sunnuntai 30. kesäkuuta 2013

Jennifer Egan: Sydäntorni

Jennifer Egan: Sydäntorni
Kustantaja: Tammi 2013
Alkuteos: The Keep (2006)
Suomentanut: Heikki Karjalainen
Sivuja: 346

Kuolleiden ääniä, Davis sanoo hiljaa, ikään kuin ajatus tuottaisi sille tuskaa, ja jatkaa: Kaikki rakkaus, kaikki tuska, kaikki inhimilliset tunteet - enkä puhu nyt sun ja mun tunteista, veliseni, vaan kaikkien niiden jotka ovat joskus tallanneet tätä kaunista, vihreää palloa - miten ne voisivat muka kadota kun ihminen kuolee? Eivät ne voikaan, ne ovat liian suuria. Liian vahvoja, liian... pysyviä. Ne vain siirtyvät toiselle aaltopituudelle ihmiskorvien kuulumattomiin.

Poikamies Danny elää huoletonta elämää reissaten maailmalla vähän siellä sun täällä. Ei sitoutumisia, ei vain yhtä kiinteää osoitetta. Kun Danny saa lapsuudenystävältään Howardilta pyynnön matkustaa jonnekin Itä-Eurooppaan, mistä Howard on ostanut vanhan linnan ja aikoo restauroida sen, ei Dannya tarvitse kahta kertaa houkutella. Hän pakkaa matkalaukkunsa ja suuntaa kohti osoitetta, jota ei tiedä itsekään kunnolla. Howardilta linnan tarkempaa sijaintia udellessaan hän saa vain vastauksen, että sijainti ei ole Howardillekaan täysin selvä, sillä rajat liikkuvat täällä koko ajan...

Perille päästyään Danny on kuin tyystiin toisenlaiseen maailman astunut tutkimusmatkailija. Perillä odottaa oudosta lapsuudenystävästä jämptiksi bisnesmieheksi muuttunut Howard ja villin luonnon keskellä seisova valtava linna. Howardin lisäksi linnaa asuttaa hänen vaimonsa ja lapset, Howardin ilmiselvä kakkosmies Mick, nuori lastenhoitaja Nora sekä sekalainen sakki opiskelijoita, joita Howard hyödyntää linna-projektissaan. Kaiken keskellä kuitenkin kohoaa vanha torni, sydäntorni, jota asuttaa 98-vuotias paronitar Von Ausblinker. Iäkäs paronitar ei suostu poistumaan tornistaan ja aiheuttaakin Howardille päänvaivaa. Danny ei ole lainkaan varma, miksi Howard on kutsunut hänet sinne, mutta hänellä on epäilyksensä, jotka eivät ole niitä mukavimpia. Howard ei kuitenkaan ole ainoa, mikä askarruttaa Dannyn mieltä, sillä näky minkä hän näkee korkealla sydäntornin ikkunasta, ei jätä häntä rauhaan...

Kaikki tämä piirtyy tarinaksi paperille erään vangin, murhasta tuomitun Rayn toimesta, kun hän osallistuu kirjoituskurssille. Kirjoituskurssin pitäjä Holly kiinnostaa erityisesti Rayn tarinasta ja myös yksi vankitovereista haluaa saada kuulla, miten Dannylle käy. Osaa kuitenkin tuntuu kiinnostavan, mistä Ray on moisen tarinan keksinyt. Onko Ray todellisuudessa joku tarinan henkilöistä vai onko kaikki vain mielikuvituksen tuotetta? Mikään ei ole varmaa, paitsi se, että sydäntorni on paljastava salaisuudet niin sen muurien sisä- kuin ulkopuolella.

Jestas! Minulla on menossa todellakin nyt elämässäni ne kuuluisat ruuhkavuodet ja se on väkisin heijastunut lukemistahtiinikin. Ei pelkästään ajan vähyyden vuoksi, vaan myös näköjään lukemieni kirjojen vuoksi. Olen toki lukenut viime aikoinakin hyviä kirjoja, olenhan antanut korkeita pisteitäkin blogijutuissani ko. kirjoille. Kuitenkin se sellainen kirjallinen flow, tietty kipinä on puuttunut ja siksikin hyvältäkin tuntuva kirja on saattanut lojua yöpöydällä sangen pitkään. Jennifer Eganin Sydäntorni tempaisi minut niin totaalisesti maailmaansa, että luin sitä yhtä aikaa ahmien ja pidätellen, ettei se loppuisi liian pian. Kuljetin sitä mukaan töihin, että saan lukea bussissa istuessa, ruokatauolla. Sydäntorni on ihana sekoitus goottikauhun piirteitä, ihmissuhdesoppaa, vanhojen linnojen mystiikkaa. Sydäntorni on niin ovelasti ja hienosti kirjoitettu, että sitä lukiessa hengästyy innosta, vaikuttuu siitä miten juonenkäänteet hyppäävät yhtäkkiä ihan toisille urille. Sydäntornista muodostui minulle, uskallan jo todeta, varmasti yksiä tämän vuoden parhaimpia lukukokemuksia.

Olet jo melkein perillä. Sinua odottaa kokemus, jonka jälkeen palaat kotiin ainakin hiukan muuttuneena.

5/5

Kurkatkaa vaikka Morren ja Valkoisen kirahvin jutut kirjasta, molemmista löytyy linkkejä muihin blogeihin!


sunnuntai 23. kesäkuuta 2013

Joonas Konstig: Totuus naisista

Joonas Konstig: Totuus naisista
Kustantaja: Gummerus 2013
Sivuja: 348

  Tapani naksautti radion päälle. Siellä mainostettiin jogurttia, joka poisti ilman mahasta, ja hän naksautti radion pois.
   Se ongelma lapsissa on: koska ne eivät olisi olemassa ilman sinua, ilman sinua ne eivät myöskään kärsisi.

Viisikymppinen Tapani on hyvä mies. Tai ainakin hän yrittää olla: hyvä mies, isä ja puoliso. Perheen ainoana miespuolisena Tapani on kuitenkin hieman ulalla perheensä naisten, vaimon ja tyttärien, elämästä. Ulkoisesti kaikki on oikein mainiosti; on tuore johtajan paikka muovifirmassa ja vaimo sekä tyttäret. On oma koti ja tyylikkäät, ainakin hänen itsensä mielestä, vaatteet.  Samaan aikaan kun Tapani tarkkailee lempeän rauhallisesti ja analyyttisesti ympäristöään ja elämäänsä, perheen nuorin, Roosa, hakee rajusti paikkaansa omassa ympäristössään. Nuorten maailma on usein aika armoton ja oman paikkansa hakeminen siinä ei suju kaikilta ongelmitta. Kun Roosa tapaa pojan, tuo maailma ujuttautuu vähitellen myös Tapanin ja muun perheen arkeen, lopulta rajusti tunkeutuen, kuin vaatien reagoimaan. Eikä riitä, että Tapani joutuu hapuilemaan isänsä roolissaan, sillä epävarmaan valoon asettuu yhtäkkiä myös hänen suhteensa vaimoon Tiinaan.

Konstigin Totuus naisista on ensikosketukseni hänen tuotantoon ja näin aluksi voinenkin jo myöntää, että aika lähtemättömän vaikutuksenhan se teki. Totuus naisista on kieltämättä aika mahtipontinen, paljon lupaava nimi, mutta kirjan luettua se asettuukin mukavasti omiin uomiinsa ajatuksissa. Tarina on ainakin totuus Tapanin elämän naisista, mutta väittäisin että se siten sivuaa yleisemminkin sitä mysteeriä, miten naisen maailma usein miehen silmiin piirtyy. Olen oikeastaan vähän hämmentynytkin itse, että kotimaisilta kirjamarkkinoilta löytyy mieskirjailija, joka kirjoittaa näin vahvaa proosaa, mutta en ole aikaisemmin lukenut häneltä mitään. Että tällainenkin kirjallinen helmi on ollut minulta löytämättä. Konstig kirjoittaa yhtäaikaa jotenkin niin tavanomaisista asioista erityisesti Tapanin silmin, mutta toisaalta sitten räjäyttää potin tuomalla lukijaa liki verevästi nuorten rajun maailman. Totuus naisista on kuin lempeä, oivaltava kirjallinen maraton, jonka loppumetreillä huomaakin juoksevansa puuskuttaen, veren maku suussa, kyynelet silmäkulmista roiskuen kohti maalia. Aluksi se silittää hellästi, lopuksi sivaltaa avokämmenellä. Hengästyttää.

Totuus naisista on yhtä lailla tarina keski-ikäisen miehen mielenmaisemista kuin nuoren tytön rajusta kasvamisesta kohti aikuisuutta. Konstig käyttää aika paljon kirjassa tilaa Tapanin aika tylsillekin ajatuksille arkisista asioista, mutta toisaalta juuri siten rakentaa hyvin todentuntuista kuvaa Tapanista. Roosan ja kavereiden myötä siirrytäänkin tyystin toisenlaiseen maailmaan, missä vittu joku fakin pervo kävi lääppiin bussissa ja vittu pihtari, antaa ymmärtää mut ei ymmärrä antaa! Tässä tuleekin se ainoa asia kirjassa, mikä herätti minussa vähän vastahankaa. Tunnen paljon niin teini-ikäisiä kuin lukioikäisiä ja työnkin puolesta melkein päivittäin pääsen myös tahattomastikin kuulemaan heidän jutun heittoaan. Jotenkin minun on niin vaikea uskoa, että enää lukioiässä puhetyyli olisi sellaista kuin se kirjassa on. Kyllähän siinä on varmasti vielä samoja sävyjä, joskus paljonkin, kuin yläasteiässä ja vittua viljellään joka toisessa lauseessa, mutta silti Roosan ja kavereiden maailma tuntuu minusta epäuskottavalta siihen kehykseen mihin Konstig on heidät laittanut: lukioikäisiksi. Mutta sitten itse se maailma, se itsessään on uskottava monella tapaa. Kaikki se nuoruuden tuoma paatos, yhtä aikaa elämisen vimma ja toisaalta aikuistumisen pelkokin, oman paikan lunastaminen...kaikki ne nolot ja kipeätkin haparoinnit kohti aikuisuutta.

Sekä Tapanista että Roosasta on helppo pitää. Ja kuin väkisin, he tulevatkin lukiessa hyvin lähelle. On helppo vanhempana asettua Tapanin rooliin, kun miettii miten kohtaisi, saati sitten suojelisi omaa aikuistuvaa lastaan, joka kuitenkin vielä on niin nuori. Tapani on kieltämättä vähän vässykän oloinen, perusasioiden mies, mutta varsinkin ajatuksissaan niin hyväntahtoinen, ettei hänestä voi olla pitämättä. Roosa puolestaan nuoruuden vimmassaan ja epävarmuudessaan koskettaa ja puhuttelee voimakkaasti. Kiinnostaviksi henkilöiksi nousevat myös Tapanin vaimo Tiina sekä Roosan poikaystävä Mico. He kuitenkin näyttelevät tässä tarinassa vain sivuosi ja siten lukija saa tarinassa heistä vain pienen ripauksen. Totuus naisista on luettu kirjablogeissakin laajalti ja linkitänkin tähän nyt vain Lumiomenan Katjan jutun, jonka lopusta löytyy useita linkkejä muihin juttuihin.

Mutta sehän perheessä oli, että niille voi olla vähän muista paskempi. Perhettä kun on vaikeampi jättää.

4/5

ps: Vietän ensimmäistä kertaa kuuteen vuoteen kesää, ettei minulla ole lomaa. Samaan syssyyn tulee myös muutto ja muuta tohinaa, joten veikkaisin että päivitystahti hiljenee entisestään nyt elokuulle saakka. Luen kuitenkin, yön myöhäisinä tunteina, kuinkas muutenkaan, ja lupaan blogata kyllä aikanaan edes jotain aina kustakin kirjasta vaikka koosteenakin.

torstai 13. kesäkuuta 2013

Gillian Flynn: Kiltti tyttö

Gillian Flynn: Kiltti tyttö
Kustantaja: Wsoy 2013
Alkuteos: Gone girl (2012)
Suomentanut: Terhi Kuusisto
Sivuja: 447

   Meidän aikanamme on hyvin vaikeaa olla ihminen, oikea, todellinen ihminen, eikä vain kokoelma hahmoautomaatista valikoituja persoonallisuuden piirteitä..
   Ja jos me kaikki näyttelemme, ei voi olla mitään sielujen sukulaisuutta, koska meillä ei ole aitoa sielua. 
   Maailma oli siinä pisteessä, että millään ei tuntunut olevan enää väliä, koska en ollut todellainen ihminen, eikä kukaan muukaan. 
   Olisin tehnyt mitä tahansa tuntekseni itseni taas todelliseksi. 

Nick ja Amy Dunnen elämä Missourin North Cartagessa alkaa olla ainakin ulkopuolisten silmin asettunut kivasti uomiinsa, vaikka New Yorkin hektiseen menoon tottuneelle Amylle muutto Nickin kotikonnuille ei ollutkaan kovin mielekäs ratkaisu. Pariskunnan viisivuotishääpäivänä tapahtuu kuitenkin jotain odottamatonta ja traagista. Amy katoaa kotoa ja jäljellä on vain tappelun merkit sekä tarkemmin tutkimuksissa paljastuvat pestyt verijäljet lattiassa. Tiedotustilaisuudessa Nick esiintyy vähintäänkin kyseenalaisesti ja päätyy lehtijuttuun hymyilevänä. Jopa Nickin oma sisko ihmettelee veljensä outoa käytöstä eikä Amyn päiväkirjat ainakaan vähennä Nickiin kohdistuvia epäilyjä...

Mutta saatan olla väärässä. Saatan olla kauhean väärässä. Koska se miten hän joskus katsoo minua. Se söötti poika rannalla, unelmieni mies, lasteni isä. Huomaan tutkivat katseen, kylmän laskelmoivat hyönteisen silmät, ja ajattelen: Tämä mies saattaa tappaa minut. 

Tässä lähtökohdat varmasti yhdelle tämän vuoden kohutuimmalle trillerille. Sen verran ovela tarina Gillian Flynnin Kiltti tyttö kokonaisuudessaan on, että enempi kirjoittamalla menisi varmasti jo spoilaamisen puolelle. Kiltti tyttö onkin varmasti parhaimmillaan ns. kylmiltään nautittuna, ilman suuria ennakkotietoja. Miina Supinen on Imagessa todennut nerokkaasti, että "Kiltti tyttö on kuin kirjallista sipsiä, jota tekee koko ajan mieli lisää." Toden totta,  jo kirjallisen ensirouskaisun jälkeen tulee himo saada tätä lisää. Taustalla velloo koko ajan se kutkuttava ja suorastaan häiritsevä mutta nautinnollinen tunne, että on juuri tajuamassa juonen jujun kunnes huomaakin olevansa taas ihan pihalla. Se jos mikä on ihana tunne tällaiselle muka paatuneelle trillereiden juonien etukäteen tulkitsijoille; yllättyä kerta toisensa jälkeen.

Kiltti tyttö on oikeastaan hyytävän nerokas kuvaus parisuhteen pimeimmistä puolista ja ihmisen sairaalloisesta tarpeesta saada sanoa viimeinen sana, todellakin. Se toisaalta läpileikkaa parisuhteen, varsinkin ulkopuolelta hyvin omituisia piirteitä, hämmentävällä tavalla. Ihmiset sitoutuvat mitä erikoisimmista syistä, eivät todellakaan puhtaasti vain rakkaudesta tai edes järkisyistä. Jotta en nyt edes oman lukukokemuksen kautta vahingossa paljastelisi tämän enempää, tyydyn vain sanomaan, että...

Jokin on pielessä. En tiedä mikä, mutta jokin on nyt pahasti pielessä.

Olin ensin aikeissa antaa tällä 4/5, mutta kirjan juoni on tänään putkahdellut pitkin päivää mieleeni ja olen ajatellut kuinka ovela ja hyytävän hyvä tarina Kiltti tyttö olikaan. Voiko silloin päätyä muuhun kuin

5/5 

keskiviikko 12. kesäkuuta 2013

Arvontatulokset


Kiitokset kaikille teille, tarkemmin sanottuna viidellekymmenelleviidelle, 
ketkä osallistuitte blogni 3-vuotisarvontaan! Koska en jaksanut kirjoitella nyt nimiä lappuun, numeroin jokaisen osallistujan kommentoimisjärjestyksessä numeroin 1-55. Random.orgin ohjelmalla syötin siihen nuo numerot ja kone arpoi lahjakortin voittajaksi.......



Eli kommentti numero 46 kuuluu nimimerkille " äiti.B", onneksi olkoon! Laitatko yhteystietosi minulle osoitteeseen: jarjellajatunteella(at)gmail.com, niin laitan piakkoin tulemaan 30 euron lahjakortin Suomalaiseen kirjakauppaan, joka on siis ihan omasta pussistani maksettu ;)

Minulla on aivan ihania kirjoja pinossa odottamassa, jahka vain ehdin lukea, niin uusia kuin vanhempiakin! Nyt luen erästä kovasti kehuttua uutuus trilleriä, sitten ehkä jotain ihan muuta!

tiistai 4. kesäkuuta 2013

Enni Mustonen: Paimentyttö

Enni Mustonen: Paimentyttö
Kustantaja: Otava 2013
Sivuja: 363

  - Äiti?
Kosketin varovasti äidin olkapäätä. Iho tuntui jääkylmältä. Se oli tapahtunut ennenkin, silloin, kun juoksimme Bertan kanssa puutarhasta kohti makasiinia ja äiti huusi ja se hullu hevonen laukkasi meitä kohti...
  Äänet katosivat. En enää ollut puusängyssä äidin selän takana vaan leijuin ylhäällä ilmassa. Näin kaiken aivan selvästi mutta yläpuolelta, hiukan sivusta, eikä minua enää pelottanut.

Kolmetoistavuotiaan paimentytön Ida Erikssonin arki mullistuu perusteellisesti erään tragedian jälkeen. Onneksi Idan lähellä on ihmisiä, jotka haluavat auttaa Idaa ja antaa eväitä tulevaisuuteenkin. Toimelias Ida ymmärtää, että ei parane kysellä turhia vaan täytyy olla kiitollinen kaikista niistä mahdollisuuksista joita hän saa muiden hyvyyden myötä. Kun Östersundomin kartanon topakka karjakkoneiti Matilda, mamselli, ottaa Idan ns. siipiensä suojaan, pääsee Ida erityisasemaan karjapiikojen keskuudessa.Idan uutteruus ja halua oppia kantaa hedelmää, sillä hän päätyy lopulta vanhenevan runoilijan, Zachris Topeliuksen huvilaan pikkupiiaksi. Elämä vilkkaan kulttuurikodin piikana opettaa Idalle monia asioita elämästä, mutta usein hän on loppujen lopuksi aika yksin omalla tiellänsä kohti naiseutta ja aikuisuutta.

Sen kyllä ymmärsin, että kaikki tämä oli taatusti piinallista, vaikkei sitä kestäisi kuin muutaman päivän. Sitä en kumminkaan tajunnut, miksi tämmöinen verenvuoto oli naisen osa. Jos olisin kehdannut, olisin kysynyt mamsellilta, mistä verentulo oikein johtui. Joku syy siihen täytyi olla.

Paimentyttö aloittaa Enni Mustosen uuden, Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjan. Sarja sukeltaa 1800-luvun lopulta alkaen suomalaisiin kulttuurikoteihin, joiden eloon lukija pääsee kurkistamaan nuoren Idan silmin. Samalla kun tarina tarjoaa tietynlaista ajankuvaa herrasväki/palveluskunta -asetelmalla, se kertoo nuoren tytön matkasti kohti aikuisuutta. En ole lukenut aikaisemmin Enni Mustosen teoksia, mutta huomannyt kyllä hänen aikaisempien sarjojen suosion. Nyt kun Mustonen aloitti uuden sarjan ja upean Myrskyluodon Maija-näytelmän jäljiltä kaipasin jotain vähän saman henkistä, tuli Paimentyttö enemmän kuin sopivaan saumaan minulle yllärinä luettavaksi. Viehätyin aika alusta lähtien Mustosen tyylistä kirjoittaa konstailematta. Koin myös hyvin uskottavan tuntuisena tuon 1800-luvun lopun kuvauksen, joka tarinan miljöönä näyttäytyy. Erityisesti ajankuvan lisäksi minua viehätti kirjassa tuo Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjan idea; nuoren tytön silmin seurataan meille suomalaisille tuttujen kulttuurihenkilöidenkin elämää. Ennenkaikkea koin tarinan kuitenkin Idan tarinana. Hän on jotenkin yhtä aikaa niin jalat maassa -ihminen kuin toisaalta suloisen naiivi. Luen harvoin tämän tyylisiä kirjoja, mutta olen viime aikoina huomannut kaipaavani kirjoissa maailmaa, josta puuttuu kaikki se hektisyys, teknologia ja monimutkaisuus, mikä nykyään leimaa elämäämme. Paimentytössä oli paljon sitä samaa, minuun kovasti vetoavaa ihanaa "yksinkertaisuutta" arjessa ja elämässä ylipäätään, mitä Myrskyluodon Maijassakin. Uskon vahvasti, että tulen lukemaan sarjan seuraavatkin osat jo nähdäkseni, millaisia uomia Iidan elämä kulkee ja millainen aikuinen hänestä varttuu.

Yksinäisyys on äitimme, joka karaisee lapsensa, ihan niin kuin Alta oli sanonut. Heikot eivät kestä vaan tuhoutuvat. Vahvat se opettaa elämään muiden joukossa, mutta koskaan he eivät voi unohtaa sitä.

4/5

Paimentytöstä myös piste Koen 13 kotimaista kirjailijaa- haasteeseen!

lauantai 1. kesäkuuta 2013

Eija Hetekivi Olsson: Tämä ei ole lasten maa

Eija Hetekivi Olsson: Tämä ei ole lasten maa
Kustantaja: Schildts & Söderströms 2013
Alkuteos: Ingenbarnsland (2012)
Suomentanut: Outi Menna
Sivuja: 349

Kaikki muut saivat käydä koulua ruotsinkielisellä luokalla. Kaikki kovikset, jotka hän tunsi tai tiesi, saivat olla ruotsinkielisellä luokalla jolla oli ruotsinkielinen nimi, 3 A. Aakkosten ensimmäinen! Häntä ei sinne päästetty, vaikka hänkin oli kovis. Ei tosin yhtä kovis, koska hänet oli suljettu suomipellekuplaan.

Kolmasluokkalainen Miira on varmasti koviksempi kuin koko 3 A luokka yhteensä, mutta kiitos isän ja äidin suomalaisuuden, hän on päätynyt suomalaisluokalle huolimatta siitä, että itse on syntynyt Ruotsissa. Äiti ja isä, kahden maan kansalaiset, haluavat vaalia suomi-identiteettiään ja hakeutuvat Ruotsissa asumaan alueelle, jossa suomalainen ei tunne oloaan niin orvoksi. Miira on juuristaan huolimatta omaksunut ruotsalaisen identiteetin ja kärsii, että hänet väkisin tungetaan johonkin muuhun muottiin. Pienestä iästään huolimatta Miira on varsinainen sähikäinen, hurja ja arvaamaton, mutta kuitenkin usein tekemisissään oikeudenmukaisuutta hakeva. Miira ei epäröi vetää Lassea turpaan tai tuikata lähimetsää tuleen. Kaiken sen ja kovasti harjoitellun kivikasvoilmeen takana tuntuu kuitenkin olevan loppujen lopuksi aika pieni tyttö, joka hakee paikkaansa maailmassa ja ennen kaikkea maassa, jossa vieraan maan sukujuuret ovat usein kuin läpäisemätön kilpi oman identiteetin ja ympäröivän yhteiskunnan välissä.

Tämä ei ole lasten maa värittää rajusti lukijan silmien eteen kuvan 80-luvun maahanmuuttajien kansoittamista betonilähiöistä Ruotsissa. Takana ovat ne puhtoiset, idylliset vuodet kun kansankoti kukoisti, tilalle ovat tulleet rosoiset lähiöt, jossa usein maahanmuuttajaperheet luovivat arjessaan eteen päin kaiken maailman pikkurikollisten ja päihdeongelmaisten keskellä. Miiran vanhemmat ovat suht tavallisia duunareita, jotka kyllä välittävät tyttärestään, mutta antavat tälle aika paljon vapautta mennä miten haluaa ja jopa jäädä useaksi viikoksi yksin kotiin vanhempien Suomi-matkan ajaksi. Lähiöiden elämä näyttäytyy Miiran silmien kautta hurjana, mutta toisaalta kuitenkin kokijansa näkökulmasta tavallisena, paremmasta ei niin tietoa ja jos on, ei todellakaan väliä. Sijoitus hienoon ruotsalaisperheeseen, parempaan asuinalueeseen kesäloman ajaksi osoittaa Miiralle, että elämä hienostoperheessä voi olla vielä ahdistavampaa kuin omassa. Hetekivi Olsson kuljettaa lukijaa läpi Miiran lapsuusvuosien, peruskoulun loppuun saakka. Kaiken angstisuuden ja arjen rumuuden takaa heijastuu koskettavakin kuva nuoren tytön kehityskaaresta kohti tasaisempaa nuoruutta, kenties onnellisempaa aikuisuutta.

Tämä ei ole lasten maa tuntuu kovin omaääniseltä jo pelkästään huomioon ottaen kirjailijan omat taustat, jotka ovat samat kuin Miiralla: suomalaiset vanhemmat, syntyminen Ruotsissa, asuminen Göteborgin lähiöissä, oman paikan hakeminen jne. Eniten omaäänisyys kumpuaa minusta kuitenkin itse tekstistä, Miiran tunteista ja ajatuksista. Henkilönä Miira on mielestäni aika poikkeuksellinen hahmo kirjallisuudessa kaikessa hurjuudessaan. Nuori tyttö joka väkivallankin keinoin niin etsii omaa paikkaansa kuin yrittää kitkeä epäoikeudenmukaisuutta ja eriarvoisuutta pois ympäriltään. Paikoin Miiran vihaisuus ja vimmaisuus tuntuu jotenkin epäuskottavaltakin, mutta ei häiritsevässä määrin sentään. Romaani on ollut palkittu kotimaassaan, enkä ihmettele. Miiran tarina on yhtä aikaa niin nuoren tytön kasvutarina kuin kantaaottavakin ajankuvaus 80-luvun lähiöelämästä. Jonkinlaista tiivistämistä olisin ehkä kaivannut paikoin kirjassa, joskin loppu tuntui hieman turhan nopealta, hätiköidyltäkin. Kokonaisuutena ehdottomasti sellainen kirja, jota on helppo suositella muillekin!

4/5

Tämä ei ole lasten maan on lukenut myös ainakin Kirjanainen!

PS: Muistakaahan osallistua blogini kolmevuotisarvontaan, palkintona 30 euron lahjakortti!