tiistai 16. helmikuuta 2016

Jussi Adler-Olsen: Vanki

Jussi Adler-Olsen: Vanki
Kustantaja: Gummerus 2013
Alkuteos: Kvinde i buret (2007)
Suomentanut: Katriina Huttunen
Sivuja: 437 (nidottu)

Sadan viimeisen metrin matkalla hän ei ollut nähnyt kellarikäytävässä ristinsieluakaan. Tässä päässä kellaria ei ollut ihmisiä, päivänvaloa, ilmaa eikä mitään muutakaan, mikä olisi erottanut paikan Vankileirien saaristosta. Mikään ei olisi ollut lähempänä helvetin neljättä piiriä.

Kun murharyhmäetsivä Carl Mørek palaa sairaslomalta töihin, hän saattoi aavistaa ettei paluu olisi mutkaton, mutta sitä hän ei aavistanut, että hän päätyy poliisilaitoksen kellariin omituisen Osasto Q:n johtajaksi apunaan syyrialainen poliittinen pakolainen Assad. Carl ei ollut ennen traagista ampumistapaustakaan erityisen pidetty kollegoiden keskuudessa, mutta nyt railo heidän välillään näytti kasvaneen. Carlista haluttiin selvästi eroon ja Carlin pomo näkee uuden Osasto Q:n hyvänä keinona saada Carl pois muiden tieltä. Osasto Q:n tehtäväksi tulisi alkaa käymään läpi niitä murhatutkimuksia, joiden kohdalla oltiin jo aikaisemmin päädytty syystä tai toisesta umpikujaan. Alkuärtymyksestä toivuttuaan Carl pistää kuitenkin tuulemaan samalla kun käy edelleen läpi tragediaa joka johti hänenkin sairaslomaansa. Omalaatuinen Assad joka alunperin on palkattu lähinnä siivous- ja kahvinkeittopuuhiin tuntuu kuitenkin olevan kovin kiinnostunut tapauksista ja kuin huomaamatta tarjoaa havaintojaan Carlille tapauksista. Osasto Q:n ensimmäiseksi tapaukseksi päätyy viisi vuotta sitten laivalta jälkiä jättämättä kadonnut nuori ja menestynyt politiikko Merete Lynggaard.

Samaan aikaan toisaalla...

Pitkän aikaa hän pelkäsi tosissaan, että sekoaisi. Hän pelkäsi sitä päivää, jolloin ote lipeäisi. Hän kuvitteli mielessään kuvia maailmasta, valosta ja ulkomaailmasta. Hän hakeutui siihen aivojen sopukkaan, jonka muuten unohtaa arjen pyörteissä. Muistot palasivat hitaasti. Hän ajatteli pieniä hetkiä, jolloin kädet olivat pidelleet häntä, sanoja joka hyväilivät ja lohduttivat. Samaan aikaan hänen mieleensä palasivat myös yksinäisyyden, kaipuun ja väsymättömän uurastuksen muistot.

Jussi Adler-Olsenin
Osasto Q -sarjan kolme ensimmäistä osaa ovat odotelleet jo tovin hyllyssäni lukemistaan. Meillä on sairasteltu koko perhe urakalla jo kolme viikkoa, ja helpompien hetkien aikana olenkin nyt tarttunut kirjoihin normaalia aktiivisemmin. Ei sitä turhaan sanota, että kirjat ovat pakopaikka arjesta. Kaipasin jotain vetävää dekkaria ja olin kuullut paljon kehuja Adler-Olsenin kirjoista. Vanki alkaa jo sen verran raflaavasti, että se imaisee todella nopeasti tiiviiseen tunnelmaan mukaansa. Onhan päähenkilö Carl Mørek kieltämättä vähän kliseinen oman elämänsä ryvettynyt sankari, jolla on aina kuitenkin silmää naiskauneuden ihasteluun. Hän ei kuitenkaan ole missään määrin vastenmielinen tai ärsyttävä päähenkilö, sellaisiakin kun varsinkin dekkareissa tuntuu usein olevan. Adler-Olsen ei luo kenestäkään hahmosta mitään kovin syvällistä persoonaa, mikä myöskin on dekkareille aika tunnusomaista, koska pääpaino on niin voimakkaasti tapahtumissa jotka etenevät pikajunan lailla. Hahmot ovat kuitenkin kiinnostavia, varsinkin Merete mutta myöskin Carlin apuna toimiva Assad.

Tunnelma, jonka Adler-Olsen onnistuu luomaan monin paikoin kirjaan on suorastaan klaustrofobisen jännittävä. Juoni kulkee myös koko ajan juuri sopivan korkealla poltteella, ettei missään vaiheessa tule tyhjäkäynnin tuntua. Ainoa, mikä ehkä hieman hetkellisesti laimensi lukukokemusta oli se, kun tajusin mielestäni vähän liian varhain erään juonikuvion. Onneksi Adler-Olsen rakentaa kokonaisuutena tarinankulkua sen verran napakasti, ettei sitä tarvinut jäädä märehtimään kauaksi aikaa. Ainakin Osasto Q:n aloitusosa Vanki on siis sen verran pätevä dekkari, että aion lukea seuraavankin osan. Se ei lukukokemuksena sinällään nouse top 5 -dekkareihini, mutta ei tarvitsekaan. Se viihdyttää, nostaa sykettä ja saa arjen ympäriltä unohtumaan. Usein se riittää, vai mitä?

Kurkatkaa myös Kirsin blogijuttu kirjasta!

sunnuntai 14. helmikuuta 2016

Jojo Moyes: Ole niin kiltti, älä rakasta häntä

Jojo Moyes: Ole niin kiltti, älä rakasta häntä
Kustantaja: Gummerus 2014
Alkuteos: The Last Letter From Your Lover (2010)
Suomentanut: Heli Naski
Sivuja: 532

Onnellisia päiviä ei ole luvassa... Syy ei oikeastaan ole sinun, vaan minun.

MIEHEN POSTIKORTISTA NAISELLE

Vuosi 1960 ja Lontoo. Kaunis ja ihailtu seurapiirirouva Jennifer Strilinger herää sairaalassa eikä tunnista ympärillä oleviaan ihmisiä tai edes elämäänsä jonka väitetään kuuluvan hänelle. Hänelle kerrotaan hänen olleen auto-onnettomuudessa, mutta muuten kaikki on epämääräistä usvaa hänen mielessään. Jennifer kotiutuu aviomiehensä Larryn kera hienoon taloonsa ja vierauden tunne vain kasvaa. Larry tuntuu etäiseltä eikä hän oikein tunnista itseään ystäviensä tarinoista ajalta ennen onnettomuutta. Tavaroitaan penkoessaan hän löytää suorastaan sydäntä raastavia rakkauskirjeitä jotka ovat omistettu hänelle. Allekirjoituksena on mystisesti vain kirjain B. Kuka on B, missä hän on nyt ja mitä oikein tapahtui ennen onnettomuutta hänen elämässään?

Sinä olet meistä vahvempi, se, joka kestää tällaisen rakkauden kanssa ja kestää myös sen, ettei meille tulla koskaan sallimaan sitä.

Nelisenkymmentä vuotta myöhemmin Lontoossa toimittaja Ellie Haworth painii niin mutkikkaiden työ- kuin parisuhdeongelmiansa parissa. Pomo painostaa kirjoittamaan kiinnostavia juttuja lehteen ja salainen rakkaus junnaa paikoillaan omassa mahdottomuudessaan. Jopa yleensä kaiken ymmärtävät ystävät ovat jo alkaneet huomautella Ellielle hänen rakkauselämästään. Sattumalta Ellie löytää lehden arkistoja kaivellessaan vanhan käsinkijoitetun rakkauskirjeen, joka koskettaa häntä yhtäkkiä yllättävän voimakkaasti. Ellie ei saa rauhaa kirjeen suhteen ja alkaa selvitellä kirjeen kirjoittajan ja vastaanottajan henkilöllisyyksiä. Hänen on saatava tietää, miten kirjeen henkilöille kävi, saivatko he onnellisen loppunsa? 

Luin vuosi sitten Jojo Moyesin Kerro minulle jotain hyvää ja tykästyin Moeysin tyyliin kirjoittaa älykkään viihteellistä tarinaa. Olen aikaisemmin kertonutkin, että luin aikanaan paljonkin aika viihteellistä kirjallisuutta, mutta nykyään harvoin ja hyvin valikoiden. Olen hyvin nirso oikeastaan nykyään lukemaan selkeästi viihteellistä, varsinkin romanttisävytteistä kirjallisuutta. Huumoripitoiset tarinat kyllä uppoavat mutta jostain syytä juuri romanttinen kirjallisuus on se, jonka suhteen olen erittäin kriittinen. Moyesin Kerro minulle jotain hyvää tarjosikin oikein virkistävän tällaisen lukukokemuksen ja päätin lukea häneltä vielä lisääkin. Ole niin kiltti, älä rakasta häntä kuljettaa tarinaa kahdessa ajassa: niin 60-luvun kuin 2000-luvun  Lontoossa. Molemmissa ajoissa on kaksi terävää ja valovoimaista naista, jotka kipuilevat niin rakkauden kuin oman paikkansa yhteiskunnassa löytämisen suhteen. Varsinkin Jenniferin osuus, 60-luvun ajanjakso on kirjassa mielestäni parasta antia monellakin tapaa. Henkilönä Jennifer on erittäin kiinnostava kaikessa surullisuudessaan; hän on niin monin tavoin vankina elämässään. Ajankuva on myös vahvaa ja kiehtovaa. Moyes nostaa esille hienosti tuolle ajalle ominaisia piirteitä kuten seurapiirien kulissit, naisen aseman työelämässä sekä myös niinkin isoja asioita kuin Kongon kauheudet sekä asbestin vaarallisuuden.

Ole niin kiltti, älä rakasta häntä on kuitenkin ennen kaikkea rakkaustarina. Siinä missä Kerro minulle jotain hyvää -kirjassa oli enemmän huumoria, tämä keskittyy sydämen syviin tunteisiin. Moyes kirjoittaa vetävästi ja kirjaa on pakko lukea ahmimalla. Vaikka Elliekin on ihan kiinnostava henkilöhahmo, koin kuitenkin Ellien osuudet vähän tylsinä paikoin. Toki Elliellä on tärkeä merkitys Jenniferinkin tarinan kannalta, mutta kokonaisuutena 60-luvun osuus oli paljon kiinnostavampi. Ole niin kiltti, älä rakasta häntä tarjosi kyllä hyvän ja viihdyttävän lukukokemuksen, mutta ei tunnetasolla yltänyt samaan kuin tuo vuosi sitten lukemani Moyes. Kuitenkin koen, että olen löytänyt Moyesista yhden tämän hetken viihdekirjailijoistani. Kun kaipaan jotain kevyempää, tunteisiin vetoavaa fiksua viihdekirjallisuutta, luen Moyesia. Voisin itse asiassa verrata vähän häntä Kate Mortoniin. Jos Mortonin teokset ovat viihdyttäneet, kannattaa kokeilla Moyesiakin. Ja varsinkin jos kaipaa uskottavasti kirjoitettua rakkaustarinaa, Moyes taitaa sen!

Moyesiltahan on muuten juuri ilmestynyt jatko-osa Kerro minulla jotain hyvää -tarinaan: Jos olisit tässä. Pakko lukea sekin kunhan jostain saan käsiini.

Kannattaa kurkata myös Mari An:n fiilikset kirjasta!

perjantai 12. helmikuuta 2016

Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki

Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki
Kustantaja: Teos 2015
Kansi: Jussi Kaakinen
Sivuja: 334

Maailma on valmis vajoamaan. Maailma on valmis kohoamaan. Sen pinnalla kulkevat olennos, jotka ovat unohtaneet unensa, ja vain harvoin he muistavat, että heidän hetkensä ovat pieniä ja päivänsä hautaita, eikä monta mahdollisuutta onneen tule.

Jossain, missä ei ajalla ja paikalla ole meille tuttua määrettä, kelluu jatkuvien tulvien koettelema saari. Saaren keskelle seisoo jykevänä Torni ja kaikkea valvoo Neuvosto. Kudotut kujat vaihtavat paikkaansa ja ilmaa halkoo jättimäiset ilmagondolit vaijerien päässä. Jokainen tietää tiukasti oman paikkansa ja varsinkin sen, että unia ei kannata nähdä. Nuori kutojanainen Eliana syöksyy syvemmälle saaren mystiseen olemassaoloon löytäessään Seittien Talin pihasta loukkaantuneen nuoren naisen, jonka ihoon on kirjoitettu Elianan nimi. Eliana ei ole koskaan aikaisemmin nähnyt tyttöä, mutta asioiden mutkistuessa ymmärtää, että hänkin on osa jotain sellaista kudelmaa, jossa on kyse jostain paljon suuremmasta, kuin mitä heille on aina kerrottu ja uskoteltu.

Elämästämme on taas jäljellä hetki vähemmän, mutta sen paetessa jokin on muuttunut toiseksi.

Teemestarin kirjalla maailmanmaineeseenkin matkanneen Emmi Itärannan tuorein teos Kudottujen kujien kaupunki on kuin sen saarensa mystiset, paikkaa vaihtavat kudotut kujat. Juuri kun luulet olevasi perillä, huomaatkin maiseman muuttuvan ja syöksähdät kohti uutta tuntematonta. Se on fantasiaa, dystopiaa, kauniin ja merkityksistä tiheän kielen juhlaa. Maailma, jonka Itäranta on kirjaansa rakentanut, on häkellyttävän moniulotteinen ja rikas. Se on suorastaan kuin unenomainen satumaailma, johon uppoaa elämään ja hengittämään Elianan mukana. Tuntuu myös, että se vaatii tai paremminkin ansaitsee myös uusia lukukertoja, joista jokaisella löytyy vielä varmasti jotain uuttakin lukijan mieleen. En pysty edes vertaamaan teosta mihinkään, koska koen etten ole aikaisemmin lukenut vastaavaa. Kudottujen kujien kirja ei ollut kuitenkaan ihan haasteeton kirja minulle näin sairastupaillessa huonolla keskittymiskyvyllä varustettuna. Varsinkin aluksi sain jopa vähän pinnistellä, että varmasti jokainen rivi ja kaunis merkitys avautuu minulle. Kudottujen kujien kaupunki vaatii siis keskittymistä, sitä ei lueta ylimalkaisesti silmäillen. Toisaalta luulen, että fantasiaa ja dystopioitakin enemmän lukevana erilaiseen maailmaan on helpompi heti solahtaa mukaan kuin mitä minulla alkuksi oli. Nyt halusin imeä itseeni tarkkaan jokaisen kuvauksen, että hahmottaisin tuon saaren maailman mielikuviini. Ja sieltähän se piirtyikin, musteenvahvana. Tekisi mieleni lukea kirja heti uudestaan itse asiassa, ahmia lisää sen vahvaa tunnelmaa.

On kulunut hetki tai lukemattomia, eikä lankoja liikuta enää kukaan toinen.

Kudottujen kujien kaupunki on herättänyt voimakasta ihastusta blogistaniassa. Tässä muutamia linkkejä blogijuttuihin siitä:

Lumiomena
P.S. Rakastan kirjoja
Kirsin kirjanurkka


sunnuntai 7. helmikuuta 2016

Bea Uusma: Naparetki - Minun rakkaustarinani

Bea Uusma: Naparetki - Minun rakkaustarinani
Kustantaja: Like 2015
Alkuteos: Expeditionen. Min kärlekshistoria (2013)
Suomentanut: Petri Stenman

Mutta saanen toivoa. Ilmapallohan on käsitelty vernissalla ja sen pitäisi olla paljon tiiviimpi kuin viime vuonna, meillä on käytettävissämme kesä hyvine suotuisine tuulineen ja auringonpaisteineen. Miksi ei meidän yrityksemme onnistuisi. Minä uskon siihen tosiaan täysin.

Kesäpäivä vuonna 1987 nousee ilmaan kaasupallo, Kotka, kyydissään kolme miestä, Andrée-retkikunta suuntanaan pohjoisnapa. Kaksi insinööriä, Salomon Andrée ja Knut Fraenkel sekä valokuvaaja Nils Strindberg. Neljän päivän päästä yksi retkikunnan kyyhkyistä palaa takaisin, mutta muuten retkikunnasta ei kuulu enää mitään.

Nyt he seisovat jäällä ja kaikki, mitä he näkevät, joka puolella, on valkoista. Horisonttiviiva on sulautunut taivaaseen. Kolme miestä, joilla on mahdollisimman vähän tietoa arktisista olosuhteista, on äkillisesti keskellä valkoista painajaista.

Kuluu 33 vuotta, kunnes heidän jäännöksensä löydetään sattumalta arktiselta Valkosaarelta. Sitten...

...90- luvun puoliväli ja eräät tylsät juhlat, joissa nuori nainen tarttuu tylsyyttä torjuakseen kirjaan " Med Örnen mot polen. Andrées polarexpedition år 1897", ja alkaa lukea. Syttyy elinikäinen rakkaus, kiinnostus tuohon mysteeriin, johon ei monista yrityksistä huolimatta oltu saatu vastausta; mitä Andrée-retkikunnalle oikein tapahtui? Viidentoista vuoden ajan tuo nainen, Bea Uusma, elää ja hengittää Andrée-retkikunnan kohtaloa hetki hetkeltä. Lopulta hän kokoaa kaiken sen tiedon yksiin kansiin vaikka tietää, ettei hänen henkilökohtainen naparetkensä ole vielä päättynytkään. Naparetki - Minun rakkaustarinani on huikea kunnianosoitus noille kolmelle nuorelle miehelle, joiden elämät päättyivät traagisesti Valkosaaren hyiseen yksinäisyyteen. 


Vuosien varrella Uusma uppoutuu intohimolla, suorastaan pakkomielteisesti kaikkeen mahdolliseen ja mahdottomaankin tiedonrippeeseen, mitä retkikunnasta ja sen kohtalosta on dokumentoitu. Sekään ei riitä, vaan hän tekee myös omia retkiään napajäätikölle. Hän opiskelee myös lääkäriksi voidakseen yrittää vielä tarkemmin selvittää kolmikon kuolinsyitä. Uusman rakkaus aiheeseen tekee kirjasta monin tavoin poikkeuksellisen. Jokainen sivu suorastaan henkii sitä vahvaa sitoutumista ja intohimoa, jota hän Andrée-mysteeriä kohtaan on vuosikausia tuntenut. Se tekee hänestä uupumattoman tiedonhakija, joka kääntää pienenkin kiven löytääkseen jotain uutta, ettei mitään jäisi näkemättä. Naparetki on myös visuaalisesti hurjan hieno teos. Uusman omia tutkimuksia nivoo yhteen kuvat miesten päiväkirjamerkinnöistä, otetuista valokuvista. Hän tekee omia päätelmiään, taulukoita ja avaa kiehtovin keinoin lukijalle eri teorioita siihen, mitä kolmikolle oikein oli saattanut tapahtua. Samaan aikaan taustalla kulkee koskettavasti Nilsin ja hänen kihlattunsa Anna Charlierin rakkaustarina. Nilsin päiväkirjamerkinnöistä nousee esille väkevänä rakkauden luoma toivo, joka saa uskomaan pitkään, että kaikesta vielä selvitään. Että vielä jonain päivänä he kaksi taas kohtaavat ja saavat jatkaa yhteistä elämäänsä. Mutta kohtalo on päättänyt toisin.

On pakko todeta ensiksi, etten ole ikinä lukenut näin upeaa tietokirjaa. Naparetki on järisyttävän hieno kudelma eloonjäämistaistelua, seikkailua, rakkaustarinaa ja mysteeriä. Uusman tuntema kiinnostus ja intohimo välittyvät lukijalle niin voimakkaana, että jossain vaiheessa kirjaa huomaa tuntevansa itsekin suuria tunteita retkikunnan puolesta. Samaan aikaan sydäntä raastaa Nilsin kihlatun Annan kohtalo kaipaamaan jääneenä. Lukijana saattaa jo ensi sivuilta nähdä, miten tuhoontuomittu koko yritys alkujaan oli: kokemattomia miehiä, naiiveja odotuksia, tietämättömyyttä tuhoisissa asioissa, huonoa tuuria. Naparetkeä lukee kuin suurta romaania, jossa tunteet välillä seilaavat laidasta laitaan hyökyaallon voimalla. Välillä taas huomaa löytävänsä itsestään salapoliisin pähkäillessään kaikkia niitä faktoja, joiden valossa kolmikon kohtaloa tarkastellaan. Järisyttävää.


Minä en voi tulla sinun mukaasi.

Pakahdun.

tiistai 2. helmikuuta 2016

Minette Walters: Kuvanveistäjä

Minette Walters: Kuvanveistäjä
Kustantaja: Wsoy 1996
Alkuteos: The Sculptress (1993)
Suomentanut: Anu Niroma
Sivuja: 311 ( nidottu, Loisto-pokkari)

Lizzie Borden kirveellänsä kalkutteli äitiänsä. Hauska näky: isän siksi myöskin pani palasiksi. Loru takoi hänen päässään yhä uudestaan turruttavan yksitoikkoisena. Olive Martin kirveellänsä kalkutteli äitiänsä. Hauska näky: siskon siksi myöskin pani palasiksi...

Journalisti Rosalind Leigh, Roz on ajatunut urallaan ikävään pakkorakoon. Häneltä odotetaan markkinoille pian jotain kassamagneettia, tai muuten kustantaja aikoo pestä kätensä hänestä. Agenttinsa ehdotuksesta Roz päätyy vankilaan tapaamaan järkyttävän teon tehnyttä Olive Martinia. Olive tuomittiin viisi vuotta sitten äitinsä ja sisarensa raa'asta murhasta, jotka hän kylmäverisen rauhallisesti oli tunnustanut. Rozilla on kuitenkin tunne, että Olive salailee jotain, eikä välttämättä ole syyllinen lainkaan. Toisaalta inhoa ja pelkoa herättävä ison rujo Olive tuntuu suurenkin yleisön mielestä syylliseltä. Rozin kohdatessa Olive, alkaa Olive hämmentää heti Rozin mieltä. Rozin oman elämän suurin tragedia nousee pintaan ja luo kovaa aallokkoa Rozin sisimpään.

Halu kääntää ratti valoja kohti oli hellittämätön. Kuinka tuskaton olisi siirtymä sokaistumisen hetkellä ja kuinka kirkas iäisyys. Niin helppoa... niin helpoa... niin helppoa...

Selvittäessään Oliven perheen taustoja Roz saa huomata, että totuudella voi olla hyvin monet eri kasvot. Moni suhtautuu vastahakoisesti Rozin tekemiin tutkimuksiin, mutta löytyy myös ihmisiä, jotka edelleenkään eivät voi uskoa Oliven pystyneen niin järkyttävään tekoon. Jos näin on, ketä Olive oikein suojelee? Vai onko kaikki lopulta vain yhtä suurta Oliven pahuuden verkon kudelmaa, johon Rozkin on jo tarttunut? Oman osansa monessakin suhteessa soppaan tuo Oliven aikanaan pidättänyt poliisi Hal Hawksley. Pystyykö Roz saamaan totuuden selville kaiken hämmennyksen keskellä?

Totuus mahtuu pieniin ja varmoihin rajoihin, mutta erhe on suunnaton.
Henry Ts. John, Bolingbroken varakreivi

Minette Waltersin suorastaan kulttimainetta dekkarinlukijoiden keskuudessa nauttiva Kuvanveistäjä on kuulunut kauan lukulistalleni. Esimerkiksi Leena Lumi on kehunut teosta ja vuosien varrella olen useammankin kerran törmännyt suosituksiin juuri tästä Waltersin teoksesta. Minut Kuvanveistäjän vinon ruma maailma imaisi kyllä heti mukaansa. Vaikka lukiessa puistattikin paikoin, oli pakko lukea lisää. Olive tuntuu niin monitahoisen häiriintyneeltä mutta sitten taas yhtäkkiä ihan jopa sympaattisen fiksulta nuorelta naisesta, että Rozin lailla lukija hämmentyy. Kutkuttavaa! Päähenkilönä myös Roz oman tragediansa kanssa on kiinnostava. Järkyttävän murhamysteerin rinnalla on myös ripaus pehmeämpiäkin tunteita ja tämä oli toisaalta hyvä, toisaalta paikoin ehkä vähän turha lisä juonessa. Toisaalta Rozin henkilökohtaisen elämän tempoilut saivat hetkeksi hellittämään ahdistuksen Oliven äidin ja siskon kauheaa kohtaloa kohtaan. Kokonaisuutena erittäin koukuttava dekkari, joka todellakin jää vainoamaan mieleen vielä lukemisen loputtuakin. Tämä jos mikä olisi muuten oivaa lukupiiriainesta, sillä Oliven persoona ja totuus ovat kiehtovan monitulkintaista tässä teoksessa. Ehdottomasti aion lukea Walterilta lisää, ja otankin mielelläni vinkkejä vastaan hänen kirjoihinsa liittyen!