tiistai 29. toukokuuta 2012

Ah autuutta!

Lupasin viikonlopun postauksessani tälle viikolle raporttia kirjahankinnoistani. Ennen kuin jaan ne kanssanne, pakko korostaa, että en todellakaan normaalisti yhden (enkä vielä kahdenkaan) kuukauden aikana hanki tällaista määrää kirjoja, en uutena enkä "käytettynä", mutta nyt yhden kuun sisälle vain sattui niin Adlibriksen ale, Kirjan ja ruusun päivän ainutlaatuinen tarjous, blogikollegan houkutteleva poistokirjatarjous sekä kirppiksiä kierrellessä tein muutaman ihan huikean löydön! Niinpä reilun kuukauden aikana kirjakokoelmani on kasvanut aika huikeasti lyhyessä ajassa, kun normaalisti voi mennä kuukausi parikin, etten hanki edes kirpparilta kirjoja. Enkä muutenkaan hanki kirjoja hankkimisen vuoksi tietenkään, vaikka aikamoinen kirjahamsteri olenkin, vaan kyllähän sillä hankitulla kirjalla pitää olla se funktio, että sen joko haluaa kovasti lukea ja olettaa haluavansa sen omaankin hyllyyn, tai on jo lukenut esim. kirjaston kappaleena ja haluaa ko. kirjan omaksikin. Mutta vihdoin itse asiaan, eli tässäpäs ne nyt tulee: 


Kirjan ja ruusun päivän erikoistarjouksena oli ostaa joko ihan kirjakaupasta tai nettimyymälästä kirjoja vähintään kymmenellä eurolla, niin kaupan päälle sai harvinaisen painoksen: Tuomas Kyrön Miniän. Tilasin Adlibriksesta 19.90€:lla Jodi Picoultin uunituoreen Lone Wolfen ja sain mukaan Miniän. Olen tykännyt kaikista lukemistani Picoulteista, kolmesta suomennetusta ja kahdesta alkukielisestä. Ja Tuomas Kyrön Miniä..tarvitseeko sitä nyt enempää edes sanoa ;)



Kirppareilta olen tehnyt nyt keväällä aika vähän löytöjä, joskin olen myös käynyt kiertelemässä nyt vähän harvemmin kuin yleensä. Toukokuu kuitenkin osoittautui superkuuksi, sillä löysin yllä olevan pinon kirjat kolmelta eri kirpparilta. Suurin löytö ehdottomasti noista on Deborah Spungenin Nancy, kovakantisena, melkein uudenveroisena ja vain 2,50e! Meinasin ostaa Nancyn Vanhan kirjan talvesta eräästä antikvariaatista 10 eurolla ja ko. painos oli kansipapereiltaan aika huonokuntoinen. Onneksi en ostanut. Lisäksi löysin Jonathan Franzeni Alkuvoimat 1€, Linn Ullmannin Kun olen luonasi 1€, Bo Carpelanin Kesän varjot 3€, Kate Jacobsin The Friday Night Knitting Club 0,50€ ja hurmaavan kannen ainakin omaavan Daniel Defonen Roxanan 2,50€. Nancyn olen tosiaan lukenut kirjaston kappaleena niin ylä-asteella kuin nyt aikuisiällä ja olen halunnut sen omaan hyllyynkin. Franzenin Vapaus puhutteli niin kovasti, että haluan lukea häneltä lisää, siksi Alkuvoimien löytäminen oli hienoa. Linn Ulmannilta en ole lukenut mitään, tästä olen lukenut juttuja ja tämä on kiinnostanutkin jo hyvän tovin. Defonen Roxanne on ihan vieras entuudestaan, mutta aikakautensa myötä kiinnostaa kovasti. Jacobsin The Friday Night Knitting Club on myös lukematta ja olen ajatellut sen sopivan oivaksi lomalukemiseksi ns. välipalakirjana! Ja Bo Carpelankin Kesän varjot puolestaan on ollut lukulistallani jo monta vuotta. 



Anttilassa käydessäni ihan sattumalta huomasin pienen poistolaarin kirjoille. Sieltä löysin Marilynne Robinsonin KotiinGregoire Poletin Väreilevän kaupungin sekä Joyce Carol Oatesin Kosto:rakkaustarinan ja voitteko kuvitella, kaikki olivat vain 1€ kappale!!! Olen halunnut lukea Robinsonin Kotiin blogijuttujen perusteella, Oatesin Koston olen lukenut ja löytyy hyllystänikin jo, mutta tämä kappale lähtee ystävälle. Poletin Väreilevästä kaupungista kiinnostuin takakansitekstin perusteella sekä siksi, että kuuluu samaan Wsoy:n Aikamme kertojat, johon kuuluu upea Heivollin Etten palaisi tuhkaksi.


Adlibriksessä puolestaan sattui olemaan pokkari-ale, jossa kympillä sai valita kolme pokkaria aika kattavasta valikoimasta. Ihastuin tovi sitten Lintusen Ovisilmään, joten nappasinkin ostoskoriin heti hänen HeijastuksiaBen Furmanin Ei koskaan liian myöhäistä saada onnellinen lapsuus on taas tärkeä teos, jonka haluan omaan hyllyyn. Anne B. Bagdelta en ole lukenut vielä talvella kirpparilta löytämääni trilogian ekaa osaa, Berliininpoppeleita, mutta haluan lukea koko trilogian, joten Erakkoravut ja Vihreät niityt hyppäsivät myös ostoskoriin. Alice Munrolta olen lukenut aikaisemmin yhden novellikokoelman ja vaikutuin siinä määrin, että aion lukea myös Kerjäläistytön. Ja lopuksi Stephen Kingin Liseyn tarina. Yhteensä nämä maksoivat siis 19,80e.



Olin jo ihan varma, etten tämän kuun aikana hanki muuta, mutta sitten...Kirjablogikollega siivosi kirjahyllyään ja tarjosi itselle tarpeettomia kirjoja vain postikulujen hinnalla. Ja näinhän siinä sitten kävi...Mutta katsokaa mikä määrä kirjoja ja yhteensä vain 8.50€!! Henning Mankelin Kiinalaista en ole lukenut, aikonut kyllä, sillä olen lukenut monia muita hänen kirjojaan. Arne Nevanlinnan Marieta en myöskään ole lukenut, mutta kiinnostunut puhtaasti blogiarvioiden myötä senkin edestä. Samoin Helen Mosterin Hylky kiinnostaa blogiarvioiden myötä, mutta myös siksi, että tovi sitten luin hänen puolisonsa teoksen. Liza Marklundilta olen lukenut useita kirjoja myöskin, Paratiisi ja Elinkautinen on vielä lukematta muutaman muun ohella. Peter Franzenin Tumman veden päällä olen lukenut kirjaston kappaleena ja halunnut omaankin hyllyyn, oli se sen verran hieno!


Ja ei tämä tähän vielä loppunut ;)...sillä hankin netistä "käytettynä" ystäväni kehuman Elisabet Ahon Lillyn 2,60€ sekä tovi sitten lukemani Käärinliinojen kirjoittajan, Marko Hautalan Itsevalaisevat 6€.

Yhteensä näistä 25 kirjasta maksoin himpun vajaa 70€. Jos olisin marssinut kirjakauppaan, olisin tuolla summalla ostanut 2-3 uutuuskirjaa. Mikä näistä löydöistä olisi ilahduttanut sinuakin, jos olisi sattunut eteesi yhtä edullisesti?
 

maanantai 28. toukokuuta 2012

Ljudmila Ulitskaja: Medeia ja hänen lapsensa

Ljudmila Ulitskaja: Medeia ja hänen lapsensa
Kustantaja: Siltala 2012
Alkuteos: Медея и её дети 1996
Suomentanut: Arja Pikkupeura
Kansi: Kirsikka Mänty
Sivuja: 359

Medeia ei nähnyt mitä oli meneillään. Hän oli kääntänyt selkänsä merelle ja katseli nyt pää hieman takakenossa vuoria, lähellä ja kaukana olevia, ja hänen mielessään liikkui yhtä aikaa kaksi ajatusta. Ensinnäkin se, että nuorena hän oli rakastanut merta yli kaiken, mutta nyt hänestä tuntui paljon tärkeämmältä katsella vuoria. Toinen ajatus liittyi suvun nuoren polven lemmenkaipuuseen, joka väreili hänen selkänsä takana: ilma oli täynnään keskinäistä vetovoimaa, sielujen ja ruumiiden liikehdintää. 

Iäkäs, kreikkalaissyntyinen Medeia Mendez, omaa sukua Sinopli, on elänyt vuosikymmeniä Krimillä, Mustanmeren rannalla syrjäisessä talossaan. Lapseton leski on kuitenkin huolehtinut koko ikänsä niin sisaruksistaan kuin usein heidän lapsistaankin. Kevään vähitellen väistyessä kesän tieltä, alkaa laaja ja värikäs Sinoplin suku virrata Medeian taloon lomailemaan. Vaikka Medeia on tavallaan kaiken keskellä suvussaan, hän tarkkailee kuin sivusta sukulaistensa jokakesäistä vierailujen virtaa. Medeian kautta suvun ihmisten erilaiset tarinat piirtyvät hiuksenhienosti luoden huikean sukutarinan. Läheisiä ja heidän elämänkäänteitä tarkkaillessaan Medeia vaipuu usein myös muistojensa moninaiseen kudelmaan. Ihmiskohtaloiden taustalla väreilee Neuvosto-Venäjän historia ja muutosten tuulten tuomat myllerrykset, jotka heijastuivat maan lisäksi myös ihmisten kohtaloihin. Vaikka elämä Neuvostoliitossa oli monin tavoin rankkaa, kaiken keskellä välkähtelee kuitenkin myös onnen ja ilon pisaroita. Elämä ei ole vain leipäjonossa jonottamista vaan se on myös ihania retkiä yhdessä merenrantaan.

Vaikka Medeia katseleekin sangen tarkkanäköisesti läheistensä edesottamuksia, hän ei tuomitse heitä. Ja vaikka hän jo nuoresta pitäen joutui ottamaan sisarustensa elämästä vastuuta ja myöhemmin heidän jälkeläisistäänkin, suhtautuu hän kaikkeen rauhallisella ja älykkäällä otteella. Lapsi, jota hän ei koskaan itse saanut ja jolle hän ei saanut antaa rakkautta ja huolenpitoaan, on nyt kuin heijastus hänen sisarissaan ja heidän lapsissaan. Heille Medeia antaa huolenpitonsa ja huomionsa, omalla vakaalla tavallaan.

Monia vuosia tämän jälkeen, aina kun monilukuiset veljen- ja sisarenlapset jälkeläisineen kokoontuivat lapsettomaksi jääneen Medeian Krimin taloon, tämä jatkoi vaitonaista ja epätieteellistä havainnointiaan heitä seuraillen. Medeian arveltiin rakastavan heitä kaikia kovasti. On vaikea sanoa, millaista on lapsettoman naisen lapsirakkaus, mutta Medeia suhtautui suvun jälkikasvuun elävällä mielenkiinnolla, joka vanhemmiten vain voimistui.

Ljudmila Ulitskaja on Venäjän arvostetuimpia nykykirjailijoita. Siltala on suomentanut häneltä aikaisemmin teoksen Naisten valheet ( 2011). Medeia ja hänen lapsensa on mielestäni erittäin taidokkasta ja rikasta nykyproosaa, missä vaihtelee niin ihmiskohtaloiden syvimmät olemukset kuin Venäjän monet eri kasvot. Ulitskajan luoma henkilökavalkaadi on hurjan runsas, värikäs ja sinne tänne, kuitenkin hallitusti rönsyilevä taideteos. Rikkaan henkilökavalkaadinsa myötä tarina vaatiikin mielestäni erityistä keskittymistä lukijaltaan. Lumiomenan Katjan tavoin tuskastuin vähän kirjan alussa siihen, etten pysynyt kärryillä Sinoplin värikkään suvun henkilöissä ja heidän käänteissään. Kiitos Katjan havainnon, kun ymmärsin jättää henkilöiden syvemmän tulkitsemisen ja keskittyä sen sijaan Medeian tavoin sivustaseuraamiseen, pääsinkin tarinaan eri tavalla kiinni. Medeia ja hänen lapsensa on tarina, joka ansaitsee tulla luetuksi ajan kanssa, sillä se pitää sisällään niin paljon pieniä helmiä. Vaikka kirja teki minut alussa jotenkin levottomaksikin runsautensa myötä, pikkuhiljaa kuitenkin koin sellaista ihanaa rauhallisuutta lukiessani niin Medeian kuin hänen sukulaistensa tarinoita. Medeian ohella erityisesti hänen Alexandra-siskonsa lapsenlapsi Maša ja hänen tarinansa tulivat jotenkin lähelle lukiessa.Viime vuosien aikana olen alkanut kiinnostua aika voimakkaastikin venäläisestä nykyproosasta ja siksi odotinkin tämän kirjan lukemista aika tavalla. Kokonaisuutena lukukokemus oli hitaudesta huolimatta ehjä ja hyvä. Tässä kirjassa oli paljon sellaista, mihin voisi tarttua uudestaankin vielä lukemisen jälkeen; omintakeista tunnelmaa ja miljöötä. Aloin hetkittäin kaivata tuonne Medeian taloon ruokapöydän ääreen syömään suvun kanssa myöhäisateriaa,  joka tuotti suurta haittaa ruoansulatukselle ja suurta mielihyvää sielulle.

4/5

sunnuntai 27. toukokuuta 2012

33

Blogger ei ole ainoa, mikä on jumittanut, sillä myös allekirjoittaneen bloggaajan aivotoiminta käy ehkä säästöliekillä nyt. Luvun alla on poikkeuksellisesti kolme kirjaa, mutta vain yksi on proosaromaani, toinen antologia ja kolmas sarjakuvateos. Kaikki kolme ovat kuitenkin sellaisia, että niitä ei voi lukea nopeasti vaan ne vaativat aikaa ja "pureskelua". Toisaalta nämä huikean aurinkoiset säät ovat vieneet huomiota lukemisesta, vaikka paljon ulkona luenkin. Tänään aamupäivä kului perheen kanssa ulkoillessa satamassa. Tulevan viikon alkupuolella kuitenkin jostain noista kolmesta tulossa varmasti jo juttua! Sitä ennen, kiitä niin Mari A.:ta, Anna Elinaa kuin Q+Blackia 11 kysymystä-tunnustuksesta ja vastailenkin yhteensä 33 kysymykseen. Tällä kertaa en aio itse haastaa ketään/jakaa tunnustusta nimetysti eteen päin, sillä tämä tuntuu kiertäneen kuluneiden parin viikon aikana jo monessa blogissa, etten ole pysynyt enää laskuissa edes. Sen sijaan kaikki ovat vapaita nappaamaan näistä saamistani kysymyksistä mieleisensä 11 ja vastaamaan niihin blogissaan!

Ensin Q+Blackin antamat 11 kysymystä:
1. Kuinka monta sivua oli pisimmässä kirjassa, jonka olet lukenut, ja mikä kirja oli kyseessä ?
- Taitaa olla huikeat 1116 sivua, jotka olivat suht äskettäin lukemassani Stephen Kingin Kuvun alla-teoksessa.
2. Suosikkikirjasi, joka on noussut ylitse muiden?
- Lionel Shriverin Poikani Kevin on ollut niin voimakas lukukokemus, että se taitaa yhä kärkkyä siellä korkeimmalla sijalla. Toisaalta Pasi I. Jääskeläisen Harjukaupungin salakäytävät tai Jonathan Franzenin Vapaus lähivuosilta ovat sellaisia, joita tulen varmasti rakastamaan vuosienkin päästä.
3. Kuinka monta kirjaa omistat noin suunnilleen ?
- Kääks, tämä on paha...Hmm, viimeisten laskujen mukaan vajaa 500.
4. Kirjoitatko itse? Jos, niin minkälaista tekstiä ?
- Päässä on muhinut viimeisen kymmenisen vuotta yhden romaanin "juuret", joita olen hieman työstänyt "paperillekin", mutta en kirjoita aktiivisesti.
5. Paikka jossa yleensä luet ?
- Nojatuoli tai sänky
6. Vaikka kirja ei miellyttäisikään, luetko sen silti loppuun ?
- Hyvin harvoin kohdalle osuu kirjoja, jotka tuntuisivat niin "epämiellyttäviltä" tai ei omaan makuun yhtään sopivilta, että jättäisin ihan kesken. Kerran vuodessa ehkä kirja tai kaksi. Toki monesti on niin, että olen kirjastosta lainannut ensin jonkun kiinnostavalta vaikuttavan kirjan, luen muutaman sivun ja huomaankin jossain vaiheessa palauttavani kirjan takaisin kun se ei kiinnostanutkaan.
7. Kirja, jonka muistat lapsuudestasi? Mistä se kertoi ?
- Anni Polvan Juha ja Tiina. Muistan nauraneeni melkein kippurassa heidän kommelluksilleen.
8. Luetko yhden kirjan kerrallaan vain onko sinulla muitakin kirjoja kesken samaan aikaan ?
- En jotenkin osaa lukea kahta romaani yhtä aikaa, mutta romaanin rinnalla luen välillä esim. jotain tietoteosta, novelleja jne.
9. Luetko suosikkikirjoistasi kirjoitettuja ficcejä ?
- Ei tule äkkiseltään mieleen yhtäkään ficciä, jonka olisin lukenut.
10. Tunnetko jotain ihmistä, joka olisi samanlainen kuin jonkun kirjan hahmo? Ja mikä hahmo on kyseessä ?
- Ah, tämä on tosi ihana kysymys, mutta nyt on pakko helteen pehmittämän pään myötä myöntää, etten saa näin äkkiseltään suoraan ketään mieleeni.
11. Millaisista kirjoista pidät eniten ?
- Genrenä ehkä lukuromaanit, trillerit, "draamalliset" tarinat. Kirjoista, joita lukiessa unohtaa mitä ympärillä tapahtuu!

Ja sitten Anna Elinan antamiin kysymyksiin:
1. Millaisia muistoja sinulla on elämäsi ensimmäiseltä kirjastokäynniltä ?
- En usko, että kyseessä on ihan ensimmäinen käynti, mutta niitä ihan varhaislapsuuden kuitenkin. Muistan hämärästi sellaisen ihanan satuhuoneen, jossa oli paljon pehmeitä tyynyjä :)
2. Muistatko milloin opit lukemaan ja mitä tuolloin luit ?
- En muista kyllä lainkaan tuota
3. Missä sijaitsee unelmiesi kesämökki: meren, järven, joen vai lammen rannalla? Vai tarvitaanko vesistöä lainkaan ?
- Unelmieni mökki sijaitsisi varmaan meren rannalla, mutta järvikin kävisi. Ja kyllä, siihen kuuluisi ehdottomasti jompi kumpi!
4. Minne matkustaisit kaikkein mieluiten juuri nyt ?
- Juuri nyt lähtisin mieluiten kauan haaveilemaani Barcelonaan.
5. Eksoottisin tai erikoisin ruoka, jota olet maistanut tai syönyt ?
- Erikoisin taitaa olla karhun kieli, jota minua aikanaan huijattiin maistamaan.
6. Osaatko sanoa, mitä koirarotua muistutat ?
- Varmaankin sellaista spanielin ja terrierin risteytystä..
7. Suosikkipuusi
- Kirsikkapuu
8. Mitä puutarha sinulle merkitsee ?
- Yhtä todella tärkeää tulevaisuuden haavetta
9. Oletko käynyt navetassa ?
- Kyllä, monet kerrat ja jopa auttanut poikivaa lehmääkin.
10. Mikä on parasta kesässä ?
- Luonto ja tunnelma
11. Mitä haluaisit kysyä minulta ?
- Mitä luet nyt?

Sitten vielä Mari A.:n kysymyksiin:
1. Kirja joka muutti elämääsi ?
- Hmm..ainakin Anja Kaurasen Kaipauksen ja energian lapset, jonka luin ensimmäisen kerran noin 15 vuotta sitten, jätti sellaisen jäljen, joka kietoitui merkittävästi kokemiini asioihini ja oivalsin monia juttuja.
2. Asia, josta olet sanonut "en koskaan" ja siitä huolimatta tehnyt ?
- Yhden lukion kurssin jälkeen sanoin, etten ikinä enää elämässäni opiskele ja pänttää kemiaa, mutta niinpä vaan tein vielä.
3. Kotimainen kirja, joka jokaisen pitäisi lukea ?
- Ville Tietäväinen: Näkymättömät kädet
4. Käännösromaani, joka jokaisen pitäisi lukea ?
- Khaled Hosseini: Tuhat loistavaa aurinkoa
5. Elokuva, joka jokaisen pitäisi nähdä ?
- Katson tosi paljon leffoja, mutta nyt äkkiseltään viimeisimmistä tulee mieleen Roman Polanskin uutuus Carnage, se oli ihan mahtava!
6. Paras paikka lukea ?
- Nojatuoli
7. Paras asia kesässä ?
- Monien asioiden helppous
8. Huonoin asia kesässä ?
- Liika kuumuus, paahtava helle.
9. Mistä kirjasta on ollut eniten käytännön apua elämässäsi ?
- Nyt lyö aivot jo tyhjää...en osaa sanoa.
10. Kumpi mieluummin: kauhukirja vai rakkausromaani ?
- Ehdottomasti kauhukirja!
11. Kumpaan matkustaisit mieluummin, Malesiaan vai Kiinaan ?
- Kiinaan!

Huh, olihan siinä naputtelemista, mutta samalla aikaa varmaan paljon uusiakin asioita monelle teille. Ensi viikolla muuten luvassa pitkästä aikaa oikea mega-kirjahankinnat -postaus!!  

torstai 24. toukokuuta 2012

Teknisiä ongelmia

Harmikseni huomasin muutama päivä sitten, että blogini sivupalkista on kadonnut kävijälaskurista se luku, joka on laskenut 1.8.2010 lähtien kävijämääriä. Myös kommentteihinne vastaillessanne blogini päivittyy hitaasti. Nyt sain myös kuulla, että useammalla on ollut sitä ongelmaa, että kommentoidessa blogiini sivu yhtäkkiä päivittyykin ja teksti katoaa. Todella harmillisia ongelmia, eikä minulla ole aavustustakaan, mistä moinen voisi johtua :/ Toivon mukaan ongelma ei ole pitkäaikainen tai varsinkaan pysyvä :/ Toistaiseksi ainakin pystyn kirjoittamaan uusia postauksia kuitenkin ongelmitta.

Marko Hautala: Käärinliinat

Marko Hautala: Käärinliinat
Kustantaja: Tammi 2009
Kannen suunnittelu: Saku Heinänen
Sivuja: 279 (nide)

Nainen oli siinä, aivan poliisien takana. Olavi Finne olisi voinut osoittaa sormella, pyytää heitä katsomaan itse, jos heillä vain olisi ollut sellaiset silmät. Nainen oli siinä aivan niin kuin pöytä ja miehet ja valosäikeissä ajelehtivat pölyhiukkaset, joita tuntemattomat ilmavirtaukset nykivät kuin hohtavakylkisiä kaloja veden alla.

Miten kuolema ei sinua vie sinä pysyt vaikka aurinko vanhenee ja minä hajoan.

Kolmekymppinen Mikael työskentelee hoitajana Högholmin mielisairaalassa. Mikael ei saa paljon mielihyvää irti työstään ja kotiinkin tuntuu ahdistavalta palata, sillä siellä odottaa syövän loppuvaiheessa jo oleva Saana-vaimo. Turhautuminen omaan elämään ja työ vaarallisella D-osastolla kulminoituvatkin lopulta tilanteeseen, jossa Mikael alunperin itsesuojelun nimissä vahingoittaa agressiiviseksi käynyttä potilasta enemmän kuin se itsesuojelun nimissä olisi ollut tarpeen. Mikael saa siirron rauhallisemmalle A-osastolla, jossa hänestä tulee iäkkään Olavi Finnen omahoitaja. Olavi on murhannut yli kymmenen vuotta sitten pienen sukulaispoikansa, mutta edelleen sitkeästi asiasta puhuttaessa väittää kyseessä olleen kissa. Olavi on diagnosoitu skitsofreeniseksi, mutta kuitenkaan mitkään lääkkeet eivät vaikuta hänen harhoihin. Egyptiläisestä mytologiasta kiinnostunut Olavi odottaa enää vain noutajaansa ja makaa päivät pitkät sängyllä valmiina kuolemaan. Vähitellen Mikael alkaa kiinnostua Olavin tarinoista varsinkin kuolemattomuuteen liittyen ja myös Olavi itse osoittaa ajoittaisia virkistymisen merkkejä, jotka ihmetyttävätkin osastolla. Sisäisen myllerryksen vallassa oleva Mikael alkaa pohtia Olavin kertomia asioita ja nähdä tunnelin päässä uudenlaista valoa.

Kun osastolle tulee uusi johtaja, Hannele Groos, joka heti kyseenalaistaakin mm. Olaville annetun diagnoosin ja ylipäätään hoitajien mentaliteetin tehdä työtä mielenterveysongelmaisten kanssa. Sen sijaan että hoitohenkilökunta yrittäisi kohdata ihmisen sairauden takana, heitä lähinnä säilötään osastolla ja pidetään rauhallisina kunnon lääkityksellä. Johtajan hyvistä aikomuksista huolimatta hänellä on rautaisen lujan ulkokuorensa alla omat kipeät ongelmansa. Lopulta voi miettiä, onko raja mielenterveyspotilaan ja heitä hoitavien välillä aina niin selkeä ja iso? Högholmin sairaalan henkilökuntaan kuuluu paljon ihmisiä, joiden motiiveja työhön voi vain ihmetellä.

Rauhallisemmalle osastolle siirrosta huolimatta Mikaelin mieleen alkaa piirtyä agressiivisia ajatuksia, joita hän ei itse tunnista. Hoitosuhde merkilliseen Olaviin tuntuu syöksevän häntä kohti jotain, mitä ei pysty selittämään. Johtaja Groos on myös kiinnostunut kovasti Olavin taustoista ja tutustuukin perinpohjin miehen potilastietoihin. Niistä käy ilmi, että nuorena Olavi on vielä ollut kuin kuka tahansa meistä. Mikä siis rikkoi miehen mielen niin pahasti kauan sitten, että hän on enää vain kuolemaa sängyssään odottava kuori? Miksi Mikael puolestaan muuttuu päivä päivältä levottomammaksi ja agressiivisemmaksi? Voiko ketään pelastaa?

Aivan ensin on ihasteltava sitä lukukokemusta, kun eteensä saa yllättäen kirjan, josta ei ole lukenut yhtään arvostelua, lyhyen esittelyn vain joskus. Kirjabloggaamisen pieni kirous joskus tuntuu olevan se, että tietää niin usein monista lukemistaan kirjoista etukäteen aina jotain tunnelmia ja kanssabloggaajien lukufiiliksiä, jotka väkisin värittävät usein omaakin lukukokemusta. Marko Hautalan Käärinliinat osui eteeni vetämäni lukupiirin kirjanvaihtotorilla ja muistin hämärästi jostain lukeneeni kirjasta esittelyä ja miettineeni, että vaikuttaa kiinnostavalta. Innostuinkin nyt sitten tarttumaan heti kirjaan ja voi sitä ihanaa tunnetta, kun saattoi aloittaa sen ilman minkäänlaisia odotuksia tai ajatuksia! Käärinliinat tempaisikin mukaansa heti ensi metreiltä, vaikka hieman pelkäsin onko aihepiiri liian rankka, kun kuitenkin puhuttiin neljävuotiaan lapsen murhaamisesta. Onneksi Hautala ei alkanut mässäilemään sillä kuten ehkä varsinkin ulkomaalaiset rankkojen trillerien tekijät olisivat tehneet. Hautala kuljettaa tarinaa nykyhetkessä mm. Mikaelin ja Hannelen kertomana sekä Olavin menneisyydessä. Olavin menneisyysosioissa alkaa vähitellen piirtyä kuvaa miehestä julman tekonsa takana ja lukijana tuntee ymmärrystä, empatiaakin. Toisaalta Hautala ei anna liian valmiita vastauksia, vaan jättää lukijan omillekin tulkinnoille tilaa. Tämä korostuu erityisesti kirjan lopussa, ja ehkä tietyllä tapaa olisinkin kaivannut hieman enemmän joko ns. aikaa lopulle tai enemmän valotusta joillekin asioille. Kirjan nimi kuvastaa aika hienosti kirjan isoja teemoja ilman että on kuitenkaan liian ilmiselvä.

Hautala kirjoittaa hienosti ja se näkyy mielestäni mm. siinä, että mielisairaalan arjesta puhuttaessa tekstissä vilisee niin kuset kuin muutkin tuon miljöön arkeen kuuluvat roisimmat asiat, mutta toisaalta ihmisten ajatuksia kuvatessa esiin nousee kaunista herkkyyttä. Esimerkiksi kun kerrotaan, kuinka hymy ei yltänyt silmiin asti. Ne olivat kosteat ja toisella tähdellä. Tai kuinka joku antoi todellisuuden uusien rajojen asettua itseensä. Käärinliinat kuvaa yhtä aikaa jännittävästi, armottoman tarkkanäköisesti ja koskettavastikin niin mielisairaalan arkea sekä potilaan että hoitajan näkökulmasta, kuin myös ihmisten kaipuuta pitää kiinni mahdottomasta. Pidin tästä ihan valtavan paljon ja olen iloinen, että löysin taas kotimaiselta saralta tällaisen helmen! Ilokseni huomasin myös, että Hautalalta tulee syksyllä uusi teos, Unikoira, jonka aion ehdottomasti lukea! Hautalalla on oma kirjallinen blogi, johon pääsee tästä linkistä.

5/5

Kurkatkaahan myös, mitä Kirjavinkeissä Mikko ja Villasukka kirjahyllyssä-blogissa ollaan pidetty tästä!

maanantai 21. toukokuuta 2012

Marian Keyes: Peiton alla

Marian Keyes: Peiton alla
Kustantaja: Tammi 2012
Alkuteos: Undet the Duvet 2001
Suomentanut: Liisa Laaksonen
Sivuja: 254

Kukaan ei tietoisesti pyri alkoholistiksi. Ei se kuulunut minunkaan tulevaisuudensuunnitelmiini, mutta silti niin kävi. Olin kuitenkin yksi niistä, joilla oli onnea. Siitä alkoi varsinainen aikuistumiseni.

Irlantilaiskirjailija Marian Keyesiltä on tätä ennen suomennettu kymmenen teosta, joista olen lukenut yhtä vaille kaikki. Ja se yksikin, Hurmaava mies, odottaa hyllyssäni. Keyesin kirjallisuus mielletään tietyllä tapaa chick litiksi, vaikka monessa kirjassa päähenkilönä onkin parisuhteessa jo oleva nainen tai äitikin. Keyesin teoksille tyypillistä on kuitenkin naisen elämän eri haasteet niin kodin, uran kuin naiseuden saralla. Chick lit- genressä on omat alakategoriansa ja kevyimmillään se on puhdasta hyvänmielen hömppää ja vahvimmillaan ajatuksia herättävää, viihteellistä kirjallisuutta. Keysin kirjat sijoittuvat mielestäni jälkimmäiseen. Niinpä kun kuulin tästä kokoelmasta, odotin suurella mielenkiinnolla sen ilmestymistä. Englannissahan tämä on tosiaan julkaistu jo 11 vuotta sitten, mutta novellit ovat kuitenkin sellaisia, etteivät ne ole niin voimakkaasti aikaan sidottuja, että se haittaisi. Kolumneissaan Keyes pureutuu naiseuden monenlaisiin ulottuvuuksiin ja epävarmuuksiin omasta näkökulmastaan, paikoin hurtin huumorin kera ja välillä taas koskettavan intiimisti oman elämän kipeistä asioista kertoen. Kokoelman kolumneja on julkaistu mm. Sunday Independentissä sekä Irish Tatlerissä, joten uskon että suurimmalle osalle suomalaista lukijoista nämä ovat täysin uusia tarinoita.

Ja mitä äärimmäisyyksiin tulee, niin päivän sana on vaalennus. En kuitenkaan nyt puhu hiuksista, enkä edes hampaista. Puhun tietenkin kehon osasta, jota yleensä hyvin harvoilla on tilaisuus nähdä. Säädyllisyys ei salli minun nimetä tätä kohtaa tarkemmin, mutta vihjaanpa vain että eroottiselle tanssijalle, joka ammatissaan joutuu usein kumartelemaan eteenpäin, tästä käsittelystä saattaa olla suurta hyötyä.

Keyesin kolumneissa ei oteta kantaa ainoastaan naisena olemiseen vaan myöskin ilmiöihin niin Irlannissa kuin Englannissa. Keyes kertoo eläväisesti niin irlantilaisen Pyhän Patrikin päivän vietosta kuin vaikka Los Angelesissa pinnalla olevan kauneuskirurgian syvemmästä olemuksesta. Keyes ei käsittele kaikkia aiheita vain rakkaudella ja silkkihansikkain, vaan osaa välillä myös sivaltaa hauskan ironisesti. Ennen kaikkea hänen otteensa on kuitenkin lempeän itseironinen. Hän kertoo paljon kirjailijan uransa alkuvaiheista ja näyttää, ettei se ole mitään glamouria, niin kuin moni voisi olettaa. Pitkät  ja hektiset kirjan lanseerauskiertueet lyhyine taukoineen uuvuttavat. Toisaalta iso maailma näyttää puolensa nuorelle irlantilaisnaiselle, kun hän ei edes tunnista välillä samoille lennoilla sattuvia maailmantähtiä. Sinkkuuden vastapainoksi kokoelmassa on myös tarinoita Keyesin ja hänen miehensä, hauskasti Isännäksi kutsumansa yhteistelosta.

Kolumneissa on usein voimakkaasti läsnä naisen ulkonäköpaineet sekä parisuhteen hauskatkin pienet kiemurat. Huumorin takaa välähtää usein kuva epävarmasta, vaatimattomasta, hyvin maanläheisestä ja yksinäisestäkin naisesta. Kolumni Känni on vieras maa, siellä tehdään kaikki toisin, kertoo rehellisesti Keyesin alkoholismista. Vaikka kolumnit sinällään ovat usein kuin otteita melkein kenen tahansa kolmekymppisen naisen elämästä, ne huokuvat vahvasti kirjailijan omaakin persoonaa. Minulla on jo kymmenen vuoden suhde Keyesin tuotantoon, ja siten tämä kokoelma varmasti näyttäytyykin lukukokemuksena vahvemmassa valossa kuin mitä jos tämä olisi ensi kosketukseni hänen tuotantoonsa. Osa kolumneista on sitä kevyempää chick litiä, kun taas osassa ollaan jo syvällisempien asioiden äärellä, ja erityisesti niistä tässä pidinkin. Ilman Keyes-faniuttani olisi antanut ehkä sen kolme pistettä, mutta pakko nostaa neljään, ihan vain siksi, että tämän kokoelman myötä vuosikausia chick lit- kuningattarena pitämäni kirjailija tuli itse ihmisenä lähemmäs kuin romaaniensa kautta. Peiton alla on siis ehdoton teos Keyes-faneille sekä Irlannista pitäville ja ihanaa kevyempää luettavaa kuitenkin ajatuksen kera myös muillekin.

4/5

Kurkatkaapas myös Mari A:n juttu kirjasta! Tästä piste Ikkunat auki Eurooppaan-haastessa Irlannin kohdalle!

sunnuntai 20. toukokuuta 2012

Jodi Picoult: Vanishing Acts

Jodi Picoult: Vanishing Acts (2005)
Sivuja: 418

You can't exist in this world without leaving a piece of yourself behind.  

32-vuotias Delia Hopkins elää hyvää elämää New Hampshiressä. Yhdessä koiransa Gretan kanssa hän auttaa poliisia etsimään kadonneita, nauttii äitiydestä pienelle Sophie-tyttärelleen. Delia päätyi yhteen toisen lapsuudenystävänsä, Ericin kanssa. Eric työskentelee lakimiehenä, mutta kantaa taakkaa alkoholismistaan. Delia ei kuitenkaan ole vuosien saatossa jättänyt Ericiä vaan on ollut hänen tukenaan, sillä Eric yrittää kaikkensa pysyäkseen oikeasti kuivilla. Onhan heillä iso syy onnistua yhteisen elämän suhteen, heidän tyttärensä Sophie. Lapsuuden ystävyyskolmikon kolmas osapuoli, Fitz, on myös tiivis osa heidän elämää. Delian isä Andrew on jäänyt leskeksi Delian äidin kuollessa 28 vuotta sitten. Andrew johtaa eläkeläisten keskusta ja nauttii kaupunkilaisten arvostusta myös kunnallisvaltuutetun roolissa. Toisinaan Delia saa välähdyksiä lapsuuden tapahtumista, joita hän ei ymmärrä. Miksi hän muistaa istuttaneensa jonkun kanssa sitruunapuuta, kun New Hamsphiressä sellaisia ei kasva?

Delia kertoo Fitzille eräänä päivänä muistoistaan ja Fitz pohtii, että ehkä Delia muistaa nyt asioita, jotka ovat jostain syystä olleet hautautuneina syvälle mieleen. Delia ei kuitenkaan usko siihen, sillä hänen mielestään sellaisiin muistoihin liittyy aina jotain traumaattista, jotka pystyy kohtamaan mielessään vasta myöhemmin. Fitz jää miettimään Delian kertomusta sitruunapuista ja lupaakin kaivella vähän tietoja netistä. Tietämättään Fitz käynnistää lupauksellaan muutoksen, joka suistaa Delian tutun elämän raiteiltaan.

The policemen begin to push him through the doorway. I have a hundred questions: Why are you doing this to him? How could you be so mistaken? But the one that comes out, even as mu throat is closing tight as a sealed drum, surprises me. "Who is Bethany Matthews?"
My father does not take his gaze off me. " You were, " he says.

Delia saa kuulla, että hänen isänsä on aikanaan kidnapannut hänet hänen ollessaan isän luona viikonlopun vietossa. Andrew ja Delian äiti ovat eronneet ja sitten eräänä tavallisena viikonloppuna Andrew ottaa Delian ja ajaa kauas pois kotikulmilta, hankkii heille uudet henkilöllisyydet ja aloittaa sen elämän, jonka Delia on aina tuntenut, New Hampshiressä. Kun Delialle valkenee, ettei hänen äitinsä olekaan kuollut auto-onnettomuudessa, eikä hän itse ole se, joka on luullut aina olevansa, hänen maailmansa murenee. Andrew pidätetään ja Delian takia Eric lupautuu Andrewin asianajaksi tiedostaen kuitenkin kaikki riskit. Kun Andrew siirretään Arizonaan, jossa hän syyllistyi kidnappaukseen, lähtevät mukaan Ericin lisäksi myös Delia, Sophie sekä Fitz. Delian hämmentynyt mieli on täynnä kysymyksiä ja suurimpana niistä ovat se, onko hänen äitinsä vielä elossa ja se, kuka hän itse todella on.

Vanishing Acts on yhdysvaltalaisen, palkitun kirjailijan Jodi Picoultin kahdestoista teos. Picoultilta on suomennettu kuitenkin vain kolme teosta: Sisareni puolesta, Koruton totuus sekä Yhdeksäntoista minuuttia, joista kaikista olen pitänyt valtavasti. Alkukielisenä olen lukenut The Pactin, josta pidin myös. Olen vähän harmitellut, ettei Karisto enää ole kääntänyt Picoultin kirjoja, kun niitä kuitenkin olisi useita, varmasti suomalaista lukijaa kiinnostavia käännettävänä. Onneksi viime vuonna "löysin" englanniksi lukemisen ilon romaanien suhteen, ja kirjastostakin löytyy ihan kiitettävästi noita alkukielisiä, kuten tämä esimerkiksi. Tovi sitten tilasin Picoultin uusimman netistä, Lone Wolfin, joka on julkaistu ulkomailla ihan äskettäin. Sen luenkin nyt kesän aikana. Aihepiiriltään Vanishing Acts on Picoultille tuttuun tapaan hyvin puhutteleva: vanhemman tekemä kidnappaus, menneisyyden salaaminen, identiteetin mureneminen, lain edessä tuomittavan teon moraalinen oikeutus. Picoultin luomat henkilöt ovat jotenkin niin inhimillisen vivahteikkaita ja moniulotteisia. Yksi ja sama henkilö voi saada toisaalta niin ymmärrystä kuin tuomitsemistakin lukijan silmissä. Picoultilla on ainutlaatuinen kysy näyttää tarinoissaan, että monet rankatkin ja ensi näkemältä niin selvät asiat ovat kuitenkaan harvoin täysin mustavalkoisia. Kokonaisuutena tämä ei ihan yltänyt lukukokemuksena sille tasolle, mille aikaisemmin lukemani ovat yltäneet, vaikka Picoultin suurena fanina pidin kyllä tästäkin niin paljon, että suosittelen lukemaan. Tarttukaa nyt ihmeessä joku kustantamo Picoultin teoksiin ja suomentakaa edes jotain niistä lukuisista, joita hän on kirjoittanut!

Yksi kirjan lempilauseista on ehdottomasti seuraava, joka kaikessa yksinkertaisuudessaan kuitenkin sisältää niin paljon:

I was six years old the first time I disappeared.

3/5

perjantai 18. toukokuuta 2012

Astrid Lindgren: Satuja, seikkailuja ja kepposia

Astrid Lindgren: Satuja, seikkailuja ja kepposia
Kustantaja: Wsoy 2011
Alkuteos: Sager hyss & äventyr
Suomentaneet: Vappu Vainio, Irmeli Järnefelt, Kristiina Rikman, Aila Meriluoto, Laila Järvinen, L. Aro, Riitta Mäyrälä
Kuvittaneet: Ingrid Van Nyman, Ilon Wikland, Björn Berg, Hans Arnold, Kristiina Digman, Marit Törnqvist
Sivuja: 189

-Nyt ajamme huvipuistoon. Haluatko ohjata linja-autoa?
- En tiedä osaanko, minä sanoin. Ajattelin näet, että se on vielä vaikeampaa kuin raitiovaunun ohjaaminen.
-Ei merkitse mitään, sanoi Herra Liljanoksa- -Ei se merkitse mitään Hämäränmaassa. Ja hups vaan, niin siinä seisoi punainen bussi, ja minä kiipesin rattiin ja poljin kaasua.


Uskaltaisin varmaan väittää, että jokainen meistä aikuisista on jollain tavalla ollut lapsuudessa tekemisissä Astrid Lingrenin hurmaavien ja hauskojen satujen kanssa. Meillä koulussa luettiin mm. Ronja Ryövärintytärtä, tv:stä muistan katsoneeni Katto Kassista ja kirjoista lukeneeni itse niin Peppi Pitkätossusta kuin Eemelistäkin. Nyt vasta aikuisena olen ylipäätään tiennyt mm. koskettavan Punasilmäisen lohikäärmeen, ihanan Marikin ja kauniin Kultasiskoni olemassa olosta. Satuja, seikkailuja ja kepposia- kokoelma kerääkin yhteen niitä monille tuttuja satuja kuin monelle varmasti vähän vieraampiakin. Osa saduista on yksittäisiä tarinoita isommista kokonaisuuksista ja osa taas omia kokonaisuuksia.


Eri satujen myötä keskenään hyvinkin erilaiset kuvitukset nousevat voimakkaasti kirjasta esille. Pepissä on ihanan värikylläinen ja yksityiskohtainen kuvitus, joka on syntynyt Ingrid Vang Nymanin kynästä, kun taas herkässä Hämäränmaassa on taas utuisen vesivärimäinen Marit Törnqvistin kuvitus. Pidän tätä ominaisuutta kokoelmakirjan yhtenä rikkautena, sillä kun jokainen satu on myös kuvitukseltaan selkeästi omanlaisensa, jaksaa paksukin kokoelma kiinnostaa alusta loppuun. Toisaalta yksi vahvuus mielestäni on myös siinä, että sadut ovat luonteeltaan, tunnnelmaltaan niin erilaisia. Lukija saa nauraa hulvattomille Pepille ja Eemelille, kun taas Hämäränmaassa -satu tuo vähän surullisiakin tunnelmia.



Meillä on nyt luettu tätä iltasatuna toista viikkoa ja esikoisen lisäksi minäkin olen aika ihastuksissani! Esikoinen on tykästynyt erityisesti Hämäränmaahan ja haluaisi kuunnella sen useampaankin kertaan. Itse olen lumoutunut erityisesti Kultasiskosta, Marikista, Punasilmäisestä lohikäärmeestä kuin Hämäränmaastakin, ai että! Harmittelin ensin sitä, että nämä ihanat sadut ovat livahtaneet minulta lapsuudessa ohi, kunnes tajusin; ei vieläkään ole liian myöhäistä! Kyllä aikuinenkin voi uppoutua ennakkoluulottomasti sadun maailmaan ja nauttia, helliä sydäntään. Olen vahvasti sitä mieltä, että koskaan ei saisi olla liian vanha lukemaan satuja, ei koskaan! Tämä Lindgrenin satujen kokoelma on aivan ihana kirja monella tapaa. Ja tämä on muuten ensimmäinen kirja, josta esikoinen jaksoi kuunnella kiinnostuneena pitkät sadut aina loppuun saakka! Sen sijaan kuopus, vähän vajaa kolmevee puolestaan kuunteli sieltä täältä ja huuteli välillä omia kommenttejaan " hei tuo setä lentää !!" En ole antanut pisteitä lastenkirjoille, mutta nyt on pakko antaa ja vieläpä täyden 5 pistettä, tämä on niin ihana!


Lukekaa ihmiset satuja, isot ja pienet! Nuoret ja vanhat! Ne tekevät hyvää sydämelle ja mielelle!

5/5

PS: Kurkatkaa myös mitä Kirjavassa kammarissa on tuumattu tästä ihanasta kirjasta! Hyvää viikonloppua kaikille teille lukijoilleni! Viikonloppuna luvassa juttua Jodi Picoultin Vanishing actista!


tiistai 15. toukokuuta 2012

Oliver Jeffers: Ystävä avaruudessa

Oliver Jeffers: Ystävä avaruudessa
Kustantaja: Karisto 2012
Alkuteos: The Way Back Home (2007)
Suomennos: Sanna Vartiainen

Olipa kerran poika, joka teki pakkolaskun Kuuhun. 
Pian hän huomasi, ettei ollutkaan yksin...

Irlantilaisen, maailmalla laajalti palkitun kuvittajan Oliver Jeffersin Ystävä avaruudessa- teoksessa seikkailee Jeffersin Löytöpingviini- ja Lentävä pingviini kirjoista tuttu suloinen, raitapaitainen poika.

Poika löytää eräänä päivänä omasta kaapistaan lentokoneen! Hän oli jo unohtanut koneen kokonaan, mutta innostuu nyt lähtemään heti lentämään. Kone nouseekin komeasti siiviilleen, kohoaa kohti taivasta, yhä ylemmäs ja ylemmäs, lopulta avaruuteen asti.


Kone alkaa kuitenkin avaruuteen saavuttuaan köhimään ja poika joutuu tekemään pakkolaskun kuuhun. Kuun sirpillä istuessaan hän ihmettelee, kuinka enää pääsee kotiin. Pimeän tullessa poikaa alkaa pelottaa ja taskulampustakin alkavat paristot pian hiipua. Poika ei tiedä, että samaan aikaan lähistöllä on eräs toinenkin olento pulassa. Pienen marsilaisen alukseen on tullut vika ja se laskeutuu kuun pinnalle kovasti tömähtäen.


Myös marsilainen on peloissaan pimeän avaruuden keskellä, mutta kun molempien silmät tottuvat pimeään, he kohtaavat toisensa. Se onkin hieno juttu, sillä nyt jos koskaan on ystävän apu tarpeen. Pojan lentokoneesta on tankki tyhjä ja marsilaisen aluksen moottori on rikki. Yhdessä he alkavat miettiä, miten saisivat koneensa kuntoon ja pääsisivät molemmat takaisin kotiin. Neuvokas poika keksiikin keinon, kuinka he saavat polttoainetta ja työkaluja. Mutta mitä tapahtuu kun hän unohtuu kesken operaation katsomaan TV:stä lempiohjelmaansa?

Jeffersin tarina ja kuvitus ovat suloisen selkeitä ja simppeleitä. Lyhyt tarina kertoo hienon tarinan kahden erilaisen ystävyydestä, missä ei edes eri planeetat ole esteenä. Vajaa viisivuotias piti tarinasta ja kirjan parhainta juttua kysyttäessä vastaus oli: "No se kun sillä oli ystävä siellä avaruudessa. Voi niinkin olla! " Melkein kolmevuotias puolestaan ihasteli savuttavaa lentokonetta ja marsilaisen alusta. " Kun siinä oli lentokone ja se uffo!! " Näin aikuisen silmin ihanteellisinta kohderyhmää kirjalle on ehkä tuollainen pari-kolmevuotias, vaikka esikoiseni pitikin kirjasta. Tarinan lyhyys ja selkeys kuitenkin ovat enemmän pienemmälle suunnattuja useampia lukukertoja ajatellen. Jeffersin kuvitusjälki erityisesti pojassa on jotenkin super hellyttävää kaikessa yksinkertaisuudessaan. Tällaisen tarinan avulla on helppo kertoa isommistakin elämän asioista tuollaiselle pienemmällekin ymmärrettävästi, kuten vaikkapa että: hädässä ystävä tunnetaan.

sunnuntai 13. toukokuuta 2012

Åsa Larsson: Uhrilahja

Åsa Larsson: Uhrilahja
Kustantaja: Otava 2012
Alkuteos: Till offer åt Molok (2012)
Suomentanut: Kari Koski
Sivuja: 364

Makuuhuoneessa Sol-Britt Uusitalo makasi selällään vuoteessa. Hänen päänsä oli kääntynyt sivulle. Silmät olivat auki, samoin suu. Kieli pisti puoliksi esiin. Toinen käsivarsi roikkui sängyn reunalta.

Hänellä oli yllään pelkät pikkuhousut. Peitto lojui lattialla sängyn vieressä. Ruumis oli täynnä ruskeita pilkkuja; ne olivat pieniä haavoja.


- Mitä oikein...Rebecka aloitti ja sekosi sanoissaan.


Syyttäjä Rebecka Martinsson ja poliisi Krister Erikssonin lähtevät Rebeckan naapurin Sivvingin kanssa tarkistamaan, miksi Sivvingin tuttava Sol-Britt ei ole mennyt töihin. Sivving löytää Sol-Brittin kotoa omituisesti auki jääneet kaapinovet ja raollaan olevan makuuhuoneen oven, mutta ei uskalla mennä sisälle makuuhuoneeseen vaan pyytää Rebeckaa. Rebecka kohtaa järkyttävän näyn; Sol-Britt on tapettu julmasti ja seinään on kirjoitettu isoilla mustilla kirjaimilla "HUORA". Keskellä järkytystä Rebecka muistaa Sivvingin kertoneen, että Sol-Britt piti huolta seitsemänvuotiaasta lapsenlapsestaan Marcuksesta, mutta missä poika oikein on?

Aikaisemmin Lainion kylässä löytyi ammutun karhun vatsasta ihmisen peukalo, joka paljastui kuuluneen Sol-Brittin isälle Fransille. Vaikka poliiseista Sol-Brittin kohtalo tuntuu pian selvitetyltä, alkaa Rebecka ihmetellä, miten yhdestä suvusta on voinut kuolla niin moni. Myös Sol-Brittin poika, Marcuksen isä kuoli kolme vuotta aikaisemmin jäätyään auton yliajamaksi. Sivving tietää kertoa, että Sol-Brittin isoäiti, nuori opettajatar, murhattiin luokkahuoneeseensa noin yhdeksänkymmentä vuotta takaperin. Myös ylikonstaapeli Anna-Maria Mella näkee suvun tarinassa paljon kysymyksiä, mutta Rebeckalta törkeästi jutun riistänyt kollega, kamarisyyttäjä Carl von Post puskee päälle eikä suvaitse kenenkään puuttuvan hänen varmana pitämiinsä asioihin. Lapin syyttäjävirastoon jämähtänyt Carl von Post ei voi sietää Rebeckaa eikä myöskään Anna-Mariaa, ja pitääkin heitä syypäänä uralla paikoilleen jämähtämiseensä. Pieni Marcus päätyy tilapäisesti poliisi Kristerin hoiteisiin, sillä hän tuntuu koirinensa olevan ainoa, kuka saa pelokkaaseen poikaan jotain kontaktia. Marcus ei ole pystynyt kertomaan kenellekään, näkikö hän kuka tappoi hänen isoäitinsä. Månsin kanssa yhä etäsuhteessa elävä Rebecka on alkanut kyseenalaistaa heidän suhteensa järkevyyttä. Sen sijaan hän on alkanut nähdä Kristerin jotenkin uudessa valossa ja huomaa hakeutuvansa tämän seuraan. Krister sen sijaan on jo pitkään tuntenut Rebeckaa kohtaan enemmän kuin tohtii myöntääkään. Krister sai nuorena kasvoihinsa vakavan palovamman, joka oli tuhonnut hänen kasvojensa ulkonäön: hänellä ei ollut lainkaan ulkokorvia ja nenänkin tilalla oli vain pari reikää kasvoissa. Rebecka kuitenkin näkee rujojen kasvojen takana miehen, jolla on kauniit kädet ja suuri sydän.

Carl von Postin törkeän tempauksen myötä Rebecka ilmoittaa pomolleen jäävänsä toviksi lomalle. Hän ei kuitenkaan malta olla tekemättä omia tutkimuksiaan ja toisaalta jakaa Kristerin huolen pienen Marcuksen suhteen, kun selviää, että joku yrittää myös vahingoittaa Marcusta. Kuka oikein vihasi Sol-Brittiä niin paljon, että halusi tappaa hänet ja hänen sukulaisensa? Vai onko vihan siemenet kylvetty jo lähes sata vuotta sitten, kun nuori opettajatar Elina Petterson päätyi Kiirunaan opettajaksi ja isännöitsijä Hjalmar Lundbohmin rakastetuksi?

Kuu ja tähdet viuhuvat katon läpi. Ne täyttävät koko luokkahuoneen palavalla valollaan. 
Poika nukkuu kuin jumalan enkeli. Kun hän herää ja itkee tuntia myöhemmin, luokassa ei ole ketään paitsi hänen kuollut äitinsä opettajanpöydällä.


Uhrilahja on jo viides Ruotsin Lappiin sijoittuva "Rebecka Martinsson"-dekkari. Edellisessä teoksessa, Kunnes vihasi asettuu, Larsson pureutui hyytävän jännittävällä tarinalla kahden nuoren kohtaloon ja sota-ajan  takaiseen salaisuuteen. Tässä teoksessa mennään historiassa 1900-luvun alkupuolelle ja nuoren opettajattaren elämään sekä kohtaloon Kiirunassa sen lisäksi, että eletään nykyhetkessä. Nuoren Elinan tarina on valtavan kiehtova ja tapa jolla Larsson tarjoilee sen, on aivan ihana! Nuoren opettajattaren muutto pikkukylästä suureen ja ihmeelliseen Kiirunaan, rakkaus lukemiseen sekä myös myöhemmin vanhempaan mieheen tulevat lähelle lukijaa kaikessa eläväisyydessään. Larsson kirjoittaa taidokkaasti ajankuvaa, joka kietoutuu tiiviisti lopulta nykyhetken tapahtumiin. Larssonin vahvuus on myös henkilöhahmojen syvyys ja heidän tarinoidensa kehitys kirjasta toiseen. Vaikka teokset voi lukea hyvin itsenäisinä dekkareina, suurin rikkaus syntyy siitä, kun kirja toisensa jälkeen saa seurata erityisesti Rebeckan mutta myös Anna-Marian arjen ja työn käänteitä. Jo edellisessä kirjassa kiinnyin myös poliisi ja koiraohjaaja Kristeriin ja tämän kirjan myötä hänestäkin tuli yksi Larssonin kirjojen rakkaimmista henkilöistä minulle. Larsson luo jännittävän tarinan ympärille niin paljon kiehtovia muitakin elementtejä, että lukukokemus on paljon enemmän kuin vain perusdekkari. Vuosikaudet lempidekkaristini ehdoton kuningatar on ollut Patricia Cornwell Kay Scarpetta-kirjoillaan, mutta nyt minun täytyy tunnustaa, että ykköspallille on kiilannut Åsa Larsson. Toki Scarpetta-dekkarit ovat minulle edelleen rakkaita ja odotankin innolla syksyllä ilmestyvää uusinta osaa. Toivon kuitenkin erityisesti, että Larsson kirjoittaa vielä monta Rebecka Martinsson-dekkaria lisää, sillä Uhrilahja on hieno genrensä edustaja,joka jätti myös jälkeen nälän lukea lisää Larssonia!

5/5

perjantai 11. toukokuuta 2012

S.J. Watson: Kun suljen silmäni

S.J. Watson: Kun suljen silmäni
Kustantaja: Bazar 2012
Alkuteos: Before I Go to Sleep (2011)
Suomentanut: Laura Beck
Sivuja: 389

Mies. Hänen vasen kätensä on peiton ulkopuolella, ja käden nimettömässä on kultasormus. Tukahdutan voihkaisun. Mies ei siis ole pelkästään vanha ja harmaantunut, vaan kaiken kukkuraksi naimisissa. Olen maannut naimisissa olevan miehen kanssa, ja ilmeisesti vielä hänen kotonaan, sängyssä jossa hän kai tavallisesti nukkuu vaimonsa kanssa. Asetun selälleni ja yritän koota itseni. Minun pitäisi hävetä.

Tämä on todellisuus, mihin 47-vuotias Christine Lucas herää päivä toisensa jälkeen. Mutta ei, kyse ei ole yhdenyön jutuista, vaan siitä, että Christine kärsii harvinaislaatuisesta amnesiasta. Viimeisen vajaan parinkymmenen vuoden ajan kaikki päivän tapahtumat pyyhkiytyvät hänen nukkuessaan pois mielestä, sen lisäksi ettei hän muista mitään muutakaan aikuisiän elämästään. Aamuisin peilistä katsoo melkein viisikymppinen nainen sen parikymppisen sijaan, joksi hän itseään herätessään luulee. Mies, joka hänen vierellään makaa, on hänen aviomiehensä Ben, joka kärsivällisesti selittää joka aamu uudestaan, kuka hän oikein on. Kerta toisensa jälkeen Christine saa kuulla olleensa aikanaan auto-onnettomuudessa, jossa hänen muistinsa vaurioitui.

Christinen tapauksesta kiinnostunut lääkäri Nash on ottanut häneen yhteyttä aikaisemmin ja kehoittanut häntä pitämään päiväkirjaa, johon kirjoittaa joka päivä kokemansa ja muistamansa. Nash lupaa soittaa joka aamu ja kertoa päiväkirjan olemassaolosta. Lukemalla edellisten päivien merkinnät, alkaa Christine pala palalta hahmottaa elämäänsä. Miksi kuitenkin mieleen välähtää muistoja, jotka ovat erilaisia kuin mitä Ben antaa hänen ymmärtää. Välähdysten myötä Christinelle kasvaa halu selvittää, mitä hänelle on todella tapahtunut. Mitä tapahtui hänen muistamalleen parhaalle ystävälle? Mikä todella aiheutti sen, että hänen muistinsa pyyhkiytyy kuin kovalevy tyhjäksi kerta toisensa jälkeen, antaen vain pieniä palasia menneestä silloin tällöin? Kuinka Christine voi edes yrittää ymmärtää kuka on, kun eletty pyyhkiytyy kerta toisensa jälkeen mielestä ja lopulta hän ei edes tiedä, keneen sanaan hän voi luottaa? Onko hän lopulta edes valmis kuulemaan totuutta? Onko edes hänen päiväkirjaan kirjoittamat asiat todellisuutta vai kuvitelmaa?

Voit vielä perua, hän tuntui sanovan. Voit vielä jatkaa elämääsi tietämättä sitä minkä kohta kerron sinulle.

Watson kuvaa esikoisteoksessaan suorastaan taiturimaisen hyvin muistisairaan ihmisen haurasta ja hämmentävää mielenmaisemaa. Vaikka päivät alkavat Christinellä samoin suuren hämmenyksen vallassa, onnistuu Watson kuitenkin kuljettamaan tarinaa niin, ettei tule liiallista toiston tunnetta ja tarina etenee koko ajan. Christinen hämmennys ja epäluuloisuus tarttuu vähitellen lukijaankin ja väkisin alkaa mielessä pallottelemaan eri vaihtoehtoja juonen kulusta. Tapahtumien lopulliset käänteet eivät tule ihan totaalisena yllätyksenä, mutta kuitenkin niin tarjoiltuna, että jännite säilyy loppuun saakka. Pidin myös siitä paljon, ettei Watson ollut sortunut marssittamaan tarinaan monia henkilöitä vaan se keskittyi koko ajan vain muutaman ihmisen ympärille ja siten loi oman ainutlaatuisen jännitteen ja intensiteetin. Luen paljon tämän genren kirjoja ja väittäisin, että Watson on kyllä onnistunut kirjoittamaan viiden pisteen trillerin ja vieläpä esikoisteoksenaan. Toivottavasti kuulemme hänestä vielä lisää!

Miten vaikenemisen täytyykään houkuttaa häntä, ja miten vaikealta hänestä täytyy tuntua tietäessään, että minä kannan näitä muiston teräviä sirpaleita aina mukanani, kuin pieniä pommeja, ja että hetkenä minä hyvänsä jokin niistä voi puhkaista pinnan ja pakottaa minut tuntemaan surua ensimmäistä kertaa ja vetämään hänet mukanani.

5/5

Myös Karoliina ja Rachelle ovat tutustuneet tähän mainioon esikoisteokseen! Ja hei, tästä on tulossa elokuvakin, jonka pääosassa on ihana Nicole Kidman. Must see!

Tästä piste Ikkunat auki Eurooppaan-haasteeseenkin!



keskiviikko 9. toukokuuta 2012

Pauliina Vanhatalo: Korvaamaton

Pauliina Vanhatalo: Korvaamaton
Kustantaja: Tammi 2012
Sivuja: 203

- Miten kärsimys sitten mitataan? kysyi harmaatukkainen professori lain valmistelutyön aikaisella luennollaan, innostuneena hänelle esitetystä kiehtovasta pulmasta.
- Miten määritetään hinta jollekin mikä on aineetonta? Punnitaan ihmissielun kipu, jos sallitte minun käyttää niin vanhanaikaista ilmaisua. Mistä tuomarin oletetaan tietävän, minkä verran kukin kärsii?

Nelikymppinen tuomari Aamu jättää uusioperheensä taakseen ja päättää lähteä vieraaseen kaupunkiin tekemään äitiysloman sijaisuutta käräjäoikeuteen. Traaginen menetys on järkyttänyt hänen mieltään niin paljon, että hän kaipaa yksinäisyyttä ympärilleen ja aikaa sisimpänsä haavoille edes arpeutuakseen. Avopuoliso Harri yrittää ymmärtää ja antaa Aamulle tilaa, samaan aikaan kun luovii arkea kaksospoikiensa ja vahvatahtoisen kuopusyttärensä kanssa. Harri on kuitenkin kokenut saman menetyksen kuin Aamu, mutta Aamu kokee, että se ei ole yhtään sama asia. Surussaan Aamu haluaa vain uppoutua työhönsä ja selviytyä päivästä seuraavaan. Vaikka lakipykälien maailma kaikessa selkeydessään tuo Aamulle lohdun ja hallinnan tunnetta, alkaa hänen uskonsa lakiin ja sen oikeudenmukaisuuteen paikoin horjua ja hän toivoo, ettei elämä jakaisi oikeutta vaan armoa. Kuinka voi korvata korvaamattoman?

Käräjäoikeuden tuomarina Aamu saa eteensä niin intohimorikoksia, lemmikin aiheuttamaa epäsopua naapurustossa kuin kaverusten riitojakin. Vaikka laki antaa mittarit jopa henkisenkin kärsimyksen mittaamiseen rahassa, tulevat ihmisten kohtalot välillä lähelle Aamun omaa sisintä. Muiden suruja kohdatessaan joutuu Aamu lopulta kohtaamaan myös oman menetyksensä paljaana ja pakahduttavana. Harri kaipaa Aamua takaisin arkeensa, mutta Aamu kamppailee niin syvällä surussaan, ettei löydä sieltä suuntaa kohti parempaa. Kaiken taustalla häälyy myös riittämättömyyden tunne, jota hän koki uusioperheen arjessa. Harrin lapset, joista erityisesti nuorin haastoi Aamun päivä toisensa jälkeen kohtaamaan oman rajallisuutensa. Yhteinen aika Harrin kanssa, joka usein tuntui kuin varastetuilta hetkiltä suljettujen ovien takana. Mitä tapahtuu, kun huomaa olevansa kykenemätön enää arvioimaan omaa elämäänsä?

Vanhatalo kuvaa hienosti Aamun kautta nelikymppisen, itsenäistä elämää viettäneen naisen heräämistä äitiyteen sekä samalla tarkkanäköisesti ammatti-identiteettiä osana suuresta menetyksestä selviytymisessä. Uusperheen arjen tuomat haasteet piirtyvät myös esiin todentuntoisesti. Aamu on henkilönä jotenkin niin todellinen ja inhimillinen käydessään läpi tunteitaan osana uusperhettä mutta erityisesti myös suhteessa suureen menetykseensä. Vanhatalo kirjoittaa yhtä aikaa kauniisti mutta konstailematta. Tuomarin työn haastavuus lakipykälien ja ihmiskohtaloiden viidakossa näyttäytyy kiehtovana ja onkin olennainen osa Aamun persoonan tarinaa. Tarinan tematiikka saa kiinnostavan viitekehyksensä, kun niin ihmisen kuin korvaamattomankin arvoa yritetään mitata mm. lakipykälien avulla. Vanhatalo on myös osannut rakentaa ison tarinan sinällään tiiviiseen ja hyvin ehjään tekstiin, mikä on virkistä nautinto lukijalle. Hannan ja Kirsin juttujen perusteella kiinnostuin tästä, sillä vuosia sitten luin Vanhatalon Viittä vailla, ja olin melko varma, että pidän kirjasta. Korvaamaton kuitenkin yllätti silti minut vahvuudellaan ja puhuttelevalla lukukokemuksellaan.

Sinäkö se siellä olit, ajattelin, ja minua alkoi itkettää ettei hän nähnyt minua, kun hänen silmänsä olivat kiinni. Silitin päätä joka oli kasvanut täyteen hentoa hiusta, suukotin tyttäreni vaitonaisia kapeita huulia ja yritin muistaa kaiken mitä oli juuri tapahtunut ja tapahtui koko ajan.

4/5

ps: Ostin tovi sitten Vanhatalon Gallupin alesta ja se odottaakin jo lukupinossa!



tiistai 8. toukokuuta 2012

Gaute Heivoll: Etten palaisi tuhkaksi

Gaute Heivoll: Etten palaisi tuhkaksi
Kustantaja: Wsoy 2012
Alkuteos: Før jeg brenner ned (2010)
Suomentanut: Päivi Kivelä
Kannen kuva: Gaute Heivollin arkisto
Sivuja: 306

Sinä hetkenä se alkoi, sinä hetkenä kun näin pojan joka lauloi mitään aavistamatta. Katsoin itseäni, tuijotin omia kasvojani monta sekuntia tietämättä kenet näin. Sitä on vaikea selittää, mutta jotenkin se iski minuun. Tavallaan ymmärsin, enkä kuitenkaan ymmärtänyt, että se olin minä. Ja se oli aivan kuin yksi ja sama asia. En tiedä. Mutta juuri silloin, kuin jonkinlaisena jatkona tälle näylle, kertomukset tulipaloista nousivat taas mieleeni.

Norjalaisen Finslandetin pikkukylän elämä soljuu tuttuja rauhallisia uomiaan kesällä -78. Tutun ja turvallinen elämänmenon luoma rauha murenee, kun kylää alkaa piinata tuhopoltottojen sarja. Ensin ne on helppo kuitata vain vahingoiksi, kenties kytemään jäänyt tupakka tai huolimaton tulenkäyttö. Uusien palojen myötä kylän asukkaiden sisimpään asettuu pelko ja pian he istuvat vahdissa kiväärien kera, levottomina ja huolissaan, missä seuraavaksi palaa. Kyläläiset ymmärtävät hyvin pian, että tuhopolttajan täytyy olla joku heidän joukostaan. Joku omistaan.

Palojen aikaan, parikuukautinen Gaute Heivoll saa nimensä ja on vielä autuaan tietämätön kotikyläänsä piinaavasta painajaisesta. Kasteen jälkeen juhlaväki siirtyy katsomaan yhden palon raunioita Gauten nukkuessa makuukopassaan. Gaute varttuu rakastavassa perheessä ja tulevaisuudessa siintää asianajanopinnot. Opinnot Oslossa, isän sairaus sekä odotusten tuoma painolasti hämmentävät nuoren miehen mieltä, eikä mikään tunnukaan enää selvältä. Tie kohti todellista minuuta ja kirjailijuutta on raskas ja koetteleva nuorelle miehelle. Kymmenen vuotta myöhemmin kotikylän traaginen tapahtumaketju pyörii yhä enemmän Gauten mielessä ja lopulta 2009 hän päättää kirjoittaa tulipalojen tarinan. Hän uppoutuu vanhoihin valokuviin, isoäitinsä päiväkirjaan ja kyläläisten kertomuksiin sekä dokumentteihin, joita he Gauten kanssa jakavat. Siinä missä Gautelle vähitellen avautuu kotikylän tragedia ja tuhopolttajan syvempi mielenmaisema, tekee hän myös matkaa omaan minuuteen. On kaksi poikaa, melkein pari vuosikymmentä välissä. Molemmat kasvavat rakastavien vanhempien ainoina lapsina, suurin odotuksin. Heistä molemmista voisi tulla mitä tahansa, vai voisiko todella? Onko odotusten, rakastavienkin, painolasti harteilla milloin liian raskas? Toisesta kasvaa kirjailija, toisesta tuhopolttaja. Kenet me näemme kun näemme itsemme?

Heivoll kuljettaa tarinaa synnyinvuodessaan sekä oman elämän merkittävissä ajanjaksoissa, vuodessa 1998 ja 2009. Heivollin oma kasvutarina ja toisaalta kyläyhteisön tragedia näyttäytyy pitkälti Heivollin minäkertojana olon myötä, mutta tuhopolttajan tarina kolmannessa persoonassa avaa voimakkaasti yhden nuoren miehen sisäistä tragediaa. Etten palaisi tuhkaksi on autofiktiivinen romaani, jossa kaiken keskipisteessä on niin kahden nuoren miehen kasvutarinat, pienen kyläyhteisön kuvaus pelon keskellä kuin myös sanottujen ja sanomattomienkin odotusten merkitys lapsen, nuoren elämässä. Heivoll kirjoittaa taidokkaasti tarinaa useammasta näkökulmasta kuljettaen ja onnistuu tavoittamaan kyläläisten mielissä kytevän pelon sekä tuhopolttajan häälyvän mielenmaailman todentuntuisesti, sen lisäksi että avaa oman mielensä sopukat lukijalle käsinkosketeltavan herkästi ja aidosti.

Tarina saavuttaa monin paikoin myös tietynlaista jännityksen elementtia, kun kyläläisten pelko on palojen yltyessä suurimmillaan. Vaikka lukija tietää jo tuhopolttajan henkilöllisyyden, kyläläisten tietty sokeus ja tietämättömyys yhdessä pelon kera saavat lukijankin sykkeen nousemaan. Bensan haju, tulitikun välähdys, tumma varjo kuistin ikkunan takana. Ennen pelon syntymistä ja suvaintovaiheissa Heivoll rakentaa lempeää ja rakastavaa kuvaa pienen kotikylänsä elosta ja miljööstä. Elävät lapsuusmuistot, kyläläisten tutut rutiinit, sumuiset halla-aamut, mopoajelut, pianonsoiton oppitunnit. Toisaalta pikkukylän elämä luo omat, joskus ahdistavatkin puitteet aikuistumiselle ja nuoren miehen mielessä kasvaa halu löytää oma itsensä jossain muualla, jossa voi kadota kaiken ihmisvilinän sekaan.

Etten palaisi tuhkaksi on yhtä aikaa äärettömän kaunis mutta surullinen ja koskettava tarina. Bensan ja savunkatkun tuntee melkein nenässään, siinä missä kyläläisten pelon ja nuorten miesten kipuilut sydämessään.  Vahvasta miehisestä näkökulmasta huolimatta Heivoll on onnistunut tuomaan tarinaan myös sävyjä äidin rakkaudesta lapseensa. Heivoll kirjoittaa kaunista ja pohdiskelevaakin proosaa ja toisaalta luo onnistuneesti myös paikoin hengästyttävää jännitystäkin. Kun lukija kääntää kirjasta viimeisenkin sivun, valtaa mielen syvä rauha ja ymmärrys. Täydellistä.

Niinhän ihminen tekee. Vaihtoehtoja ei ole. Sitä vain kiertelee keräämässä palasia esiliinaan.

5/5

Tämän kertakaikkien upean teoksen ovat lukeneet myös:
Leena Lumi
Karoliina
Katja
Minna
anni.M
Maria 

Heivollin teoksella nappaan pisteen Ikkunat auki Eurooppaan-haasteeseen Norjan myötä!

sunnuntai 6. toukokuuta 2012

Petja Lähde: Poika

Petja Lähde: Poika
Kustantaja: Wsoy 2012
Sivuja: 189

Se tapahtui sekunnissa, mutta tuntui ikuisuudelta. Onnellisuus löi kipeänä piiskana.
Hän halusi jäädä siihen tilaan ikuisesti. Ei palata kauas menneeseen, ei siirtyä tulevaan, vain elää hetkeä toistamiseen.
Piiska saisi iskeä uudestaan.

Vanhalla Turuntiellä paahtaa menemään punainen Golf. Ratin takana istuu kaljupäinen mies kulahtaneessa, vaaleanpunaisessa aamutakissa ja takapenkillä kaukalossa itkee kolmikuinen poikavauva, Hiipiäinen. Erään kerrostaloasunnon vessaan on teljetty nuori nainen. Miten ihmeessä tähän on tultu?

Janne ja Saija ovat molemmat kokeneet elämässään kovia ja saaneet maistaa sen varjopuolia. Janne on istunut vankilassa ja Saija on entinen narkomaani. Molempia yhdistää halu erakoitua muusta maailmasta ja se pitää heitä yhdessä. Riittää kun joku on läsnä ja ymmärtää paremmin kuin muut. Kaiken taustalla menneisyys, joka johdatti heidät samalle polulle. Menneisyys, joka ei tunnu koskaan päästävän täysin otteestaan. Kun raskaustesti näyttää positiivista, alkaa Saija pikkuhiljaa kasvattaa näkymätöntä muuria heidän välilleen ja lopulta pojan syntyessä hän onnistuu eristämään Jannen hyvin hänen ja vauvan ulkopuolelle. Kun sitten eräänä juhannuspäivän aamuna he riitaantuvat pahasti ja Saija kertoo haluavansa erota, Janne telkeää Saijan vessaan ja poika kainalossa lähtee tien päälle vailla vaippoja, maitoa tai edes kunnollisia vaatteita kummankaan yllä. Menettämisen pelko on saanut Jannen tajuamaan ensimmäisen kerran, että tuo pieni olento on hänenkin. Ja se tunne, rakkaus, lävistää hänet keihään lailla.

Helteessä ajaessaan Janne tajuaa hyvin pian, että poika tarvitsee pian kuivan vaipan ja ruokaa. Hätätilanteessa vaippa syntyy vaikka huoltamon vessan käsipyyhkeestä, mutta Janne on tiukan paikan edessä tajutessaan, ettei poika suostu nielemään korviketta. Rankan menneisyyden omaava Saija ei halua hälyttää poliiseja, koska pelkää asioiden vain mutkistuvan. Saija tietää, ettei Janne vahingoittaisi poikaa, mutta tietää myös sen, ettei vauva pärjää kauaa ilman maitoa. Saija päätyy ottamaan yhteyttä Jannen pian eläkkeelle jäävään poliisi-isään Taistoon, johon Janne on halunnut pitää äitinsä kuoleman jälkeen etäisyyttä.

Kirjan takakansi mainostaa kirjan olevan Road-romaani ja sitäkin Poika toki on, mutta ajoittaisen tragikoomisuuden alla on lopulta aika rankkoja, koskettavia asioita niin päähenkilöiden taustoissa kuin tuon juhannuspäivän tapahtumissa. Poika nostaa esille tavallaan vähempiosaisten vanhemmuuden, kun kaikki ei todellakaan ole itsestäänselvää. Ennen kaikkea se kuitenkin nostaa esille kipeitäkin kysymyksiä isyydestä ja vanhemmuuden epävarmuudesta, syyllisyydestäkin. Poika herättää myös ajatuksen, että ihmiset ovat usein olosuhteiden uhreja ja menneisyyden painolastin vankeja. Kuitenkin äärioloissa voi löytyä yllättävää selviytymishalua ja varmuutta. Poika on Lähteen esikoisteos ja paikoin se mielestäni näkyy pienenä hiomattomuutena, joskaan en tietä onko se lopulta enemmän sitten kustannustoimittajan syy. Teksti on paikoin jotenkin töksähtelevää ja toki tarinassa on vähän yliampuvuuttakin tiettyjen juonenkäänteiden myötä, mm. pakomatkalle liittyvän Kaisan tuntemusten myötä. Tietyllä tapaa tarinassa on myös aika monen henkilön taustoja selitetty yllättävän paljon, ottaen huomioon että kyseessä on kuitenkin alle 200-sivuinen pienoisromaani. Toisaalta Lähde luo niin uskottavat ja puhuttelevatkin henkilökuvat, että tunsin kiintymystä jopa Jannen isän Tapion työkaveriin lukiessani hänen elämänsä tragedioista. Pienistä hiomattomuuksista huolimatta, Poika on monella tapaa puhutteleva ja hieno teos, joka ei sorru liian kliseiseen lässynlässyn loppuun, vaan antaa sille tilaa lukijan omassa mielessä. Poika on myös jollain tapaa hyvin elokuvamainen ja voisin kuvitella sen helposti valkokankaalle kotimaisten suosikinäyttelijöiden kera. Kerrassaan kelpo esikoinen, joka herättää kyllä halun lukea Lähteeltä vielä lisääkin.

Janne pusersi pojan syliinsä. Kyyneleet olivat iloisesti poskipäitä alaspäin laskevia pisaroita, jotka tippuivat yksi kerrallaan Hiipiäisen kaulalle. Ensimmäisen osuessa poika avasi silmänsä ja katsoi kohti.

4/5

Pojan ovat lukeneet myös mm. Rachelle, Tuulia ja Mari A.

lauantai 5. toukokuuta 2012

Åsa Larsson: Kunnes vihasi asettuu

Åsa Larsson: Kunnes vihasi asettuu
Kustantaja: Otava 2008
Alkuteos: Till dess din vrede upphör
Suomentanut: Sanna Manninen
Sivuja: 282

Huidon käsilläni. Hakkaan jäätä turhaan. Viimeisenä tekonani riuhtaisen regulaattorin ja maskin pois. Sitten kuolen. Minun ja jään välissä ei ole enää ilmaa. Eikä minun peilikuvaani. Silmäni ovat auki vedessä. Nyt näen yläpuolellani olevan henkilön.

Kasvot painautuvat jäätä vasten ja katsovat minua. En ymmärrä näkemääni. Tietoisuuteni vetäytyy kuin vuorovesi.


Sen piti olla jännittävä sukellus tutkimaan sota-ajalla järveen pudonnutta lentokoneen hylkyä, josta vain harva tiesi. Nuoripari Wilma ja Simon uhkuivat intoa ja seikkailumieltä. Vaikka oli vasta lokakuu, oli järvi jo jään peitossa ja he joutuivat tekemään avannon päästäkseen sukeltamaan hylylle. Heillä oli oikeat välineet, narut kiinnitettynä jäähän, kaiken piti olla kunnossa. Sitten naru irtoaa ja kun Wilma yrittää päästä pintaan, vastassa onkin peitetty avannon aukko, jonka päällä seisoo joku...

Puoli vuotta myöhemmin löytyy joesta Wilman ruumis. Kun ruumiinavauksessa selviää, että Wilman ruumista on siirretty kuoleman jälkeen, käynnistää rikoskomisario Anna-Maria Mella tutkimukset. Syyttäjä Rebecka Martinsson alkaa Mellan ja kumppaneiden apuna selvitellä tarkemmin Wilman ja Simonin liikkeitä. Simon on edelleen kateissa ja vaikka hänenkin uskotaan löytyvän kevään mittaan vesistä, pieni epävarmuus kytee silti. Ärsyttävät ja pelkoa kylvävät Krekulan iäkkäät veljekset käyttäytyvät niin uhmakkaasti heitä jututtaessa tapauksen tiimoilta, että erityisesti Anna-Maria uskoo heidän liittyvän jotenkin Wilman ja Simonin katoamiseen. Tutkimusten edetessä esille tulee mielenkiintoisia seikkoja, joiden jäljet johtavat aina sota-ajalle 40-luvulle ja saksalaisiin.

Rebecka uppoutuu tutulla intensiivisyydellä työhönsä ja hänen etäsuhteensa Månsiin tuntuu kärsivän, koska Måns ei ymmärrä, miksi Rebecka niin väkisin tahtoo pysyä pienessä kylässä, kun voisi asua Månsin luona ja palata asianajajan töihin. Mutta Måns ei näe sitä tulta, joka palaa Rebeckan sisimmässä. Rebecka tarvitsee kaikkea sitä ympärilleen, mitä Måns vain ihmettelee ja kauhistelee.

Minä tarvitsen tätä, hän ajatteli. Minussa on niin monta hankalaa henkilöä. Pieni rakkaudenkipeä kolmivuotias, jääkylmä juristi, yksinäinen susi ja se, joka haluaa menettää taas järkensä, paeta hulluuteen. Minulle tekee hyvää olla pieni kipunoivien revontulien alla, raskaan joen vierellä. Luonto ja maailmankaikkeus ovat niin lähellä. Minun huoleni ja omituiset piirteeni kutistuvat. Minusta on mukavaa olla vähäpätöinen. 

Kunnes vihasi asettuu on neljäs Åsa Larssonin kiehtovan karuihin arktisiin maisemiin sijoittuva teos, jossa päähenkilöinä on mm. Rebecka Martinsson ja Anna-Maria Mella. Teos alkaa jo sen verran intensiivisesti, että tarina tempaisee mukaansa heti alkumetreiltä. Tällä kertaa Larsson tekee erityisen kiehtovan ratkaisun kertojaäänen suhteen, sillä kuollut Wilma toimii tarinassa välillä minäkertojana, ja siten tarina saa aivan uudenlaisia sävyjä. Kuolleen, nuoren tytön ääni kirjassa tuo mieleen hienon Alice Seboldin Oma taivas-teoksen. Edellisen teoksen, Mustan polun tapahtumat ovat myös kirjassa vahvasti läsnä näkymässä Anna-Marian ja Sven-Erikin kireissä väleissä. Impulsiivinen Anna-Maria saa tuta Sven-Erikin etäisen käytöksen myötä, ettei hänen valintojaan toimia työtilanteissa katsota aina hyvällä. Jännitteistä huolimatta Rebecka ja Anna-Maria tulevat siinä määrin juttuun, että Rebecka pääsee tutkimuksiin mukaan paremmin kuin mitä ehkä muutoin syyttäjän ominaisuudessa pääsisi. Rebeckalla on myös omat syynsä saada Wilman ja Simonin kohtalo selvitettyä, sillä hän on alkanut nähdä asioita, joita kaikki eivät ehkä ymmärtäisi.

Larssonin ratkaisu nostaa fiktiivisyyttä vähän ylemmälle tasolle Wilman kertojaäänen myötä, on todella toimiva ratkaisu. Toisaalta Rebeckan kyky nähdä jotain, mihin kaikkien silmät eivät kykene tai edes halua kyetä nähdä, tuo oman syvyyden tarinaan. Itse kehystarina on kiehtova ja vaikka hyvissä ajoin käy selville, kuka on osallisena nuorten kohtalossa, Larsson tarjoaa silti pieniä koukkuja kirjan loppupuolella lukijan yllätykseksi. Muutenkaan mielestäni Larssonin kirjojen juonen ei ole tarkoitus olla sellainen, että lukija saa arvuutella mahdollisia syyllisiä loppuun saakka, vaan olennaista on se kiehtova arktinen miljöö, inhimilliset henkilöhahmot joiden kehityskaari etenee kirja kirjalta ja vetävä tarina. On jotenkin paljon rikkaampaa upota   syyllisen/syyllisten maailmaan ja motiiveihin pitkin kirjaa sen sijaan, että vasta viimeisillä sivuilla se kävisi ilmi. Siksi olisi väärin puhua Larssonin kirjojen yhteydessä ennalta-arvattavuudesta, kun luulen ettei hän ole edes halunnut luoda tarinaa, jossa syyllisen/syyllisten henkilöllisyyden selviäminen säilyisi loppuun saakka. Tämä taitaa olla minulle kyllä Larssonin kirjoista se parhain! Nautin kovasti tämän lukemisesta ja voi että miten kutkuttavaan tilanteeseen Larsson Rebeckan tässä kirjassa henkilökohtaisessa elämässä jättääkään! En malta odottaa pian ilmestyvää viidettä teosta, Uhrilahjaa!

5/5

Myös Kuutar on lukenut tämän!

perjantai 4. toukokuuta 2012

Sanna Eeva: Olot

Sanna Eeva: Olot
Kustantaja: Karisto 2012
Kannen kuva: Marjukka Vainio
Kannen suunnittelu: Eevaliina Rusanen
Sivuja: 238

Mikään ei ole niin kuin on aina ollut. Tulee olo että koko ajan joku huutaa ja silti on aivan hiljaista. Tulee olo ettei minulle enää tule mitään toisenlaista kuin se mitä oli aina. Ja sen, mitä oli aina, on joku vienyt minulta pois. Tulee olo, että olen kulkenut harhaan, kauan sitten, ja ymmärrän sen vasta nyt.
 Tulee olo että pitää mennä.

Vanha Elsa asuu Veikko-kissansa kera vanhassa talossa ja leipoo sunnuntaisin piirakkaa, odottaa. Laittaa lopulta piirakan toisensa jälkeen pakastimeen odottamaan. Pakastimessa odottaa monta sunnuntaita. Ellu on Elsan tytär, jolla on aviomies, tytär, korkeat korot tärkeässä työssä ja salaisuus joka pelaa lentopalloa. Emilia on Ellun tytär, joka saa turvaa oksennuksenhajuisesta paidastaan ja rakastaa mummolan perunakellarin hajua. Kolmen sukupolven tyttäriä, naisia ja kaikki yhtä eksyksissä elämässään. Kun hallinnan tunne katoaa ja tilalle tulevat vain olot ja harhaluulot, kuinka he sen kestävät? Mitä ihminen todella säilöö mielensä kellareissaan?

Haluan muuttaa asioita mutta en pysty.
Haluan takaisin hallinnan, joka lipuu sormistani, luikertelee ulottumattomiin.

Olot etenee lyhyin, intensiivisin luvuin niin Elsan, Ellun kuin Emilian kertomana. Pienen Emilian maailma on koskettava ja riipaiseva terävine lapsenhavaintoineen ja näkyineen, joita hän näkee. Koulukavereille on kasvanut sarvet ja nenästä puskee vaaleaa höyryä. Miten muut eivät näe sitä? Emilia näkee enemmän kuin pitäisi ja haluaisi, mutta kukaan ei näe kunnolla Emiliaa. Paitsi mummo, Elsa, mutta hänkin on väsynyt ja usein omien surujensa painama. Ellu puolestaan haluaa pitää kiinni niin näkyvästä, vauraasta arjestaan kuin salaisuudestaan, joka saa hänet yö toisensa jälkeen astumaan erääseen rappukäytävään. Elsa ja Ellu kipuilevat tahoillaan, kykenemättöminä kohtaamaan toisiaan aidosti. Äidin ja tyttären välissä on niin paljon vaiettuja asioita, kipua ja häpeääkin. Emilia tarkkailee aikuisten välisiä tilanteita välillä hämmentyneenä, välillä pikkuvanhasti ymmärtäen. Mikä ohjaa ihmistä kaiken sen tuntemattoman keskellä, kun ote on kirvonnut jo aika päivää sitten? Kuka pitää huolta, kun ei itse kykene? Kuka näkee sen joka eniten tarvitsee tulla nähdyksi, olevaksi?

Minä kasvatin velvollisuudentunnosta lapsen. Nyt lapseni kasvattaa lasta, joka sairastaa tauteja joiden olemassaolosta en ole tiennytkään. Lasta joka ei tahdo olla olemassa.

Olot on kirjailijan ja hevostilallisen, Sanna Eevan kolmas romaani. Olot on ennen kaikkea sukupolviromaani, jossa keskiössä ovat äidit ja tyttäret taakkoineen. Tematiikaltaan tarina tuntuukin sinällään tutulta, sillä viimeisten vuosien aikana kotimainen kirjallisuus on tarjonnut useampiakin vastaavia tarinoita. On Pulkkisen Totta, Tammimaan Paljain käsin. Toisaalta hauraan lapsen näkökulma on tullut hienosti esille Marisha Rasi-Koskisen Katariinassa, Satu Grönroosin Lumen sylissä, Markus Nummen Karkkipäivässä, noin muutamia mainitakseni. Kuitenkin Eeva on onnistunut luomaan tarinan, jolla on oma äänensä tutuista kaiuista huolimatta. Tunnnelma on jotenkin nopeasykkeinen, väkevä ja loppua kohden saa sellaisiakin sävyjä, että vielä kirjan lukemisen jälkeenkin nieleksii tovin. Olot ei ole missään määrin hyvän mielen kirja, mutta juuri siksi se teki ainakin minulle lukukokemuksesta puhuttelevan. Eeva kirjoittaa paikoin hyvin vähäeleisesti, mutta vahvoin asiasisällöin. Se, mitä ei sanota, tulee kuitenkin esille usein rivien välistä. Kirjan loppupuolella Eeva jättää lukijalle tietyissä asioissa ehkä hieman liikaa tulkinnanvaraa, mutta kokonaisuutena Olot on kuitenkin ehjä tarina, joka näyttää aika järisyttävin tavoin, mitä voi tapahtua, kun hallinta pettää ja meitä ohjaa enää olot ja harhaluulot.

4/5

Kannesta pari sanaa, sillä tässä on jotenkin erityisen hieno ja kirjaa kuvastava kansi. Kiiltävä pinta, kultafontti ja valokuva luovat vaikuttavan tunnelman!

Myös Lumiomenan Katja on lukenut tämän ja hänkin on tuntenut samoja kaikuja kirjaa lukiessa verraten tätä mm. Tammimaan ja Rasi-Koskisen teoksiin. Katja oli myös tehnyt alussa hauskan huomion, johon minä, pienten poikien äitinä en ollut puolestani kiinnittänyt mitään huomiota. Kurkatkaahan siis Katjan hieno arvostelu kirjasta!

torstai 3. toukokuuta 2012

Åsa Larsson: Musta polku

Åsa Larsson: Musta polku
Kustantaja: Otava 2007
Alkuteos: Svart stig (2006)

En saa jäädä tänne. Olen vienyt tilaa jo kyllin kauan. Jotkut tarvitsevat paikkaani enemmän kuin minä, on naisia jotka sytyttävät hiuksensa palamaan. He joutuvat osastolle ja nielevät vessassa peililasin paloja, ja sitten heitä kiidätetään ensiapuasemalle. Minä pystyn puhumaan, vastaamaan, nousemaan aamulla ylös ja pesemään hampaani.

On kulunut vajaa pari vuotta, kun Rebecka Martinssonin maailma repesi ja hän joutui psykoottisen tilansa myötä hoitoon. Hoidosta päästyään Rebecka on hitaasti rakentanut arkeansa uudelleen pitkällä sairaslomalla, jonka jälkeen lopulta palaa takaisin Kiirunaan ja syyttäjän työhön.

Eräänä maaliskuisena iltana talvimyrskyn riehuessa löytyy yhdestä kalastajien arkista kuollut nainen. Rikoskomisario Anna-Maria Mella kollegoineen saa naisen tapauksen selvittääkseen ja päätyykin pian pyytämään apua työlleen omistautuvalta Rebeckalta. Anna-Maria pyytää Rebeckaa etsimään tietoa paikallisen kaivosyrittäjästä Mauri Kalliksesta, jonka läheinen tuttava ja yhtiökumppani kuollut nainen, Inna Wattrang oli ollut. Vaikka Rebeckan on alunperin tarkoitus etsiä vain tietoa Mellan ja kumppaneiden avuksi, hän lopulta tempautuukin mukaan ison, hämäräperäisen ja vaarallisen vyyhdin selvittämiseen. Samaan aikaan hän kamppaileen omassa yksityiselämässään tunteistaan vanhaa työkaveria kohtaan.

Sepä se, Rebecka ajatteli. Juuri tähän olen niin kyllästynyt. Tähän märehtimiseen. Toisaalta, toisaalta. Toisaalta tämä merkitsee sitä että Måns välittää. Toisaalta tämä merkitsee sitä että Måns ei välitä. Toisaalta hänen pitäisi unohtaa Måns. Toisaalta pitäisi takertua kuin hukkuva jokaiseen rakkauden rippeeseen, josta vain suinkin saa kiinni. Toisaalta se menee monimutkaiseksi. Toisaalta se ei ikinä ole yksinkertaista. Rakkaus siis.

Vähitellen alkaa selvitä, että Inna Wattrangin kuolema on vain jäävuoren huippu tuossa tapahtumien ketjussa, jonka pisimmät lenkit johtavat aina Kongoon ja Ugandaan asti. Kansainvälinen rikollisuus ulottaa lonkeronsa myös Kiirunaan ja sekä Anna-Maria että Rebecka saavat huomata, kuinka armoton tuo maailma voi ollakaan. Ihmishenki on arvoton, kun pelissä on riittävän paljon valtaa ja rahaa. Kuka pelaa lopulta likaisinta peliä ja on kaiken takana?

Musta polku on Åsa Larssonin kolmas Kiirunaan sijoittuva trilleri, jossa tapahtumien keskipisteessa on syyttäjä Rebecka Martinsson sekä rikoskomisario Anna-Maria Mella kollegoineen. Pidin kovasti tätä edeltävistä Aurinkomyrskystä sekä Sudentaipaleesta ja kun tajusin, että ilmeisesti tässä kuussa ilmestyy jo viides tämän sarjan teos, Uhrilahja, tuli kiire lukea tämä sekä neljäs, Kunnes vihasi asettuu. Täytyy tunnustaa, että Rebecka Martinsson on top5 -listallani kiinnostavimpien trillerihahmojen joukossa. Hän on jotenkin niin ihanan inhimillinen ja Larsson on kieltämättä pistänyt hänet koville jokaisessa kirjassa. Siksi suhtaudun näihin kirjoihin jotenkin erityisellä kiintymyksellä ja valmiina antamaan pieniä kritiikinaiheitakin anteeksi. Nimittäin nyt huomasin jotenkin "häiriintyväni" tavasta, kuinka Larsson käyttää vähän väliä päähenkilöiden sukunimia aivan kuin lukijalle ei olisi tulleet ne selväksi jo ensimmäisissä luvuissa. Yleensä aina jokaisen luvun alussa henkilöt mainitaan sukunimen kera ja sitten tovi ilman saman luvun sisällä, kunnes taas yhtäkkiä etunimen rinnalla on myös sukunimi, samassa luvussa. Ymmärrän kyllä asiayhteyden, jos tekstiosuus on esimerkiksi poliisien välisestä juttelusta, jossa puhuvat jostain muusta osapuolesta, mutta monessa kohdassa teksti on aivan normaalia kerrontaa ja silti mukaan on lisätty sukunimikin. Jotenkin se etäännyttää välillä tekstistä, kun tulee hassu tunne vielä kirjan loppupuolellakin lukea esimerkiksi Rebeckasta sukunimen kera. Aivan kuin ei luotettaisi, että lukija tajuaa jo etunimestä, kenestä on kyse. Itse kehystarinansa puolesta tämä ei ollut ihan niin kiinnostava kuin kaksi edeltäjäänsä, mutta täyttää hyvin perinteisen trillerin kriteerit ja Larsson tuo tässä myös paljon Rebeckan lapsuutta esille Rebeckan muistellessa tuota aikaa. Tämän voi lukea itsenäisenäkin teoksena vallan mainiosti, mutta jos mahdollista, toki kannattaa aloittaa ensimmäisestä, eli Aurinkomyrskystä. Aion lukea pian myös tuon neljännen, Kunnes vihasi asettuu, sillä se odottaa jo hyllyssäni. Innolla odotan päästä lukemaan taas lisää niin Rebeckasta kuin mitä juonia Larsson on tällä kertaa tarinaan punonut, sillä sen hän osaa.

4/5

Tästä piste niin Ikkunat auki  Eurooppaan-haasteeseen kuin yksi luettu vähemmän TBR100-listallani!