tiistai 31. elokuuta 2010

Miina Supinen: Liha tottelee kuria

(Wsoy 2007)

Silolan perheellä on kulissit kunnossa. Sisustuslehtienkin aukeamilla moneen kertaan esiteltyä hulppeaa taloa asustaa sisustusarkkitehti Katriina, maailmankuulu kapellimestari Launo, heidän poikansa Silmu ja pieni suloinen Pelagia. Isosisko Astra ei enää asu kotona, vaikka niin voisi luulla, sillä niin usein hänkin jää olohuoneessa Pelagian samettieläinten hautaamaksi. Kadehdittavien kulissien pitäminen on Katriinalle kuin elämäntehtävä. Viis siitä, miten sekaisin oma sisin on, kunhan koti on näyttelykunnossa. "Katriina teki loppusilauksen ennen toimittajan tuloa. Hän osti kotimatkalla yrttejä ja tunki ne pieniin saviruukkuihin keittiön ikkunalle. Hän leipoi yrttileivän, viipaloi sitä keittiön pöydälle ja jätti muruset näin ja noin. Hän siirsi lehtihyllyssä kulttuurilehdet ja taidelehdet ja poliittiset lehdet näkösälle ja moukkamaiset lehdet alle. Hän vilkaisi näkyvillä paikoilla olevat kirjat läpi ja mietti hetken Tappajain kohdalla, mutta jätti sen. Lopuksi hän sotki tilan kiinnostavilla tavaroilla. ~Katriina Silolan kodissa näkyvät elämisen ja rakkauden jäljet~, hän ajatteli."

Todellisuus on kuitenkin toinen. Normaalisti ei Silolan kodissa tuore yrttileipä tuoksu. Epäterveellisiä hillovoileipiä syödään niin nälkään kuin murheeseen. Pehmeäluontoinen Isä-Launo vetäytyy usein omiin ajatuksiinsa ja bebe-leivosten syömisen tuomaan hurmokseen. Äiti-Katriina ei voi sietää tavanomaisuutta, rahvautta, mutta silti usein öisin kutsuu viinapirun luokseen antamaan hetken vapautuksen. Kaunis isosisko-Astra opiskelee päivisin biologiaa ja öisin antautuu kivulle mitä sadistisempien seksikumppaneiden kanssa. Ylipainoinen isoveli-Silmu haaveilee niin isosta kropasta, ettei kukaan enää hyppisi silmille. Pieni, suloinen pikkusisko-Pelagia haaveilee lumpeenlehdessä istumisesta ja kuljettelee samettieläimiään mitä kummallisempiin paikkoihin seikkailemaan.

Varsinkin perheen lapset kipuilevat ja hapuilevat kukin tahollaan, eivätkä Launo ja Katriina näe pintaa syvemmälle. Pieni Pelagia pissaa päiväkodissa housuihinsa, vastapainoksi kodin moninaisille ongelmille. Silmu hakeutuu kuntosalilla "tosibodareiden" piireihin, missä steroidit ovat monelle arkipäivää. Astra puolestaan hakee läheisyyttä kivun kautta ajautuessaan yhä syvemmälle SM-"leikkien" outoon maailmaan.

Vinoutuneet kulissit alkavat lopulta todenteolla horjua, kun sattumien kautta Launo järjestää Pelagian lastenhoitajaksi Katriinan saunaseuran kautta tunteman Piian. Katriinalla ei ole hyvä tunne Piiasta..."Hänestä tuntui, että Piia arvasi jotain salaista. Lisäksi Piian luonteessa oli suuren kaupungin köyhälle ihmiselle ominaista pelottavaa siekailemattomuutta. Piia oli nisäkäs eikä dinosaurus, mutta nisäkkääksi terävähampainen ja sapekas, sellainen, joka selviäisi, kun meteoriitit putoaisivat ja dinosaurukset kaatusivat. Piia viis veisasi siitä, että oli ihotaudissa ja ulkomaalaisen miehen tyttöystävä."  Siinä missä Pelagia ihastuu erikoiseen Piian, Katriinan pelko sisimmässä kasvaa. Ja juuri kun kaikki näyttäisikin asettuneen, Katriina kirjaimellisesti törmää menneisyyteensä yhteen isoon hairahdukseen, jonka niin kovasti on koittanut unohtaa. Mutta kuinka kauan voi elää kantaen isoa salaisuutta?

Kiinnostuin Supisen kirjasta lumiomenan blogissa olleen mielenkiintoisen arvostelun myötä. Kun lopulta sain kirjan käsiini, tykästyin valtavasti Supisen tyyliin kirjoittaa jo ensimmäisillä sivuilla. Hänen tekstinsä taidokas kylmä huumori sai aikaan spontaaneja naurun tyrskähdyksiä, joihin välillä sekoittuu aavistus järkytystä, paheksuntaa. Tarinaa eteen päin lukiessa kenties alunperin hieman yliampuviin henkilöihin tuleekin yllättävää syvyyttä. Astra antautuu mitä julmempiin S&M-leikkeihin, vaikka tosiasiassa hänkin vain kaipaisi normaalia äitiä, joka oikeasti välittää. Toisaalta varsinkin Katriinan "äitiys" tuntuu ahdistavalta; kuka äiti kylmän tyynesti toteaa tyttärensä kertoessaan rajuista seksipuuhistaan, että "Se on ihan kiva, että harrastat niitä muniasi, mutta nyt asiat tärkeysjärjestykseen." ? Ja entäpä tuo pieni viaton Pelagia, joka joka ei paljon elämältään toivo, mutta silti ei tunnu saavan sitä vähääkään.

Kirja on tragikomediaa, mutta kuitenkin välillä tavoittaen jotain syvempää, kipeääkin kohtaa lukijan sielussa. Varsinkin Astran touhut ovat paikoin rajua luettavaa, mutta kuitenkin kaiken tuon takana on nuori epävarma äitiään ikävöivä tyttö. Silmu bodaritouhuineen on ehkä yliampuvin henkilö kirjassa, mutta toisaalta kyllä Silmun tarina sopisi monelle ihan oikeassakin elämässä; ajaudutaan paremman elämän toivossa jo hieman fanaattisiakin piirteitä saavan toiminnan pariin. Etäisimmäksi jää perheen isä Launo, vaikka hänkin toki oman tärkeän osansa tarinaan tuo. Kylmäksi Supisen luomat henkilöt tuskin ketään jättävät. Ne provosoivat, naurattavat ja liikuttavatkin. Itse tarina etenee lupaavasti ja tasaisen tyylikkästi kohti sinällään ennalta arvattavaa loppua. Kun kulissit kaatuvat, onko enää toivoa? Totteleeko liha kuria ja mihin rajaan asti? Selviytyykö, jos kurin sijaan hyppääkin tuntemattomaan?

3/5

perjantai 27. elokuuta 2010

A. Holmberg & V. Talvitie: Karkausyön ratikkamatka

(Wsoy 2010)
"Karkausyönä kaikki on ylösalaisin. Pöllöt nukkuvat, murmelit valvovat. Linnanmäki on auki, Nukkumatin maa kiinni. Karkausyö koittaa vain joka neljäs vuosi. Karkausyönä kaupunki ei kuulu ihmisille."

Karkausyönä Helsinki herää eloon sangen merkillisellä tavalla. Kirkassilmäinen, kaunis vihreä ratikka on vapaa velvotteista ja rajoituksista, nyt ei tarvitse kuljettaa ihmisiä paikasta toiseen. Tänä yönä Ratikka voi lähteä seikkailulle, jossa vain mielikuvitus on rajana! " Maailma oli auki! Seikkailut odottivat! Tähdet lensivät taivaalla ja Ratikka kadulla. Kaupunki peittyi helmiäiseen ja yö usvaan. Kaikki oli suloista kuin unessa."

"Ratikka kääntyi pokkana kohti Katajannokkaa. Yleensä se survaisi Kurvin kautta Arabiaan, mutta nyt sitä vietteli meri..." Ratikka lentää kuin siivin pitkin Helsingin katuja. Se otti kyytiinsä mukaan pyrkiviä, karkausyöhön heränneitä patsaita. Runon kuningas Runeberg, vappuna päähänsä lakin saava Havis Amanda. Meren kaipuu saa sen suuntaamaan satamaan jäänmurtajien häihin; Tarmo kihlasi Sisun, joka halusi häihinsä morsiusseppeleen ja onkin nyt vaeltamassa Helsingin katuja seppelettä etsien. Ratikka päätyy Sisua seuratessaan Hesperiankadulle, joka on täynnä Hevoskastanjan oksistaan varistelemaa hölynpölyä. Siellä puiden höytyväsateessa Sisu saakin kimppuunsa hullun Hortensian ja hysteerisen hyasintin morsiuskimppuunsa. "Puistojen juhliessa karkausyönä kastanja hymyili sydämenmuotoisilla lehdillään ja antoi sataa. Ratikka puisteli vaunujaan ja hihitti höytyvien kutitukselle."

Ratikka sukeltaa turkoosiin mereen ja saa hetken olla sukellusratikkana vedenalaisessa maailmassa. Hietaniemen hautausmaalla se kohtaa niin kadonneiden lasten aaveet kuin valkean rouvan ja tuntee oudon haikeuden täyttävän mielen. Ullanlinnassa se juhlii kera Rotevan rotan ja Muodottoman mopsin. Käpylässä se kohtaa suloiset käpylehmät, kunnes Kalliossa se kohtaa Kinaporin kivijalan kupeessa värjöttelemässä jotain pientä ja punaista..Ilmassa on todellakin jotain taikaa!

Esikoiseni, 3-vee, valitsi itse tämän kirjan kirjastoreissullamme. Häntä kun kiinnostaa kovasti niin junat, autot, laivat kuin muutkin kulkuneuvot. Mutta tässäpä kirjassa olikin Ratikka, joka tempaisi myös äidin mukaan sadun maailmaan ja näytti erilaisen Helsingin! Kerrassaan ihastuttava lastenkirja! Runomaista kerrontaa joka muutenkin on kuin rönsyilevä mielikuvituksen puu, joka versoo uusia toinen toistaan upeampia oksia vähän väliä. Ainakin tällaiselle "ei helsinkiläiselle" tämä kirja avaa ihanalla tavalla Helsingin miljöötä, tunnelmaa. Esikoiselle tosin paikannimet eivät oikeastaan kerro mitään, kun kirja ei hänen kotiseudustaan kerro, mutta hän keskittyikin antaumukselle itse Ratikkaan. Uskaltaisin jopa väittää, että tässä on kirja, jonka voi lukea ihan aikuinenkin itselleen, unohtaa hetkeksi sen aikuisen minän rajat ja antaa mielikuvituksen lentää Ratikan matkassa läpi taianomaisen Helsingin! Ja ehkäpä seuraavan kerran Helsinkiin mennessä hyppään yöllä ratikan kyytiin ja katson erilaisin silmin niin Havis Amandaa kuin Kallion kadunkulmassa yksin kyhjöttävää liikennevaloa..

tiistai 24. elokuuta 2010

Seitsemän tunnustusta


Kiitos tunnustuksesta lumiomena! Otan myös haasteen vastaan ja kerron spontaanisti seitsemän asiaa itsestäni, elämästäni teille, hyvät blogini lukijat! Tunnustuksia en tällä kertaa jakele eteen päin, sillä suurin osa teistä, joiden blogeja seurailen, näyttääkin tunnustuksen ja haasteen jo saaneen. Siispä tässä oma "seitsikkoni":

1. En kaipaa enää lainkaan kesää, sillä olen jo täysillä syksyn lumoissa! Tuoksut, viileys, ruskaan valmistautuva luonto ja kynttilät illalla tunnelmaa luomassa - täydellistä! Erityisesti odotan sitä tunnetta, kun pääsen kahlaamaan sateesta raskaiden ruskalehtien sekaan!

2. Aloitin ensimmäistä kertaa vuosikausiin uuden harrastuksen, vesijuoksun, muutama viikko sitten ja olen ihan koukussa siihen! Ostin tänään jopa vesijuoksuhanskat treeniä tehostamaan.

3. En osaa lukea useaa kirjaa ns. yhtä aikaa, vaan keskityn aina vain yhteen kerrallaan.

4. Poikieni syntymän myötä löysin taas jouluilon ja nyt alankin odottaa joulua jo hyvissä ajoin. Ensimmäiset kuumat glögit siemaillaan jo lokakuun lopulla usein!

5. Vaikka elämä on opettanut minut vahvaksi, taistelijasieluksi, silti olen herkkä ja hauras usein selviytyjän kuoreni alla.

6. Rakastan arkea, juuri sitä tasaista! En kaipaa elämääni isoja mullistuksia ja seikkailuja, vaan se parhain onni löytyy usein oman kotini seinien sisältä sekä tutuista rutiineista.

7. Haaveilen omasta pienestä divarikahvilasta, ehkä sitten joskus lähempänä eläkepäiviä ;)?

maanantai 23. elokuuta 2010

Mari Jungstedt: Saaren varjoissa

(Otava 2008)

"Ei kuulunut muuta kuin varisten kovaääninen vaakunta. Ensimmäisenä juokseva Agnes ehti jo ajatella, että oli omitusta, että varikset kerääntyivät juuri siihen, ja sitten hän pääsi perille ja pysähtyi niin äkisti, että hänen sisarensa törmäsi häneen. Pontus makasi heinikossa ja sen karva kiilsi auringossa. Näky olisi saattanut olla rauhaisa -yhtä asiaa lukuun ottamatta. Siinä missä pään olisi pitänyt olla oli tyhjää. Ponin kaula oli katkaistu, ja pään paikalla oli vain iso verinen aukko ja kärpäsparvi, joka surisi lihaisan haavan ympärillä mustana pilvenä. Agnes kuuli takaansa tömähdyksen, kun hänen sisarensa kaatui maahan."

Niin kahden pienen tytön kuin muutaman muunkin visbyläisen asukkaan arki järkkyy eräänä kesäkuisena päivänä, kun tytöt löytävät kiltin Pontus-ponin päättömänä metsän reunasta. Alkaa järkyttävien tapahtumien ketju, jossa raaka hevosen surma on vain alkusoittoa. Enää ei pakahduttava helle ole ainoa, joka saa rikoskomisario Anders Knutaksen hikoilemaan tuskaisasti.

Hollantilainen Martina Flochten parinkymmenen muun arkeologian opiskelijan kanssa kaivoi varovasti pala palalta esiin viikinkien tuhannen vuoden takaista kauppasatamaa Fröjelin kirkon kupeessa. Martinan äiti oli alunperin gotlantilainen ja Martina tunsikin valtavaa kiinnostusta Gotlannin historiaan nimenomaan viikinkijoilta. Kaunis, iloinen Martina oli kurssikavereiden keskuudessa suosittua seuraa. Kun Martina löydetään puusta roikkumassa, kolmeen kertaan murhattuna, veret pois valutettuna ja hevosenpäitä alkaa ilmestyä muuallekin alkaa Knutas pelätä, että saarella riehuu peräti sarjamurhaaja. Knutas saa heittää hyvästit kovasti kaipaamalleen lomalle vaimon ja lasten kanssa hautautuessaan entistä syvemmälle murhatutkimuksen monimutkaiseen viidakkoon. 
Rakkauden perässä saarelle muuttanut, Tukholman trendikkään elämäntyylin taakseen jättänyt  tv-reportteri Johan Berg painii isojen kysymysten äärellä niin työssään kuin henkilökohtaisessa elämässään. Katkaistusta hevosen päästä uutisoidessaan Johan ei vielä aavistakaan, millaisen hurjan jutun jäljille hän tapauksen tiimoilta lopulta päätyy. Tutun arjen mullistaa myös oman pienen tyttären syntymä. "Lapsen tultua kaikki oli toisin, hän tajusi. Tästä lähtien hänen olisi asetettava oma perheensä etusijall. Hänestä oli äkkiä tullut perheenisä, jolla oli uusi vastuu harteillaan. Ajatus oli yhtä aikaa miellyttävä ja pelottava."

Tutkinnan edetessä nihkeästi Knutakselle kumppaneineen herää kuitenkin epäilys jonkinlaisesta rituaalimurhaajasta, ja kun pian paljastuu uusi yhtä kammottava murha, epäilys varmistuu. Saarella todellakin liikkuu erittäin vaarallinen psykopaatti, joka murhaa ehkä pian uudestaan. "Hän", tuo julmien tekojen takana oleva henkilö on päässyt vauhtiin, eikä aio lopettaa, ennen kuin tehtävä on suoritettu. "Hän huusi ääneen ja hänen äänensä oli voimallisempi kuin aaltojen kohina. -Minä kuulen teidät, minä kuulen. Minä olen tässä, minä kuulun teille! Minä olen teidän palvelijanne, minä uhraan vereni ja elämäni!" Ne vastasivat hänelle nopeasti ja päättäväisesti. Eivätkä ne tahtoneet hänen vertaan, vaan toisten."

Jungstedt on minulle aivan uusi dekkarituttavuus, joskin olen aikaisemmin lukenut hänen kirjojensa esittelyjä ja ajatellut, että täytyisi pian tutustua tämänkin dekkaristin tuotantoon. Aikaa tosin vierähti pari vuotta tästä aikomuksesta, mutta nyt odotus on palkittu! Ihastuin kertaheitolla Jungstedtin tyyliin kirjoittaa dekkaritarinaa, jossa on aimo annos myös kirjan henkilöiden elämää eri käänteineen. Kaikki eivät toki siitä pidä, että dekkaritarinaankin sisällytetään näin paljon sitä ns. muuta, mutta minuun tämä kyllä uppoaa ehdottomasti. Jopa julman murhan kohteeksi päätyvä Martina ehtii tulla hieman tutuksi kirjan sivuilla, niin että kun hän lopulta päätyy murhattuna puun oksaan roikkumaan, lukijana tunsin riipaisun sydämessä. Pidän Jungstedtin tyylistä tuottaa tekstiä. Jopa karmaisevaan dekkaritarinaan hän saa sisällytettyä yhteen lauseeseen huikeita oivalluksia elämästä: " Koskaan ei ole niin lähellä kuolemaa kuin silloin kun antaa elämän toiselle, hän ajatteli."  

3/5

torstai 19. elokuuta 2010

Ja arvonnan voittaja on..

...rakkaan esikoiseni taidokkaasti arpakulhosta arpoma:

...Aamunkukka, joka osallistui arvontaan kahdella arvalla! Onnea Aamunkukka! Laitatko minulle yhteystietosi osoitteeseen: marsipaanitar@gmail.com

Arvontaan osallistui vain 1/4 blogin lukijoista.  Neljä osallistui kahdella arvalla linkittämällä arvontani blogiinsa, muut yhdellä. Joko arvonta mennyt monella sivusuun tai sitten arvotut kirjat eivät vain ole kiinnostaneet. Niin tai näin, uusia arvontoja kyllä varmasti luvassa vielä tänä vuonna! Kiitokset teille kaikille osallistuneille!

sunnuntai 15. elokuuta 2010

Anna Gavalda: Karkumatka

(Gummerus 2010)

”Miten kauan meillä riittäisi tarmoa tempaista itsemme irti arjesta ja lähteä tämänkaltaisille karkumatkoille? Montako vapaahetkeä elämä meille vielä soisi? Montako ähäkutia? Montako lyhyttä jatkoaikaa? Milloin kadottaisimme toisemme ja millä tavoin siteet höltyisivät?"

Hillitty ja aina niin turvallinen Simon on matkalla tylsiin sukulaishäihin bakteerikammoisen, ylisäntillisen vaimonsa Carinen kanssa. Takapenkille hyppää mukaan Simonin boheemi sinkkusisko Garance joka on myös kirjan kertojaminä, sekä lopulta myös kaikkien rakastama avioerokriisin keskellä ajelehtiva Lola. Sisarusten on tarkoitus vielä tavata sisaruskatraan neljäs, vanhan linnan oppaana toimiva Vincent hääjuhlapaikalla.

Automatka häihin on levoton, Lola ja Garance eivät voi olla kiusaamasta Carinea aina tilaisuuden tullen. Carinen pöpökammo herättää hilpeyttä Lolassa ja Garancessa, mutta tuo väistämättä omat koomiset piirteensä seureen automatkaan. " Söimme moottoritien levähdyspaikalla kumimaiset voileivät. Ihan hirveät. Minä olin ehdottanut päivän annosta jossain tienvarsibaarissa, mutta kun niissä "ei osata pestä salaattia." Totta. Olin vallan unohtanut. Siispä söimme vakuumipakkauksiin pakatut voileivät. (Paljon hygieenisempää.) "Tämä ei maistu hyvältä, mutta ainakin tietää mitä syö!" Onhan sekin yksi näkökanta."

Automatka sisarusten kanssa saa Garancen mietteliääksi ja palaamaan takaisin hetkeksi lapsuusmuistoihinkin. Hämmennystä herättää kuitenkin eniten Simon, joka tunnustaa olevansa väsynyt, kaikkeen. Garance on huolissaan, eihän heidän oma sankari voi olla väsynyt, vai voiko? Tosin eihän kaikkien ihaileman Lolankaan elämän pitänyt mennä kuten meni. Kukapa siis loppujen lopuksi tietää ennalta elämämme suunnan?

Perille, "huitsin nevadaan" saavuttuaan sisaruksille selviää, että Vincent ei pääsekään häihin työkiireidensä vuoksi. Juhlat ovat alkamaisillaan ja Carine hätytteleekin jo Simonia kirkkoon "hyvien paikkojen toivossa". Simon kehoittaa Carine menemään edeltä ja tekeekin Garancelle ja Lolalle yllättävän ehdotuksen: Mitä jos he jättäisivätkin tylsät häät väliin ja livahtaisivat tapaamaan Vincentiä! "Aluksi emme tohtineet puhua. Olimme näet aika pistoksissa, ja Simon vilkaisi peruutuspeiliin joka kymmenes sekunti. Odotimme ehkä kuulevamme raivopäisen ja sylkeä vaahtoavan Carinen peräämme usuttaman poliisiauton ujellusta. Mutta ei, mitään ei kuulunut. Oli hiirenhiljaista." Vaan ei kauaa, sillä pian auton täyttää niin radiosta kuuluva ikihitti "Stayin' alive" kuin sisarusten vapautunut nauru!

Hulvattoman hirnunnan ja yhteislaulun siivittämänä he lopulta löytävätkin Vincentin linnan. Vincent on parhaillaan pitämässä esitelmää linnasta, jonka hän kertookin muka kuuluneen hänen suvulleen usean sukupolven ajan. Esitelmää tirskuen sivusta seuraavat sisarukset saavat lopulta Vincentin seuraansa ja niin nelikko on kasassa, valmiina pieneen yhteiseen irtiottoon vaikka arjen rasituksia ja velvoitteita. "Simon lauloi, Vincent nauroi ja Lola hymyili. Kävelimme nelisin pitkin kuumana hehkuvaa tietä kohti keskiranskalasta pikkikylää. Ilmassa väreili asvaltin, mintun ja niitetyn heinän tuoksu. Lehmät ihailivat meitä, ja linnut kutsuivat toisiaan aterialle. Muutama gramma lempeyttä."

Nelikko pääsee osaksi häähumua, mutta tyystin erilaista mitä alunperin oli tarkoituksena. Mustalaisleirin villi ja railakas elo saa auringonpaisteen vaihtumaan jo kuutamoksi, kun porukka lopulta päätyy yöksi Vincentin isännöimään linnaan. Aamun valjetessa he tajuavat, että tuo pieni, vallaton irtiotto on tullut tiensä päätökseen ja on aika palata arkeen. Mutta kuka tai mikä on Garancella seuranaan kotiin palatessaan ;)?

Olen lukenut Gavaldalta aikaisemmin hänen Kimpassa -teoksen, josta pidinkin valtavan paljon. Omassa hyllyssä odottaa nyt Gavaldan Lohduttaja vielä lukemistaan. Karkumatkassa ote kerrontaan on kevyt, mutta vahvasti ironinen. Varsinkin sinällään sivuhenkilöksi jäävä Carine naurattaa minua neuroottisuudellaan. Kirja on rakenteeltaan novellimainen ja siten todella nopea lukea. Kirjan idea, pieni villi irtiotto kaikesta arjen kuormasta ja kaavoihin kangistumisesta tuntuu kiehtovalta! Herään pohtimaan, olisiko meille kaikille aikuisille hyväksi tehdä joskus oma pieni päivän karkumatkansa? Ehkä hypätä autoon ja ajaa yllättäen vanhan ystävän tai sukulaisen luokse ja heittäytyä hetkeksi muistojen ja hyvän yhdessäolon taianomaiseen ilmapiiriin? Vai olemmeko jo niin rutiinoituneet omiin arkisiin kuvoihimme, että pystymme tekemään omat pienet karkumatkamme vain mielissämme, jos sielläkään?

Kirjan kepeys on kuitenkin myös sen puuttumaan jäävä syvempi merkitys. Sisarusten lapsuutta sivutaan nopeasti, välähdyksittäin. Jotenkin jäin kaipaamaan lisää tarinaa noiden lyhyiden sivuamisten ympärille. Gavaldan tyyli kirjoittaa on kuitenkin niin taidokas, kiehtova, että aloin melkein heti kirjan lopetettuani kaivata tästä pidempää versiota, niin matkan määränpäähän kuin henkilöiden sisimmän suhteen. Itsessään kirja on kepeä tarina, jossa on kuitenkin ripaus vakavuuttakin ironian värittämänä. Gavalda onnistuu mielestäni täydellisesti ironisessa tekstissään ja saikin sillä minut nauramaan useasti. Ehkä se antaa anteeksi sen, että pääosin sisarukset henkilöinä jäävät hieman etäisiksi. Mutta miksi kaipaan edes enemmän, kun kuitenkin lukukokemuksena tämä oli nautinnollinen ja kepeä? Siinäpä ehkä minulle lukijana haastetta osata ottaa joskus tämäntyyliset, novellimaiset kirjat sellaisenaan, kevyenä ja nopeana lukukokemuksena, eikä ahnehtia enemmän ja syvällisemmin. Kun kuitenkin, se kaikki olennainen on tässä ja nyt.

3/5

Dekkarinälkä

Olen lukenut viime aikoina niin paljon muunlaisia kirjoja, että huomaan tuntevani dekkarinälkää! Joanne Harrisin Sinisilmä toki hieman lievitti tuota tuskaa, mutta janoan lisää! Onneksi seuraavaksi onkin tulossa lukuun mielenkiintoiselta vaikuttava, itselle uusi tuttavuus: Mari Jungstedtin Saaren varjoissa, jonka voitin Leenan arvonnassa. Dekkarit ja jännärit ovat ehdottomasti oman lukuharrastuksen yksi vakiintuneista pilareista. Kotimaisista mielestäni Eppu Nuotio on hyvin onnistunut ns. Pii Marin-jännärisarjassaan, sarjan uusin "Paine" odottaakin minua omassa hyllyssäni. Åsa Larsson, Henning Mankel, Anne Holt, Anna Jansson..kaikilta heiltä olen lukenut useita kirjoja ja en voi kuin vain lämpimästi suositella noiden pohjoismaalaisten mestareiden teoksia!

Ulkomaalaista ehdottomasti Patricia Cornwell Kay Scarpetta-sarjallaan on vienyt sydämeni, yhtä kirjaa vaille kaikki Scarpetat löytyvät omasta hyllystäni. Samoin Tess Gerritsenin teokset. Pienemmälle yleisölle tutun Karin Slaughterin karmaisevat jännärit omistan myös yhtä vaille kaikki.

Käsite dekkari on joskus tottumattomammalle lukijalle ehkä vähän hämäävä käsitys, koska se mielletään usein vain perinteisiksi salapoliisitarinoiksi, esim Agatha Christien teoksiksi. Itse miellän dekkareiksi myös kaikki nuo ns. jännäritkin ja ehkä noista aikaisemmin luettelemistani kirjailijoista teokset ovatkin ennemmin jännäreitä kuin perinteisiä dekkareita. Kuitenkin ehdottomasti parhain perinteinen salapoliisiromaani on tietenkin Christien Kymmenen pientä neekeripoikaa, nyttemmin "Eikä yksikään heistä pelastunut" nimellä tunnettu. Luen itse asiassa aika harvoin ihan noita perinteisiä dekkareita, vaikka dekkareista aina puhunkin. Wikipedia kuitenkin tietää kertoa, että: Rikoskirjallisuus eli dekkarikirjallisuus on kirjallisuuden lajityyppi, joka käsittelee rikoksia, niiden tutkintaa ja tutkijoita sekä rikollisia ja heidän motiivejaan. Rikoskirjallisuuden kenttä on laaja vaihdellen "kuka sen teki?" -tyyppisistä perinteisistä dekkareista yhteiskunnallisiin ja rikoksentekijän psykologiaa tutkiviin teoksiin. Päähenkilönä voi olla harrastajaetsivä tai poliisi, joskus juristi, tuomari tai rikollinenkin. Yleisin rikoskirjallisuudessa esiintyvä rikostyyppi on murha.

Voinee siis sanoa, että dekkareiden maailma on niin laaja kuin lukijakuntansakin;) Tässä annankin muille tämän kirjallisuuden saran ystäville vinkin todella mielenkiintoisesta uutuudesta, jonka luin keväällä: Lars Keplerin Hypnotisoija. Siinä oli kirja, joka pisti yölläkin valvomaan!

lauantai 14. elokuuta 2010

Muistutus

Muistattehan arvonnan, tarkempaa tietoa mm. voittokirjoista täällä! Aikaa osallistua siis keskiviikkoon 18pv klo 24.00 asti. Alkuperäiseen postaukseen poiketen, mikäli linkität minut, saat siten kaksi arpaa!

Eeva Vuorenpää: Kotkansilmän uusi loisto

( Minerva Kustannus 2010)

"Syyskuinen aamu-usva oli väistynyt Kotkansilmän kartanon ja puiston yltä. Se kietoi hahtuvina enää uimarannan tervaleppiä ja poppeleita. Puutarhasta levisi hedelmäinen tuoksu yli aurinkoon heränneen tienoon. Oksat taipuivat hedelmien painosta. Omenapuiden karmiininpunaiset kanelit ja kullanhohtavat kuulaat tippuivat kastepisaroita, kellanruskeat päärynät uhkuivat kypsyyttään kosteiden lehvien suojassa. Silloin tällöin kuului kevyt tömähdys, kun puu pudotti valmiin hedelmän alas nurmikkoon."

On vuosi 1975 ja vanhaa Munstereiden sukukartanoa Kotkansilmää hallitsee uusi isäntäpari. Kaupungilta vanhan kartanon ostaneet ja upeasti restauroineet upseeri Erik ja itsekin lapsena kartanon mailla kirmaillut arkkitehti, vanhan puuseppä Jokisen tytär Riitta Hornberg haluavat elvyttää vanhaa kartanoperinnettä, jonka haasteet ovat kuitenkin uudessa ajassa moninaiset. Molemmilla on suuria tulevaisuudensuunnitelmia kartanon varalle, tavoitteena luoda uudestaan kartanokulttuuria, joka myös kannattaa taloudellisesti. Riitta näkee jo sielunsa silmin kaikki ne upeat juhlat, konsertit, joita he tulisivat kartanossa järjestämään. Toki omat paineensa tuo Riitalle hänen taustansa, onhan hän tavallaan tullut "aidan toiselta puolelta" kartanonrouvaksi. Kuitenkin Riitta uutterasti luovii niin äitiyden, arkkitehdin työn kuin kartanonrouvan tehtävien aallokossa. Tulevaisuus kartanossa näyttää lupaavalta. Riitan vanhemmat ovat myös pian asettumassa Kartanon kupeeseen Nikkarilaan, vanhaan kunnostettuun puusepän asuntoon. Kartanon arkiaskareet hoituvat sujuvasti hyvän henkilökunnan avulla, uusimpana Riitan emännöitsijäksi palkkaama erikoisen oloinen Nelly. Myös Erikin tytär edellisestä liitosta, 19-vuotias Clara viettää paljon aikaansa kartanolla. Niin uljas Kotkansilmän kartano on saanut uutta elämää kattonsa alle kuin muinoin ennen vanhaan.

Kuin sinetiksi Kotkansilmän uudelle nousulle, Riitta tekee merkittävän löydön kartanon ullakolta sitä siivotessaan. " -Tiedätkö mitä, Clara? Me olemme tainneet tehdä todella tarunhohtoisen löydön. Tämä vanha kangas saattaa olla se kotkan aikoinaan kartanolle tuoma Munster-suvun valkoinen liina! Riitta sanoi innostustaan pidätellen. -Ihanko totta! Clara huudahti ja kumartui katsomaan liinaa läheltä. -Voiko se tosiaan olla se!" Liina toimitetaan Kansallismuseoon korservoijalle, joka vahvistaa liian todellakin olevan tuo historiallinen kotkan tuoma liina. Kuinka lie liina päätynyt aikoinaan ullakolle kehyksissä, sillä Munstereiden aikaan se vielä oli näyttävästi seinällä esillä. Konservoinnin jälkeen liina pääsee komeissa kehyksissä takaisin paikalleen Kotkansilmän historiasta muistuttamaan. Kansallismuseossa selviää myös, että kartanon mailta on aikoinaan tehty merkittävä löytö, hopea-aarre. Käynti kansallismuseossa saakin aikaan sen, että kartanon pelloille tullaan tekemään lisää arkeologisia kaivauksia lisälöytöjen toivossa.

Eräänä päivänä Riitta ja Erik kuitenkin saavat yllättäviä vieraita kartanoon. Munsterin suvun vanharouva Regina Munster ja hänen serkkunsa Bertil Liljeblad. Riitta ja Erik ottavat vieraat vastaan hämmentyneinä. Mitä asiaa Munstereilla enää voisi olla kartanoon?  " - Tiesittekö te, arvon Hornbergit, että Kotkansilmän kartano on sääntöperintötila? Se on säädetty periytymään Munster-suvussa vanhemmilta lapsille, ja jos lapsia ei ole, jollekulle läheisimmistä omaisista.- Siinä se tuli! Vieraat olivat liikkeellä perintöasioissa. Ilmeisesti he aikoivat oikeuksiinsa vedoten vaatia Kotkansilmän kartanoa itselleen. Riitta tunsi säikähtävänsä siinä määrin, että hänen täytyi hengittää muutama kerta syvään ja rauhallisesti."

Niin arki kartanossa saakin tummempia sävyjä, kun huoli Kotkansilmän omistajuudesta kaihertaa varsinkin Riitan mieltä. Myös emännöitsijä-Nellyn kipeä salaisuus, jonka hän lopulta Riitalle paljastaa, tuo omat sävynsä kartanon arkeen ja pakottaa itse kunkin kohtaamaan omat ennakkoluulonsa. Erikin tytär Clara etsii kovasti omaa paikkaansa niin isänsä elämässä kuin ennen kaikkea omassa elämässään. Mielenkiinnon kohteet tuntuvat vaihtelevan välillä tiuhaan tuolla nuorella elämänvimmaisella punapäällä. Kunnes hän kohtaa kartanoon kaivauksien ajaksi majoittuneen merkillisen komean, pitkätukkaisen Usva Erävuoren...

Vuodet kuluvat ja Riitta sekä Erik jatkavat kartanon kehittämistä, samalla kuitenkin huoli siitä, saavatko he pitää kartanon, jolle sydämensä ovat jo menettäneet. Clara käy maailmalla vain tullakseen takaisin kotiin ehkä eheämpänä kuin koskaan aikaisemmin. Erikin ja Riitan pojat varttuvat pienistä pojista koululaisiksi. Riitan vanhemmat nauttivat verkkaisista eläkepäivistä tyttäresä lähellä. Maailman tapahtumat tuntuvat aika ajoin kartanonkin arjessa; Alvar Aalon kuolema koskettaa kovasti Riittaa, Lapuan patruuntehtaan tragedia saa monet murhemielelle. Eikä kuolema jää vieraaksi Kotkansilmän kartanossakaan. Mitä tulevaisuus heille kaikille tuo, mihin elämä kuljettaa? Jatkaako Kotkansilmän kartano nousuaan, vieläkö uuden vuosikymmenenkin tullessa on sijaa ripaukselle taianomaista kartanonelämää?

Kotkansilmän uusi loisto päättää Eeva Vuorenpään osittain tositapahtumiin pohjautuvan suomalaisen kartanoromaanitrilogian. Tämä olikin ensimmäinen kerta, kun luin jonkun kirjasarjan viimeisen osa ainoana kirjasarjasta. Tässä on toki riskinsä, että henkilöt ja asiayhteydet jäävät lukijalle hieman etäisiksi, jos sarjan edelliset osat ovat lukematta. Uskaltaisin kuitenkin väittää, että tämän trilogian kohdalla ei niin ole, sillä ainakin tämä päätösosa oli itsenäisesti luettunakin ehjä, oma tarinsa. Toki heräsi mielenkiinto kuulla varsinkin Munstereiden suvun tarinaa enemmänkin ja Riitan lapsuudestakin lisää. Erikoisen tästä teki kuitenkin se, että kirjassa eletään jo nykyaikaa, mutta Kotkansilmän kartano puitteineen onnistuu silti tuomaan palan tuosta menneiden aikojen kartanoiden loisteesta tähän hetkeen, itsellekin lapsuudesta tuttuun aikaan, 70-80 luvun taitteeseen.

Vuorenpäällä on kyky kirjoittaa tarinaa verkkaalleen rakentaen, kuitenkin koko ajan eteen päin soljuen kuin raikas kesäsade. Tässä romaanissa ei pääpaino niinkään ole vilkkaasti etenevillä tapahtumilla vaan sillä, että lukijan mieleen rakentuu vähän kerrassaan kuva Kotkansilmänkartanosta ympäristöineen ja ihmisistä sen ohella. Vuorenpää käyttää huoletta aikaa kartanon kuvailuun ja henkilöiden välisiin arkisiin keskusteluihin.  Mielestäni hieno lisä kirjassa on joidenkin niin kotimaan kuin ulkomaiden tapahtumien tuominen osaksi tarinaa. Se tuo kirjaan tuttuuden tuntua, onhan itsekin niistä aikanaan tv:stä tai lehdestä nähnyt ja lukenut. Ja eihän kartanoromaani olisi nimensä veroinen, ellei siinä olisi myös ripausta jännitystä ja romantiikkaa! Tämä on kirja, jonka parissa on hyvä rauhoittua ja matkustaa mielikuvituksessa tuonne uljaaseen Kotkansilmään jonain kauniina talvisenä iltana, kun kynttilät valaisevat kartanon tienoon ja isojen ikkunoiden takaa näkyy ihmiset juhlavina tanssiaisten pyörteissä. 

3/5

keskiviikko 11. elokuuta 2010

Joanne Harris: Appelsiinin tuoksu

( Otava 2001)

On vuosi 1942. Pienessä Les Laveuses kylässä, Loire-joen rannalla asuu leskeksi jäänyt omalaatuinen Mirabelle Dartigen kolmen, marja-tai hedelmäreseptien mukaan nimeämänsä lapsensa kanssa. Framboise-kuopus, Reine-Claude-isosisko sekä Cassis-isoveli. Sota on vienyt isän ja tuonut kylään saksalaismiehityksen. Dartagenien taloa ympäröi lukuisat hedelmäpuut ja marjapensaat, joiden hoitaminen ja sadon hyödyntäminen täyttää niin Mirabellen kuin lasten arjen. Puutarhasta löytyy niin luumupuuta, karviaismarjapensaita kuin mansikoita. Vain yksi hedelmä on kielletty, appelsiini. Mielialanvaihteluista ja rajuista migreeneistä kärsivä äiti ei voi sietää appelsiinia, jonka tuoksun hän usein kohtauksen tullessa tuntee. Yksi kesä kuitenkin muuttaa traagisesti kaiken, peruuttamattomasti. "Kaikki alkoi eräänä lauantaina hedelmäkojun edessä Angerssin torilla. Silloin oli heinäkuun viides, ja minä olin täyttänyt kaksi päivää aiemmin yhdeksän. Kaikki alkoi appelsiinista.."

Nyt jo kuusikymmentäviisivuotias Framboise onkin kulkenut pitkän matkan palatakseen lopulta takaisin kotikyläänsä. Niin kauan kuin hän luulikin, ettei hän pysty palaamaan enää koskaan Les laveusesiin, äidin perintö saa hänet tajumaan, että juuri sinne hän kaipaakin. Oikukas Mirabelle on testamentannut kotitalon Cassisille, oman salaperäisen muistikirjan Framboiselle ja kellarin arvokkaat viinit Reine-Claudelle. Vanha, ränsistynyt kotitalo ei kuitenkaan kiinnostanut Cassisia ja hän myikin sen Framboiselle. Niin Framboise palaa vuosikymmenien jälkeen kotiin.  Hän toivoo ja uskoo, että vuosikymmenet ovat saaneet kyläläiset jo unohtamaan tuon tragedian, joka ajoi Framboisen perheen kylästä pakoon. Framboise kunnostaa kotitalonsa ja perustaa pienen ravintolan. Vuodet vierivät. Kesäisin hän saa luokseen toisen tyttärensä lapsineen ja alkaa nauttia taas elämästä, onhan hän myös palannut takaisin juurilleen. Tyttärilleen Framboise ei ole koskaan kertonut historiaansa, se on syvälle hänen sydämeensä haudattu.

Framboise alkaa lukea vähän kerrassaan äitinsä sekavaa muistikirjaa, joka on täynnä reseptejä, mutta myös valheita ja totuuksia Framboisen lapsuudesta. Kuin isoa mosaiikia, hän rakentaa uudelleen mielessään menneisyytensä kokonaisuudeksi, joka hänen on sisimmässään kohdattava. " Minä en tietenkään voi tietää, miltä äidistä tuntui, mutta minusta itsestäni tuntuu, että olen lähempänä häntä kuin koskaan ennen ja voin melkein kuulla hänen äänensä, kun kääntelen muistikirjan haperoita sivuja - sen intohimoisen ja epätoivoisen naisen äänen, joka yritti parhaansa mukaan peittää todellisen minänsä kylmyydellä."

Framboisen pieni ravintola saa vankan jalansijansa vuosien varrella kyläläisten keskuudessa. Framboise luulee jo selvinneensä, kunnes eräänä päivänä ilmestyy lehdessä artikkeli, jossa kuuluisa kokki kehuu Crepe Framboisen herkkuja, mutta mainitsee myös sukulaissuhteen Cassisin pojan Yannicin perheeseen. Framboisen hetkelliseksi helpotukseksi toimittaja on luullut häntä Yannicin puolison Lauren tädiksi. Ei aikaakaan, kun Yannic ja Laure saapuvatkin kylään ovelin aikein. Siitä lähteekin käyntiin tapahtumien ketju, joka tulee avaamaan niin vanhat haavat kuin paljastamaan hätkähdyttäviä asioita ihmisistä, jotka Framboise luuli tuntevansa liiankin hyvin. 

Framboisen muistoissa palaamme tuohon kesään ja syksyyn, joka muutti lopullisesti Dartagenin perheen elämän. Pääsemme kylmän ja oikukkaan Mirabellen herkullisten ruokapatojen ääreen, Loire-joen rannalle pyydystämään pelottavaa Haukimuoria joka kiinnijäätyään toteuttaisi pyydystäjän toiveen. Mutta ennen kaikkea pääsemme lähelle tuota saksalaista sotilasta Tomasia, joka ystävystyi sisarusparven kanssa ja lopulta tuli traagisesti osaksi sitä kohtaloa, joka perhettä väistämättä odotti. " "Haukimuori", minä kuiskasin käheästi. "Haukimuori. Minä toivon. Minä toivon, että Tomas jää. Että hän jää tänne." Esitin hiljaisen toivomukseni nopeasti, jotta Tomas ei kuulisi sitä, mutta kun hän ei noussutkaan heti rannalle, toistin sen siltä varalta ettei vanha hauki ollut kuullut sitä ensimmäisellä kerralla: "Minä toivon että Tomas jää. Että hän jää tänne ikiajoiksi." "

Isättömät lapset vailla äidin rakkautta, seikkailuja janoten. Äiti, jonka pelottavat mielialanvaihtelut ja hurjat migreenikohtaukset hallitsivat koko perheen arkea. Pieni salainen silmänisku, varastettu appelsiini. Niin viattomana alkanut ystävyys saksalaisen sotilaan kanssa. Nuori ja uhmakas Framboise, joka halusi enemmän mitä sai. Tapahtumat, joiden suunta saattoi lopulta olla vain kohti tuhoa. Ja kaikki, kaikki tuo alkoi vain yhdestä hedelmästä, siitä kielletystä.

Olen aikaisemmin lukenut Harrisilta Pienen suklaapuodin, Karamellikengät sekä uusimman Sinisilmän. Jo niistä kirjoista on käynyt selväksi, kuinka mestarillinen kertoja ja juonenkuljettaja Harris on. Häneltä luonnistuu kirjoittaa niin dekkarimaista kuin taianomaistakin tekstiä. Appelsiinin tuoksu on ollut jo useamman vuoden omassa hyllyssäni, mutta jotenkin aina jäänyt odottamaan sitä oikeaa hetkeä. Leenan ja lumiomenan innoittamana vihdoin päätin tarttua siihen ja jo ensimmäisiltä sivuilta kirja tempaisi mukaan. Tunsin nuoren Framboisen kiihkeän, uhmakkaan sydämen sykkeen. Näin sieluni silmin tuon pelottavan Haukimuorion Loire-joen mutaisen pohjan uumenissa. Melkein maistoin kielelläni Mirabellen herkullisten ruokien maun. Mutta ennen kaikkea, tunsin appelsiinin tuoksun.

4/5

tiistai 10. elokuuta 2010

Arvonta

Lupailin ensimmäistä arvontaa, kun 30 lukijaa kasassa ja ilokseni tänään huomasin tuon hienon rajan jo täyttyneen! Kiitos teille jokaiselle, ketkä olette mukana! En olisi uskaltanut haaveillakaan saavuttavani näin lyhyessä ajassa jo 30 lukijaa. Iso kiitos tässä tietenkin kuuluu edelleen hurmaavalle Leenalle, Leena Lumi-blogista, joka yön tunteina hänen blogissaan kirjoitellessamme innoitti minut toteuttamaan jo tovin mielessäni muhineen ajatuksen omasta kirjallisesta blogista. Kiitos Leena!

Arvontaan on aikaa osallistua 18.pv keskiviikkoon, klo 24.00 asti.  Arvontaan pääsee osallistumaan, kun on blogini lukija, (ja kyllä, voit kirjautua myös arvonnan aikana lukijaksi)ja kommentoi tähän ketjuun vastaamalla yhteen kysymykseen, joka kuuluu:

" Minkä tyylisistä kirjoista eniten odotat arvosteluja tässä blogissa?"

Palkintona on neljän kirjan paketti, osa vanhempia, osa uudempia, kaikki tietenkin "korkaamattomia" kappaleita;) Kirjat ovat:
Liza Marklundin & James Patterssonin: Postikorttimurhat
Laura Saari: Tyyppiteoria
John Loyd & John Mitchinsson: Tietoa kaikkitietäville
Sue Monk Kidd: Mehiläisten salaisuudet (pokkari)

Onnea kaikille arvontaan osallistuville!

maanantai 9. elokuuta 2010

Kirjaston suurkuluttaja


Kuten varmaan esittelyosuudestani muistattekin, olen ollut kirjaston palvelujen suurkuluttaja jo pienestä tytöstä pitäen. Ostan toki myös kirjoja, niin uutuuksia kuin alestakin koitan poimia parhaat päältä. Nyt onkin aika iso pino kirjastosta lainassa ja nämä olisi tarkoitus lukea nyt elo-syyskuun aikana. Minusta on aina jotenkin erityisen mielenkiintoista ja henkilöstä paljon paljastavaa, millaisia kirjoja kirjastonkirjapinosta löytyy:) Omassa hyllyssä on myös monia kirjoja odottamassa lukemista ja vähän eri tyylistä mitä tässä kirjaston pinossa, kuten mm Stephen Kingiä, Dean R. Koonzia, Johan Theorinia, Juha Itkosta jne. Kuvan saa klikkaamalla isommaksi, mutta tässä silti listakin vielä tuon pinon kirjoista:

Mons Kallentoft: Sydäntalven uhri
Jennifer Weiner: Tietyt tytöt
Markku Pääskynen: Vastaavuuksia
Lisa Genova: Edelleen Alice
Pablo Neruna: Kapteenin laulut
Tove Jansson: Muumit ja suuri tuhotulva
Miina Supinen: Liha tottelee kuria
Andrew Nicoll: Rouva Agathen rakkaus
Marianne Fredriksson: Rakas lapsi
Mary Anna Shaffer & Annie Barrows: Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville
Jenny Downham: Ennen kuin kuolen
Kajsa Ingemarsson: Kohtalonpyörä

Ei ole lukemisesta pula, vai mitä;)? Käytättekö te paljon kirjastoa ?

sunnuntai 8. elokuuta 2010

Lucy Dillon: Paritanssia

(Gummerus 2010)

Entinen vakiotanssien mestari Angelica palaa lapsuutensa ja nuoruutensa maisemiin, Longhamptoniin, tarkoituksenaan tyhjentää äitinsä koti hänen kuoleman jälkeen. Angelica kuitenkin tuntee menneisyyden vuosikausien painon sydämessään ja tajuaa, että nyt on aika tehdä tilit selviksi menneisyyden kanssa. Täällä ja nyt. Ja kun hän eräänä päivänä taas avaa vanhan Memorial Hall:n tanssisalin ovet, muistot vyöryvätkin kuin hyökyaalto hänen ylitseen. Tuoksut, äänet, musiikki. Kaikki se, mitä hän vuosikymmenet on koittanut paeta. "Angelica pani harjan nojaamaan vanhaa patteria vasten. Sitäkään entinen Angelica ei olisi uskonut: että tanssimisen halu katoaisi ja se ei liittyisi millään tavalla niskasärkyyn. Hänen sydämensä oli menettänyt kykynsä ponkaista ilmaan, eivät hänen jäykät polvensa."

Angelica alkaa pitää Memorial Hall:ssa tanssitunteja aloitteleville pareille. Tanssikurssi kokoaakin yhteen hyvin erilaisen joukon ihmisiä, kullakin omat syynsä tulla opettelemaan tanssin saloja. Vaativan työn sekä äidin ja vaimon roolien ristipaineessa kamppaileva Katie ja aviomies Ross, joiden keskinäinen suhde tuntuu kadonneen jonnekin likapyykin ja typerien riitojen välimaastoon. Nuori tuleva morsian Lauren, joka edes kerran elämässään, eli häissään, haluaisi olla muutakin kuin se pitkä hontelo ja kömpelö tytönhupakko, sulhasensa Chrisin kanssa. Laurenin hurmaavat vanhemmat Frank ja Bridget, jotka palvovat tytärtään valtavasti. Vanhempi pariskunta Baxter ja Peggy, jotka selvästikään eivät ole aloittelijoita tanssin saralla, mutta siitä huolimatta innokkaana mukana kurssilla. Ystävykset Trina ja Chloe, jotka toivovat löytävänsä kurssilta muutakin kuin vain tanssin elämäänsä. On sanomattakin selvää, että ajan myötä tunneilta ei puutu niin naurun kuin surun kyyneleitä, elämää sen monissa sävyissään. Kurssilaiset tulevat huomaamaan, että tanssiessaan on oltava sydän mukana, ei riitä, että osaa askelkuviot. "Angelica käveli Katien viereen ja tarttui hänen käteensä. "Ihan ensimmäiseksi pyydän sinua unohtamaan kaiken, mitä luulet tietäväsi tangosta. Nyt ei panna ruusua hampaiden väliin eikä heitellä päätä naurettavasti puolelta toiselle. Se on vain sellaista teehuonehölynpölyä - Ei kiitos seksiä, olemme englantilaisia. Argentiinalainen tango on aitoa, kuvittele gauchoja ja prostituoituja ja kuumia hikisiä huoneita. Tässä tanssissa ei ole kyse rakastumisesta, kuten valssissa ja foxxtrotissa, vaan rakastelusta. Mutta sinun pitää antautua sille kokonaan, muuten se ei toimi. " Angelica katsoi Katieta tiukasti. "Ei puolivillaista otetta nyt, Katie. Tangoon pitää hukuttautua, kadota siihen. Muuttua toiseksi." "

Memorial Hall alkaa pikkuhiljaa herätä jopa entistä upeampaan kukoistukseen. Upea vanha jousitettu puulattia kantaa päällään ihanasti nuo uusia askelia opettelevat parit, ikkunoiden lasimaalaukset loistavat jälleen valojen heijastuessa niihin, seinien sisällä soi komeasti niin tulinen argentiinalainen tango kuin railakas rock'n roll. Varsinkin Katielle ja Rossille sekä Laurenille vanhempineen tulee kurssi-illoista pieni pakopaikka arjen keskeltä, jonne voi elämän kriisienkin keskeltä lopulta palata tuttuun joukkoon, antaa tanssin parantaa sielun haavoja.

Ovatko  Katie ja Ross kadottaneet toisensa lopullisesti, voiko kipeiden sanottujen sanojen jälkeen löytyä enää se rakkaus ja intohimo, mikä kantaisi heitä tulevaisuuteenkin? Saako Lauren hulppeat prinsessahäänsä vai ovatko ne edes sitä, mitä hän todella haluaa? Kuinka Laurenin äiti Bridget selviää siitä umpikujasta, mihin hän ajautuu tyttärensä jopa hieman suuruudenhullujen suunnitelmien aallokossa? Ja ennen kaikkea, saako Angelica vihdoin tilinsä selviksi menneisyytensä kanssa?

Jo kirjan kansi lupaa jotain ihanan raikasta, hauskaa, herkullista hyvänmielen luettavaa. Jotain sellaista, mitä muutaman äsken lukemani hieman rankemman kirjan jälkeen kaipaisin. Dillon osaa nopeasti tuoda kirjan henkilöhahmot lukijan lähelle, tutuiksi. Katien ja Rossin välillä ammottava kuilu tuntuu omassa sydämessä asti. Angelican loistelias tanssimenneisyys upeine kimaltavine paljettipukuineen maalautuu mieleen kiehtovana jo kirjan alkumetreillä. Tyttärensä puolesta vaikka henkensä antava ihana lempeä Frank, yhäkin epävarma rumaksi ankanpoikaseksi suorastaan itsensä tunteva Lauren. Kaikki he koskettavat ja tuntuvat aidoilta. Angelican vahvat muistot omaan tanssiuraansa liittyen ovat kaihoisia, mutta samalla loistetta täynnä.

Näin tanssia harrastamattomalle kirjassa on sopivasti tanssin säihkettä ja askelten lumoa. Pääpaino kirjan juonikuvioissa on kuitenkin niin Angelican kuin osan kurssilaisten elämän koukeroissa.Sujuvasti ne soljuvat yhteen tanssinopettelun maailmaan. Olen itse innokas "Tanssii tähtien kanssa"-ohjelman fani ja jotenkin tässä kirjassa oli sitä samaa elämänmakuista tunnelmaa kuin ohjelmassakin.

Pienen pieni kritiikkini kohdistuu kirjan loppuun. Tosin täytyy huomauttaa, että varsinkin rankempisisältöisten kirjojen ( Kuten äsken lukemani Nadeem Aslamin Elävältä haudatut) jälkeen kaipaankin onnellisia loppuja, mutta tässä kirjassa olisin ehkä kaivannut vähän pidempää ja enempi avaavaa pohjusta ennen loppuratkaisua. Ehkä vähän enemmän kontrastia koko kirjan juonen läpi kulkeneiden kunkin henkilön ongelmien selviämisen ja loppuratkaisun välille. Toisaalta, tämä kirja on kuin Marianne-karkki. Pitkän tovin se ensin viipyilee ja tuo makua, kunnes lopulta sisällä oleva suklaa sulaakin nopeasti. Herkullista ja virkistävää kuin kesäinen sade!

Jos pitää "Tanssii tähtien kanssa"-showsta, Marian Keyesistä, ihastut varmasti tähänkin!  Ja jos ennen tätä kirjaa minulla on ollut jo kiinnostus lähteä miehen kanssa paritanssikurssille, nyt se on vielä vahvemmin;)

3/5

lauantai 7. elokuuta 2010

Arvonta lähellä

Pienenä vinkkinä kaikille niillekin blogissa vieraileville, ketkä ette ole vielä kirjautuneet lukijoiksi: Kun lukijoita on 30, on aika julkistaa pieni blogiarvonta!

torstai 5. elokuuta 2010

Tarinan toinen puoli


Julkaisin äskettäin arvosteluni Joanne Harrisin uusimmasta teoksesta, Sinisilmästä. Myös anni. m:n mielenkiintoisessa blogissa on käyty kirjasta jo pientä keskustelua, joka herätteli minuakin lisää aiheen tiimoilta ja siksi uusi postaus kirjasta. Tavallaan sitä tarinan toista puolta. Anni toi esille kirjasta sitä usein rankemmille dekkareille tyypillistä piirrettä, nimittäin niiden ahdistavuutta. Jotenkin olen kai itse jo niin paatunut dekkareiden lukija, että en itse enää samalla tavalla kiinnitä siihen huomiota ja kuitenkin kirja-arvostelua tehdessä olisi hyvä tuoda sitäkin puolta esille. Varsinkin kun kyseessä on hieman pehmeämpien kirjojen kirjailija, joka tekee selvästi uutta aluevaltausta. Aikaisempi arvosteluni löytyy tästä linkistä.

Aika pian kirjaa lukiessa käy ilmi, että B.B:n veljineen ei ole saanut varttua kovin tasapainoisessa ympäristössä. B.B:n ja hänen veljiensä traaginen elämä alkaa avautua lukijalle kuin avautuva lankakerä, pikkuhiljaa, niin ettei meinaa itsekään tajuta tuon kaiken karmeuden hiipivän ihon alle. Lopulta on vaikea päättää, kenen kohtalo koskettaa eniten ja kuka on todella paha, kuka olosuhteiden uhri. Kuka on B.B, kenen tarinaa hän omanaan kertoo? Ja kuka on oikeasti tuo punatakkinen tyttö, ketä B.B seuraa? Ja viimeisimpänä, muttei missään nimessä vähäisimpänä, mikä on tuon suloisen pienen sokean lapsineron kohtalo, joka kietoo muidenkin elämänlangat yhteen lopullisesti?

Ja kyllä, kyllä kirja minuakin ahdisti ja suretti. Toisaalta, sellaista on elämä joillekin, taistelua päivästä toiseen julmuuksien keskellä. Vaikka tämä kirja onkin fiktiota, kuitenkin voi miettiä, kuinka etuoikeutettua elämää itse elää loppujen lopuksi kun ei tarvitse kokea sellaisia kauheuksia. Vaikka toki suurin osa meistä kantaa omia elämän arpia sielussamme, minäkin. Dekkareiden ystävät ovat oma erityinen lukijakuntansa, johon itsekin kuulun. Kuitenkin ymmärrän enemmän kuin hyvin, että tämän tyyliset kirjat eivät vain sovi kaikille. Siksi on hyvä tuoda tämän kirjan "toinen puoli" esille, jotta kirjaan tarttuessaan tietää, ettei kyseessä ole tyypillinen Harrisin tuotos, eikä muutoinkaan omalle mielelle ehkä helppo pureskeltava.

keskiviikko 4. elokuuta 2010

Read outside the box


Tiedättehän sanonnan "ajatella laatikon ulkopuolella", think outside the box? Minusta se on erinomainen filosofia soveltaa monellakin elämän saralla, mutta erityisesti lukemisessa, vai mitä? Tässä pari iltaa sitten kirjoitellessa innoittajani Leena Lumen kanssa eräistä kirjoista, tämä ajatus putkahti taas mieleeni. Lähinnä sen suhteen, että itse huomaan kyllä aika uskollisesti koko ajan lukevan niitä tuttuja tyylilajeja, suosikkikirjailijoiden teoksia jne. Kuinka hienoja lukukokemuksia sitä voisikaan olla odottamassa nurkan takana, kun joku kerta ottaisikin hyllystä sen kirjan, mitä ei ensiksi ajattelisi lukevansa? Niinpä päätin nyt ajatella laatikon ulkopuolella ja lukea tässä kuussa ainakin yhden itselleni ei tyypillisen kirjan;) Mikä sen, sen kuulette myöhemmin? Sitä ennen kehotan teitäkin menemään kirjallisen kiinnostuksenne laatikon ulkopuolelle ja valitsemaan tässä kuussa jotain ihan muuta kuin yleensä!