perjantai 30. joulukuuta 2016

Antti Tuomainen: Parantaja

Antti Tuomainen: Parantaja
Kustantaja: Helsinki-kirjat 2010
Sivuja: 223

Elämän merkitykselliset hetket ovat tapahtuessaan niin ohikiitävän lyhyitä ja itsestään selviä, että ne tulee kuitattua murahduksella tai hymähdyksellä. Vasta jälkeenpäin ymmärtäisi avata suunsa, kiittää tai sanoa rakastavansa. Nyt olisin antanut mitä tahansa tunteakseni Johannan hellän käden hipaisemassa kasvojani tai sen lämpimät, täydet ja melkein kuivat huulet ohimollani. 

Helsinki jossain tulevaisuudessa, kun ilmastonmuutos on suistanut tutun maailmamme kohti tuhoa. Jatkuvat sateet, raunioitunut kaupunkimiljöö yhdessä vaarallisten tautien kanssa saa ihmiset suuntaamaan kohti pohjoista, jossa oletetaan elämän olevan ainakin hieman helpompaa. Runoilija Tapani Lehtinen ei ole kuullut toimittajavaimostaan Johannasta vuorokauteen. Tapani tietää, että muutenkin jo ylikuormitettu poliisi ei ole kiinnostunut Johannan kohtalosta. Tapani myös tietää, että Johannan puhelinhiljaisuus ei ole normaalia, vaan jotain on tapahtunut. Ennen katoamistaan Johanna oli tutkinut ns. Parantajan tapausta. Parantajaksi kutsuttiin henkilöä, joka murhasi ihmisiä joiden koki olevan toimillaan vaikuttamassa ilmastonmuutokseen. Epätoivoissaan Tapani alkaa itse etsimään Johannaa, samalla kun pelkää, että jotain peruuttamatonta on jo ehtinyt tapahtua. Joulu lähestyy, loppumaton sade jatkaa putoiluaan, ja Tapani joutuu yhä syvemmälle katoavan maailman syövereihin Johannaa etsiessään.

Olin lopen uupunut. Tuntui, että kaikki oli turhaa ja että kaikki mihin tartuin oli vain tuloksetonta hapuilua. Olin pettynyt itseeni, olin pettänyt Johannan luottamuksen. Lupaukset, jotka olin antanut: minä autan sinua aina, minä rakastan sinua aina, minä teen mitä tahansa, jotta sinun on helpompi.

Rauhoitu, Tapani, rauhoitu, sanoin itselleni. 

Lupauksen voi pitää, vaikka sitä ei heti kykenisikään lunastamaan.

Melkein kolme vuotta sitten tutustuin Antti Tuomaisen tuotantoon lukemalla Synkkä niin kuin sydämeni sekä Tappaja, toivoakseni -teokset. Silloin jo ihastuin Tuomaisen tyyliin rakentaa erilaista, syvällisempää dekkaritarinaa ja päätin lukea ko. herran tuotantoa ehdottomasti vielä lisääkin. Välipäivien luettavaksi päätyikin omasta hyllystä vihdoin Parantaja, joka voitti vuonna 2011 Vuoden johtolanka- palkinnon. Maailma, jonka Tuomainen näyttämöksi tarinalle rakentaa, on timanttinen. Dystooppinen Helsinki on niin pelottavan kiehtovan kuuloinen, että siitä lukisi mielellään lisääkin. Tapa, miten Tuomainen kuvailee miljöötä, on melkein maaginen.

Sade oli saanut lisää voimia. Se laskeutui taivaalta leveinä mattoina ja putosi pulleina, painavina pisaroina asvalttiin ja roiski kuin pillastuneena kaupunkia ympäriltä kiiltäväksi, mustaksi ja märäksi.

Parantajan juoni on sinänsä kiehtova. Se on yhtälailla dekkaritarina kuin tarina rakkaudesta, ihmisyydestä. Jostain syystä en kuitenkaan tullut siinä määrin juonen imaisemaksi kuin olisin olettanut kahden aikaisemman lukukokemuksen perusteella. Ennemminkin nautin juuri tuosta miljöökuvauksesta kun taas juonen kohdalla koin vähän harhautuvani muille raiteille. Lukukokemuksena Parantaja jää mielestäni juuri noiden kahden aikaisemman luetun varjoon, vaikkakin tietyt elementit kirjassa ovatkin huikean hienoja. Tulen ehdottomasti kuitenkin lukemaan Tuomaiselta lisääkin!

Muistan kuinka pohdin kumpi olisi valintani: täysi varmuus siitä, että pahin on tapahtunut, vai tämä hetki hetkeltä kiihtyvä pelko? Nopea romahdus vai hidas jäytävä mureneminen?
Ehkä minun tulisi olla tyytyväinen, kun tiedän vastauksen.

sunnuntai 25. joulukuuta 2016

Sami Hilvo: Pyhä peto

Sami Hilvo: Pyhä peto
Kustantaja: Tammi 2016
Kansi: Markko Taina
Sivuja: 354

Nälkäni oli muuttanut muotoaan. Siitä oli tullut jotain, jota en osannut silloin nimetä, mutta johon päätin vaistomaisesti ja ehdoitta luottaa. Minun kaupunkiani ei ollut vallannut ainoastaan kevät, vaan sitäkin väistämättömämpi ymmärrys, jonka ympärille kaikki kiertyi ja selittyi. Vain minulla oli oikeus häneen, joka oli kadulla saanut silmäni sokeiksi muulle, polveni veteliksi, isäni tuskastumaan kuhnailuuni ja tohtorin pojan halveksimaan meitä ja varsinkin minua.

Varsova 1939. Köyhyyteen pudonneen katolisen aatelisperheen isä on sokeutumassa ja käy aina torstaisin juutalaisen tohtori Warszawskin vastaanotolla poikansa saattamana. Isän ollessa tohtorin vastaanotolla Amerikasta ja näyttelijän urasta haaveileva 16- vuotias poika istuu keittiössä ja taistelee houkutusta vastaan; keittäjätär keittää ihanalta tuoksuvia keittoja, joita mielellään tarjoaisi pojallekin. Isä on kuitenkin kiivaasti kieltänyt armopalat. Mutta sitten eräänä iltana kotimatkalla he näkevät pari nuorta miestä, joista erityisesti toinen suorastaan räjäyttää pojan tajuamaan oman miehuutensa, halunsa, olemassaolonsa. Kun keittäjätär tajuaa, että pojan ihastuksen kohde on juuri tohtori Warszawskin poika Mojsze, ovat vuosikymmenien yli kantavan petoksen siemenet kylvetty. Mutta sitä ennen on kuuma kesä, hetket salaisessa poukamassa, muulta maailmalta piilossa. Kaikki hyvä loppuu kuitenkin aikanaan ja koittaa paluu Varsovaan. Natsien marssiessa kaupunkiin niin pojan kuin Mojszen perheiden elämät muuttuvat lopullisesti. On himo, on kielletty rakkaus, on kateus. Pinnan alla piilee niin paljon ja niin väkevää, mutta kaikki se on pidettävä piilossa, sillä lopulta kyse on vain siitä, että saatko elää vai tuletko tapetuksi. Kumpi painaa vaakakupissa enemmän; totuus vai toivo? Kuinka pitkälle olet lopulta valmis menemään pelastaaksesi vain itsesi?

Miksi emme saaneet itse päättää hetkeä, jolloin maailma sortui ympärillämme?

Vuosikymmeniä myöhemmin New Yorkissa Mojsze Warszawskina tunnettu rakennusalan suuri nimi ja taiteen ystävä, mesenaatti on täyttämässä pian 88 vuotta. Tarkoin rakennettu elämä näyttäytyy ulospäin menestyksen huipentumana, mutta miksi hän tuntee niin suurta tyhjyyttä, kaipuuta ? Voiko niin harkiten, petokselle rakennetun elämän perustukset kestää ainiaan? Hän pystyy rakennuttamaan toinen toistaan kunnianhimoisempia pilvenpiirtäjiä, mutta voiko hän hallita elämäänsä loppuun saakka? Koittaako meille kaikille aina kuitenkin lopulta tilinteon hetki ja olemmeko valmiita siihen?

Kuinka vanhaksi ihmisen pitää elää, jotta ei enää kaipaisi suojelevaan syliin ja jonkun sanomaan, että kaikki on hyvin? Kuinka vanhaksi ihmisen pitää elää, jotta saisi vihdoin tuntea itsensä hyväksytyksi?

Sami Hilvon
Pyhä peto on niitä kirjoja, jotka saavat olon kiitolliseksi. Kiitolliseksi siitä, että saa lukea niin valtavan taitavaa ja hienoa kotimaista proosaa, joka ei yhtään kalpenisi maailmalla käännöskirjojen lukuisassa joukossa. En ole lukenut Hilvolta aikaisemmin muuta, mutta nyt kyllä kasvoi kiinnostus etsiä käsiini hänen aikaisemmat teoksensa, Rouva S. sekä Viinakortti. Pyhä peto on teos, joka pureutuu väkevästi rakkauden ja sodan mutta myös halun tematiikkaan. Onko sodassa ja rakkaudessa todellakin kaikki sallittua ja jos, niin millä hinnalla? Kuka voi määrittää, mitä voi ja saa haluta? Kirja jakautuu kahteen osaan, joista vahvin sijoittuu Varsovaan ja sodan varjoihin. Noissa varjoissa kielletyt tunteet  ja toisaalta myös halu ylipäätään pysyä hengissä, saavat ihmiset tekemään kauaskantoisia valintoja. Nykyajan New Yorkissa Mojszeksi esittäytyvä vanhus puolestaan piirtää vahvaa henkilökuvaa kylmästä miehestä, jollaista ei itse ehkä haluaisi edes tuntea. Vai voiko niin ajatella? Onko nuori ihminen kohtuuttoman edessä joutuessaan sodan aikana tekemään valintoja, joissa pahimmillaan punnitaan niin oma kuin toistenkin oikeus elää? Hilvo on luonut tuosta vanhasta herrasta ristiriitaisen ja kiehtovan henkilöhahmon. Toisaalta hänen ajatuksensa ja valintansa puistattavat, toisaalta häntä ymmärtää ja sääliikin.

Pidän siitä, että Hilvo jättää tilaa lukijalle oivaltaa ja tulkita asioita itsekin. Pyhässä pedossa on paljon elementtejä, jotka tekivät minuun voimakkaan vaikutuksen: vahva ajankuva, kielletyt tunteet, nuoren ristiriitainen mielenmaailma, menneisyyden taakka. Myös nimen symboliikka herättää paljon ajatuksia. Se haastaa pohtimaan, mikä on pyhä peto, mitä se kirjassa symbolisoi? Miten se itse kullekin avautuu. Valtavan hieno kirja ja nousee varmasti tämän lukuvuoteni kärkikastiin!

Askel, pienikin vei ainakin eteenpäin, joskus jopa ylöspäin, mutta harha-askel saattoi pudottaa syvälle alas. Viisaus oli kykyä erottaa erilaiset askeleet toisistaan ja valita niistä oikeat.

Pyhästä pedosta myös mm. Leena Lumin ja Arjan blogeissa, käys kurkkaamassa!


sunnuntai 18. joulukuuta 2016

Steinar Bragi: Sumu

Steinar Bragi: Sumu
Kustantaja: Like 2016
Alkuteos: Hálendio 2011
Suomentanut: Tuomas Kauko
Sivuja: 287

Pikku lampaani, vuonani mun,
anna kasvaa lihasi sun.
Eipä aavista, että tie
sen myöhemmin pataan vie.

Neljä matkalaista jeepissä jossain sumun keskellä Islannin ylängöllä. Sen piti olla huoleton irtiotto arjesta, pieni roadtrip vanhojen kavereiden kesken. Aikansa sumun keskellä ajettuaan he törmäävät taloon joka tuntuu ilmestyneen kuin tyhjästä keskelle ei mitään. Taloa asuttaa vanha pariskunta, joista varsinkin ukko tuntuu olevan omissa maailmoissaan huolestuttavassa määrin. Talon emäntä ei tunnu ilahtuvan matkalaisista, mutta majoittaa heidät kuitenkin taloonsa. Heillä ei ole aavistustakaan, missä he tarkalleen ottaen ovat, sillä kännykät ja gps ovat lakanneet toimimasta. Nelikko päättää hengähtää talossa ainakin yön yli ja tehdä sitten uuden tilannearvion, miten he pääsevät jatkamaan matkaansa. Heidän mukana ollut koira kuitenkin katoaa omituisesti ja ympärillä alkaa muutoinkin tapahtua asioita, joita on vaikea järjellä selittää. Vähitellen kylmä pelko alkaa hiipiä heidän jokaisen mieleen ja ainoa ajatus on vain päästä paikasta pois. Kaikennielevän sumun keskellä alkaa näyttää siltä, että se on mahdoton tehtävä. Nelikon keskinäiset välit joutuvat koetukselle siinä missä jokaisen oma mieli alkaa rakoilla pikkuhiljaa kaiken ahdistavan keskellä. Missä he oikein ovat ja miksi he eivät pääse sieltä pois? Onko talon asukkailla sormensa tässä oudossa pelissä mukana ja mitä he oikein heistä tahtovat?

Egill kääntyi ympäri ja katosi rakennuksen sisään. Hrafn seisoi pitkään paikallaan tuijottaen valokuvaa. Sitten hän käänsi katseensa hiekkaan ja kahteen luuhun, jotka saattoivat hyvinkin olla linnun luita, mutta yhtä hyvin hiiren, rotan, ketun tai ihan minkä hyvänsä.
Heidän täytyi päästä pois.

Islantilaisen Steinar Bragin Sumun takakansi teksti yhdessä kannen kuvan kanssa herätti kiinnostukseni. Lähtöasetelmat ainakin tuntuivat sellaisilta, että parhaimmillaan niistä syntyisi hyytävän hyvä lukukokemus. Jostain syystä juuri tuon tyyliset tarinat, missä joukko ihmisiä on tavalla tai toisella eristyksissä, kiehtovat minua kovasti. Sumu alkaa koukuttavasti jo ensimetreillään. Ja se ympäristö, missä ollaan, tuo oman tehonsa tarinaan. Islannin jylhät erämaat, ja sumu joka tuntuu ulottavan lonkeronsa kaikkialle. Steinar käyttää aika paljon tarinassa aikaa siihen, että kertoo päähenkilöiden taustoista. Tällaisessa tarinassa se on ehkä hieman ristiriitainen piirre, sillä vaikka se tuo henkilöihin syvyyttä, se toisaalta myös vie huomiota itse tarinasta ja jännityksen luomisesta. Ehkä juuri siksi Sumu ei lukukokemuksena ollut niin pelottava kuin olin olettanut. Steinar kirjoittaa sujuvasti ja kyllä tarinassa on koko ajan sellainen mukava jännite, joka kasvaa tarinan edetessä. Varsinkin loppupuolelle mentäessä jännityksen taso nousee hienosti. Ja sitten se loppu...se jos mikä heittää Sumun kirjana aika omiin sfääreihinsä ja alun ristiriitaisten tunteitteni jälkeen voin sanoa, että positiivisella tavalla. Se on kuin tuulenhenkäys joka puhaltaa korttitalon nurin ilman että ehdit tajutakaan. Se haastaa katsomaan juuri luettua eri silmin ja saa haluamaan alkaa lukemaan kaikki uudestaan alusta. Aluksi olin kieltämättä vähän ärtynytkin, että mitä ihmettä, mitä minä juuri luin ja mitä kirjassa oikein tapahtui. Se todellakin haastaa lukijan omankin mielensä syövereihin eikä jätä ihan heti rauhaan.

Tässä maailmassa on ulottuvuuksia, joita me emme näe.

Myös mm. Annika on uponnut Sumun syövereihin.

perjantai 9. joulukuuta 2016

M.R. Carey: Maailman lahjakkain tyttö

M.R. Carey: Maailman lahjakkain tyttö
Kustantaja: Like 2016
Alkuteos: The Girl with All the Gifts 2014
Suomentanut: Juha Ahokas
Sivuja: 407

Hänen kaulaansa varten on myös hihna, ja se kiristetään viimeisenä, kun hänen kätensä ja jalkansa ovat lujasti kiinni, ja se tehdään aina takaapäin. Hihna on suunniteltu niin, että heidän ei tarvitse laittaa käsiään hänen kasvojensa eteen. Toisinaan Melanie sanoo: " En minä pure." Hän tarkoittaa sen vitsiksi, mutta kersantin väkeä se ei naurata. Kersantti nauroi kerran, ensimmäisen kerran kun sanoi sen, mutta nauru oli ilkeää. Sitten kersantti sanoi: " Ikään kuin antaisimme sinulle siihen tilaisuuden, höpönassu."

Melanien maailma rajoittuu omaan selliin ja luokkahuoneeseen, johon hänet kärrätään pyörätuoliin siduttuna joka aamu. Melanie ymmärtää, että jotain erikoista on varsinkin luokan muissa oppilaissa, mutta toisaalta hänetkin on sidottu pyörätuoliin. Ainoa valopilkku kaiken harmaan ja hämmentävän keskellä on opettaja Helen Justineau, ihana neiti Justineau. Hän kertoo luokalle tarinoita maailmasta, jota Melanie luokkatovereidensa tavoin ei ole koskaan päässyt näkemään. Melanie ihailee ja palvoo neiti Justineauta eniten mitä mitään muuta hänen pienessä maailmassaan. Melanie on ajatellut, että ehkä hän on erilainen kuin nuo muut tuoleihinsa sidotut lapset, mutta kun hän eräänä päivänä alkaa tuntea samoja oireita mitä toisilla lapsilla on, hän järkyttyy. Mikä hän oikein on ja miksi sotilaat käyttäytyvät heitä kohtaan niin vihamielisesti, toisin kuin neiti Justineau? Eihän hän ole tehnyt mitään. Vai onko sittenkin kyse siitä, mitä hän saattaa pian tehdä?

Helen Justineau on joutunut työtehtävään, joka osoittautuu vielä luultuakin hankalammaksi, mutta yllättävävistä syistä. Helen tietää, ettei hänen pitäisi sortua minkäänlaisiin tunteiluihin, sillä pienikin virheliike voi koitua kuolemaksi. Ehkä kaikki olisi mennytkin hyvin, ellei oppilaiden joukossa olisi ollut tuota merkillistä tyttöä, Melanieta. Melanien pohjaton uteliaisuus kaikkeen mitä Helen heille opetti tuntui kaiken keskellä yhtä aikaa hämmentävältä mutta myös lohdulliselta. Inhimilliseltä. Mutta juuri siihen hänellä ei olisi varaa, inhimillisyyteen tai sen etsimiseen mistään siitä minkä keskellä hän joutuu työskentelemään. Hänen pitäisi vain kylmästi ottaa työ asiana, josta hänen tulee suoriutua tehokkaasti, ilman tunteiluja. Mutta sitten..

Hän ei tukahduttanut myötätuntoa ajoissa. Hän ei muistuttanut itseään, kuten muistuttaa jokaisen päivän alussa, että kun projekti päättyy, Majakka hakee hänet ilmateitse tukikohdasta samalla tavalla kuin oli tuonut hänet sinne. Nopeasti ja vaivattomasti, kaikki tavarat mukaan, kukaan ei edes tiedä hänen olleen täällä. Tämä ei ole elämää. Vain muista riippumattomia rutiineja, jotka pyörivät itsestään. Hän voi poistua täältä yhtä puhtain meilin kuin saapui, jos ei vain anna minkään vaikuttaa tunteisiinsa. 
Se saattaa kuitenkin olla jo myöhäistä. 

M.R. Carey oli tätä ennen minulle nimenä vieras, mutta kun perehdyin hänen taustoihin, sieltähän pompsahti hyvinkin tuttuja elokuvia, joiden käsikirjoitus on hänen; Marvelin X-Men sekä Fantastic Four. Carey on kirjoittamisen moniosaaja, joka on kirjoittanut niin romaaneja, sarjakuvia kuin elokuvien ja tv-sarjojen käsikirjoituksia. Maailman lahjakkain tyttö kuljettaa lukijan sangen post-apokalyptiseen miljööseen, missä Romahduksesta selviytyneet ihmiset yrittävä kaikin tavoin pitää zombien valtaamassa maailmassa ihmisyydestä kiinni. Erityisesti neiti Justineau joutuu kamppailemaan sen pelottavan kysymyksen kanssa, että mikä meidät lopulta määrittää saaliiksi, mikä saalistajiksi ja missä menee inhimillisyyden raja. Aika yllättävää kyllä, mutta on pakko todeta, että Maailman lahjakkain tyttö on ensimmäinen zombie-tarina, joka koskettaa ja puhuttelee yllätävänkin voimakkaasti. Carey on onnistunut luomaan tarinan päähenkilöistä kiehtovia ja omalla tavallaan rosoisiakin henkilöitä. Kaiken keskellä on Melania, tyttö joka on jotain niin merkityksellistä, että hänestä voi olla ihmiskunnan tulevaisuus kiinni. Hän voi olla avain toivoon. Erityisesti Melanien hahmo on hurjan kiinnostava ja ajatuksia herättävä. En muista aikaisemmin esimerkiksi zombie-elokuvia katsoessa tunteneeni niitä kohtaan muuta kuin lähinnä epämiellyttäviä tunteita, empatiasta nyt puhumattakaan. Mutta Maailman lahjakkain tyttö ja Melanie nostavat zombie-tarinat uudelle tasolle, josta pidän kovasti. Tarina saa lukijan pohtimaan ihmisyyttä ja sen rajoja. Se koskettaa, jännittää, nostaa sykettä, hymyilyttääkin.

Carey kirjoittaa todella sujuvasti ja suomennos tuntuu myös erittäin onnistuneelta. Maailman lahjakkain tyttö on mielestäni aika monenlaisen lukijan kirja, vähän yllättäenkin. Se ei ole perinteinen zombie-romaani, jossa pääpaino on kärjistettynä verellä ja suolenpätkillä vaan se sukeltaakin syvemmälle. Se on oikeastaan aika nerokas romaani genressään samalla sen tyypillisiä rajoja upeasti venyttäen. Tämähän pyörii muuten elokuvissakin tällä hetkellä, tarkoitus olisikin mennä katsotaan mikäli aikataulut antavat myöten. Taikakirjaimet-blogin Taija on lukenut tämän alkuteoksen pari vuotta sitten, kannattaa kurkata hänenkin ajatukset kirjasta!