perjantai 30. heinäkuuta 2010

Asta Leppä: Sinä et hävinnyt

( Otava 2008)

"Hän makaa sykkyrässä keskellä parivuodetta, aistii silmäluomiensa läpi, miten haalea, mieto ja mitäänsanomaton aamu on. Patjojen välinen rako on kuin railo, leikkaushaava, se halkaisee hänet kahtia pitkin selkärankaa, hyppää alas nikama nikamalta. Patjan välissä hän pysyy vajoamatta, mutta ei elämässä. Kolme kuukautta sitten hän putosi - eikä tiedä, onko hän nyt matkalla ylös vai alas."

Henkilökohtainen, koskettava, surullinen, paljas, rehellinen, pysäyttävä, ahdistava, toivoa antava. Sitä kaikkea on Asta Lepän teos "Sinä et hävinnyt". Astan ja hänen kahden poikansa arkinen päivä mullistuu, kun poliisi tulee pappien kera kotiin kertomaan, että hänen miehensä on ajanut moottoripyörällä kaiteeseen ja kuollut. "He tulevat sisään, kaikkien ilmeet puhuvat jo kuolemaa.." Kirjassa päähenkilöt ovat "nainen" ja "mies", kuin kuka tahansa, mutta kuitenkin tarinan taustalla on Astan, hänen perheensä tarina, kohtalo. Asta kertoo miehensä kuoleman aiheuttamat tuntemukset salailematta, koskettavan raadollisenakin, sydän avoimena.

Nainen on juuri kolme kuukautta ennen tuota traagista poliisin ja pappien vierailua muuttanut erilleen miehestä. Mies on sitä ennen alkanut eristää itseään perheestä ja istuu illat omassa huoneessa pelaamassa, virtuaalimaailman viemänä. Nainen on väsynyt riitoihin, yksinäisyyteen, jatkuvaan pettymyksen tunteeseen. Asumuseron aikana he kuitenkin pitävät yhteyttä, sopivat poikien tapaamisoikeuksista ja vähän ennen kuolemaansa mies kertoo kokevansa itsensä kaiken sen uuden keskellä väsyneeksi ja haluavansa takaisin naisen arkeensa. Nainen kamppailee ristiriitaisten tunteidensa kanssa. Sitten on kuitenkin kaikki liian myöhäistä. Mies on poissa, kuollut ja yhtäkkiä tavallaan enemmän läsnä naisen ajatuksissa, kaikessa, kuin ennen kuolemaansa. " Koskaan eläessä et vaikuttanut minuun näin. Kukaan ei ole saanut minua näin mielipuoliseksi, käyskentelemään eteisessä kuin hullu, odottaen."

Nainen vihaa miestä ja rakastaa. Itkee öisin kun pojat nukkuu. Hän käy läpi heidän yhteistä historiaa, sitä, millainen mies todellisuudessa oli. Hän tuntee raivoa kun muut surijat kohottavat miehen suorastaan pyhimykseksi vaikka nainen tietää, että totuus oli usein aivan toinen. Kuinka monet kerrat mies alisti hänet, mitätöi, vähätteli. Kuolleista negatiiviseen sävyyn puhuminen on yhä hieman tabu, mutta Leppä kertoo rehellisesti asiat niin kuin ne tapahtuivat heidän yhdessä eläessään. Mutta jos hän muistaa nuo jokaiset riidat, muistaa hän kaikki ne kauniitkin, tärkeät hetket. Noiden muistojen välimaastossa hän tekee raastavaa surutyötään, selviytymistään. Pojat pitävät naisen kiinni elämässä, arjessa. Murot aamuisin kulhoon ja illalla nuo ihanat pienet lämpimät vartalot unisina tiukasti kiinni äidin kyljessä. Kyllä me selviämme. Kyllähän?

Kirjan nimi kuvastaa oivaltavasti niin miestä kuin tilannetta, mihin nainen jää miehen kuoltua. Miehellä oli valtaisa voitonhalu, kilpailuvietti, josta nainenkin sai osansa. Toisaalta taas vaikka mies kuoli, hän ei kuitenkaan hävinnytkään naisen elämästä. 

Luin kirjasta arvostelun jo vuosi, pari sitten, mutta vasta nyt otin sen omasta hyllystä lukuuni. Poikieni syntymien aikoihin välttelin kirjoja, joissa käsitellään niitä suuria suruja, joita itsekin aina välillä pelkää; kaikkein rakkaimpiensa menetystä. Tätä kirjaa ei voi lukea pysähtymättä, itkemättä, tuntematta. Ei vain voi.

5/5

torstai 29. heinäkuuta 2010

Annamari Marttinen: Kuu huonessa

(Tammi 2009)

"Hän jatkoi selaamista. Lehdessä oli sivukaupalla ruoka- ja leivontaohjeita kasvissyöjille. Kun hän tutki ohjeita tarkemmin, hän huomasi että useimmat niistä koostuivat aineksista, joista hän ei ollut koskaan kuullutkaan. Outo ulkopuolisuuden tunne valtasi hänet. Hänellä ei ollut mitään asiaa tämän lehden maailmaan. Silti se vaivasi häntä. Kuvien ihmiset, entä jos he nauroivat ja hymyilivät aina samalla tavalla, aina onnellisina? Houkutus saada vastas lumosi hänet, hän otti toisen lehden, otti kolmannen."

Arki vaimona ja kahden lapsen kotiäitinä ei ole enää toviin antanut Katjalle tyydytystä. Aviomiehen Tapion kanssa tuntuu olevan enää vähän yhteistä ja usein hädintuskin mitään sanottavaakaan. Joinain päivinä Katja jää yksin kotiin sänkyyn makaamaan, pakoilee oven takana käyviä vieraita. Hän verhoutuu päivisin tuulipukuun ja haaveilee, miltä tuntuisi olla taas oikea nainen. Hän on uuvahtanut totaalisesti jossain kotiaskareiden ja työttömyysputken väsyttävässä välimaastossa. Katja on kuin tyhjä astia vailla täyttimistä, avoin ja herkkä kaikelle, mikä vain vähänkin voisi muuttaa hänen elämäänsä parempaan suuntaan. Eräänä päivänä ystävä-Sadun jo melkein lehtiroskikseen heittämä pinkka päätyykin Katjan luettavaksi. Pyörremyrskyn lailla vaihtoehtohoitojen, kasvissyönnin ja henkiparantamisen erikoinen maailma imaisee Katjan pyörteisiinsä. Niin lähtee kotoa kaikki "paha" pois ja kattilakaapissa alkaa kasvaa idut ja versot. Ruokapöydässä ei enää mussuteta äidin leipomaa pullaa ja sämpylää vaan nyt syödään terveysruokaa. "Hän oli käynyt ostamassa luontaistuotekaupasta auringonkukan luomuviljeltyjä siemeniä ja laittanut niitä kasvamaan. Auringonkukansiemenistä kasvaisi vihreitä versoja, joissa olisi kaikki maailman ravinto. Hän söisi niitä joka päivä, huikean vihreitä, itse omien silmiensä alla kasvattamiaan varsia ja lehtiä, tunkisi niitä suuhun, tuntisi tuoreuden ja terveyden, auringon maun ja nielaisisi kaiken tuon sisään. Ja hän alkaisi elää, saisi elinvoimansa takaisin, se virtaisi hänen aivoihinsa ja sydämeensä ja väsymys katoaisi."

Katja ravaa luontaistuotekaupoissa, kokeilee selvännäkijää, osallistuu meditatiivinen laulu- ja liikeiltoihin, antautuu Rosenterapeutin hoidettavaksi. Katja haluaa kaiken ja heti, nyt kun hän vihdoin kokee löytäneensä ratkaisun elämänsä ongelmiin. Vaihtoehtohoitokokeilujen tiimellyksessä hän edelleen kokee usein ulkopuolisuutta ja katsoo asioita välillä kriittisinkin silmin, mutta toive paremmasta elämästä on niin voimakas, että Katja on valmis mihin vain. Jopa halailemaan puita metsän siimeksessä. Hän ei halua olla se Katja, miltä vielä uslopäin näyttää, tuntuu. Hän haluaa olla se Katja, mikä ennen vielä oli. " Mä haluaisin olla iloinen, reipas äiti, hän ajatteli. Joka aamu kun mä herään, mä haluaisin sitä aina uudestaan. Ja onnellinen. Sellainen mä haluaisin olla. Tajuaako Taija ja Panu, että mä haluaisin? Että jossain tuolla alla piilossa on koko ajan ollut sellainen ihminen? Se tulee kyllä vielä esille. Pakkohan sen on tulla. Parvekelasimainoksen perhe välähti hänen silmiinsä."

Katja tempoilee, etsii. Kokeilee ja yhä kokee tyhjyyden tunnetta, miksei otetut ihmetipat tuo heti helpotusta, miksi hänelle ei  heti tapahdu se joku ihmeellinen, mitä muut istunnoissa lupaavat? Vaihtoehtohoitojen maailmassa Katja törmää Erkkaan, tuohon vaihtoehtohoitojen kovasti kehuttuun guruun. " Ovi aukesi ja siinä Erkka seisoi. Hänen takaansa näkyi vain tyhjää eteistä, hiljaisuutta. Ei Tuijaa. Katja astui kynnyksen yli. Ovi loksahti kiinni hänen takanaan. Erkan silmät olivat juuri meditoineen silmät, Katja upposi niihin ja hänelle tuli vastustamaton halu mennä seisomaa Erkkaa vasten. Mutta ei hän voinut, hän oli äiti ja vaimo, kotona lasten kanssa hääräävä äiti, kerrostalokodin uumenissa. Yhteensä seitsemän vuotta kotona lasten kanssa yhteiskunnan hyväksymässä järjestelmässä, muiden äitien ja ihmisten, miehen, hänen itsensä hyväksymässä järjestelmässä. Sitten työttömänä. Mä en ole mikään enkä kukaan, hän ajatteli seisoessaan päivisin keittiönsä ikkunassa tuijottamassa pihalle."

Erkan kohdattuaan Katjan valtaa entistä suurempi levottomuus. Hän alkaa saada myös kohtauksia, jolloin hän on varma kuolevansa. Mutta onko se kuolema, joka hänen kintereillään vaanii vai alkaako Katjan todelliset ongelmat nousta pintaan ja oireilla myös fyysisin oirein? Voiko tuon levottomuuden rauhoittaa mikään muu kuin Erkka? Mitä tapahtuu, kun kuu on huoneessa? Onko helppoja ratkaisuja onneen vai pitääkö jokaisen ensin käydä läpi oma kiirastulensa?

Kiinnostuin kirjasta Leenan blogista lukemani arvostelun jälkeen ja varasinkin heti kirjan kirjastosta. Marttinen olikin minulle aivan uusi tuttavuus kotimaisilla kirjamarkkinoilla. Ja sujuvasanainen kirjailihan hän selvästi onkin ja pystyy kirjoittamaan mukavan soljuvasti tarinaa eteen päin koko ajan kuljettaen. Itse kirjan juoni, tarina on lähtökohdiltaan kiinnostava, herkullinen: elämäänsä väsynyt, arjen moukaroima kotiäiti etsii kotiäitivuosien jälkeen uutta minäänsä. Kirjan edetessä kuitenkin käy selväksi, että Katjalla piilee pinnan alla paljon enemmän käsittelemätöntä painolastia, joka estää häntä elämästä. Se, mikä kirjan alkumetreillä nauratti Katjan kokeiluja lukiessa, tuntuukin kirjan loppupuolella ehkä jo hieman surulliselta. Katjaa lukuunottamatta muut kirjan henkilöt jäävät aika etäisiksi ja Katjaankin toivoisin ehkä varsinkin lopussa lisää syvyyttä. Toisaalta kirja on nimenomaan yhden ihmisen kehitystarina, selviytymistarina.

Kirja tarjoaa loppuratkaisun, joka jätti minut kuitenkin ehkä hieman tyhjäksi. Tavallaan toki sellainen helppo loppu, joka ei jää mieltä vaivaamaan. Toisaalta kirja itsessään oli mielestäni ehkä lähempänä sitä ns. naistenlehti-jatkistasoa vaikkakin kiinnostuin kovasti Marttisen kirjoitustyylistä ja aionkin lukea jonkun muunkin hänen teoksistaan. Päähenkilöön Katjaan on kuitenkin helppo samaistua omankin elämänsä eri vaiheista; kuka minä olen, onko tämä elämä se mitä haluan, missä on minun paikkani tässä maailmassa. Se tekee kirjasta mielenkiintoisen, kun pystyy osin peilaamaan itseään Katjan tuntoihin, ainakin nuoremman minänsä.

3/5

maanantai 26. heinäkuuta 2010

Nadeem Aslam: Elävältä haudatut

(Like 2010)

"Lara astui huoneeseen ja huomasi lattialle pudonneen kirjan. Hän oli siis kuullut kirjan putoavan. Lattialta noussut pöly leijaili yhä kirjan ympärillä. Lara laski kynttilän kädestään, irroitti naulan kirjan keskeltä. Hän avasi kirjan lattialle, istuin sen viereen ja alkoi lukea:
Kertokaa maan ryöstäjille
Etteivät enää istuttaisi kuoleman puutarhoja
Tämän tähtemme alle
Sillä niiden hdelmät tulevat nielaisemaan heidät."

Mistä aloittaisin? Sieluni kun istuu yhä tuolla Marcuksen pienessä talossa, järven rannalla, syreenien ja granaattiomenapuiden suloisessa katveessa. Katselen noita lukuisia kirjoja, joita Marcuksen rakas Qatrina seottuaan naulasi kattoon Talebanien katseilta piiloon. Tunnen nenässäni vienon hajuvesien tuoksun ja kuulen nuorten neitokurkien huudot.

Minulla kävi onni ja voitin Leena Lumi:n ihanasta blogiarvonnasta kolme hienoa kirjaa, tämä oli yksi niistä. Olin lukenut kirjasta jo muutamasta naistenlehdestä arvostelun ja ounastelinkin kirjan olevan merkityksellinen. Teos, josta puhuttaisiin vielä kauan sen lukemisen jälkeenkin. Kirjaa ei voi arvostella ilman, että kertoo jotain sen tekijästään, Nadeem Aslamista. Nadeem on vuonna 1966 Pakistanissa syntynyt, Lontooseen asettunut lahjakas kirjailija. Elävältä haudatut on kansainvälisesti palkittu teos. Nadeem kirjoittaa kirjansa käsin ja erikoinen piirre tähän kirjaan liittyen on se, että hän sulkeutui seitsemäksi kuukaudeksi huoneeseen eristykseen muulta maailmalta kirjoittamaan kirjan. Jopa ruoka tuotiin hänelle huoneen ulkopuolelle, oven taakse. Harvinaislaatuista, kiehtovaa sitoutumista kirjan kirjoittamiseen. Vaan kyllä Nadeemin asiaansitoutumisen aistiikin jokaiselta sivulta. Kirja on niin taidokkaasti kirjoitettu, älykäs, koskettava sekä samalla aikaa julmakin kaikkine Afganistanissa käydyn sodan tuomine raakuuksineen. Väkivallalla ei kuitenkaan mässäillä eikä Nadeem mielestäni viihteellistä sitä yhtään, se tarjoillaan meille sellaisena kuin se on. Kestämme sen tai emme.

Kirjan keskiössä on tuo pieni talo Ushan kylän lähellä, jossa niin tyttärensä kuin vaimonsa menettänyt vanhus, Marcus nyt asuu seuranaan muistot menneestä ja talo, jonka historiaa hän pala palalta seinistä raapuuttaa takaisin eloon. 1800-luvun lopulla elänyt vanha kalligrafi oli rakennuttanut talon ja omistanut siitä viisi huonetta eri aisteille. Jokaisen huoneen seinällä oli taidokkaita maalauksia aisteihin liittyen, jotka Marcus oli Talebanien hallintokauden aikana joutunut savella peittämään, pienimpiä muurahaisiakin myöten.

Afganistan, tuo sotien, veristen taistelujen repimä maa, jossa liian monelle arki on jokapäiväistä eloonjäämistaistelua. Alunperin englantilainen Marcus on nähnyt sodan monet kasvot niiden monien vuosikymmenien aikana, jona hän on maassa asunut. "Aina välillä hän katsastaa Ushaan päin: räjähdyksiä, raketteja, kivääritulta. Taistelua kaduilla ja viemäritunneleissa. Hän näkee mielessään sortuneita taloja, joiden raunioista ojentuu käsiä, jotka yrittävät saada kiinni jostain ja pysäyttää ympärillä raivoavan myrskyn. Idän ja lännen sankarit teurastamassa toisiaan Afganistanin hiekassa. Homeroksen sotaeepoksissa viholliset keräävät kaatuneitaan taistelukentältä ja itkevät avoimesti toistensa nähden, sairaana tuskasta. Marcus toivoisi, että sodan osapuolet saisivat nähdä toistensa kyyneleet."

Pian Marcuksen taloon on kokoontunut joukko vieraita, mutta kuitenkin toistensa elämän kudelmissa tavalla tai toisella kiinni olevia ihmisiä, joista jokainen kantaa omaa suruaan ja etsii vastauksia menetyksiinsä: Venäläinen Lara, joka etsii veljeään, jota "mustat tulppaanit" eivät koskaan tuoneetkaan sinkkiarkussa kotimaahan. Amerikkalainen David, joka rakastui palavasti Marcuksen tyttäreen Zameeniin kauan sitten Pakistanissa ja yhä etsii tietoja Zameenin tuolloin kadonneesta pojasta. Tiukan Jihad-koulutuksen läpikäynyt, vasta vähän päälle parikymppinen, melkein poikanen siis vasta, Casa, jonka "tehtävä" Allahin nimeen keskeytyy hänen loukkaantuessaan. Nuori, rohkea Dunia, ushalaisen lääkärin tytär, joka opettaa lapsia. Hetkeksi, taustoistaan huolimatta nuo kaikki majoittuvat saman katon alle ja vaikuttavat toisiinsa monella tapaa.

Nadeem kertoo jokaisen näiden henkilöiden tarinaa muutamassa aikatasossa. Jokaisella on oma merkittävä historiansa ja kuitenkin tärkeintä on tämä hetki, tässä ja nyt. Hän osaa taidokkaasti, melkeinpä kuin salakavalasti rakentaa jokaisesta henkilöstä vuorollaan sen lukijalle kaikista tärkeimmän. On vaikeaa olla kiintymättä kaikkiin ja juuri kun luulet tietäväsi, kenen tarina on sinulle se tärkein, huomaatkin vuodattavasi kyyneleitä aivan toisen vuoksi. Luin kirjaa hyvinkin puolivälin ylitse niin, että kukaan ei ollut vielä täysin ravistellut sydäntäni..Kunnes sitten yhtäkkiä, ennalta-arvaamatta Casa liikautti rajusti minussa jotain. Tuo pienestä pitäen muiden muovaama, väkivallan keskellä kasvanut poika. "Kymmenvuotiaana Casa oli kokenut ruumiissaan kaiki mahdolliset miesten ja vahvempien poikien aiheuttamat pahoinpitelyn muodot ja -koska ainut keino säilyttää hallinnan tunne oli herättää pelkoa tai satuttaa muita -hän oli tehnyt samoin muille täyttäessään neljätoista. Hänen sisimmässään oli usko siitä, että ihmisillä oli julmuuden ja pelon lisäksi hyvin vähän annettavaa."

Leena, olit todellakin oikeassa, tätä kirjaa ei vain voi lukea "siinä sivussa". Tai voi, mutta silloin sitä ei tule todella luettua. Tämä kirja on kuin upea palapeli, jossa jokainen palanen täytyy saada paikoilleen. Ja kun viimeinenkin pala on paikoillaan, voit hengästyneenä katsoa ja ihmetellä kokonaisuutta, pienten niin tärkeiden osiensa summaa.

Kirja sisältää paljon historiallista faktaa ja vaatii siksikin lukijalta täydellistä keskittymistä. Se ei vain kerro, kuinka joku pommi tuhosi pienen kylän ja jätti suuren tuhonsa jälkeensä. Se kertoo, mistä kaikki alkoi ja miksi. Se ei mässäile, muttei myöskään silitä liian silkkisin hansikkain. Ja ainakin minut se sai entistä enemmän pohtimaan islamilaisuutta eri muotoineen. En tiedä, kuvittelenko, mutta paikka paikoin tuli tunne, että Nadeem halusi esittää islamin juuri sellaisena miltä se näin länsimaalaisen silmin tv-uutisista usein näyttää; pelottavan fanaattisena, ehdottomana. Toisaalta kirja on niin paljon enemmän kuin vain "kuvaus Afganistanista", että en halua takertua tuohon seikkaan sen enempää kun en tehnyt sitä itsekään kirjaa lukiessani.

Tätä kirjaa on verrattu suuresti rakastamaani Khaled Hosseinin "Tuhat loistavaa aurinkoa" teoksiin ja ehkä eniten siksi suhtauduin kirjaan pienellä kritiikillä. Toisaalta olen usein huono lukemaan kirjoja, joissa on paljon tarinassa mukana historiallista faktaa, ellei se sitten erikseen ole sellainen teos. Kuitenkin jo kirjan alkumetreillä oli selvää, että tämä kirja ei jätä kylmäksi jos sen vain malttaa lukea sen sille vaatimalla antaumuksella. Kirjan puoliväliin päästessä olin jo niin kiinni, etten muistanut enää muuta. Vaikka samoja piirteitä tästä toki löytyy Tuhannen loistavan auringon kanssa; Afganistan, sorretut naiset huntujensa takana, niin silti tämä oli niin erilainen, että en vain osaa ja pysty näitä asettamaan sellaiselle yhteiselle viivalle, että voisin näitä verrata. Edelleen Tuhat loistavaa aurinkoa on top 5 kärjessäni, tämä tulee myös jossain siellä lähellä. Siinä missä Tuhannen loistavan auringon jälkeen en vähään aikaan pystynyt katsomaan tv:stä mitään Afganistaniin ja sotien julmuuksiin liittyvää, niin nyt olen etsinyt netistä tietoa Afganistanista lisää. Jotenkin kirja herätti halun tietää asioista syvemmin kuin mitä esimerkiksi uutisissa nähtyjen julmuuksien tunnereaktiot ovat tehneet. Tätä on jotenkin vaikea selittää... 

Lopetan arvostelun yhteen niistä lukuisista upeista kohdista kirjassa:
" Yksi harvoista asioista, jota varmuudella uskaltaa sanoa rakkaudesta on se, että rakkaus on tarpeeksi pieni sopiakseen sydämen sisään, mutta täysin avattuna siihen voisi kietoa koko maailman."


4/5

lauantai 24. heinäkuuta 2010

Kerron sinulle...

..Koska Aslamin kirja on yhä kesken (luen sitä kyllä jokaisessa mahdollisessa välissä, aamuin öin..), ajattelin vähän muita juttuja tuoda hetkeksi blogiini. Blogini alussahan kerroin oman "lukutoukkahistoriani", mutta en juurikaan muuta. Siksipä nyt jokainen saa halutessaan kysyä mitä vain, mikä liittyy minuun, elämääni tms. Kohtuuden rajoissa vastailen, heh! Osahan teistä lukijoistani on ihan vanhoja tuttujani, ystäviä, mutta aika moni on vielä aika uusi tuttavuus täällä blogimaailmassakin. Ja siinä missä itse tykkään aina saada vähän enemmän perspektiiviä pelkän nimen/nimimerkin taakse, vastavuoroisesti haluan jakaa jotain itsestänikin. Kysykää siis rohkeasti!

keskiviikko 21. heinäkuuta 2010

Joanne Harris: Sinisilmä

(Otava 2010)

"Olipa kerran leski, jolla oli kolme poikaa. Heidän nimensä olivat Musta, Ruskea ja Sininen. Musta oli vanhin, synkkä ja agressiivinen. Ruskea oli keskimmäinen, ujo ja tylsä. Sininen oli äitinsä suosikki. Hän on murhaaja."


Nelikymppinen äitinsä nurkissa yhä asuva B.B elää elämäänsä netissä luomassaan Badguysrock-yhteisössä. Hän kirjoittaa tarinoita kolmesta veljeksestä, joista hän itse on yksi. Tarinoissa esiintyy myös veljesten äiti, tuo sadistisia piirteitä omaava, posliinikoiria keräävä nainen, joka pitää nyt ainoaa elossa olevaa veljeä otteessaan. " Kaikki pojat rakastavat äitiään, niin hän ajattelee. Ja hänen äitinsä rakastaa häntä niin kovasti. Niin kovasti, että voisin nielaista sinut B.B. Ja ehkä äiti onkin nielaissut hänet, siltä se tuntuu, kuin joku olisi nielaissut hänet, jokin hidas mutta vääjäämätön, jokin mitä ei voi paeta, jokin joka imee hänet pedon vatsaan -"

Badguysrock:ssa B.B:n tarinoita seuraa pieni joukko nimimerkkejä, joiden taustoista B.B on onnistunut hankkimaan tietoa hämmentävän paljon. B.B nauttii hallinnan tunteestaan suhteessa tähän joukkoon, joka janoaa lisää hänen tarinoitaan. Yksin mielenkiintoisimpia nimimerkkejä on Albertine. Myös hän kirjoittaa blogia ja tuntuu jakavan jotain yhteistä menneisyyden suhteen B.B:n kanssa. Mutta kuka on tuo Jenny Tricks, jonka kommentit on poistettu B:B.n blogista ihan kirjan loppumetreille saakka?

B.B kirjoittaa myös salaista blogiaan, jossa hän pohtii syvällisemmin ja avoimemmin menneisyyttään ja kirjoittamiensa tarinoiden herättämiä tuntoja. B.B on myös onnistunut hakkeroimaan itsensä Albertinen yksityiseen blogiin. Blogimerkinnöistä ja tarinoista alkaa pikku hiljaa muovautua käsitys, mitä kolmelle veljekselle on tapahtunut, kuka on Albertine jne. Tai näin ainakin lukijalle uskotellaan...

Harris rakentaa tarinaa pala palalta niin ovelasti, että välillä saa todella pohtia, mikä on totta ja mikä ei. Ja varsinkin sitä, kuka on kukakin minkänkin nimimerkin takana. Loppua kohden vauhti kiihtyy ja juonenkäänteet muuttuvat entistäkin ovelimmiksi, mikä tietenkin viehättää dekkarin ystävää. Tästä kirjasta on vaikea oikeastaan kirjoittaa enempää, ettei vain sorru paljastamaan jotain olennaista juonesta kirjan uusille lukijoille. Sen verran kuitenkin on omana arviona kommentoitava, että juonen loppukäänteet kyllä pistivät pakkaa sekaisin ja tuli tunne, että pitää lukea pian kirja uudestaan hieman toisin silmin tällä kertaa;)

Hyvin erilaista Harrisia aikaisempiin verrattuna tyylilajiltaan, mutta Harrisille tuttu terävä tarinan kuljettaminen tulee tässäkin kirjassa hyvin esille. Sieluni silmin näen yhä tuon julman leskiäidin posliinikoirat tuijottamassa tyhjin silmin hyllyjen reunalta...

3/5

Tiina Lymi: Susi sisällä

(Helsinki-kirjat 2010)

Tuulalla on käynyt tuuri, hänellä on upea aviomies. Vesa järjestää Tuulalle syntymäpäivälahjaksi laskuvarjohypyn, niin että läheiset ystävätkin kalpenevat kateudesta ja kokevat oman elämänsä entistä tavanomaisemmaksi. "Jos tuhat naista laitettaisiin samaan huoneeseen ja Tuula olisi heidän joukossaan, Vesa näkisi heti ettei ketään muuta kohdella niin hyvin kuin Tuulaa. Kaikilla muilla on kotona mies, sellainen ihan hyvä perusmies. Tai sitten hullu vaimonhakkaaja. Tai epävarmuuttaan vaimoon purkava vauva, jota pitää hoivata jatkuvasti, varoa sanojaan ja ilmeitään, ettei vauva näe kuvaa otsestään vaimonsa silmissä, kauhistu, suutu ja pura näyn aiheuttamaa ahdistustaan vaimoon. Mutta ei Tuulalla. Tuula loistaisi noiden tuhannen joukossa valona ja poikkeuksena. Tuulaa pidetään kuin kukkaa kämmenellä. Vesa osaa lukea toiveet ja halut, nekin, joita Tuula ei kehtaa ääneen lausua, edes pimeässä. Vesa on ihana. Ja tämän Vesa tietää."

Vesaa ja Tuulaa ihaillaan, onhan heillä niin täydellinen perhe, täydellinen arki, ihanat lapset Ansa ja petteri. Vesa on insinööri, joka palvoo perhettään. Ainakin omasta mielestään. Tuula tekee tylsiä käännöksiä ja haaveilee samalla intialaisen feministin pyöräilypäiväkirjan suomentamisesta. Tuulan suurena haaveena on myös päästä uudelta kerrostaloalueelta Porvooseen asumaan idylliseen ympäristöön, ehkäpä vaikka vaaleanpunaiseen taloon omenapuiden katveeseen. Siellä heidän onnensa olisi kerrassaan täydellistä. Liian hyvää ollakseen totta? Kenties..

Kunnes eräänä ensin niin tavallisena aamuna idylli sätkyy rytinällä. Petteri huomaa isänsä kuvan aamun Hesarissa. "Isi, sun kuva on Hesarissa", Petteri sanoi häpeän, naurun ja pelon sekaisella äänellä. Vesa nosti katseensa lehdestä ja sanoi Tuulalle jotain miesmallibodareista, jotka usein sekoitetaan häneen. Tuula heitti Vesaa sämpylällä ja molemmat nauroivat." Nauru loppuu kuitenkin lyhyeen, kun Vesa tajuaa, että hän on sattumalta tullut mukaan kuvaan, jossa kerrotaan Mannerheimin katutöistä. Kuvassa hän suutelee vaaleatukkaista naista. Pienen hetken Vesa vielä kuvittelee, että pystyy puhumaan itsensä tilanteesta ehjin nahoin ulos, hänhän herrantähden sentään rakastaa Tuulaa. Hetken tilannetta sulateltuaan Tuula tuntee raivonsa nousevan ja päättää lähteä heti äitinsä luokse lasten kanssa, pois Vesan läheltä. " Vesa näki alakulmastaan Tuulan jalat, jotka astuivat sisään autoon. Tuulalla oli aamutossut. Soraa lensi Vesan päälle Tuulan kaasuttaessaan pois. Lapset istuivat kalpeina takapenkillä, eikä Tuulakaan puhunut. Hän pysäytti auton huoltoasemalla, kävi ostamassa  kaksi limupulloa ja jättipussin karkkia, heitti ne takapenkille, hymyili lapsille nopeasti, palasi ratin taakse ja ajoi ylinopeutta koko matkan äitinsä luokse."

Siitä alkaa Vesan alamäki niin perheen arjen, töiden kuin kaiken muunkin suhteen. Työkaverit ja ystävät naureskelevat ensin, kun eivät tiedä koko totuutta. Eikä tiedä Tuulakaan. Äitinsä helmoissa ollessa äiti koittaa kannustaa Tuulaa käyttäytymään kuin aikuinen ja unohtamaan mokoman pienen erheen. Tulee ilmi myös, että onpa Tuulan äitikin aikanaan katsonut Tuulan isän toilailuja läpi sormien. Kuitenkin selviää, että Mannerheimin tien nainen on vain jäävuoren huippu. Vesan pieni hairahdus muuttuukin osaksi suorastaan kauhistuttavaa vyyhtiä Vesan omassa sairaassa kuviossa. Naisia on ollut lukemattomat määrät. Mutta eihän Vesa nyt itse täysin syyllinen ole, naisethan ovat itse tulleet häntä houkuttelemaan vain olemalla niin suloisia, ihania...

Kuinka paljon voi antaa toiselle anteeksi? Missä menee raja rakkaudella? Miten ihminen selviää, kun koko elämä menee kerralla uusiksi?

Bongasin Lymin, aluperin näytelmäksi kirjoitetun kirjan Lumiomenan blogissa ja innostuin tietenkin valtavasti, onhan Lymi ollut suosikkinäyttelijöitäni vuosikaudet. Kuitenkin aloin lukemaan kirjaa pienellä ennakkoasenteella, koska nyt tuntuu olevan ajan trendinä, että näyttelijät ovat alkaneet laajentaa repertuaariaan laulamalla, kirjoittamalla jne. Eihän siinä sinällään mitään pahaa ole, tietenkään, mutta joskus tuntuu, että vaikkei olisi lahjoja joka saralle, osa silti sinnikkäästi yrittää ja yrittää.

Lymillä on selvästi sana hallussa myös kirjallisesti. Hänen tekstissään on vahvasti samaa komiikkaa, mitä näyttelemisessäänkin. Sinälläänhän aihe on aika rankka; täydellinen perheenisä paljastuukin holtittomaksi seksimaanikoksi ja siinä missä menee isän elämä pirstaleiksi, eniten kärsii puolison ohella perheen pienet lapset. Tosin koska tämä on alunperin kirjoitettu näytelmäksi, ei voi odottaa kovin syvällistä tulkintaa. Teksti on melkeinpä farssiksi asti menevää tragikomediaa. Juuri siksi usein suorastaan pirskahtelevan hulvatonta, aidot naurut kirvoittavaa komediallisen tekstin ilotulitusta. Kuitenkin, siinä missä tuo ominaisuus on kirjan vahvuus, on se mielestäni myös heikkous. Kirjaa voisi verrata hyvään pikaruoka-ateriaan. Nautittaessa ah niin ihana ja hekumallinen, mutta ei jätä pitkää, viipyilevää jälkimakua. Itse syyllistyin kai vähän liian suurin odotuksiin, koska olisin toivonut Lymiltä jotenkin syvällisempää tekstiä tai ainakin paikoittain vähän enemmän pohdiskelevampaa otetta varsinkin lasten osuuteen tarinassa. Toisaalta taas..ei kaiken toki tarvitse olla aina niin vakavaa ja pohdiskelevaa. Tämän näkisin mielelläni tosiaan näyttämöllä tai ruudulla ja vieläpä niin, että Lymi tekisi Tuulan roolin. Jos olet nähnyt Lymin tähdittämän Nousukauden tai Miia Knuutilan Tahdon asian ja pitänyt niistä, uskon, että tämäkin kolahtaa.

Yhteenvetona voisin todeta, että ehkä jäi hieman ristiriitainen tunne. Toisaalta nauroin monessa kohtaa aidosti huvittuneena, toisaalta koin vähän ärtymystä, että aika vakava aihe käsiteltiin melkein täysin komedian keinoin. Kaikenkaikkiaan ihan mielenkiintoinen lukukokemus, mutta omaan hyllyyn ei ole tarvetta minulla tätä ostaa "Lymi-faniudesta" huolimatta;)

3/5

tiistai 20. heinäkuuta 2010

Paluu arkeen

Kuva otettu pohjoisessa, Suomen pohjoisimman Saarijärven rannalla. Tällaisista maisemista olemme nyt siis palanneet arkeen. Loman aikana en kuitenkaan sitten ehtinyt lukea viittä kirjaa, jotka mukaan otin ja hyvä niin. Lomamme oli täynnä ihanaa yhdessä oloa useassa eri paikassa läheistemme kanssa; näimme sukulaisia, ystäviä. Kirjoja ehtii lukea sitten taas arjen keskellä, lomalla tärkeintä oli nimenomaan saada olla läheisten kanssa, joita moniakaan ei oltu välimatkojen vuoksi nähty pitkään aikaan. Paluu arkeen on sujunut heti normaalia hektisemmin, sillä eilen rakas esikoiseni täytti 3 vuotta. Huomenna juhlimme pienesti kakkukahvien kera häntä jne. Luvassa kuitenkin pian arvostelu niin Joanne Harrisin Sinisilmästä kuin Tiina Lymin Sudestä sisällä!

maanantai 12. heinäkuuta 2010

Terveisiä pohjoisesta


Tervehdys täältä pohjoisesta, metsän keskeltä, Suomen pohjoisimman Saarijärven kupeelta. Mokkula toimii sen verran, että lyhkäisest jaksaa uutiset lukea ja vähän jotain kuulumisiakin päivitellä. Reissu alkoi Kainuun kautta, nyt täällä ja ensi viikolla Sodankylään. Reissuaskareet sekä touhut lasten kanssa vievät suurimman osan ajasta, mutta olen kyllä jostain aina nipistänyt aikaa lukemiseenkin. Eilen nautiskelin kodassa porontaljan päällä istuen tulen loimusta ja luin Tiina Lymin "Susi Sisällä". Harrisin "Sinisilmäpojan" sain toissa päivänä loppuun. Arvostelut kirjoittanen vasta kun kotiin pääsemme, mutta onpahan sitten luvassa useammasta kirjasta. Äsken aloitin vihdoin Leenalta voittamani, paljon jo keskustelua herättäneen ja mielipiteitäkin jakaneen Nadeem Aslamin "Elävältä haudatut". Ei ehkä todellakaan mitään kevyttä lomalukemista, mutta varmasti sisällöltään rikkaampaa kuin Lymin tragikomediallinen teos.

Ihanaa, aurinkoista viikkoa! Täällä pohjoisessa ei onneksi nuo helteet niin koviksi yllä kuin alempana Suomea, ja saanemme siis nauttia vähän viileämmästäkin olotilasta:)

Niin ja olipas mukavaa kuulla jo kommentteja liittyen tuohon kysymkseen, millaisen kirjan kirjoittaisitte!

maanantai 5. heinäkuuta 2010

Lomalle lomps sekä pieni haaste

Tuo armas siippa jäi kesälomalle, joten suuntaamme ylihuomenna kohti lappia, kainuun kautta. Ensimmäinen kunnon lomareissu lasten kanssa! Olin ajatellut, että ehdin lukea Harrisin loppuun ennen lomalle lähtöä, mutta vielä on 1/3 lukematta. Sen verran voin sanoa, että tämä uusin on todellakin erilaista kuin entiset, mutta oikein hyvin etenevää kerrontaa ja ajankohtaisesta asiasta, nettimaailmasta..sen turvallisuudesta jne. Voi olla, että loppulomalla eli ensi viikon lopulla saan kirjoitettua arvostelut tänne, kun pääsen paremmin käymään koneella, mutta voi olla, että jää loman jälkeenkin. Kirjoja otan kuitenkin lomalle iiiiiiison pinon mukaan ja aion lukea aina kun mahdollista!

On todella ihana huomata, että teitä blogini lukijoitakin on jo 18, kiitos! Toivottavasti tämä pieni loma ei teitä karkoita nyt kokonaan, vaikka blogi pieneksi toviksi aikalailla hiljeneekin;) Kunhan lomat vietetty, luvassa monia kirja-arvosteluja ja muutakin kirjoihin liittyvää pohdintaa!

Ja jotta keskustelu blogissani ei ihan kokonaan lomani myötä tyrehdy, haastanpa teitä taas hieman;) Jos joskus kirjoittaisit kirjan, millainen kirja se olisi? Omaelämänkerrallinen, fiktiota, faktaa, fantasiaa?? Olisitko herkullinen kokkauskirja, värikäs puutarhaopas, mystinen jännäri, hiuksianostattava dekkari vaiko mikä? Ja mikä olisi kirjasi nimi? Ja koska vastavuoroisuus on suurimpia toiveitani täällä blogissa, paljastettakoon, että itse olen haaveillut varsinkin vielä ennen noita pieniä poikiani, oman kirjan kirjoittamisesta. Kirja olisi sekoitus omaa elämää sekä fiktiota. Kirjan nimeksi haaveilin "Keskeneräinen", joka kuvastaisi päähenkilöä ihmisenä. Toistaiseksi kuitenkin tuo projekti on jäänyt tyystin taka-alalle ja siten siis nimikin kuvastaa tällä hetkellä enemmän projektia kuin muuta;) Pystyn lukemaan blogini kommentit lomallakin ja sen verran nörtti aion olla, että kännykällä ne luen ja kommentoimaankin pystynen;)

Ihania, aurinkoisia päiviä teille!

Arvonta ihanassa Ilsen blogissa

Ihanassa Ilsen emännöimässä on arvonta, täällä