perjantai 24. huhtikuuta 2015

Anna Perho: Pientä säätöä

Anna Perho: Pientä säätöä
Kustantaja: Otava 2015
Sivuja: 159

Elämä ei ole Paolo Coelhon postikorttinäyttely.

Näin tuumaa media-alan moniottelija Anna Perho kirjansa Pientä säätöä alkusanoissa, joissa hän puhuttelee lukijaa ihanan tuttavallisesti: Sinulle, ystävä. Tuo postikorttinäyttelyvertaus oli niin hyvä, että päätin kirjoittaa sen jääkaapin oveen lapulle muistuttamaan perhomaisesta elämänfilosofiasta. Anna Perho oli entuudestaan minulle tuttu toki julkisuuden henkilönä, mutta en ollut lukenut juurikaan hänen tekstejään aikaisemmin. Lähdin siis aika puhtaalta pöydältä tutustumaan, mistä Pienessä säädössä on oikein kysymys.

Tuliko mokattua? Nyt vellot jossain syyllisyyden ja nolouden välimaastossa? Ihan suotta! Mitä sillä on väliä, että poliisin pysäyttäessä sinut tien päällä ja alkaessasi kaivaa rekisteriotetta hanskalokerosta, pieraiset poliisin naaman edessä? ( Ja ei, tämä ei oikeasti tapahtunut minulle, uskokaa tai älkää!) Siitä toki ehkä syntyy pahimmillaan legendaarinen juttu, jota joku ihan asiaankuulumaton kertoo kymmenen vuoden päästä jossain somessa, mutta mitä sitten hei? Onko se nyt niin vakavaa? Jos Perhoa on uskominen, niin ei kuulkaa ole. Koska elämä Ei ole Paolo Coelhon postikorttinäyttely, eikä useankaan meidän koti ole kuin Vuoden stailatuin koti-kilpailusta, tietty sählääminen ja mokailu vähän niinkuin kuuluu asiaan. Olen ihan samaa mieltä Perhon kanssa siitä, että ihmiset ottavat itsensä ja elämänsäkin usein ihan liian vakavasti. Sitten jos mokaillaan, sitä peitellään ja yritetään olla niin kuin ei mitään olisi tapahtunut ja samaan aikaan kauhea häpeän möykky jumii jossain nielun ja ruokatorven välimaastossa. Ai että kun hävettää! So what, sanon minäkin. Anna Perho lähteekin tuulettamaan vahvalla itseironian sävyttämällä avautumisella suomalaisten jäyhää häpeäkulttuuria kertomalla omista sähläyksistään. Jutuissaan Perho kertoo mm. suorastaan hysteerisen hauskoista ja ihanan noloista kohtaamisistaan toisten julkisuuden henkilöiden kanssa. Ironian säilä ei viuhu vain Perhoa itseään kohti, vaan kyllä Perho aika rankalla kädellä käsittelee myös erilaisia ihmistyyppejä, jotka saavat yleensä varsinkin somessa toiset ärtymään. Toisaalta hän ottaa myös kantaa moniin asioihin ja ilmiöihin, joiden ympärillä keskusteluissa yleensä leijuu "tulenarkaa"-leima, kuten vaikkapa nyt imetys.

En muuten imettänyt kumpaakaan lastani sen jälkeen kun pääsin sairaalasta, vaikka valehtelin neuvolassa tekeväni niin.
Voit kertoa mielipiteesi asiasta osoitteessa www.perasuoli.com

Perho ei sanojansa säästele, se on selvää se. Tarkastelun alle joutuu myös naiseus ja äiteys varsinkin ympäristön asettamien odotusten ja normien valossa. Oma hauska ja persoonallinen lisä pitkin kirjaa ovat hymiön kera olevat lauseet, joita et koskaan kuule...Vai uskaltaako joku oikeasti sanoa somessa:

Sun uus profiilikuva on tosi nolo. Sanon tän ihan ystävänä, mutta sä et varmaan ymmärrä, kuinka epätoivoiselta sä vaikutat. 

Niinpä! Nämä pienet lausahdukset ovat kyllä monin paikoin erityisen herkullista luettavaa ja pieni piru olkapäällä tirskuu; juuri noin minäkin välillä ajattelen, mutta en toki sano sitä ääneen. Ei kirja siis pelkkää sähläysten muistelua ole, sillä kyllä mukaan mahtuu paljon sekä suoraa kuittailua että piilosellaistakin, mutta silti kuitenkin vielä hyvässä hengessä. Kyllähän Perho tässä laittaa eniten likoon itsensä persoonana. Kirjan kiinnostavinta antia ovatkin juuri ne tilanteet, joissa Perho on itse tavalla tai toisella sählännyt tai kokenut epävarmuuden, suoranaisen paniikin tunteita. Niihin kun voi helposti samaistua, kokea sitä kuuluisaa vertaisellisuutta. Vaikka harva meistä kai on kovin paljon joutunut huvittaviin tilanteisiin julkisuuden henkilöiden kanssa, niin itse tilanteet ovat usein tuttuja sen nolouden kokemisen myötä, että miten minä nyt oikein tähän tilanteeseen jouduin, apua! Tärkeintä antia kirjassa on mielestäni se elämänasenne, jota Perho peräänkuuluttaa: kaikki me mokaillaan joskus, ei se ole niin vakavaa. Myönnä se, naura sille ja mene eteen päin, kohti uusia mokia! Pientä säätöä on kirja, joka saa tirskumaan hallitsemattomasti ja muistuttaa, että olen ihan okei tällaisenakin.

lauantai 18. huhtikuuta 2015

Stefan Ahnhem: Pimeään jäänyt

Stefan Ahnhem: Pimeään jäänyt
Kustantaja: Wsoy 2015
Alkuteos: Offer utan ansikte (2014)
Sivuja: 534 (ennakkokappale)

" Kun makaamme kuolinvuoteellamme, meitä ei pelota kuolema sinänsä, vaan se, että meidät ehkä unohdetaan."

Ruotsalainen rikostutkija Fabian Risk päättää aloittaa perheensä kanssa puhtaalta pöydältä ja muuttaa takaisin Fabianin kotikaupunkiin Helsinborgiin. Tukholman jäädessä taakse kukaan heistä ei kuitenkaan ole täysin varma, onko kyseessä oikeasti muutto Helsinborgiin vai pakeneminen Tukholmasta. Riskin perhe ei ehdi saada edes tavaroita uuteen kotiin sisälle kunnolla kun Fabian jo joutuu mukaan murhatutkimukseen. Fabianin entisestä koulusta löytyy raa'asti murhattuna teknisen työn opettaja. Ruumiin päällä on Fabianin luokan vanha koulukuva, josta uhrin kasvot ovat ruksattu yli. Fabian tietää, että niin vaimo kuin lapset odottavat Fabianin vielä pitävän tovin lomaa ennen virallista töiden aloitusta. Fabian tietää myös, että uuden alun tarkoitus on nimenomaan tuoda heitä perheenä lähemmäs toisiaan. Mutta tutun opettajan murha ja luokkakuva nostavat pintaan vanhoja, vaiettuja muistoja ja Fabian tuntee sisimmässään, että tämä on vain alkua jollekin vielä kauheammalle. Koston väkivaltainen kierre on käynnistynyt, eikä Fabian voi uusien uhrien löydyttyä lopulta muuta kuin hypätä kyytiin mukaan ja yrittää kaikkensa pysäyttääkseen kylmäverisen murhaajan.

Pimeään jäänyt on ruotsalaisen Stefan Ahnhemin esikoisteos. Ahnhem on luonut vahvaa uraa elokuva- ja tv-käsikirjoittajana. Itsekin olen seurannut Wallanderia sekä Irene Hussia tv:stä sarjoina ja pitänyt kovasti molemmista. Pohjoismaisia dekkareita on alkanut tulla viimeisten vuosien aikana sellaista vauhtia, että väkisin herää jo ajatus, korvaako määrä kohta laadun? Sillä vielä joitakin vuosia sitten pohjoismaiseen dekkarigenreen liittyi voimakas arvostus, kiitos mm. Mankkelin ja Larsenin loistokkaiden dekkareiden. Toki se liittyy siihen yhä, mutta koska tarjonta alkaa jo olla niin runsasta, ei enää olekaan niin itsestäänselvää, että pohjoismaisen dekkarin käsiin saatuasi luvassa on todella laadukas lukuhetki. Tämä ilmiö näkyy mielestäni esimerkiksi tässä Ahnhemin esikoisessa. Hän kirjoittaa taidokkaan vetävästi ja punoo aikamoisen juonikudelman. Tavallaan kaikki laatudekkarin osiot ovat kunnossa, mutta kuitenkin sitten minun makuun jo liian tutusti tai peräti laskelmoidusti kuorrutettuna, että vaikka itse kirja on oikein kelpo genrensä edustaja, se ei enää tuo mitään uutta lukukokemuksena. Se ei erotu enää niiden muiden aikaisemmin tulleiden hyvien dekkareiden joukosta. Tässä toki voi kysyä, tarvitseekokaan aina erottua? Eikö riitä, että on vain perushyvä? Luenhan esimerkiksi Patricia Cornwellin, Agatha Christien ja monen muuden dekkaristin teoksia vuodesta toiseen ja pidän kovasti, vaikkei ne sinällään tuo uutta genreen. Mutta siinä taustalla on jo voimakas kiintymys ko. kirjailijoiden tuotantoon ja usein myös kiintymys johonkin kirjailijan luomista päähenkilöistä. Näissä dekkariesikoisissa on vähän se ongelma, että niihin ympätään jo niin paljon kaikkea, että se alkaa turruttaa. Pitäisi olla joku juttu, koukku, mikä saa innostumaan lukijana niin, että tekee mieli tarttua kirjailijan seuraavaankin teokseen. Tähän mystiseen "se jokin"- juttuun toki vaikuttaa myös moni ulkoinen tekijä, kuten se, missä mielentilassa/elämäntilanteessa kirjaa lukee. Ja sitten tietenkin se olennaisin, kaikki eivät voi tykätä kaikista kirjoista. Yksi ja sama kirja voi tarjota toiselle ihan huikean lukukokemuksen siinä missä toinen jopa jättää kirjan kesken.

Kirjan päähenkilö, Fabian Risk on minun makuun päähenkilönä jotenkin ärsyttävä. En oikein saa kiinni kunnolla syytä siihen, että pystyisin paremmin yksilöimään, mutta jotenkin vain ärsytti. Ei voi mitään. Kyllähän kirjassa jännitystä piisaa ja todellakin kunnianhimoinen juoni, joka melkein jo hipoo epäuskottavuuden rajoja paikoin. Mieleni sisäisessä elokuvateatterissa näin kirjan hyvin elokuvallisena lukiessa. Tuli mieleen ne monet jenkkielokuvat, minkä käänteitä katsoessa sydän pamppailee levottomasti koko ajan ja välillä pitää katsoa sormien välistä kun ei uskalla muuten. Pimeään jäänyt ei siis missään nimessä ole huono kirja eikä lukukokemuksenakaan minulle huono, mutta se ei myöskään tarjonnut niin hyvää lukukokemusta kuin moni muu dekkari on tarjonnut. Olen toki myös miettinyt, onko minulla ylipäätään jonkin sortin väsyminen dekkareihin ja sitä ihmetellessä aionkin lukea pitkästä aikaa jonkun vanhan tutun luottodekkaristini lukemattoman teoksen. Jos sekään ei iske, niin sitten lienee syytä pitää paussia genrestäkin tovi.

Mutta hei, kyllä Pimeään jäänyt on innostanutkin montaa muuta, kurkatkaa vaikkapa Kristan ja Annikan arviot kirjasta! Sonjan lukukokemus puolestaan oli lähempänä omaani.

Lähiaikoina blogissa juttua mainiosta Anna Perhon kirjauutuudesta sekä KonMarista!