torstai 28. syyskuuta 2017

Timo Parvela, Bjørn Sortland, Pasi Pitkänen: Kepler62 -kirjasarja


Timo Parvela, Bjørn Sortland, Pasi Pitkänen: Kepler62 -kirjasarja
Kustantaja: Wsoy 2015-2017

Suomalais-norjalainen yhteistyön tuotos, Kepler62- kirjasarja on todellinen helmi genressään ja sen rajatkin ylittäen. Kun kaksi tunnettua kirjailijaa yhdistää ideansa yhdessä taitavan nuoren kuvittajan kanssa, voi syntyä jotain niinkin kansainvälistä kuin Kepler62. Vähän puolivahingossa tartuttiin kirjaan lasteni kanssa viime kuussa ja se onkin ollut menoa sen jälkeen. Nyt on viideskin osa luettu, ja odotamme malttamattomina jo ensi kuussa ilmestyvää kuudetta osaa, joka harmi kyllä on se viimeinen. On oikeastaan ällistyttävää, miten lasten romaanisarja voikin koukuttaa myös aikuisen tällä tavalla!

Mistä sitten oikein on kirjasarjassa kyse? Koska en halua viedä lukemisen iloa vielä sarjaan täysin tutustumattomilta, en lähde purkamaan juonta kirja kerrallaan. Kepler62 on niin vahvasti juonivoittoinen, että jokainen kirja jättää suoranaisen cliffhangerin lukijan mieleen samalla kun tarina etenee uusillekin urille. Kirjailijakaksikko Parvela & Sortland eivät ole missään vaiheessa aliarvioineet nuorta lukijaa, sillä tarinan idea ja juoni ovat oikeasti taidokkaat ja kutkuttavan kiinnostavat. Ehkä juuri siksi aikuinenkin huomaa koukkuuntuvansa näihin.

Kepler62 lähtötilanne on se, että maapallomme on ylikansoitettu. Moni meille itsestäänselvä asia on muuttunut harvinaisuudeksi ja hallitus valvoo kansalaisten tekemisiä äärimmäisen tarkasti. Parempiosaiset elävät hyvissä olosuhteissa, osa jopa suorastaan ökymäisissä, kuten rikkaan asetehtailijan tytär Marie. Suomalaiset veljekset Ari ja Joni puolestaan ovat kadottaneet äitinsäkin ja elävät kituuttaen ahtaassa asunnossa. Vaikka moni asia on muuttunut, pelaaminen ja sen viehätys eivät ole hävinneet. Markkinoille on tullut peli, jota ei ole ensinnäkään helppo saada, saati sitten pelata loppuun saakka. Huhutaan, ettei kukaan ennen tätä ole pelannut peliä viimeiselle tasolle asti. Niin Ari ja Joni kuin Marie saavat pelin käsiinsä ja alkaa vimmattu pelaaminen, sillä viimeisen tason läpäisemiseen täytyy liittyä jotain joka parantaisi heidän kunkin elämää, tavalla tai toisella. Samaan aikaan kun he tahoillaan yrittävät saada peliä läpi, myös muualla maailmassa monet nuoret yrittävät samaa.

Kuka saa pelin läpäistyä ja ennen kaikkea mitä sitten tapahtuu? Miten kaikkeen liittyy OTNSPCFRVR ( Out in Space For Ever) -organisaatio? Mitä yhteistä voi olla tietyllä joukolla nuoria ympäri maailmaa? Voisiko olla jotain muutakin elämää kuin se, jota he päivästä toiseen suorittavat? Huhutaan myös, että suunnitelmissa olisi lähettää avaruusalus tutkimaan jotain outoa planeettaa. Mutta ensin on yritettävä ratkaista viimeinenkin taso Kepler62:sta...

Sekä 8-, että 10 -vuotiaani ovat kirjasarjasta aivan innoissaan (äidin ohella). 8-vuotias totesi alussa pari kertaa, että onpas jännittävä välillä, mutta jännitys ei kuitenkaan noussut liian kestämättömäksi ja niinpä jatkettiin eteenpäin. 10- vuotias lukee kirjaa usein etukäteen jonkin matkaa, vaikka minä sitten vielä iltaisin luen molemmille ääneen. Kirjassa on myös tiettyä huumoria, joka naurattaa meitä kaikkia. Kirjan upea kuvitus saa pysähtelemään monet kerrat kirjan sivuille sitä ihastelemaan. 10 -vuotias myös kommentoi, että kirjan juoni on niin mielenkiintoinen, että koko ajan tekee mieli vain saada kuulla lisää. Vaikka kepler62 onkin avaruusseikkailua, myös ystävyys teemana kulkee vahvasti läpi kirjojen. Tästäkin iso plussa. Aika harvoin innostuin näin paljon lastenkirjoista, kuin tästä olen innostunut. Siksi kehoitankin tarttumaan kirjaan olipa lapsia tai ei! Kepler62 on ihan helmi!

Kuten kirjassa usein todetaan:

Be part of the story!

keskiviikko 20. syyskuuta 2017

Asko Sahlberg: Amandan maailmat

Asko Sahlberg: Amandan maailmat 
Kustantaja: Like 2017
Sivuja: 136

Luultavasti murhe matkusti ajassa ja siirtyi sukupolvelta toiselle jo kun äidit imettivät lapsiaan. Murhe kulki ihmisen kannoilla kuin isäntäänsä seuraava koira, ja jokaisella ihmisellä oli oma koiransa. Jos ihminen ei katsonut taakseen, hän ei nähnyt koiraa ja murhe unohtui, ihmisellä saattoi olla monta rauhallista ja hyvää vuotta, mutta enemmin tai myöhemmin hän tuli rauhattomaksi ja käänsi päätään ja murhe läähätti siinä. Jollei hän kääntänyt päätään, ilmestyi lopulta joku toinen nostamaan murheen varjoista hänen silmiensä eteen.

Iäkäs Amanda oli viettänyt jo pitkään rauhaisaa elämää pienessä talossaan pikkukaupungin laitamilla. Oma pieni mökki, oma pieni kasvimaa. Oma rauha ja omat tutut rutiinit. Naapurissa asuva omalaatuinen vanhapoika Jansson, joka omalla erikoisella tavallaan toi sisältöä Amandan päiviin. Kun kaupunkiin tulee pakolaisia, voisi kuvitella, ettei se hetkauta Amandan erakkomaista ja suojattua elämää millään tavalla. Mutta sitten yhden pakolaispojan ja Amandan tiet kohtaavat, eikä Amanda pysty unohtamaan näkemäänsä.

Hän yritti olla ajattelematta ja hän ajatteli poikaa. Hän näki suljettujen silmäluomiensa takana pojan ahdistuneet kasvot, laajojen silmien järkyttyneisyyden. Sellaisia poikia oli tullut viime aikoina maahan toisten vieraista maista tulevien ihmisten mukana. Amanda oli kuullut puhuttavan noista ihmisistä radiossa ja nähnyt muutamia heistä kaupungilla. He pakenivat sotaa, ja Amanda tiesi kyllä mitä sota merkitsi: sitä, että ihmisiä teurastettiin kuin sikoja ja maa vettyi verestä, kun siihen kaivettuihin kuoppiin heiteltiin hengiltä silvottuja lapsia.

"Jälkeenjäänyt", oli lääkäri sanonut Amandasta jo lapsena. Mutta Amanda oli löytänyt kaikesta huolimatta oman tiensä ja oli tyytyväinen elämäänsä. Tapa, jolla Amanda maailmanmenoa tarkkaili, oli jotenkin niin puhtaan rehellinen, ylimääräisistä kuorrutuksista riisuttu. Pakolaispoikaan törmätessään Amandan sisimmässä syttyy vahva palo auttaa, murtaa omat raja-aidat toisen hyväksi. Ehkä Amanda ei aina ymmärtänyt ympäröivää maailmaa ja ihmisiä siinä, mutta kukapa meistä aina ymmärtäisikään? Onko lopulta kuitenkin tärkeintä se, miten sydän puhuu toiselle sydämelle tai miten käsi ojetuun auttamaan apua tarvitsevaa? Miten mitata ihmisyytemme?

Jostain syystä en ole ennen tätä lukenut Asko Sahlbergin romaanjea, ja nyt en voi kuin ihmetellä, että miksi en. Ehkä kyse ei ole niinkään tietoisesta päätöksestä vaan siitä, että pelkästään oma kotimaamme on jo pullollaan toinen toistaan taitavempia kirjailijoita, joiden tuotannon pariin vain vielä ei ole ehtinyt. Sahlbergin uusin romaani Amandan maailmat on huikean hieno pienoisromaani, joka kaikessa intensiivisyydessään pitää kiinni kirjassa ensimmäiseltä sivulta aina viimeiseen saakka. Amandan maailmojen teemat ovat äärimmäisen ajankohtaisia: pakolaisuus, kulttuurieroista kumpuava epävarmuus ja väkivalta, yksinäisyys ja ylipäätään ihmisen moraali tässä ajassa. Käsittämätöntä, miten hienosti Sahlberg on onnistunut kokoamaan kaiken tämän alle 150 sivuun. Amanda on päähenkilönä äärimmäisen kiinnostava, inhimillinen, todellinen. Hän tuntuu sellaiselta hyvällä tapaa yksioikoisen ajattelumaailman omaavalta vanhukselta, jolla on sydän paikoillaan ja maalaisjärkeä vaikka muillekin jakaa. Sahlberg kirjoittaa lausein, jotka tikkaavat lukijan ihoon kiinni, varmasti osuen. Mitään ei ole liikaa, eikä liian vähän. Väkevä teos!!

" Jaa kuolema? Se tässä outoa onkin, että ihmiset pelkää kuolemaa. Minua pelottaa kyllä enemmän elämä. Koska eläminen se ihmistä eniten kirpaisee", mies sanoi, nyökkäsi ja lähti kulkemaan haravansa perässä hiekoitettua käytävää.

perjantai 15. syyskuuta 2017

Arne & Carlos: Neulotut linnut





Arne & Carlos: Neulotut linnut
Kustantaja: Nemo 2017
Suomentanut: Kaija Koirikivi
Sivuja: 176

Jokainen on varmaan jossain lehdissä tai kirjoissa törmännyt hurmaavan hauskoihin neulepallomiehiin, Arneen ja Carlokseen! Tämä norjalais-ruotsalainen pariskunta asuu Oslon ulkopuolella vanhassa asemarakennuksessa ja tekee neulomisesta suorastaan taidetta. He ovat julkaisseetkin jo liudan kirjoja neulomiseen liittyen ja onpa heiltä tullut lankamallistoakin. Heillä molemmilla on muotisuunnittelijatausta, joka kyllä näkyykin heidän inspiroivissa malleissaan, olivat ne sitten joulupalloja tai sukkia.

Minulla on pidemmän aikaa jo ollut kiinnostus lintuihin, ihan tosielämän sellaisiin toki ensisijaisesti. Laitoimme ensimmäisen lintulaudankin toissa vuonna, että saisin seurata lintujen elämää. Joku niissä viehättää ja kyllähän tämä Arnen ja Carloksen uusin kirja väkisinkin oli kurkattava, että mitä pitää sisällään. Koska tiedän, että blogiani lukee myös käsityöihmisiä, halusinkin vinkata tästä hauskasta kirjasta teille täällä blogissa.

Kirjasta löytyy liuta ohjeita niin helppojen "perustirppojen" kuin haastavampienkin höyhendiivojen tekoon. Jo pelkästään valmiiden neulottujen lintujen kuvat kirjassa ovat ihanaa selattavaa. Niillä näyttää olevan melkein kuin oma persoona itse kullakin. Koska olen vielä itse enemmän virkkaaja kuin neuloja taitojen puolesta, ihana anoppini lupautui testaamaan, millaisia kirjan ohjeet ovat toteuttaa. Ensimmäisessä kuvassa näkyvät höyhenkoristeiset linnut ovatkin hänen käsialaansa. Itsellä olisi haaveissa vielä kuitenkin toki itsekin kokeilla, miten sujuisi vaikka perinteisen punatulkun teko.

Nämä virkatut linnuthan ovat niin oiva lahjaidea kuin myös hauska lisä ihan oman kodin sisustukseenkin. Paikallisessa lankakaupassa näin, kun näitä oli virkattu kiinni vanhaan kattolamppukehikkoon (terveisiä Titityyhyn!) ja voi että oli ihanan näköinen! Jos siis sukkapuikot pysyvät käsissä, niin ei muuta kuin tirppoja tekemään vaikka joululahjaksi! Lupaan laittaa kuvaa, jos ja kun saan väkerrettyä oman versioni ;) Vinkkaan myös myöhemmin kahden suomalaismiehen ihanan inspiroivasta Kaikki pakettiin- kirjasta, se on täynnä hyviä vinkkejä persoonalliseen ( ja ekologiseen!!) paketointiin! Mutta sitä ennen ainakin Asko Sahlbergin uutuudesta ja ehkä muutamasta muustakin romaanista!


maanantai 4. syyskuuta 2017

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Väärän kissan päivä

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Väärän kissan päivä
Kustantaja: Atena 2017
Kansi: Sanna Mander
Sivuja: 342

Sanoin pitäväni täydellisen muutoksen ajatuksesta.
- Enpä tiedä, Elysia sanoi. - Erilaisia kerrostumia voi tulla lisää ja vanhoja kadota uudempien alle. Joidenkin ulkoinen olemus romahtaa muita nopeammin, vaikka sisin pysyisi saman, ja joistakin tulee taas oman itsensä raunioissa eläviä haamuja, jos he kadottavat yhteyden alkuperäiseen perusolemukseensa.
Marrasvirran kaupungin vuotuinen syysjuhla on käynnissä, kun sen suunnittelusta vastanneen toimiston pääinnovaattori Kaarna saa äitinsä hoivakodista puhelun. Kansainvälisen uran arvostettuna psykoterapeuttina tehnyt Alice Kaarna on alkanut jo kadota dementian verhon taakse kokonaan ja hoivakodissa arvellaan Alicen kuolevan pian. Marrasvirran kaduilla tungeksii karnevaalikansaa ja Kaarnan vaimolla Minervalla on pian tärkeä hetki edessä työhönsä liittyen. Vaikka viime vuodet ovatkin lähinnä korostaneet etäisyyttä Kaarnan ja Alicen välillä, Kaarna tietää, että nyt on kiirehdittävä.

Tik tak, kiiruhda! Aika kuluu kaikilta.
Pysäytä kello, seisauta aika. On elämä unta, siinä sen taika!

Tuo puhelu käynnistää sellaisen tapahtumaketjun, joka syöksee erityisesti Kaarnan syvälle menneisyyteen, niin omaansa kuin äidin. Se haastaa ja vaatii kohtaamaan senkin, mitä ei kohdata haluaisi. Ja entä nuo kissat! Nuo ihmeelliset olennot, jotka ilmestyvät kun vähiten odottaa. Yhtäkkiä kaikki tuttu tuntuukin pukeutuneen naamioiden taakse, eikä edes se, kuka peilistä katsoo, tunnu todelta. Kun päivä on lopulta ohi, mitä jäljelle jää?

Silloin aika riisuutui edessäni ja paljasti itsensä minulle: näin, että menneisyyden perspektiivi on litteä ja että ne kuukausina ja vuosina mitattavat etäisyydet, joiden perusteella mielemme järjestelee muistikuvat, ovat pelkkä illuusio.

Pasi Ilmari Jääskeläisen kirjoissa on sekin merkittävä piirre, että niiden maailma on niin omintakeinen, ettei tunnu luontevalta avata niitä kovin paljoa näissä kirjoituksissa. Jääskeläisen uusin, Väärän kissan päivä, ei tee tässä poikkeusta. Jääskeläisellä on kyky pukea arkinen maagisen realismin viittaan, hämätä mieltä ja kuljettaa tarinaa rohkeasti tyystin uusissa sfääreissä. Olen pitänyt valtavan paljon kaikista Jääskeläisen romaaneista ja Harjukaupungin salakäytävät edustaa minulle edelleenkin yhtä rakkaimmista lukukokemuksista. Väärän kissan päivä kuitenkin tuntuu jo niin isosti maailmankirjallisuudelta, että väittäisin sen olevan Jääskeläisen vahvin romaani tähän asti. Sitä ei voi selittää. Se täytyy kokea. Sen täytyy antaa salakavalasti luikerrella ihollesi, kietoutua ytimeen. Väärän kissan päivä on läkähdyttävän upea yhden päivän romaani, joka tekisi mieli alkaa lukea heti uudestaan viimeisen sivun jälkeen. Sillä se on niin kertakaikkisen merkityksistä tiheä, monikerrokseninen tarina, joka ei tyydy tavanomaisuuteen. Rakastan kirjan vahvaa tematiikkaa liittyen muistoihin ja niiden merkitykseen ihmisen elämässä, persoonassa. Mitä meille jää jäljelle, jos muistomme viedään, keitä me olemme? Kirjallinen helmi, jonka soisi käännettävän monille muillekin kielille, sillä jos tämä ei ole maailmankirjallisuutta, ei sitten mikään. Aika ja paikka, kaikki muu oleva unohtuu. Hengitin vain tuossa yhdessä päivässä Kaarnan mukana. Kirjan vahvasta tunnelmasta on todella haikea päästää irti. Olisi niin monia asioita, mistä olisi upeaa päästä keskustelemaan muiden kirjan lukeneiden kanssa! Kuten vaikkapa vaatturi Elysia, tai vanhan antikvariaatin Arvi! Entäpä Alicen ja Kaarnan Saksan matka Kaarnan lapsuudessa ja Kaarnan mystinen sairastuminen kokonaiseksi vuodeksi sen jälkeen? Ja sitten nuo jyväkärsäkkäät! Kuuletko sinä jo niiden rapsutuksen pääsi sisällä? Mutta ennen kaikkea, muista:

Kulje vaikka virsta vaaraa
mut älä katso kissaa väärää.


Kurkatkaa myös vaikka Leenan tunnelmat kirjasta!

tiistai 22. elokuuta 2017

S.K. Tremayne: Tulilapsi

S.K. Tremayne: Tulilapsi
Kustantaja: Otava 2017
Alkuteos: The Fire Child ( 2015)
Suomentanut: Jaana Iso-Markku
Sivuja: 365

Kuulostan lapsekkaan innostuneelta. Mitä on tapahtunut sille kipakalle feministille, joka Rachel Daly ennen oli? Minne hän oli kadonnut? Ystäväni todennäköisesti paheksuisivat minua. Kuusi kuukautta sitten minä olisin paheksunut itseäni, nuorta naista, joka luopui vapaudestaan ja työpaikastaan ja ilmeisen jännittävästä lontoolaiselämästään ryhtyäkseen itseään vanhemman, rikkaamman ja pidemmän leskimiehen morsiameksi.

Rachelin elämä on muuttunut lyhyessä ajassa järisyttävän paljon. Elämä Lontoon vuokrakasarmeissa on muisto vain kun hänestä tulee emäntä vanhaan, upeaan taloon, joka seisoo jykevänä Atlantin rannalla. Talon alla kulkee muistona kaivostyöstä tunneleita ja se ajatus kieltämättä hämmentää Rachelia. Hän ei kuitenkaan anna hämmennyksen vaivata liikaa mieltään, eikä edes sen, että Davidin edesmenneen vaimon Ninan kädenjälki näkyy vielä niin selvästi talossa. Kaikki tuntuisi täydelliseltä, ellei Davidin ihana pieni poika Jamie alkaisi puhua levottomia. Ninan kuolemasta on vasta kaksi vuotta, Rachel koittaa muistuttaa itseään. Jamie varmasti kaipaa vielä äitiään. Jamien puheet kuitenkin alkavat käydä hurjemmiksi, eikä Rachel ole enää varma omastakaan mielenterveydestään. Mitä kaikkea täydellinen kulissi kätkeekään taakseen?

Tulilapsi on S. K. Tremaynen toinen suomennettu romaani. Vuosi sitten luin Jääkaksoset ja se oli kyllä todella hyvä psykologinen trilleri! Tulilapseen latautui siis kieltämättä aika paljon odotuksia. Itse tarinan aihiohan on kutkuttava; upea talo jylhissä maisemissa meren rannalla, vanhaa kaivoselämän ympärille sijoittuvaa mystiikkaa ja psykologista jännitettä. Jostain syystä Tulilapsesta muodostui minulle ehkä jopa hienoinen pettymys lukukokemuksena. Olen koittanut miettiä, mistä se johtuu, mutta en tunnu itsekään pystyvän sitä kovin hyvin avaamaan. Jotenkin päähenkilöt tuntuivat vähän kuin Kauniiden ja Rohkeiden henkilöiltä, hitusen "muovisilta" ja kliseisiltä enkä oikein jaksanut syttyä juonestakaan, vaikka se kyllä tarjoaakin todellisen yllätyksen. Kyllä Tulilapsi jännitettäkin tarjoaa ja sen miljöö on kyllä ehdoton plussa, mutta jostain syystä tämä jäi minulla aika pannukakuksi. Kuitenkin esimerkiksi Leena on tykännyt tästä jopa enemmän kuin Jääkaksosista! Kannattaa lukaista hänen bloggauksensa teoksesta! Kyllähän Tulilapsi on sellainen peruskelpo psykologinen trilleri, jonka voisin kuvitella sopivan hyvin varsinkin sellaiselle lukijalle, joka ei välttämättä muuten lue dekkareita, psykologisia jännäreitä. Sillä on paikoin hetkensä ja jännityksen pitkä koura hamuilee pelottavasti sydänalaa, mutta sitten ei minulla kuitenkaan tarpeeksi. Toisaalta pelkkä meren läsnöolo kirjassa kiehtoo minua. Jotain oli liikaa, jotain liian vähän. Jääkaksoset oli kuitenkin niin hyvä, että tulen lukemaan kyllä Tremaynelta lisääkin, mikäli kirjoja vielä kirjoittaa.

Äiti yöllä näen unta että sinä kellut vedessä. Koulussa joku sanoi että ruumiit tulevat takaisin tuletko sinä takaisin? Ne sanovat että jos joku hukkuu mereen niin ruumis huuhtoutuu rantakiville kuin meritähti miksi sinä et huuhtoutunut rantaan Morvelanissa kuin meritähti?

tiistai 15. elokuuta 2017

Arvonnan voittajat


On aika julkistaa jännittävän dekkariarvonnan voittajat! Nimilappusia arvontaan tuli yhteensä 17, kiitos! Ja pikkuväen avustuksella seuraavat kolme nimimerkkiä nousi voittajiksi tässä järjestyksessä:

1. Anna Hänninen
2. Marika
3. Maj

Anna oli maininnut eniten kiinnostavaksi Greben kirjan, Marika Räsynuken ja Maj myöskin Greben kirjan, mutta koska se menee ensimmäiselle, sinulle tulisi sitten Vartija!

Laittakaa tämän viikon aikana minulle jarjellajatunteella (AT) gmail.com yhteystietonne, niin toimitan ne Gummerukselle palkintojen lähettämistä varten!

Minulla onkin tällä hetkellä jälleen dekkari kesken, S.K. Tremaynen Tulilasta luen, ja siitä piakkoin tunnelmia luvassa. Sitten onkin vuorossa ihan älyttömän paljon odottamani Pasi Ilmari Jääskeläisen Väärän kissan päivä !!

perjantai 11. elokuuta 2017

Katri Rauanjoki: Jonain keväänä herään

Katri Rauanjoki: Jonain keväänä herään
Kustantaja: Atena 2016
Sivuja: 249

Pitkään jaksoin olla reipas, mutta jossain vaiheessa olin eksynyt metsään, unohtanut pudotella pullanmuruja. Ulospäin olin toimelias, mutta salassa nakertanut liikaa piparkakkutalon seiniä. Ja niin minusta oli tullut väsynyt noita-akka. Sellainen, jolle pelkkä olemassa oleminen ei jostain syystä koskaan ollut tarpeeksi. Minun täytyi tehdä, saada aikaiseksi, saada tunnustus.

Nelikymppinen Kerttu on aina ollut se, joka pärjää. Porskuttaa eteenpäin vaikka mikä olisi. Ulospäin kaikki näyttää hyvältä; on työpaikka, mies, kaksi lasta ja ihana talo. Kertun sisimmässä on kuitenkin jo myllertänyt pidempään, kunnes sitten tulee se kuuluisa viimeinen piste. Hän ei enää edes muista, milloin elämästä alkoi kadota värit ja siitä tuli suorittamista, selviytymistä aina uuteen maanantaihin. Tiukasti hän pitää kuitenkin kiinni kulisseista, yrittää viimeiseen asti. Kun on aina ennenkin pärjännyt. Sitten koittaa opettajakollegan eläkkeelle lähdön juhlat ja tapahtuu jotain, joka murtaa Kertun viimeisenkin suojapanssarin.

F32.1 Depressio moderata. Masennus, ahdistus, korostunut itsekontrolli, mahdollinen syömishäiriö. Diagnooseja riittää niin, että puoliso Lasse vitsailee kuinka niistä voisi teettää t-paidan. Kerttua ei jaksa enää naurattaa, sillä hän on jo niin syvällä jossain siellä, minne ei normaali arki enää tavoita. Jossain siellä, missä ei ole naurua tai iloa, on vain pohjaton väsymys ja unikkovihkoon merkityt suunnitelmat, milloin olisi hyvä päivä tappaa itsensä. Kertun sairasloman aikana vetovastuu perheen arjesta siirtyy kokonaan Lasselle Kertun halutessa piiloutua vain viltin sisälle sohvalla ja kadota unien hetkeksi helpottavaan maailmaan. Kun on aina ennen pitänyt ohjat käsissä, kontrollin ja kun se ote sitten lipeää kunnolla, ei voi kuin ajalehtia jossain epävarman ja tuntemattoman välimaastossa.

Kehitin hoitajalle epämääräisen tarinan mahakivuista ja katsoin koko ajan takkiani nykivää Eeliä. Joo, otetaan kaakaota kotona, ei, isi ei ole vielä tullut töistä. Ja hymyä, luontevaa pikaista hymyä, joka vahvisti että ihan tavallisia ja hyvin vähän itsemurha-alttiita tässä oltiin.

Kun Kerttu lopulta luopuu siitä vähästäkin ulkopuolelta tulevasta pakotteesta pärjätä, joutuu hän kohtaamaan kaikki ne peikot, jotka ovat vuosia sisimmässä lymyilleet. Puskeneet kohti romahdusta. Psykiatrin vastaanotolla hän alkaa vähän kerrassaan keriä auki pahaa oloaan. Kaikki se, mitä on pidätellyt vuosikaudet, nousee nyt pintaan. Mutta löytääkö Kerttu tien ulos pimeästä, takaisin perheen pariin, takaisin elämään kiinni? Voiko niin pimeän jälkeen tulla enää valoisampaa?

En ollut uskaltanut katsoa syksyllä kirjoittamiani sanoja päiväkirjan alkulehdillä. Mikä tahansa niistä voisi olla liikaa. Mikä vain niistä voisi lävistää lapseni mielen. Ne olivat ihan omaa syytäni.
Minun sanani. Minun oloni. Ja mykkyys, jonka läpi en osannut sukeltaa.


Jonain keväänä herään
on oululaisen äidinkielen ja luovan kirjoittamisen opettajan Katri Rauanjoen toinen romaani. Rauanjoki on kertonut mediassa itsekin sairastuneensa aikanaan masennukseen ja käyneensä läpi oman pimeän aikansa. Romaani on siis hyvin voimakkaasti omakohtainen ja se näkyykin ja tuntuu kirjaa lukiessa. Jonain keväänä herään on ensinnäkin valtavan tärkeä aiheensa vuoksi. Edelleenkin mielensairauksia pidetään usein itseaiheutettuina, heikkoutena. Tabu, josta onneksi on julkisuudessa alettu vihdoin enemmän puhua. Kuka tahansa voi sairastua elämänsä varrella myös psyykkisesti, ei kukaan meistä nauti jonkinlaista koskemattomuuden suojaa sen suhteen, vaikka moni tuntuu niin ajattelevan. Tärkeän aiheensa lisäksi romaanin sivuilta nousee esiin vahvasti se tunne, että kirjailija on pistänyt romaanissaan itsensä peliin sieluansa myöten, jakanut itsestään kaunokirjallisin keinoin jotain hyvin henkilökohtaista. Se tekee vaikutuksen ja tarina tulee senkin takia todella liki. Rauanjoki jakaa kaunokirjallisin keinoin asian, jonka hän on kokenut itsekin, masennuksen. Kerttu ja Katri tuntuvat lukiessa melkein yhdeltä, vaikka toki lukijana tajuaakin fiktion roolin. Ihailen myös sitä, miten Rauanjoki onnistuu tuomaan tarinaan kuitenkin myös ripauksen huumoria ja toivoa. Hän ei säästele kertoessaan Kertun suulla, miten syvälle masentuneen mieli voikaan ihmisen viedä. Samaan aikaan muu perhe masentuneen ympärillä yrittää elää normaalia arkea ja se luo usein hurjan kontrastin noiden asioiden välille. Lapset hyörivät äidin ympärillä samaan aikaan kun äiti kirjaa muistikirjaansa synkimpiä suunnitelmiaan. Kertun ohella toistakin näkökulmaa asiaan tuovat Lasse ja tytär Inarikin, joskin enemmän objektiivisesti tarkkailtuna. Tämä on hyvä lisä tarinaan, koska se nimenomaan korostaa sitä ristiriitaa, mikä masentuneen maailman ja muun perheen sekä ympäröivien ihmisten välille voi herkästi syntyä. Jopa puolison voi olla vaikea ymmärtää toisen sairastumista tai sen aiheuttamaa mielenmaailmaa. Varsinkin, jos sairastunut on ennen ollut niin pärjäävä.

- Miks täällä aina pitää olla tällainen sotku?
Ääni haastoi, tökki kylkiluihin ja jatkoi ulos tuijottelua. Ei kiinnostanut kääntää päätä ja nähdä sama tunturipöllötupsuinen marimerkkohirviö kuin joka lauantai.

Lassen silmin Rauanjoki osoittaa usein vahvaa itseironiankin taitoa Kerttua tarkkaillessaan. Eihän se ole usein helppoa sairastuneen lähipiirillekään, kun läheinen muuttuu monin tavoin. Jonain keväänä herään on hieno kirja. Se teki lähtemättömän vaikutuksen ja kaikuu sisimmässäni varmasti vielä pitkään. Se pakahdutti, itketti, naurattikin. Se jätti jäljen.

PS: hei vielä on aikaa osallistua jännään dekkariarvontaan!!

perjantai 4. elokuuta 2017

Arvonta jännityksen ystäville


Blogiyhteistyössä Gummeruksen kanssa luvassa olisi mukava arvonta jännityksen ystäville! Arvottavana on kolme jännittävää uutuuskirjaa:

Camilla Grebe: Kun jää pettää alta
Jussi Adler-Olssen: Vartija
Daniel Cole: Räsynukke

Olen itse lukenut vasta Greben, pidin siitä hurjan paljon! Arvontaan osallistut yksinkertaisesti kommentoimalla tähän postaukseen, mikä kyseisistä dekkareista kiinnostaa sinua eniten. Arvonta-aika on 4.-14.8. Arvon kolme voittajaa, joista arvontajärjestyksessä voittajat saavat valita yhden kolmesta dekkarista itselleen. Dekkarit postitetaan voittajille suoraan Gummerukselta.

Arvontaonnea kaikille!

maanantai 24. heinäkuuta 2017

Gena Showalter: Tiimalasi - jäi kesken

Gena Showalter: Tiimalasi
Kustantaja: HarperCollins Nordic 2017
Alkuteos: Firstlife (2016)
Suomentanut: Hanna Arvonen
Sivuja: 445

Vuosien aikana maailma on jakautunut kahteen ryhmittymään. Niihin, jotka kannattavat Myaridia, ja niihin, jotka kannattavat Troikkaa. Kukaan ei koskaan kannata molempia. Miten he voisivatkaan? Valtapiirit ovat liian perustavanlaatuisesti vastakkaiset - kaikessa!


"Ten" eli Tenley Lockwood on hyvän perheen 17- vuotias amerikkalaistyttö, jonka elämä ei ole todellakaan tavanomaista. Tenleylle tuntemattomasta syystä hänen perheensä on lähettänyt hänet Prynneen, niin sanottuun sisäoppilaitokseen. Ten pitää paikkaa hullujenhuoneena, ja epäilee, että on joutunut sinne koska ei ole niin vain niellyt hänen vanhempiensä hänelle asettamia tulevaisuudensuunnitelmia. Ten on nimittäin lähestymässä tärkeää etappia. 18- vuotta täyttäessään hän kuolee, jättää Ensielämänsä ja astuu Toiselämään. Siellä vallasta ja ihmisten valinnoista kilpailee kaksi voimakasta valtapiirisä; Troikka ja Myriad. Troikka arvostaa Ensielämää siinä missä Ikielämääkin ja uskoo kohtalon olevan myytti, ja että ihmisen Toiskuollessa, hän pääsee lepoon. Myaridi puolestaan näkee Ensielämän vasta alkuna ja uskoo, että Ikielämässä kuoltuaan ihmisen sielu palaa takaisin. Hyvin pian Ten huomaa olevansa pelinappula näiden kahden valtapiirin välisessä taistossa, jossa jokainen henki on tärkeä. Ten ei kuitenkaan ole mikään tahdoton sielu, jota voi ohjailla miten vain. Hänen kipakka luonteensa ja vahva selviytymisvietti tekevät hänestä kovan vastuksen.

Gena Showalterin Tiimalasi aloittaa Everlife-sarjan. Kun näin kirjan kannen, kiinnostuin heti. Luen todella vähän dystopioita, vaikka ne kiinnostavat minua erittäin paljon. Scifi, fantsu, dystopia. Kaikki nuo ovat yksiä lempigenreistäni leffoissa. Kaikki peruspalikat Showalterin kirjoissa tuntuvat heti kärkeen aika kutkuttavan kiinnostavalta. Kuolema on vain uuden ajan alku... Kahtiajakautunut maailma ja ihmiset äärimmäisten valintojen äärellä. Mutta nyt tullaan siihen muttaan. Kuten postauksen otsikko jo kertoo, keskenhän tämä jäi. Luin vajaan 100 sivua ja senkin pätkissä, takellellen, enkä oikein itsekään tiedä, että miksi näin kävi. Jotenkin teksti tuntui paikoin vähän töksähtelevältä. Toisaalta jostain syystä tuli usemman kerran tunne lukiessa, että pitäisi ikään kuin jo kerrata, että mitä tässä oikein tapahtuu. Vaikea sano, onko syy tekstissä & tarinassa vaiko lukijassa. Ehkä tämä olisi vaatinut enemmän keskittymistä ja mitä kaveriltani kuulin, hänelläkin oli ollut alussa tämän kanssa vähän käynnistymisvaikeuksia, mutta sitten oli helpottanut. Yritin kuitenkin kuukauden ajan tämän kanssa muiden kirjojen ohella ja välillä ihan ainoanakin luettavana, mutta ei. Eilen illalla päätin, että koska hylly pursuaa kiinnostavia kirjoja, jätän tämän nyt kesken. Ehkä yritän joskus uudelleen, ehkä en. Aina se ei vain lähde, eikä tarvitsekaan. Maailma on pullollaan kirjoja, ehkä tämä ei ole minun kirjani, mutta varmasti on monen muun.

torstai 20. heinäkuuta 2017

Camilla Grebe: Kun jää pettää alta





Camilla Grebe: Kun jää pettää alta
Kustantaja: Gummerus 2017
Alkuteos: Älskaren från huvudkontoret (2015)
Suomentanut: Sari Kumpulainen
Sivuja: 506 (ennakkokappale)

Verenhaju on niin voimakas ja etova, että olen vähällä perääntyä takaisin ulos, vaikka haju on tullut minulle kovin tutuksi. Rinnassa tuntuva tykytys sen kuin voimistuu. Vaikka olen käynyt lukemattomilla rikospaikoilla ja nähnyt lukemattomia ruumiita, niskakarvani nousevat jostain syystä edelleen pystyyn tapetun ihmisen lähellä. Ehkä olen sisäistänyt, miten äkkiä loppu voi tulla. Miten nopeasti elämänlanka voi katketa.

Keski-ikäinen rikospoliisi Peter Lindgren kohtaa rikospaikalla järkyttävän näyn, joka tuo vahvasti muistoja kymmenen vuoden takaisesta murhasta mieleen. Raa'asti surmatun uhrin pää on irroitettu ja laitettu ruumiin vierelle kuin ilkkumaan vielä viimeisenä elkeenä; siinäs näet miten kävi. Uhri löytyy vaateliikeketjun menestyneen toimitusjohtajan Jesper Orren kotoa, mutta Jesperiä ei löydy mistään. Poliisi ei ole ainoa, joka etsii Jesperiä, sillä Jesperin luotsaaman vaateliikeketjun yhdessä myymälässä työskentelevä Emma Bohman kaipaa Jesperiä myös. Jesper on tovi sitten kihlannut Emman, mutta Jesperin vaatimuksesta Emma ei saa kertoa Jesperistä kenellekään. Jesper haluaa välttää skandaaleja, mutta Emma on väsynyt salailuun. Kun Jesper katoaa, ei Emma voi uskoa Jesperin noin vain kadonneen hänenkin elämästään. Täytyy olla joku järkevä selitys. Päivä päivältä Emman levottomuus kasvaa, kun Jesperistä ei kuulu mitään.

Peter kollegoidensa kanssa puolestaan toteaa, että Jesperin asunnossa tapahtunut murha on niin paljon kymmenen vuoden takaisen murhan kanssa samanlainen, että tekijän täytyy suurella todennäköisyydellä olla sama. Epäilykset luonnollisesti kohdistuvat aluksi kadoksissa olevaan Jesperiin. Peter saa avukseen jo työelämästä poisjättäytyneen profiloijan Hanne Lagerlind-Schönin, jonka kanssa Peterillä on yhteistä menneisyyttä niin ammatillisessa kuin henkilökohtaisessa mielessä. Molemmat yrittävät pitää henkilökohtaiset tunteensa ja ajatuksensa toisiansa kohtaan sivussa ja keskittyä vihdoin ratkaisemaan kahden raa'an murhan vyyhdin. Hannella on kuitenkin isoja ongelmia henkilökohtaisessa elämässään eikä Peterinkään elämä ole kovin kehuttavissa kantimissa. Mutta niin kauan kuin murhaaja on vapaalla jalalla, voi tulla uusia uhreja. Kuka on Jesperin asunnosta löytynyt nainen ja missä on Jesper?

Toisaalta minuun on juurtunut kumma välinpitämättömyys. Tältäkö tuntuu, kun ei ole mitään menetettävää? Tunteen ytimessä, hirmumyrskyn silmässä, vallitsee eräänlainen rauha. Merkillinen luottamus, joka johtuu siitä, että pahin on jo tapahtunut.


Ruotsalainen kirjailija ja liikkeenjohdon konsultti Camilla Grebe on aikaisemmin kirjoittanut yhdessä Paul Leander-Engströmin kanssa Moskova noir-sarjan. Kun jää pettää alta, on Greben ensidebyytti itsenäisesti. Kirja on parissa vuodessa saavuttanutkin kansainvälisen läpimurron ja ilmestyy nyt suomennoksena ensi viikolla kirjakauppoihin. Yhdessä yhdeksän muun bloggaajan kanssa pääsin mukaan ns. blogi-iskuun, jossa luimme kukin kirjan ennakkokappaleen ja saamme julkaista blogiarvostelumme hieman ennen kirjan julkaisua. Alla olevassa kuvassa on muutkin blogit osoitteineen, kannattaa surffata niihin lukemaan, mitä mieltä muut ovat kirjasta olleet. Itsekin teen saman pian! 
                                                     



Olen jotenkin onnistunut kokonaan ohittamaan Greben kirjoittaman Moskova noir-trilogian. Toki olen sen tiennyt, mutta en ole kokenut isompaa kiinnostusta tarttua kirjasarjaan. Kun jää pettää alta - teoksen  esittelyteksti sytytti kuitenkin niin voimakkaan kiinnostuksen, että lähdin enemmän kuin innolla lukemaan tätä ennakkoon. Psykologiset trillerit ovat niin minun mukavuusaluetta, että on suuri nautinto jos onnistuu löytämään vielä erittäin hyvän sellaisen. Oli senkin puolesta ihana lukea kirjaa, kun siitä ei ollut ehtinyt muodostua vielä minkäänlaisia ennakkokäsityksiä muiden blogijuttujen tai lehtiarvioiden perusteella, kun niitä ei yksinkertaisesti vielä ole.

Grebe ottaa lukijan otteeseensa jo kirjan alkumetreillä. Hän kuljettaa tarinaa sekä Peterin, Emman että Hannan silmin ja jokainen kertoo vuorollaan omaa osuuttaan minä- muodossa. Grebe on panostanut jokaisen kolmen omiin tarioihin ja taustoihin ja huomasin kaikkien kolmen kiehtovan minua aina vuorollaan. Tietyllä tapaa kaikkia kolmea yhdistää se, ettei kenenkään elämä ole ollut tai ole liian helppoa. Hannella on ongelmia muistinsa kanssa ja parisuhde on kaikkea muuta kuin onnellinen. Peter on menettänyt kipinän työtänsä kohtaan ja ex-vaimon kanssa asuva poikakin tuntuu etäiseltä. Emman menneisyys puolestaan on monin paikoin surullinen ja raskas. Kaikilla heillä on omat ristinsä taakkanaan, mutta nyt kaikkien heidän kolmen elämänpolut kohtaavat yllättävinkin tavoin. Kaiken keskellä on menestynyt, kateissa oleva Jesper. Loppujen lopuksi kyse on enemmän kuin elämästä tai kuolemasta. Kysymys on kaikesta siitä, mikä jää siihen väliin. Kysymys on myös rakkaudesta ja siitä, miten pitkälle se meistä itse kutakin voi kuljettaa.

Kun jää pettää alta  on mielestäni hyvin taidokas psykologinen trilleri, jossa on panostettu niin vahvoihin henkilökuviin, äärimmäisen koukuttavaan ja yllätykselliseen juoneen kuin myös kiehtovaan miljööseen. Tapahtumien taustana kulkee koko ajan monien kasvojen Tukholma. Nautin paljon siitä tunteesta, etten etukäteen tiennyt mitä tuleman pitää. En nähnyt juoniokuvion kokonaisuutta liian aikaisin. Psykologinen ote, jonka ympärille tarina monin tavoin kietoutuu, on tässä kirjassa todella vahva. Kirjan juoni on juuri sellainen, josta tekisi mieli luettuaan keskustella jonkun kanssa ja ns. herkutella vielä jälkikäteenkin sen hienouksilla. Kun jää pettää alta on toistaiseksi vahvin tänä vuonna lukemani psykologinen trilleri, kevyesti. Vahva suositus taidokkaan psykologisen jännityksen ystäville! Pakko todeta: hitto, että olikin ovela!

maanantai 3. heinäkuuta 2017

Alice Kuipers: Terveisin äiti

Alice Kuipers: Terveisin äiti
Kustantaja: Otava 2008
Alkuteos: Life on the Refrigerator Door (2007)
Suomentanut: Katariina Kaila
Sivuja: 233

Olen yötä Emmalla.

Näytit eilen vähän väsyneeltä. Ethän vaan tee liikaa töitä?

Nähdään huomenna.

Pusuja & haleja,

C

Älä huolehdi, minulla on kyllä avain mukana.


15-vuotias Claire viettää tavallista ikäisensä nuoren neidin elämää samaan aikaan kun hänen äitinsä yrittää luovia yksinhuoltajana työnsä ja kotiarjen aallokossa. Molempien arki on hektistä ja kännyköistä huolimatta he ovat löytäneet kivan tavan kommunikoida kiireenkin keskellä jättämällä pieniä viestejä jääkaapin oveen. Molemmat tuntuvat kaipaavan yhteistä aikaa, mutta usein toiveista huolimatta se jää vain aikeeksi. Kun äiti sairastuu syöpään, he molemmat joutuvat tahoillaan kovan paikan eteen.

Äiti!

Uskomatonta että kerrot minulle tuollaisen asian viestilapulla!

Miten voit? Miten lääkärissä meni? Mitä se tarkoittaa? Pitäisikö minun olla huolissani? 

Onko se vakavaa? Sinähän et KOSKAAN käy lääkärissä...

Minun täytyy mennä lapsenvahdiksi, mutta en viivy myöhään.

Suukkoja ja haleja,

Claire


Lappujen kautta piirtyy kuvaa erityisesti teini-ikäisen maailmasta mutta myös äidin ja tyttären väleistä, vaikkei kovin syvällisiin tasoihin mennäkään. Kuitenkin on oikeastaan aika yllättävää, miten paljon muutaman rivin viesti voikaan kuitenkin sanoa, kun tarkemmin ajattelee. Ja vaikka kirja on tavallaan nopealukuinen, se kuitenkin pakottaa pysähtelemään ja miettimään Clairen ja hänen äitinsä tilanteen vakavuutta.

Claire,

tulin ja luin viestisi ja menin takaovelle ja katsoin sinua pihalla enkä voinut kertoa sinulle.

Miten voisin kertoa, että elämä ei ole niin hyvää kuin sen pitäisi olla? Minä taistelen tätä sairautta vastaan. Taistelen kaikin voimin. Mutta juuri nyt en saa kerätyksi voimia kertoa sinulle kasvotusten,
mitä lääkäri sanoi. Anna anteeksi.

Olen lepäämässä.

Äiti


Terveisin äiti
on englantilaisen Alice Kuipersin ensimmäinen romaani. Ilmestyessään vuonna 2008 käännöksenä, on mennyt minulta ohi, mutta nyt bongasin tämän kirppisreissulla ja mukaanhan se lähti. Oli virkistävää lukea pitkästä aikaa tällaista viestimuotoista romaania. Toisaalta aihepiiri on aika raskas jo teemansa takia minulle, mutta koen tärkeäksi kuitenkin lukea tällaisiakin teoksia, joissa ne elämän kovimmatkin kasvot näyttäytyvät. Kuipers on kirjoittanut kuitenkin kirjan niin, että aiheestaan huolimatta se antaa tilaa hengittää ja ottaa paikoin etäisyyttä. Yllättäväkin puhutteleva lukukokemus kaikkinsensa!

Äiti,

jos haluat jotakin, jätä viesti.

C




Haluaisin voida paremmin.

äiti


perjantai 30. kesäkuuta 2017

John Gillard: Luovan kirjoittajan työkirja


                                                      John Gillard: Luovan kirjoittajan työkirja
                                                           Kustantaja: Art House 2017
                     Alkuteos: Creative Writer's Notebook: 20 Great Authors & 70 Writing Wxercises
                                                              Suomentanut: Urpu Strellman
                                             Suomalaisten kirjailijoiden osuudet laatinut Jani Saxell
                                                                              Sivuja: 192

Kiinnostaako kirjoittaminen, mutta et oikein tiedä, mikä tyylilaji olisi sinulle mieleisein? Oletko haaveillut kenties omasta romaanista, mutta et pääse alkua pidemmälle?  John Gillard on koonnut todella tiiviin ja inspiroivan työkalun kirjoittamisesta kiinnostuneille ja haaveileville. Hän on koonnut teokseen 20 merkittävää kirjailijaa ja tiivistänyt näiden kirjailijoiden uran, teokset ja tyylin aina yhteen aukeamaan. Jokaisen kirjailijan oman osion jälkeen on aina muutamia tehtäviä, joissa luova kirjoittaja saa kokeilla kirjoittamisen olennaisia osa-alueita aina henkilöhahmojen, tapahtumapaikkojen ja juonen kehittyelystä erilaisiin kerrontatekniikoihin saakka. Puhutaan ns. sormiharjoituksista, joita kirjassa onkin huimat 70 kappaletta.




Toiset tehtävät ovat hyvin matalankynnyksen tehtäviä, mutta toki kirjoittajasta riippuen osa vaatii jo selkeästi enemmän pureskeltavaa ennenkuin tohtii painaa kynänsä paperiin ja alkaa kirjoittaa. Pidän tästä piirteestä teoksessa todela paljon, sillä se antaa siten haastetta pitkäksi aikaa. Olen nyt itse selaillut kirjaa parisen kuukautta ja tehnyt jo muutaman tehtävänkin, mutta niistä en halua tänne kuvia laitella kuitenkaan ;) Kuten osa ehkä muistaakin, olen yli vuosikymmenen pallotellut mielessäni ajatusta omasta romaanista, ja nyt pikkuhiljaa tohtinut alkaa koota mielessä olevia palasia konkreettisemmaksi. Voi olla, ettei koskaan tule valmista tai voi tullakin, kuka tietää. Gillardin kirja on kuitenkin minulla toiminut hyvänä työvälineenä tässä prosessissa.

Teoksen kirjailijakattaus on vaikuttava:
James Joyce
Virginia Woolf

Frank Kafka
William Faulkner
Ernest Hemingway
Vladimir Nakobow
William S. Burroughs
Iris Vonnegut
Katja Kettu
Gabriel Garcia Margquez
Anja Snellman
Georges Perec
Margaret Atwood
J.M. Coetzee
Peter Carey
Stephen King
Haruki Murakami
Patrick Süskind
Douglas Coupland

Muutama kirjailija on minulle oikeastaan täysin vieras, kuten Carey, Coupland sekä Perec, mutta sitten taas mukana on niin monta lempparia: Woolf, Snellman, Kettu, King. Periaatteessahan kirjailijaosuuksista olisi saanut helpostikin syvällisemmän katsauksen, mutta kun mukana on 20 kirjailijaa ja liuta harjoituksia, ei ehkä vastaisi tarkoitusta tehdä tällaisesta teoksesta 1000-sivuista eeposta. Kirjailijaosuudet tuovat kuitenkin riittävästi esille tietoa kirjailijasta ja antavat jo mielikuvaa tyylilajista.  



Näkisin teoksen erittäin hyvänä osana esimerkiksi äidinkielen opintoja lukiossa tai miksei vaikka tiiviinä tietopakettina kirjallisuudenkin opinnoissa. Ennen kaikkea se on kuitenkin innostava työkalu tällaiselle vielä kirjoittamisesta enemmän haaveilevalle kuin jo kirjoittavalle. Toisaalta voisi olla virkistävääkin tämän myötä kokeilla uusia tyylilajeja sellaisenkin kirjoittajan, joka on aina kirjoittanut vain yhtä tyylilajia. Margaret Atwoodin sanoin:

" Älä koskaan suunnittele tarkkaan. 
Tartu vain toimeen. Hyppää mukaan,
niin kuin hyppäisit veteen uimaan. "

tiistai 20. kesäkuuta 2017

Ruth Ware: Synkän metsän siimeksessä

Ruth Ware: Synkän metsän siimeksessä
Kustantaja: Otava 2017
Alkuteos: In a Dark, Dark Wood 2015
Suomentanut: Oona Nyström
Sivuja: 363

Makaan selälläni ja suljen silmäni lopen uupuneena - uupuneena muistin pinnistelystä, uupuneena pelosta - ja sitten morfiinipumppu surahtaa jälleen eikä millään tunnu enää olevan merkitystä. 
Juuri kun olen nukahtamaisillani, mieleeni välähtää muistikuva seinällä roikkuvasta haulikosta.
Ja yhtäkkiä minä tiedän.
Mustelma on tullut aseen rekyylistä. Jossain vaiheessa lähimenneisyydessä olen ampunut aseella.

Kolmeakymppiä lähestyvä lontoolaiskirjailija Nora on ihan tyytyväinen elämänsä sinkkuna, jolla on arjessaan omat tutut rutiinit. Kun Nora saa kutsun Claren polttareihin, hän joutuu tosisaan miettimään onko kutsu tullut oikealle henkilölle, sillä ainoa hänen tuntemansa Clare on nuoruudenystävä kymmenen vuoden takaa eivätkä he ole olleet tekemisissä sen jälkeen. Ainoa noista ajoista säilynyt ystävä oli Nina, ja kun hänkin oli saanut kutsun, päättää Nora ehkä omaksi yllätyksekseenkin lähteä viikonlopuksi polttareihin metsän siimekseen. Polttarikutsu herättää Norassa vahvoja muistoja nuoruudesta. Muistoja ajoista ja tapahtumista, jotka hän oli päättänyt jättää taakseen, haudata jonnekin syvälle. Saavuttuaan Claren kaason Flon tädin huvilalle, ihmettelee Nora entistä enemmän, mitä hän siellä oikein tekee. Neuroottiselta vaikuttavalla Flolla on kuitenkin vain yksi päämäärä viikonlopulle ja se on saada järjestettyä upea viikonloppu Clarelle, eikä Flo suostu kuuntelemaan mitään mikä uhkaisi tuota päämäärää.

Minä makasin valveilla ja yritin saada unta, mutta mietin sen sijaan illan tapahtumia ja sitä, miksi Clare oli kerännyt ympärilleen täksi viikonlopuksi juuri nämä ihmiset. Halusin pois niin kovasti, että se teki kipeää - ollapa kotona, omassa sängyssä, omien tavaroitten keskellä, jumalaisessa rauhassa ja hiljaisuudessa. Nyt laskin tunteja ja kuuntelin Ninan pehmeää tuhinaa sekä talon ja metsän hiljaisuutta sen taustalla.

Outo levottomuus valtaa Noran mieltä. Nora kuitenkin päättää yrittää leikkiä mukana tuota outoa leikkiä, jonka todellista tarkoitusta hän ei tiedä. Ennen kuin polttariviikonloppu on edes lopussa, herää Nora sairaalasta todella huonossa kunnossa, ovella seisoo poliisi vartioimassa, eikä hän muista mitään. Mitä oikein on tapahtunut?

Synkän metsän siimeksessä on lontoolaisen Ruth Waren esikoisromaani. Kun Independet kehuu teoksen olevan Vuoden kuumin rikosromaani, odotukset kieltämättä nousevat jo ennen kuin on kääntänyt ensimmäistäkään sivua. Tarina lähtee mielestäni ehkä jopa hieman verkkaisesti liikkeelle ottaen huomioon, että luetaan kuitenkin jännäriä. Ware käyttää aika paljon aikaa ihan vain kuvaamaan Noran ajatuksia siitä, ettei hän ymmärrä, miksi hänet on kutsuttu polttareihin tai minkälaiset hänen välinsä ovat tai eivät ole muihin osallisiin. Genrelle tyypillisesti ei Norasta tai muistakaan kuitenkaan rakenneta mitään vahvaa henkilökuvaa, eikä se liene tarpeenkaan. Huomasin kuitenkin välillä ajattelevani, että milloinka alkaa tapahtua. Ware kuitenkin rakentaa psykologista jännistystä pala kerrallaan ja kun ollaan kirjan puolivälissä, sitä huomaa ahmivansa jo aika intensiivisesti. Ware on rakentanut ihan kelpo juonen, josta hän vähän kerrassaan paljastaa lukijalle asioita ja kirjan loppupuolelle saakka mennäänkin kasvavaa jännitystä rakentaen. Noraan liittyen minua vähän ärsytti muutama seikka, joista en voi tässä kirjoittaa ilman että samalla paljastan juonesta liikaa. Kokonaisuutena Synkän metsän siimeksessä on varsinkin esikoiskirjaksi ihan viihdyttävä ja paikoin oikein kutkuttavankin jännä lukukokemus, jonka parissa vierähtää huomaamatta päivä.

lauantai 10. kesäkuuta 2017

Anna-Leena Härkönen: Valomerkki

Anna-Leena Härkönen: Valomerkki
Kustantaja: Otava 2017
Sivuja: 252

Tämän henkilön täytyisi ainoastaan pitää minulle seuraa siihen asti kun alan mennä tajuttomaksi. Tai oikeastaan parasta olisi, että hän odottaisi kunnes kuolen. Ja saa siinä pidempäänkin olla. Kunhan ei missään vaiheessa mene paniikkiin ja ala soitella hätänumeroihin, ei riko lupaustaan. Se vaatii tiettyä asennetta.

Viisikymppisen kirjailijan Anitan syntymäpäiväkutsut saavat kieltämättä erikoisen käänteen, kun hän esittää ystävilleen toiveensa. Elämiseen ja kirjoittamiseen väsynyt Anita haluaa kuolla, mutta ei halua tehdä sitä yksin. Hän haluaa jonkun läheisen seurakseen elämänsä viimeisille hetkille. Ystävät kuittaavat aluksi Anitan toiveen vain hiprakassa olevan synttärisankarin höpötyksinä, kunnes käy selväksi, että Anita on tosissaan. Uusi kirja ei ota syntyäkseen ja jo ennestään masentunut Anita ahdistuu lisää. Kukaan ei kuitenkaan tunnu ymmärtävän Anitan mielenmaisemaa eikä keskustelu aiheesta ota kunnolla syntyäkseen. Tai jos ottaa, ei Anitan toive saa ymmärrystä. Lääkärit antavat lisää lääkkeitä ja suosittelevat lepäämään.


Täytyy pysyä liikkeessä. Täytyy mennä ulos kerran päivässä, vaikka ei jaksaisi muuta kuin kiertää talon. Täytyy pitää jonkinlainen rytmi, vaikka kuinka säälittävä. Muuten katoaa.


Jos välillä tulee parempi päivä, Anita on jo oppinut, että se kestää vain hetken. Sitten tulee entistä pimeämpää, sellaista, ettei sieltä tahdo millään löytää valoa kohti. Anitan puoliso Sakke näkee Anitan hädän, mutta on tottunut siihen, että kirjojensa välillä Anita erityisesti velloo syvissä vesissä. Anitan masennuksessa on kuitenkin jotain syvempää kuin pelkkä luovan ihmisen ahdistus. Kun välillä toimii ulospäin normaalisti, tekee töitä ja elää arkeaan, on muiden vaikea välillä nähdä sitä kamppailua, mitä masentunut sisimmässään käy. Masennus ja ahdistus ovat olleet Anitan seuralaisina jo useamman vuosikymmenen. 

Herään siihen, että itken. Avaan silmäni. Edessä levittäytyy loputon päivä, enkä minä jaksa elää sitä. Voin elää minkä tahansa muun päivän, mutta en tätä.

Anna-Leena Härkösen uusin romaani Valomerkki pureutuu vakavaan aiheeseen, masennukseen ja siihen, kun ei jaksaisi enää elää. Kun haluaisi vain kääriytyä peittonsa sisään ja nukahtaa ikiajoiksi. Härkönen ei ole aikaisemminkaan vältellyt aiheita, jotka yleisesti tunnetaan tabuina. Härkösellä on taito käsitellä rankkojakin aiheita tavalla, joka kannattelee lukijaa hellästi eikä vie liian raskaisiin vesiin. Kipeisiinkin asioihin liittyy välillä lempeää ironiaa, mustaa huumoria. Varsinkin Anitan ja Vellun välillä käyty dialogi on kaikessa nasevuudessaan usein myös hirtehistä ja saa tirskahtelemaan, vaikka aihepiiri on vakava.

Kirjan alkupuoli keskittyy voimakkaasti käymään läpi Anitan ajatuksia elämän lisäksi myös kirjailijuudesta. Anita käy keskusteluja ystäviensä, kollegoidensa ja tuttujen kanssa. Välillä keskustelut tuntuvat suhteessa tarinaan turhilta, mutta toisaalta niiden merkityksen tajuaa. Ne maalaavat kuvaa masentuneesta ja ahdistuneesta mielestä, joka kuitenkin pullikoi arjen aallokon vaatimuksien keskellä ja yrittää suorittaa ns. normaalia arkea. Härkönen kuvaa tätä ristiriitaisuutta hyvin; välillä menee paremmin, mutta jo seuraava päivä voikin olla se, kun ei meinaa päästä sängystäkään ylös.

Minulla on elämässäni yksi päämäärä. Nukun niin paljon, että Sakke kutsuu minua lempinimellä Unikko. Lapset eivät malta nukkua, koska pelkäävät menettävänsä nukkuessaan jotain mielenkiintoista. Minä en pelkää menettäväni mitään.


Kuten moni teistä tietääkin, Härkönen on ollut yksiä lempikirjailijoistani jo nuoruudestani saakka. Toiset hänen teoksistaan ovat tulleet todella liki, jättäneet polttomerkkinsä sisimpääni, kuten vaikkapa Loppuunkäsitelty. Toiset hänen teoksistaan ovat tarjonneet ihanan tutun ja turvallisen lukukokemuksen, kera naurunpurskahdusten ja välillä jopa hillittömän hekotuksen. Härkösellä on erityinen taito sanoa nasevasti, lempeän ironisesta. Toisaalta tietyissä hänen teoksissaan on niin vahvasti henkilökohtaisuuden tuntu, ettei se voi olla tulematta liki lukijaa, tällaista fania ainakin. Valomerkki tuntuu tällaiselta teokselta. Siinä on niin vahva henkilökohtaisen tarinan tuntu, että unohdin usein lukevani kuitenkin fiktiivistä tarinaa. Toki tarinassa on todellisia elementtejä, joista olen lukenut Härkösen haastatteluissa. On tunne, että kirjailija on antanut tähän romaaniinsa oikeasti itsestään jotain todella intiimiä mielenmaisemaa. Masennus, ahdistus, kuolemantoive ja toisaalta pelko. Ikääkuin sanoen, että asemistamme huolimatta, kaikki me olemme kuolevaisia ja useat meistä kipuilee sisimmässä tavoin, jotka eivät aina välity ulospäin. Kaikille meille tulee valomerkki, ennemmin tai myöhemmin. Mutta se, mitä haluamme tehdä ennen sitä, on paljon meistä itsestämme kiinni.

Kiitos Anna-Leena. 

keskiviikko 24. toukokuuta 2017

Sarah Hazell: Virkkausmallien käsikirja


Sarah Hazell
: Virkkausmallien käsikirja
Kustantaja: Moreeni 2016
Alkuteos: 200 Crochet Stiches - A practical guide with swatches, 
charts and step-by-step instructions (2013)
Suomentanut: Mirkka Santala

Pakko vinkata todella kivasta virkkauskirjasta! Käsitöistä ehkä virkkaaminen on minulle ollut aina se helpoin ja innostavin, vaikka en mikään virtuoosi siinäkään ole. Jostain syystä kuitenkin olen kokenut hankalaksi usein tulkita pelkät sanalliset virkkausohjeet ja olenkin katsellut paljon Youtubesta tutorial-videoita, joissa näytetään konkreettisesti, miten mikäkin silmukka tehdään. Moreenin kustantamassa Virkkausmallien käsikirjassa on 200 virkkausmallia ja kaikista on selkeät ohjeet mallikuvineen! Aluksi käsitellään virkkausta vähän yleisemmin ja näytetään perussilmukat jne. Tämän parempia ja havainnollistavempia ohjeita ei varmaan enää voi olla, ilman, että joku sitten näyttää vierestä kädestä pitäen.



Kirja on täynnä toinen toistaan ihanempia ja kauniimpia malleja, joista tekee mieli alkaa virkata heti vaikka joku kiva kangaskassi kesäksi. Sisällysluettelossa onkin kivasti jokaisesta mallista pieni kuva, joista on näppärä jo valikoida itseä kiinnostavimmat mallit. Pieni visuaalinen ilahduttava seikka on myös se, että malleihin on valittu laaja väriskaala, ettei kaikki mallit ole tylsästi samalla värillä.





 Itsellä häämöttää kesäloma ja yhtenä lomapuuhana olenkin haaveillut lukemisen ohella myös virkata jotain kivaa itselle käytöön. Ehkäpä juuri sen kesäkassin vaikka hauskalla Kohotetut popcornit- kuviolla! Jos virkkaaminen yhtään kiinnostaa ja kaipaat selkeää opasta erilaisiin tyyleihin, suosittelen tätä kyllä lämpimästi! Toisaalta voisin kuvitella, että tottuneempikin virkkaaja löytää tästä itselle vaihtelua monien mallien joukosta.

sunnuntai 14. toukokuuta 2017

Bandi: Syytös

Bandi: Syytös
Kustantaja: S & S 2017
Koreankielinen alkuteos: Gobal
Ranskankielisestä laitoksesta suomentanut Raisa Porrasmaa
Sivuja: 189

Äkkiä koko hänen ruumiinsa alkoi täristä. Se ei johtunut vain syyskuisen yön kylmyydestä. Hän oli juuri tiedostanut jotakin hirvittävää, joka aiheutti hänessä voimakkaan sokin. Jotakin, mikä hänen olisi pitänyt tiedostaa paljon aikaisemmin voidakseen jatkaa elämäänsä tuossa yhteiskunnassa: hän ymmärsi vihdoin, mikä oli tuo voima, joka oli saanut miljoona ihmistä kokoontumaan vaivaisessa neljässäkymmenessäviidessä minuutissa.

Vuonna 2014 salanimellä Bandi julkaistiin seitsemän jo 90-luvulla Pohjois-Koreassa kirjoitettua novellia, jotka sittemmin on käännetty usealle eri kielelle. Novellikokoelma on tiettävästi ensimmäinen Pohjois-Koreasta muualle maailmaan levinnyt teos, jonka kirjoittaja asuu yhä Pohjois-Koreassa. Bandi syntyi Kiinassa vuonna 1950, mutta muutti Pohjois-Koreaan vanhempiensa halutessa palata kotimaahansa. Kirjan esipuhe taustoittaa Bandin kovia kokemuksia Pohjois-Koreassa, mutta ennenkaikkea hän itse määrittelee itsensä pohjoiskorealaisen yhteiskunnan äänitorveksi. Voimakkaasti oman kotimaansa yhteiskunnan toimintaa kyseenalaistava Bandi halusi tuoda julki sitä todellista arkea, jota pohjoiskorealaiset ihmiset elävät oikeasti sen muualle maailmaan niin hiotun ja kaunistellun kulissin takana.

Tarinani ovat kuivia kuin erämaa,
karuja kuin villi aro,
Säälittäviä kuin sairas mies,
Kömpelöitä kuin kivivasara,
Mutta rakas lukija,
Pyydän sinua: lue ne!

Syytöksen seitsemän novellia ajoittuvat pääosin Pohjois-Korean perustajan, presidentti Kim Il-Sungin kuolemaa edeltävään vuoteen 1993 sekä kuoleman jälkeiseen vuoteen 1995. Teoksen ensimmäinen novelli, Aaveiden kaupunki, saattaa jopa vähän naurattaa ensin. Novellissa 2-vuotias lapsi pelkää hysteerisen paljon niin Marxin kuin Kim Il-Sungin isoja kuvia, joita on ripustettu katukuvaan. Lastaan rauhoittaakseen äiti peittää ikkunan tuplaverhoilla, vaikka tietää sen olevan kiellettyä. Tuomiona sovitun säännön rikkomuksesta seuraa karkoitus maaseudulle. Sitten ei enää naurata. Jo ensimmäisessä novellissa lukijan eteen avautuu se absurdi sääntömaailma, jonka varassa tuo merkillinen maa elää. Äkkiseltään novellien tilanteet ovat usein arkisilta näyttäviä tilanteita, joiden taustalla on kuitenkin monesti esimerkiksi järkyttävä kahtiajako rikkaan ja köyhän välillä. Toisaalta kansalaisiin kohdistettu kontrollointi saavuttaa ja käsittämättömyyden huipun; yksi pieni viaton harha-askel voi suistaa ihmisen elämän suunnan kohti suoranaista helvettiä.

Bandi on itsekin todennut, ettei hae teoksella mitään kaunokirjallisesti merkittävää huomiota vaan hän haluaa tuoda julki niitä järkyttäviäkin asioita, joita tälläkin hetkellä Pohjois-Korean ulospäin silotellun ulkokuoren alla tapahtuu. Tämä näkyykin jollain tapaa kirjassa, sillä paikoin teksti on hiomattoman oloista, mutta niinhän sen tällaisessa kirjassa kuuluukin olla. Ei siloiteltuja, vaan väkevän rehellisiä. Novelleissa ei mässäillä väkivallalla tai liialla raadollisuudella. Ennemminkin niin, että lukiessa pikkuhiljaa hiipii kauhu ihon alle, kauhu siitä, mitä ihmiset oikeasti joutuvat kokemaan. Novellit näyttävät, millaista on elää kuin ei ole vapautta valita eikä usein edes sanoa. Syytös on valtavan tärkeä romaani jokaisen lukea. Sen jälkeen katsoo vielä tarkemmin niitä kaunisteltuja uutisia, joita Pohjois-Korea muulle maailmalle itsestäään antaa. Väkisin myös alkaa miettiä Bandin kohtaloa ja sitä, kirjoittaako hän enää koskaan lisää ja ennen kaikkea, saako hän koskaan kokea todellista vapautta.

perjantai 5. toukokuuta 2017

Satu Hovi - Hannele Maahinen - Katri Niemi: Keskiajan puvut

 
Satu Hovi - Hannele Maahinen - Katri Niemi
Keskiajan puvut

      Kustantaja: Art House 2017 ( toinen, uudistettu laitos)
Sivuja: 412

Minä lähden tanssimahan,
tinarinta notkumahan,
vaskivyö vaeltamahan.
- Suomen kansan vanhat runot

Minulla on aina ollut kiinnostus vanhaan aikaan varsinkin kirjoissa ja elokuvissa. Toisaalta rakastan juuri 1800-luvulle ja 1900-luvun alkuvuosikymmenille sijoittuvaa aikaa varsinkin Englannin historiassa. Bronten sisarukset, Jane Austin, Downton Abbey. Toisaalta nautin suunnattomasti myös vielä pidemmälle historiaan mentäessä, esimerkiksi Ken Folletin 1100- luvun puoliväliin sijoittuva Taivaan pilarit on upea. Diana Gabaldon puolestaan vie kirjoissaan lukijan 1700- luvun Skotlantiin. Erityisesti minua kiehtoo vanhan ajan miljöön ohella sen ajan vaatetus. Esimerkiksi oma hääpukuni oli keskiaikaisvaikutteinen.

 


 Keskiajan puvut ilmestyi ensimmäisen kerran 2013. Vaatetusalan artenomi Satu Hovi, käsityöläinen ja taiteilija Hannele Maahinen sekä valokuvaaja Katri Niemi yhdistivät osaamisensa ja kokosivat keskiajan vaatetukseen liittyen upean kattavan tietoteoksen Keskiajan puvut, josta ilmestyi äskettäin uudistettu laitos. Kirjan esipuhe, Johdatus pukumatkalle keskiaikaan, antaa jo vahvan näytön siitä paneutuneisuudesta, jota he ovat käyttäneet kirjaa kootessaan. Kyse ei ole vain kirjasta, joka kertoo vaatteista, vaan enemmänkin kiehtovan syvällisestä matkasta keskiaikaisen ihmisen pukeutumiskulttuuriin. Keskiajalla pukeutumisen merkitys suhteessa henkilön asemaan silloisessa yhteiskunnassa oli merkittävä. Oli pystyttävä ilmaisemaan pelkällä pukeutumisella muille, mihin hierarkiassa sijoittui. Toisaalta itse kankaat olivat nykypäivää merkityksellisemmässä asemassa senkin suhteen, että usein palkka maksettiin kankaina. Jo keskiajalla ihmiset olivat kiinnostuneita tiedosta ja halusivat tehdä mahdollisimman kestäviä ja näyttäviäkin vaatteita, jotka parhaimmillaan siirtyivät perintönä sukupolvelta toiselle. 



Kirja esittelee kauniiden ja havainnollistavien kuvien kera niin kankaiden valmistamiseen, materiaaliin kuin muotoiluun ja käsittelyyn liittyviä asioita. Vaatteissa käydään läpi laajasti eri vaatelajit jalkineista asusteisiin saakka. Keskiajalla asusteilla oli huomattava merkitys pukeutumisessa. Kurkistetaan myös keskiajan muotiin muualla Euroopassa. Pitkin kirjaa on lainauksia Kantelettaresta sekä Suomen kansan vanhoista runoista. Se tuo ihanan lisän tähän kirjaan ja vahvistaa tuon ajan henkeä. 




Merkittävä osuus kirjassa on kaavoilla. Kaavojen aluksi neuvotaan kaavojen piirtämisen ohella niin vaatteen kokoaminen kuin vuorittaminen yleisten ompelu- ja leikkuuohjeiden lisäksi. Kaavoista löytyy ohjeet niin lasten kuin aikuistenkin keskiaikaisiin vaatteisiin. Löytyy ohjeet vaikkapa hienon viitan tekemiseen tai naisen myssyyn. Erityisesti minua kiehtoo naisten pukujen osio, sillä sieltä löytyy kaavat upeisiin mekkoihin. Itse en osaa niin taidokkaasti ommella, mutta esimerkiksi viitta olisi kiva kokeilla joskus tehdä talviasusteeksi.

Kirja on hieno aikamatka keskiajan Suomeen, mutta myös hurjan kattava opas käsityöläiselle, jota kiinnostaa keskiajan vaatetus asusteineen. Voisin kuvitella, että myös larppaajaa kiinnostaisi tällainen tietoteos. Itse nuorempana haaveilin larppaamisesta erityisesti juuri pukujen takia. Keskiajan puvut on kokonaisuutena hieno palanen suomalaista historiaa pukeutumiskulttuurin näkökulmasta.



tiistai 25. huhtikuuta 2017

Eve Hietamies: Hammaskeiju

Eve Hietamies: Hammaskeiju
Kustantaja: Otava 2017
Sivuja: 415

Ja sitten pisti vihoiksi. Ajoin kireänä takaisin töihin.
Seitsemänvuotias!
Vielä kesäkuun lopulla se ei ollut tarpeeksi vanha kävelläkseen yksin naapurin pihan poikki päiväkotiin tai tullakseen sieltä yksin takaisin kotiin. Ei, lapsi piti saattaa ja hakea päiväkodin eskarista.
Äkkiä elokuun alussa olikin yhteiskunnan mielestä ihan ok, että sama kakara hengaili aamulla yksin kotona, kun vanhemmat olivat töissä. Koulu alkoi vasta kello kymmenen ja iltsu oli iltsu eikä mikään altsu, jonne olisi saanut mennä myös aamuisin.
Saman tenavan piti äkkiä suoriutua asioista, joista sen ei kukaan ollut olettanut suoriutuvan vielä paria kuukautta aikaisemmin. 

Kun on elänyt Pasasen perheen arjessa mukana ensi hetkistä lähtien, niin selväähän se on, että heidän viimeisimpiin käänteisiin tarttuessaan on kuin tulisi kotiin. Eve Hietamiehen Hammaskeiju on jatkoa Yösyötölle ja Tarhapäivälle, Antti ja Paavo Pasasen tarinalle. Nyt kun on vauva-aika ja tarhaiän haasteet selätetty, ovatkin Pasaset tyystin uuden äärellä. Eskarivuoden jälkeen pitäisi kesän aikana ollut tulla Paavosta yhtäkkiä niin kovin iso ja omatoiminen ekaluokkalainen. Paavon koulupäivät alkavat myöhään siinä missä Antin pitäisi olla töissä jo ajoissa. Eikä sekään riitä, sillä koulun jälkeen tarjolla oleva iltapäiväkerho iltsu ei tunnu vastaavan Pasasten tai ainakaan Paavon tarpeita. Antti yrittää sukkuloida nyt pienen koululaisen isänä ja näkee mielessään kaikki ne vaaranpaikat joihin Paavo voi yksin kotona ollessaan tai koulumatkalla törmätä. Eikä ne kaikki ihan mielikuvituksen tasolle jääkään.

Lapsi soitti hätäkeskukseen
MAIJA MEHILÄINEN TARVITSEE APUA!
Syyslomaansa viettävä ekaluokkalainen hämmensi hätäkeskuksen puhelullaan, joka pelastikin ihmishengen.

Omat haasteensa arkeen tuo Antin epäselvät välit Enniin ja Antin kehitysvammainen, aikuinen veli Janne. Onneksi Antti ei ole tyystin yksin, sillä kyllähän isä ja isän vaimo Anita auttavat minkä voivat ja luottoystävä Reponen perheineen sekä Nelli-Tupperware, Julia-Kauppakassi ja Pihla-Puolukkakin omalla tavallaan. Arjen ratas kuitenkin kiihdyttää vauhtiaan ja Antista alkaa tuntua, ettei enää ole varma, miten selvitä kaikesta. Asiaa ei auta särkynyt sydän. Entä sitten, kun maailmasta katoaakin kaikki värit, vaikka kaikkihan on periaatteessa hyvin?

Sävytöntä.
Ei harmaata vaan vaalean harmaata. Ei valkoista vaan vaalean valkoista. Ei ruskeaa vaan vaalean rusehtavaa. Kuin taivaasta olisi tullut jättikäsi ja pessyt kaikki värit pois.

Myönnetään, että varmasti lukukokemusta vahvistaa se, että oma kuopukseni on juuri siinä vaiheessa kuin Paavokin. Niin monet ajatukset ja tapahtuvat voisivat olla kuin meidän arjesta. Antin ajatukset vanhempana tulevat lähelle myöskin. Kuitenkin uskon, että olipa lapsia tai ei, kaikki tämän kirjasarjan osat onnistuvat viehättämään, naurattamaan ja koskettamaan sillä aidon elämän maulla, mikä jokaisesta sivusta paistaa läpi. Tulee mieleen esimerkiksi Krista ( jonka poismenoa en oikein pysty vieläkään tajuamaan...), joka ihastui kirjaan vaikkei hänellä lapsia ollutkaan. Haluankin lainata tähän hänen blogijutustaan otteen, niin hyvin hän kuvasi kirjaa:

Vaikka minulla ei olekaan lapsia (eikä sen paremmin parisuhdettakaan), pystyn näin ulkopuolisen silmin sanomaan että Eve Hietamies kuvaa vanhemmuutta, yksinhuoltajan arkea, tavattoman aidosti. Tapa jolla hän sukeltaa Antin nahkoihin on tavattoman hieno ja se miten hän kuvaa pieniä yksityiskohtia vanhemmuudessa - se koskettaa. Juuri nuo yksityiskohdat tekevät Hammaskeijusta niin elämänmakuisen kirjan.

Juuri noin. Muistan myös aikaisempia osia lukiessa ihastelleeni sitä, miten Hietamies osaa kuvata vanhemmuuden tuntoja miehen silmin niin uskottavasti. Hammaskeijussa mennään mielestäni edellisiä osia vielä syvemmälle ja hersyvän huumorin rinnalle nousee voimakkaasti puhuttelevat tunteet ja ajatukset niin vanhemmuudesta kuin ylipäätään ihmisen jaksamisen voimavaroista. Hammaskeiju on myös siitä erityinen kirja, että luin siitä monet pätkät koko perheelle ja yhdessä saimme nauraa Pasasten kommelluksille. Pidin ihan hurjan paljon tästä ja ainoa harmitus liittyi siihen, että kirja loppui. Olen selkeästi niin kiintynyt Pasasiin, että haluaisin kuulla heistä vielä lisää monta tarinaa.

Puhelin soi.
- Haloo. Isi.
- Mulla on kiviä housuissa.

-Haloo. Isi.
- Mulle tuli nakkihikka.

- Haloo. Isi.
- Mulla on 25 mustelmaa. Aattelin, et sun on hyvä tietää, kun oot mun holhooja.

Juuri näin.

perjantai 21. huhtikuuta 2017

Sanna Rasku: Kaunista ja vihreää


                                                                  Sanna Rasku: Kaunista ja vihreää
                                                                  Kustantaja: Wsoy 2017
                                                                  Sivuja: 159

                                                                  Miten kivaa onkaan tulla kotiin,
                                                                  kun vastassa on aina kukkaisa 
                                                                  vastaanottokomitea.

Myönnetään, olen sielultani viherpeukalo, puutarhuri, mutta käytäntö onkin toinen. Olen ilmeisesti vähän liiankin hanakka huolehtimaan kasveista ja moni poloinen on päätynyt liikakastelun myötä biojätteeseen. Rakastan kasveja, kukkia ja haluaisin niitä paljon kotiimme sisälle kuin etu- ja takapihallemme. Kesäkukat saan aika kivasti jo menestymään, mutta viherkasvien ja sisäkukkien kanssa taiteilen. Tällä hetkellä minulla on sisällä vain aloe vera sekä kultaköynnös, jotka ovat nyt olleet hoivassani useamman vuoden. Haaveilen pienestä yrttitarhasta sisälle ruukkuihin ja varsinkin takapihalle kaipaisin lisää kukkia, pensaita. Perus kukka-, ja kasvikirjat toki kertovat tärkeimmät hoito-ohjeet mutta jotenkin olen kaivannut vielä enemmän konkreettista opasta, joka samalla toimii myös omanlaisena fiilistelykirjana kuvia katsellessa.

Puutarhablogia pitävä Sanna Rasku on tehnyt kirjan, joka vastaa juuri tuohon tarpeeseen. Kaunista ja vihreää on niin visuaalisesti kaunis ja inspiroiva kuin myös sisällöltään tällaisen henkisen viherpeukalon unelma. Kirjassa käsitellään kukkia ja istutuksia niin sisällä kuin puutarhassa ja terassillakin. Terassiin keskittyviä osioita voi monessa kohti soveltaa myös parvekkeelle. Pidän siitä, miten perehtyneesti Rasku kertoo teoksessa asioista. Jotenkin koko kirja huokuu sellaista ihanaa rakkautta kasveihin ja vihreään. Rasku korostaa myös sitä, että usein jo pelkästään virheillä kasveilla saa ihanaa tunnelmaa eri tiloihin, ei tarvitse aina olla niitä perinteisiä kukkia. Toisaalta jos omaa pienenkin pihamaan tai puutarhan, jossa voi kasvattaa kukkia, hän vinkkaa hyödyntämään oman puutarhan "kukkakauppaa" leikkaamalla vaikka kimpun kukkia sisälle maljakkoon.

Teos sisältää myös mukavan tietopaketin moninlaisista kasveista ja näyttää esimerkiksi, miten joku yllättäväkin kasvi voikin olla upea maljakkoon laitettuna. Yksi erityisen kiinnostava osio on ilmakasvit. Sellaista minulla ei vielä ole, mutta olen nähnyt netissä kuvia sellaisista ja jossain vaiheessa aion kokeilla itsekin. Ilmakasvihan laitetaan ilman multaa vaikka lasipalloon roikkumaan. Toisaalta myös pienen kasviterraarion tekeminen viehättää ja siihenkin löytyy kirjasta ohjeet.

Minulla on omassa hyllyssä useampikin puutarha- ja kasviopas, mutta tällaista ei ole vielä ollut. Kirjassa on panostettu todella paljon inspiroivaan visuaaliseen ilmeeseen ja se onkin kirjana kuin joku ihana sisustuskirja, jota tekee mieli selailla uudestaan ja uudestaan. Kuitenkin se sisältää todella kattavan ja monipuolisen tietopankin niin aloittelevalle kuin kokeneemmallkin viherpeukalolle. Uskon ja toivon, että tämän kirjan avulla pääsen vihdoin tekemään sitä unelmieni näköistä pientä puutarhaa takapihallemme! Nyt kuitenkin ulkona sataa vielä räntää ja rakeita (!!!!), joten tyydyn vain selaamaan tätä sohvan nurkassa kesästä unelmoiden. Ehkä jo muutaman viikon päästä pääsen upottamaan sormet kunnolla multaan. Pää on jo täynnä puutarhaunelmia!

maanantai 3. huhtikuuta 2017

Leena Ståhlberg, Marjaana Herlevi: Omannäköinen elämä



Leena Ståhlberg, Marjaana Herlevi: Omannäköinen elämä
Kustantaja: PS-Kustannus
Sivuja: 207

Tavoittelet omilla valinnoillasi ja elämään liittyvillä päätöksillä arvatenkin jollain tavalla onnellista elämää. Olet saattanut pohdiskella onnea ja onnellisuutta enemmänkin nyt kun olet häittäytymässä uusien tuulien vietäväksi. Epäröinti kuluttaa energiaa. Siksi sinulla on kädessäsi tämä kirja, jotta saisit varmuutta valintaasi yhdessä elämäsi risteyskohdista.


Oletko elämässäsi tilanteessa, että pohdit, onko tämän hetkinen elämäsi juuri sellaista kuin toivoisit? Pohditko kenties uranvaihdosta tai ylipäätään mille alalle haluaisit suuntautua? Tuntuuko, ettet ole löytänyt kaikkea omaa potentiaalisia tai haluaisit varmuutta elää enemmän omannäköistäsi elämää? Etsitkö syystä tai toisesta elämällesi uutta suuntaa ja kaipaat siihen työkaluja? Mikäli vastasit yhteenkään kysymykseen myöntävästi, suosittelen lämpimästi tarttumaan tähän kirjaan!

Mm. opinto-ohjaajina toimineet Leena Ståhlberg sekä Marjaana Herlevi yhdistivät osaamisensa ja kirjoittivat teoksen Omannäköinen elämä, joka antaa laajasti työkaluja oman elämä pohtimiseen ja työstämiseen. Sen lähestymistapa on vahvasti juuri ammatillisiin asioihin paneutuva ja toimii hyvin työvälineenä niin ammattiaan vasta pohtivalle nuorelle kuin pitkään työelämässä olleelle joka kaipaa muutosta. Kuitenkin näen kirjan vahvasti myös yleisempänä hyvän, omannäköisen elämän tavoittelun pohjana. Sen yli 50 tehtävää saavat todellakin pohtimaan niin omaa persoonaa, tämän hetkistä elämää ja ennen kaikkea sitä, mitä elämältä haluaa. Mukana olevat todellisten ihmisten tarinat lisäävät omaa innostusta.

Kirja on jaettu kahteen osaan. Ensimmäisessä osassa paneudutaan siihen, mitkä asiat ovat itselle oikeasti merkityksellisiä. Tehtävien kautta kartoitetaan omia unelmia, arvoja ja vahvuuksia. Kirjan toinen osio keskittyy ottamaan käyttöön nuo omat voimavarat, valjastamaan unelmia tosiksi. Tehtävät antavat konkreettisia keinoja työskennellä määrätietoisemmin kohti omannäköistä elämää. Runsas testien määrä on juuri se syy, miksi ainakin minä innostuin ja motivoiduin kirjasta paljon. Niiden kautta olen päässyt sukeltamaan omiin unelmiini syvemmälle ja selkiyttänyt sitä, mikä on oikeasti enemmän minun näköistä elämää. Matka jatkuu yhä, mutta Omannäköinen elämä on antanut vahvoja eväitä tavoitella unelmiaan rohkeammin. 


 " Mahdotonta", sanoi ylpeys. " Uhkarohkeaa", sanoi kokemus. "  Hyödyntöntä", sanoi järki. " Onnistut varmasti", kuiskasi sydän.

torstai 30. maaliskuuta 2017

Tom Malmquist: Joka hetki olemme yhä elossa

Tom Malmquist: Joka hetki olemme yhä elossa
Kustantaja: S&S 2017
Alkuteos: I varje ögonblick är vi fortfarande vid liv 2015
Suomentanut: Outi Menna
Sivuja: 326

Viikko sitten neuvolalääkäri otti verikokeet ja kaikki näytti kuulemma hyvältä, kaksi päivää sitten me katsottiin yhdessä leffaa, sanon. Hematologi painaa päänsä: Silloin kaikki varmaan näyttikin hyvältä, tämä on edennyt nopeasti. Hän vilkaisee minua ja jatkaa: En pysty edes kuvittelemalla, tällaisella hetkellä kun teistä on juuri tulossa vanhempia, ei, kerta kaikkiaan hirveä juttu.

Vielä pari päivää sitten he olivat tavallinen nuoripari, Tom ja Karin, joiden esikoisen laskettuun aikaan oli vielä toista kuukautta. Sitten Karin sairastuu äkisti ja vaikka sairaalassa arvellaan Karinin kärsivän influenssasta ja pyydetään pysymään kotona, Tom ei anna periksi, sillä hän näkee, että Karin on nyt todella huonossa kunnossa. Lopulta hengitysvaikeuksien tullessa he pääsevät sairaalaan ja alkaa hurja tapahtumien pyörremyrsky. Karinin tila heikkenee todella nopeasti ja vauva syntyy keisarinleikkauksella. Lääkärit sanovat rehellisesti Tomille, että Karinin tilanne näyttää aika heikolta. Tom sukkuloi vastasyntyneen Livian ja hengestään taistelevan Karinin välillä ja vaatii lääkäreiltä kunnolla tietoa kaikesta mikä liittyy vähänkin Karinin tilaan ja hoitoon. Heidän läheisiä alkaa kertyä sairaalaan, sillä väistämätön on edessä.

Nygren katsoo kelloa ja lisää: Potilas todettu kuolleeksi kello 06.31.

Kun sain muutama kuukausi sitten käsiini ennakkokappaleen ruotsalaisen runoilijan Tom Malmquistin esikoisromaanista Joka hetki olemme yhä elossa, siirsin sen sivuun. Aihepiiri tuntui äkkiseltään jotenkin liian rankalta, liittyen omiin henkilökohtaisiin kokemuksiin. Nyt sitten viikonloppuna kuitenkin päätin alkaa lukemaan kirjaa. Juuri kun kirjan sivuilla kamppailin sen rankan tosiasian kanssa, mitä Malmquist kirjoittaa..siitä miten elämä voi muuttua hetkessä, saavutti minutkin tieto joka on järkyttänyt kovasti kirjablogimaailmaa. Lukutoukan Kulttuuriblogin Kristan äkillinen poismeno on asia, jota on vaikea ymmärtää. Lepää rauhassa Krista! Mietin jopa, että jätänkö kirjan lukemisen kesken. Kuitenkin olin jo ehtinyt upota Malmquistin intensiiviseen kerrontaan niin voimakkaasti, että päätin jatkaa. Malmquist käyttää kerrontatyylinä jopa hieman haasteellista tapaa; Tomin ajatukset tulevat suodattamattomina ja dialogit käydään kaiken sen seassa ilman kappalejakoja tai muutakaan selkeää merkintää.

Hän laskee salkun maahan, ottaa lasit silmiltään ja putsaa niitä paidanhelmaan, ja heti kun hän on vaiennut, huoneeseen jäänyt sairaanhoitaja avaa suunsa ja sanoo: Tom, jos en ehdi tulla takaisin ennen kuin sinä lähdet, niin hyvää yötä, toivottavasti saat nukuttua. Hän poistuu huoneesta lakanamytty sylissään. Appiukkoasi vartenko sinä teet muistiinpanoja? Person kysyy. En, kirjaan asiat jotka haluan kertoa Karinille, jos hän herää, vastaan. Karinilla on oikeus lukea omat potilaskertomuksensa, Person sanoo. Tiedän, mutta niissä on vain yksi versio, huomautan.

Dramaattisen alkuosan jälkeen Tom kertoo niin hänen ja Karinin suhteen historiaa kuin myös arjesta, johon hänet Livian yksinhuoltajana sysätään samaan aikaan kun hän suree Karinin kuolemaa. Aivan kuin siinä ei olisi tarpeeksi, Tom joutuu raastavan byrokratian rattaisiin, sillä he eivät olleet Karinin kanssa naimisissa ja näin ollen häntä ei ole todistettu Livian isäksi. Läheiset auttavan parhaansa mukaan, mutta Tom on kuitenkin se, joka on vastuussa siitä, että arki jatkuu, Livian takia. Runoilijataustastaan huolimatta Malmquistin kerrontatyyli ei ole lyyristä tai maalailevaa, vaan päinvastoin. Asioita tarkastellaan usein melkeinpä viileän lakonisesti. Vaikka olen usein suoraan tunteisiin iskevän, rönsyilevänkin kerrontatyylin ystävä, tämän aihepiirin kohdalla näin tämän tyylin todella hyvänä ratkaisuna. Vaikka lukija seuraa traagisia tapahtumia Tomin mukana, hän ei kuitenkaan päädy liian syviin vesiin sillä Malmquist ei mässäile tapahtumilla tai surulla. Malmquist on epäilemättä taidokas kirjoittaja ja lukematta alkuteosta uskallan väittää, että Outi Mennan suomennos on täydellinen.

Kyllähän tämä kirja herätti ihan hurjan paljon ajatuksia, jotka pakahduttavat. Kuitenkin ne tuntuvat nyt niin henkilökohtaisilta, etten osaa lähteä niitä avaamaan tässä enempää, valitettavasti. Joka hetki olemme yhä elossa on huikean hieno taidonnäyte siitä, miten tosielämän tragedia piirtyy kaunokirjalliseen muotoon hyvällä maulla. Sen sanoma on niin vahva, varsinkin tämän viikon murheellisten uutisten jälkeen, etten voi kuin todeta loppuun, että kirjan nimi kertoo sen olennaisimman:

Joka hetki olemme yhä elossa.

sunnuntai 26. maaliskuuta 2017

Anna Snoekstra: Peilikuva

Anna Snoekstra: Peilikuva
Kustantaja: HarperCollins Nordic 2017
Alkuteos: Only Daughter 2016
Suomentanut: Päivi Paju
Sivuja: 304

Äiti kääntyy ja avaa oven. Luulen näkeväni hänen pyyhkäisevän kasvojaan.
" Tule sisään, Bec."
Hänen äänensä murtuu, ja minä tajuan, että olen läpäissyt testin. Olen selvinnyt. Tämä on minun kotini, minun elämäni. 
Tästä eteenpäin minä olen Rebecca Winter.

Kun kuusitoistavuotias Rebecca Winter katosi yksitoista vuotta sitten matkallaan töistä kotiin, vain hänen puhelimensa löytyi maasta. Poliisikin on ihmeissään, että miten Rebecca oli saattanut kadota kadulta kuin tuhka tuuleen ilman, että kukaan oli nähnyt tai kuullut mitään. Vuodet kuluvat, kunnes yksitoista vuotta myöhemmin poliisi pidättää nuoren naisen myymälävarkaudesta ja nainen kertoo olevansa kadonnut Rebecca. Nainen näyttää vahvasti kyllä Rebeccalta, mutta ei kertomansa mukaan muista mitään. Poliisi ei tiedä, että tuo nuori nainen on päättänyt pelastaakseen oman nahkansa, tekeytyä kadonneeksi Rebeccaksi. Hän on televisiosta seurannut Rebeccan katoamiseen liittyvää uutisointia ja ihmetellyt itsekin, kuinka paljon hän muistuttaa Rebeccaa. Surun musertamat vanhemmat ottavat hänet avosylin vastaan kyseenalaistamatta mitään. Katoamisen parissa aikanaan työskennellyt poliisi ei kuitenkaan tunnu täysin hyväksyvän tarinaa. Ja juuri kun hän luulee saaneensa itselle uuden elämän uutena Rebeccana, hän saa huomata olevansa vaarassa. Käykö hänelle samoin, kuin oikealle Rebeccalle yksitoista vuotta sitten?

Miksi hän tuntui uskovan, että minä suojelen jotakuta? Siinä ei ollut järkeä. Katson uudestaan valokuvaa, sitä jossa Bec hymyilee, mutta hänen silmänsä ovat surulliset. Oliko hän jotenkin tiennyt? Oliko hän tiennyt, että hänen kohtalonsa olisi traaginen? Kohotan pulloa hänelle, ennen kuin siemaisen uudelleen.

Australialaisen Anna Snoekstran esikoisromaani Peilikuva onnistui yllättämään. Pitkästä aikaa minulla ei ollut minkäänlaisia odotuksia luettavaa kirjaa kohtaan. Ilokseni sain huomata, että hyvin pian lukemisen aloitettuani olin vahvasti koukussa ja nautin todella paljon tästä sujuvasti kirjoitetusta psykologisesta trilleristä. Posiitiivista oli myös se, että jännite jaksoi oikeasti pitää otteessaan ihan loppuun saakka. Voin kuvitella, että tästä saisi myös hienon elokuvan. Snoekstrallahan on käsikirjoittajataustaakin. Peilikuva on todella koukuttava ja yllättävä trilleri, joka tekee mieli lukea yhdellä ahmaisulla. Pidin paljon!