perjantai 30. joulukuuta 2011

Vuoden 2011 lukuelämykset

On tullut se aika vuodesta, että kuluneen vuoden lukuelämykset summataan yhteen ja suunnataan katseet kohti uutta vuotta. Samaan aikaan voi vain ihmetellä, miten äkkiä se tämäkin vuosi taas menikään! Viime vuonna tarjoilin teille lukemistani kirjoista vuoden 2010 TOP 10-listan, mutta tänä vuonna en vain pysty siihen. Takana on niin huikean hieno kirjavuosi, että se ansaitsee laajemman katsauksen. Mietin pitkään, kuinka summaisin kulunutta vuotta ja viime viikolla keksin tavan, jolla kerron teille tämän vuoden lukuelämuksistä. Koska sisälläni yllätyksekseni asuu pieni tilastotieteilijän poikanen kenties, tässä ensin vähän tarkempaa taustoitusta kirjavuodesta 2011. Sallan lukupäiväkirjassa oli tilastoitu mielettömän hienosti ja inspiroivasti lukuvuotta mm. tilasto"piirakoiden" myötä, mutta minä ajan puutteen vuoksi tyydyn kertomaan nyt vain muutamia itselle erityisen mielenkiintoisia faktoja tämän vuoden luetuista ennen kuin julkistan ne kaikista hienoimmat ja puhuttelevimmat kirjalliset elämykseni.


Tänä vuonna olen lukenut...

103 kaunokirjallista romaania, joista
67 oli käännöksiä. Siispä
36 kotimaista, joista puolestaan
12 oli esikoisteoksia.

Lisäksi olen lukenut/tuonut blogiini muutamia meidän perheen suosikkilastenkirjoja, niin vanhoja kuin uutuuksia ja muutamia sarjakuvia sekä tietokirjojakin, kuten esimerkiksi lasten tietokirja Evoluutio tai ihana keittokirja Sormet sahramissa. Pääpaino blogissani on kuitenkin kaunokirjallisella saralla ja niin tulee olemaan jatkossakin. Syksy on ollut hyvin uutuuspainotteista aikaa, mutta minulle syksy on jo useita vuosia ollut sellainen, sillä tunnetusti syksyllä tulee niin hurja määrä kiinnostavia kirjoja. Kevät on uutuuksien suhteen jo määrällisestikin maltillisempi, mikä ainakin minun kohdalla tarkoittaa sitä, että maltan sukeltaa kunnolla oman hyllyn aarteiden pariin taas paremmin. Mutta sitten asiaan, eli...

Tänä vuonna nämä kirjat...

viihdyttivät erityisen paljon:
Kathryn Stocket - Piiat
Elif Shafak - Rakkauden aikakirja
Sara Gruen - Vettä elefanteille
David Nicholls - Sinä päivänä
Daphne Kalotay - Bolsoin perhonen
Tuomas Kyrö - Kerjäläinen ja jänis
Tess Gerritsen - Jääkylmä

koskettivat kovasti:
Anna Pihlajaniemi - Adoptiomatka
Annamari Marttinen - Veljeni vartija
Susan Fletcher - Meriharakat
Tatyana de Rosnay - Avain
Marja Leena Virtanen - Kirjeitä kiven alle
Susan Abulhawa - Jeninin aamut
Chris Cleave - Little Been tarina

saivat sieluni syvimmät virrat liikkeelle, menivät ihon alle:
Essi Tammimaa - Paljain käsin
Jonathan Franzen - Vapaus
Lionel Shriver - Jonnekin pois
Jussi Valtonen - Vesiseinä
Helmi Kekkonen - Valinta
Deborah Spungen - Nancy
Emma Donoghue - Room

tulevat myös säilymään pitkään muistoissani hienona elämyksenä:
Iida Rauma - Katoamisten kirja
Anna-Leena Härkönen - Onnen tunti
Claudie Gallay - Rakkaus on saari
Joel Haahtela - Elena
Marisha Rasi -Koskinen - Katariina
John Ajvide Lindqvist - Kultatukka, tähtönen
Kamila Shamsie - Kartanpiirtäjä

Kun on lukenut reilun 100 kirjaa, joista vain muutama oli sellainen että meinasin jättää kesken, niin sanomattakin selvää, että vaikeaahan tämä "rankkaus" lopulta oli. Koko vuoden luetut pääset katsomaan tästä linkistä. Moni yllä mainitsemistani kirjoista olisi sopinut jokaiseen kategoriaan ja toisaalta moni tämän listauksen ulkopuolelle jäänyt kirja olisi ansainnut tulla mainituksi.

Oatesin Haudankaivajan tyttärestä on vielä pari sataa sivua lukematta, joten siitä tulee vuoden 2012 ensimmäinen kirja-arvosteluni. Selvää kuitenkin on, että kirja sopisi mihin tahansa näistä listoista, sillä on se vaan niin hieno. Ennen Haudankaivajan tytärtä kuitenkin on luvassa maanantai-aamuna minun ehdokkaani Blogistania Finlandiassa, jonka voittaja muuten selviää jo samana iltana 20.00! Koska kyseessä on kotimaisten kirjojen Finlandia, luonnollisesti, haluan tähän loppuun vielä paljastaa, mikä oli tämän vuoden suurin elämys, kuten viime vuonna oli Pasi I. Jääskeläisen Harjukaupungin salakäytävät. Monelle tämä ei liene enää suuren hypetykseni jälkeen yllätys, mutta siis....

Vuoden 2011 Suurin Elämys:

Jonathan Franzen - Vapaus !!

Kiitos teille blogini lukijoille, jotka teette tästä henkilökohtaisen lukupäiväkirjan pitämisestä palkitsevaa! Lukijoitakin on kertynyt jo viralliseen lukijapalkkiin 176, mutta tilastot kertovat teitä olevan paljon enemmänkin, ketkä käytte täällä lueskelemassa.

Toivon kaikille teille loisteliasta tulevaa vuotta 2012! Minä hiljenen nyt sunnuntai-iltaan asti ainakin.  

keskiviikko 28. joulukuuta 2011

Lukutoukan katsaus vuoteen 2011

Joulukuun alussa heitin teille haasteen, Lukutoukan katsaus vuoteen 2011, johon lupasin itse vastata välipäivinä. Jotenkin tämä joulukuu on mennyt erityisen rennoissa merkeissä enkä ole hötkyillyt lukemisteni kanssa, vaikka sängynpäätyäni koristaakin jo aikamoinen rivi kirjoja, jotka haluaisin lukea pian. Nyt kuitenkin kun vuotta on enää muutama päivä jäljellä, meinasi iskeä pieni paniikki, sillä olin suunnitellut monia koosteita tähän vuoden loppuun blogiini tämän Lukutoukan katsaus-haasteen lisäksi. Viime vuoden tapaan haluan jakaa teille vuoden tärkeimmät lukukokemukset, mutta tänä vuonna ei ole TOP 10 -listaa luvassa, vaan jotain erilaista. Kuluvan vuoden lukuhaasteista olin myös ajatellut tekeväni koosteen oman suoriutumisen osalta. Ja 2. tammikuuta on julkaistava oma listani Sallan kokoamassa Blogistanian omassa Finlandiassakin. Jouluna aloittamani Haudankaivajan tytär on vasta lähetymässä puoliväliä, joten siitä luvassa arvostelua joko perjantaina tai vasta ensi viikolla. Mutta nyt omat vastaukseni Lukutoukan katsaukseen!

1. Minkä lukemasi kirjan olisit toivonut löytäväsi juuri joulupaketista tänä vuonna, ellet jo olisi lukenut sitä?
David Nicholls: Sinä päivänä

2. Mitä kirjaa suosittelisit ystävälle, joka ei ole lukenut paljoa, mutta kaipaisi lukuelämyksiä?
Chris Cleave: Little Been tarina

3. Mikä kirja sinun teki mieli jättää kesken ?
Monika Peetz: Tiistaisiskot

4. Mikä kirja sai sinut vuodattamaan kyyneleitä?
Anna Pihlajaniemi: Adoptiomatka

5. Minkä kirjan lukemista odotit ennakkoon eniten?
Anna-Leena Härkönen: Onnen tunti

6. Mikä kovasti pitämäsi kirja sai mielestäsi aivan liian vähän näkyvyyttä ja ns. blogisavuja?
Jussi Valtonen: Vesiseinä

7. Mikä kirja oli suurin pettymys?
Hanna-Riikka Kuisma: Sydänvarjo

8. Minkä kirjan ottaisit ainoaksi kirjaksi autiolle saarelle uudestaan...ja uudestaan luettavaksi?
Jonathan Franzen: Vapaus

9. Mikä kirja herätti sinulla eniten halua keskustella kirjan tapahtumista ja henkilöistä?
Marisha Rasi-Koskinen: Katariina

10. Minkä kirjan sulkisit aikakapseliin avattavaksi sadan vuoden päästä täällä Suomessa?
Tuomas Kyrö: Kerjäläinen ja jänis

11. Mistä kirjasta haluaisit nähdä elokuvan, ellei sitä jo ole tehty?
Essi Tammimaa: Paljain käsin

12. Minkä kirjan ns. jälkimaku oli niin voimakas, että mietit sitä vielä pitkään viimeisen sivun kääntämisen jälkeenkin?
Jonathan Franzen: Vapaus

13. Mikä kirja oli suurin yllättäjä hienon lukukokemuksen myötä?
John Ajvide Linqvist: Kultatukka, tähtönen

14. Mistä kirjasta et muista enää paljoakaan, vain lähinnä tunnelmia ja pätkiä sieltä täältä tapahtumista?
Niina Hakalahti: Aavasaksa

15. Mitä kirjaa suosittelisit eniten muille kirjablogisteille?
Jonathan Franzen: Vapaus

Toim.huom: Pidän oikeuden pitää Oatesin Haudankaivajan tytärtä ns. villinä korttina joka oikeuttaa vastauksen vaihtoon yhdessä tai useammassa kysymyksessä, sillä uskon lukevani kirjan loppuun tämän vuoden nimissä ja pidän siitä jo nyt valtavan paljon!

Huh, sehän olikin hei vaikeaa! Oli lopulta pakko vastata ihan sillä ensimmäisellä kirjalla, joka tuli spontaanisti mieleen kysymystä miettiessä, sillä huomasin että mitä kauemmin mietin, sitä useampi vaihtoehto olisi sopinut kulloiseenkin kysymykseen. On muuten ollut todella kiva huomata, miten moni teistä on jo tarttunut tähän haasteeseen blogissaan, kiitos!

Loppuviikolla vielä luvassa koostetta vuoden parhaimmista lukukokemuksista, toivon mukaan arvostelua Haudankaivajan tyttärestä ja kenties pieni katsaus lukuhaasteiden suorittamisesta. Kevään kirjoja olen jo kovasti miettinyt, mutta niihin palaan vasta sitten ensi kuun puolella kun tämä lukuvuosi on ns. paketissa.

Sen voin jo nyt todeta, että on ollut erityisen hieno lukuvuosi!

sunnuntai 25. joulukuuta 2011

Virve Sammalkorpi: Paula ja Klaus

Virve Sammalkorpi: Paula ja Klaus
Kustantaja: Karisto 2000
Sivuja: 287

Miksi minä oikeastaan kerron teille tämän kaiken? Tiedän jo nyt, että päästyänne tarinani loppuun te sanotte ahaa ja heristätte tietäväisesti sormeanne. Sanotte, että lapsuudenaikaisen kakkossijani vuoksi minä alitajuisesti vihasin Paulaa ja halusin hänelle pahaa.

Te olette kuitenkin väärässä.

Tavallistakin tavallisempi Sanna kertoo tarinan, jonka keskiössä on hänen itsensä lisäksi lapsuudenystävä Paula ja hänen miehensä Klaus. Paula ja Klaus ovat juuri se pariskunta, joka katsoo niin kaupassa kuin terassilla halveksien nenän vartta pitkin tavallisia ihmisiä, sillä luoja paratkoon, tavallisuus on sama kuin yksinkertaisuus, tylsyys ja häpeä. He asuvat hienossa kerrostalo-osakkeessa, ajavat hienolla autolla, ostavat kaupasta vain parasta ja kallista, pukeutuvat viimeisen päälle muodikkaasti. Mainostoimiston copyna työskentelevä Paula haluaa edetä urallaan, mutta se tuntuu olevan mahdotonta ilman moraalisesti arveluttavia suunnitelmia. Klaus puolestaan pitää pystyssä pientä konsulttifirmaa, jossa apumiehenä hänellä on tavallinen, ahkera Tom, joka ei uskalla sano ei Klausille. Niin paljon kuin Paula ja Klaus tavallisuutta karttavatkin, Paula tarvitsee lapsuudenystäväänsä Sannaa henkilökohtaiseksi kuuntelijakseen ja ylellisen elämän peilikseen.

Sanna työskentelee tilintarkastajana ja on tyytyväinen omaan rauhalliseen elämäänsä, missä usein kupillinen hyvää teetä ja parvekkeella nautittu tupakka ovat arjen luksusta.  Sanna on lapsesta asti tottunut jäämään Paulan varjoon, olemaan Paulalle kuin henkilökohtainen assistentti joka jaksaa loputtomiin kuunnella Paulan jaarituksia hänen ja Klausin ainutlaatuisesta elämästä. Eräänä helteisenä kesänä jotain kuitenkin muuttuu, kun Sanna tutustuu sattumalta Klausin alaiseen Tomiin. Samaan aikaan Paula käynnistää omat suunnitelmansa työssä etenemisen suhteen. Käynnistyy tapahtumien ketju, jossa harva asia menee suunnitellulla tavalla ja juuri se ennakoimattomin muuttuu merkittävimmäksi.

Heinäkuu oli hehkeimmillään, mutta minä en ehtinyt nauttia kaupungissa vallitsevasta vanhan Etelän tunnelmasta, puistopiknikeistä ja katusoittajista. Kun illalla palasin töistä, riisuin askeettisen tilintarkastajan univormuni, harmaan bleiserin ja polvimittaisen hameen, ja keitin teetä. Sitten vedin verhot olohuoneen ikkunaan, avasin tietokoneen ja ryhdyin saattamaan valmiiksi sitä, mitä olin suunnitellut jo jonkin aikaa. Muistikuva Tomin kuumeisista silmistä ja Klausin ylimielisestä äänestä hänen kutsuessa Tomia Jauhiaisen tursakkeeksi ei jättäisi minua rauhaan ennen kuin saisin osoitettua Paulalle ja Klausille, että maailmassa oli vielä sääntöjä, joihin heidänkin oli alistuttava.

Paula ja Klaus on niitä kirjoja, joista ei voi kovin paljon kertoa ilman että väkisin tulee paljastaneeksi asioita juonen kulusta liikaa etukäteen. Luin tämän kymmenen vuotta sitten ja kirja teki minuun voimakkaan vaikutuksen, jonka jälkimaku on jaksanut kantaa tänne saakka. Lanseeraamani Nostalgian jäljillä-haasteen myötä halusinkin tarttua kirjaan vielä viimeisenä omana kirjana haasteen suorittamisen tiimoilta. Kieltämättä hieman jännitti, sillä epäilin saanko kirjasta kuitenkaan sitten enää mitään irti näin kymmenen vuoden jälkeen. Pelko oli turha, sillä nautin jälleen kovasti Sammalkorven luomista henkilöistä, Paula ja Klaus ovat kertakaikkiaan puistattavan karmean kiehtovia kaikessa elitistisyydessään. Toisaalta kuin varjona elävä Sanna on omalla tavallaan empaattinen mutta käänteiden edetessä saa hänkin suruisia sävyjä olemukseensa tekojensa myötä. Paula ja Klaus on samalla aikaa tragikoominen, viihdyttävä ja lopulta myös syvempiä sävyjä saava kertomus. Se kuvaa ihokarvat pystyyn nostavalla tavalla sitä, miten kaikesta suunnittelusta huolimatta elämä ei kuljekaan suunniteltuja latujaan, edes kaikista etuoikeutetuimmilla. Oli muuten myös aika hauskaa, että olin muistanut kirjan lopusta merkittävän tapahtuman eri tavalla ja nyt lukiessa se raikkaasti yllätti ja lisäsi siten lukukokemuksen voimakkuutta. Kyllä, Paula ja Klaus on kaikessa viihteellisyydessäänkin tarkkanäköinen ja nerokas tarina, jonka tenho ei ole aiheetta kestänyt kymmentä vuotta mielessäni. Suosittelen! Kurkatkaa myös kaimani arvostelu Susan vanhasta kirjastosta!

Äidilläni oli tapana sanoa: "Mieti tarkkaan, mitä toivot. Toiveesi saattaa toteutua."

Jos joku ihmettelee postauksen ajankohtaa, niin kyllä, olen yhä mökkeilemässä mutta kun jouluherkkuja sulatellessa alkaa olla jo aikaa yllin kyllin, päätin kaivaa läppärin laukusta ja naputella tuoreeltaan tunnelmat kirjasta koneelle. Mutta nyt jatkan rentoutumista uuden kirjan, suklaan ja takkatulen merkeissä. Ihanaa joulupäivää lukutoukat! Ensi viikkoon! Palaan kommentoimaankin vasta sitten.  

3/5

keskiviikko 21. joulukuuta 2011

Jo joulu joutui


Aloitin eilen lukemaan oman Nostalgian jäljillä-haasteeni merkeissä Virve Sammalkorven Paulaa ja Klausia, joka oli kymmenisen vuotta sitten erittäin vaikuttava lukukokemus. Kieltämättä hieman pelkään, että luen kirjaa nyt hyvin erilaisin silmin, mutta aion silti ottaa sen riskin, että kirja ei enää sykähdytäkään. Olen nimittäin tämän haasteeni myötä juuri miettinyt sitä, että kyllähän sitä jo muutamassakin, saati sitten kymmenessä vuodessa tietyllä tapaa jalostuu lukijana ja se mikä aikanaan oli puhuttelevaa, ei ehkä enää olekaan, mutta ei tarvitsekaan! Se, että joku nuorena luettu kirja ei olekaan enää lukukokemuksena niin huikea, ei tarkoita että kirja olisi huono tai että se aikaisempi lukukokemus olisi jotenkin mitättömämpi. On kiehtovaa tutustua tavallaan uudestaan johonkin aikanaan vahvan vaikutuksen tehneeseen kirjaan, mutta joidenkin kirjojen suhteen ehkä jopa haluan säilyttää vain sen muiston sen sijaan, että lukisin uudestaan ja en saisi kirjasta enää samaa kokemusta irti. On jollain tapaa lohdullista ns. hautoa jotain ihanaa vanhaa lukukokemusta mielessä ilman että nykyhetki toisi omat realiteettinsa siihen mukaan. Otin kuitenkin riskin erityisesti Nancyn kohdalla, mutta se kannatti, sillä nyt aikuisen silmin luettuna kirja oli jopa entistä järisyttävämpi kokemus. Paula ja Klaus on myös tietyllä tapaa riski, sillä olen vielä joitakin vuosia sitten listannut sen yhdeksi lempikirjakseni juuri sen noin kymmenen vuoden takaisen lukukokemuksen takia. Mutta katsellaan kuinka käy. Olin tosiaan ajatellut, että lukisin kirjan nyt tämän ja eilisen aikana, mutta niin vain onkin ollut jo jouluvalmistelutohinoita, että kirja on vielä kesken. Siispä nostalgiatunnelmia luvassa ensi viikolla.

Huomenna on ohjelmassa vielä enemmän joulutohinaa ja pakkaamista, sillä ylihuomenna suuntaamme kohti vuokraamaamme mökkiä ja joulunvietto voi virallisestikin alkaa. Vietämme joulua mökillä ihan vain oman perheen kesken ilman mitään ohjelmaa tai aikataulutusta. Riittävästi ruokaa, tunnelmaa, kirjoja, elokuvia, ulkoilua, saunomista, yhdessäoloa ja toki unta. Siinä meidän joulun resepti yksinkertaisuudessaan. Jouluna on tarkoitus lukea myös ainakin Joyce Carol Oatesin Haudankaivaan tytär (vihdoin) sekä kenties Vinoon varttunut tyttö tai ehkäpä aloitella Stephen Kingin Kuvun alla- yli tuhatsivuista järkälettä. Jouluna luettujen kirjojen lisäksi ensi viikolla luvassa omat vastaukseni Lukutoukan katsaus vuoteen 2011-haasteeseen sekä  koostetta vuoden 2011 luetuista, postaustäyteinen viikko kenties siis luvassa! Sittenpä alkaakin olla lukuvuosi 2011 paketissa ja voidaan alkaa kohdistaa katseet kirjakevääseen 2012!

Järjellä ja tunteella -blogi hiljenee siis niin postausten kuin kommentointienkin saralla nyt ainakin loppuviikoksi, mutta varmaan jo maanantaina luvassa kirjapostauksia tuoreeltaan! Ihanaa joulua kaikille teille ketkä täällä blogissani käytte tai satutte eksymään! Muistakaa lukea jouluna ;) Mutta ennen kaikkea nauttia läheisistä ja joulun tunnelmasta. Ja okei...ehkä myös aika tavalla siitä ruoastakin ;)

tiistai 20. joulukuuta 2011

Kamila Shamsie: Kartanpiirtäjä

Kamila Shamsie: Kartanpiirtäjä
Alkuteos: Kartography 2002
Kustantaja: Gummerus 2011
Suomentanut: Kristiina Drews
Sivuja: 392

Kuinka mitata rakkautta? Kuinka erottaa se itsekkyydestä? Ajatella kaikkia niitä tulevaisuuksia jotka olisivat voineet olla, menneisyyksiä joita emme koskaan ymmärtäisi, kaikkea mitä me nykyisyydessä salaamme toisiltamme että itseltämme - ja niitä tulevaisuuksia jotka yhä voisivat toteutua. Onko rakkaus vahvin, kun se pitää kiinni, vai kun se päästää otteestaan?

Levoton, väkivaltainen, sykkivä Karachin kaupunki luo taustan kahden pakistanilaisnuoren jo vauvana syntyneelle siteelle. Karim ja Raheen, ystävyyyden toisiinsa kietomat nukkuvat nikama nikamaa vasten, hämmentävät muita puhumalla anagrammein ja eivät osaa kuvitella elämää ilman toisiaan. He eivät osaa pelätä Karahcin levottomuuksia, joista heidän vanhempansa tuntuvat niin usein olevan huolesta suunniltaan. Tietynlaista turvallisuutta ja etuoikeuksia tuo kuuluminen ns. parempaan väkeen, eliittiin. Heille ristiriitojen repimä Karach on kuitenkin koti, jonka kaduilla ei ole nimiä, vaan syvempi selitys.

Tällä kujalla ei ole nimeä, se on kuja joka lakkaa olemasta kun kuu katoaa taivaalta, mutta kuja se on silti, ja se kertoo Karachista paljon enemmän kuin mikään reittikartta.

Heidän vanhempansa jakavat myös keskenään pitkän ystävyyden, josta nuoret eivät kuitenkaan tunnu tietävän aivan kaikkea. Kun Karim kiinnostuu melkein pakkomielteisesti kartoista ja niiden piirtämisestä, Raheen aistii jo ilmassa muutoksen tunnun, mutta ei vielä tiedä minkälaisen. Väkivaltaisuudet lisääntyvät Karachin kaduilla ja laukaisevat käyntiin myös tapahtumaketjun, jonka johdosta Karimin perhe muuttaa Lontooseen pakoon levottomuuksia. Se, minkä piti olla iäti, olikin nyt väkisin erotettu ja Raheen perheineen hyvästelee itkevän Karimin perheineen lentokentällä.

Yhtäkkiä se, mikä heitä ennen yhdisti, tuntuukin erottavan heidät. Karach. Vuosien kuluessa heidän yhteydenpito vähenee ja vahva ystävyys alkaa olla enää etäinen muisto menneestä. Kuitenkin molempien sydämessä kytee yhä se liekki, jonka lämmössä he saivat nauttia ja iloita lapsuuden ja nuoruuden. Lopulta eräänä kesänä, kun etniset levottomuudet leviävät entistä voimakkaammin Karachin kaduille, heidän on pakko kohdata toisensa. Mutta mikään ei tunnu enää olevan ennallaan, niin heidän välillään kuin rakkaassa Karachissakaan. Kun vanhojen salaisuuksien ja vaiettujen tunteiden vyyhti lähtee purkautumaan, heidän molempien on pakko kohdata totuus. Niin Karimin kuin Raheenin sekä heidän vanhempien historia näyttäytyy hyvin erilaisena kuin koskaan ennen ja lopulta jäljelle jää kysymys siitä, mikä meille on todella tärkeintä.

Kaunis, koskettava, leikittelevä, elävä, lohdullinen, pakahduttava. Sitä kaikkea on Kamila Shamsien Kartanpiirtäjä ja siltikään noilla sanoilla ei voi kuvata kaikkea sitä, mitä tarina sisällään pitää. Tämä on ensimmäinen lukemani Shamsien kirja ja ihastuinkin hänen tyyliinsä kirjoittaa jo kirjan ensimmäisillä sivuilla. Shamsien ote sinällään kirjamaailmassa tuttuun tarinaan ihmiskohtaloista lähi-idän levottomuuksien keskellä on jotenkin uusi ja virkistävän erilainen. Karimin ja Raheenin perheet kuuluvat tietyllä tapaa paikalliseen eliittiin ja jo se luo puitteet erilaiselle tarinalle. Väkivaltaisenkin Karachin arki on nimittäin paremmissa oloissa eläville usein yllättävän normaalia ja hyvää. Nuoret viettävät onnellisia päiviä yhdessä aikaa viettäen, autolla katuja kruisaillen musiikin soidessa. Vaikka väkivaltaisuudet ja levottomuudet ovat usein läsnä taustalla ainakin, ne eivät kuitenkin luo liian syvää säröä nuorten turvallisuuden tunteeseen. Toisaalta he ovat niin tottuneet Karachin eloon, että se mikä ulkopuolisesta olisi pelottavaa, on heille arkea. Jossain vaiheessa kuitenkin se huoleton lapsuus ja nuoruus loppuu, kun hekin joutuvat kohtamaan levottomuuksien ilmentymiä omin silmin. Levoton, sykkivä Karachi on kuin uinuva tulivuori, joka yhtäkkiä ryöpsäyttää kaduilleen väkivallan kuin tulisen laavan. Joskus kuitenkin suurin sota käydään ihmisten mielissä.

Tarina rakentuu palapelimaisesti erityisesti niin Karimin ja Raheenin nuoruudesta 13-vuotiaina, ajasta seitsemisen vuotta myöhemmin sekä heidän vanhempiensa merkittävistä tapahtumista 70-luvulla. Hetkittäin menin sekaisin varsinkin noissa vanhempien historiaan liittyvissä osuuksissa, että kuka oli kukakin ja teki mitäkin, mutta en kokenut sen kuitenkaan vaikuttavan mitenkään korostetun häiritsevästi lukukokemukseen onneksi. Ja kaikki tuo hetkittäinen haparointi palkittiin vielä kirjan loppu puolella kun tarinan monet langanpäät sidottiin niin hienosti yhteen, vaikutuin aika tavalla! Kartanpiirtäjä on erittäin vahva tarina ystävyydestä poikkeuksellisissa oloissa, mutta myös ääni ihmisyydelle erilaisten rajojen sisällä ja niiden ulkopuolellakin.

Voivatko enkelit nukkua selätysten?
Jos eivät voi, kuinka he kadehtivatkaan meitä ihmisiä!

Kartanpiirtäjän ovat lukeneet myös ainakin Mari A., Zephyr, anni.M ja Sanna!

PS: Ja hienolle tarinalle on saatu kyllä todella upea kansikin, kuin taideteos!    

4/5

maanantai 19. joulukuuta 2011

Täällä vartioi...


...kirjahyllyssä kirjoja Kirjahiiri! Esikoisen kanssa kerran puhuimme, että eikö olisikin hauskaa, kun kirjahyllyn kirjoilla olisi oma kaitsija, vartija joka pitäisi kirjoista hyvää huolta. Kun sitten tänään törmäsin tähän suloiseen itse tehtyyn (vanhan ajan nallejen tyyliin kädet ja jalat liikkuvat jne) hiirulaiseen, tiesin, että meidän hyllymme vartija on löytynyt. Hiiri, Kirjahiireksi nimetty sai uuden kodin Lundiamme hyllyltä ja pitää huolen kirjoistamme. Esikoisen mukaan se saattaa tosin olla vähän kuriton ja nakerrella kirjojen sivuja, ellei siitä pidä hyvää huolta ja säännöllisesti muista laittaa hyllyn reunalle pientä juustopalaa. Koitamme siis muistaa.

Huomenna luvassa arvostelua Kamila Shamsien Kartanpiirtäjästä, pysykää siis vielä kuulolla!

lauantai 17. joulukuuta 2011

Vuoden viimeisen arvonnan voittajat


Vuoden viimeiseen arvontaan osallistui yhteensä 39 henkilöä, kiitos! Jokainen sai oman numeron kommentoimisjärjestyksen perusteella ja mieheni luvan olla virallinen arpoja. Hän arpoi voittajaksi numerot 2 ja 7, eli.....

Maria Sinisen linnan kirjastosta

sekä

pihi nainen Pihin naisen elämää -blogista!

Onnea voittajille! Valitsetko Maria ensin oman kirjasi ja pihi nainen voisit meilaita myös minulle jo oman toiveesi, mikäli se on sama Marian kanssa, ilmoittelen sitten niin voit katsoa toisen vaihtoehdon.
( jarjellajatunteella(AT)gmail.com)

Kiitokset kaikille osallistujille!

keskiviikko 14. joulukuuta 2011

Rosa Liksom: Hytti nro 6

Rosa Liksom: Hytti nro 6
Kustantaja: WSOY 2011
Sivuja: 168

Edessä aukeaa tuntematon jään jähmettämä Venäjänmaa, juna kiitää, uupunutta taivasta vasten piirtyvät kirkkaina loistavat tähdet, syöksyy luontoon, pilvisen, tähdettömän taivaan valaisemaan painostavaan pimeyteen. Kaikki on liikkeessä: lumi, vesi, ilma, puut, pilvet, tuuli, kaupungit, kylät, ihmiset ja ajatukset. Juna jyskyttää halki lumisen maan.

Parikymppinen Moskovalle sydämensä menettänyt suomalaistyttö ja nelikymppinen karkeakäytöksinen venäläisduunari. Juna Siperiaan ja hytti, joka tuon epäsuhdan kaksikon täytyy jakaa. Hytin ikkunasta ja välietappien asemilla ja kaupungeissa näyttäytyy jätin lailla jo maahan kaatunut Neuvostoliitto, joka ei kuitenkaan vielä ole luovuttanut. Rankan elämän elänyt karski venäläismies puhuu, ryyppää ja vonkaa, vetäytyvä tyttö kuuntelee tahtomattaan ja piirtelee muistikirjaansa välillä Moskovan muistoihinsa vetäytyen. Mies tulee välillä melkein iholle, kohtelee kuin niitä huoria, joita on hän sanojensa mukaan käynyt läpi hurjan määrän. Tyttö pakenee hytistä, mutta palaa lopulta ja yhdessä he sopuisasti keittävät teensä samovaarissa, jakavat eväänsä.

- Onko kaikki suomalaiset naiset noin kuivia ja kylmiä kuin sä? Venäläiset huorat ovat sellaisia, että heti kun niitä on nussinut, ne alkavat piereskellä. Mä tiedän ettet sä ole sellainen.

Tyttö miettii Mitkaa, tuota rujoa, huonoryhtistä rillipäätä, jonka kanssa hänen piti matkustaa yhdessä Ulan Batoriin, Mongolian pääkaupunkiin. Mutta sitten kävi niin kuin kävi ja nyt tyttö on kuin vankina hytissä nro 6 venäläismiehen kanssa matkalla kohti Ulan Batoria. Kaduilla kasvanut, ihmiseenkin puukkonsa terän upottanut mies on puolestaan matkalla Mongoliaan töihin. Miehen kertomien tarinoiden myötä kuitenkin näyttäytyy pala siitä pienestä pojasta, joka joutui pakenemaan omasta kodistaan kaduille. Tytön mietteistä rakentuu puolestaan kuva niistä olosuhteista, miksi hän lähti matkaan ilman Mitkaa ja mitä hän todella kantaa sydämessään.

Matka Mongoliaan on pitkä ja vivahteikas. Välillä juna etenee tasapaksujen harmaiden maisemien keskellä  kiduttavan hitaasti, välillä pysähtyy päiviksi vieraisiin kaupunkeihin, joissa tyttö ja mies koittavat molemmat saada etsimiänsä asioita: vodkaa, rauhallista yösijaa, näivettyvän maan katoavia maisemia. Päivän parin pysähdykset ränsistyvissä, korruptoituneissa kaupungissa näyttävät varsinkin tytölle erilaista länttä, kuin mihin hän Moskovassa on tottunut. Tytöllä on kuitenkin unelma, jonka päämäärä on Ulan Batorissa. Edes välillä törkeästi käyttäytyvä venäläismies ei estä tyttöä matkaamasta tuossa suorastaan ahdistavassa hytissä kohti Mongoliaa.

Hytti nro 6 on merkillinen kirja. Se on yhtä aikaa rumankaunis, ärsyttävä, kiehtova ja erityinen. Ronskin venäläismiehen hahmoon kiteytyy yhtä aikaa rumuutta mutta myös viisautta ja lempeyttä. Toisaalta nuoren suomalaistytön herkkyys ja mielenmaisema luovat jossain määrin omaa kaunista kasvutarinaa. Noiden kahden kohtaamiset ovat kaikessa hämmentävyydessään hyvin puhuttelevia. Hytti nro 6 on kuin pitkä novelli, jossa itse tarina on vähäeleinen mutta kangas, jota vasten  Liksom sen piirtää on kuin taideteos. 80-luvun lopun sortuva mahtivaltio ränsistyvine ja purevan talven värittämine miljöineen on melkein käsinkosketeltava. Liksomin omat kokemukset Venäjältä tuovat vahvan pohjan kirjalle.

En ole lukenut Liksomilta aikaisemmin mitään, joten oli miellyttävä kokemus tutustua tähän Finlandia-palkinnon voittaneeseen teokseen puhtaalta pöydältä. Toki Finlandia-palkinnon saaminen luo kirjalle tietyt ennakko-odotukset herkästi, mutta itse olen taipuvaisempi kokemaan, että ei Finlandia-kirjat silti välttämättä ole aina suurta yleisöä miellyttäviä, helppoja teoksia. Vaikka en ole lukukokemuksen jälkeen varsinaisesti missään kirjallisessa hurmostilassa, pidän kirjasta monestakin syystä. Siperian juna itsessään on minua erittäin kiinnostava elementti ja Liksom tarjoileekin sen lukijalle kuumana ja väkevänä laittamalla samaan hyttiin kaksi niin erilaista ihmistä. Juuri noiden kahden ihmisen kohtaamiset ovat erityisiä, hämmentäviä ja paikoin suorastaan koomisen absurdeja. Viimeisiään vetelevä Neuvostoliitto puolestaan miljöö- ja ihmiskuvauksineen on ehdottomasti Hytti nro 6 vahvimpia ominaisuuksia.

Tyttö mietti, miten hän saattoi rakastaa tuota taakse jäänyttä outoa maata, sen nöyrää, kapinoivaa, mistään piittaamatonta, sattumalta kaiken selittävää, kärsivää, kohtalonuskoista, ylpeää, vihantäyteistä, epätoivon lamaannuttavaa, murheellista, tyytyväistä, alistunutta, rakastavaa, sitkeää ja vähään tyytyvää kansaa.

Kurkatkaa myös Inan arvostelu Hytti nro 6:sta!

4/5

maanantai 12. joulukuuta 2011

P.D. James: Yksityispotilas

P.D. James: Yksityispotilas
Alkuteos: The Private Patient (2008)
Kustantaja: Otava 2009
Suomentanut: Kristiina Savikurki
Kansi: Lee Gibbons
Sivuja: 489

Maatessaan nyt miellyttävästi tokkurassa hän päätti päästää asian käsistään, kuten oli vihdoin päästämässä irti menneisyydestään. Sitä ei voinut elää uudestaan eikä mitään siinä voinut muuttaa. Se oli pannut hänet kärsimään, mutta menettäisi pian valtansa lopullisesti.
  Rhoda sulki silmänsä ja ajatteli unisena edessä odottavaa rauhallista yötä ja uutta aamua - jota hän ei koskaan näkisi.


Kun kuuluisa journalisti  Rhoda Gradwyn kirjautuu yksityispotilaaksi Dorsetissa, pienessä Cheverellin kylässä sijaitsevaan ikivanhaan sairaalakäyttöön valjastettuun kartanoon päästäkseen vihdoin eroon elämäänsä hankaloittaneesta arvesta, hän ei tiedä elävänsä elämänsä viimeisiä hetkiä suunnitellessaan kovasti tulevaa. Plastiikkakirurginen operaatio sujuu hyvin tohtori Chandler-Powellin suorittamana ja Rhoda pääsee toipumaan hienoon potilaille varattuun huoneistoon. Rankan lapsuuden kokenur Rhoda on huojentunut, että on vihdoin päässyt eroon arvesta, koska hän ei tarvitse sitä enää. Aamun tullen kuitenkin selviää, että Rhodan tulevaisuus loppui ennen kuin ehti alkaakaan. Kartanoon hälytetään murhaa tutkimaan sympaattinen komentaja Adam Dalgliesh alaisineen. Dalgliesh on juuri saanut kosittua rakastettuaan Emmaa ja ajatukset pyörivät lähestyvissä häissä, mutta murha kartanossa vaatii hetkeksi Dalglieshin täyden huomion.

Vanhan kartanon paikoin aavemainen tunnelma, kartanon muotopuutarhassa sijaitseva vanha kivikehä jonka luona öisin saattaa näkyä merkillisiä taskulampun valoja heijastumassa, luovat omanlaisensa puitteet murhamysteerin ratkaisuun. Vähitellen kartanon henkilökunnasta alkaa paljastua yllättäviäkin kaunoja ja yhteyksiä kuollutta Rhodaa kohtaan. Ja kuka heistä on todellisuudessa siskonsa julmasti nuorena surmannut henkilö uuden identiteetin turvin? Yhdessä ryhmänsä kanssa Dalgliesh joutuu pohtimaan monenlaisia moraalisia kysymyksiä; missä menee tutkivan journalismin raja, onko ihmisellä oikeus leikkiä kuin jumalaa muokkaamalla toisten ulkonäköä, löytyykö julmille teoille aina selvää syytä?

Yksityispotilas on ensimmäinen P.D. Jamesini, mikä on sikäli hassua, että olen aikonut lukea hänen teoksiaan jo vuosikausia, saamatta silti tätä ennen sitä aikaiseksi. Voitin kirjan arvonnasta (valitsin itse listasta tämän parin muun ohella) ja vihdoin pääsin tutustumaan tuon Ladyn arvonkin saaneen, jo vuonna 1920 syntyneen brittidekkaristin tuotantoon. Kirja on ulkoasultaan jotenkin ihana pieni ja kirjaan tarttuessani luulinkin siinä olevan sivujakin sen kolmisensataa maksimissaan. Mutta vielä mitä, tämähän olikin melkein 500-sivuinen järkäle mutta ilmeisesti kirjakerhokappaleen muodossa, niin ohuet sivut yhdessä pienen fontin ja rivivälin kanssa hieman hämäsivät. Ymmärtääkseni P.D. James on tunnettu siitä, että hän rakentaa huolella ja paikoin ehkä pitkästyttälläkin hartaudella niin henkilöitä kuin miljöötä ja se näkyy Yksityispotilaassakin. Vaikka jo takakannesta selviää, että Rhoda surmataan, saa lukija sitä ennen lukea yli 100 sivua niin Rhodan, Dalglieshin ja alaisten sekä kartanonväen taustoista. Koen kuitenkin sen olevan pääasiassa juuri tämän tyyppisten brittidekkarien vahvuus. Vanha maalaiskartano miljöineen on minua niin voimakkaasti kiehtova elementti kirjassa, että pääosin mielelläni viipyilen sen luomassa tunnelmassa. Tuli tunne, että tämä oli kuin Agatha Christietä mutta modernimmassa paketissa. Vaikka luen yleensä mieluummin rankkojakin psykologisia trillereitä, nautin nyt tästä verkkaisesta tunnelmasta, joka Yksityispotilaassa vallitsi. Kuvitelkaapa vaikka komentaja Dalgliesh pohtimassa murhamysteeriä kotoisasti takkatulen ääressä punaviinilasillisen kera. Tällaisia viehättäviä yksityiskohtia James tarjoilee pitkin kirjaa. James ei myöskään tuo kirjaan raakuuksia ja mässäile niillä, vaan ohimennen sivuaa murhan yksityiskohtia ilman että ne tallentuvat lukijan verkkokalvoille painajaismaisina. Tunnelmaltaan tulee mieleen niin Neiti Marple, Hercule Poirot kuin Sarah Watersin Vieras kartanossakin.

Kaikista edellä mainituista elementeistä huolimatta on pakko todeta, että olihan tämä ehkä paikoin hieman pitkästyttäväkin ja teki mieli hypätä seuraavaan kohtaan. Sikäli hassua, että Watersin Vieras kartanossa oli vielä järkälemäisempi ja sitä lukiessa ei tullut kertaakaan tuota tunnetta. Ajoittaisesta pitkäveteisyydestä huolimatta jotenkin yhtä aikaa ihastuttava ja älykäs brittidekkari, jonka myötä aion varmasti lukea kirjailijan muutakin tuotantoa. Yksityispotilaan ovat lukeneet ainakin myös Kirsi ja Leena. Tällä osallistun muuten myös taas Totally British -haasteeseen, detective novels- kategoriassa.

Muistakaahan Vuoden viimeinen arvonta blogissani, aikaa tämän viikon perjantai-iltaan saakka! Ja moni olikin jo kommentoinut osallistuvansa Lukutoukan katsaus vuoteen 2011 -haasteeseeni, mukava juttu! Seuraavaksi taidankin hypätä nojatuolimatkaillessani erääseen Venäjälle vievään junaan...

3/5

perjantai 9. joulukuuta 2011

Lukutoukan katsaus vuoteen 2011-haaste

Vuosi lähenee loppuaan ja mieli alkaa väkisin kurkkia jo ensi vuoteen, tulevaan kirjakevääseen. Sitä ennen on kuitenkin ihana tarkastella kulunutta kirjavuotta. Ja hei, vielä on vuotta jäljellä, eli en aio julkaista vuoden 2011 luettuja kuin vasta ihan päivä pari ennen vuodenvaihdetta. Oman lukuvuoteni lisäksi minua kiinnostaa tietenkin myös teidän muiden lukuvuodet ja aionkin ahkerasti tulla sitten lukemaan listojanne kun niitä alkaa tupsahdella pitkin kirjablogistaniaa. Moni, minä mukaan lukien pidän kyllä koko ajan kirjaa luetuista tuolla yhdellä blogini ns. välilehdellä, mutta harvoin niitä tulee kurkittua toisten blogeista sitten kuitenkaan.

Haluankin heittää ilmoille vielä pienen haasteen, jossa pääsee tarkastelemaan eri näkökulmista lukuvuottaan. Aikaa vastata haasteeseen on tästä hetkestä tammikuun ekan viikkoon asti. Itse vastailen tähän varmaankin jo välipäivinä. Haasteen idea on seuraava: vastaa omassa blogissasi alla esitettyihin kysymyksiin aina yhdellä vuonna 2011 lukemallasi kirjalla per kysymys. Mikäli sinulla ei ole omaa blogia, voit vastata tämän postauksen kommenteissakin. Kirjan valintaa ei tarvitse perustella mitenkään, riittää vain kun mietit, mikä lukemasi kirja vastaa parhaiten kysymykseen. Yksi ja sama kirja voi luonnollisesti olla vastauksena useammassakin kohdassa. Muiden vastauksia lukemalla saa lyhyen ja ytimekkään katsauksen toisten lukutoukkienkin lukuvuoteen, mutta myös omaa tulee tarkasteltua ehkä vähän syvällisemmin. Ja kysymykset  ovat seuraavat:

1. Minkä lukemasi kirjan olisit toivonut löytäväsi juuri joulupaketista tänä vuonna, ellet jo olisi lukenut sitä?

2. Mitä kirjaa suosittelisit ystävälle, joka ei ole lukenut paljoa, mutta kaipaisi lukuelämyksiä?

3. Mikä kirja sinun teki mieli jättää kesken ?

4. Mikä kirja sai sinut vuodattamaan kyyneleitä?

5. Minkä kirjan lukemista odotit ennakkoon eniten?

6. Mikä kovasti pitämäsi kirja sai mielestäsi aivan liian vähän näkyvyyttä ja ns. blogisavuja?

7. Mikä kirja oli suurin pettymys?

8. Minkä kirjan ottaisit ainoaksi kirjaksi autiolle saarelle uudestaan...ja uudestaan luettavaksi?

9. Mikä kirja herätti sinulla eniten halua keskustella kirjan tapahtumista ja henkilöistä?

10. Minkä kirjan sulkisit aikakapseliin avattavaksi sadan vuoden päästä täällä Suomessa?

11. Mistä kirjasta haluaisit nähdä elokuvan, ellei sitä jo ole tehty?

12. Minkä kirjan ns. jälkimaku oli niin voimakas, että mietit sitä vielä pitkään viimeisen sivun kääntämisen jälkeenkin?

13. Mikä kirja oli suurin yllättäjä hienon lukukokemuksen myötä?

14. Mistä kirjasta et muista enää paljoakaan, vain lähinnä tunnelmia ja pätkiä sieltä täältä tapahtumista?

15. Mitä kirjaa suosittelisit eniten muille kirjablogisteille?


torstai 8. joulukuuta 2011

Vuoden viimeinen arvonta

(Kuvassa viime vuoden piparkakkutaloni, esikoisen toiveesta Muumitalo ;D)

On tullut aika vuoden viimeisen arvonnan, jonka teille lupasin viime viikolla. Arvonnan säännöt ovat kaikessa yksinkertaisuudessaan seuraavat:

Kommentoi tähän postaukseen, mitä kirjaa aiot tai toivot saavasi lukea joulun pyhinä? Onko sinulla jo päätettynä kenties joku kirja, jonka aiot lukea, kuten minulla Joyce Carol Oatesin Haudankaivajan tytärt, joka minun piti lukea jo viime jouluna. ( Miten vuosi on voinutkin mennä näin nopeasti?) Vai toivotko jotain tiettyä kirjaa joululahjaksi? Mikäli kommentoit ns. anonyyminä, jätä kommenttisi yhteyteen nimimerkkisi, jotta voin huomioida kommenttisi arvonnassa.

Arvonta kestää 8.-16.12 klo 21.00 saakka, ja suoritan arvonnan viikonlopun aikana. Arvon kaksi voittajaa, jotka saavat valita molemmat yhden mieleisensä kirjan seuraavasta listasta:

-Kira Poutanen: Rakkautta on the rocks
-Piia Juul: Hallandin murha
-Saara Kesävuori: Äidin rakkaus
-Sara Gruen: Apinatalo
-Sophie Kinsella: Varsinainen talousihme
-Jouni Tossavainen: Sivullisia
-Jean Kwok: Käännöksiä
-Sari Malkamäki: Jokin yhteinen maailma
- Erica Bauermeister: Elämän lempeät maut

Arpaonnea kaikille!

tiistai 6. joulukuuta 2011

Austin Wrigth: Tony & Susan

Austin Wright: Tony & Susan
Alkuteos: Tony & Susan 1993
Kustantaja: Avain 2011
Suomentanut: Mari Janatuinen
Kansi: Satu Ketola
Sivuja: 386

Se ilkeä, tunnistamaton hirviö, jonka hän muistaa olleen mielessään ennen kuin ryhtyi lukemaan - onko kirja saanut sen vaipumaan uneen? Jatka vain lukemista. Kappaleita ja lukuja yksinäisellä, öisellä valtatiellä.

Keskiluokkaisen elämän harmaaseen vaippaan itsensä kietonut Susan Morrow saa hyvin yllättävän yhteydenoton nuoruuden aikaiselta aviomieheltään Edwardilta: voisiko Susan lukea hänen käsikirjoituksensa ja kommentoida sitä? Susan on hämillään, sillä hän ei ole varma, haluaako hän herätellä millään tavoin muistoja parikymmentä vuotta sitten tapahtuneista ajoista, kun hän lopulta erosi Edwardista. Käsikirjoitus lojuu tovin pöytälaatikossa, kunnes Susanin aviomies Arnold lähtee muutaman päivän työmatkalle ja Susan päättää lukea, mitä Edward oikein on kirjoittanut. Yön eläimet- tarinan päähenkilö, matematiikan professori Tony muistuttaa häkellyttävän paljon Susanin mielessä Edwardia, tai ainakin sitä miestä, mikä Edward oli parikymmentä vuotta sitten.

Yön eläimet -tarinassa Tony matkustaa vaimonsa Lauran ja tyttärensä Helenin kanssa autolla kohti kesähuvilaansa Mainessa. Helen saa päähänsä, että he voisivat ajaa koko yön sen sijaan, että yöpyisivät välillä motellissa. Kun Tony näkee peruutuspeilissä takana ajavan auton valot, hän ei tiedä, millaiseen traagiseen tapahtumien ketjuun he ovat joutumassa.

Kun Tony Hastings näki vaimonsa Lauran kaatuvan, kun hän kuuli tämän huudahtavan järkytyksestä ja tuskasta yksityisellä äänellä, jonka Tony niin  hyvin tunsi, kun hän näki Lauran maassa laskoshousuissaan ja tummassa puserossaan ja katsoi tämän kääntyvän vaivalloisesti ylös noustakseen, Tony ajatteli, että nyt tapahtuu jotakin pahaa, äärimmäisen pahaa, tämä on kuin uutinen, joka kertoo sodan puhjenneen. Ikään kuin hän ei olisi koskaan aiemmin koko onnekkaassa elämässään tiennyt mistään todella pahasta.

Susan tempautuu Edwardin käsikirjoitukseen, halusipa tai ei, voimallisesti mukaan. Lukiessa hän tuntee selittämätöntä pelkoa jostain syvemmästä pinnan alla, sekä samalla käy sisäistä monologia siitä, mitä Edward oikein tarinallaan haluaa kertoa ja kenelle. Onko Tony todella kuin Edward ja onko Edward käyttänyt tarinassa heidän yhteisiä muistojaan. Yön eläimet saa Susanin pohtimaan niin menneisyyttään kuin erityisesti nykyistä hetkeä: elääkö hän todella sitä elämää mihin kuvitteli parikymmentä vuotta sitten sitoutuvansa?

Tony & Susan on jo edesmenneen kirjailijan Austin Wrightin alunperin 1993 julkaisema trilleri, joka sittemmin julkaistiin alkukielisenä myös 2010. Tämä on odottanut minulla hyllyssä jo pari kuukautta enkä jostain syytä alkuinnostuksen jälkeen ole saanut tartuttua tähän ennen tätä. Kaipasin loisteliaan Jonathan Franzenin Vapauden tarjoaman lukukokemuksen jälkeen jotain täysin erilaista. Yleensä dekkarit/trillerit sopivat siihen tarpeeseen hyvin ja siksi Tony & Susan tuntui nyt juuri oikealta kirjalta. Ja sitä se olikin, sillä pitkästä aikaa luin erikoisen, kiihkeätempoisen ja älykkään trillerin! Tony & Susan on erityisen vahva kaksoistarina, sillä yleensä se tarina tarinan sisällä on, ainakin niissä kirjoissa joita olen lukenut, vahvempi ja kiinnostavampi. Jopa niin, että on vaikea keskittyä sitten siihen ensi-sijaiseen tarinaan. Tässä oli nerokasta se, että Yön eläimet on todellakin nopeatempoinen ja jännittävä tarina, kun taas Susanin osuudet rauhoittavat lukijan hetkeksi pohtimaankin. Tämä trillerin tematiikka on ehkä jopa vahvempaa, mitä gengren kirjoissa yleensä, sillä se käsittelee aika isoja asioita: elämän mielekkyys, menneisyyden muistot, tragedia, kosto ja oikeus. Tietyllä tapaa Susanin silmin luodataan modernin nyky-ihmisen ahdistusta valmiiksi mietityssä elämässään, kun on tavallaan jo kaikki; perhe, työ, koti...mutta sitten kuitenkin jokin jäytää sisintä. Tony & Susan on monitasoinen ja nokkela trilleri, jonka parissa on helppo erityisesti tämän gengren ystävien viihtyä. Oman kiehtovan lisän kirjaan toi se, miten Wright käsittelee Susanin ja kaksoistarinan lukemisen kautta yleensä lukemista ja kirjoittamista. Se herättelee kysymyksiä, miksi tai kenelle kukakin kirjoittaa ja erityisesti mitä lukija itse kuvittelee lukemisestaan kulloinkin saavansa irti.

Kurkatkaa myös Mari A..n arvio kirjasta, täältä!

3/5

maanantai 5. joulukuuta 2011

Copycat-kirjankansi

Amma heitti tovi sitten ilmoille blogissaan mielenkiintoisen kilpailun: Copycat-kirjankansi! Tarkemmat ohjeet pääset lukemaan Amman blogista, tästä linkistä. Lyhyesti idea on kuitenkin se, että yhdistää itse ottamansa kuvan jonkun kirjan kannen kanssa sillä periaatteella, että ne sopivat yhteen, täydentävät toisiaan jne. Kirjan kansi voi olla mikä vaan sellainen, luetun tai lukemattoman kirjan kansi, josta pistää tai se tavalla tai toisella puhuttelee.

Halusin itse valita tämän vuoden kirjan kannen. Tämän vuoden kirjoissa on lukemattomia ihania kirjankansia, joista yksi kuuluu kaikessa upeassa vähäeleisyydessään Michael Cunninghamin Illan tullen -teokselle. Vaikka en ollut niin hurmioitunut kirjasta kuin moni muua blogistaniassa, pidin siitä kuitenkin paljon ja ehdottomasti kategorioin sen laadukkaisiin romaaneihin, joihin kannattaa tutustua. Kuva, jonka yhdistän Illan tullen kannen kanssa, on otettu kevään tulppaanista omassa kotona. Kuvankäsittelyohjelmalla käänsin kuvan nurinpäin ja muutin seepian väriseksi sekä lisäsin omat tekstit ja reunukset koko kuvalle. Tällä kuvalla siis osallistun Amman kilpailuun:



Huomenna vietetäänkin itsenäisyyspäivää ja meillä palaa illalla ikkunan edessä lipaston päällä tutusti kaksi kynttilää. Tuttuun tapaan myös katsotaan linnan juhlia ja nautiskellaan hyvästä ruoasta ja juomasta. Kiireetöntä yhdessäoloa ja arvostusta oman rakkaan kotimaan itsenäisyyttä kohtaan.
Hyvää itsenäisyyspäivää siis hieman ennakkoon kaikille teille!

Sanna Pelliccioni: Onni-pojan kierrätyskirja

Sanna Pelliccioni: Onni-pojan kierrätyskirja
Kustantaja: Minerva 2008

Meillä tykästyttiin siinä määrin kesällä Sanna Pelliccionin Onni-poikaan ja hirveään hirviöön, että niinpä kirjastoreissulta mukaamme tarttui Onni-pojan kierrätyskirja. Varsinkin esikoinen on ollut jo pitkän tovin kiinnostunut erityisesti roska-autoista ja niiden toiminnasta, mutta myös pahvilaatikoiden kekseliäästä uusiokäytöstä.

Onni-poika on ihanan kekseliäs ja valveutunut pikkupoika. Moniko leikki-ikäinen tietää, mihin jäteastiaan ne banaaninkuoret tulee lajitella? On tainnut Onni seurata tarkasti vanhempiensa jätteidenlajittelukäyttäytymistä, mutta isäkin ihmettelee ja ihastelee, kuinka paljon Onni voikaan jo tietää.


Onni tykkää käydä yhdessä vanhempiensa kanssa viemässä roskat oikeisiin jäteastioihin, mutta suurin kiinnostuksen kohde taitaa olla pihaan ajavat roskisautot. Eräällä roskienvientireissulla Onni löytää isänsä kanssa roskiskatoksesta ison pahvilaatikon. Pahvilaatikosta syntyy hetkessä hieno merirosvolaiva ja seikkailu on valmis! Hiio hoi, nostakaa purjeet!


Onnin pihassa järjestetään myös jännittävä pihakirppis, missä lapsetkin pääsevät vaihtamaan tavaroitaan. Aina se ei ole kuitenkaan helppoa, sillä omasta juuri luopumastaankin tavarasta voikin tulla taas kiinnostava, kun pihan muutkin lapset kiinnostuvat siitä. Niin meinaa käydä myös Viljon laulavan myyrän suhteen. Onni on kuitenkin neuvokas poika ja tietää, että kierrättäminen on tärkeää mutta myös mukavaa. Toisen roju voi olla nimittäin toisen aarre!

Pelliccionin kuvitus on hyvin lapsenomaista ja se tuntuu vetoavan myös kovasti varsinkin nelivuotiaaseeni. Parhainta tässä kirjassa kuitenkin oli hänen mielestään "se roska-auto ja ne pahvilaatikkojutut kun tehtiin majaa, ihan kuten mekin on tehty!" ( Teimme yli vuosi sitten isosta pahvilaatikosta kioskin luukkuineen, jonka päälystimme värikkäillä sarjakuvilla, ja siitä puhutaan vieläkin!) Itse pidän Pelliccionin kirjoista erityisesti niiden teemojen takia. Voiko tämän oivaltavammin enää kertoa lapselle kierrätyksestä?

lauantai 3. joulukuuta 2011

Jonathan Franzen: Vapaus

Jonathan Franzen: Vapaus
Alkuteos: Freedom 2010
Kustantaja: Siltala 2011
Suomentanut: Raimo Salminen
Kansi: Harvey Macaulay
Sivuja: 634

Kysyttiinpä keneltä hyvänsä, Patty Berglund oli Ramsey Hillille voimavara, hyväntuulinen sosiokulttuurisen siitepölyn kuljettaja, sydämellinen mehiläinen. Hän oli yksi alueen harvoista kotiäideistä ja tunnettu siitä, ettei halunnut puhua hyvää itsestään eikä pahaa kenestäkään muusta.

Keski-ikäiset ja sangen keskiluokkaista arkea elävät Patty ja Walter Berglund olivat rakentaneet hyvää elämäänsä jo parinkymmenen vuoden ajan. Aikanaan kotoa lähtiessään nuori koripallotähtilupaus Patty oli päättänyt ottaa tulevaksi elämäntehtäväkseen olla sellainen vaimo, äiti ja kodinhengetär, mihin hänen äitinsä ei koskaan ollut kyennyt. Ja se mitä Patty halusi, sitä halusi myös Walter, joka ensi kohtaamisesta saakka oli tiennyt, että haluaa Pattyn. Huolimatta siitä kaikesta epäröinnistä, mitä nuori Patty oli monin tavoin ilmentänyt, eikä vähiten ilmaisemalla Walterin nähden kiinnostusta tämän rocktähden uraa aloittelevaa kämppistä Richardia kohtaan. Lopulta, eräs päivä erään motellin huoneessa numero 21 muutti kaiken ja Walter tiesi, että hän oli saanut Pattyn itselleen.

Seuraavana aamuna huoneessa 21, kirkkaassa päivänvalossa ja ikkunat avattuna ja haalistuneiden verhojen hulmutessa, he nauroivat ja itkivät ja naivat ilolla, jonka vakavuuden ja viattomuuden ajatteleminen tuntuu omaelämänkerturista nyt lähestulkoon kestämättömältä, ja itkivät vielä lisää ja naivat vielä lisää ja makasivat vieretysten hikisinä ja sydämet pursuen ja kuuntelivat mäntyjen kuiskintaa.

Aikuinen Patty oli nainen, joka muisti naapuruston lasten ja heidän vanhempiensa syntymäpäivät, toi tuoreita pikkuleipiä lautasella ovelle. Ympäristötietoinen Walter kulki ideologialleen uskollisesti pyörällä töihin parikymmentä vuotta ja halusi olla myös hyvä isä, sellainen mihin hänen isänsä ei koskaan kyennyt lastensa kanssa, ainakaan tasapuolisesti. Mutta sitten tapahtuu jotain, joka suistaa Berglundien perheen totaalisesti sivuraiteille. Naapurusto ihmetteleekin, kun Pattyn ja Walterin teini-ikäinen poika Joey muuttaa naapuriperheeseen, jonka kanssa heillä on alkanut välit tulehtua jo ennen Joeyn muuttoa. Aina niin iloisena ja sosiaalisena tunnettu, ihailtu Patty alkaa kuihtua silmissä, erakoitua ja muuttua kyyniseksi ja usein raivostuneeksi entisen minänsä kalseaksi varjoksi. Walter, joka on aina rakastanut luontoa ja yrittää tehdä oman osansa maapallon pelastamiseksi, pestautuu yllättäen ison energiayhtiön leipiin ja on tekemisissä kyseenalaisen vuorenlakilouhinna kanssa. Se, mikä heille molemmille oli niin selvää tuolloin parikymmentä vuotta sitten huoneessa numero 21, on enää vain kalpea aavistus, josta on vaikea saada lopulta enää vähäistäkään otetta. Ja kun Richard palaa Berglundien elämään, ei mikään eikä kukaan noudata enää tuttua kaavaa.

Ja hän oli kurkkuaan myöten täynnä sitä, täynnä loputonta selittelyä ja ymmärtämistä, ja niin hän paiskasi Pattyn lattialle ja nai tätä kuin mikäkin raakimus. Oivalluksen ilme, joka Pattyn kasvoille silloin levisi ja jonka täytyi olla hänen oman ilmeensä peilikuva, sai hänet lopettamaan melkein yhtä äkisti kuin he olivat pääseet alkuun. 

Patty ja Walter ovat kuin ketkä tahansa meistä, inhimillisiä, erehtyväisiä, vapautta eri tavoin elämässään tavoittelevia ihmisiä. Vapaus on suorastaan satuttavan terävä mutta inhimillisyydessään lohdullinen läpileikkaus avioliittoon, jonka suojamuurit parin vuosikymmenen jälkeen alkavat rakoilla voimakkaasti. Se, mikä ensin näyttäytyy lukijalle paikoin melkein koomisena, muuttaakin muotoaan jonnekin surun ja haikeuden välimaastoon. Vapaus on kuitenkin niin paljon muutakin kuin "vain" avioliittotarina, sillä se on myös rikas monikerroksinen sukutarina kertoen niin Walterin kuin Pattyn vanhempien, sisarten sekä myös heidän lastensa Joeyn ja Jessican vaiheista nyt ja ennen. Franzen osaa uskomattoman taidokkaasti hyppiä ajanjaksosta ja henkilöstä toiseen, ilman että lukijana kertaakaan hämmentyy siitä, missä kulloinkin mennään. Pattyn ja Walterin vanhempien tuominen tarinaan vahvistaa sitä syvää teemaa, kuinka tahtomattaankin kannamme usein mukanamme vanhempiemme henkistä perimää. Tavoittelemmepa kuinka kovasti tahansa erilaisia ratkaisuja kuin vanhempamme, katsooko kuitenkin lopulta peilistä omat esi-isämme tekoineen silmiimme ja huomaamme väkisin olevamme heidän kaltaisiaan aina jossain määrin? Franzenin luomat henkilöt ovat jotenkin hengästyttävän todellisia huikeine dialogeineen. Harvoin kiinnyn kirjan henkilöihin niin kovasti, kuin nyt tein.

Toisaalta Vapaus on myös kuvasta erityisesti 70-luvulta nykyhetkeen amerikkalaisessa yhteiskunnassa keskiluokkaisen ihmisen näkökulmasta, kuitenkin älykkäästi etuoikeutettua elämää kyseenalaistaen. Isossa osassa erityisesti Walterin kautta on ihmisen suhde luontoon. Kuinka kauan ihminen voi itsekkäästi vain kuluttaa ja tuhota maapalloa vailla isompia seuraamuksia? Yhteiskuntakritiikki kohdistuu myös suoraan Yhdysvaltoihinkin erityisesti Lähi-Idän kriisien kautta, mutta Franzen osaa tehdä sen paasaamatta ja osoittelematta. Vapaus on pohjimmiltaan tarina ihmisyydestä vapauden luoman illuusion mutta myös taakan alla. Se näyttää, että vapaudella on todellakin hintansa, mutta usein hyvin erilainen mitä oletamme.

Hänellä oli joka päivä koko päivä aikaa keksiä jokin säällinen ja tyydyttävä tapa elää, ja kuitenkin kaikki hänen valintansa ja kaikki hänen vapautensa näyttivät vain lisäävän hänen kurjuuttaan. Omaelämänkerturin on likimain pakko tehdä se loppupäätelmä, että hän sääli itseään siksi että oli niin vapaa.

Kiitos Katjan arvostelun Vapaudesta ja Karoliinan arvostelun Franzenin Muutoksesta, sain tietää tällaisen kirjalijan olemassaolosta ylipäätään. Kun luin vielä anni.M:n innostuneen arvion tästä, kiinnostus nousi entisestään. Kun sitten sain kirjan käsiini, minulle tuli pitkästä aikaa se jännä tunne, että tässä on ns. minun kirja. Kirja johon tulen varmasti ihastumaan. Silti se hieman yllätti, miten voimakkaasti Vapaus minut koukutti ja lumosi alkumetreiltään saakka. Lukiessa varsinkin alussa Pattyn ja Walterin sekä Richardinkin välisiä dialogeja, melkein läpsin käsiäni välillä yhteen, että miten joku voi kirjoittaa niin hyvin! Sen lisäksi että Vapaus on erittäin rikas ja monikerroksinen tarina, se on myös taidokkaasti kirjoitettu. En kertaakaan lukiessani tätä huikeat 634-sivuista teosta ajatellut, että en jaksa tai hyppäänkö muutaman sivun yli. Nautin kirjasta alusta loppuun ja nyt tunnen aikamoista tyhjiötä sen suhteen, mihin pystyn seuraavaksi tarttumaan. Minulle kävi vähän kuin Pattylle, kun se mihin on pitkään intensiivisesti keskittynyt, loppuu, niin väkisin putoaa jonkinlaiseen tyhjiöön. Vapaus on yksi parhaimpia lukukokemuksia minulle tänä vuonna. Kuun lopulla, kunhan saan vähän tunnetasolla etäisyyttä kirjaan ja tarkastelen koko lukuvuottani, nähdään, oliko jopa parhain. Voisin kertoa tästä kirjasta niin paljon. Voisin kertoa Bobby-kissasta, joka katosi. Latvakerttulien pelastamisesta. Äidin liian intensiivisesti suhtautumisesta poikaansa. Hullusta ystävästä. Nuoresta kiihkosta. Vaietusta rakkaudesta. Seksistä jonka aikana tekee mieli ajatella vain kaikkea muuta paitsi sitä. 80- tuumaisesta plasmatv:stä. Voisin kertoa niin monesta asiasta, mutta sanonkin vain, että lukekaa itse kirja ja vapautukaa!

5/5

perjantai 2. joulukuuta 2011

Nina Hemmingsson: Minä olen sinun tyttöystäväsi nyt

Nina Hemmingsson: Minä olen sinun tyttöystäväsi nyt
Alkuteos: Jag är din flickvän nu
Kustantaja: WSOY 2011
Suomentanut: Saara Pääkkönen
Tekstannut:  Mika Liétzen
Sivuja: 126

Ruotsalainen Nina Hemmingsson rikkoo perinteisen ihmissuhdesarjakuvan rajoja mustalla ja paikoin roisillakin huumorilla. Stereotypiat niin naisista, miehistä kuin elämisestä yleensäkin rytisevät ja natisevat liitoksistaan, Hemmingsson uskaltaa nimittäin kertoa asioista, joista yleensä on helpompi vaieta tai mistä ei ainakaan tohdi julkisesti laskea leikkiä. Minä olen sinun tyttöystäväsi nyt näyttää lukijalle eri ikäisen naisen, mutta usein kovin kompleksisen, sielunmaisemaa paikoin puistattavan suoralla tavalla. Sarjakuvan hahmot ovat usein rujoja, tyhjäsilmäisiä itseltä ja elämältä hukassa olevia henkilöitä, joiden sisäisestä angstista nousee väkisinkin huumoria. Toisaalta sarjakuvan nainen voi olla myös eläkeikäinen mummo, joka on löytänyt rakkauden, joskaan ei sitä sovinnaisinta.


Sarjakuvissa nainen on yleensä tyttöystävä, puoliso, jonka omat sisäiset haavoittuvuudet suorastaan demonisoivat olemassa olevaa parisuhdetta. Kaiken taustalta esille mielestäni nousee aika tärkeitä ajatuksia: Milloin ihminen on riittävän tyytyväinen itseensä? Miksi ihmissuhteet ovat välillä niin työläitä? Voiko olla sinut toisen kanssa jo ei ole sitä oman itsensäkään kanssa? Toisaalta paikoin läpi paistaa ihmisten loputon tyytymättömyys ja kohtuuttomat odotukset toisia ihmisiä kohtaan.


Osa stripeistä on isoja yhden kuvan kun taas osa muutamankin aukeaman mittaisia monen kuvan tarinoita. Osassa näyttäytyy runsaskin värimaailma kun osassa mustavalkoisuus suorastaa huokuu sivusta läpi. Hemmingssonin hahmot naurattavat, saavat puistelemaan päätään melkein paheksuen ja takuuvarmasti herättävät ajatuksia. Täytyy sanoa, että tykkäsin! Jotenkin Hemmingsson osaa kiteyttää sarjakuvan naisiin niin monia isoja ihmisyyttä, mutta varsinkin naiseutta sivuavia teemoja, ja vielä niin erikoisella tavalla, että sellainen kolahtaa minuun. Tämä on luettu myös ainakin Erjan lukupäiväkirjassa, kurkatkaapas tästä!


PS: Luen yhä Franzenin Vapautta ja olen kyllä niin sen lumoissa, että tulee olemaan haikea kääntää kirjan viimeinen sivu. Näillä näkymin se on kuitenkin viikonloppuna edessä ja lupaan teille tuoreeltaan jakaa tunnelmat kirjasta!