maanantai 30. kesäkuuta 2014

Julie Berry: Kunnes kerron totuuden

Julie Berry: Kunnes kerron totuuden
Kustantaja: Tammi 2014
Alkuteos: All the truth that's in me
Suomentanut: Kaisa Kattelus
Sivuja: 288 (ennakkokappale)
Mistä minulle: Kustantajalta

Ajattelin, että pimeässä minä voisin olla sinulle kuin kuka tahansa tyttö. Mekkoni alla minulla ei ole mitään hävettävää.
Ajattelin, että jos tietäisit, saattaisit katsoa minua tarkemmin, taivuttaa ajatuksesi minun puoleeni nähdäksesi, kimpoaisivatko ne heti takaisin vai jäisivätkö aloilleen. 
Mutta sinä et tiedä.
Etkä koskaan saa tietää.
Sillä minua on kielletty kertomasta.

Joskus ennen, kauan sitten, pienessä Roswellin kaupungissa tapahtuu jotain järkyttävää; kaksi nuorta tyttöä katoaa. Ystävyksistä toinen, Lottie, löytyy myöhemmin vedestä kuolleena kun taas toinen, Judith, palaa takaisin kotiin kahden vuoden poissaolon jälkeen. Kaikki tahtoisivat palavasti kuulla Judithilta, mitä heille oikein tapahtui, mutta Judit ei pysty kuin vaikenemaan. Se joku, joka piti häntä kaksi vuotta poissa kotoaan, on leikannut häneltä kielen. Roswelliläisten silmissä Judith muuttuu kielettömänä suorastaan hylkiöksi, jonka epäillään kärsineen myös järjen menettämisesti. Mutta vaikka Judithin ääni on vaiennettu, hänen mielensä laulaa senkin edestä. Edes vahvat tunteet nuoruudenihastusta Lucasia kohtaan eivät ole kuolleet.

Kahdessa vuodessa on kuitenkin ehtinyt tapahtua muiden elämässä paljon. Lucas on menossa naimisiin, ihmiset ovat tahoillaan jatkaneet elämäänsä. Judithin vahvat tunteet eivät kuitenkaan ota laantuakseen, mutta hän ymmärtää paikkansa, ja kaipaa Lucasta hiljaa kaiken taustalla, tarkkaillen. Judithin äiti ei pysty hyväksymään mykkää tytärtään ja haluaa tämän olevan muiden silmissä äänettömyytensä lisäksi huomaamaton, näkymätön. Mutta sitten kaupungin turvallisuus on uhattuna Vanhamaalaisten tehdessä hyökkäystä Roswelliin ja Judith huomaa olevansa tilanteessa, jossa hänen on tehtävä itsensä enemmänkin kuin näkyväksi.

Minä en usko ihmeisiin, mutta kun hätä on suurin, tytön täytyy tehdä joskus ihmeensä itse.
Vaikka hän silloin joutuisikin värväämään apuun paholaisen.

Kunnes kerron totuuden on amerikkalaisen Julie Berryn ensimmäinen romaani, joka on suunnattu niin nuorille kuin aikuisille. Aikaisemmin hän on julkaissut kuusi lastenkirjaa. Aloin kieltämättä lukemaan kirjaa sekä mielenkiinnolla että vähän normaalia kriittisemmin silmin, sillä mietin miten kirja tavoittaa sekä nuoren että aikuisen lukijan. Berryn ratkaisu kertoa tarinaa Judithin näkökulmasta ja paikoin ikäänkuin päiväkirjamaisesti kaappasi ainakin minut sujuvasti tarinan maailmaan aikalailla jo ensi sivuilta. Judithin vahva luonne ja toisaalta voimakkaat tunteet välittyvät niin todentuntuisesti että ne tulevat kiinni omaankin sydämeen, pakahduttamaan. Judith ei ole kuitenkaan ainoa kiinnostava henkilö tarinassa vaan Berry kyllä marssittaa mukaan useita henkilöitä joista lukijana haluaa kuulla lisääkin. Keskiössä vuorottelevat niin nuori rakkaustarina kuin toisaalta koko kaupunkia ravisutteleva tragedia, mysteeri vailla ratkaisua. Tarina ei sinällään ole kirjallisessa mielessä mikään kovin uniikki tai ravisutteleva, mutta lukukokemuksena se solahti minun sydämeen ja herätti tunteita, viihdytti, kosketti. Nautin sen lukemisesta alusta loppuun enkä edes kaivannut tähän mitään syvempää tai ns. aikuismaisempaa maailmaa. Ennenkaikkea se muistutti minua siitä, miksi aikuistenkin kannattaa lukea nuortenkirjallisuutta. Laadukas nuortenkirjallisuus tarjoaa hyvän lukukokemuksen siinä missä aikuistenkin, mutta omalla erilaisella tvistillään, ripauksella sitä suloista naiiviutta, joka aikuisena on hautaunut jonnekin arjen ja velvotteiden alle.

sunnuntai 22. kesäkuuta 2014

Chimamanda Ngozi Adichie: Kotiinpalaajat

Chimamanda Ngozi Adichie: Kotiinpalaajat
Kustantaja: Otava 2013
Alkuteos: Americanah
Suomentanut: Hanna Tarkka
Sivuja: 528
Mistä minulle: Kustantajalta

Ifemelu käveli takaisin asemalle ja harmitteli yhä lipun hintaa. Puut läikehtivät syksyn väreissä, punaiset ja keltaiset lehdet toivat ilmaan kullankarvaisen sävyn, ja hän muisti sanat, jotka oli äskettäin lukenut jostakin: " Luonnon ensi viherrys on kultaa." Kirpeä, tuoksuva, kuiva ilma toi mieleen Nsukkan pasaatituuli Harmattanin, ja rinnassa ailahti koti-ikävä, niin viiltävä ja äkillinen että itketti.

Ifemelu on paremman elämän toivossa jättänyt kotimaansa Nigerian ja suunnannut suureen ja hienoon Amerikkaan. Yhdessä ensirakkautensa Obinzen kanssa he suunnittelevat tulevaisuutta maassa, jossa voi kouluttaa itseään vapaasti ja elää muutenkin huolettomammin kuin kotimaassa. Varsinkin Obinze on haaveillut tulevaisuudesta Amerikassa, mutta lopulta kuitenkin vain Ifemelu pääsee tuonne Amerikan ihmemaahan, ja Obinze päätyy laittomaksi siirtolaiseksi Englantiin. Aluksi sähköpostit sinkoilevat Ifemelun ja Obinzen välillä, mutta se ei ole välimatka, mikä heidät lopulta erottaa. Ifemelu kohtaa uuden elämänsä raadollisuuden ja alkaa vetäytyä entistä pahemmin kuoreensa, lopettaen lopulta yhteydenpidon jopa Obinzeenkin. Arki tummaihoisena maahanmuuttajana Amerikassa ei ole ruusuilla tanssimista, päin vastoin. Ifemelu saa monessa asiassa huomata olevansa alinta kastia. Monien vastoinkäymisten jälkeen elämä vihdoin alkaa helpottamaan ja Imeflu löytää oman paikkansa uudessa maassa. Hänen nokkeluutensa ja sanavalmiutensa pääsevät oikeuksiin hänen rotuaiheisessa blogissaan, johon hän purkaa näkemiään ja kokemiaan epäkohtia. Uudet ystävät, läheiset auttavat häntä vähitellen sopeutumaan ja tuntemaan iloa, intohimoa ja onneakin.

Vuodet kuluvat ja sekä Ifemelu että Obinze tahoillaan ovat rakentaneet elämäänsä erillään. Mutta alitajuinen ikävä Nigeriaan, takaisin kotiin, nostaa päätään Ifemelun sisimmässä. Vahvat muistot kotimaasta ja samalla myös Obinzesta eivät jätä häntä rauhaan, ja niinpä hän päättää lopulta palata takaisin kotiin. Kotiin, jossa Obinze on perustanut jo perheen ja saavuttanut vahvan aseman. Ifemelu päättää rikkoa vuosien hiljaisuuden heidän välillään silläkin uhalla, että Obinzella on oma elämä. Ifemelu on palannut kotiin, mutta miten siihen reagoi Obinze, joka ei voi ymmärtää miksi Ifemelu aikoinaan katkaisi heidän välinsä niin tylysti, ilman selityksiä.

Kotiinpalaajat on jo kolmas käännetty romaani Chimamanda Ngozi Adichielta, mutta minulle hänen ensimmäinen.  Sanottakoon ensiksi, että Kotiinpalaajien lukeminen vei minulta toista viikkoa. Ei siksi, että olisi ollut pitkäveteinen, liian haasteellinen kielellisesti tai muutenkaan ikävässä mielessä sellainen, ettei tekisi mieli tarttua aina uudestaan kirjaan. Kotiinpalaajat on tekstiltään ja kerronnaltaan niin ihastuttavan rikas, että sitä ei tee mieli lukea puolihuolimattomasti tai kiireisen arjen keskellä hätiköiden. Koska arkeni on tällä hetkellä sellaista, että harvoin on mahdollista lukea useampaa tuntia putkeen, joudun lukemaan pienissä pätkissä. Se puolestaan vaatii tiettyjen kirjojen kohdalla oman keskittymisensä, varsinkin jos haluaa saada kirjasta ns. kaiken irti. Koin Kotiinpalaajat sellaiseksi kirjaksi, etten halua lukea sitä vain pienin pyrähdyksin koko kirjaa, joten välillä meni päiviä, etten lukenut yhtään, sillä halusin odottaa hetkeä jolloin saan uppoutua sen pariin edes pariksi tunniksi.

Monia asioita käydään kirjassa läpi takaumien kautta. Ifemelun istuessa kampaajalla, hän palaa muistoissaan hetkiin Obinzen kanssa, aikaan kotimaassa, jonne hän nyt huomaa kovasti kaipaavansa takaisin. Adichie kuljettaa tarinaa sujuvasti läpi kirjan, enkä lukijana kokenut vaikeuksia pysyä matkassa. Kotiinpalaajat on toki vahvasti maahanmuuttajatarina, mutta myös rakkaustarina sekä mielestäni myös hieman ajankuvaakin tietyiltä osin. Nykyarkemme Facebookkeineen on arkea myös Ifemelulle. Varsinkin ifemelun silmin näyttäytyy väkevästi se arki, mikä varmasti monella maahanmuuttajalla on harteillaan, eli vahva ulkopuolisuus monissa asioissa; kun et oikein kuulu enää kotimaahasikaan tietyn ajan jälkeen etkä toisaalta ole vahvasti uudenkaan yhteisön jäsen. Kuilu vanhan ja uuden välissä on käsinkosketeltavan todellinen.

Kotiinpalaajat on kirja, josta ammentaa lukijana monenlaista kosketuspintaa. Se herättää ajatuksia, saa pohtimaan asioita laajemmasta näkökulmasta, naurattaa, koskettaa. Kotiinpalaajat on tarina joka muistuttaa, miksi kirjallisuus on niin valtavan hienoa asia ihmisen elämässä.

Kotiinpalaajia on luettu laajalti kirjablogeissakin. Google kertoo linkkejä sinne sun tänne, mutta tässä P.S. Rakastan kirjoja -blogin Saran juttu, jonka lopussa linkkejä blogikollegoiden juttuihin!


keskiviikko 11. kesäkuuta 2014

4-v. blogisynttäriarvonta - 4 kiloa kirjoja!


Niin se aika rientää! Neljä vuotta sitten kirjoitin blogiini ensimmäisen postauksen ja tässä sitä edelleen porskutetaan. Postaustahtini on tosin huomattavasti hiljaisempi mitä silloin, sillä neljän vuoden takaiseen eroten käyn nykyään töissä ja sen ohella suoritan kahta tutkintoakin. Lukemisaika on siis vähentynyt aika radikaalisti. Kirjablogi on kuitenkin pysynyt menossa mukana vaikkakin rauhallisemmalla postaustahdilla, rakkaana harrastuksena. Blogikommentointi on siirtynyt isossa määrin Facebookin puolelle, mutta aina vähän kirjasta riippuen tännekin tupsahtelee kommentteja ja vaikka en heti niin ehdi reagoidakaan, ne ilahduttavat aina kovasti mieltä. Teitä virallisesti lukijoiksi rekisteröityneitä on jo reilu 300, mutta kävijämäärät päivittäin vaihtelevat vajaan 300 ja jopa 1000 välillä, postauksesta ja aiheen ajankohtaisuudesta riippuen. Mutta mitkä blogisynttärit ne ovat ellei arvontaa pidetä, vai mitä? Olen vuosien varrella arponut lahjakortteja, kirjoja jotka voittajat ovat saaneet valita antamastani listasta, mutta tänä vuonna tehdään toisin.

Arvonta-aikaa on 30.6 saakka, jonka jälkeen kyseisellä viikolla suoritan arvonnan. Arvontaan voi osallistua kommentoimalla tähän postaukseen, siitä saa yhden arvan. Lisäarvan saa jakamalla tämän postauksen linkkiä joko blogissaan, Facebookissa tai Twitterissä. Ilmoitathan kommentissasi, monellako osallistus ja jos kahdella, missä linkität, kiitos! Olen joutunut ottamaan anonyymien kommentointimahdollisuuden pois koska blogini joutui pari kuukautta sitten rajun spämmihyökkäyksen kohteeksi, mutta ainakin nyt arvonnan ajaksi vapautan sen, sillä tiedän että monella teistä lukijoistani ei välttämättä ole blogger/Google-tiliä. Mutta sitten tosiaan siihen palkintoon, mihin jo otsikko viittaa, eli...palkintona voittaja saa..

4 kiloa kirjoja! Kokoan kaksi erilaista pakettia, joiden sisältö menee niin että toiseen kerään enemmän sellaista vakavempaa laatukaunoa, proosaa ja toiseen tulee pääasiallisesti jännitystä ja vähän viihdettäkin. Tarkempaa sisältöä en paljasta etukäteen, voittaja voi valita jomman kumman paketin. Osa paketin kirjoista tulee omasta hyllystäni, osan ostan nyt kesä-alesta. Eli ei muuta kuin arpaonnea kaikille!

PS: Nyt luen minulle ekaa Adichieta, Kotiinpalaajia ja tykkään valtavan paljon hänen tyylistään kirjoittaa! Tästä myöhemmin tällä viikolla varmaan lisää!

tiistai 3. kesäkuuta 2014

Pauli Kallio ja Christer Nuutinen: Kramppeja ja nyrjähdyksiä. Nuorten naisten maailmassa


 Pauli Kallio, Christer Nuutinen: Kramppeja & nyrjähdyksiä. Nuorten naisten maailmassa
Kustantaja: Arktinen Banaani 2010
Sivuja: 63
Mistä minulle: Oma ostos kirpparilta

Kramppeja & nyrjähdyksiä ilmestyi ensimmäisen kerran jo vuonna 1991, kertoi minulle Wikipedia. Sarjakuvaa on julkaistu sittemmin useissa eri lehdissä, mm. Hesarissa ja Suomen kuvalehdessä. Mies sarjakuvan tarinoiden takana on Pauli Kallio, kuvittaja on puolestaan vaihtunut useamminkin matkan varrella. Netin mukaan kuitenkin Christer Nuutinen on ainoa oikea kuvittaja Krampeille, enkä ihmettele yhtään, sillä kuvitus on yhtä aikaa humoristista, tarkkaa ja vaivatonta. Muistan törmänneeni vuosien varrella satunnaisesti Kramppien strippeihin, mutta tämä oli minulle ensimmäinen kokonainen albumi Kramppien maailmassa, joskaan ei varmasti viimeinen. Kramppeja & nyrjähdyksiä, Nuorten naisten maailmassa on jo kahdeksas Kramppis-albumi.

En kokenut ongelmalliseksi sitä, ettei minulla ollut juurikaan taustatietoa Kramppien päähenkilöiden elämästä, joskin uskon että tästä saa enemmän irti jos on lukenut aikaisemmat albumit ja siten seurannut Kramppien nuorten varttumista ja käänteitä. Strippien jutut kuitenkin kolahtavat ilman suurempia taustatietämyksiä ja usein vieläpä sangen lujaakin, tällaiseen itsekin keski-ikää lähestyvän lukijan mieleen ja huumoriin.





Tässä albumissa Esko tajuaa tulleensa kuin huomaamatta keski-ikään ja oivallusta vahvistaa orastava suhde naapurin Anniinaan. Tanja ja Risto puolestaan elävät hyvin keskiluokkaista ja keski-ikäiselle tyypillistä arkea. Eskon exä, Aino on jatkanut elämäänsä ja elää lapsiperhearkea, mutta Eskoon törmätessään joutuu pohtimaan vähän menneisyyttäänkin. Kramppien ihmiset ovat melkeinpä kuin ketä meistä vain, kaikessa tavallisuudessaan ja inhimillisyydessään hyvin samaistuttavia. Krampit näyttää, että loppujen lopuksi elämä on pienten asioiden jatkumoa ja sitä suurta odotellessa se onkin herkästi jo kohta ohi. Täytyy tarttua tähän hetkeen, osata nauttia. 



Tykästyin Kramppien maailmaan niin tekstin kuin kuvituksen puolesta. Hauska detalji on myös osuvat otsikot aina sivun alussa:


Vaikka tämä albumi toimi näin aikaisempia lukemattakin omana kokonaisuutena, kieltämättä jäi kiehtomaan erityisesti Eskon ja Ainon historia. Täytyy kaivaa jostain luettavaksi siis aikaisemmatkin albumit :) Myös Norkku on viihtynyt Kramppien maailmassa, kurkatkaapas hänen juttunsa täältä.

PS: Tässä kuussa tulee tasan neljä vuotta siitä kun aloitin tämän blogin, aikamoinen matka siis jo takana, vai mitä? Mitäs jos sen kunniaksi vähän arvottaisiin jotain..?

sunnuntai 1. kesäkuuta 2014

Tove Jansson: Kesäkirja

Tove Jansson: Kesäkirja
Kustantaja: Wsoy (1. painos 1973, pokkaripainos 2014)
Alkuteos: Sommarboken 1972
Suomentanut: Kristiina Kivivuori
Sivuja: 135

   Pahuksen kakara, ajatteli isoäiti, kauhea lapsi, mutta niin siinä käy kun ne kieltävät kaiken hauskan. Ne sellaiset, jotka ovat oikeassa iässä.
   Sophia oli kalliolla. Hän kömpi kuoppaan keppiä noutamaan ja antoi sen isoäidilleen, päin katsomatta. 
   Sinä olet kovin hyvä kiipeämään, isoäiti sanoi ankarasti. Ja rohkea myös, minä nimittäin huomasin, että sinä pelkäsit. Kerronko hänelle vai jätänkö kertomatta?
   Sophia työnsi toisen olkansa ylös ja katsoi isoäitiinsä. Ehkä se riittää että sinä tiedät, hän sanoi. Mutta voithan sinä kertoa sen kuolinvuoteellasi, ettei se mene hukkaan.

Pieni Sophia viettää kesää saaressa isoäitinsä ja isänsä kera. Isä keskittyy lähinnä omiin töihinsä ja Sophia viettääkin päivänsä enimmäkseen isoäidin seurassa ja saarella ominpäinkin seikkaillen. Saaren upea, villi luonto tarjoaa päivittäin ihmeteltävää niin Sophialle eikä saari ja sitä ympäröivän meren lumo ole hävinneet isoäidinkään mielestä. Päivät kuluvat verkkaalleen ja vaikka Sophialla ja ísoäidillä on ikäeroa vuosikymmeniä, vallitsee tuon parivaljakon välillä selvä sielujen yhteys, ystävyys ja kiintymys. Sophia haastaa isoäidin pohtimaan ympäröivää maailmaa ja elämää pintaa syvemmältä kun taas toisaalta isoäiti läsnäolollaan ja välittämisellään ankkuroi villin Sophian turvalliseen ympäristöön. Usein päivät näyttävät kuin toistensa jatkumolta, mutta Sophia ja isoäiti muodostavat saarella oman pienen maailmansa, josta löytyy juuri sillä hetkellä kaikki mitä ihminen voi tarvita: välittämistä, kauneutta, seikkailun tuntua, ihmeteltävää, lepoa.

Kesäkirja on Tove Janssonin aikuisille kirjoittama pienoisromaani, joka kaikessa fyysisessä pienuudessaan kuitenkin maalaa lukijan mieleen valtavan maailman. Jansson näyttää isoäidin ja Sophian silmin, miten pienelle saarelle voi mahtua koko elämä juuri sillä hetkellä. Jansson onnistuu kuvittamaan pelkällä tekstillään lukijan mieleen niin vahvasti saarelaiselämän verkkaisuuden ja kauneuden, että sitä on näin jälkikäteen suorastaan vaikea pukea sanoiksi. Isoäidin ja Sophian molempien persoonat nousevat voimakkaina esille ja kumpaankin tykästyy väistämättä. Isoäidin ja Sophian välinen dialogi on usein herkullisen nasevaa ja paikoin lempeästi piikittelevääkin. Sophia ei jää isoäidilleen huonommaksi keskinäisissä sanailuissa.

Kesäkirja on aivan ihana, suorastaan harmittelen etten ole aikaisemmin siihen älynnyt tarttua. Toisaalta, kuinka monta ihanaa lukukokemusta minua vielä odottaakaan Toven tuotannon parissa, se tuo puolestaan lohtua se. Kesäkirjassa on jotain melkeinpä selittämätöntä taikaa ja kauneutta, tunnelmaa joka jää sydänalaan vellomaan päiväkausiksi. Tavallaanhan kaikki siinä on niin tavallista, vähäeleistä, arkista...mutta kuitenkin sitten jotenkin niin suurta ja selittämätöntä. Ihailuni Tovea kohtaan kasvaa entisestään, hän todella oli upea ja monipuolinen nainen. Se maailma, minkä hän vielä kuolemansakin jälkeen meille tarjoaa taideteostensa ja tekstiensä kautta, on kertakaikkisen vaikuttava.

   Rakkaus on omimista, sanoi Sophia. Kuta enemmän jotain toista rakastaa, sitä vähemmän se 
toinen välittää.
   Tuo pitää paikkansa, huomautti isoäiti. Ja mitäs sitä silloin tekee?
   Rakastaa aina vaan, Sophia vastasi uhkaavastu. Aina vaan kovemmin ja kovemmin.
Hänen isoäitinsä huokaisi eikä vastannut.


Moni muukin bloggaaja on viihtynyt Kesäkirjan parissa, toiset enemmän ja toiset vähemmän. Linkkaan Täällä toisen tähden alla -blogin Jaanan jutun, jonka lopulta löytyykin liuta linkkejä muiden blogijuttuihin kirjasta, käykääs kurkkaamassa täältä!