sunnuntai 29. marraskuuta 2015

Andy Weir: Yksin Marsissa

Andy Weir: Yksin Marsissa
Kustantaja: Into 2015
Alkuteos: The Martian: A Novel (Omakustanteena 2011, kustantajan julkaisemana 2014)
Suomentanut: Kaj Lipponen
Sivuja: 387

Tilanne on siis tämä. Olen haaksirikkoutunut Marsiin. Minulla ei ole yhteyttä Hermekseen eikä Maahan. Kaikki luulevat minun kuolleen. Olen moduulissa, joka on suunniteltu kestämään 31 päivää.
Jos happigeneraattoriin ei tule konerikko, minä tukehdun. Jos vedenkerääjään tulee konerikko, minä kuolen janoon. Jos moduuliin tulee repeämiä, minä tavallaan vain ikään kuin räjähdän. Jos mikään näistä ei tapahtuisikaan, minulta loppuu jossakin vaiheessa ruoka ja minä näännyn nälkään.

Niinpä. Kusessa ollaan.

Aikamoiseen kiipeliin on joutunut astronautti Mark Watney, katsotaanpa hänen tilannetta miltä kantilta tahansa. Marsiin suunnannut ARES 3:n miehistö joutui rajun hiekkamyrskyn keskelle ja muu miehistö joutui jättämään pelastautuessaan Markin Marsiin tämän avaruuspuvun rikkoutuessa. Miehistö, kuten ensin koko muu maailmakin luulee Markin menehtyneen traagisesti, mutta totuus on toinen. Mark on todellakin Marsissa ja hengissä! Muutaman epätoivoisen päivän jälkeen fiksu Mark alkaa kehitellä teorioita, kuinka hän A: selviytyy hengissä Marsissa riittävän pitkään ja B: kuinka ihmeessä hän saa viestittyä maahan, että on hengissä. Ei mitään ihan arkipäivän ongelmia, mutta Mark omaa valtavan elämänhalun lisäksi sen verran riuskan luonteenlaadun, että päättää näyttää niin Marsille kuin muullekin maailmalle, että taistelutta hän ei kyllä luovuta. Hän haastaa itsensä selviytymisen äärirajoille monin tavoin. Mark Watney ei ole tullut luovuttamaan, ei edes Marsissa.

Lukija pääsee mukaan Markin suorastaan klaustrofobiaa aiheuttavaan "kuplaan" hänen lokikirjamerkintöjensä myötä. Mark ei säästele sanoja, kun ollaan kusessa, niin ollaan kusessa. Mitä sitä selittelemään. Selviytymistaistelunsa hengähdyshetkinä hän saa viihdytystä ARES 3:n miehistöltä jääneiden henkilökohtaisten video-ja musiikkitallenteiden myötä. Halvimmatkin saippuasarjat ovat yhtäkkiä yllättävän tärkeitä. Lokikirjamerkintöjäen kautta piirtyy kuva älykkäästä ja huumorintajuisesta miehestä, johon on helppo kiintyä ja jonka puolesta alkaa väkisinkin jännittää.

Kirjasta paistaa läpi alusta asti Weirin voimakas tietämys tieteiden ja teknologian saralla. Markin eloonjäämistaistelu on monelta osin aika pitkäveteisenkin yksityiskohtaista pohdintaa vaikkapa perunan viljelystä aina laitteiden kestävyyteen Markin ajomatkoilla Marsin pinnalla. Tämä on toisaalta vahva ansio kirjassa, mutta näköjään ainakin nyt minunlaiselle lukijalle myös se kompastuskivi. Koska luin kirjaa melkein kuukauden päivät aina pätkiä silloin tällöin, koin tuon yksityiskohtaisuuden ja tieteellisyyden jotenkin uuvuttana ja tylsänäkin. Tämä on sikäli iso harmi, koska olen aina suorastaan rakastanut kaikkia avaruuteen liittyviä elokuvia ja uskon pitäväni myös tästäkin tehdystä elokuvasta. Yksin Marsissa on mielestäni kyllä kunnianhimoinen ja onnistunut tarina, vaikka se jätti minut lukijana aika neutraaleihin tuntemuksiin lopulta. Parhainta antia kirjassa minulle oli se klaustrofobinen tunnelma, mikä välittyi pitkin kirjaa. Ajatellapa nyt itsensä vastaavaan tilanteeseen, huh huh! Toisaalta pidin myös päähenkilön persoonasta ja rouheasta tavasta ilmaista itseään lokikirjassa.

Kurkatkaapas vaikka Kristan ja Lauran tuumailut kirjasta! Kirjaa on kehunut minulle useampikin ihminen ja kertonut tykänneensä kirjasta todella paljon, eli vaikka minulle ei tästä muodostunut mitään kovin erikoista kokemusta, esimerkiksi Niinalle kirja oli tämän vuoden parhaita uutuuskäännösromaaneja!





perjantai 20. marraskuuta 2015

Jussi Jäppinen: Hauskanlainen katuperspektiivi


Jussi Jäppinen: Hauskanlainen katuperspektiivi - kaupunkikuvallinen aikamatka Jyväskylässä
Kustantaja: Atena 2015 
Valokuvat, kuvankäsittely, teksti ja graafinen suunnittelu: Jussi Jäppinen
Sivuja:197

Nyt on tehty rakkaasta harjukaupungistani kirja, josta haluan teillekin vinkata. Kyseessä on upeiden Jyväskylä-teosten tekijä, tietokirjailija Jussi Jäppisen viimeisin teos, Hauskanlainen katuperspektiivi, kaupunkikuvallinen aikamatka Jyväskylässä. Kirjassa Jäppinen on upottanut vanhan kuvan nykymaisemaan. Jäppinen oli aloittanut projektin valitsemalla ensin vanhoja kuvia ja alkanut sitten etsimään kunkin kuvan kuvauspaikan, ottanut kuvan mahdollisimman samoilla olosuhteilla kuin vanhassa kuvassa. Näin kuvien katsoja pääsee huikealle aikamatkalle katsomaan, miten kaupunkiympäristö on muuttunut vuosikymmenien jälkeen. Jäppisen luvalla esittelen teille muutaman kuvamaistiaisen kirjasta:



Kirjan esipuheessa Jäppinen kertoo tarkemmin teoksen synnystä, tekovaiheista ja siitä, mistä on saanut apuja kirjan tekemiseen, kuten mm. Keski-Suomen museon kuva-arkistosta. Jäppinen kertoo myös hieman tarkemmin taustoja muutamasta 40- ja-50 -luvun kuvaajasta, jotka ikuistivat kameroidensa linssien läpi Jyväskylää. Sanomattakin selvää, että Jäppinen on tehnyt käsittämättömän upean ja perinpohjaisen työn tämänkin kirjan suhteen. En tiedä, onko hänelle koskaan myönnetty kaupungin toimesta mitään tunnustusta, tai myönnetäänkö täällä edes sellaisia, mutta jos joku, niin Jäppinen olisi näiden kirjojensa myötä sellaisen ansainnut. Varsinkin tämä Hauskanlainen katuperspektiivi tuo niin hienosti tärkeää historiikkia esille, ei pelkästään kuviensa vaan myös tekstiensä myötä.

Kirja ei ole missään nimessä vain "jyväskyläläisten" tai täällä aina asuneiden juttu. Enhän itsekään ole asunut täällä kuin 14 vuotta. Mielestäni ei edes tarvitse asua täällä voidakseen nauttia kirjan annista. On niin huikean upeaa, suorastaan surrealistisen jännittävää uppoutua noihin kuviin. Katsoa, miten piiat pesevät järven rannassa pyykkiä ja autot ajavat moottoriellä ohi. Kuvateknisesti kirja on ainutlaatuinen. Meillä jopa kahdeksanvuotias halusi itse katsoa ja lukea kirjaa. Hauskanlainen katuperspektiivi ei ole vain harjukaupungissa asuneiden, asuvien tai siellä käyneiden kirja, se on myös historiaa ja arkkitehtuuria sekä vanhan ajan havinaa rakastavien teos.

PS: Se oli muuten arkkitehti Yrjö Blomstedt, joka 1910-luvun alussa seisoi rautatieaseman portailla ja tuumaili eteensä avautuvaa näkymää silloisesta Asemakadusta, ja totesi "hauskanlainen katuperspektiivi"! 

sunnuntai 15. marraskuuta 2015

Kirjailijat kiertueella - Jyväskylä 11.11.2015

Pekka Hiltunen, Katja Kettu, Karo Hämäläinen, Elina Hirvonen, Miina Supinen, Kaisa Haatanen



Tämän viikon keskiviikkona meillä oli täällä Jyväskylässä ilo ja kunnia saada upea kirjailijajoukko kertomaan kirjoistaan ja kirjoittamisestakin Poppariin. Tapahtuman järjestäjänä toimi Wsoy & Johnny Kniga. Kiertueella mukana olivat Pekka Hiltunen ( Varo minua), Katja Kettu ( Yöperhonen), Karo Hämäläinen ( Yksin), Elina Hirvonen ( Kun aika loppuu), Miina Supinen ( Mantelimaa) sekä Kaisa Haatanen ( Meikkipussin pohjalta). Tilaisuuden juonsi Mia Halonen. Jyväskylän lisäksi kiertue kävi myös Tampereella ja Kuopiossa. Jyväskylässä Poppari-ravintolassa oli paikalla ihan mukava määrä ihmisiä kuuntelemassa kirjailijajoukkoa, mutta toki enemmänkin olisi mahtunut. Tunnelma oli kuitenkin jotenkin ihanan välitön, intiimi ja lämminhenkinen, hauskakin. Tuli etuoikeutettu olo saada olla niin lähellä kuuntelemassa jokaisen tarinointia omasta viimeisimmästä teoksestaan. Halusin myös saada signeeraukset lukemiini Ketun Yöperhonen sekä Haatasen Meikkipussin pohjalta kirjoihin. Hirvosen upeaan Kun aika loppuu -teokseen sainkin jo sen ilmestyttyä ihanan omistuskirjoituksen. Näin vuoden lähestyessä loppuaan olen aika vakuuttunut, että Hirvosen ja Ketun teokset ovat minun kirjavuoteni huiput. Olikin niin ihanaa saada vaihtaa muutama sananen heidän molempien kanssa, vaikka tunsinkin itseni ihan punastelevaksi fanitytöksi joka höpöttelee mitä sattuu hermostuksissaan. Mutta sitähän se kirjallisuus suurimmillaan on; se tekee lukijaan niin syvän ja lähtemättömän vaikutuksen, että kyseisen kirjan kirjoittajan kohdatessa menee ihan höpsähtäneeksi kun yrittää fiksusti ja lyhyesti sanoa, miten hurjan tärkeä kirja itselle on. Tällaisia kirjailijatapahtumia kaipaisin ehdottomasti lisää. Tässä vielä teille pieni kuvakooste illasta:   

Karo Hämäläinen
 
Elina Hirvonen

Pekka Hiltunen

Miina Supinen

Kaisa Haatanen

Katja Kettu
Kiitokset vielä kerran kaikille upeille, valovoimaisille kirjailijoille vierailustanne! Kiitokset kustantajalle kiertueen järjestämisestä, tulkaa toistekin!

lauantai 14. marraskuuta 2015

Ovatko kaikki esineet olleet joskus märkiä?

Ovatko kaikki esineet olleet joskus märkiä?
Toimittaneet: Tuomas Kaseva, Touko Kauppinen, Juha Merimaa
HS Kirjat 2015
Sivuja: 159

Kuinka paljon on rahaa maailmassa?

Miten linnunpoika voi hengittää munassa?

Söikö ensimmäinen ihminen tissimaitoa? Kuka sitä imetti?

Kysyvätkö lapset joskus hankalia, eikä vastausta löydy edes Googlesta? Ainakin meillä kysyvät ja jos on uskominen vuodesta 2012 lähtien toiminutta Helsingin Sanomien Palstaa Lasten tiedekysymykset, emme ole ainoita vanhempia jotka pähkäilevät sangen kiperien kysymysten äärellä harva se päivä. Ovatko kaikki esineet olleet joskus märkiä?- teoksessa on lähdetty selvittämään 128:n hyvään kysymykseen vastauksia asiantuntijoiden voimin. Palstan toimittajat Touko Kauppinen ja Juha Merimaa ovat olleet hämmästyneitä siitä, miten mahdottomiltakin tuntuviin kysymyksiin asiantuntijat ovat onnistuneet lopulta löytämään vastauksen, vaikka sen löytäminen olisi vienyt muutaman viikonkin. Teoksen esipuhe kertoo, että kaikista eniten lapsia tuntuu kiehtovan kakka ja avaruus, sillä niiden aihepiireihin liittyviä kysymyksiä on tullut selkeästi eniten kysymyksiä.

Mihin avaruus päättyy?

Milloin ihmiset alkoivat pyyhkiä takapuolensa?
Teos jakaa kysymykset seuraavien kategorioiden alle: Ihmeellinen ihminen, Erikoinen eläinkunta, Maaginen maantiede, Arvoituksellinen avaruus, Lujat luonnonlait, Kummallinen kulttuuri. Lasten kanssa näitä kysymyksiä ja niiden vastauksia lukiessa, 6- ja 8-vuotiaideni suosikiksi nousi Ihmeellinen ihminen sekä Erikoinen eläinkunta -osioiden kysymykset. Opimme mm. että etana ei voi peruuttaa ja kalat eivät aivastele, mutta yskivät kyllä. Opimme myös, että aivot ovat siksi löllöt, koska ne koostuvat pelkistä pehmeistä hermosoluista.

Ovatko kaikki esineet olleet joskus märkiä?  on aika must-teos pienten lasten vanhemmille varsinkin. Sitä on hauska lukea yhdessä lasten kanssa ja aika usein kuin huomaamatta joku kysymys ja sen vastaus ovat luoneet ikäänkuin opetuksellisia tuokioita lasten kanssa. Toisaalta myönnän, että olen kyllä huvittanut ihan itseänikin ( ja sivistänyt siinä samalla) lukemalla kirjaa jo lasten nukkuessa. Tiesitkö muuten mihin avaruus päättyy? No s-kirjaimeen tietenkin. No..tämä olisi vitsiniekan vastaus kysymykseen, mutta oikea vastaus löytyy sekin kirjasta, sivulta 121. Sangen mainio teos kaikkinensa!

Miksi ihminen jaksaa katsoa telkkaria muttei jaksa siivota? NIINPÄ!!!



tiistai 10. marraskuuta 2015

Katja Kettu: Yöperhonen

Katja Kettu: Yöperhonen
Kustantaja: Wsoy 2015
Kannen maalaus: Eemil Karila "Forgive me"
Päällys: Matti Ruokonen
Sivuja: 325

Mieli hiipuu, toivo rutistuu ikiroutaan ja taivaan kohmeiset saranat kiristyvät olkapäille. Mutta miten voisin sanoa niin tuolle riutuvalle olennolle? Vastasin kuten totta oli. - Ei täällä voikaan.
Mutta täällä selviydytään. Pysytään elossa.
Koska on pakko. Koska se on elämän kosto. 

Vuosi 1937 Petsamo. Valkokenraalin, Valkoisen Jumalan, tytär Irga Malinen on raskaana ryssälle, suenhampaalle, joka houkuttelee tyttöä rajan toiselle puolelle. Isänsä alaisten kiduttama ja jahtaama Irga päättää sisuuntuneena hiihtää pakoon rajan yli Neuvostomaahan. Suenhampaan neuvot mielessä hän hiihtää läpi puhurin ja murtuvan jään takaa-ajajat kintereillään pakoon kuin raivohärkä. - Hyvästi vaan, Faskisti-Suomi. Suuri Neuvostomaa eikä Suenhammaskaan kuitenkaan tarjoa sitä mitä Irga oli mielessään kuvitellut. Irga päätyy Vorkutan vankileirille kaivostyöhön henkitoreissaan. Matkalla Vorkutaan Irga saa auttajakseen Elena Mihailovnan, naisen jonka kohtalo on kietoutuva Irgan kohtaloon vahvoin sitein. Rakkaus on vahva, mutta onko se vahvin kaikista ja mitä se kestää, mitä se uhraa?

Vielä ei ole myöhäistä. Mutta siinä olet väärässä, sisko. On ollut myöhäistä jo kauan.

Vuosi 2015 Marinmaa, Lavran kylä, Venäjä. Elämän kolhima Verna on päätynyt selvittämään äsken Venäjällä kuolleen isänsä kohtaloa ja sukujuuriaan pieneen Lavran kylään. Elämän meno ränsistyneessä Lavran kylässä hämmentää Vernaa eikä hän tunnu saavan vastauksia isänsä kohtaloon. Sen sijaan hän uppoutuu yhä syvemmälle jonnekin unen ja toden rajamaille vanhan Elena Mihailovnan mökissä. Onko mikään kerrotusta totta vai onko hänet vedetty mukaan johonkin sellaiseen, josta ei enää ole paluuta mihinkään tuttuun entiseen?

Mehiläiset ovat jättäneet Marinmaan.
Ehkä on totta, mitä Dostojevski sanoi. Paikassa, josta jumala on kuollut, saattaa sattua mitä tahansa. 

Kun nelisen vuotta sitten luin Katja Ketun Kätilön, se ravisutteli minua lukijana todella voimallisesti. Kävin katsomassa syyskuussa Kätilöstä tehdyn elokuvankin ja sen myötä palasin taas toviksi kirjan upeisiin tunnelmiin ja mielenmaisemiin. Halusin pitää jostain syystä selkeän välin Kätilö-elokuvan katsomisen ja Yöperhosen lukemisen välillä. Ehkä pelkäsin, että Kätilön vahva tunnelma viipyilisi siinä määrin mielessä, etten osaisi heittäytyä täysin Yöperhosen mukaan. Toisaalta myös mietin, voiko Yöperhonen tarjota uudenlaisen mutta silti vahvan lukukokemuksen, vai mietinkö lukiessa kuitenkin Kätilöä. Yöperhonen ei ole Kätilö, tietenkään. Se on selkeästi oma vahva tarinansa, joka syöksee lukijan jonnekin omiin sfääreihin karhean realismin ja utuisen magian luomalle kiertoradalle.

Yöperhonen on voimakkaasti naisten tarina. Samaan aikaan se on kuitenkin väkevä kuvaus ihmisyydestä poikkeuksellisissa oloissa. Monet kirjan henkilöt ovat niin todentuntuisia, tulevat ikään kuin ihon alle. Moni sivuhenkilökin onnistuu herättämään kiinnostuksen saada tietää vielä enemmän henkilöstä. Voisin sanoa tästä kirjasta niin paljon ja samaan aikaan säilöä kaiken sydämessä vain itsellä. Toisaalta Yöperhonen on yksi niistä suurista tarinoista, jotka ansaitsevat tulla itse koetuksi, eletyksi sivu sivulta. Kätilön käyttämä rajun rujokin kieli yhdistettynä kansojen vanhoihin uskomuksiin saa lukijan läähättämään ja läkähtymään hyvällä tavalla. Elämän raju, pakottava kiima vie ihmiset valintojen äärilaidoille, moraalin ytimeen. Siinä missä Kettu Kätilöllä sytytti upean kirjallisen liekin, Yöperhosessa tuo liekki jo roihuaa. Yöperhonen on ainutlaatuisen kielensä ja kunnianhimoisen juonikudelmansa myötä kirjallista juhlaa, joka vetää lukijan nöyrän kiitolliseksi: tällaistakin saamme lukea. Kiitos.

torstai 5. marraskuuta 2015

Kirjailijat kiertueella 10.-12.11.2015


Vasta kun kirjamessuista ollaan kutakuinkin "toivuttu", on luvassa kertakaikkisen herkullista kirjallista ohjelmaa peräti täällä Jyväskylässä! Ensi viikolla seuraava aika upea kirjailijaporukka kiertää niin Jyväskylässä, Tampereella kuin Kuopiossa tapaamassa lukijoitaan ja kenties houkuttelemassa uusiakin:

Kaisa Haatanen, Pekka Hiltunen, Elina Hirvonen, Miina Supinen, Karo Hämäläinen sekä Katja Kettu. Ai että! Alkuvuodesta lukemani Elina Hirvosen Kun aika loppuu, on edelleen minulla tämän vuoden vaikuttavimpia lukukokemuksia. Nyt puolestaan luen Katja Ketun Yöperhosta ja ainakin tähän mennessä olen kyllä vaikuttunut. Kaisa Haatasen Meikkipussin pohjalta luin tovi sitten ja se oli erittäin virkistävä ja hauska esikoisteos, joka jätti hyvän mielen kuplimaan lukemisen jälkeenkin. Miina Supiselta luin muutama vuosi sitten mainion Liha tottelee kuria- teoksen, Karo Hämäläiseltä ja Pekka Hiltuselta en ole vielä lukenut mitään, joskin vakaa aikomus on ollut jo pidemmän aikaa. Sanomattakin siis selvää, että olen ihan innoissani menossa ensi viikolla tätä kirjailijapoppoota kuuntelemaan. Kerrankin Jyväskylässä tapahtuu oikeasti kiinnostavaa kirjallista juttua! Harjukaupungissa siis tapahtuu!

Tässä linkissä kustantajan infoa tapahtumasta ja kirjailijoista, klik!Jyväskylän tapahtuma alkaa Popparissa 18.00.

Hei sen verran vinkkaan, että Ketun Yöperhosen lisäksi lähiaikoina tulossa juttua parista aika kivasta tietokirjasta: Jussi Jäppisen Hauskanlainen katuperspektiivi sekä Hesarin Ovatko kaikki esineet olleet joskus märkiä ? Päätin myös osallistua itse asiassa Karo Hämäläisen luotsaamaan Lukuhaaste 2015:n, missä ideana on lukea vähintään 30 sivua kaunokirjallisuutta tai kertovaa tietokirjallisuutta päivässä. Kuulostaa vähältä, mutta ainakin minulla tuntuu nykyään olevan niin monta muutakin projektia että lukemiselle jää harmittavan vähän aikaa. Ja valintakysymyshän se toki on, mutta minulle tämä haaste on tällä hetkellä niin hyvä! Rakastan lukemista ja jos tällä tavoin nyt alkaisin enemmän raivaamaan sille tilaa taas. Taisi minulla olla muutakin asiaa, mutta menen nyt hei lukemaan!

maanantai 2. marraskuuta 2015

Marie Hermanson: Hämäränmaa

Marie Hermanson: Hämäränmaa
Kustantaja: Like 2015
Alkuteos: Skymninglandet 2014
Suomentanut: Jaana Nikula
Sivuja: 299

Milloin Glimmenäsin leikillinen elämä alkoi kallistua toiseen suuntaan? Silloinko kun Pontus ja Andreas tulivat? Vai silloin kun Judith tuli? Näin jälkeenpäin minun on vaikea löytää kohtaa missä tie kääntyi kokonaan toiseen suuntaan. Oikeastaan minusta tuntuu, että kaarros oli olemassa kaiken aikaa mutta niin loivana, ettemme huomanneet sitä.

Parikymppinen Martina tajuaa olevansa kutakuinkin niin pohjamudissa kuin vain voi olla. "Ura" kerrossiivoojana suorastaan luokattoman huonoissa työolosuhteissa tuntuu vieneen viimeisetkin itsetunnon rippeet eikä ahdinkoa helpota, että häneltä lähtee vuokra-asuntokin alta. Martina tuudittautuu hetken ajatukseen kotiinpaluusta, kunnes saa huomata, että vanhemmat ovat todellakin keksineet ajanvietettä keskenään sen sijaan että rypisivät tyhjä pesä-kriisin syövereissä. Sattumalta Martina törmää vanhaan koulukaveriinsa Tessaniin, jolla puolestaan tuntuu menevän hyvin. Tessan on päätynyt vanhaan kartanoon vanha rouva Florencen taloudenhoitajaksi. Työ ei ole raskasta ja pienen rahallisen korvauksen lisäksi Tessan saa asua kartanossa ja nauttia sen suomista antimista. Tessan houkuttelee Martinan mukaansa työpaikalleen ja yöpaikkaa kipeästi kaipaava Martina päättää lähteä katsomaan millaisessa paikassa Tessan oikein majailee. Perille päästyään Tessan ja Martina vaihtavat Tessanin kehoituksesta päällensä vuosikymmeniä vanhat mekot. Martina on ihmeissään. Mikä paikka Glimmenäs oikein on ja kuka on tuo vanha rouva, kenet hän kohta tapaa.

Ja silmät! Nuo merkilliset silmät. Kaikki muu hänessä oli harmaantunut ja haalistunut, hiukset, iho, huulet. Mutta silmät olivat kirkkaansiniset ja loistivat valppaina ja uteliaina varjoisista kuopistaan, aivan kuin nuorempi ihminen olisi ollut vanhan ruumiin sisällä ja katsellut rakosista ulos.

Ennen kuin Martina ehtii kunnolla itse tajutakaan, hänet on palkattu Florencen sihteeriksi puhtaaksikirjoittamaan Florencen merkillisiä muistiinpanoja. Kirjaimellisesti likainen työ Göteborgissa kerrossiivoojana ei houkuttele Martinaa ja koska Tessankin näyttää onnelliselta oleillessaan Glimmenäsissä, päättää Martinakin jäädä toistaiseksi kartanoon. 40- luvulle muistoissaan jämähtänyt Florence elää arkeaan kuin näytelmää, johon muidenkin on otettava osaa. Florencen harhainen maailma luo utuisen ja kuitenkin kiehtovan oman maailmansa kartanon seinien sisälle. Pian kartanoon eksyy muutama muukin nuori kulkija, jotka solahtavat sen omituiseen maailmaan kivuttomasti sisälle. Kaikki voisi jatkua omalla vinksahtaneella tavallaan, ellei erään ikävän sattumuksen myötä kartanoon astuisi vielä muuan henkilö Florencen menneisyydestä. Se mikä alkoi ensin aivan kuin harmittomana leikkinä, muuttuukin lopulta elämän ja kuoleman kysymykseksi.

Luin muutama vuosi sitten Marie Hermansonin Laakson, joka oli ensimmäinen suomennos kirjailijalta, ja vaikutuinkin aikalailla kirjasta. Laakso oli ehdottomasti yksi tuon vuoden yllättäjistä. Niinpä kun kuulin, että Hermansonilta on vihdoin tulossa uusi käännös, olin kieltämättä aika innoissani. Sanottakoon ensin, ettei Hämäränmaa ole oikeastaan millään tavalla kuin Laakso, vaikka kirjailijan suorastaan paikoin lakoninen tyyli tulee esille tässäkin teoksessa. Tämä ei kuitenkaan ole moite vaan ennemminkin kehu. Juonellisesti se ei ole samalla tavalla dekkari kuten Laakso, vaan ennemminkin yhteiskunnallisen sävyn omaava psykologinen tarina. Tuntuu, kuin Hermanson olisi halunnut ottaa kantaa nuorten asemaan yhteiskunnassa niin työllistymisen kuin ylipäätään moraaliin unelmien tavoittelussa ja elämisessä elipäätään. Kuitenkin, keskiössä on koko ajan voimakkaasti jännite, joka pitää loppuun saakka. Niin Florencen taustojen mystisyys kuin nuorten kartanossa tekemien valintojen tuoma jännite pitävät otteessaan. Hämäränmaassa tunnelma on vahva ja omaleimainen. Rakastan vanhoihin kartanoihin sijoittuvia tarnoita, eikä tämä tee poikkeusta sen suhteen. Vaikka Hämäränmaa ei ehkä tarjonnut ihan sellaista kirjallista potkua kuin Laakso, se vaikutti, koukutti ja sai harmittelemaan, ettei Hermansonin laajasta kaunokirjallisesta tuotannosta ole suomennettu kuin vain nämä kaksi. Siinä missä Laakso vaikutti juonen oveluudella ja älykkyydellä, Hämäränmaa kietoi minut unenomaiseen tunnelmaansa josta ei olisi halunnut päästää irti.

" Ei merkitse mitään,", hän sanoi. " Ei se merkitse mitään Hämäränmaassa."

Hämäränmaassa ovat viipyilleet myös mm. Annika, Ulla sekä Nanna.