torstai 31. joulukuuta 2015

Kari Hotakainen: Kantaja

Kari Hotakainen: Kantaja
Kirjakauppaliitto 2015
Sivuja: 140

Tuntui, että jäin yksin Veikon viimeistä taivalta miettimään. Niin kuin jäinkin. Ketä kiinnosti hutiin eläneen puliukon viimeinen matka?

Minua.
Syistä, joita en tiennyt.
Syistä, joita mietin koko illan.

Filosofian maisteri, Timo Kallio on päätynyt seurakunnalle puistotyöntekijäksi oman alan työllisyystilanteen ollessa heikko. Akateemisesta taustastaan huolimatta Timo pitää itseään käytännön miehenä. Hautausmaan hoidosta huolehtiessaan Timo kuitenkin törmää yllättävään ilmiöön; ihmisiin jotka haudataan ilman yhtään läheistä, ilman aitoja muistopuheita. Vähän kuin vahingossa hän päätyykin välillä kantamaan näitä vainajapoloja hautaan. Timo ei saa rauhaa ajatuksiltaan ja yhä useammin yksinäisen vainajan kohtalo jää vaivaamaan häntä. Pohdiskelevana miehenä hän päätyy pitämään keksimiään muistopuheita vainajille haudan äärelle. Hän kuvittelee vainajille elämän, josta ammentaa sanat viimeiseen puheeseen. Samaan aikaan Timon mieltä äityy häiritsemään nuoruunihastus Hannele.

Naisen nimi oli Hannele.
Hän kuiskasi: nouse ylös kuoleman laaksosta.
Piiskaan sinusta surun pois.
Annan elämän satuttaa.

Kari Hotakaisen Kantaja sai kunnian olla tämän vuoden Kirjan ja Ruusun päivän teos. Tuttuun tapaan minäkin ostin kirjatuotteita 15 eurolla ja sain Kantajan kylkiäiskirjana mukaan. Olen lukenut aikanaan Hotakaisen Juoksuhaudantien, josta pidin todella paljon. Kantaja on ikäänkuin pienoisromaani ja mainio sellainen. Tragikoomiseen kääreeseen puettu vakavahko tarina, joka saa varsinkin vielä lukemisen jälkeen pohtimaan ihmisen osaa tässä maailmassa, kiertokulussa. Se saa pohtimaan yksinäisyyttä, elämää ja kuolemaa. Pidän Hotakaisen tavasta kirjoittaa yhtä aikaa kepeästi mutta koskettaen. Kantajassa on myös hirtehistä huumoria, joka viihdyttää, naurattaa. Nokkelaa, satiirista, puhuttelevaa. Sitä kaikkea Kantaja on ja paljon enemmänkin. Täytyy vissiin korjata tämä erhe, etten ole lukenut Hotakaiselta muuta kuin Juoksuhaudantien ja tämän.

Hei vuosikin vaihtuu kohta! Juhlikaa turvallisesti ja kaikille oikein hyvää alkavaa vuotta! Blogissani pian vuodenvaihteen jälkeen tulossa Renée Knightin Kenenkään ei pitänyt tietää sekä Ida Simonsin Tyhmä neitsyt! Nyt luvun alla vihdoin Hugh Howeyn Siilo-saagan päätösosa Kohtalo. Hyvältä vaikuttaa!

lauantai 26. joulukuuta 2015

Anja Snellman: Antautuminen

Anja Snellman: Antautuminen
Kustantaja: Wsoy 2015
Sivuja: 325

Teissä, teissäkin voi olla tämä kirous ja siunaus.
Jos niin on, tämä kirja on lahja teille, kutsu niille seuduille joita ei aiemmin ole piirretty näkyviin, niille joiden kaipuu teissäkin ehkä asuu, halusitte tai ette.

Pikku-Anu oli pienestä pitäen ollut..erilainen. " Ihmispelko" luki neuvolan papereissa. Onpa eri... paukkaus tuo teidän tyttö, sanottiin.

IkkunatyttöSäädytönMahdotonMoralistiPelkuriHöhelö.

Ovikellon soitto, hissin äänet, luokassa viittaaminen, väkijoukot, avarat tilat. Paljon asioita, jotka herättivät Anussa ahdistusta, väsymystä, pelkoa. Jos hän olisi saanut päättää, olisi hän voinut istua ikkunalla vain tarkkailemassa toisia. Omassa rauhassa. Onneksi Anulla oli Humhum, Legosaari, Silkkipaperilintu ja Musta nalle. Paikkoja ja asioita, jotka rauhoittivat, kuljettivat omaan tilaan, turvaan. Anun varttuessa hän saa yhä konkreettisemmin huomata olevansa monin tavoin erilainen kuin muut hänen ympärillään. Ihmissuhteet venyvät suuntaan ja toiseen Anun etsiessä omaa olemistaan. Esikoiskirjansa myötä Anu päätyy väkisin julkisuuden ja median hampaisiin, alttiiksi julkeallekin arvostelulle, suurennuslasin alle. Toisaalta huomio huumannuttaa, toisaalta uuvuttaa välillä niin voimakkaasti, että on pakko erakoitua toviksi, koittaa reviiriaika. Lasinen lapsuus, vanhempien ongelmat ja siskon sairaus tuntuivat aikuisiällä jotenkin luontevilta syiltä määrittää sitä, miksi Anu oli sellainen kuin oli. Mutta sitten lopulta, Anun jo läpikäyneenä monenlaiset elämän kehitys-ja kriisikaudet, hän oivaltaa jotain niin perustavanlaatuista, ettei mikään näyttäydy enää samalla tavalla kuin ennen.

Koskaan ei ole liian myöhäistä ymmärtää,
että lapsuuden huoneissa asui
virtahevon lisäksi myös kolibri,
kentauri ja kaskelotti.

Anja Snellmannin tuotantoa on leimannut usein vahvasti omaelämäkerrallisuus ja Antautuminen ei tästä varmastikaan poikkea. Omaelämäkerrallisiin kirjoihin liittynee usein enemmän tai vähemmän se uhka, että lukija kiusaantuu tai jopa ärsyyntyy. Hyväkin tarina saatetaan leimata itseterapiaksi, tilitykseksi, yhtälöksi jossa lukija lopulta kokee olevansa ulkopuolinen, tirkistelijä. Antautumisen vahvasta omaelämäkerrallisuudesta huolimatta se ei kuitenkaan sorru tähän kuoppaan. Missään vaiheessa se ei kiusaannuta tai etäännytä. Paikoin aika lyyrinenkin proosa vie mukanaan luontevasti. Kolme viimeistä lukua ovat toki hyvin henkilökohtaiselta tuntuvat, ovathan ne osoitettu suoraan vanhemmille ja perheelle. Kuitenkin, jollain tapaa koko kirjan kaari kilpistyy niihin sellaisella tavalla, ettei se jätä lukijaakaan kylmäksi, vaan päinvastoin. Lukijakin antautuu.

Antautuminen on omistettu (meille) erityisherkille. Mielenkiintoista olisi kuulla, miten kirja avautuu ei erityisherkälle, koska itse luin kirjan omien erityisherkän ihmisen linssien läpi. Luin sen rakkaudella. Tunnistin niin monia asioita Anun ajatuksista ja kokemuksista itselle tutuiksi, usein tismalleen. Antautuminen on suuri romaani erityisherkkyydestä. Minulle siitä muodostui yksi niistä sielun kirjoista, joita tulee kantamaan iäti sisimmässään ja joihin tulee palaamaan vielä uudelleenkin. Antautuminen liikuttaa sisäisiä mannerlaattoja, järisyttää ja kuitenkin samaan aikaan lohduttaa. Miten joku voikin kirjoittaa niin, kuin moni ote olisi suoraan omasta elämästä?

Surumielisyydessäni on kasvanut kaiken aikaa ilo ja keveys.
Yksinäisyyteni on alkanut helistä ja soida kuin karuselli.

Kiitos Anja.

Pieni hauska yksityiskohta, erityinen. Katsoessani ensimmäistä kertaa kirjan kansikuvaa, hätkähdin, miten minun lapsuudenkuva on kannessa? Eihän se tietenkään ollut, mutta kovin on samanlaiset kasvot pikku-Susalla kuin pikku-Anjalla.

keskiviikko 23. joulukuuta 2015

Joulua jokaiseen tupaan


Töissä on vuoden hektisin ja tärkein sesonki meneillään. On aika mainiota, miten moneen joululahjakirjaan voikaan vaikuttaa omilla suositteluillaan ja lukuvinkeillään! Hienointa on kuitenkin nähdä, että kirja on edelleenkin kovin haluttu ja arvostettukin joululahja. Vielä huomenna autan ihmisiä valitsemaan joulukirjoja niin itselle kuin lahjaksi ja sitten meidänkin huushollissa rauhoitutaan muutamiksi päiviksi joulunviettoon. Toivon, että ehdin lukea vaikka parikin kirjaa vapaiden aikana. On nimittäin niin kiinnostavia ehdokkaita lukupinossa tälläkin hetkellä. Rehellisiä jos ollaan, kirjahyllyissäni lienee parisen sataa lukematonta kirjaa odottamassa omaa vuoroaan, mutta sen lisäksi minulla on esimerkiksi pöydällä, sängyn vierellä ja milloin missäkin sellaisia pieniä muutaman kirjan pinoja odottamassa ns. ensiksi vuoroaan. Ihana joulutraditio on kasata ihan oma reilu pino kirjoista joihin haluaisi ensimmäiseksi tarttua joulun pyhiä varten. Sitten rauhassa katselen pinoa, selailen kirjoja vähän sieltä täältä ja kuulostelen, minkä kirjan pinosta sitten lopulta aloitan lukemaan ensimmäisenä. Saatanpa sitten vaihtaa välillä toiseenkin pinon kirjaan. Tänä jouluna olen kasannut seuraavanlaisen pinon joulupinokseni:

- Andres Neuman: Vuosisadan matkustaja Tammi
- Laura Lindstedt: Oneiron Teos
- Anja Snellman : Antautuminen ( tämä on muuten juuri tänään itse ostamani joululahjakirjani ;) ) Wsoy
- Ida Simons: Tyhmä neitsyt Gummerus
- Agatha Christie: Seitsemän kellon salaisuus Wsoy
- Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki Teos


Kunhan joulut tässä vietellään, aion vinkata teille ihan huikean ihanasta ja inspiroivasta keittokirjasta, nimittäin Virpi Mikkosen Kiitos hyvää Pikaruokaa:sta( Otava)! Lasten kanssa luetaan varmaan vielä muutaman kerran uudestaan uusin Tatu ja Patu, eli Tatun ja Patun ihmeellinen joulu (Otava). On muuten meidän kaikkien mielestä ihan parhain Tatu ja Patu tähän mennessä. Mutta ennen kuin valikoin joulupinostani ensimmäisen kirjan, ajattelin lukea loppuun juuri kirjakauppoihin tulleen Renée Knightin Kenenkään ei pitänyt tietää- dekkarin ( Otava).

Toivotan teille jokaisella oikein hyvää ja kirjaisaa joulua! Toivottavasti jokaisella on edes pieni hetki aikaa uppoutua jonkun itselle tärkeä ja kivan kirjan pariin. Olisi muuten kiva kuulla, mitä kirjaa juuri Sinä aiot nyt jouluna lukea!

Hyvää joulua!


maanantai 21. joulukuuta 2015

Stephen King: Tervetuloa Joylandiin

Stephen King: Tervetuloa Joylandiin
Kustantaja: Tammi 2015
Alkuteos: Joyland 2013
Suomentanut: Kristiina Vaara
Sivuja: 288

" Tämä maailma on pahasti rikki, täynnä sotia ja julmuutta ja järjetöntä tragediaa. Jokainen ihminen tässä maailmassa saa osansa onnettomuutta ja unettomia öitä. Ne teistä jotka eivät sitä jo tiedä, tulevat sen tietämään. Näiden surullisten mutta kiistämättömien ihmiseloa koskevien tosiasioiden valossa teille on tänä kesänä annettu korvaamaton lahja: te olette täällä myymässä hauskaa."

Sydänsuruissa riutuva yliopisto-opiskelija Devin Jones pestautuu kesäksi töihin Joylandin tivoliin. Joylandin väen puheissa kulkee edelleen muutaman vuoden takainen karmea tragedia; kummitusjunasta löytyi murhattuna nuori nainen, Linda Gray. Huhut velloivat Joylandissa vahvana edelleen, sillä väitettiin, että Lindan haamu näyttäytyi joillekin kummitusjunassa. Murhaajan henkilöllisyys oli yhä ratkaisematta. Yrittikö Lindan haamu siis kertoa jotain, joka auttaisi murhaajan jäljille? Vai oliko kaikki vain vilkkaan mielikuvituksen tuotosta?

Devin pääsee nopeasti mukaan Joylandin porukoihin ja menestyy pestissään hienosti. Kävelymatkoillaan töihin ja takaisin majapaikastaan, Devonin huomio kiinnittyy pyörätuolissa istuvaan poikaan Mikeen sekä hänen äitiinsä Annieen. Ensin sangen kurjissa olosuhteissa alkanut kesä muuttuukin niin Joylandin ja sen ihmisten, sekä Miken ja Annien myötä kesäksi, jota Devin ei varmasti tule unohtamaan koskaan. Kesä 1973 Joylandissa tulee olemaan monin tavoin unohtumaton, monelle heistä.

Kyllä. Me tiesimme. Viimeinen hyvä päivä tulee aina, ja kun näkee pimeyden hiipivän kohti, pitää kiinni siitä mikä oli kirkasta ja hyvää. Pitää kiinni kalliista elämästä.

Stephen Kingin
, tuon nykypäivän kauhukirjallisuuden aika kiistattoman kuninkaan teos Tervetuloa Joylandiin sai minut hykertelemään lukiessa: minulla on vielä valtavan iso määrä Kingejä lukematta. King on siitä(kin) merkillinen kirjailija, että hän kirjoittaa toisaalta kauhutarinoita välillä hyvinkin yliluonnollisin maustein, mutta myös arkisempaa, suorastaan lempeääkin tarinaa. Kingin kirjoja lukiessa on aina toisaalta yhtä aikaa turvallinen mutta myös odottava olo. Sitä tietää olevansa hyvissä käsissä ja silti usein saavansa vielä jotain extraakin. Tervetuloa Joylandiin edustaa vähän harvinaisempaa Kingiä juuri siksi, että siinä ei ole kuin ripaus kauhukirjallisuuden perinteisiä elementtejä. Vaikka osana tarinaa on Linda Grayn kohtalo, keskiöön nousee kuitenkin erityisesti Devin Jones. Hänen suhteistaan muihin ihmisiin heijastuu kuva vielä omaa paikkaansa etsivästä nuoresta miehestä. Tervetuloa Joylandiin on siis tavallaan myös kasvukertomus. Samaan aikaan tuo 70-luvun tivolimiljöö luo ihanan nostalgista tunnelmaa pitkin kirjaa. Tivoleihin ja sirkuksiin liittyvät tarinat kiehtovat minua jostain syystä todella paljon. Tivolimaailma on niin omintakeinen ja King käyttääkin paljon kirjassa tivolimaailmaan sijoittuvia sanoja, puhetta. Tervetuloa Joylandiin on kiehtova hyppäys 70-luvun tivolimaailmaan ja samalla aikaa nuoren miehen pirskahtelevaan sielunmaisemaan. Mutta kuka tappoi Linda Grayn? Vieläkö Lindan haamu näyttäytyy kummitusjunan uumenissa ja kenelle?

Joylandissa ovat vierailleet myös mm. Katja sekä Krista!

sunnuntai 13. joulukuuta 2015

Sisko Koskiniemi: Kääntöpuolella lapsuus

Sisko Koskiniemi: Kääntöpuolella lapsuus
Kustantaja: Myllylahti 2015
Sivuja: 239

Kaija katsoi Malista silmiin. - Joskus minä vihaan ihmisiä. Asiakkaita. Joskus minä säälin niitä. Joskus jopa suren niiden takia. Mutta enää vuosiin en ole öisin valvonut ja niitä ajatellut. Ne vain siirtää mielestään pois, jollakin lailla ne lakkaavat olemasta. On vissiin epäinhimillistä sanoa, mutta välittämisellä, rakkaudella ja muulla hölynpölyllä ei tätä työtä tehdä. Tunteet on siirrettävä syrjään, käytettävä niitä vain omien ihmisten kanssa. Työ pitää hoitaa ilman tunteilua. Jos minä alkaisin olla herkkä ja tunteellinen, luuletko että pystyisin yhtäkään lasta kotoaan pois sijoittamaan? En ainuttakaan.

Sosiaalityöntekijä Kaija työskentelee poliisilaitoksella ja joutuu kohtaamaan työssään usein hyvinkin rankkoja tilanteita. Ei riitä, että joutuu ottamaan lapsia pois kotoaan kun usein yllä häälyy väkivallankin uhka, ihmisiä epätoivon viimeisellä rajalla. Henkilökohtaisessa elämässään Kaija on yksin kasvattanut Ville-poikansa ja jakaa yhä kodin hänen sekä Kaivuri-koiran kanssa. Kaija oma arki on rauhallista, vähäeleistäkin, eikä hän kaipaa suuria. Riittää kun on välit kunnossa Villeen ja Kaivurin kanssa saa lenkkeillä. Raskaan työn vastapainona peilaantuu elämän hyvää tekevä yksinkertaisuus. Poliisit pohtivat Kaija tietynlaista viileyttä työtehtävissä, mutta Kaijan on täytynyt vuosin varrella rakentaa vahva työminä, että hän itse jaksaa. Jaksaa kaikki nekin kerrat kun monesta muusta tuntuu, että maailmanloppu tulee juuri nyt. Kaija elää puskurina monen elämänhallinnan menettäneen ja lopullisen murtumisen välissä.

Kirjan kirjoittaja on itsekin sosiaalityöntekijänä poliisilaitoksella työskentelevä Sisko Koskiniemi. Kääntöpuolella lapsuus on ymmärrettävästi kaunokirjallinen, mutta varmasti kaiken taustalla on voimakkaana Koskiniemen omat kokemukset. Hän tietää, mistä kirjoittaa ja hän tekee sen tyylikkäästi ilman draamaa. Kaijan melkein kylmältä paikoin vaikuttava hahmo auttaa lukijaa kohtaamaan koviakin tilanteita niin, että voi itse vaikuttaa, miten voimallisesti tilanteet kokee, koska Kaija kyllä pysyy rauhallisena. Koskiniemi ei lähde siihen, että hän Kaijan kautta peilaisi rajuja tunteita tilanteissa. Lukija ymmärtää, miksi Kaijan pitää olla työssään niin vahva ja viileä. Välillä kuitenkin vahvan ammattiminän kuoren alta nousee väkisin esiin voimakkaampiakin tunteita.

Kaija tunsi voimatonta raivoa tavatessaan vanhempia, jotka valittivat väsymystään kolmen pienen lapsen kanssa, vaativat lastensuojelua järjestämään lapset pois viikonlopuiksi, ja toistivat sosiaalityöntekijöiden vihaamaa lausetta " onhan minulla oikeus omaankin aikaan". Teki mieli sanoa, että sinulla ei muuta olekaan, toisen aika ei ole sinun käytössäsi. Itse olette lapsenne tehneet, koittakaa nyt jumalauta kantaa vastuunne niistä.

Valitettavan usein iltapäivälehtien lööpit kiljuvat erilaisista tragedioista, joita sosiaalityöntekijät kohtaavat työssään. Väsyneet, sairaat ihmiset päätyvät hirveisiin tekoihin, jopa surmaamaan läheisiään. Pienet lapset voivat perheissään huonosti eikä sosiaalitoimikaan pysty kaikkea pelastamaan. Ihmisten hätä on moninaista ja usein pystytään hoitamaan vain jäävuoren huippuja. Pinnan alla kytee paljon enemmän. Kaijan kautta lukijalle välittyy kuvaa siitä todellisuudesta, missä tälläkin hetkellä moni elää. Tiedän itse jonkin verran sosiaalityön  arjesta mm. yhden vanhan työni kautta. Kääntöpuolella lapsuus ei ainakaan missään määrin liioittele sitä todellisuutta. Ehkä paikoin jopa mietin, että monella sosiaalityöntekijällä se työkuorma ja työn hektisyys on todellisuudessa huomattavasti Kaijan arkea voimakkaampaa. Akuutteja tapauksia voi olla yhdelle päivällä yhtä työntekijää kohden niin monta, että on sula mahdottomuus ehtiä reagoida kaikkiin. Sosiaalityöntekijätkin kun kuitenkaan eivät voi koko elämäänsä pyhittää työlle vaan tarvitsevat hekin levon. Vika on yhteiskunnan rakenteessa, ettei työntekijöitä palkata tarpeeksi suhteessa siihen ihmisten hätään, mihin heidän pitäisi pystyä vastaamaan. Toki virheitäkin varmasti tapahtuu ja kyllähän yhtä isoa sellaista on pohdittu viimeisen vuoden parin aikana isosti meilläkin lehdissä. Pienen tytön karmea kohtalo jäi monen mieliin.

Kääntöpuolella lapsuus on realistista ja vaikuttavaa kuvausta ajassa, jossa elämme. Ajassa, jossa ihmisten hätä heijastuu monin eri tavoin ja usein tragedia seuraa toista. Se on toisaalta kuvausta välittämisestä ja siitä, miten tärkeää on pitää huolta lähimmäisistään ja myös nähdä vieraammankin ihmisen hätä ja yrittää auttaa. Kuitenkin, aina joskus, ja ehkä jopa nykyään jo harmillisenkin useinkin, ei edes kaikki se ulkopuolelta välittäminen ja puuttuminen auta. Kaikkia ei voi pelastaa. Musertavaa, mutta niin totta.

- Olkaa lempeitä näille lapsille. Heidän maailmanloppunsa on nyt.