jokainen elämä on arvokas, kaikesta huolimatta.

En itkenyt silloin kun jouduin myöntämään itselleni, ettei hän ollut muiden pikkutyttöjen kaltainen.
En itkenyt silloin kun tajusin, että vaikka hän oli kiukkuinen ja tuskissaan, kukaan, ei sitten kukaan pystynyt auttamaan häntä.
En itkenyt silloin kun hän useita kertoja yritti itse lopettaa kärsimyksensä, ensin partaveitsellä sitten ruiskein. 
En itkenyt silloin kun tajusin, ettei hän enää voi asua kanssamme kotonamme tuhoamatta myös sisartaan ja veljeään. Hän oli jo ollut tuhota avioliittomme.
En itkenyt silloinkaan kun sain kuulla hänen kuolleen. Minä pidin kuivin silmin Frankia sylissäni kun hän itki koko yön.
En itkenyt Nancyn hautajaisissakaan. En voinut. Siinä vaiheessa en edes muistanut, miten itketään.
En ollut koskaan päästänyt itseäni tuntemaan tuskaa. Olin tukahduttanut sen. Nyt tunsin sen. Voi, miten minä sen tunsin. 

PS: Lupasin edelliseen postaukseen kysymyksen jättäneiden kesken arpoa suklaata tänään. Annan vielä aikaa huomiseen iltaan, sillä olen nyt niin puhki Nancysta, että palaan vasta huomen illalla aikaisintaan noihin kysymyksiin ja samalla julkistan voittajan.

PPS: Myös Leena on lukenut Nancyn. Jos haluat arviosi tähän mukaan, ilmoitathan kommentissasi suoran linkin, niin lisään mielelläni tähän. Google antoi niin heikosti hakutuloksia, kun kyseessä näinkin vanha kirja jo.

5/5

perjantai 23. syyskuuta 2011

Annabel Lyon: Aleksanterin opettaja

Annabel Lyon: Aleksanterin opettaja
Kustantaja: Avain 2011
Alkuteos: The Golden Mean 2009
Suomentanut: Jaakko Kankaanpää
Kansi: Satu Konttinen
Sivuja: 310

Poika on nyt hankkeeni, ensimmäinen ihminen, joka minulla on koskaan ollut työn alla. Ongelma, koetus, minulle uskottu; metafora, jonka varaan olen laskenut elämäni. Kolmetoistavuotias poika.

Annabel Lyonin historiallisessa romaanissa, Aleksanterin opettaja, lukija sukeltaa erikoiseen antiikin Kreikan maailmaan omalaatuisen filosofin Aristoteleen tarinan myötä. Suuri ajattelija, Aristoteles päätyy lapsuudenystävänsä, Makedonian kuninkaan Filippoksen poikien opettajaksi. Vanhempi veljeksistä, Arrhidaios on lapsi nuoren miehen ruumiissa, ja monen hyljeksimä. Aristoteles suhtautuu Arrhidaiokseen ymmärtävästi ja lämmöllä. Nuorempi, kiivassieluinen Aleksanteri tarvitsee lopulta kuitenkin enemmän ohjausta ja Aleksanterista tulee merkittävä osa Aristoteleen arkea.

Kurkistus nuoren Aristoteleen elämään näyttää pojan, joka kaipaa isänsä hyväksyntää ja imee itseensä lääkäri-isänsä kaikki opetukset. Aristoteles haluaa yrittää jo nuoresta pitäen ymmärtää ympäröivää maailmaa kyselemällä, havainnoimalla, tutkimalla. Kun isä huomaa, ettei Aristoteleesta ole sotilaaksi, eikä ehkä seuraamaan hänenkään jalanjälkiään, hän palkkaa Aristoteleelle opettajan, Illaioksen, joka sai omat oppinsa aikanaan Platonilta.

"Hän on merkillinen poika", kuulin isän kerran sanovan äidille, kun hän oli yhä pidempien matkojensa välillä käymässä kotona. " Olen hänestä huolissani. En hänen terveydestään vaan hänen mielestään. Hänestä ei tiedä, onko hän täysin kuriton vai onko hänellä kuria liikaakin. Hän menee ajatuksissaan sinne, minne minä en voi seurata."
"Hänen on ikävä sinua", äitini sanoi.

Ruton nujerrettua Aristoteleen vanhemmat, hän on omillaan ja lähtee opiskelemaan ja ottamaan selvää, mitä tulevaisuudella on hänen varalleen suunnitteilla. Vuosien päästä hän on jälleen ratsailla, tällä kertaa nuoren vaimonsa Pythiaan kanssa kohti Pellaa, Makedonian pääkaupunkia. Lyhyeksi vierailuksi ajateltu pysähdys Pellassa muuttuu kuitenkin sinne aloilleen asettumiseksi. Aristoteleen melankolinen mieli ailahtelee hänen pohtiessaan elämäänsä ja maailmaa ympärillään.

Tälle sairaudelle ei ole nimeä, ei diagnoosia, ei hoitoa isäni lääkärikirjoissa. Minun vieressäni voi seistä tietämättä oireistani mitään. Metafora: minua kiusaavat värit - harmaa, kuuma punainen, kidanmusta, kulta. En aina tiedä, miten voisin jatkaa, miten voisin elää sellaisen taudin kanssa, jota en osaa selittää enkä parantaa.

Kun Aristoteles tutustuu Aleksanteriin paremmin, hän saa elämälleen taas selvän tehtävän ja suunnan: opettaa tuolle kunnianhimoiselle, sotaan kaipaavalle nuorelle prinssille jotain olennaista sekä tärkeää elämästä ja auttaa löytämään kultaisen keskitiensä. Filosofisten keskustelujen ja oppituntien myötä Aristoteleen ja Aleksanterin välille syntyy luottamus, joka kantaa pitkälle tulevaisuuteen. Aristoteles kuitenkin näkee, että Aleksanterin sisimmässä kiehuu voimakkaana tuo kuuma musta sappi, josta hänen isänsä aikanaan kertoi, ja se tekee nuoresta prinssistä välillä pojan, jota Aristoteles ei välittäisi tuntea.

...mutta hän katsoo minua nyt niin kirkkain silmin ja odottavana, ylistyksen toivossa, että tulen toisiin ajatuksiin. Pikku hirviönpentu kaipaa silitystä. Esittelenkö hänelle yhä arvoituksia, jotta hänestä tulee entistä nokkelampi hiviö, vai teenkö hänestä ihmisen?

Aleksanterin opettaja on kuin historiallinen taulu, jonka Lyon on värittänyt omilla väreillään elävästi. Oikea historia tarjoaa raamit ja tarinan ääriviivat, mutta Lyon luo oman maailma ääriviivojen sisälle sukeltamalla kuvitteellisesti Aristoteleen mieleen ja elämään. Myös Aleksanteri Suuri näyttäytyy ensin tavallisena poikana, joka juoksee sisään sadetta pakoon, mutta päätyy lopulta taistelukentille silpomaan ruumiita. Antiikin Kreikan historia on kiinnostanut minua aina, mutta loppujen lopuksi olen perehtynyt siihen yllättävän niukasti. Suuren ajattelijan Aristoteleen olen nähnyt mielessäni vakavailmeisenä miehenä, mutta Aleksanterin opettaja avaa aivan uudenlaisen maailman noiden aikansa suurmiesten mieleen ja elämään. Erityisesti Aristoteles näyttäytyy melkein humoristisena miehenä, mikä ei ehkä niinkään johdu luonteenkuvauksesta, sillä hänhän oli melankoliaan taipuvainen, vaan siitä kontekstista, mihin Lyon hänet ajatuksineen laittaa. Toisaalta tuon ajan kielenkäyttö oli yllättävän roisia ja se tuo kirjaan tietynlaista tahatontakin komiikkaa. Kun Aristoteles ensimmäisen kerran kirjassa sanoo vittu, tirskahdin yhtä aikaa huvittuneena ja järkyttyneenä. Sanoiko suuri ajattelija oikeasti joskus niin? Toisaalta tuohon aikaan avoin seksuaalisuus oli arvostettua ja luonteva osa arkea, homoliitot sallittuja ja jopa arvostettuja. Siihen liittyen roisilla kielenkäytöllä on oma historiaan pohjaava viitekehyksensä.

Kiehtovinta kirjassa oli ajankuvaus, mutta erityisesti kurkistus Aristoteleen mieleen ja hänen ns. konkretisoituminen hyvinkin tavallisena miehenä suuren historiallisen mystiikkansa takana. Lyon kuvaa hänet miehenä, joka suuria totuuksia ja vastauksia etsiessään oli kenties kuitenkin sokea oman elämänsä mielekkyydelleen, onnelle. Hän pystyi luoennoimaan onnesta ja oikeanlaisen elämän elämisestä, mutta kuinpa pitkälle hän itse pystyi murtamaan omia rajojaan? Historiallisesta otteestaan huolimatta Aleksanterin opettaja ei ole tarina pitkiä kyllästyttäviä fisolofisia pohdintoja, vaan päinvastoin. Lyon tuo noiden suurten ajattelijoiden, kuninkaallisten, huorien, orjien elämän samalle tasolle ja tekee siitä siten hyvin kiinnostavan. Tarinan Aristoteles voisi olla kuka vain tavallinen kadun kulkija sangen arkisine ongelmineen ja mietteineen, vaikka toisaalta on oikeastikin yksi suurimpia länsimaiseen ajatteluun vaikuttaneista henkilöistä. Ehkä se salaisuus piilee juuri siinä? Aleksanterin opettaja vei minut todentuntuiselle aikamatkalle antiikin Kreikkaan, ja nautin lukukokemuksesta täysin siemauksin.

Me kaksi ymmärrämme, kuinka ihmeellistä kaikki on. Me kävelemme aivan asioiden reunalle, sellaisina kuin muut ne tietävät ja ymmärtävät, ja sitten otamme seuraavan askeleen. Me menemme sinne, missä kukaan ei ole koskaan käynyt. Sellaisia me olemme. Sellaiseksi sinä olet minut opettanut.     

3/5

torstai 22. syyskuuta 2011

Ruusuisia ajatelmia & pieni ylläri



Kirjablogeissakin kiertävä ruusuinen tunnustus tulla tupsahti minulle ihanasta Lumiomena-blogista, kiitos Katja! Siispä tässä teille vähän vastauksia, jotka jo osa tuttuja edellisistä tunnustuksista/haasteista, ja osa kenties ihan uusiakin!

Lempiruoka: Tähän saattaisin vastata huomenna jo toisella tavalla, mutta nyt vastaan, että savulohipasta ripauksella aurajuustomurua. Arkiruoissa tykkään itse tekemästäni jauhelihariisikaalilaatikosta erityisen paljon. Ja sitten se tuore leipä.....aah!

Lempimakeinen: Vielä muutamia vuosia sitten se olisi ollut tietyt irtokarkit, mutta niin se vain nykyään on se suklaa..Onneksi olen tykästynyt tumman suklaan makuun, sehän on kuulemma niin terveellistäkin, eikös olekin? ;)

Lempilukeminen: Saanko vastata pitkällä esseevastauksella? Näin vähän mutkia oikomalla sanoisin, että lempilukemistani ovat kirjat, jotka saavat minut reagoimaan, tuntemaan, ajattelemaan. Ei tarvitse olla todellakaan mitään korkeakulttuurista proosaa, sillä jonain päivänä joku jännäri on lempilukemistani, jonain päivänä joku 1800-lukuun liittyvä lukuromaani kun taas jonain toisena päivänä se voi olla vaikka joku Afganistaniin liittyvä rankka teos. Mielestäni tämä blogini antaa aika hyvän kuvan siitä, millaista kirjallisuutta pidän lukea, ts. kutsun lempilukemisekseni.

Lempipaikka käsitöille: Mikäli tekisin niitä niin, että voisin sanoa tekeväni käsitöitä ( en lue oikein siksi sitä, että muutaman kerran vuodessa teen jotain, ompelen, neulon jotain hyvin yksinkertaista joka kuitenkin jää kesken..Haluaisin kyllä osata niin virkata kuin kutoa kaikkea kivaa villapaidoista sukkiin jne.), lempipaikkani olisi varmaan nojatuolimme.

Lempielokuvia: Olen siinä suhteessa vähän outolintu, että minun laajasta lempielokuvieni listasta löytyy niin hyvin miehistä toimintaelokuvaa, 1800-luvun romanttista höpsötystä, ajatuksia herättävää draamaa kuin vaikka kauhua tai komediaa. Satunnaisessa järjestyksessä luettelen nyt vain mieleeni pulpahtelevia suosikkejani: Amelie, Rakkautta vain, Kill Bill, Resident Evil, Pan's labyrinth, Volver-paluu, Rakastaa..ei rakasta, Smokin aces, Moulin rouge, Underworld, Crash, Seitsemän, Bridget Jones- elämäni sinkkuna, Aamiainen Tiffanylla, Sabrina, Black swan, Suljettu saari, Paha maa, Pitkät kihlajaiset, Pieni suklaapuoti...ja lista on loputon!

Siinäpäs sitä oli taas toviksi tunnustettavaa ;) Nyt seikkailen kirjan sivulla vähän erilaisessa maailmassa, mutta siitä kerron teille parin päivän sisällä! Rentouttavaa, pian alkavaa viikonloppua kaikille teille lukutoukille, lukijoilleni! Ja koska tykkään aina välillä yllättää teitä, niin tässä lopuksi teille pieni haaste, josta voi voittaa vähän kenties hyvää suklaata ;) Kerro joku kysymys, johon toivoisit minun vastaavan. Paljon on näissä haasteissa ja tunnustuksissa jo kyseltykin, mutta itseä ainakin aina välillä kutkuttaisi tietää monestakin kirjabloggaajasta vähän lisääkin. Kysymysten jättäneiden kesken arvon su-iltana levyn suklaata! 

maanantai 19. syyskuuta 2011

Dreams of Water - uusia elämyksiä!

Nada Awar Jarrar: Dreams of Water
Julkaistu: 2007 ( HarperCollinsPublishers)
Sivuja: 233

"I keep going over it in my mind, Khaled, and it just doesen't make sense. He can't have disappeared so completely, as though he'd never existed."
"It doesen't have to make sense, Aneesa. Nothing about the war ever make any sense."

Libanonilainen Aneesa koittaa paeta sisällissodan repimästä Beirutista menneisyyttään muuttamalla Lontooseen. Uusi työ, uudet ystävät ja uusi ympäristö eivät kuitenkaan poista sitä tuskaa, minkä Aneesan veljen kidnappaaminen häneen on jättänyt. Hän koittaa elää normaalia elämää, mutta tajuaa, että hänen sisimmässään kokema tuska, epätietoisuus ja tyhjyys estävät häntä elämästä aidosti. Kun Aneesa tutustuu Lontoossa iäkkääseen palestiinalaiseen leskimieheen Salahiin, heidän välilleen syntyy vastoin kaikkia oletuksia avoin ja vilpitön ystävyys.

"Did we not find, Salah, besides the solitude, a relief in each other's company that usually comes with a much longer acquaintance? Our mountain people would say we were only two old souls recognizing one another after a long absense?"

Lopulta Aneesa tajuaa, että hänen on selvitettävä veljensä kohtalo niin kuin se vain on mahdollista. Hänen Libanoniin jäänyt äitinsä on vuosia koittanut etsiä Aneesan veljeä Bassamia ja on nyt vakuuttunut, että eräs orpokodin poika on jälleensyntymän kokenut Bassam. Aneesa jättää Lontoon ja ystävänsä Salahin taakseen, kohdatakseen lopulta kunnolla menneisyytensä. Mutta löytyykö aina juuri niitä vastauksia, mitä etsii?

Jarrar kertoo niin Aneesan, Salahin kuin Bassamin tarinaa monessa eri aika tasossa, ja koska kirja muodustuu vain kuudesta osasta, yksi osa on aina täynnä hyppelyä henkilöstä ja ajasta toiseen. Kun lopulta pääsee tarinan imuun kiinni, alkaa piirtyä mieleen kuva sodan julmien seurausten satuttamien ihmisten yksinäisyydestä ja tyhjyydestä. Tarina on täynnä ns. tuokiokuvia, joihin voisi jäädä aina hetkeksi kiinni, miettimään. Kaikessa pienieleisyydessään kuitenkin loppua kohden vahvaksi rakentuva tarina sodan henkisesti runtelemien ihmisten kyvystä elää.

They will sit at the kitchen table and serve each other with obvious affection. They will eat and chat and once they are done, the clean dishes stacked dripping on the draining board to dry, the kitchen clock ticking behind them, Aneesa and Waddad will wander once again into their separate lives waiting for moments such as these to come their way again.


Tarina on fiktiivinen, vaikka Jarrar itse on parikymmentä vuotta sitten joutunut perheineen pakenemaan Libanonin sisällisodan jaloista. 
Saanko laittaa nyt sulan kuvitteelliseen hattuuni? Olen vuosia aikonut lukea vieraskielisen romaanin, mutta en vain ennen tätä ole saanut tartuttua tuumasta toimeen. Syynä ei ole kielitaidon puute, sillä puhun ja ymmärrän hyvin englantia, mutta mikä lie epäluulo tai pelko on saanut minut pysymään erossa vieraskielisestä kirjallisuudesta? Viime viikolla kirjastossa näin tämän kirjan palautettujen kirjojen hyllyn alahyllyn nurkassa ja päätin, että nyt teen sen. Nyt luen englannin kielisen romaanin ja sillä sipuli. Niin monet kerrat olen netistäkin lukenut arvosteluja todella kiehtovista kirjoista, joista ei ole tehty suomennosta. Ensimmäiset parikymmentä sivua meni vähän ns. hakien sitä oikeaa lukurytmiä. Toisaalta tarinan malli hypätä saman aukeaman sisällä jopa kahteen eri aikatasoon ilman selvää "merkkiä", hidasti alussa lukemista. Puolivälissä ollessa huomasin jo lukevani melkeinpä siinä missä käännettyäkin kirjaa, vaikka en ihan kaikkia sanoja aina ymmärtänytkään. Nyt on siis se joku mystinen rima ylitetty ja aion todellakin lukea pian seuraavan kirjan englanniksi. Hyllyssäni odottaakin jo ystäväni hankkima The Room.

3/5

Syksyä, vuosipäiviä, messuja!

Oi loistoa syksyn metsän! Oi kirkasta voimaa sen!
Ylt'ympäri ruskeat rungot läpi havujen vehreyden,
märät kiiltävät lehdet mullassa ja kostea sammalmaa,
- en mitään maailmassa voi siten rakastaa.
Joka ainoan lehden kauneus koskee sydämeen,
joka mättään väliin silmäni jää kuin uuteen syvyyteen.
Ja havut hohtavat helmissään, ja haapa alaston
käsivartensa paljaat ja voimakkaat ylös tuuliin nostanut on. 
Tätä tuoksua syksyn mullan! Ei ole sen vahvempaa.

~ Saima Harmaja ~


Jatkan tällä hienolla Saima Harmajan syksyisellä runolla Jennin runohaasteeseen osallistumista. Kuvan nappasin viikonloppuna, kun upea aurinkoinen syyssää ilahdutti meitä läsnäolollaan.

Syksyn lapsena minulla liittyy erityisesti syksyihin sellainen tietty vahva tunnelataus, rakkaus. Sen lisäksi, että itse vanhenen ensi kuussa taas vuodella ( mihin se aika katoaa??), tällä viikolla vietämme puolison kanssa jo 13 yhteisen vuoden vuosipäivää. Syksyssä on siis jotain taikaa....

Pakko vähän tuulettaa, sillä vihdoin ja viimein aloin lukemaan vieraskielistä romaania, englanniksi kirjaa Dreams of water. Siitä luvassa varmaan jo huomenna niin arvostelua kuin mietteitä lukukokemuksesta yleisesti vieraalla kielellä. Olen puhunut jo ylä-asteelta lähtien erittäin sujuvaa englantia, ymmärrän sitä ongelmitta, seuraan esimerkiksi tv-sarjoja täysin ongelmitta ilman tekstitystä, mutta jostain syystä en ole tarttunut tätä ennen vieraskieliseen kirjaan. Mutta tästä siis lisää luvassa ihan pian!

Ja syksystä puheenollen, ensi kuussa on Helsingissä perinteiset isot kirjamessut, joiden monen päivän ohjelmaan pääset tutustumaan tästä linkistä (PDF-muodossa), toivottavasti pääsen itsekin tänä vuonna täältä sinne messuilemaan, kuten suunnitelmissä nyt olisi!


lauantai 17. syyskuuta 2011

Saara Kesävuori: Äidin rakkaus

Saara Kesävuori: Äidin rakkaus
Kustantaja: Tammi 2011
Sivuja: 262

Ehkä sisustaminen olikin tyhjyyden täyttämistä lapsellisella puuhastelulla. Hän kieriskeli tavarataivaassa peittääkseen itseltään sen tosiasian, ettei hän ollut kukaan. Hän halusi uskoa, että jossain hänen sisällään oli vieläkin elossa murrosikäinen tyttö, joka nauttii jäätelöpallojen lipomisesta, mutta eihän sellaisella uskolla ollut mitään kiinnittymiskohtaa hänen nykyiseen elämäänsä.

Keski-ikäinen Auli Rantala suunnittelee erikoisia teemahäitä työkseen ja sisustaa kallista kotiaan suurella hartaudella. Vaikka hänen puolisonsa Eero on kiireinen mies töidensä takia, kokee Auli kaiken olevan hyvin. Vanhin poika Vili on halunnut ottaa perheeseensä ja varsinkin isäänsä etäisyyttä paheksuen heidän elitistä elämäntapaansa. Keskimmäinen poika Juho ei kumartele ketään ja aiheuttaa jatkuvaa huolta varsinkin Aulissa. Perheen kuopus, lukioikäinen Valtteri asuu vielä kotona, mutta on rakentanut fanaattisesta jääkiekon seuraamisesta itselleen suojamuurin muuta maailmaa vastaan. Kun Auli saa lääkärin vastaanotolla kuulla sairastavansa sukupuolitautia, hän ei niinkään ole vihainen Eerolle kuin ahdistunut ajatuksesta, että hoitotoimenpiteen tulee tekemään henkilö, joka on palannut naiseksi oltuaan vuosikaudet mies. Rantalan perheen tarkoin ja osin tahattomastikin rakennetut kulissivat ovat kuitenkin jo alkaneet natista liitoksistaan.

Rantalan perheessä, erityisesti Eeron suvussa, vaikenemisesta on tehty melkein taidetta. Sukupolvelta toiselle perityt ikävät käytösmallit kulkevat vaikenemisen kanssa käsi kädessä kuin siamilaiset kaksoset. Auli elää myös monen asian suhteen silmälaput silmillään, mutta tarkkanäköinen Vili näkee syvemmälle. Aulin vähäinenkin illuusio särkyy lopulta, kun tapahtuu jotain, jota hän on aina pelännyt poikiensa suhteen, erityisesti Juhon. Siirtyykö pahat teot sukupolvelta toiselle?

Jos kaikki osalliset olivat sekä uhreja että syyllisiä, oli pakko valita puolensa.

Kesävuori jakaa tarinan kahteen osaan, Sen jälkeen ja Sitä ennen. Se kuljettaa lukijaa sujuvasti niin Rantaloiden sisustetun kodin sisällä, Tampereen Telakka-ravintolan hämyisessä tunnelmassa, Pietarin Eremitaasissa kuin vankilan kolkossa tapaamishuoneessa. Se pureutuu teemoissaan moniin vahvoihin aiheisiin: vanhempien ja isovanhempien tekojen vaikutus myöhempiin sukupolviin, äidin ja lapsen kompleksinen suhde, yksilön vahva itsepetos, hylätyksi tulemisen pelon seuraukset äärimmillään. Kesävuoren teksti vilisee kielikuvia ja varsinkin vertauskuvat toimivat vastinparien kautta. Takapuolet hyllyvät yhtä houkuttelevina kuin sammaksen peittämä lehmän kieli. Perheestä puhuminen kiinnostaa yhtä paljon kuin tummuvilla kevätjäillä käveleminen. Kesävuoren käyttämät kielikuvat ovat voimakkaita, eläväisiä. Krapulat haisevat lämpimältä homejuustolta ja ompelukoneen jalka on nälkäinen. Kesävuoren ote tarinaan on realistinen ja maltillinen. Perheiden vaietut salaisuudet eivät ole sinällään lukijaa yllättäviä, mutta herättävät kuitenkin paljon pohdintaa. Kesävuori ei niinkään osoittele ihmisiä väärine valintoineen vaan luo ymmärrystä, että kaikilla meillä on taakkamme ja virheemme. Onko kukaan lopulta aina vain joko syyllinen tai uhri? Voiko sanoa elävänsä aidosti elämäänsä, jos aina pakenee vastuuta ja vaikeitakin valintoja?

Kesävuoren teksti on sujuvaa ja tarina ehjä. Tarinan teemat jättävät lukemisen jälkeen hyvin pohtivan olon, mikä on hyvä piirre kirjassa. Runsas kielikuvien käyttö paikoin pysäytti minut keskittymään enemmän niihin kuin tarinaan, mutta eivät siinä määrin, että olisin niistä alkanut ärtyä. Käytän niitä usein itsekin kirjoituksissani, mutta suhtaudun lukijana niihin vähän vaihtelevasti. Erityisesti pidin kirjassa siitä, ettei Kesävuori sortunut henkilöiden valinnoissa liikaa helppouteen tai kliseisyyteen. Kun elämä kolhii, sen täytyy näkyä kirjassakin muutenkin kuin happyendinä, jossa ajetaan onnellisina kaikkien kokemusten jälkeen kohti auringonlaskua. Äidin rakkaudessa keritään monia vaikenemisen kerän kadoksissa olleita langanpäitä yhteen, mutta se tehdään elämän karhiman realismin kera. Vaikka lukukokemuksesta ei muodostunut minulle mitään huikean puhuttelevaa tai erikoista, kiinnostuin kyllä Kesävuoresta siinä määrin, että haluan lukea häneltä muutakin!

Veri ei ollut vettä sakeampaa.

3/5


torstai 15. syyskuuta 2011

Tatiana de Rosnay: Avain

Tatiana de Rosnay: Avain
Kustantaja: WSOY  2008
Alkuteos: Sarah's Key
Suomentanut: Irmeli Ruuska
Kannen suunnittelu: Maarit Norvanto ( Kuvat WSOY:n  kuva-arkistosta)
Sivuja: 321

"Pelottaako sinua siellä?" tyttö supisi hiljaa miesten huudellessa heitä.
"Ei", poika sanoi. " En minä pelkää. Pane ovi lukkoon. Ei ne minua löydä."
Tyttö sulki oven veljen pienten, kalpeiden kasvojen edestä ja väänsi avainta lukossa. Sitten hän sujautti avaimen taskuunsa. Lukko oli piilossa valokytkimen näköisen pyörivän vekottimen takana. Komeroa oli mahdotonta erottaa seinäpaneelien keskeltä. Niin, siellä veli olisi turvassa. Aivan varmasti. 

Näin ajattelee eräänä heinäkuisena päivänä 1942, 10-vuotias Sarah kotonaan Pariisissa, kun piilottaa veljensä komeroon poliisien tullessa heidän ovelleen. Sarah on kuullut salaa pätkiä äidin ja isän oudoista keskusteluista ja joutunut jo kokemaan omituisia rajoituksia arjessaan, vain siksi, että kantaa vaatteissaan keltaista tähteä. Juutalainen. Tuo leima, joka oikeuttaa muita eväämään heiltä ulkona liikkumisen tiettyyn aikaan, pakottaa matkustamaan aina viimeisessä metrovaunussa, kieltää pyöräilyn ja elokuvissa käymisen sekä saa kadulla aikaan muissa ihmisissä halveksuntaa. Tuo kaunis keltainen tähti, miten paljon se saikaan pahaa aikaan. Mutta Sarahin lapsenusko ja viattomuus elävät siitä huolimatta, kunnes eräänä päivänä heidän ovelle koputetaan, ja kaikki muuttuu. Pikkuveljen jäädessä komeroon heidät viedään väkisin pariisilaiselle pyöräilystadionille, Vél d'Hiville, jonne heidän lisäksi suljetaan tuhansia perheitä. Perheitä joiden äidit ja isät tungetaan lopulta juniin kohti pysäkkiä, josta ei ollut enää paluuta, kohti Auschwitziä. Yli neljätuhatta juutalaista lasten ahdettuna epäinhimillisiin oloihin stadionille, Sarah heidän joukossaan.

Tyttö ei kestänyt enää katsoa isän ilmettä. Sitä epätoivoa, sitä surua. Kyyneleet huuhtoivat pois isän kasvot. Tyttö itki kämmenet silmillä, yksin. Isä antoi hänen olla. Sillä kauhealla yksinäisyyden hetkellä tyttö tajusi. Hän ei ollut enää iloinen, pieni kymmenvuotias. Hän oli paljon vanhempi. Mikään ei enää palaisi ennalleen. Ei hänen elämässään. Ei vanhempien elämässä. Ei veljen elämässä.

2000-luvun Pariisissa, kuusikymmentä vuotta myöhemmin, Amerikasta jo nuorena Ranskaan muuttanut toimittaja Julie avaa silmänsä ensimmäistä kertaa elämässään Holokaustin kauheuksille tehdessään juttua juutalaisvainoista Ranskassa 1940-luvulla. Mutta vaikenemisen muuri, johon Julia törmää, on vankka. Niin tuntemattomat kadunkulkijat kuin oman mies sukuineen ei halua kaivella vanhoja asioita. Kuka niitä nyt muistella haluaisi? Mitä enemmän Julia kaivaa tietoa esiin, sitä järkyttyneemmäksi hän tulee. Ja kun tutkimusten edetessä Julia tajuaa miehensä suvulla olevan oma salainen kytköksensä vuoden 1942 tapahtumiin, hän tietää, että ei voi antaa asioiden olla.

Rosnay kuljettaa tarinaa kahdessa tasossa, juutalaisvainojen aikaisessa Pariisissa sekä 2000-luvulla. Nuoren Sarahin kertoma tarina on kaikessa suoruudessaan monin paikoin melkeinpä musertava. Se koskee sydänjuuria myöten, sillä vaikka henkilöt ovat fiktiivisiä, holokausti oli todellisuutta miljoonille ihmisille, joista yli 6 miljoonaa menetti henkensä järkyttävällä tavalla. Saran tarina voisi olla niin monen muun tarina, ja tavallaan onkin. Suorasukaiset kuvaukset leirien järkyttävistä oloista ja juutalaisiin kohdistetuista julmuuksista tekevät kipeää. Rosnay käyttää kuitenkin lyhyitä lukuja hypätessään ajasta toiseen, mikä tekee lukemisesta helpompaa. Nykyhetken tarina tuntuu kuitenkin paikoin melkein liian pinnalliselta, mutta ilman sitä en tiedä, olisinko voinut lukea koko kirjaa loppuun aihepiirin raskauden vuoksi. Julian tarina on omalla tavallaan kiehtova kuvaus amerikkalaisesta naisesta ranskalaisessa yhteisössä, mutta myös tarina ihmisistä vaiettujen salaisuuksien äärellä. Juutalaisten kohtalo on kuitenkin niin mieltä järisyttävä asia jo vain tiedostaa, saati sitten lukea siitä sivutolkulla, siksi tämä kahdessa ajassa liikkuminen on mielestäni hyvä ratkaisu. Haluan kuitenkin lukea rankkoakin kirjoja, joissa on sanomaa, merkitystä. Avain nostaakin esille peittelemättä nimenomaan Ranskassa tapahtuneita kipeitä, vaiettuja asioita. Se kertoo, kuinka ranskalaiset poliisit suorittivat jopa yli-innokkaasti saksalaisten määräystä juutalaisten kokoamisesta yhteen noille epäinhimillisille leireille. Ennen kaikkea se kuitenkin kertoo tavallaan holokaustin uhreiksi joutuneiden ihmisten tarinaa.

Aihepiirinsä myötä kirja teki minuun syvän vaikutuksen, mutta itse tarinaan ja sen kuljettamiseen tahdon sanoa pientä kritiikkiä. Vaikka holokaustin tapahtumien ympärille on ehkä mahdotonkin rakentaa mitenkään yllättävää tarinaa käänteiltään, koin välillä liian ilmeisinä tulevat tapahtumat liittyen noiden kahden aikatason tarinan yhteensovittamisessa. Toisaalta ihan kirjan loppu tuntui jotenkin liian pitkäksi vedeltyltä ja jotenkin jopa hieman kornilta. Tällaisen aihepiirin kirjan ei mielestäni tarvitse loppua mitenkään liian helposti. Kuitenkin itse tarina on niin puhutteleva, että se antaa nuo kritiikit anteeksi. Hyvässäkin kirjassa voi olla aihetta kritiikkiin, mutta huonossa ne jäävät liian hallitseviksi lukijan mielessä. Avain on tarina, joka elää mielessäni vielä pitkään ja kun illalla suljen silmäni, olen varma, että näen tuon kymmenvuotiaan pienen Sarahin sekä hänen pienen komeroon lukitun nelivuotiaan veljensä...

Zakhor, Al Tichkah.
Muista. Älä unohda.


4/5

Kiitos Yaelin vinkkauksen, sain tietää, että tästä on tehty elokuvakin, joka on ilmestynyt joku aika sitten kotimaisissa vuokraamoissakin! Tässä traileria teillekin:

maanantai 12. syyskuuta 2011

Pia Juul: Hallandin murha

Pia Juul: Hallandin murha
Kustantaja: Atena 2011
Suomentanut: Katriina Huttunen
Kansi: Emmi Kyytsönen
Sivuja: 205

Kovin moni ei näe kun nainen istuu uimalaiturilla puoli kuudelta aamulla, mutta entä jos hänen miehensä on juuri murhattu? Niin, entä sitten? En tiennyt miksi se tuntui väärältä. Olin varma että asia voitaisiin tulkita minua vastaan. Kirjasta se johtui. Näin sen mielessäni. Totta kai sureva nainen sai istua uimalaiturilla aamuvarhaisella, sehän oli suorastaan surun kuva. Mutta kirjaa lukemassa?

Kirjailija-Bessin aviomies Halland ammutaan eräänä aamuna kadulle, aivan kotitalon lähelle. Paikalle riennettyään, Hallandin ruumista katsoessaan Bess ei silti voi tajuta, että Halland on poissa. Kuin ulkopuolisen silmin hän tarkkailee Hallandin kuoleman jälkeisiä tapahtumia eikä muiden silmissä täytä surevan lesken kriteerejä. Poliisi kyselee Hallandin elämästä asioita, joita Bess ei itsekään tunnu tietävän. Missä ovat Hallandin kaikki henkilökohtaiset paperit, kännykkä ja kannettava tietokone? Kuka on tuo ovelle ilmestyvä, raskaana oleva nuori nainen, joka kertoo olevansa Hallandin siskon tytär? Mihin oveen käyvät nuo avaimet, jotka Hallandin henkilökohtaisesti tavaroista löytyvät? Eikö Bess sittenkään tuntenut Hallandia, edes kymmenen yhteisen vuoden jälkeen?

"Näen että vietätte kaksoiselämää. 
Se maksaa ylimääräistä."
Ennustajaeukko

Hallandin kuolema herättää Bessissä monenlaisia tunteita, mutta suru ei tunnu olevan niistä päällimmäisenä. Hän huomaa kaipaavansa entistä enemmän tytärtään, jonka elämässä hän ei ole vuosiin ollut enää osallisena. Hallandin aikanaan tavatessaan, Bess päätyi jättämään niin entisen miehensä kuin tuolloin 14-vuotiaan Abbyn. Ratkaisu, josta hän maksaa yhä kipeää hintaa, mutta ei silti ole menettänyt toivoa sen suhteen, että Abby vielä jonain päivänä palaisi hänen elämäänsä. Yhtäkkiä Bessin kodin oven takana tuntuukin olevan vähän väliä joku, mutta mitä kukin on aina vailla?

Hallandin murha ei ole dekkari, vaikka nimensä ja juonen lähtöasetelman perusteella sitä voisi olettaa. Se on ennemminkin kuvaus jäljelle jäävistä, jotka koittavat kaiken keskellä etsiä vastauksia elämän suuriinkin kysymyksiin. Juul ei tarjoile kuitenkaan missään määrin valmiita vastauksia, vaan jättää lukijan monesti tienristeykseen itse päättämään, mihin suuntaan matkaa jatkaa. Bessin sisäinen maailma ja omalaatuinen tapa käsitellä puolison kuolemaa jopa hämmentää paikoin. Vaikka keskiössä on merkittävänä tekijänä murha, ei olennaista ole sen selvittäminen, kuka sen teki, vaan sen maailman kohtaaminen, jossa murha saa jäljelle jäävien ihmisten polkuja kohtaamaan ja toisaalta jättää monia avoimia kysymyksiä ilmaan. Niin Bess kuin itse tarinan juoni ovat kuin liukas ankerias, joka viime tipassa karkaakin aina käsistä. Toisaalta, juuri se jättää sen tunteen, että on pakko saada tietää lisää.

Tunnistan Juulin tekstin ansiot, konstailematon kieli, melkein elokuvamainen tunnelma ja tarina, joka ei tarjoa vain yhtä ratkaisua. En tiedä, oliko minulla kirjasta kuitenkin vääränlaiset odotukset vai olinko nyt vain jotenkin väsynyt lukija, mutta en saanut tähän silti sellaista tarttumapintaa kuin olisin toivonut. Kirjasta riippuen, pidän usein lukujen alkuihin laitetuista kirja- ja elokuvasitaateista, mutta nyt tuntui, etten oikein saanut niitä yhdistettyä luvun sisältöön riittävästi. Paikoin ne toimivat, mutta paikoin taas jäin enemmän ihmetyksen valtaan. Hallandin murha on saanut Tanskassa maan merkittävimmän kirjallisuuspalkinnon. Ja kuten aikaisemmin tuossa kirjoitin, tunnistan kyllä ne kirjan ansiot, joiden takia se nousee huomionarvoiseksi gengressään, mutta jostain syystä minä en tästä kirjasta nyt kauheasti syttynyt. Ihan hyvä, taatusti erikoinen, mutta ihastuksen sijaan jätti minut ehkä kuitenkin enemmän hämmentyneeksi.

Kuin kuolon suutelema kiitää musta orhi
edessä reen
Jo riippuu jääpuikko pitkä, terävä,
reunalta parvekkeen
Emil Aarestrup: Kanefarten

Kurkatkaa myös, mitä Leena Lumi ja Kirsi ovat tuumanneet tästä!

2/5

perjantai 9. syyskuuta 2011

Anna-Leena Härkönen: Onnen tunti

Anna-Leena Härkönen: Onnen tunti
Kustantaja: Otava
Kansi: Kirsti Maula
Sivuja: 287

Oliko ääneni taas tekopirteä? Yritänkö liikaa? Ja toisaalta: mitä väliä? Jos hän näkeekin lävitseni, niin entä sitten? Hän näkee aikuisen, joka yrittää. Niitäkin on, jotka eivät yritä. En minäkään lapsena piitannut siitä, oliko joku aikuisen hymy tai kysymys epäaito vai ei. Pääasia että ne tapahtuivat.

Anna-Leena Härkönen pureutuu uusimmassa romaanissaan Onnen tunti täydellisen vanhemmuuden illuusioon ironisesti, mutta samalla hellästi ymmärtäen. Kuitenkin tärkeimmän sijan kirjassa saavat lapset, nuo elämässä satutetut, jotka piiloutuvat komeroihin, käyvät yöllä tarkistamassa, onko jääkaapissa ruokaa tai onko aikuinen yhä tallella. Ruoskan lailla se paikoin sivaltaa avaamaan silmät Suomessakin liian laajalti esiintyvään ilmiöön, lasten heitteillejättöön, kaltoinkohteluun sekä sijaisperheen haastavaan arkeen niin oman kodin seinien sisällä kuin sosiaalihuollon paperi- ja lainsäädöntöviidakossa.

En jaksa vastata. Todennäköinen on aina totta.
-Tuntuu, että teidän asenne on se että tuupataan nyt lapset johonkin hyväuskoiseen perheeseen ja jätetään kaikki pärjäämään joten kuten, sanon hiljaa. - Eikö me ansaita parempaa kohtelua? Onko meidän työ niin vähäpätöistä.

Ompelija -Tuula ja tatuointiyrittäjä- Harri elävät onnellista uusperheen arkea Tuulan kymmenvuotiaan Roope-pojan kera. Kun Tuula lukee lehdestä huostaanotetuista lapsista ja sijaisperheistä, ajatus hänen ja Harrin yhteisestä lapsesta alkaa itää. Ja koska Tuulan sisällä ei hänen menetettyään kohtunsa, voi itää enää mikään, sijaisvanhemmuudesta alkaa tulla Tuulalle melkein pakkomielle. Hän haluaa antaa kodin ja rakkautta jollekin niistä monista, liian monista lapsista, jotka ovat joutuneet omassa kotonaan kokemaan asioita, mistä ei kahvipöydissä puhuta. Mutta mikä on oikeaa rakkautta, mikä väärää?

Koska haluan Harrille ja minulle lapsen, joka on yhtä paljon kummankin. Koska haluan varmistaa, että pysymme yhdessä. Koska vanhuus tulee vääjäämättä kuin hirvi metsästä. Koska minä en tiedä.

Sijaisperhevalmennuksessa erityisesti Tuula joutuu palaamaan omaan lapsuuteensa muistoissaan. Elämä huikentelevaisen boheemin äidin rinnalla tarjosi kaikkea muuta kuin tasapainoisen lapsuuden. Kipeät muistot komerossa vietetyistä hetkistä satuttavat, mutta Tuula ymmärtää, että täydellisyys syntyykin ehkä epätäydellisyydestä. Vaikka hän ei itse ole täysin ehjä, kuka meistä sitten on? Riittääkö se, että haluaa rakastaa ehdoitta toisen lasta, antaa itsensä ja kotinsa jollekin, jolla sellaista ei ehkä koskaan sanan varsinaisessa merkityksessä ole ollut? Voiko olla riittävän hyvä sijaisäiti jos ei ole omalle biologiselle lapselleenkaan aina niin hyvä kuin haluaisi? Kuka määrittää hyvän vanhemmuuden rajat vai piirtääkö jokainen ne itse sisimpäänsä vahvalla tatuointimusteella värittäen? Härkönen tuo tekstissään ymmärrystä niin sijaislapsen vanhempia kuin sosiaalityöntekijöitäkin kohtaan, mutta myös kritiikkiä. Kerta toisensa jälkeen juomaan sortuva äiti herättää vihan tunteita, mutta toisella hetkellä kun näkeekin edessään vain elämän potkiman nuoren naisen eikä alkoholistin, on helppo ymmärtää ja tuntea empatiaa. Toisaalta sosiaalityöntekijän rooli on kaksijakoinen. Härkönen kritisoikin kirjassa sitä, että lapsia kyllä sijoitetaan uusiin perheisiin, mutta tuetaanko noita sijoitettua lapsia varsinkaan riittävästi? Entä kun sijoitettu lapsi tarvitsisi terapiaa, sosiaalityöntekijä voi vain levittää kätensä ja kertoa pitkistä jonoista.

Kun kovia kokoneet sisarukset Luke 8v. ja Venni 5v. saapuvat lopulta Tuulan perheen arkeen, tajuaa varsinaisen tulikokeen olevan vasta edessä päin. Ei riitä, että he ottavat osaksi elämänsä Vennin ja Luken, sillä heidän täytyy tulla myös toineen heidän moniongelmaisten vanhempien kanssa. Kuinka rakastaa lasta vahvaksi, kun side biologiseen vanhempaan on yhä kuin avoin haava? Voiko ketään rakastaa ehjäksi? Onni pilkahtelee jo lettukestien tiimellyksessä, mutta kun naulakossa roikkuu hirtetyt pehmoeläimet, tajuaa Tuula, että kyse on paljon isommista asioista. Riittääkö rakkaus, voiko kukaan koskaan täysin sulkea lapsuutensa komeron ovea niin, ettei itse istu enää siellä sisällä?

Siinä se nyt on. Kolmen vuoden odotuksen jälkeen uunituore Anna-Leenan romaani. Kun takakansiesittely sanoo..:

"Miltä tuntuu hoitaa
varastettuja lapsia?"

Rehellinen romaani epätäydellisen äidin varovaisesta rakkaudesta

...tiesin, että jälleen kerran sukelletaan aihepiiriin, joka ei jätä kylmäksi. Sijaisvanhemmuus, lapsuuden traumat ja se iän ikuinen täydellisen äitiyden myytti, ovat teemoiltaan iso kokonaisuus, jossa Härkösen lempeän ironinen ja selkeä taustatutkimus sijaisperhe-aiheeseen liittyen takaavat sen, että kolmen vuoden odotus on palkittu. Härkönen on aikaisemminkin, mm. Heikosti positiivinen -teoksessaan tuonut esille ns. epätäydellistä äitiyttä ja halunnut ravistella tuota raskaan viitan painoa, jonka moni äiti harteilleen ottaa. Onnen tunnissa mennään vielä syvemmälle ja pohditaan mm, voiko olla äiti sijaislapselle, jos ei aina jaksa sille omallekaan olla se Hyvä Äiti. Riittääkö se, että omine vajavaisuuksineen kuitenkin yrittää parhaansa ja asettaa lapsen edun etusijalle? Tarvitseeko vielä jaksaa suu hymyssä päivästä toiseen keksiä yhteistä tekemistä vai voiko joskus sanoa, että nyt ei jaksa?

Härkösen aikaisemmistakin kirjoista ja kolumneista tuttu elämänmakuinen verbaliikka pistää tirskumaan, jopa vakavienkin tilanteiden äärellä. Kun sijaislapsi aamupalalla kutsuu kauniilla äänellä sijaisäitiään huoraksi, tajuamatta että siinä on jotain outoa tai väärää, kurkkuun pulpahtaa kuitenkin kylmä nauru, samalla kun kyyneleet pyrkivät silmäkulmiin. Kirjan aihepiiri koskettaa minua monella tapaa, ja varmasti siksikin tuli jälleen kerran niin lähelle. Olen lukenut Härkösen koko tuotannon, Sotilaan tarinaa sekä Vääränlainen mies-lauluja, lukuunottamatta. Pidän valtavasti Anna-Leenan omasta äänestä joka kuultaa hänen tekstiensä läpi. Vaikka paikoin kipeidenkin asioiden ympärillä on ironiaa, melkein hirtehistä huumoria, hän osaa tarjoilla sen ilman, että itse aihetta kuitenkaan vähätellään. Rehellisen rosoinen kuvaus epätäydellisestä äitiydestä moneltakin kantilta on yhtä aikaa uskottava ja puhutteleva.

Tiedän, tiedän..yhtä ylistystähän tämä taas on, mutta antakaa anteeksi, tämä on ollut tähän mennessä tämän vuoden odotetuin kirjani ja olen kieltämättä hieman liikuttunut, kun saan todeta, että odotukseni on lunastettu. Kirjablogistaniassa on nyt pitkin syksyä kuhistu monestakin asiasta: kuka saa kirjoja mistäkin ja voiko olla puolueeton jos saa arvostelukappaleita. Tai miksi joidenkin blogeissa on aina vain kehuvia arvioita, ja vaikka kuinka moni koittaa puolustaa, että kauan lukeneena osaa ja ennen kaikkea jo haluaa valita luettavat kirjat mukavuusalueeltaan, niin sekään ei tunnu riittävän. Mutta hei, kyllä minä keksin tästä yhden ja sitäkin vakavamman kritiikin aiheen:

Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun tämä kirja loppui ihan liian pian!

5/5

torstai 8. syyskuuta 2011

Mustasukkainen

( Kuva lainattu: lähde)

Aina silloin tällöin blogikeskustelujen yhteydessä vilahtelee kommentteja siitä, kuinka olisi halunnut pitää jonkun itselle tärkeä kirjan, ihanan lukukokemuksen vain itsellään. Ja kun kirja kulovalkean tavoin leviää kirjablogistaniaan blogisavujen myötä, voi tuntea suorastaan mustasukkaisuutta kirjasta.

Luen itse nyt yhden vuosikausien suosikkini, Anna-Leena Härkösen uusinta, monen muunkin jo kovasti odottamaa Onnen tuntia. Anna-Leenan edellisestä romaanista on jo kolme vuotta, joten odotuksia uuden kirjan suhteen on ehtinyt kerryttää tahtomattaankin jo aika tavalla. Kyse ei kuitenkaan odotuksissa niinkään ole siitä, että odottaisi uuden kirjan olevan jotenkin vielä entisiäkin parempi vaan siitä, että on kaivannut kovasti yhden lempikirjailijansa tuotannon pariin. Ja nyt kun kirja on vihdoin käsissäni, haluan lukea kirjan nautiskellen ja mietin jo nyt, mitä voin kertoa kirjasta teille lukijoille. Ja silloin se iskee, pieni mustasukkaisuuden tunne, etten halua kertoa kenellekään vielä mitään, vaan haluaa vain itse pitää sen kaiken kirjallisen nautinnon itsellään.

Toisaalta, toisessa vaakakupissa painaa se hyvin merkittävä asia, jakamisen riemu. Kun reilu vuosi sitten luin viime vuoden TOP 10 listani kärkipaikkaa hallitsevan Pasi Ilmari Jääskeläisen Harjukaupungin salakäytävät, halusin kertoa siitä kaikille. Mutta "suhde" oli silloin sangen tuore. Nyt kun Harjukaupungin salakäytävät on elänyt elämäänsä mielessäni jo vuoden, huomaan senkin suhteen olevani hiukan omistushaluinen. Aika ristiriitaista vai mitä? Tämä sangen mielenkiintoinen ilmiö esiintyy ainakin minulla vain silloin tällöin, eikä siihen kuitenkaan ole niin selkeää kaavaa, kuin voisi ajatella.

Siispä haastankin teidät lukijat kertomaan, mikä kirja on saanut sinut tuntemaan pientä mustasukkaisuutta!

tiistai 6. syyskuuta 2011

Jacques Bonnet: Kirjaston henget

Jacques Bonnet: Kirjaston henget
Kustantaja: Tammi 2011
Alkuteos: Des bibliothèques pleines de fantômes 2008
Suomentanut: Jyrki Kiiskinen
Kansi: Markko Taina
Sivuja: 157

Moitteeton emäntä valvoo, että miesten ja naisten kirjoittamat teokset erotetaan säädyllisesti toisistaan ja asetetaan erillisiin hyllyköihin. Niiden läheisyyttä ei suvaita, paitsi avioliitossa.

Me kirjahamsterit tiedämme, että oman kotikirjaston, kirjahyllyjen luokittelu ja järjestely voi olla suorastaan taitolaji, joskus melkeinpä mahdoton tehtävä. Jacques Bonnetin hilpeässä, joskin hyvin vahvasti tietopohjaisessa Kirjaston hengissä, hän pureutuu tähänkin ongelmaan ja kertoo esimerkkinä eräästä lajitteluperiaaattesta yllä olevan 1860-lukulaisen mallin, joka vallitsi englantilaisissa kirjastoissakin.

Bonnet on toiminut niin kustantajana kuin kääntäjänä ja lisäksi kirjoittanut romaaneja sekä taidehistoriallisia monografioita. Hänen oma kotinsa on täynnä kirjoja, jopa kylpyhuoneen seinille hän on ripustellyt kirjahyllyjä. Vain yhden paikan kotonaan hän pitää kirjavapaana, nimittäin sängynpäätynsä yläpuolen. Edes kirjahamsteri ei halua niin kurjaa kohtaloa kuin säveltäjä Charles-Valentin Alkan 1888, kun kuoli sänkyynsä kirjahyllyn murskaamana. Bonnetin oman kymmeniätuhansia kirjoja sisältävän kotikirjaston hyllyiltä on saanut säilytyspaikkansa myös monen hänen ystäviensä kirjat. Intohimoisena lukijana useat hänen omat kirjansa ovat luettu useaankin kertaan, täynnä kynämerkintöjä eri lukukerroilta. Kaikkia kirjoja hän ei tietenkään ole lukenut, mutta Bonnet tietää, että jokainen niistä voi jokin päivä tulla tarpeeseen. Bonnet kuvaa ihmisten omia kirjastoja maanpäällisiksi paratiiseiksi ja kirjoja ihmisen sisäisen todellisuuden eläviksi labyrinteiksi.

Bonnetin esseet pureutuvat tiukasti kirjojen maailmaan pohtimalla niin kirjahulluuden eri muotoja, järjestelyn ja luokittelun ongelmaa, lukemisen käytäntöjä ja kirjojen alkuperää, todellisten ja fiktiivisten henkilöiden olemusta sekä kirjahyllyn aaveitakin. Bonnetin vahva kirjahistoriallinen tietämys yhdistettynä omaan aitoon rakkauteen kirjojen maailmaan, tekee tästä pienestä, vain 157-sivuisesta kirjasta sisällöllisesti tuhdin lukupaketin. Erityisesti se pohtii ja selittää sitä lukutoukille ominaista kirjojen omistamisen ja haalimisen voimakasta pakkoa. Kirjan lukeminen on kuin pieni synninpäästö kaikille lukutoukille, jotka haalimme kirjoja  kotiemme täytteeksi ja toisaalta kuitenkin näytämme usein unohtavamme hyvätkin kirjat pian lukemisen jälkeen.

Tutut niteet kasaantuvat pinoiksi pinojen jälkeen (...) kysyn itseltäni - kuten teen joka kerta - miksi minä säilytän niin paljon kirjoja, joista tiedän, etten lue niitä enää ikinä. Ja vastaan itselleni, että joka kerta hankkiutuessani eroon kirjasta huomaan muutamia päiviä myöhemmin, että minä etsin täsmälleen sitä kirjaa. Sanon itselleni, ettei ole olemassa yhtäkään kirjaa (tai vain harvoja, hyvin harvoja) josta en ole löytänyt mitään minua kiinnostavaa. ( Alberto Manguel, History of Reading)

Hän muistuttaa myös unohduksesta, johon suuri osa lukukokemuksistamme vajoaa: " Ensinnäkin on vaikea olla varma, onko jonkin kirjan lukenut vai ei, siinä määrin lukeminen on luonteeltaan haihtuvaa." Jopa silloin kun kirja on todella luettua, vieläpä tarpeeksi hyvin, niin että se on saanut mielessä erityisen paikan, toisinaan jäljelle jää vain muisto tunteesta, jonka koki lukiessaan, eikä mitään täsmällistä mielikuvaa kirjan sisällöstä ( vuosien kuluttua sitä saattaa antaa lahjaksi kirjan, koska muistaa pitäneensä siitä kovasti, mutta onkin kyvytön puhumaan lahjan saajan kanssa kirjasta, koska sen yksityiskohdat ovat täydellisesti pyyhkiytyneet pois).


Kirjaston henget on intensiivinen matka niin Bonnetin omiin lukumuistoihin ja tottumuksiin kuin yleismaailmallisesti aina antiikin klassikoiden kautta moderneihin klassikoihin. Teksti vilisee varsinkin ranskalaista esimerkistöä ja lainauksia liittyen kirjailijoihin, kirjoihin ja lukutottumuksiin. Tämä on ainakin minunlaiselle lukijalle vähän kaksipiippuinen piirre kirjassa. Toisaalta pidän kovasti siitä, että tämän tyylisissä teoksissa on sitä todellista "kaikupohjaa" muuhunkin kuin omiin lukukokemuksiin - ja tottumuksiin. Se tuo tietyllä tapaa tietokirjamaista piirrettä kirjaan, ilman että kirja kuitenkaan on tietokirja. Sangen ranskalaispainotteinen esimerkistö kuitenkin aiheutti minulla sen, että aloin lukea välillä noita tekstipätkiä ehkä vähän ylimalkaisesti. Annan tämän lukijana kuitenkin anteeksi, sillä Bonnetin rakkaus ja intohimo kirjoihin, lukemiseen välittyy niin hienosti kirjan myötä ja tekee siitä siksikin kirjahamsterin hauskan tieto- ja synninpäästöpaketin, jonka jälkeen voi taas, ainakin tovin, hyvällä omalla tunnolla hankkia lisää kirjoja, sillä..

Yksi pitää hevosista, toinen villipedoista:
minut on jo lapsena vallannut ihmeellinen halu
ostaa, omistaa kirjoja.
-Keisari Julianus-

PS: Lue myös Leena Lumin arvostelu tästä!

4/5

sunnuntai 4. syyskuuta 2011

Annamari Marttinen: Ero

Annamari Marttinen: Ero
Kustantaja: Tammi 2011
Kannen suunnittelu: Laura Noponen
Sivuja: 318

Kun toinen voisikin joskus ymmärtää pelkästä yhdestä lauseesta, ymmärtää koko tunteen, kaiken mitä toinen tarkoittaa ja ei tarkoita, mitä yrittää tarkoittaa ja sanoa.

Neljääkymppiä lähestyvät, 19 vuotta naimisissa olleet Ellen ja Kimmo eivät ole ymmärtäneet toisiaan enää vuosiin. Vielä vähemmän Ellen ymmärtää itseään, miksei ole aikaisemmin lähtenyt liitosta, joka tuntuu jälkikäteen ajateltuna tuhoontuomitulta heti ensi hetkistä saakka. Lapset, kolme ihanaa lasta, ovat he sentään jotain hyvää saaneet aikaan yhdessä, kuitenkin.

Ero oli ensin sana, jota he puolin ja toisin heittelivät riitojen tuoksinnassa. Sana, joka alkoi elää varsinkin Ellenin mielessä. Kaikkihan on niin hyvin, ainakin muiden mielestä. Hienon sinisen omakotialon ympärille kietouva idylli piti sisällään kuitenkin jotain muuta, särön. Mutta milloin tuo särö oli tullut heidän liittoonsa, saanut heidät irtaantumaan toisistaan niin, että he olivat yksinäisempiä yhdessä kuin erikseen. Sen Ellen kuitenkin tiesi, että korjattua sitä säröä ei enää saanut. Se oli kuin särö kristallilasissa. Jos kristallilasiin tulee särö, sitä ei enää saa ehjäksi. Ja kun Kimmo vihdoin pakkaa tavaransa, talo laitetaan myyntiin ja avioeropaperit allekirjoitetaan, on Ellenin varsinkin jätettävä tuo muiden kadehtima idylli taakseen. Tilalle astuu katkeruus, viha, syyllisyys ja varsinkin huoli lasten pärjäämisestä. Sininen omakotitalo vaihtuu vuokra-asuntoon. Ennen kaikkea Ellenin arki on täynnä yhtäkkiä sarja ensimmäisiä kertoja. Matkoja lasten kanssa ilman Kimmoa, nurmikon leikkaamista, kaasugrillin sytyttämistä. Mutta ei Ella kaipaa takaisin tuohon kulissielämään, eikä oikeastaan enää Kimmonkaan luokse, mutta hän kaipaa vastauksia sekä janoaa tunnetta, joka saisi hänet taas elämään. Taustalla alati vaaniva syyllisyys kuitenkin raastaa, tekee kipeää.

Pelko. Yksinäisyys. Syyllisyys. Viha. Rohkeus. Rakkaus. Halu. Vapaus. Nämä tunteet jaksottavat kirjan kahdeksaan osaan. Suuria tunteita kaikki, ja ne Ellen joutuu käymään läpi. Eroryhmässä moni tunne konkretisoituu ja Ellen tekee isoja oivalluksia itsestään ja eletystä elämästä Kimmon kanssa. Miksi Kimmo alkoi jo kauan sitten etääntyä hänestä? Miksi hän eli niin kauan elämää, jollaista hänen odotettiin elävän? Miksi hän lopulta oli se, joka päätti rikkoa perheen? Miksi joidenkin läheisten on niin vaikea sulattaa heidän eroaan? Onko rakkautta enää jäljellä hänelle?

Oliko kaikki ollut suurta huijausta, koko elämä? Ja kaikkien muidenkin elämä? Koko maa ja maailma täynnä omakotitaloja ja kerrostaloja ja rivitaloja joiden valaistujen ikkunoiden takana asui perheitä ja pareja. Kuinka monessä niistä oltiin onnellisia, kuinka monessa rakastettiin? Niin että kumpikin rakasti yhtä paljon, ei vain toinen?

Marttisen Ero on erään avioliiton läpileikkaus, alku ja loppu. Se on erään eron anatomia, toisen osapuolen viiltävä tulkinta siitä, kun kaikki se, mitä on luullut haluavansa, ei ole sitä ensinkään. Marttisella on ilmiömäinen kyky tulkita naisen tuntoja erilaisissa elämänvaiheissa, tilanteissa. Olen lukenut kaikki hänen aikaisemmat kirjansa, eikä tämä kirjakaan tee tuossa asiassa poikkeusta. Se tunkee väkisin oman suojapanssarin alle ja saa tarkastelemaan omaakin elämää, naiseutta, ihmisyyttä. Niin tarkkanäköisesti hän, melkeinpä ironisen lempeästi, tuo esille varsinkin naisen rooleja arjessa. Marttinen on itse kertonut eronneensa parikymmenvuotisesta liitostaan ja se kuultaa kirjasta vahvasti, tuo siihen käsinkosketeltavan realismin tunnun. Ellenin laidasta laitaan heiluvat tunteet ovat uskottavia, tunnistettavia. Siinä missä Ellen tulee lähelle lukijaa, jäävät muut kirjan henkilöt suhteellisen etäisiksi. Olisin ehkä kaivannut jopa hieman Kimmon ääntä kirjaan, miksi hän alkoi aikanaan etääntyä Ellenistä jne. Lasten näkökulmaa en kaivannut lisää, sillä  olen itse ns. avioeroperheen lapsi, jopa kahdesti. Siten pystyn voimakkaasti samaistumaan tiettyihin asioihin tai tilanteisiin kirjassa ilman suurempaa selittelyä tai kuvailua. Siitä huolimatta en kuitenkaan tunnetasolla niin voimakkaasti uppoutunut tähän kuin tein esimerkiksi Marttisen Mistä kevät alkaa sekä Veljeni vartija -teosten kohdalla. Ero on kuitenkin valtavan hyvin kirjoitettu ja aihepiiriltään erityisen tärkeä. Suomessakin avioero koskettaa liian monia miehiä, naisia, lapsia. Eron myötä Marttinen antaa äänen yhdelle eron osapuolelle, ja tekee sen perusteellisesti. Vaikka itsellä ei olisi minkäänlaista kokemusta erosta, kirja antaa niin paljon syvempiä merkityksiä onnellisuuteen ja elämään liittyen. Annamari Marttinen on noussut kiistatta kotimaisten lempikirjailijoideni joukkoon.

Uskaltaminen tarkoittaa,
että kadottaa hetkeksi varman pohjan.
Uskaltamatta jättäminen tarkoittaa,
että kadottaa itsensä. 
-Soren Kierkegaard-

Erosta on kirjoitettu myös Leena Lumin blogissa sekä Kirsin Kirjanurkassa!

3/5

torstai 1. syyskuuta 2011

Diane Chamberlain: Saran totuus

Diane Chamberlain: Saran totuus
Kustantaja: Wsoy 2011
Alkuteos: Secrets She Left Behind 2009
Suomentanut: Terhi Kuusisto
Kansi: Seilo Ristimäki/Iloinen liftari/Plugi
Sivuja: 412

Näytin ihan samalta kuin muutkin, mutta kaikki varmasti tunsivat tarinani. Että olin pannut sytykkeitä kirkon ympärille, jotta palomiespoikaystäväni pääsisi näyttämään. Kun kuulin, että kirkossa olisi nuoria, olin perääntynyt, mutta Keith Weston oli sytyttänyt tulitikun ja viskannut sen maahan kaatamaani polttoaineeseen, josta ei tiennyt mitään. Ihmisiä kuoli ja paloi pahasti ja heidän elämänsä meni pilalle. Kaikki tunsivat tarinani, ja vaikka jotkut olivat murhanneet, ehkä iskeneet puukon parhaan ystävänsä sydämeen, tai myyneet huumeita yläkoululaisille tai ryöstäneet kaupan tai jotain sinnepäin, he pitivät yhtä ja hyljeksivät minua.

Diane Chamberlainin Saran totuus, jo kymmenes häneltä suomennettu teos, kietoo taidokkaasti kahden eri perheen menneitä ja tulevaa yhteen. Kahdeksantoistavuotiaan Maggien aiheuttama tulipalo, jossa menehtyi ihmisiä sekä monen muun joukossa myös hänen velipuolensa Keith loukkaantui hengenvaarallisesti, on vain jäävuoren huippu noiden perheiden tragedioille, joiden siemen kylvettiin jo eräänä kauniina aurinkoisena aamuna 1988, kun eräs nuori nainen asteli kappeliin, josta kaikki alkoi. Nyt parikymmentä vuotta myöhemmin tuo sama nainen, Sara, on lähtenyt kauppaan, palaamatta koskaan takaisin. Tulipalossa pahoin arpeutunut Keith, Saran poika, on varma, ettei äiti olisi jättänyt häntä, mutta miksei kukaan tiedä hänestä mitään, mihin hän on voinut kadota?

Maggie vapautuu vankilasta, eikä paluu tuttuun yhteisöön ole helppoa. Vihainen Keith ei ole ainoa, jonka kohtaamista Maggie pelkää, sillä moni kaupunkilainen osoittaa avoimesti vihansa ja halveksuntansa. Media parkkeeraa autonsa heidän kotitalon eteen ja haluaa saada skandaalin käryisiä juttuja tuhopolttajasta, murhaajasta. Suurin tuomitsija on kuitenkin Maggie itse. Hän tietää, että 12 kuukauden sijaan olisi ansainnut 12 vuotta. Oman leimansa vankilatuomion jälkeiseen elämään tuo Maggien perheen jo ennalta hauras tausta: FAS-syndroomasta kärsivä pikkuveli  Andy, omia sisäisiä arpiaan kantava äiti Laurel, sekä isän kuoleman jälkeen perheen arkeen mukaan astunut Marcus-setä. Erityisesti Laurel tuntee vastuuta Keithistä ja tarjoutuu jopa ottamaan Keithin heille asumaan kunnes Saran kohtalo selviää. Vihainen Keith ei kuitenkaan ole valmis kohtaamaan Maggieta, ei vielä. Maggien ja Keithin perheiden kohtalot ovat kuitenkin kietoutuneet yhteen niin monin tavoin, joita he eivät vielä edes tiedä.

Ehkä kaikki olisi järjestynyt, jos en olisi jalallani astunut kappeliin. Olisin oppinut tyytymään siihen, mitä minulla oli. Kun nousin penkistä, tiesin, että oli jo liian myöhäistä. Kaiken tulevan siemen oli jo kylvetty. Vahinko oli jo tapahtunut.

Diane Chamberlainin kirjat edustavat kustantajan sivujen mukaan romanttisen kirjallisuuden kärkikastia. Olen itse hieman allerginen pelkästään romanttiselle kirjallisuudelle ( vrt. harlekiini-kirjallisuus, romanttiset lääkäriromaanit yms.), vaikka muutoin ripaus romantiikkaa ei ole koskaan pahitteeksi elämässä, päin vastoin! Kirjoissa haluan kuitenkin sen sisällön rakentuvan enemmän muista teemoista, kuin pelkästä romantiikasta. Olen lukenut useita vuosia sitten pari Chamberlainin käännöstä ja pidin silloin niistä aika kovastikin, enkä muista kokeneeni niitä missään määrin romanttisena hömppänä tms. Sosiaalityöntekijän taustan omaavalla Chamberlainilla on kyky luoda moniulotteisia ihmissuhdetarinoita. Varsinkin Saran totuudessa on teemoja, mitkä eivät ole missään määrin kevyitä: syyllisyys, anteeksianto, häpeä, viha, vaietut totuudet ja ihmisten väärät teot. Saran totuudessa Chamberlain antaa kertoja-äänen niin Saralle, Keithille, Maggielle kuin Andyllekin ja tekee sen onnistuneesti. Esimerkiksi vihaisen Keithin "ääni" on aivan erilainen kuin FAS-syndroomaa sairastavan Andyn. Romanttisen kirjallisuuden sijaan itse luokittelisin varsinkin Saran totuuden hyväksi lukuromaaniksi, jossa on monenlaisia elementtejä mukaan lukien jopa aavistus psykologista jännitystä erään juonenkäänteen myötä. Chamberlainen luomat henkilöt ovat jotenkin samalla aikaa niin puutteellisia väärine tekoineen ja valintoineen, mutta kuitenkin niin ymmärrettäviä ja helposti lähestyttäviä.

Hieman jännitin, onko Chamberlainin kirjoissa sitä jotain tenhoa, mikä saa kääntämään nopeasti sivun toisensa jälkeen, mutta turhaan. Saran totuus tempaisi mukaan alkumetreiltään ja luin kirjaa suorastaan ahmimalla. Kirja ei ehkä hätyyttele sijaa vuoden 2011 TOP 10 -listassani, mutta on ehdottomasti sellainen lukuromaani, jollaisia haluan jatkossakin lukea, varsinkin ns. rankempien kirjojen välissä. Vaikka kirjan sisältämät teemat ovat raskaitakin, Chamberlainin ote on jotenkin lempeä ja myötätuntoinen. Elämänmakuista lukunautintoa!

3/5

Arpaonni suosi tällä kertaa..


.....ensimmäisenä nimimerkkiä Nino, joka kommentoi arvontapostaukseen näin:
" En yhtään ihmettele, että blogiasi seuraa niin moni! ;) Kahdella arvalla mukana! "

Ja toinen palkinto menee nimimerkille Villasukka kirjahyllyssä, joka puolestaan kommentoi näin:
" Oikein paljon onnea, 150 lukijaa on hurja määrä! Sinulla on ihana blogi, sen takiahan me täällä viihdymme ;) Osallistun arvontaan yhdellä arvalla. "

Hurjan paljon onnea Nino ja Villasukka kirjahyllyssä! Nino saa valita ensimmäisenä kirjalistasta, täältä, kaksi kirjaa ja sen jälkeen Villasukka kirjahyllyssä omansa kaksi. Laitatteko molemmat yhteystietonne tulemaan osoitteeseen: jarjellajatunteella_AT_gmail.com ,kiitos!

Lämmin kiitos kaikille arvontaan osallistuneille!