maanantai 25. elokuuta 2014

Joël Dicker: Totuus Harry Quebertin tapauksesta

Joël Dicker: Totuus Harry Quebertin tapauksesta
Kustantaja: Tammi 2014
Alkuteos: La vérité sur l'affaire Harry Quebert (2012)
Suomentanut: Anna-Maija Viitanen
Sivuja: 809 (ennakkokappale)
Mistä minulle: Kustantajalta

- Ei se pelaa joka pelkää. Muista tämä sanonta aina kun eteen tulee vaikea valinta. Ei se pelaa joka pelkää.

Nuorta menestyskirjailijaa Marcus Goldmania voisi kyllä kuvailla monilla eri sanoilla, mutta pelokkaaksi häntä ei voi kutsua missään määrin. Esikoiskirjallaan suurta menestystä niittänyt Marcus on pudonnut suureen tyhjiöön niin kirjoittamisen kuin koko elämänsä suhteen; mikään ei tunnu etenevän. Mutta kun hänen suuresti ihannoimansa oppi-isä ja mentori, kirjailija Harry Quebert pidätetään liittyen yli 30 vuotta sitten kadonneen nuoren tytön murhasta epäiltynä, ei Marcus epäröi mennä puolustamaan Harrya ja etsimään totuutta, vaikka muu maailma tuntuukin kääntäneensä selkänsä Harrylle. Samaan aikaan kustannusmaailma hengittää Marcuksen niskaan painostaen tätä toisen romaanin suhteen. Ja siitäkös riemu syntyy kun ahne kustantaja tajuaa Marcuksen ja Harryn välisen vahvan kytköksen: Marcus on saatava kirjoittamaan skandaalinkäryinen teos tragediasta, joka on vaivannut yli kolmekymmentä vuotta pientä Auroran kaupunkia. Mitä oikein tapahtui vuonna 1975 tuolle suloiselle 15-vuotiaalle Nolalle, johon Harrylla tuntui olleen jonkinlainen suhde? Tappoiko Harry todellakin nuoren rakastettunsa, hautasi hänet pihaansa, josta Nolan ruumis kolmekymmentä vuotta myöhemmin löydetään ja alkaa hurja hullunmylly ja ajojahti? Onko totuus todellakin niin yksinkertainen kuin miltä se ensi silmäyksellä vaikuttaa?

- Harry, jos minun pitäisi muistaa opetuksistasi yksi ainoa, niin mikä se olisi?
-  Esitän saman kysymyksen sinulle.
- Se, että on osattava kaatua.
- Olen ihan samaa mieltä. Elämä on yhtä pudotusta. On osattava kaatua.

Päällisin puolin kaikki näyttää niin selvältä. Harryn ja Nolan suhteeseen on tullut jotain säröä, Harry on tappanut Nolan ja haudannut hänet kuitenkin lähelleen, omaan kotipihaansa. Ja lopulta, yli kolmenkymmenvuoden jälkeen syyllisyydentunto on ollut niin voimakas, että se on ajanut Harryn paljastamaan Nolan hautapaikan pihastaan kuin puolivahingossa. Aurorassa kuohuu ja ennen niin ihailtu Harry on hetkessä muuttunut pedofiiliksi ja murhaajaksi kaupunkilaisten silmissä. Vain Marcus ei halua uskoa, että Harry ei olisikaan se mies, kehen hän on aikanaan tutustunut, ystävystynyt ja kiintynyt kuin poika isäänsä. Marcus käy tapaamassa Harrya vankilassa ja haluaa kuulla häneltä kaiken, mitä tuolloin vuonna -75 oikein tapahtui Harryn ja Nolan välillä. Harry on valmis puhumaan, mutta onko Marcus valmis kuulemaan kaiken, ihan kaiken? Marcus haluaa totuuden, mutta onko hän lopulta valmis siihen?

- Mutta mitä herran tähden sinä yrität sanoa?
- Marcus, avain on kirjoissa. Sinun silmiesi edessä. Katso tarkkaan, tarkkaan! Näetkö missä olemme?
- Motellin parkkipaikalla!
- Ei, ei, Marcus! Me olemme pahan juurilla. Ja tätä hetkeä olen pelännyt yli kolmekymmentä vuotta. 

Totuus Harry Quebertin tapauksesta meinasi olla minullekin vähän liian ylivoimainen selvittää. Kirja alkaa erittäin kiehtovasti ja runsaasta sivumäärästään huolimatta jaksaa pitää otteessaan niin että yhtäkkiä huomaa olevansa jo puolivälissä. Joël Dicker kirjoittaa kyllä itse tarinaa niin koukuttavasti, että kirjaa oli vaikea laskea pois käsistä ja keskittyä muuhun elämään. Tietyt pienet piirteet hieman huvittivat ja ehkä jopa häiritsivät pitkin matkaa: erityisesti Harryn ja Nolan välinen dialogi tuntui niin falskilta, vieraalta muuhun ympäristöön. Toisaalta sitten taas Harryn äiti tuntui vähän liian yliampuvalta nykyhetkeen, mieleeni tuli Austenin Bennetin perheen äiti. Oikeastaan kukaan henkilöhahmoista ei ole kovin syvällinen ja he jäävät herkästi etäisiksi. Kaksikolmasosaa kirjasta luettuani koin hetken ajan pientä tympääntymistä jostain selittämättömästä syystä. Tarina kyllä edelleen veti, mutta silti tuli tunne, että kurkkaan kohta kirjan loppupuolen, mikä ei lukijana ole minulle todellakaan tyypillistä. Tätä kesti onneksi vain lyhyen tovin, sillä sitten olin taas ihan koukussa Harry Quebertin mysteeriin ja loppua kohden juonikuviot yltävätkin jo sellaisiin sfääreihin, että lukijana minua kyllä vietiin ja lujaa. Näistä pienistä mutinoistani huolimatta kokonaisuutena kirja on yksi kiehtovimpia tänä vuonna lukemiani käännöskirjoja, ehdottomasti. Sillä on selkeät heikkoutensa, mutta sitten taas sen vahvat puolet onnistuvat kantamaan kokonaisuuden kauniisti. Tarinassa on mielestäni aika monenlaista tarttumapintaa, joihin hyvin erilaisetkin lukijat voivat tarttua. On tulkintaa kirjan kirjoittamisen vaikeudesta, kustannusalan raadollisuudesta. On kiellettyä rakkautta, vaiettuja salaisuuksia, pikkukaupungin yhteinen tragedia, jonka taustalta alkaakin paljastua vielä järkyttävämpiä asioita.

Sellaista jäin myös miettimään, että tämähän on osa Tammen keltaista kirjastoa. Toki jo hieno, joskin selkeästi viihteellinen Sarah Watersin Vieras kartanossa antoi viitteitä ko.sarjan sisällön laajentamisesta kohti viihteellisempää. Silti on mielestäni hieman erikoista nähdä tämä osana aikaisemmin niin vahvasti korkeakulttuurisemman proosan edustajana tunnettua sarjaa. Kirja ei ole suoraan dekkari, mutta dekkariominaisuudet ovat kyllä hyvin vahvasti osa tätä kirjaa. Jos luokitella pitäisi, sanoisin että laadukas, mysteerilukuromaani. Suosittelisinko? Kyllä, ehdottomasti! Totuus Harry Quebertin tapauksesta oli selvittämisen väärti. Hauska pieni detalji on myös jokaisen luvun alussa olevat Harryn opit Marcukselle kirjan kirjoittamisesta.

- Ensimmäinen luku on tärkein. Jos lukija ei pidä siitä, ei hän lue muitakaan. Miten olet ajatellut aloittaa kirjasi?
- Ei aavistustakaan. Uskotko että minusta on siihen?
- Mihin?
- Kirjan kirjoittamiseen.
- No ihan varmasti.

Kyllä Dickeristä oli.

tiistai 19. elokuuta 2014

Kate Morton: Hylätty puutarha

Kate Morton: Hylätty puutarha
Kustantaja: Bazar 2014
Alkuteos: The Forgotten Garden (2008)
Suomentanut: Hilkka Pekkanen
Sivuja: 669
Mistä minulle: ennakkokappale kustantajalta

Ikivanhojen, kyhmyisten köynnösruusujen muodostaman lehväholvin ali kulki kivipolku. Lämpötila laski, kun he astuivat puutarhaan. Yleisvaikutelma oli pimeä ja synkkä. Ja hiljainen, oudon, liikkumattoman hiljainen. Lannistumattoman merenkin pauhu tuntui vaimenevan siellä. Oli kuin kivimuurin ympäröimä alue nukkuisi. Odottaisi jotain, jotakuta, joka herättäisi sen.

On vuosi 1913 ja pieni Nell-tyttö seisoo piilossa laivan kannella, odottaen naista joka lupasi pitää hänestä huolta. Naista, kirjailijatarta, ei kuulu ja laiva lähtee Englannista kohti Australiaa. Nell päätyy Australiaan mukanaan vain päällänsä olevat vaatteet ja pieni sievä matkalaukku. Melkein vuosisata myöhemmin on Nell tullut lopulta matkansa päähän ja häntä hyvästelemässä sairaalassa on hänen rakas tyttären tytär Cassandra, jonka hän aikanaan otti omien siipiensä suojaan. Viimeisinä hetkinään vaiettu menneisyys alkaa palata Nellin mieleen ja hän muistelee asioita joista Cassandralla ei ole aavistustakaan.

Miksi isoäidin päässä nyt elämän lopulla soivat kauan sitten kadonneiden ihmisten äänet? Oliko aina niin? Tarkastelivatko kuoleman äänettömään alukseen matkalipun saaneet aina laitureita nähdäkseen kauan sitten pois menneiden kasvoja?

Kun Nell lopulta nukkuu pois ja tulee perinnönjaon aika, Cassandra joutuu hämmentävän tilanteen eteen. Nell on kaiken muun lisäksi jättänyt hänelle Englannissa sijaitsevan talon puutarhoineen. Cassandra ei ole koskaan aikaisemmin kuullut, että Nellillä olisi ollut mitään kytköksiä Englantiin ja hänellä on siellä ollut jopa talo. Vähitellen Cassandralle alkaa valjeta, miten suuri mysteeri Nellin elämään onkaan liittynyt ja hänen on pakko matkustaa Englantiin selvittääkseen lisää Nellin historiaa ja nähdäkseen perimänsä talon. Aukenevatko vuosikymmeniä piilotettuina olevat salaisuudet, pystyykö Cassandra itse kohtaamaan omat kipupisteensä ja avautumaan uudelleen elämälle? Kuka oli tuo kirjailijatar, jota pieni Nell turhaan odotti laivan kannella? Mysteerin harsoon kietoutunut nainen, joka oli ikuistettu tauluihinkin. Oliko hän avain Nellin kohtalossa?

Morton on tuonut tarinaan useamman eri henkilön, joiden kautta lukija matkaa ajasta ja paikasta toiseen. Välillä ollaan nykyajassa Cassandran silmin, välillä 1900-luvun alussa Nellin äidin tai mystisen kirjailijattaren silmin kun taas vahva osa tarinaa on ajanjaksot suoraan Nellin elämästä aina lapsuudesta vanhuuteen. Rakenne on kieltämättä haasteellinen, mutta Morton on osannut asettaa sanansa siten, että minä koin mukana pysymisen helppona ja miellyttävänä.

Kate Mortonin Hylätty puutarha on kuin unenomainen, kiehtova nojatuolimatka läpi vuosisadan. Se koukuttaa, koskettaa ja ennen kaikkea viihdyttää niin perinpohjaisesti että lukemisen jälkeen jää ikävä kirjan tunnelmaan ja maisemiin. Hylätty puutarha tarjoilee hurmaavaa englantilaista sukusaagaa mysteerin kera, ripauksella keijukaisia ja maagista luontoa. Ihana niin 1900-luvun alun kuin 2000-luvun englantilainen kartanomiljöö, jossa ihminen voi vaikka eksyä puutarhan labyrinttiin. Monitasoinen juoni näyttää pala palalta lukijalle hienon tarinan, jossa jokaisella asialla on paikkansa. Ihastuin muutama vuosi sitten Mortonin Paluu Rivertoniin ja sen jälkeen olenkin odottanut kieli pitkällä uutta käännöstä Mortonilta. Odotukseni tämän uusimman suhteen olivat siis sangen kovat. Vaikka luin kirjaa aika monessa pätkässä, välissä jopa parin viikon paussi, joka kerta kun palasin kirjan pariin, tempauduin välittömästi sen ihanaan maailmaan. Hylätty puutarha lunasti odotukseni ja kuten olen näköjään jo todennut Paluu Rivertonista, on tämäkin lukuromaanien ehdotonta aatelia.

lauantai 16. elokuuta 2014

Anna-Leena Härkönen: Kaikki oikein

Anna-Leena Härkönen: Kaikki oikein
Kustantaja: Otava 2014
Kansi: Kirsti Maula
Sivuja: 317
Mistä minulle: oma hankinta

- Onnea voittajalle! Muistakaa myös Viking Lotto, jossa on tällä viikolla jaossa kymmenen miljoonaa euroa!
Eevi istui patsaana lattialla.
Ei ollut muuta kuin hän ja kädessä hiestyvä lottokuponki. Sen kokoiseksi maailma pieneni. Ja paisui.
Kellot lakkasivat käymästä. Linnut jähmettyivät puihin. Kukaan koko kerrostalossa ei hengittänyt.
Eevi oli aina kuvitellut, että ihmiset huutaisivat tällaisissa tilanteissa. Hän ei huutanut.

Koko ikänsä olosuhteiden pakosta pihistellyt Eevi huomaa päätyneensä tilanteeseen, josta moni muu yleensä päätyy vain haaveilemaan: loton jättipotin ainoaksi voittajaksi. Tai no joo, onhan toki Kari, Eevin puoliso, joka kyllä pitää huolen, että puolet kuuluu hänelle vaikka se oli Eevi, joka teki loton itsekseen. Kun Eevin tajuntaan iskostuu, että lottonumerot televisiossa ja kupongissa ovat todella samat, iskee paniikki. Lottokuponkikin äkkiä pakastimeen, ettei se vain katoa ennen kuin Veikkauksen toimipiste avautuu. Kenelle kerrotaan, vai kerrotaanko kenellekään? Miljoonat polttelevat jo käsissä, vaikkei niitä vielä ole saatukaan. Mutta kaikki se rikkaus, mihin se törsätäät? Tarvitseeko mennä töihin ja voiko nyt ostaa kaikki ne ihanat asiat joita on tähän mennessä joutunut vain katsomaan näyteikkunan toiselta puolelta? Voiko elää lottovoittajan tavoin ilman että paljastuu läheisille? Tätä ja montaa muuta polttavaa kysymystä joutuvat Eevi ja Kari pohtimaan kolmen viikon ajan, ennen kuin lottovoitto maksetaan tilille. Kun rahat vihdoin ovat tilillä, sitten kaikki on selvää ja vain taivas, tai no ehkä se seitsemän miljoonaa, on rajana. Ei kun tuhlaamaan! Mutta jo ensikäynti pankissa meinaa saada Eevin raiteiltaan. Säästötiliää, korkeakorkoista, osakesalkkua, oblikaatiota ja vaikka sun mitä. Mikä siinä voi olla niin vaikea ihmisen saada talletettua miljoonansa tilille ja käytellä niitä sieltä omin päin rauhassa? Kyllä on lottovoittajan elämästäkin tehty vaikeaa. Alkuhämmennyksen jälkeen kuitenkin alkaa rahan käyttö sujua varsinkin Eeviltä. Mikäs se on ollessa kun voi ostaa vaikka työpaikan entisen kiusaajansa alta. Ravintolassa ei tarvitse nöyristellä vaan voi tilata huoletta aina sitä kalleinta. Mutta sitten ne ystävät. Kun yhtäkkiä ne tuntuvat olettavan, että kyllä se on lottovoittaja, joka maksaa aina ravintolalaskutkin. Ei ole helppoa.

Ei ole helppoa olla lottovoittaja, sen saa tuta ainaisesti fanittamani Anna-Leena Härkösen uusimmassa romaanissa Kaikki oikein. Kun tilille pätkähtää seitsemän miljoonaa, niin sittenhän kaiken juuri pitäisi olla helppoa. Vaan kun ei ole. Yhtäkkiä mikään ei tunnu olevan oikein, muu kuin ne kirotut lottonumerot. Aina silloin tällöin lehdistä saa lukea juttuja, kuinka "lottovoitto tuhosi elämäni! " , mutta Härkönen menee uusimmassaan vielä syvemmälle. Kukapa meistä ei olisi joskus leikkinyt ajatusleikkiä "entä jos?"..entä jos voittaisin lotossa päävoiton, mitä sitten tekisin? Päävoiton voittaminen tuntuu yhtä aikaa niin absurdilta mutta silti on melkein joka viikko jollekin todellisuutta. Kirjan takakansi lupaa riemastuttavaa tarinaa ja osin kirja sitä kyllä onkin, härkösmäiseen tuttuun tyyliin. Kuitenkin ainakin minulla lukiessa alkoi aika pian tulla sellainen pieni ahdistus varsinkin Eevin puolesta. Vaikka tilillä on miljoonia, ei elämän suurimmat epäkohdat rahalla parane, jopa päin vastoin. Juopotteleva puoliso, sairaalassa viruva vanha äiti, omituiseksi muuttunut läheisin ystävyyssuhde, vanhat traumat kiusaamisesta... ne eivät niin vain katoa vaikka päällä olisi uusi ihana turkki ja nurkan takana odottamassa luksusloma ulkomailla. En tiedä mentiinkö tässä ehkä vähän liikaakin sitten sen ikävämmän todellisuuden puolelle vai odotinko itse vähän enemmän sellaista tragikoomista Sophie Kinsellan Himoshoppaaja-Rebeccan tapaista ostoshulluttelua. Jotenkin se sellainen tietty alakuloisuus Eevin elämässä tarttui minuun lukijanakin toviksi. Että vaikka rahalla saa paljon, ei kaikkea kuitenkaan.

Hyvinhän se Härkönen kirjoittaa, sitä ei käy kieltäminen. Kaikki oikein on tuttua, laadukasta Härköstä. Tragikoomisista piirteistä huolimatta Kaikki oikein on minusta enemmän sellaista pohdiskelevampaa Härköstä, joka naurattamisen sijaan saa lukijana katsomaan niin itseään sisimpäänsä kuin pohtimaan omankin elämän kipukohtia tai mielekkyyttä. Tässäkin kirjassa pidän siitä piirteestä, että Härkönen pystyy tiivistämään usein yhteen ainoaan lauseeseen jotain todella osuvaa, oivaltavaa elämästä ja meistä ihmisistä. Olenkin Sotilaan tarinaa vaille lukenut kaikki muut Härkösen teokset ja toiset ovat nousseet korkeammalle kuin toiset. Toisista olen pitänyt todella kovasti, toisista vähän vähemmän mutta kuitenkin tykännyt. Kaikki oikein sijoittuu jonnekin sinne välimaastoon ja päätyy ehdottomasti täydentämään Härkösen teoskokoelmaani hyllyssäni. Mari A:n tavoin, luen varmaan jatkossakin kaikki mitä hän vain kirjoittaa. Uusin Härkönen on luettu myös ainakin Kristan ja Maijan blogeissa.

Vaikka kirjan lukemisen jälkeen tuli toviksi tunne, etten halua enää lotota, niin katsokaapas, mikä yllä olevassa kuvassa sieltä kirjan välistä pilkottaa....

sunnuntai 10. elokuuta 2014

Marko Hautala: Kuokkamummo

Marko Hautala: Kuokkamummo
Kustantaja: Tammi
Sivuja: 328
Kansi: Mika Tuominen
Mistä minulle: Kustantajalta

Miksi se liikkuu ukkosella?
Miksi se ei ole lähtenyt pois?

Vartioiko se tosiaan jotakin?
Onko sen sielu vankina meressä?
Kukaan ei tiedä.

Te ette sitä tiedä.
Teidän tarvitsee tietää vain, että Kuokkamummo tappaa lapsia.

Kauan sitten, ennen kuin kerrostalot ja rikkaiden huvilat valtasivat Suvikylän, sai alkunsa legenda, joka monen muun tavoin ei vuosikymmenien saatossa painunutkaan unholaan vaan päinvastoin. Se luikertelee aina uusien ihmisten mieleen, jämähtää kylmäksi peloksi sydänalaan, se elää ja on voimissaan. Kun Samuel Autio palaa lapsuutensa tuttuihin lähiömaisemiin Suvikylään, saa hän huomata että vaikka ympäristössä on moni asia muuttunut, yksi on ja pysyy: Kuokkamummo. Paluu Suvikylään nostaa Samuelissa pintaan monia tunteita ja muistoja, mutta siihen, mikä lopulta pulpahtaa pintaan, ei Samuel ole osannut varautua.

Samuel sanoi naisen nimen, vaikkei olisi halunnut sanoa. Paleltuvan miehen kuiskaus. Miehen, joka hytisi Jumalan kylmien silmien pinnalla.
Hahmo ei vastannut.
Tuijotti vain yhdellä ainoalla hohtavalla silmällä. Pään oikealla puolella oleva punainen piste.  Kylmenneestä tulesta karannut kipinä.
" Piikivet johtivat hänet takaisin sinne", kipinä sanoi: " mistä hän kerran lähti."
Vuosikymmenten käheyttämä ääni.

Mutta Samuel muisti.

Urbaanilegenda, monet ajattelevat. Mutta sitten kuitenkin... miksi ihmisiä on kadonnut ja katoaa edelleen? Miksi osa ei edelleenkään uskalla edes lähestyä mystistä Bondorffien huvilaa vaan vaikenevat kaikesta siihen tai Kuokkamummon legendaan liittyvästä, jos se kerran on vain hölynpölyä, aikoja sitten alkunsa saanutta harmitonta tarinaa? Kuitenkin lähiön nuoret edelleen kokoontuvat erään kerrostalon pommisuojaan kuulemaan Saarnaa, vain lähteäkseen lopulta pommisuojasta pelosta sekaisina pois. Samuelin tavoin myös Maisa on aikanaan saanut oman annoksensa Suvikylän lähiöelämästä ja haluaakin nyt saada sen yksiin kansiin väitöskirjan myötä. Vanhojen kaivelussa on kuitenkin riskinsä, että jotain odottamatonta, unohdetuksi luultua nousee pintaan...

Maailman täyttävä huuto, mutta nielu ja kieli ja huulet vain nytkähtelivät kuin pienen pienistä sähköiskuista.
Kipu ei tullut. Tuli pimeys.

Nyt on pakko käyttää voimasanoja, anteeksi, ei voi mitään. Mutta siis... hyi helvetti!! Ja tässä yhteydessä tämä ilmaisu on vain ja ainoastaan yhtä aikaa valtava kehu ja kumarrus kirjaa kohtaan. Marko Hautalan kynästä syntynyt Kuokkamummo on sen verran täysiverinen kauhutarina, että tällainen Kingin kauhukirjallisuutta rakastava voi vaan lyödä käsiään vimmatusti yhteen ja sanoa, että aamen. Kansi on jo sen verran hyytävä, että sen perusteella saattoi odottaa hyistä lukukokemusta, mutta viime kädessä kyllähän se on se sisältö, joka sinetöi lukukokemuksen. Kuokkamummo alkaa jo niin hengästyttävän pelottavasti, että se sai minut vilkuilemaan öisin tätä lukiessa vähän väliä pimeisiin nurkkiin ja hokemaan mielessä: " tämä on vain kirja, tämä on vain kirja!". Hautala on onnistunut luonut Kuokkamummon legendasta niin uskottavan, että se suorastaan hönkii mustalla kielellään kylmää henkäystään kohti. Liekkö oma merkityksensä sillä, että Kuokkamummon urbaanilegenda on kirjailijalle itselleen tuttu lapsuudesta. Kuokkamummo on toimiva sekoitus jotain ikiaikaista, jotain selittämätöntä sekä myös uskottavaa kuvausta herkän nuoren mielen sielunmaisemasta, kun jotain vaarallista ilmestyy uhkaamaan tuttua todellisuutta. Henkilöhahmot eivät kuitenkaan ole mitenkään kovin syvällisiä, mutta se ei mielestäni ole tämän genren tarkoituskaan. Siinä määrin kuitenkin, että varsinkin tiettyjen henkilöiden kohdalla se sisäinen maailma aukeaa lukijalle pelkoineen päivineen uskottavasti. Kokonaisuutena erittäin vaikuttava kauhutarina, jonka jälkeen vilkuilet varmasti tovin taaksesi...peläten että kohta tunnet kylmän iskun lapojesi välissä...

Kuokkamummo on pelotellut myös ainakin Booksya , Kristaa ja Annikaa!

torstai 7. elokuuta 2014

John Green: Tähtiin kirjoitettu virhe

John Green: Tähtiin kirjoitettu virhe
Kustantaja: Wsoy 2013
Alkuteos: The Fault in Our Stars (2012)
Suomentanut: Helene Bützow
Sivuja: 338
Mistä minulle: Oma hankinta

Isaac jatkoi tuhotyötään, hyppi tasajalkaa pokaalien päällä, huusi hiki päässä täyttä kurkkua ja lyyhistyi lopulta romuksi tallattujen pokaalien päälle.
   Augustus meni lähemmäksi ja kysyi: "onko parempi olo?"
   " Ei ", Isaac mutisi rinta kohoillen.

   " Siinä on kivun ydin", Augustus sanoi ja vilkaisi sitten minuun. " Se haluaa että se tunnetaan."

16-vuotias Hazel sekä ikätoverinsa Augustus ja Isaac ovat olleet kivun ytimessä, kokeneet sen ytimiä myöten, eikä kaikille ole helpotusta luvassa vieläkään, josko ollenkaan. Hazel sairastaa kilpirauhasyöpää, johon hänen olisi kaikkien odotusten mukaan pitänyt jo menehtyä, mutta erään lääkkeen voimalla hän on sinnitellyt jo useamman vuoden elossa. Hazel tutustuu vertaistukiryhmässä niin luusyövän ainakin tällä erää selättäneeseen Augustukseen kuin silmäsyöpää sairastavaan Isaaciin. Sosiaalinen ja sanavalmis Augustus tekee Hazeliin vaikutuksen ja ennen kuin Hazel huomaakaan, Augustus on osa hänen muuten niin harmaata ja syövän kyllästämää arkeaan. Vaikka syöpä on vallannut jo Hazelin kehon rajusti, Hazelin sydän sekä mieli kulkevat vielä omia yllättäviä teitään ja Hazel saa kokea sen, mitä toisaalta eniten toivoo ja samalla pelkää. Kuinka uskaltaa rakastua tai antaa toisen rakastua itseen, kun tietää että elää itse jo jatkoajalla? Mutta Augustus ei ole kuka tahansa. Augustus on nuori mies, jonka taivaalle Hazel on sytyttänyt tähdet.

" Olisi etuoikeus, jos sinä särkisit sydämeni."

Sanotaan ensi alkuun näin, että en muista milloin kirjaa lukiessa olisin itkenyt niin vuolaasti kuin tätä lukiessa. Toisaalta nauroin monta kertaa ja itkukin oli lopulta sellaista hyvää tekevää, puhdistavaa itkua. Väkisinkin lukukokemusta värittivät viime aikojen tapahtumat, joiden vuoksi olen pitänyt pientä taukoakin bloggaamisesta, mutta kyllä väittäisin kirjan itsensä olevan sellainen paketti, että jos se kolahtaa sydämeen, se tekee sen lujaa. John Greenin Tähtiin kirjoitettu virhe on mielestäni jälleen kerran erinomainen esimerkki siitä, että myös nuortenkirja voi olla aikuisellekin vaikuttava lukukokemus. Tähtiin kirjoitettu virhe on selkeästi genrensä edustaja, joskin hyvin kypsä ja taidokas sellainen. Green heittäytyy nuorten maailmaan uskottavasti ja kiinnostavasti, puhuttelevan aiheen kautta. Haluaisin niin kovasti kannustaa muitakin tarttumaan ennakkoluulottomasti nuortenkirjoihin, muihinkin kuin niihin perinteisiin Pottereihin jm fantasiamaailman edustajiin. Tähtiin kirjoitetussa virheessä on minusta hyvin vahva sanoma, opetus meille aikuisillekin jotka usein elämme arkea suorittaen, kiirehtien. Se muistuttaa, miten ainutlaatuinen elämä on, ollen samalla koskettava ylistyslaulu sille. Se näyttää, että elämä voi olla kaunista usein epätäydellistenkin, rankkojenkin olosuhteiden keskellä. Tästähän juuri kirjallisuudessa, lukemisessa on kysymys: elämyksistä, siitä että kirja liikuttaa, luo tunteita. Kirjan ei tarvitse olla mikään korkeakulttuurinen huipentuma tekstiltään tai tarinaltaankaan jotenkin maailmoja muuttava. Riittää, että se luikertelee ihosi alle, saa sinut nauramaan, liikuttumaan, myötäelämään ja tuntemaan.

En edes ollut varma, oliko kirja hyvä tai mitään. Kyse oli enemmänkin siitä, että sen kirjoittaja, Peter Van Houten, tuntui ymmärtävän minua jollakin oudolla ja mahdottomalla tavalla. Viistoa valoa oli minun kirjani samalla tavalla kuin kehoni oli minun kehoni ja ajatukseni olivat minun ajatuksiani.