maanantai 30. huhtikuuta 2012

Victoria Hislop: Saari

Victoria Hislop: Saari
Kustantaja: Bazar 2012
Alkuteos: The Island (2005)
Suomentanut: Laura ja Olga Jänisniemi
Sivuja: 474

Miten on mahdollista, että olen kaksikymmentäviisivuotiaana näin mahdottoman epävarma tulevaisuudesta? Alexis oli miettinyt pakatessaan laukkuaan matkaa varten. Tässä minä olen, asunnossa jota en omista, lähdössä lomalle työstä, josta en pidä, matkaseuranani mies, josta en välitä. Mikä minua vaivaa?

Englantilainen Alexis omaa kreikkalaiset sukujuuret, joista ei kuitenkaan tiedä juuri mitään. Alexiksen äiti Sofia vaikenee sitkeästi omasta menneisyydestään Kreetalla. Kun Alexis päättää lähteä miesystävänsä kanssa Kreikkaan, Kreetan saarelle, Sofia avautuu sen verran, että opastaa Alexiksen menemään Sofian vanhan ystävän, Fotinin puheille. Alexis saa tietää, että hänen isoisoäitinsä Eleni sairastui spitaaliin ja joutui  loppuelämäkseen pienelle Spinalongan saarelle, jonne kaikki spitaaliset joutuivat muuttamaan. Elenis joutui jättämään Plakan kylään miehensä Grigorin ja kaksi tytärtään, Annan ja Marian. Fotinin tajutessa, ettei Sofia ole kertonut Alexikselle mitään suvun historiasta, hän tajuaa olevansa ison tehtävän edessä. Fontani palaa muistoissaan vuoteen 1939, jolloin hänen rakkaan ystävänsä Marian äiti Eleni yllättäen joutuu Spinalongan saarelle. Kolmen sukupolven tarina, jonka Fotini rehellisesti Alexikselle kertoo, on huikea matka niin suvun historiaan kuin kreikkalaiseen elämänmenoon osittain toisen maailmansodan varjossa sekä lepran kiroukseen. Kun Alexis matkustaa päiväseltään autiolle Spinalongan saarelle, alkaa hänen sukunsa historia näyttäytyä voimakkaana ja puhuttelevana hänen edessään.

Millaisia tarinoita talojen seinät voisivat kertoa? Niiden oli täytynyt nähdä suurta kärsimystä. Oli sanomattakin selvää, että spitaalitarunta ja saarelle joutuminen oli ollut hirvittävä kohtalo. Alexis osasi kuitenkin päätellä argeologisten jäänteiden perusteella yhtä ja toista ja pystyi raunioita katselemalla sanomaan, että saaren asukkaiden elämä oli ollut paljon muutakin kuin kurjuutta ja epätoivoa. Jos olemassaolo olisi ollut pelkkää kärsimystä, miksi kylässä oli kahviloita? Miksi yksi rakennuksista oli selvästi ollut kaupungintalo?

Spinalongan saari oli ensin kuin vankila, johon taudin missä tahansa vaiheessa olevat passitettiin kuin elinkautiseen. Plakaa ja Spinalongaa erotti vain pieni vesistökaitale, jota Grigor uskollisena veneellään seilasi edestakaisin kuljettaessaan saarelle ihmisiä ja tarvikkeita. Spinalongalle joutuneet ihmiset kuitenkin saivat hyvin pian huomata, että todellisuudessa heidän ja entisen kotikylän välillä tuntui nyt olevan kokonainen maailma. Alkujärkytyksestä toinnuttuaan hyväkuntoisimmat halusivat kuitenkin alkaa rakentaa arkea saarella siedettäväksi ja lopulta Spinalongan saari oli melkein kuin mikä tahansa pieni virkeä kyläyhteisö.

Saaren elämässä oli nyt pysyvyyden tunne, ja vaikka sitä ei sanottu ääneen, useimmista asukkaista elämä tuntui elämisen arvoiselta.

Saari kutoo hienosti yhteen kolmen sukupolven naisten kohtalonlangat. Samaan aikaan se on koskettava, surullinenkin ajankuvaus lepran tuhoisista seurauksista Kreikassa. Kuitenkin tarinassa on paljon myös valoa, lämpöä ja ennen kaikkea voimakasta uskoa tulevaan. Spinalongan saaren asukkaiden arjen kuvaus on kirjan parhainta antia. Hislop osaa myös luoda vaikuttavia henkilöitä, ja se korostuu erityisesti kehyskertomuksen sisällä tapahtuvassa osuudessa. Nykyhetkeen sijoittuvassa osuudessa Alexis ja Sofia jäävät jotenkin hieman etäisiksi ja ehkä jopa tuntuivat paikoin vähän falskeilta. Vai onko normaalia, että kaksikymmentäviisivuotias nainen hyppää isänsä syliin kuin pienenä tyttönä? Tai toisaalta äiti joka on jo useamman vuosikymmenen vaiennut sinnikkäästi historiastaan, niin helposti sitten lopulta sukujuurille palatessaan puhuukin niistä ja vitsaileekin asialla? Pientä kritiikkiä tulee myös siitä, että mielestäni kirjan lopun tapahtumat erityisesti etenevät tekstissä jotenkin liian nopeasti, äkkiä seuraavaan merkittävään kohtaan harpaten. Olisin ehkä osittain kaivannut vähän hitaampaa tai sitten asiasisällöltään/tapahtumiltaan pelkistetympää loppua. Sofian suvun historian ja Spinalongan osuus, joka kattaakin onneksi suurimman osan tarinasta, ovatkin sitten niin mielenkiintoista luettavaa, että ahmin tätä kirjaa yömyöhään asti. Hislop on yhdistänyt tarinaan toimivasti niin historiaa, väkevää henkilökuvaa kuin ripauksen romantiikkaakin, jolla tässä tarinassa on todellakin oma tärkeä sijansa. Hislop kuvailee myös värikkäästi kreikkalaista elämänmenoa syömisineen, kosimistapoineen kuin miljöineen. Toisaalta paikoin kauniit kielikuvat tuovat elävyyttää sinällään konstailettomaan tekstiin, kun puhutaan vaikkapa haaveista, jotka haalistuvat kuin vanhojen ikkunaverhojen painokuvio. Pelkän kehyskertomuksen myötä lukukokemus olisi jäänyt ihan hyvän, eli kolmosen tasolle, mutta rikas ja monin tavoin koskettava tarina sen sisällä teki lukukokemuksesta ehdottomasti paremman, joten pidemmittä puheitta:

4/5





torstai 26. huhtikuuta 2012

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike
Kustantaja: Wsoy 2012
Sivuja: 130

Ensin ne veivät minulta ainoan ystäväni Yrjänän, sitten emännän, sitten ajokortin ja nyt ruman ihmisen. Käskin kauniin ihmisen kauniisti ulos, sanoin selviäväni pesuista ja ruuista itse, turha kolkutella.

Kyllä ei ole helppoa mielenpahoittajalla, kun se vähäkin hyvä elämästä viedään. Emäntä makaa Kuusikodin vuodeosastolla ja kun ruman ihmisen kanssa oli vihdoin löytynyt omat hyvät rutiinit, tilalle tulikin nuori naamansa maalannut tyttö. Sen verran vielä tahtoa kahdeksankymppisessä isännässä piisaa, että hän pistää kauniin ihmisen pihalle, ja päättää opetella laittamaan sapuskansa itse.

Kunnanlääkäri ja mielensäpahoittajan poika ovat hänestä huolissaan, eikä huolta hälvennä se, että erään kerran palovaroittimet ulvoo ja joku näkee hänet ajelemassa autolla kylänraitilla. Vaan ei suju heti sopan keitto mielensäpahoittajalta ja nälkäkuolema meinaa uhata. Kirjastossakin helppoa kotiruokaa-kirjojen tilalle tarjotaan vain Vaikeaa kaukoruokaa-kirjoja, mutta kun kaapin uumenista löytyvät emännän arkistoimat reseptit, alkaa mielensäpahoittaja päästä jyvälle.

Ps. Luin kansiota yöhön saakka. Ranskalaisilla kokeilla on niin korkeat hatut, että niiden on pakko tehdä ruokaa vanhoissa kivitaloissa. Kattilat ovat rautaisia niin kuin ammattitaito. Tevh... tehloni keksittiin avaruutta varten ja olisi saanut sinne jäädäkin. Mikä se sellainen elämä tai ruoka on jonka pintaan ei tartu mikään kiinni?

Vähitellen alkaa syntyä niin täydellinen ruskeakastike, lohiperhoset kuin Rotninkholmin köyhät ritarit. Ihmettelemään saapuu jopa naapurin Kolehmainen, jonka kanssa saman pöydän ääressä lopulta vihanpitokin unohtuu. Ruoanlaiton lomassa mielensäpahoittaja muistelee kuinka emäntä ruukasi ruokaa laittaa tai kuinka Sopas-Teijakin piti omaa ohjelmaansa televisiossa. Ja emännän vanhoja reseptejä yksi kerrallaan opetellessaan hän tuumaakin: sillä tavalla minä saisin hänestäkin aina palasen takaisin.

Kyllä ei tällainen peli vetele, että Kyrö kirjoittaa kirja toisensa perään tällaisia kirjoja. Nauraa saa yöaikaan niin kovaa, että muu perhe herää kysymään hädissään, onko allekirjoittaneelle iskenyt hinkuyskä. Kyllä ei ole. Niin on Mielensäpahoittaja tässäkin kirjassa sympaattinen vanhan kansan mies, jolla on vielä tolokkua päässään sen verran, että kyllä olisi nuorisollekin tässä kirjassa paljon opittavaa. Kaikki saadaan valmiina eteen, aamupalaksi mätetään maissihiutaleita ja juodaan kookkakoolaa. Perunaa sen olla pittää. Mielensäpahoittajan kokkailuista lukiessa oppii paljon muutakin kuin sen, että sipulia pilkkoessa kannattaa pitää tulitikut suupielissään (Äläkä sitten sytytä), ruskeasta kastikkeesta tulee kokkareista jos vesi ei ole lämpöistä ja että kyllä pitää ruoka jakaa muun porukan kanssa. Mielensäpahoittajalla on tolkku näkemys siitä, millaista on hyvä ruoka ja elämä, ja siihen on helppo yhtyä. Elämä on pee-äs.

5/5

Kurkatkaapas Amman hauska juttu kirjasta, sieltä löytyypi linkkejä muihinkin arvosteluihin!

keskiviikko 25. huhtikuuta 2012

Eve Hietamies: Puujalkakukka

Eve Hietamies: Puujalkakukka
Kustantaja: Otava 1989
Sivuja: 240

Oletan että minua ymmärrettäisiin, mutta olen huomannut että ihmisen on pakko selittää itseään, jos haluaa tulla ymmärretyksi.

Neljä nuorta naista, kaksi pientä lasta ja kolme kissaa. Neljä erilaista naista, joita jokaista elämä on tahoillaan kolhinut. Kolmekymppinen Lumikki, taksikuskien huoltoaseman kovaääninen mutta hellämielinen puolivuotiaan Lupun äiti. Hiljainen sovittelija, 26-vuotias kangaskaupan myyjä Anna, jonka poika Lupu on vuoden vanha. 22-vuotias työtön, maagisen katseen omaava maanis-depressiivinen Julia, joka osaa niin erotella poroja, kalastaa turskaa kuin nylkeä kaninkin. 24-vuotias Paula, pienen ilmaisjakelulehden toimittaja, joka haaveilee suuremmasta, mutta käpertyy silti usein pelkoineen huoneeseensa. Yhteisöasuminen lähensi heitä, mutta myös laittoi välillä jokaisen sietokyvyn koetukselle. Vaikka he ovat keskenään jo tottuneet näkemään toistensa arjen ja tavat, on kaikilla kuitenkin vielä ne omat, kipeätkin asiat, joista ei ole niin helppo puhua muille. Kun puolen vuoden yhteiselon jälkeen Julia joutuu mielisairaalaan, punnitaan heidän välinen läheisyys ja ystävyys.

Jokainen meistä kävi sen omalla tavallaan läpi. Kuinka paljon tästä asiasta kuuluu minulle? Kuinka paljon minun täytyy välittää? Onko mahdollisuutta kuitata puolen vuoden ystävyys, onko se niin tärkeää, miten tärkeää se on? Kenenkä meistä kolmesta täytyy ottaa tästä eniten itselleen? Mutta kuka haluaisi ottaa tuskaa, kun sen voi siirtää poiskin.
 Ja loppujen lopuksi: mitä tämä on.

Julian tilanne toimii osittain katalysaattorina sille, että muut joutuvat kohtamaan niin toisensa kuin itsensäkin lähempää ja kipupisteitä kiertämättä. Julia luottaa erityisesti puolestaan Paulaan ja päästää hänet osaksi maanis-depressiivistä maailmaansa kirjoittelemalla hänelle lukuisia erikoisia viestejä, mutta myös puhumalla. Siinä missä naisten yhdessä asuminen on usein täynnä hauskoja hetkiä, tukea ja turvaakin, on se myös välillä riitoja ja tuskaakin. Kuitenkin he ovat monin tavoin kuin hitsautuneet kiinni yhteiseen arkeen. Kun kaikki sujuu, löytyy jääkaapista aamulla valmiit leivät ja pyykit on kuivumassa, mutta kun kaikki takkuaa, täyttää hiljaisuus kämpän ja huoneiden välillä olevat seinät muuttuvat kuin ystävyyden erottaviksi muureiksi.

Naistenmaailmaa, naistenelämää. Naisten kanssa elämistä. Kovaa kuin sirpale haavassa, pehmeää kuin suudelma vesisateessa. Sitähän se oli. Ja minä pidin siitä.
 Se maailma oli minun omani.

Puujalkakukka on paljon enemmän kuin vain aidon tuntuinen yhteisöelämän kuvaus. Se on myös erilaisten naisten kasvutarinaa sekä tietyltä kantilta maanis-depressiivisen ihmisen mielenmaisemaa. Eikä tarina ole pelkkä naisten tarina, sillä erityisesti Paulan veli Kimmo tuoreine avioliittoineen ja menestymisen paineineen synnyttää vahvaa tarttumapintaa lukijalle. Hietamies kuvaa naisten yhteisöelämää värikkäästi ja tunteella. Palasin välillä muistoissani omaan yhteisöasumisaikaan, kun parikymppisenä jaoin kodin välillä kolmen muun nuoren naisen kanssa. Tuolta ajoilta tuttu lämmin yhteisöllisyys kuitenkin omine haasteineen tulee vahvasti mieleen kirjaa lukiessa. Hietamies osaa kuljettaa tarinaa niin, että siihen on helppo uppoutua. Pidin eniten kirjassa kuitenkin ehkä Julian tarinasta, koska siinä oli niin monenlaista ulottuvuutta. Toisaalta Paulakin kosketti oman sisäisen mielenmyrskynsä kanssa ja hänen ajatuksensa suhteista toisiin ihmisiin puhuttelivat voimakkaasti. Haluankin lopettaa tämän yhteen Paulan ajatukseen:

Minä yritin välttää tilanteita, mutta jouduin niihin. Aina jossain oli joku joka tarttui kiinni, notkui niskassa ja kaatoi kaiken minun päälleni. Minä pelkäsin ihmisten murheita, ihmisten ryöpytystä, itkua, minä pelkäson ja kaihdoin huolia. Kuin olisi istunut autiomaassa pikku jakkaralla ja katsellut, kuunnellut murheiden ohimarssia. Vastapäätä minua oli toinen tuoli, takana jonollinen ihmisiä jotka odottivat omaa jakkaravuoroa.

4/5

Tammen kultainen juhlakirja



Toimittanut: Päivi Heikkilä-Halttunen
Kustantaja: Tammi 2012 ( Kirjat tarinat vuosilta 1952-2012)
Suomennos: mm. Marjatta Kurenniemi, Kirsi Kunnas, Helena Anhava 
Sivuja: 272


Voi uneksia kuusta,

joka saarta valaisee,
ja kultaisesta puusta,
josta omenat putoilee.
Ja lähellä pääsiäismunien maailmankolkkaa
he näkivät munien tanssivan iloista polkkaa.
( Maalarikissat )

Tammen kultaiset kirjat ovat ilahduttaneet meitä suomalaisia jo vuodesta 1952 lähtien, jolloin Tammi alkoi kustantamaan yhdysvaltalaisia Little Golden Books- kirjoja. Kirjat kuvituksineen olivat jotain tyystin erilaista, mitä suomalaisessa lastenkirjallisuudessa oli aikaisemmin nähty. Värikylläinen kuvitus sai osan epäilemään, että painossa on jopa tapahtunut joku virhe, koska kuvitus oli niin räikeää verrattuna totuttuun. Kirjan takakanteen painettu kirjaluettelo sekä sisäkannen sivulla oleva "Tämän kirjan omistaa"-leima innostivat niin vanhempia kuin lapsia keräämään sarjaa omaan hyllyyn. Ja vaikka eletään jo vuotta 2012, tuo keräilyinnostus ei näytä vieläkään laantuneen. Tammen kultaisten kirjojen vanhat painokset ovat jo saavuttaneet keräilyarvonsa ja uudetkin painokset löytävät nykyperheiden kirjahyllyihin tiensä helposti. Tammen kultaiset kirjat ovat tuttuja minullekin jo lapsuudesta, ja viimeisen pari vuotta olen itsekin kerännyt sarjan kirjoja omille lapsilleni. Kirjat ovat ihanteellisen pituisia luettavia lasten kanssa ja kirjojen monipuoliset aiheet takaavat sen, että varmasti jokaiselle lapselle löytyy luettavaa sarjasta. Kirjan toimittaja, lastenkirjallisuuden vapaa tutkija ja kriitikko, Päivi Heikkilä-Halttunen on tehnyt kirjaan kattavan, viisisivuisen esipuheen, jossa tiivistyy hienosti Tammen kultaisten kirjojen henki.


Tammen kultainen juhlakirja on aivan ihana niin ulkoasultaan kuin sisällöltään! Tämä jos mikä herättää kirjojen keräilijän kutsumuksen jo pelkän ulkoasunsa puolesta. Kaunis, houkutteleva ulkoasu tekee kirjasta myös erityisen hienon lahjakirjan. Jos ei ole aikaisemmin kerännyt vielä Tammen kultaisia kirjoja, tästä on hyvä aloittaa, sillä kirja sisältää sarjan suosituimpia teoksia, mm. Viisi pientä palosotilasta, Atte Ankka ja hänen ystävänsä, Maalarikissat. Erikoisuutena mukana on myös ennen suomentamaton Oi, mikä talo! Tällaisessa kokoelmassa erottuu hyvin se, miten erilaisia sarjan kirjat keskenään ovat usein niin kuvitukseltaan ja tekstiltään. Kolmen karhun tarkka, yksityiskohtainen kuvitus tarjoaa rikkaan maailman katsojalleen siinä missä vaikkapa Maalarikissojen kuvitus on paljon pelkistetympää. Nukke ja minä- tarinan kuvitus puolestaan on korostetun suloista kun taas Laivakoiran melkein kuin puolihuolimattoman rosoista. 


Tarinoiden teemat ovat monipuolisia aina suloisista eläinsaduista idylliseen perhe-elämään ja myös vauhdikkaampiinkin käänteisiin. Toisissa tarinoissa kerrotaan perinteisen sadun malliin, toisissa riimitellään. Oman huomionsa ansaitsevat kirjan tarinoiden suomentajat. Lukematta alkuteoksia, voinee silti väittää, että tarinoiden teksti ihan hienosti suomalaiseen kieleen soljuvaa ja eläväistä. Jonkin verranhan sarjan kirjat ovat saaneet kritiikkiä siitä, miten moni tarina ihannoi juuri amerikkalaista hyvinvointiyhteiskuntaa, tai esittää hyvinkin patriarkaalista perhekuvaa. Luulen kuitenkin, että nykyvanhemmat lukevat näitä tarinoita lapsilleen paljon suvaitsevaisemmin silmin kuin mitä aikanaan ja välttäen liikaa ylitulkitsemista, keskittyen sen sijaan lapsen lukukokemukseen. Mielestäni monessa tarinassa välittyy lapsen mieleenkin tärkeitä ajatuksia ystävyydestä ja toisista huolehtimisesta.



Meillä on luettu tätä nyt parin viikon ajan monena iltana viikossa iltasatuna. Suursuosikkina pysyttelee edelleen Viisi pientä palosotilasta, jota meillä on tätä ennen lainattu ahkerasti kirjastosta. Myös rosoisempi Laivakoira ihastuttaa molempia lapsia. Äidin makuun ovat erityisesti Kolme karhua ja Oi, mikä talo! Kokoelma sisältää seuraavat tarinat:

Kisu Killisilmä
Viisi pientä palosotilasta
Atte Ankka ja hänen ystävänsä
Maalarikissat
Laivakoira
Kolme karhua
Nukke ja minä
Pupu etsii omaa kotia
Kana Karoliina
Oi, mikä talo!

Tarkkasilmäinen Lumiomenan Katja oli tehnyt mielenkiintoisen huomion kirjan lopussa olevasta kirjaluettelosta, käykääpäs lukemassa, että minkä!  

maanantai 23. huhtikuuta 2012

Eeva Rohas: Syvä pää

Eeva Rohas: Syvä pää
Kustantaja: Otava 2012
Sivuja: 240

- Arvaa mikä olisi hauskaa, äiti? Susannelle tulee äkkiä mieleen. -Jos hakisi Harrille kaupasta vaippoja ja maidonkorvikkeita!
- Vaippoja? Eihän se edes pissaa.
- Mitä se haittaa? Voihan sen silti vaihtaa.
- Niin no, äiti myöntää. - Eihän siitä mitään haittaakaan tietysti ole...
- Niin, vähemmän kai kuivasta vaipasta haittaa on kuin märästä.
- Mutta maitoa ei voi Harrin sisälle kaataa. Sehän alkaa mädäntyä.

Kolmekymppinen Susanne, Kultasuu on jumissa opintojensa, pakkomielteisen tutkimusaiheensa ja kotona asumisen välimaastossa. Hän tekee siivoustöitä ja haaveilee muut ajat huoneessaan koneella istuen Reborn-nukesta, jollaisen hän on tuttavallaan teetättänyt mittatilaustyönä. Susannen iäkkäät vanhemmat luulevat, että hän tekee huoneeseen sulkeutuessaan graduaan, mutta hämmentyvät tajutessaan, että Susanne haluaakin itselleen oikean lapsen näköisen nuken hoivattavakseen.

Yläasteelainen Fanny harrastaa uintia melkein pakkomielteisesti ja rakentaa mielessään kuvia äitinsä kuolemasta Fannyn ollessa vasta muutaman vuoden ikäinen. Fannyn isä Jan on eläinlääkäri ja näkee öisin kauheita painajaisia, joissa hänet on haudattu elävältä. Kristiina-vaimon kuolema kummittelee mielessä vielä kymmenenkin vuoden jälkeen. Fannylle Jan kertoi äidin hukkuneen, mutta mikä on totuus?

Syvä pää esittelee kolme ihmistä, jotka sukeltavat niin symbolisesti kuin oikeastikin syvään päähän, jossa välillä joutuu kohtaamaan syvimmätkin pelkonsa ja on hetken tuntemattoman edessä. Pakkomielteinen halu saada tai olla jotain ohjaa sekä Fannya että Susannea. Halun rinnalla ailahtelee myös häpeä ja epävarmuus. Kun haluamisen tunne täyttää ihmisen mielen täysin, katoaa käsitys siitä, mitä todella tarvitsee tai mikä lopulta on oikein ja väärin.

Häpeä laukkaa takaisin. Ei, älä tule, tyttö sanoo sille. Sinua en tahdo. Mutta häpeä tulee silti, niin kovaa, että kavioiden kopse tuntuu rinnassa asti.

Kirjan teemat ovat isoja ja vaikuttavia: hauras mielenterveys, valheen painolasti, nuoren tytön psyykkisen kuin fyysisen kasvun kipuilut kohti naiseutta, vanhemman suhde lapseensa. Susannen pakkomielteinen toive lapsesta Reborn-nuken kautta näyttäytyy yhtä aikaa suorastaan hulluna, mutta niin todellisena. Fanny rakentaa identieettiään ihailemansa, hieman vanhemman uimajoukkuekaverinsa kautta, matkikalla ja ihailemalla. Tavallaan kaikki odottavat jotain, parempaa ja oikeampaa. He pyristelevät tässä hetkessä kuin verkkoon joutuneet kalat. Rohas kuljettaa tarinaa varmasti ja taitavasti eteenpäin. Kun Jan ja Fanny päätyvät samalle lomasaarelle Susannen kanssa ja heidän polkunsa kohtaavat, saa tarina suorastaan trillerimäisiä piirteitä.

Äkkiä hän näkee jotain. Viimeisen mökin ikkunassa ei ole verhoja. Fanny menee lähemmäs, aivan lasiin kiinni ja katsoo.
  Joku makaa sängyllä verissä päin.

Rohas on kirjoittanut aikaisemmin Keltaiset tyypit- novellikokoelman (2010), jota en ole lukenut, mutta aion ehdottomasti lukea kun jostain käsiini saan. Syvä pää on kokonaisuutena vahva ja erilainen tarina, jossa on syvyyttä pinnan alla monin tavoin. Vaikka henkilöiden persoonaan, historiaan tai toiminnan motiiveihinkaan ei mennä kauhean syvällisesti, niin kuitenkin siinä määrin, että he tuntuvat todellisilta. Mielenkiintoinen seikka kirjassa on myös tarinan miljöö. Monin paikoin esille putkahtelee Jyväskylästä tuttuja maamerkkejä ja katuja, mutta sitten toisaalta mennäänkin metroasemalle ja ajetaan metrolla Käpylään. Kaupunki on kuin kiehtova sekoitus Jyväskylää ja Helsinkiä. Syvä pää on teos, joka jää mieleen pyörimään hyvällä tavalla; ajatuksia herättäen ja haastaen.

4/5

Myös Kirjainten virran Hanna on sukeltanut Syvään päähän!

sunnuntai 22. huhtikuuta 2012

Simon Lelic: Laitos

Simon Lelic: Laitos
Kustantaja: Like 2012
Alkuteos: The Facility (2011)
Suomentanut: Terhi Kuusisto
Sivuja: 357

"Olette täällä oman turvallisuutenne takia", Graves sanoo. Se on vastaus, joka hänellä on lupa antaa, vastaus jota hän on harjoitellut, mutta kehno vastaushan se on, kyllä hän sen tietää.

Hammaslääkäri Arthur Priestleyn arki mullistuu järisyttävällä tavalla, kun hänet pidätetään yllättäen. Kuulusteluja suorittaa kaksi miestä, joiden syytökset kuulostavat Arthurilta täysin absurdeilta. Hänkö muka homo? Ja vaikka olisikin, mikä syy se on pidättää ihminen? Hyvin pian Arthurille käy selväksi, että vastenmielisten tyyppien kuulustelu on vasta alkusoittoa painajaiselle.

"Vai Arthur." Joku iskee taas heidän barrikaadiinsa ja Roach kumartuu taas, pistää päänsä pöydän takaa ja kurkistaa. "Arthur", hän sanoo kääntyessään takaisin. Hän levittää kätensä. "Tervetuloa laitokseen."

Vaikka Arthur on ollut vaimonsa Julien kanssa asumuserossa, hän huolestuu kun ei saa yhteyttä Arthuriin. Ilman naapurin rouvan videotallennetta Julie ei edes tietäisi, että Arthur on pidätetty. Poliisi ei suostu auttamaan eikä edes kertomaan, miksi Arthur on pidätetty tai minne hänet on viety. Julie hakeutuukin pian liberaalin nettilehden toimittajan Tomin puheille saadakseen apua Arthurin kohtalon selvittämiseksi. Pian käykin ilmi, että valtio on perustanut jonnekin salaiseen paikkaan laitoksen terrorismilainsäädännön nojalla, ja laitokseen on viety Arthurin lisäksi monia muitakin merkillisesti kadonneita. Julie ei ymmärrä, mitä tekemistä Arthurilla olisi terrorismin kanssa, mutta ei sen puoleen laitoksessa vankina oleva Arthurkaan. Laitosta johtaa Henry Graves, joka saa ajan kuluessa huomata, ettei todellakaan tiennyt mihin sitoutui lupautessaan laitoksen johtajaksi.

Laitos on eräänlainen synkkätunnelmainen kuvaus siitä, kun hallitus säätelee totalitäärisin keinoin ihmisten elämää. Kun viattomatkin ihmiset joutuvat tuon rattaiston hampaisiin, ei ole kaunista lopputulosta ja enää kyse on joidenkin huono-onnisten kohdalla vain eloonjäämistaistelusta. Daily Mirror on arvostelussaan maininnut jopa dystopian, mutta en itse ehkä luokittelisi tätä selkeästi sellaiseksi, sillä yhteiskunta, jossa kirjan tapahtumat ottavat sijansa, ovat kuin nykypäivää ja sinällään laitoksen kaltainen kauhukuva voisi tapahtua jossain päin maailmaa nytkin. Ja ehkä hieman eri muodoissa tapahtuukin. Laitoksen idea onkin itsessään valtavan kiinnostava kaikessa karmivuudessaan. Lelic kirjoittaa taitavasti ja tarinan jännite jaksaa kantaa aivan loppuun asti. Kuitenkin jäi kaipaamaan jotain tähän lisää, sillä jostain syystä lukukokemus jäi joiltain osin ehkä hieman valjuksi. Kirjan kiinnostavin henkilö oli ehdottomasti vankilan johtaja Graves erityisesti moraalisen näkökulman kannalta. Laitos on ihan vetävä, jännärimäinen trilleri ja ennen kaikkea herättää mielessä ajatuksen, entä jos.....

Tämä oli ensimmäinen Lelicini, ja vaikka tämä tarina ei nyt niin lähtenytkään lentoon, aion ehdottomasti vielä lukea paljon kehutun Katkeamispisteen, kunhan sen jostain käsiini saan.

3/5

Laitoksen ovat lukeneet myös ainakin Jori ja Norkku! Tästä piste Ikkunat auki Eurooppaan-haasteeseen!

PS: Muistakaa kurkata edellisestä postauksesta arvonnan voittajat!

lauantai 21. huhtikuuta 2012

Arvonnan voittajat


Kiitokset kaikille huhtiarvontaan osallistuneille! Teitä oli huikeat 98 osallistujaa, joista 42 osallistui kahdella arpalipulla. Sain siis rustata yhteensä 140 arpalipuketta, joista esikoiseni tottuneeseen tapaan onnettaren roolissa nosti ensin esille seuraavan: 


20 euron lahjakortti Suomalaiseen kirjakauppaan menee siis Marianne M.:lle, onneksi olkoon! Ja koska lupasin lohdutuspalkintona suklaata, arpoi esikoiseni vielä toisenkin voittajan, joka on Tuulia/Lukutuulia, onnea! 


Laitattehan molemmat osoitteenne tulemaan minulle: jarjellajatunteella(AT)gmail.com ja Tuulia jos laitat tykkäätkö enemmän tummasta vai vaaleasta suklaasta, kiitos! Odottelen ensi viikon keskiviikkoon asti yhteydenottoa, jonka jälkeen arvon uudestaan tarvittaessa.

Mukavaa viikonlopun jatkoa kaikille! Huomenna kenties luvassa juttua Simon Lelicin kirjasta!

keskiviikko 18. huhtikuuta 2012

Tiina Laitila Kälvemark: Kadonnut ranta

Tiina Laitila Kälvemark: Kadonnut ranta
Kustantaja: Wsoy 2012
Sivuja: 218

On niitä jotka jäävät ja toisia jotka lähtevät,
niin on ollut aina.
Kukin saa valita itse, mutta on valittava ajoissa,
eikä koskaan saa antaa periksi.
Tove Jansson

Tiina Laitila Kälvemarkin novellikokoelma Kadonnut ranta pitää sisällään yhden hienoimman alkulehden sitaatin, joihin olen törmännyt: siteeraus Tove Janssonin Muumilaakson marraskuusta. Noihin nerokkaisiin sanoihin kiteytyykin hyvin kokoelman novelleita yhdistävä ajatus. Ihmisiä tilanteissa, joissa on joskus valittava lähteekö vai jääkö. Tilanteita, joissa yllättävä valinta muuttaa kaiken suuntaa.

Nimikkonovelli Kadonnut ranta kuljettaa lukijan Sansibarin rannoille, missä vuorovesi syleilee rantahietikkoa. Vastavihityt Anne ja Sakari ovat häämatkallaan, jonka piti olla unelma. Mutta kenen unelma, ja mikä on todellisuus, jonka toinen heistä joutuu kohtaamaan vuoroveden huuhtomalla rannalla?

En usko että hän oli surullinen. Ainakin hänen olisi kuulunut olla onnellinen. Kaiken järjen mukaan hänen olisi pitänyt ola seitsemännessä taivaassa!
  Hän oli mennyt naimisiin ja saanut juuri sellaiset häät kuin halusi. Hän oli häämatkalla unelmiensa matkakohteessa. Mistään ei ollut tingitty, kaikki oli maksettu käteisellä. Mitä muuta hän olisi vielä tarvinnut?

Maahanmuuttaja-Rashidin pitseria pysyy pystyssä lähinnä Legolandin menevien ja sieltä tulevien turistien myötä. Hän tunnistaa jo kaukaa pihaan ajavat Legoland-perheet, jotka törsäävät rahaa vain siksi, kun vielä ollaan lomalla. Rashid yrittää sopeutua tuonne kalpeanaamaisten ihmisten pitkulaiseen maahan, eikä kukaan voi väittää, etteikö Rashid olisi yrittänyt. Lech siivoa hienostokoteja, sillä hän haluaa vielä jonain päivänä ostaa Veronikalleen sormuksen, ja paljon muutakin. Sitten kun kaikki on ohi. Mutta sitä ennen on monet nurkat luututtavana ja pölyt pyyhittävänä, epäluuloisten katseiden alle alistuttava. Pauli ja Lise seilaavat ruotsinlaivalla ja suomalaisen Paulin on vaikea hyväksyä ruotsalaisia ihmisiä ja heidän tapojaan. Lise-puolisonsa myötä hänet on siihen pakotettu; seilaamaan kahden kulttuurin välissä. Pauli tuntee, että hänen ja Lisen välillä on jonkinlainen kelmu, jonka vuoksi he eivät vain kohtaa, vuosienkaan jälkeen.

Gladpack, läpinäkyvä talouskelmu. Kelmua päälle niin rakkaus ei haise eikä happane. Sellaista se on, naimista kondomin kanssa. Tuntuu kivalta, tosi kivalta, mutta ei sitten muuta. Iho ei kohtaa ihoa. Sydän ei kohtaa sydäntä.

Novelleissa näyttäytyy keskenään hyvinkin erilaisia ihmisiä, mutta kuitenkin niin usein paljon toisiaan muistuttavissa tilanteissa. Kun elämä on yhtäkkiä täynnä valintoja lähtemisestä ja jäämisestä, tai siitä, kun tietää, ettei enää ole mahdollista tehdä sitä valintaa, on vain mentävä mukana. Otettava se, mihin elämä on sillä hetkellä heittänyt. Sukupolvien välillä on usein kuilu, jonka molemmilta laidoilta kummatkin kuitenkin yrittävät kurkottaa toisiaan kohti. Sota-aikana hevosia hoitanut Pentti kertoo muistojaan tyttärentyttärelleen Emmalle, joka on isoisänsä tavoin kiinnostunut hevosista. Emman äiti Miia ei ole nukkunut kunnolla puoleen vuoteen ja syö pillerin toinen toisensa jälkeen tahtomattaan, jotta saisi edes hetkeksi ummistaa silmänsä. Jos hän vain saisi nukkua, hän voisi olla taas oma itsensä.

Hän ei tiedä mitään ei muista mitään. Muistaminen on kuin nousisi syvän järven pohjasta kohti kaukana häämöttävää valoa, hän tuntee virtaukset ja kylmät kohdat, mutta ei jaksa pintaan asti. Ajatukset liukuvat ohi, päätökset ja aikomukset. Kaikki jää kesken. Aina on yö, ja ei koskaan.

Ylioppilas-Päivi on lähdössä Ranskaan suurin odotuksin au pairiksi. Nuorempi serkku Minna kuuntelee kateellisena Päivin suuria suunnitelmia siitä, millaista elämä Pariisissa tulisi olemaan. Kalliita kenkiä, iso oma huone sisäänkäynnillä, ranskalainen parveke. Kun Minna saa Päiviltä postikortin, ei postileimassa luekaan Pariisi, vaan jotain ihan muuta, josta hän ei saa selvää. Mielestäni kokoelman vahvimmassa novellissa, Jäniksessä, nainen näkee mökkitiellä jäniksen, joka vain istuu ja tuijottaa suoraan kohti. Nainen muistaa nähneensä saman jäniksen jo keväällä, kun he kävivät mökillä enimmäisen kerran talven jälkeen. Yhtäkkiä perheen kesäpäivät mökillä muuttuvat, kun nainen kiertää pakonomaisesti ympäri kirkonkylää vain kohdatakseen jäniksen uudelleen.

Se halusi minun katselevan itseään.
Se oli laiha, luut ja jänteet erottuivat selvästi ruskean turkin alta. Vatsapuolelta se oli valkoinen, kellertävänvalkoinen. Korvien reunat olivat tummat, melkein mustat. Silmät olivat suuret ja kirkkaat, tummanruskeat.
  Siitä ei ollut pienintäkään epäilystä. Minä tunsin tämän jäniksen. Tiesin, kuka se oli.

Jänis on lukukokemuksena niin voimakas, että se suorastaan pakahdutti. Minun piti hetkeksi jopa jättää novelleiden lukeminen kesken, että saan tavallaan etäisyyttä tuohon tarinaan, joka edustaa mielestäni täydellistä novellia. Novellit ovat tasoltaan hieman vaihtelevia, toiset selvästi parempia kuin toiset. Toki tuo on hyvin pitkälti subjektiivinen kokemus. Kokonaisuutena kuitenkin mielestäni ehjä, hyvä ja erittäin hienona pienenä herkkuna tarkkaavaista lukijaa ilahduttaa huomata, kuinka joidenkin novelleiden ihmiset ovatkin jo tuttuja aikaisemmasta novellista. Laitila Kälvemark osaa rakentaa novelleihin suuria latauksia, pirskotella sinne tänne hieman huumoriakin. Nimikkonovellissa hän antaa hienosti myös lukijalle vapauden itse solmia mielessään tarinan langanpäät yhteen haluamallaan tavalla.

4/5


maanantai 16. huhtikuuta 2012

Jeffrey Eugenides: Naimapuuhia

Jeffrey Eugenides: Naimapuuhia
Kustantaja: Otava 2012
Alkuteos: The Marriage Plot (2011)
Suomentanut: Arto Schroderus
Sivuja: 599

Jokainen rakastunut on hullu, näin uskotaan. Mutta onko mahdollista kuvitella hullu, joka on rakastunut?

Parikymppinen, hyvätaustainen Madeleine on pienestä tytöstä lähtien rakastanut kirjojen ja lukemisen maailmaa. Lapsuudenkodissa Madeleinen huoneen seiniä koristi lempikirjan sivut tapettina ja vielä yliopistossakin hänen aarteensa oli kaikki ne rakkaat, hiirenkorville luetut kirjat, muiden muassa nokare Trollopea ja mahan täydeltä Austenia. Niinpä oli vain luonnollista, että viktoriaaniseen kirjallisuuteen kiintynyt Madeleine tekee seminaariesitelmän nimeltään "Kysyvillä mielin: Kosinnat ja feminiinin (tarkoin rajattu) vaikutuspiiri" sekä päätyy Semiotiikka 211-kurssille.

Miten ihanaa olikaan, kun virkkeet seurasivat loogisesti toinen toistaan! Miten erinoimaisen nautinnollista syyllisyyttä hän tunsikaan, kun näin tuhmasti nautti kertomuksesta! Madeleine tunsi olevansa turvassa 1800-luvun romaanien kanssa. Niissä olisi ihmisiä. Niissä tapahtui aina jotakin, ja tapahtumapaikka muistutti maailmaa. 
 Ja sitten Whartonilla ja Austenilla oli vielä paljon häitäkin. Ja kaikenlaisia vastustamattomia synkkiä miehiäkin.

Siinä missä Madeleinella on selvät sävelet kirjallisten intohimojensa kanssa, on hänellä myös säännöt seurustelun suhteen: pojan oli pyydettävä häntä ulos, ei toisinpäin. Kun Madeleine tapaa Semiotiikan kurssilla Leonardin, selkeyden tilalle tuleekin kiinnostusta, intohimoa ja epäjärjestystä. Biologiasta kiinnostunut Leonard on poika, jonka nimi kirjoitetaan kampuksen vessakopiin seinään haluttavien poikien listalle. Semiotiikan kurssille Leonard hakeutuu kuin sivupolulle halutessaan päästä paremmin sisälle filosofiassa pinnalla olevaan kielen teoriaan. Liekki noiden kahden, hyvin erilaisen nuoren välillä roihahtaa ja pian he viettävätkin kaiken mahdollisen ajan yhdessä. Suorapuheinen, suorastaan julkea Leonard riisuu hyvin pian monin tavoin Madeleinen rakkautta ja seurustelua vastaan rakentaneet suojamuurit. Mutta sitten on Mitchell, Madeleinen vanha ystävä, joka on varma, että haluaa vielä naida joku päivä Madeleinen, mutta jota Madeleine ei näe siinä valossa. Madeleinen tavoin Mitchellinkin tarkoitus oli lukea pääaineenaan englanninkielistä kirjallisuutta, mutta lopulta päätyykin etsimään vastauksia isoihin kysymyksiin joista vähimpänä ei ole oman olemassaolon syvempi merkitys, uskonnon parista, päätyen lopulta Intiaan asti Äiti Teresan jalanjälille. Valmistumisen kynnyksellä kuitenkin Madeleinen ja Leonardin yhteiselo katkeaa, kun Leonard käyttäytyy idioottimaisesti. Madeleine ei vielä tiedä, että Leonardilla kärsii maanis-depressiivisyydestä, sairaudesta joka tulee vielä olemaan osa Madeleinenkin arkea.

Ja asia oli sillä selvä: Leonardin ahdingon vakavuus painoi enemmän kuin se tosiasia, että he olivat eronneet. Mitätöi sen. Ja se puolestaan merkitsi, että Madeleine voisi halata Leonardia, jos haluaisi. 

Valmistumisen jälkeinen arki on hyvin erilaista, mitä Madeleine vielä tovi sitten haaveili ja suunnitteli. Yhteenpaluu maanis-depressiivisen Leonardin kanssa tuo omat haasteensa ja reppumatkalle maailmalle lähtenyt Mitchell on vielä viimeisenä iltana yllättäen suudellut Madeleinea. Kuin huomaamatta Madeleine on itse keskellä kolmiodraamaa, jonka piirteet muistuttavat kovasti Madeleinen tutkimia avioliittojuonia viktoriaanisessa kirjallisuudessa. Lopulta kysymys kuuluukin: kuka saa ja kenet, vai saako?

Voi huokaus, ihastunut sellainen! Tämä oli ensikosketukseni Eugenidesin kirjalliseen tuotantoon ( olen katsonut elokuvana Virgin suicidesin aikanaan) ja olen aivan läkähdyksissä ihastuksesta, kertakaikkiaan! Olen lukenut kirjan, joka on niin omintakeinen, etten voi verrata edes sitä mihinkään tunnelmaltaan, sisällöltään tai muiltakaan osin. Päällisin puolin voisi luulla, että tässä on nyt vain lähes kuusisataasivuinen järkäle kolmen yliopistonuoren ihastumisista ja pettymisistä, mutta voi kuulkaa, se on vain pieni osa se. Ensinnäkin kirjan intertekstuaalisuus on huikean vahva ja kiehtova: mitä muuta kuin ihastuksesta voin huokailla saadessani lukea modernissa teoksessa itsekin rakastamieni viktoriaanisen ajan kirjojen maailmaa hienosti juoneen kiedottuna. 1980-luvun nuorten itsensä etsiminen ja rakkaussuhteiden luominen heijastaa yllättävän paljon samoja tunnelmia, mitä varsinkin Austenin romaaneissa saa lukea. Toisaalta Eugenidesin muut teemat tarinassa sitovat sen vahvasti nykyhetkeenkin: psyykkiset ongelmat, seksi, uskonto, aikuistuminen. Tämä on niin merkillinen kirja, että tästä on mahdoton kertoa lyhyesti niitä olennaisia asioita, sillä tämän parissa tunsin olevani lähes lakkaamatta huikealla kirjallisella löytöretkellä. Vaikuttavaa kirjassa oli myös hyvin todentuntuiset kaikkien kolmen nuoren sielunmaisemat aikuistumisen kynnyksellä, hyvin erilaisine haasteineen: psyykkinen sairaus, vaikea rakkaus, oman itsensä todellisten toiveiden kartoittaminen jne. Mielenkiintoista, miten hyvin Eugenides pystyy asettumaan niin nuoren maanis-depressiivisen miehen kuin nuoren rakastuneen naisen nahkoihin. Erikoista on myös se, että Naimapuuhat on yhtä aikaa syvällinen, kepeä, humoristinen ja surumielinen, suorastaan pakahduttavakin. Ja entäpä kirjan nimi sitten. Myönnän, että ensin vähän nyrpistelin nenääni, kun luin alkukielisen nimen: The Marriage Plot, että onpahan siinä muka hauskasti tehty käännös nimestä. Mutta jo kirjaa lukiessa aloinkin nyökytellä nimelle tyytyväisenä, se on niin nappivalinta tälle kirjalle monella tapaa ja kuvastaa kirjan moniulotteisuutta hienosti. Haluan lisää tällaista!!

Yhden jutun mä olen oppinut riippuvuudesta ja masennuksesta. Masennus on paljon pahempi. Masennuksesta ei voi noin vaan päästä irti. Masennuksesta ei voi päästä irti niinku aineista. Masennus on ku mustelma joka pysyy. Mustelma mielessä. Pitää varoo ettei koske kipeeseen kohtaan. Mut siellä se vaan on. Ei mulla muuta. Kiitos että kuuntelitte. Peace.

5/5

Ja hei, kurkatkaa myös, mitä mm. Erja, Sanna sekä Minna ovat tästä tuumanneet!

lauantai 14. huhtikuuta 2012

Satu Rämö & Katja Lahti: Vuoden mutsi

Satu Rämö & Katja Lahti: Vuoden mutsi
Kustantaja: Avain 2012
Sivuja: 303

Se, mitä kotona tehdään vauvan ensimmäiset elinviikot ja kuukaudet, riippuu kolmesta asiasta: hänen puolimetrisen korkeutensa syömisestä, nukkumisesta ja kakkaamisesta. Vuorokaudenajat menettävät merkityksensä. Aamupalaa ei syödä aamuisin, eivätkä yöt todellakaan ole enää nukkumista varten. Ensimmäiset kuukaudet vauvan kanssa sujuvat sankassa sumussa.
  Sekavuustilassa on turha yrittää tehdä mitään järkevää. Parhaiten sumusta selviää, kun sekoittuu siihen itse.

Entä kun äitiys, edes se odotettu, ei olekaan vain ruusunpunaista auvoa ja hekumaa? Entä kun jo raskausaika tuntuu siltä, että "hei haloo, kenen elämää tämä on, en minä tätä tilannut?" Vauvalehdet ja äitiysoppaat pursuavat idyllisiä kuvia niin odotuksesta, synnytyksestä kuin vauva-ajastakin, mutta onko se juuri se todellisuus, mitä kaikki elävät? Blogistit Satu Rämö ja Katja Lahti päättivät tahoillaan kertoa kursailematta blogeissaan, millainen on se äitiyden kääntöpuoli, mistä ei lehdissä tai varsinkaan kahvipöytäkeskusteluissa tohdita puhua. Vuoden mutsi perustuukin osittain Rämön ja Lahden blogimerkintöihin.

Naistenlehdet oikeuteen: elämä menee monelta osin pilalle, totuutta on photoshopattu!

Jo kirjan alkusanat kertovat, mistä tässä erilaisessa äitiyskirjassa on kyse. On turha odottaa sitä perinteistä pastellinsävyistä pehmoilua, sillä jos äitiyden myötä olo on kuin talonmiehellä jäisellä peltikatolla, niin sanomattakin selvää lienee se, että nyt mennään ja lujaa. Rämö ja Lahti korostavat kirjassaan, ettei sitä kannata niinkään lukea minään oppaana vaan vertaistukena, varoittavana esimerkkinä tai muuten vaan imetysajanvietteenä. Alusta löytyy myös kirjan ajo-ohjeet, joiden avulla lukija tietää miten asennoitua mihinkin tekstiin. Pitäisikö sitä lisääntyä?, Paistoaika 9kk, Pulla on valmis, Huumorijuttui, Neuvoja ja vinkkejä sekä kirjan virallinen avaumisosuus Vituttaa.Potuttaa -osiot on merkattu pienin kuvin aina kunkin jutun alkuun. Ja jotta lukija tietää, kumpi äideistä on kunkin osuuden kirjoittanut, ajo-ohjeen vierellä on myös joko vihreä tai pinkki maatuska, jotka kuvastavat Rämöä ja Lahtea. Näillä ohjeilla lähdetään siis sukeltamaan Vuoden mutsin sivuilla kohti keskinkertaista äitiyttä, sen syvintä olemusta.

Vuoden mutsissa perehdytään siihen, mitä naisessa tapahtuu kun hän tulee raskaaksi, kuinka raskaus ja myöhemmin vauva vaikuttaa parisuhteeseen, miten raskaus peilautuu naisen ympäristöön. Kirjassa otetaan myös kantaa ns. varusteurheiluun eli vauvatarvikkeiden hankintaan; mikä oikeasti on tarpeen ja mikä markkinamiesten salaliittoa. Vuoden mutsissa tehdään myös synnytyssuunnitelmia ja kerrotaan, kuinka se sitten oikeasti meni.

Niin että nyt kun joku raskaana oleva tuttu kysyy, miltä synnytys tuntuu, vastaan niin rehellisesti kuin voin: Ihan vitun hirveältä, mutta kyllä sen kestää. Se on päivässä ohi. Tai viidessä. Kauheen yksilöllistä. 

Sitten tietenkin se olennainen, eli kun tuo alle puolimetrinen sinappikone kotiutuu, miten se arki sitten mullistuu. Vaipanvaihdon prosessiokaaviot ja imetysmaratooni-ohjeet auttavat epävarmemmankin alkuun, vaikka kieltämättä kehoitus isokokoisen paskalusikan hankkimisesta huvittaakin. Roisista huumorista huolimatta Vuoden mutsissa puhutaan asiaa ja paljon. Rämö ja Lahti kertovat myös babybluesista ja monessa osiossa se kantava ajatus on siinä, miten jokainen äiti selviäisi järjissään tai jopa hengissään ensimmäisestä vauvavuodesta. Moni äiti suorastaan hautautuu neljän seinän sisään vauvan kanssa, ja oma kotiovikin alkaa lopulta näyttää pelottavalta. Toisaalta meneväisempikin äiti herkästi unohtaa vaativan vauva-arjen tuoksinnassa pitää itsensä jaksamisesta huolta. Pienikin irtiotto usein piristää ja niinpä kirjasta löytyy myös seikkaperäiset ohjeet siihen, miten saa hetken otettua aikaa itselleenkin.

Vuoden mutsi kertoo myös kaiken oleellisen siitä byrokratian viidakosta, johon pääsee osalliseksi raskauduttuaan. Pitää hakea äitiyspäivärahat ja miten se nyt menikään sen äitiyspakkauslaatikon kanssa. Rämö ja Lahti myös valottavat sitä maailmaa, mihin tuore äiti pääsee osalliseksi. Kun puhutaan mammiksesta tai päikyistä, kun neuvolassa olo on kuin maahanmuuttajalla tai mitä tapahtuu kun kohtaat muita äitejä hyvää tarkoittavine neuvoineen. Vuoden mutsi sisältää myös konkreettista tietoa vauvaan liittyvistä hankinnoista ja kuluista. Onpa eräällä sivulla laskelma, mitä vauvan ensimmäinen vuosi tuli maksamaan. Siinä missä Sampo-pankki laski kuluiksi eräässä julkaisussaan 4500e, selvisi Rämö ensimmäisestä vuodesta noin tonnilla. Hieman syvällisempiin ajatuksiin mennään kirjan loppupuolella, kun molemmat laativat kirjeitä niin äideilleen, anopeilleen kuin toisilleenkin. Ja koska se alle puolimetrinen lopulta kasvaa ja elämä jatkaa kulkuaan, on hyvä ottaa myös katsaus töihin paluuseen sekä siihen polttavaan kysymykseen varsinkin muiden huulilla: milloinkas on sen pikkukakkosen aika? ( Ja ei, nyt ei puhuta siitä ohjelmasta, jossa aikanaan Pelle Hermanni veteli mansikkaplättyjä harva se päivä napaansa..)

Ja sitten tietenkin vielä se oleellinen: miten Vuoden mutsi kolahti tämän äidin, kirjablogistin ajatuksiin? Taustatietona kerrottakoon, että esikoista odotettiin ja toivottiin vuosia, lapsettomuushoidotkin tulivat tutuiksi sitä myöten. Kun raskaus lopulta alkoi, kärsin rajusta pahoinvoinnista ja aamusta iltaan oksentelusta ensimmäiset 5 kuukautta. Tippa tuli tutuksi ja lystikkäästi sain jopa ns. piikin auki lähitk:n tippaa varten. No ei silloin naurattanut ei. Ja kun sitten koitti se odotettu synnytys, se pitikin käynnistellä lopulta ja olin vuorokauden synnytyssalissa, josta lopulta esikoisen synnyttyä imukupin avulla päädyin itse taistelemaan hengestäni leikkuriin. Ei ollut siis mikään pikkujuttu, helppo alku. Sitten iski helvetillinen hormoonimyrsky, kun puolikuntoisena kotiuduin vauvan kanssa, eikä kukaan ollut varoittanut, miltä se voi tuntua, kun pelkää ettei pysty pitämään vauvaa hengissä. Ensimmäinen kuukausi opeteltiin imuotetta hammasta purren (minä, vauvalla niitä ei vielä luojan kiitos ollut), oli avohaavoja, vauvan suussa sammasta. Ja sitten kun se pieni ihmisentaimi ei nukkunutkaan kuin allekirjoittaneen lähellä ja maksimissaan kahden tunnin pätkissä, ja sitä kestikin "vain" sinne 10 kuukautiseksi asti. Kuopuksen kohdalla mentiin sitten helpommin osittain, mutta sujuvasti sain puhua norjaa hänenkin odotusaikana ensimmäiset kuukaudet ja kokea taas käynnistämisen "ilot". Kuitenkin, kaikista haasteista, väsymyksestä ja ekan vauvavuoden usvasta huolimatta olin onnellinen. Hyvin pitkälti näistä lähtökohdista lähdin lukemaan kirjaa.

Usein tuntuu vallitsevan se ajatusmaailma, että ei saa valittaa vaikka tuntuu kurjalta, pelottaa tai ahdistaa. Äitiyteen erityisesti liittyy se myytti, että se on niin suuri lahja, ettei sitä pidä mennä sanomaan, kun väsyttää tai ärsyttää, tai muuten vain koko raskaus ja äitiys ylipäätään tuntuu ihan Jargonilta. Siinä missä toiset haaveilevat äitiydestä ja tuntuvat tietävän heti vauvan ulos putkahdettua, mitä tehdä, joku toinen voi olla ihan ulalla vielä kuukausienkin päästä kun lapsi on jo syntynyt. Toisaalta tietty äitiyden ihannekuva, jota monet oppaatkin luovat, lisää usein painetta siitä, onko riittävän hyvä äiti sellaisenaan kuin on. Onko se poissuljettua, että voi olla hyvä äiti vaikka välillä sanookin, että välillä eniten vituttaa kaikki? Rämö ja Lahti pureutuvatkin kirjassaan pitkälti siihen, miten selviää järjissään raskaus-ajan ja ekan vauvavuoden, vaikka usein olisikin ihan ulalla kaikesta raskausteen ja vauva-arkeen liittyvästä. Vuoden mutsi antaa paljon erilaisia vinkkejä erityisesti äidin jaksamiseen panostaen, mutta omintakeisella tyylillään. En ehkä suosittelisi kirjaa sellaisille henkilöille, jotka karttavat roisia huumoria ja haluavat pehmeämmän laskun tulevaan äitiyteen tai mahdollisesti jo sitä vertaistukea. En myöskään usko, että lapsettomuuden tuskan kanssa painiskeleva saa kirjasta irti sitä, mihin se on tarkoitettu ja voi ehkä tuntea mielipahaakin. Mutta, tässä tulee se iso mutta: kirjaa ei olekaan mielestäni tarkoitettu vertaistueksi lapsettomuuteen vaan jo raskaana olemiseen ja vauva-arkeen. Siksi on ehkä vähän väärin edes miettiä, mitä lapsettomuutta kokeva ajattelisi kirjaa lukiessa. Olen itse aika roisin huumorin ystävä. Olen myös sitä mieltä, että aivan liian vähän uskalletaan puhua niistä raskauden ja äitiyden rankemmista sekä hankalemmistakin piirteistä, kun korostetaan vain niitä ihania asioita. Ei se poissulje sitä, että vaikka rakastaa vauvaansa, etteikö välillä tunnu siltä, että menolippu Timbuktuun tekisi poikaa. Siksi koen, että on erittäin hyvä saada markkinoille kirja, jossa uskalletaan sanoa ääneen, ettei se raskaus ja äitiys aina ole todellakaan sitä onnen huumaa, vaan se voi sisältää hyvin monia erilaisia tunteita laidasta laitaan.

Vuoden mutsi
on toki hyvin kärjistetty monella tapaa ja huumori lyö paikoin ylikin, mutta kaiken taustalla on kuitenkin se tärkeä ajatus, että raskaudesta ja ennen kaikkea siitä sumuisasta vauva-ajasta voi selvitä. Kirjaa ei pidä lukea otsa rypyssä ja ainoana totuutena vaan kahden naisen hulvattomana omakohtaisena tilityksenä raskaudesta ja äitiydestä. Allekirjoitan monta tunnetta ja ajatusta, jotka Rämö ja Lahti kirjassa jakavat ja vähän väliä tirskahtelinkin nauruun ja luin kirjaa välillä ääneen jopa miehelle. Toisaalta omista, osin rankoista raskaus-, synnytys-, ja vauva-ajan kokemuksistani huolimatta kaikki tuo näyttäytyy minulle huomattavasti positiivisempana ja valoisampana kokemuksena, mitä kirjan kirjoittajille. Sen myötä en halunnutkaan lukea kirjaa putkeen, vaan pätkän silloin tällöin, koska koin että saatan lopulta väsyä ehkä siihen, mikä ensin naurattikin. Kokonaisuutena Vuoden mutsi on virkistävä poikkeus genressään ja ravisuttelee rohkeasti iän ikuisia äitimyyttejä pilke silmäkulmassa, samalla tarjoillen oikeasti tuhdin tietopaketin kaikesta raskauteen ja ensimmäiseen vauvavuoteen liittyvästä. Kyllä, suosittelen siis lukemaan, mutta suosittelen myös vastapainoksi kurkkaamaan jotain niistä pastellinsävyistä pehmoilua sisältävistä opuksista, tasapuolisuuden nimissä ;) Kirjasta löytyy myös testi, jolla pääsee selvittämään, millainen mutsi on sekä tilaa omille ajatuksillekin. Pointsit muuten erityisen kivasta ulkoasusta!

Kurkatkaa myös, mitä Lumiomenan Katja tuumaa Vuoden mutsista! Katjan jutun lopussa linkkejä muihin arvosteluihin kirjablogeissa sekä Rämön ja Lahden blogeihin!

4/5


torstai 12. huhtikuuta 2012

Maritta Lintunen: Ovisilmä

Maritta Lintunen: Ovisilmä
Kustantaja: Wsoy 2010 ( 1. painos 2006)
Sivuja: 172 ( nide)

Minun aikuisena olemiseni jatkuisi - se ei katkeaisi edes perjantaisin, vaikka äiti pääsisikin tulemaan kotiin. Minä en ehtisi muuttua muutamassa tunnissa jälleen entiseksi, huolettomaksi Tuikuksi. Perjantaista asti minä odottaisin jo sunnuntaita. Koko viikonlopun varautuisin hetkeen, jolloin kuorma vierähtäisi taas harteille.

Lintusen novellikokoelma Ovisilmä on hätkähdyttävä katsaus ihmisiin tilanteissa, joissa pärjääminen saa aivan uuden merkityksen, menneisyys tuo ison varjon nykyhetkeen tai se mikä ahdistaa on samalla myös se, mikä pitääkin ihmisen kiinni elämän syrjässä. Sain kirjan tovi sitten ystävältä lahjaksi ja Ovisilmä onkin ensitutustumiseni Lintusen tuotantoon, mutta ei varmasti viimeinen. Moni teistä muistaakin kuinka vielä viime vuonna kirjoitin, että olen vähän kuin vieraalla maalla novellien suhteen. Olin myös lukenut niitä suhteellisen vähän. Jotain kuitenkin tapahtui loppuvuodesta ja nyt huomaan tämän vuoden puolella lukeneeni jo kuusi novellikokoelmaa, joista moni on ollut ihan huikean hieno lukukokemus. Lintusen Ovisilmä lukeutuukin ehdottomasti niihin.

Lintusen novelleista kumpuaa esille ihmisen syvimpiä kipupisteitä, joiden paine ei hellitä vuosikymmenienkään päästä. Toisaalta nykyhetki voi tarjota ihmiselle sellaiset puitteet, että lopulta kyse on enää siitä, selviytyykö huomiseen. Joskus taas se, mikä eniten suistaa ihmisen arkea raiteiltaan, voikin olla se, mikä ylipäätään pitääkin ihmisen raiteilla. Novellien ihmiset heijastavat monin tavoin yksinäisyyttä, pelkoa, menneisyyden traumoja, mutta toisaalta myös voimakasta kykyä selvitä ja sinnitellä. Piinaviikko näyttää suorastaan kylmät väreet iholle nostavasti kuinka yksinäisen vanhuksen pääsiäisen aika todellakin muuttuu piinaviikoksi. Nimikkonovelli Ovisilmä puolestaan näyttää naisen, jonka elämä kiertyy ovisilmän näkymän ympärille ahdistavan todellisesti. Kappelikeikka tarjoilee huumoriakin aimoannoksen, kun nuori kanttoriksi opiskeleva mies päätyy kesätöihin kappeliin, jonka suorapuheinen ja rempseä suntio saa hänet hämmennyksiin. Menneisyyden taakka näyttäytyy mielenkiintoisesti nykyhetken voimavarana novellissa Kujanjuoksu, jossa on köyhän lapsuuden kurjista oloista johtaja-asemaan ponnistanut nainen. Bluestiimi puolestaan esittelee pelottavan työntekijän, joka näkee avuttoman asiakkaansa keinona tavoitella omaa menestystä julmin tavoin. Yksi polku yli pihan näyttää miten väkivalta ja sen pelko voi vangita ihmisen kotiinsa, mutta toisaalta olla sen vastaanottaminen uhrille myös keino yrittää ymmärtää ja pelastaa toista. Pirunpellossa menneisyys pulpahtaa pintaan kesken auringonottamisen ja näyttäytyy kovuudesta huolimatta lopulta humoristisessa valossa. Naapuruksissa mies rakentaa ympärilleen viimeisen päälle hiottua elämää, kunnes joku täysin odottamaton iskee särön siihen. Ehdottomat suosikkini kokoelmassa ovat Viestintuoja sekä Kotimiehet. Molemmissa on niin vahva tietty melankolinen lataus, että se jää sydämeen jäytämään vielä lukemisen jälkeenkin. Viestintuojassa kirjastonhoitajan lapsuudessa vaiettu asia nousee pintaan hämmentävällä mutta kauniilla tavalla. Kotimiehissä sen sijaan pärjääjinä ovat lapset, jotka saavat harteilleen kohtuuttoman suuren taakan.

Ovisilmä on selkeästi parhaimpia novellikokoelma, mitä koskaan olen lukenut. Se jotenkin meni niin ihon alle. Novellien pituudet olivat täydellisiä, niitä lukiessa ei tullut tunne, että olisi liian lyhyt tai pitkä, sillä kaikki oleellinen oli hiottu oikeaan mittaansa. Lintunen ei kikkaile kielellä eikä myöskään selittele liikaa. Teksti antaa lukijalleen sopivassa suhteessa tilaa oivaltaa itse, muttei myöskään jätä liian auki. Novelleiden ihmisiin on helppo samaistua tai tuntea suurta sympatiaa ja ymmärrystä. Tällaista haluaisin lukea ehdottomasti lisää.

5/5


keskiviikko 11. huhtikuuta 2012

Daniel Glattauer: Joka seitsemäs aalto

Daniel Glattauer: Joka seitsemäs aalto
Kustantaja: Atena 2012
Alkuteos: Alle sieben Wellen (2009)
Suomentanut: Raija Nylander
Kansi: Nina Leino
Sivuja: 246

Kannan sinua aina mukanani, kaikkien mantereiden ja tunnemaisemien halki, toivekuvana, täydellisen illuusiona, ylimpänä käsitteenä rakkaudesta. Sinä olit kanssani melkein kymmenen kuukautta Bostonissa, sinä palasit minun kanssani kotiin.
  Mutta Emmi, minun fyysinen elämäni on edennyt tällä välin, sen oli pakko edetä. Olen rakentamassa jotain uutta. Tutustuin Bostonissa naiseen.

On kulunut melkein kymmenen kuukautta siitä, kun alunperin vahingossa alkanut, intensiivinen sähköpostien vaihto Emmin ja Leon välillä katkesi yllättäen. Se kaunis ja houkutteleva maailma, minkä he toisilleen viestitellessään rakensivat, katosi haavekuvan lailla jonnekin horisonttiin, saavuttamattomiin. Leo katosi Bostoniin ja Emmi jäi jatkamaan elämäänsä pianisti-Berhandin ja hänen lastensa kanssa, mutta silti jotain jäi vielä kytemään sisimpään. Joka seitsemäs aalto jatkaa siitä, mihin Kun pohjoistuuli puhaltaa heidät jätti vajaa vuosi sitten.

Emmi lähettelee Leolle sitkeästi sähköpostinsa toisen perään, vaikka saa vastaukseksi aina vain ilmoituksen järjestelmän ylläpitäjältä, että vastaanottajan sähköpostiosoite on muuttunut. Kunnes lopulta automaattivastauksen tilalla tuleekin viesti Leolta, joka on palannut Bostonista. Viestit heidän välillään alkavat sinkoilla vanhaan malliin, mutta ilmassa leijuu koko ajan se suuri kysymys, miksi kaikki päättyi niin yllättäen vajaa vuosi sitten, mitä oikein tapahtui. Leo paljastaa myös heti tavanneensa Bostonissa naisen, jonka kanssa suunnittelee yhteistä elämää. Ja koska Emmi on jäänyt Bernhardin luokse, kaiken pitäisi olla selvää. Emmi haluaa heidän erikoiselle suhteelleen arvoisensa lopun ja ehdottaa uudestaan tapaamista, mutta tällä kertaa se  jäisi samalla viimeiseksi.

Leo hyvä, olet oikeassa, meitä varten ei ole olemassa mielekästä jatkoa. Mutta on olemassa arvoisensa loppu. Siksi pyydän sinua, vain siksi.
  Täydellisen illuusiosi.

Kun Leo ja Emmi vihdoin tapaavat, ei kaikki olekaan selvää sen jälkeen. Kysymykset sinkoilevat puolin ja toisin sähköpostiviesteissä. Emmi kaipaa Leon viestejä ja niiden läheisyyttä, vaikka samaan aikaan tuntee vastuuta perheensä arjen pyörittämisestä. Bernhardin kanssa hän ei ole enää aikoihin tuntenut muuta kuin velvollisuutta. Leo haluaa rakentaa tulevaisuutta Bostonissa tapaamansa naisen kanssa, koska kokee että se on oikein. He hyvästelevät viesteissään toisiaan monet kerrat, mutta silti tovin päästä jomman kumman sähköpostilaatikossa odottaa jälleen viesti. Onko elämällä heitä kahta varten se suuri seitsemäs aalto, joka nostaa korkeuksiin vaiko vain tasainen aalto toinen toisensa perään, vailla huipennusta?

Edeltäjänsä lailla Joka seitsemäs aalto on kirjeromaani, sähköpostien muodossa. Jo Kun pohjoistuuli puhaltaa -teoksen kohdalla totesin, että kirja on paljon muutakin kuin vain romanttinen ja viihteellinen tarina, sillä se sisältää isojakin teemoja onnellisuudesta, velvollisuudesta ja ihmissuhteista ylipäätään. En yleensä lue tämän tyylisiä romanttiseksi luokiteltavia kirjoja, mutta Glattauerilla on joku merkillinen taito hyppysissään, sillä hän osaa tarjoilla tällaiset tarinat sellaisessa muodossa, että tällainen sinänsä romanttisilla tarinoille vähän allerginen huomaakin viihtyvänsä ja elävänsä itse tunteella tarinassa mukana. Kun pohjoistuuli puhaltaa jätti minut melkein pakahtuneena odottamaan jatkoa Leon ja Emmin tarinalle ja mietinkin melkein tuskastuneena, miksi tarina piti jättää auki ja lukijat odottamaan, eikö heidän tarinaansa olisi voinut sisällyttää yksien kansien sisään. Nyt Joka seitsemäs aalto -teoksen luettuani ymmärrän. Leon ja Emmin tarina otti aikalisän ja se oli hyväksi lukijallekin. Kun oli vuoden odotellut jatkoa tarinalle, syntyi itsellekin se tietty etäisyys mieleen mikä tarinassa ehti vajaan vuoden aikana syntyä Leon ja Emmin väleihin. Mutta sitten, kun Leo lopulta vastaaEmmin viestiin, tempautuu lukijakin takaisin siihen kutkuttavaan, intensiiviseen maailmaan, joka noiden kahden viesteistä syntyy. Ihana kipakka, huomiota kaipaava Emmi ja tunnekaappeihinsa aidot tunteensa piilottava Leo. Sivu toisensa jälkeen ahmin heidän tarinaansa ja kun lopulta käänsin viimeisen sivun, hymyilin. Kannatti odottaa vuosi. Joka seitsemäs aalto on niin vahvasti jatko-osa, että ilman edeltäjänsä lukemista, en suosittele kirjaan tarttumaan, sillä tarinasta menettää silloin olennaisen osan. Tällaiset kirjat tekevät hyvää sydämelle!

4/5

P.S: Kurkatkaa myös Hannan tuumailut kirjasta! Ja tällä avaan Ikkuna auki Eurooppaan -haasteessa Itävalta-osion!


maanantai 9. huhtikuuta 2012

Turkka Hautala: Kansalliskirja

Turkka Hautala: Kansalliskirja
Kustantaja: Gummerus 2012
Kansi: Tuomo Parikka
Sivuja: 112

Kun rakkaus oli siinä vaiheessa että pitkät kävelyt riittivät, poikkesimme tieltä ja kiipesimme kallion päälle.
  Näytin sinulle paikan jossa kivi oli ottanut nojatuolin muodon. Istuit kyselemättä. Muurahaisia meni kallionrakosissa, nykyisin annoin niiden olla. Sanoin jotakin ja sitten ymmärsin olla puhumatta.

Ympäri blogistaniaa kuului ihastuneita huokauksia kirjasta, jossa on osattu kiteyttää niin vähäeleisen puhuttelevasti jotain todella olennaista suomalaisuuden ytimestä. Novelleihin ihastuneena minäkin päätin vihdoin tutustua kehutun Turkka Hautalan tuotantoon juuri Kansalliskirjan merkeissä. Kansalliskirjassa on melkein viisikymmentä lyhyttä novellia meistä suomalaisista, 2000-luvulla. Ja kyllä, ei voi kuin ihmetellä, miten kolmekymppinen mieshenkilö pystyy näin taidokkaasti asettumaan niin vanhan äijän kuin teini-ikäisen nahkoihin ilmentämään jotain hyvin perimmäistä suomalaisen ihmisen olemuksesta. Siinä missä Tuomas Kyrö upeasti Kerjäläisessä ja jäniksessä ilmensi monisanaisen räiskyvästi nyky-suomalaisen eloa, Hautala tekee sen vähäeleisesti ja rivin väliin paljon merkityksiä jättäen. Itse novelleissa on mielestäni paljon samaa tunnelmaa, kuin Maarit Verrosen Normaalia elämää-teoksen tarinoissa: ei selitellä liikaa, vaan annetaan tarinan kasvaa isommaksi lukijan mielessä, kuin vahvana oivalluksena niin elämästä kuin ihmisestä itsestäänkin.

Lyhytproosa on minulle sinällään sangen tuore tuttavuus ja voin sanoa lämmenneeni sille toden teolla vasta viime vuoden lopulla. Mielestäni Hautala on onnistunut Kansalliskirjassa vangitsemaan erittäin hienosti suomalaisen elämän melkein koko kirjon aina siitä hetkestä kun tulevaisuus on vielä edessä päin, nuori rakkaus orastaa, siihen kun elämä alkaa jo olla ehtoopuolellaan ja on aika jättää edes suullinen perimä jälkipolville. Hautalan ote novelleissa on yhtä aikaa tarkkanäköinen ja jotenkin lohdullisen hellä. Samaan aikaan monessa tarinassa taustalla leijuu lempeän (itse)ironinen ote. Riipisen listan ja Riipisen toisen listan huumorin takaa paistaa läpi jotain syvempää ja herkempää kun taas Kattokaas tähtitaivaassa ihminen tavoittaa sinällään tavanomaisen ja yllättävän hetken keskellä jotain suurta tajutessaan, ettei se vielä ollut siinä, se elämä. Novelleista kumpuaa paljon suomalaisuuden ydintä ilmentäviä asioita ja ilmiöitä varsin miehisestä näkökulmasta, vaikka toki naisetkin saavat paikoin äänensä esille novelleissa. Kansalliskirja on siis monella tapaa suomalaisen miehen sielunmaisemaa, samalla kuitenkin vahvalla otteella kansallisidentiteettimme olemuksesta.

Hautalan luomien novellien miljöissä on jotenkin kotoisa viipyilla. Ne ovat kuin tuokiokuvia suomalaisesta elämästä. Niitä lukiessa voi palata muistoissaan tuonne lapsuutensa kesiin mummolassa siinä missä ylioppilasjuhliensa keskipisteeseen tai siihen erääseen iltaan mäkihyppytornin juurella, kun nuoret huulet kohtasivat toisensa lämpimässä kesäillassa. Novelleista voi nähdä usein itsensä, läheisensä tai vaikka sen puolitutun, joka tulee aina lenkkipolulla samassa kohdassa vastaan. Oman huomionsa ansaitsee kyllä kirjan ulkoasu. Värikuvat teksteineen niin kirjan etu- kuin takakannen sisällä ovat ihastuttava lisä ja itse kirjan mattapintainen kansi upotettuine kirjaimineen on miellyttävä. Koitin vertailla kannen kuvan pientä poikaa takakannen sisältä löytyvään Hautalan omaan kuvaan, mutta en päässyt selvyyteen, onko Hautala itse kannen kuvassa. Oli tai ei, suloinen poika siinä silti nakottaa samanlaiset tennarit jalassa, joilla itsekin kahdeksankymmentäluvun alussa kirmailin mummolan hiekkateillä ja kotitalon asfalttipihassa naapurin lasten kanssa. Nimestäkin sanon poikkeuksellisesti muutaman sanan, sillä aika mahtipohtiseltahan se ensi tuntumalta kuulostaa: Kansalliskirja. Kirjan luettua ei voi kuin nyökytellä, sillä sitä se todellakin monella tapaa on.

Kansalliskirja on luettu monessa blogissa ja linkitän vain Karoliinan jutun, jonka lopusta löytyy kattava listaus muistakin arvosteluista!

4/5


sunnuntai 8. huhtikuuta 2012

Stephen King: Kuvun alla

Stephen King: Kuvun alla
Kustantaja: Tammi 2011
Alkuteos: Under the Dome (2009)
Suomentaja: Ilkka Rekiaro
Sivuja: 1116

Vähän matkan päässä hylätyllä metsätiellä, jota edes Clay Brassey ei olisi muistanut, naaraskauris hamusi norjia taimia Prestilen suon laidalla. Se oli kurkottanut kaulansa rajan yli Mottonin puolelle, ja kun kupu humahti alas, kauriin pää lotkahti maahan. Kaula katkesi niin siististi, että se näytti giljotiinissa mestatulta.

Pienen Chester's Millin kaupungin elo suistuu tutuilta raiteiltaan eräänä lokakuisena päivänä, kun kaupungin ylle laskeutuu läpinäkyvä kupu. Jo laskeutuessaan kupu aiheuttaa traagisia tuhoja; siihen törmäävät autot ja lentokone räjähtävät, sen alle jäävät leikkaantuvat kahtia tai menettävät raajojaan. Pahin painajainen on kuitenkin vasta alkamassa. Asukkaat alkavat paniikissa hamstrata ruokatarvikkeita ja koittavat ymmärtää, mitä on tapahtunut. Mistä tuo, peräti neljäntoista kilometrin korkeuteen ja syvälle maan alle ulottuva kupu on tullut ja miksi? Onko asialla joku valtion salainen kokeilu, luonnonoikku vaiko onko uhka maapallon ulkopuolisista olennoista käynyt toteen? Miksi varsinkin lapset alkavat saada epileptisia kohtauksia ja puhuvat sekavia halloweenista?

Tapahtumien keskipisteeseen joutuu kaupunkin ravintolan pikakokkina työskennellyt Dale Barbaba, Barbie, joka oli juuri kuvun laskeutuessa ottamassa hatkoja Chester's Millistä. Entisenä armeijan upseerina hänet määrätään kuvun ulkopuolelta ottamaan tilanne haltuun, mutta Chester's Millin epävirallisena tyrannijohtajana tunnetulla kaupunginvaltuutetulla, Jim Renniellä eli Big Jimillä on siihen sanansa sanottavana. Epärehellinen Big Jim näkee nimittäin tilaisuutensa tulleen. Kuvun alle eristetty Chester's Mill tarvitsee nyt jos koskaan häntä, miestä joka omasta mielestään toteuttaa vain Jumalan tahtoa ja kaupungin asukkaiden etua. Jo ennen kupua Big Jimin talutusnuorassa olleet turvaavat nyt häneen entistä enemmän ja sekasorron jatkuessa Big Jim  saa värvättyä epäviralliset poliisijoukot tuekseen. Barbie näkee Big Jimin muka hyvää tarkoittavan toiminnan takaa miehen, joka ei kaihda likaisia keinoja omia suunnitelmia toteuttaessaan. Kun kuvun aiheuttamien kuolemien lisäksi alkaa tulla muitakin ruumiita, tajuaa Barbie, ettei kupu ole se suurin uhka, vaan kaikki se mitä tapahtuu sen sisällä. Kuvun oltua vasta pari päivää kaupungin yllä, sen sisällä käydään jo julmaa sotaa toisia vastaan.

Yhdessä vinksahtaneen poikansa Junior Rennien ja muun poliisijoukon kanssa Big Jim käy julmaan taistoon Barbieta vastaan. Hinnalla millä hyvänsä tuo ärsyttävä Irakin taistelukentiltä selvinnyt Barbie on saatava pois pelistä, sillä Chester's Millissä voi olla vain yksi päällikkö ja se on hän, Big Jim. Siinä missä kaikki muut toivovat ja rukoilevat kuvun pian poistuvan, Big Jim toivoo sen pysyvän vielä pitkään. Edes ulkopuolelta, itse presidentiltä tulevat määräykset eivät hetkauta häntä pätkän vertaa. Barbiella on kuitenkin omat kannattajansa, jotka uskovat miehen hyvyyteen ja siihen, että Big Jimillä ei ole puhtaat jauhot pussissa. Vaikka tovin näyttääkin siltä, että kuvun alla selviytymisessä on kyse siitä, kumman puolen valitsee, tulee lopulta hetki joka näyttää, että lopulta kyse on vain tuurista.

En ole vuosiin lukenut Kingiä, ja nyt päätin tällä järkälemäisellä 1116-sivuisella, melkein 1.5 kiloisella teoksella palata takaisin tuohon Kingin omalaatuiseen maailmaan, jonka hän lukijoilleen aina vähän eri muodossa tarinoissaan tarjoaa. Kuvun alla- teoksen idea oli minua erityisen kovasti kiehtova: pieni yhteisö jumissa poikkeuksellisissa oloissa. Hyvin pian kirjaa lukiessa käykin selväksi, että tarinassa ei ole niinkään olennaista se, mikä kuvun aiheuttaa kuin se, mitä se sen alla olevilleen aiheuttaa. Muusta maailmasta kuvun alle eristetyn pikkukaupungin ihmiset alkavat nopeasti etsiä rajuinkin keinoin tapoja selviytyä. Kun kaupungin epävirallisen pomon virkaa toimittaneen Big Jimin pyrkimykset päästä todellisen vallanpitäjän rooliin muuttuvat yhä vaarallisemmiksi, joutuvat asukkaat viimeinkin valitsemaan puolensa. Mutta kuinka monella on todella kanttia vastustaa Big Jimiä, miestä joka itse väittää haluavansa vain asukkaiden parasta, tosin hinnalla millä hyvänsä?

Kingin kirjoissa vaihtelevat kauhu, väkivalta ja yliluonnollisuus, ja Kuvun alla-teos nojaakin vahvasti väkivaltaan ja pahuuden ilmenemiseen ihmisessä itsessään. Toki mukana on ripaus yliluonnollistakin maapallon ulkopuolisen elämän merkeissä lähinnä kirjan loppupuolella. Pidin kovasti kirjan lopusta sen suhteen, miten King kutoi kuvun salaisuuden ja sen alla tapahtuvat asiat yhteen. Kirja on alusta asti jo hyvin raaka sen suhteen, että ruumiita ja tuhoa tulee sellaista tahtia, että hieman heikottaa. Toisaalta kirjan puolivälissä niihin huomaa jo niin turtuneensa, ettei se enää hetkauta vaikka joku halkeaakin kahtia tai silmät pullahtavat päästä, niin absurdilta kuin se ehkä kuulostaakin. En ole missään määrin tietenkään väkivallan ystävä, mutta kirjoissa ja elokuvissa sille on tietty paikkansa, mutta sopivassa määrin toki. Tässä teoksessa olisi ehkä vähempikin riittänyt.

Jos King on mestari henkilöhahmojen suhteen, niin tässä kirjassa se kyllä näkyy niin runsaan henkilömäärän kuin erityisen kiehtovien henkilöiden suhteen. Alussa oleva kolmesivuinen opas kertoo, kuka on kukin merkittävistä henkilöistä ja ainakin minä sain palata siihen listaan monta kertaa. King on luonut tarinaan todella monia kiinnostavia ja erilaisia henkilöitä. Ihmisen hyvyys ja pahuus ilmenevät monissa henkilöissä voimakkain keinoin. Ja vaikka kirja on täynnä raakuuksia, on tarinan juuret syvemmällä ihmisyydessä ja toisaalta elämän puitteiden heijastumisessa kuhunkin kirjan henkilöön. Teemoista nousee esille kiusatun ihmisen kipuilut, menneisyyden painolastin merkitys nykyhetkessä, ulkopuolisuuden vaikeus tai vaikka perhe-elämän haasteet. Merkittävin ajatus tarinassa ehkä kuitenkin on se, että aina lopulta paha saa onneksi palkkansa. Kuvun alla on mielestäni ihan must-teos King-faneille. En ehkä suosittelisi tätä ensimmäiseksi Kingin kirjaksi kuin en myöskään herkille lukijoille, sillä sen verran raadollista menoa tässäkin Kingin kirjassa oli jälleen tarjolla.

4/5

Kuvun alla ovat myös olleet Morre, Marjis, Maija sekä Kata!

ps: Kirjasta suoritus TBR100-listalleni!


torstai 5. huhtikuuta 2012

Huhtiarvonta


On tullut aika pitää tämän vuoden ensimmäinen arvonta blogissani! Lupailin nimittäin arvontaa, kun lukijoita on tuossa blogini sivupalkissa 200. Nyt luku on 201, joten arvotaan! Sitä ennen kiitos jokaiselle teille, niin lukijaksi virallisesti rekisteröityneelle kuin pikaisille kurkkijoillekin, ketkä käytte blogissani. Arvonnan säännöt ovat seuraavat:

- Yhden arvan saa, kun kommentoi tähän postaukseen
- Toisen arvan saa, jos linkittää arvontani joko omaan julkiseen blogiin tai vaikka Facebookissa seinälleen
- Arvonta-aikaa on kaksi viikkoa, eli torstai 19.4. klo: 21.00 asti. 

Ja sitten se palkinto! Normaalisti olen arponut oman hyllyni kirjoja, mutta tällä kertaa palkintona on 20 euron arvoinen lahjakortti Suomalaiseen kirjakauppaan. Lohdutuspalkintona lähtee myös yhdelle suklaata! Muistathan kommentoidessasi jättää jonkun nimimerkin, ellet omista google/blogger-tiliä, sillä täysin anonyymejä kommentteja en laske arvontaan mukaan. Mainitsethan myös kommentissasi, monellako arvalla osallistut!

Arpaonnea kaikille ja samalla toivotan myös erittäin hyvää pääsiäisen aikaa! Järjellä ja tunteella- blogi ei hiljene täysin pääsiäiseksi, sillä luvassa ainakin juttua vielä kesken olevasta Kingin Kuvun alla kirjasta!

tiistai 3. huhtikuuta 2012

Pikku Prinssi Ajan planeetta

Pikku Prinssi Ajan planeetta
Kustantaja: Wsoy 2012
Alkuteos: Le Petit Prince La Planéte du Temps
Kirjaksi sovittanut: Christine Féret-Fleury
Suomentanut: Saara Pääkkönen
Sivuja: 48

Linnunrataa pitkin, halki avaruuden kiitää lentokone. Kone kuuluu Pikku Prinssille, joka seuraa Käärmeen jälkiä planeetalta toiselle...
Lentokoneen toisella siivellä istuu Kettu, joka päästelee suustaan hassuja ääniä.
-Kettu kiltti, anna minun rauhassa ihailla hienoja maisemoa. Pelataan myöhemmin tammea. Joohan? Edes tämän kerran? pyytää Pikku Prinssi.

Kaikki varmaan muistavat ihanan, 1904-luvulla ranskalaisen Antoine de Saint-Exupéryn luoman Pikku Prinssin, joka tarkkanäköisesti havainnoi vertausten avulla aikuisten maailmaa, ystävyyttä ja onnen tavoittelua? Itse ihastuin Pikku Prinssin maailmaan jo yläasteella ja sittemmin kyseinen teos on tullut luettua usemman kerran.  Pikku Prinssistä on tehty myös ranskalainen animaatiosarja, jonka yhteen jaksoon, Ajan planeettaan tämä lapsille tarkoitettu teos perustuukin. Kun kuulin, että tästä kirjasta tulee käännös, halusinkin heti tutustua teokseen, että onko siinä samaa lumovoimaa, mitä alkuperäisessä Pikku Prinssissä, mutta enemmän lapsille suunnatusti. Luinkin teoksen ensin itse, ennen kuin sitten yhdessä lasten kanssa lähdettiin Pikku Prinssin matkaan aikavarkaita jahtaamaan.


Planeetalta toiselle lentokoneellaan liitävä Pikku Prinssi huomaavat matkallaan sammuneen tähden. He tajuavat yhdessä Ketun kanssa, että ilkeä Käärme on käynyt planeetalla. Kaunis planeetta on muuttunut liikkumattomaksi, edes tuulenvire ei tunnu. Planeetan asukkaat, tikvekkarit ovat jähmettyneet paikoilleen kesken arkiaskareiden. Ajan planeetan kello on pysähtynyt ja pysäyttänyt ajan. Pikku Prinssin ja Ketun tarkkaillessa kelloa syöksyy heidän kimppuunsa synkkä hahmo, Ajatusmörkö, joka sieppaa kellon matkaansa.

Neuvokas Pikku Prinssi saa kuin saakin kellon taas käyntiin ja tikvekkarit havahtumaan liikkumattomuuden tilastaan. He kertovat Pikku Prinssille, että planeetan kelloja säätelevä ja huoltava Suuri kelloseppä on kadonnut ja tikvekkarit ovat pulassa. Pikku prinssi päättää lähteä yhdessä Ketun ja tikvekkareiden sankarin, Karakatus suuren kanssa etsimään Suurta kelloseppää. Pikku prinssi ei kaiken tohinan keskellä huomaa, kuinka hän on monin tavoin laiminlyönyt tärkeää ystäväänsä Kettua...



Matkallaan he kohtaavat monenlaisia haasteita, niin sinnikkäitä Ajatusmörköjä, ison Kronoliskon ja Käärmeenkin. Mutta Pirkku Prinssi joutuu myös Käärmeen edessä tilanteeseen, jossa mitataan ystävyyden voima. Pystyykö Pikku Prinssi löytämään Suuren kellosepän, entä onko jo liian myöhäistä pelastaa ystävyyttä? Onneksi urhean Pikku Prinssin sydän on täyttä kultaa ja lopulta kaikki kääntyy parhain päin!


Pidin kovasti siitä, että lastenkirjaan oli sisällytetty juonen lisäksi syvempää teemaa ystävyyden merkityksestä. Ja vielä sellaisella tavalla, että lapsikin ymmärtää pohtia sitä. Ainakin meidän melkein viisivuotias nykyään muutenkin pohtii paljon kaveruutta ja sitä, miksi ollaan ystäviä tai miksi joku ei haluakaan olla ystävä. Ajan planeetassa Pikku Prinssi laiminlyö rakasta ystäväänsä ja Kettu joutuu käsittelemään petttymyksen tunteita. Kuitenkin lopulta Pikku Prinssi tajuaa, kuinka on kohdellut kaltoin ystäväänsä ja huomaa miten tärkeää on todella vaalia ystävyyttä. Kirjan kuvitus on elokuvasta, ja sinällään lapsille mieleinen. Itse tietenkin "vanhana" Pikku prinssi-fanina rakastan sitä oikeaa kuvitusta, mutta lasten silmiin se on ehkä valju ja tylsä. Nykyään taitaa nämä animoidut hahmot olla niitä suosituimpia. Melkein viisivuotiaamme koki Käärmeen, Kronoliskon ja Ajatusmöröt kuvien puolesta pelottavina, kun taas melkein kolmevuotiaamme huusi innoissaan " minä tykkään örkeistä jee!!" Vaikka sinällään välillä kritisoin sitä, tarvitseeko kaikkea vanhaa muuttaa modernimpaan muotoon, oli minusta jotenkin suloista lukea Pikku Prinssin seikkailuista lapsilleni ja tiedän, etteivät he alkuperäisestä tarinasta olisi olleet kiinnostuneita vielä samalla tavalla.