tiistai 25. huhtikuuta 2017

Eve Hietamies: Hammaskeiju

Eve Hietamies: Hammaskeiju
Kustantaja: Otava 2017
Sivuja: 415

Ja sitten pisti vihoiksi. Ajoin kireänä takaisin töihin.
Seitsemänvuotias!
Vielä kesäkuun lopulla se ei ollut tarpeeksi vanha kävelläkseen yksin naapurin pihan poikki päiväkotiin tai tullakseen sieltä yksin takaisin kotiin. Ei, lapsi piti saattaa ja hakea päiväkodin eskarista.
Äkkiä elokuun alussa olikin yhteiskunnan mielestä ihan ok, että sama kakara hengaili aamulla yksin kotona, kun vanhemmat olivat töissä. Koulu alkoi vasta kello kymmenen ja iltsu oli iltsu eikä mikään altsu, jonne olisi saanut mennä myös aamuisin.
Saman tenavan piti äkkiä suoriutua asioista, joista sen ei kukaan ollut olettanut suoriutuvan vielä paria kuukautta aikaisemmin. 

Kun on elänyt Pasasen perheen arjessa mukana ensi hetkistä lähtien, niin selväähän se on, että heidän viimeisimpiin käänteisiin tarttuessaan on kuin tulisi kotiin. Eve Hietamiehen Hammaskeiju on jatkoa Yösyötölle ja Tarhapäivälle, Antti ja Paavo Pasasen tarinalle. Nyt kun on vauva-aika ja tarhaiän haasteet selätetty, ovatkin Pasaset tyystin uuden äärellä. Eskarivuoden jälkeen pitäisi kesän aikana ollut tulla Paavosta yhtäkkiä niin kovin iso ja omatoiminen ekaluokkalainen. Paavon koulupäivät alkavat myöhään siinä missä Antin pitäisi olla töissä jo ajoissa. Eikä sekään riitä, sillä koulun jälkeen tarjolla oleva iltapäiväkerho iltsu ei tunnu vastaavan Pasasten tai ainakaan Paavon tarpeita. Antti yrittää sukkuloida nyt pienen koululaisen isänä ja näkee mielessään kaikki ne vaaranpaikat joihin Paavo voi yksin kotona ollessaan tai koulumatkalla törmätä. Eikä ne kaikki ihan mielikuvituksen tasolle jääkään.

Lapsi soitti hätäkeskukseen
MAIJA MEHILÄINEN TARVITSEE APUA!
Syyslomaansa viettävä ekaluokkalainen hämmensi hätäkeskuksen puhelullaan, joka pelastikin ihmishengen.

Omat haasteensa arkeen tuo Antin epäselvät välit Enniin ja Antin kehitysvammainen, aikuinen veli Janne. Onneksi Antti ei ole tyystin yksin, sillä kyllähän isä ja isän vaimo Anita auttavat minkä voivat ja luottoystävä Reponen perheineen sekä Nelli-Tupperware, Julia-Kauppakassi ja Pihla-Puolukkakin omalla tavallaan. Arjen ratas kuitenkin kiihdyttää vauhtiaan ja Antista alkaa tuntua, ettei enää ole varma, miten selvitä kaikesta. Asiaa ei auta särkynyt sydän. Entä sitten, kun maailmasta katoaakin kaikki värit, vaikka kaikkihan on periaatteessa hyvin?

Sävytöntä.
Ei harmaata vaan vaalean harmaata. Ei valkoista vaan vaalean valkoista. Ei ruskeaa vaan vaalean rusehtavaa. Kuin taivaasta olisi tullut jättikäsi ja pessyt kaikki värit pois.

Myönnetään, että varmasti lukukokemusta vahvistaa se, että oma kuopukseni on juuri siinä vaiheessa kuin Paavokin. Niin monet ajatukset ja tapahtuvat voisivat olla kuin meidän arjesta. Antin ajatukset vanhempana tulevat lähelle myöskin. Kuitenkin uskon, että olipa lapsia tai ei, kaikki tämän kirjasarjan osat onnistuvat viehättämään, naurattamaan ja koskettamaan sillä aidon elämän maulla, mikä jokaisesta sivusta paistaa läpi. Tulee mieleen esimerkiksi Krista ( jonka poismenoa en oikein pysty vieläkään tajuamaan...), joka ihastui kirjaan vaikkei hänellä lapsia ollutkaan. Haluankin lainata tähän hänen blogijutustaan otteen, niin hyvin hän kuvasi kirjaa:

Vaikka minulla ei olekaan lapsia (eikä sen paremmin parisuhdettakaan), pystyn näin ulkopuolisen silmin sanomaan että Eve Hietamies kuvaa vanhemmuutta, yksinhuoltajan arkea, tavattoman aidosti. Tapa jolla hän sukeltaa Antin nahkoihin on tavattoman hieno ja se miten hän kuvaa pieniä yksityiskohtia vanhemmuudessa - se koskettaa. Juuri nuo yksityiskohdat tekevät Hammaskeijusta niin elämänmakuisen kirjan.

Juuri noin. Muistan myös aikaisempia osia lukiessa ihastelleeni sitä, miten Hietamies osaa kuvata vanhemmuuden tuntoja miehen silmin niin uskottavasti. Hammaskeijussa mennään mielestäni edellisiä osia vielä syvemmälle ja hersyvän huumorin rinnalle nousee voimakkaasti puhuttelevat tunteet ja ajatukset niin vanhemmuudesta kuin ylipäätään ihmisen jaksamisen voimavaroista. Hammaskeiju on myös siitä erityinen kirja, että luin siitä monet pätkät koko perheelle ja yhdessä saimme nauraa Pasasten kommelluksille. Pidin ihan hurjan paljon tästä ja ainoa harmitus liittyi siihen, että kirja loppui. Olen selkeästi niin kiintynyt Pasasiin, että haluaisin kuulla heistä vielä lisää monta tarinaa.

Puhelin soi.
- Haloo. Isi.
- Mulla on kiviä housuissa.

-Haloo. Isi.
- Mulle tuli nakkihikka.

- Haloo. Isi.
- Mulla on 25 mustelmaa. Aattelin, et sun on hyvä tietää, kun oot mun holhooja.

Juuri näin.

perjantai 21. huhtikuuta 2017

Sanna Rasku: Kaunista ja vihreää


                                                                  Sanna Rasku: Kaunista ja vihreää
                                                                  Kustantaja: Wsoy 2017
                                                                  Sivuja: 159

                                                                  Miten kivaa onkaan tulla kotiin,
                                                                  kun vastassa on aina kukkaisa 
                                                                  vastaanottokomitea.

Myönnetään, olen sielultani viherpeukalo, puutarhuri, mutta käytäntö onkin toinen. Olen ilmeisesti vähän liiankin hanakka huolehtimaan kasveista ja moni poloinen on päätynyt liikakastelun myötä biojätteeseen. Rakastan kasveja, kukkia ja haluaisin niitä paljon kotiimme sisälle kuin etu- ja takapihallemme. Kesäkukat saan aika kivasti jo menestymään, mutta viherkasvien ja sisäkukkien kanssa taiteilen. Tällä hetkellä minulla on sisällä vain aloe vera sekä kultaköynnös, jotka ovat nyt olleet hoivassani useamman vuoden. Haaveilen pienestä yrttitarhasta sisälle ruukkuihin ja varsinkin takapihalle kaipaisin lisää kukkia, pensaita. Perus kukka-, ja kasvikirjat toki kertovat tärkeimmät hoito-ohjeet mutta jotenkin olen kaivannut vielä enemmän konkreettista opasta, joka samalla toimii myös omanlaisena fiilistelykirjana kuvia katsellessa.

Puutarhablogia pitävä Sanna Rasku on tehnyt kirjan, joka vastaa juuri tuohon tarpeeseen. Kaunista ja vihreää on niin visuaalisesti kaunis ja inspiroiva kuin myös sisällöltään tällaisen henkisen viherpeukalon unelma. Kirjassa käsitellään kukkia ja istutuksia niin sisällä kuin puutarhassa ja terassillakin. Terassiin keskittyviä osioita voi monessa kohti soveltaa myös parvekkeelle. Pidän siitä, miten perehtyneesti Rasku kertoo teoksessa asioista. Jotenkin koko kirja huokuu sellaista ihanaa rakkautta kasveihin ja vihreään. Rasku korostaa myös sitä, että usein jo pelkästään virheillä kasveilla saa ihanaa tunnelmaa eri tiloihin, ei tarvitse aina olla niitä perinteisiä kukkia. Toisaalta jos omaa pienenkin pihamaan tai puutarhan, jossa voi kasvattaa kukkia, hän vinkkaa hyödyntämään oman puutarhan "kukkakauppaa" leikkaamalla vaikka kimpun kukkia sisälle maljakkoon.

Teos sisältää myös mukavan tietopaketin moninlaisista kasveista ja näyttää esimerkiksi, miten joku yllättäväkin kasvi voikin olla upea maljakkoon laitettuna. Yksi erityisen kiinnostava osio on ilmakasvit. Sellaista minulla ei vielä ole, mutta olen nähnyt netissä kuvia sellaisista ja jossain vaiheessa aion kokeilla itsekin. Ilmakasvihan laitetaan ilman multaa vaikka lasipalloon roikkumaan. Toisaalta myös pienen kasviterraarion tekeminen viehättää ja siihenkin löytyy kirjasta ohjeet.

Minulla on omassa hyllyssä useampikin puutarha- ja kasviopas, mutta tällaista ei ole vielä ollut. Kirjassa on panostettu todella paljon inspiroivaan visuaaliseen ilmeeseen ja se onkin kirjana kuin joku ihana sisustuskirja, jota tekee mieli selailla uudestaan ja uudestaan. Kuitenkin se sisältää todella kattavan ja monipuolisen tietopankin niin aloittelevalle kuin kokeneemmallkin viherpeukalolle. Uskon ja toivon, että tämän kirjan avulla pääsen vihdoin tekemään sitä unelmieni näköistä pientä puutarhaa takapihallemme! Nyt kuitenkin ulkona sataa vielä räntää ja rakeita (!!!!), joten tyydyn vain selaamaan tätä sohvan nurkassa kesästä unelmoiden. Ehkä jo muutaman viikon päästä pääsen upottamaan sormet kunnolla multaan. Pää on jo täynnä puutarhaunelmia!

maanantai 3. huhtikuuta 2017

Leena Ståhlberg, Marjaana Herlevi: Omannäköinen elämä



Leena Ståhlberg, Marjaana Herlevi: Omannäköinen elämä
Kustantaja: PS-Kustannus
Sivuja: 207

Tavoittelet omilla valinnoillasi ja elämään liittyvillä päätöksillä arvatenkin jollain tavalla onnellista elämää. Olet saattanut pohdiskella onnea ja onnellisuutta enemmänkin nyt kun olet häittäytymässä uusien tuulien vietäväksi. Epäröinti kuluttaa energiaa. Siksi sinulla on kädessäsi tämä kirja, jotta saisit varmuutta valintaasi yhdessä elämäsi risteyskohdista.


Oletko elämässäsi tilanteessa, että pohdit, onko tämän hetkinen elämäsi juuri sellaista kuin toivoisit? Pohditko kenties uranvaihdosta tai ylipäätään mille alalle haluaisit suuntautua? Tuntuuko, ettet ole löytänyt kaikkea omaa potentiaalisia tai haluaisit varmuutta elää enemmän omannäköistäsi elämää? Etsitkö syystä tai toisesta elämällesi uutta suuntaa ja kaipaat siihen työkaluja? Mikäli vastasit yhteenkään kysymykseen myöntävästi, suosittelen lämpimästi tarttumaan tähän kirjaan!

Mm. opinto-ohjaajina toimineet Leena Ståhlberg sekä Marjaana Herlevi yhdistivät osaamisensa ja kirjoittivat teoksen Omannäköinen elämä, joka antaa laajasti työkaluja oman elämä pohtimiseen ja työstämiseen. Sen lähestymistapa on vahvasti juuri ammatillisiin asioihin paneutuva ja toimii hyvin työvälineenä niin ammattiaan vasta pohtivalle nuorelle kuin pitkään työelämässä olleelle joka kaipaa muutosta. Kuitenkin näen kirjan vahvasti myös yleisempänä hyvän, omannäköisen elämän tavoittelun pohjana. Sen yli 50 tehtävää saavat todellakin pohtimaan niin omaa persoonaa, tämän hetkistä elämää ja ennen kaikkea sitä, mitä elämältä haluaa. Mukana olevat todellisten ihmisten tarinat lisäävät omaa innostusta.

Kirja on jaettu kahteen osaan. Ensimmäisessä osassa paneudutaan siihen, mitkä asiat ovat itselle oikeasti merkityksellisiä. Tehtävien kautta kartoitetaan omia unelmia, arvoja ja vahvuuksia. Kirjan toinen osio keskittyy ottamaan käyttöön nuo omat voimavarat, valjastamaan unelmia tosiksi. Tehtävät antavat konkreettisia keinoja työskennellä määrätietoisemmin kohti omannäköistä elämää. Runsas testien määrä on juuri se syy, miksi ainakin minä innostuin ja motivoiduin kirjasta paljon. Niiden kautta olen päässyt sukeltamaan omiin unelmiini syvemmälle ja selkiyttänyt sitä, mikä on oikeasti enemmän minun näköistä elämää. Matka jatkuu yhä, mutta Omannäköinen elämä on antanut vahvoja eväitä tavoitella unelmiaan rohkeammin. 


 " Mahdotonta", sanoi ylpeys. " Uhkarohkeaa", sanoi kokemus. "  Hyödyntöntä", sanoi järki. " Onnistut varmasti", kuiskasi sydän.

torstai 30. maaliskuuta 2017

Tom Malmquist: Joka hetki olemme yhä elossa

Tom Malmquist: Joka hetki olemme yhä elossa
Kustantaja: S&S 2017
Alkuteos: I varje ögonblick är vi fortfarande vid liv 2015
Suomentanut: Outi Menna
Sivuja: 326

Viikko sitten neuvolalääkäri otti verikokeet ja kaikki näytti kuulemma hyvältä, kaksi päivää sitten me katsottiin yhdessä leffaa, sanon. Hematologi painaa päänsä: Silloin kaikki varmaan näyttikin hyvältä, tämä on edennyt nopeasti. Hän vilkaisee minua ja jatkaa: En pysty edes kuvittelemalla, tällaisella hetkellä kun teistä on juuri tulossa vanhempia, ei, kerta kaikkiaan hirveä juttu.

Vielä pari päivää sitten he olivat tavallinen nuoripari, Tom ja Karin, joiden esikoisen laskettuun aikaan oli vielä toista kuukautta. Sitten Karin sairastuu äkisti ja vaikka sairaalassa arvellaan Karinin kärsivän influenssasta ja pyydetään pysymään kotona, Tom ei anna periksi, sillä hän näkee, että Karin on nyt todella huonossa kunnossa. Lopulta hengitysvaikeuksien tullessa he pääsevät sairaalaan ja alkaa hurja tapahtumien pyörremyrsky. Karinin tila heikkenee todella nopeasti ja vauva syntyy keisarinleikkauksella. Lääkärit sanovat rehellisesti Tomille, että Karinin tilanne näyttää aika heikolta. Tom sukkuloi vastasyntyneen Livian ja hengestään taistelevan Karinin välillä ja vaatii lääkäreiltä kunnolla tietoa kaikesta mikä liittyy vähänkin Karinin tilaan ja hoitoon. Heidän läheisiä alkaa kertyä sairaalaan, sillä väistämätön on edessä.

Nygren katsoo kelloa ja lisää: Potilas todettu kuolleeksi kello 06.31.

Kun sain muutama kuukausi sitten käsiini ennakkokappaleen ruotsalaisen runoilijan Tom Malmquistin esikoisromaanista Joka hetki olemme yhä elossa, siirsin sen sivuun. Aihepiiri tuntui äkkiseltään jotenkin liian rankalta, liittyen omiin henkilökohtaisiin kokemuksiin. Nyt sitten viikonloppuna kuitenkin päätin alkaa lukemaan kirjaa. Juuri kun kirjan sivuilla kamppailin sen rankan tosiasian kanssa, mitä Malmquist kirjoittaa..siitä miten elämä voi muuttua hetkessä, saavutti minutkin tieto joka on järkyttänyt kovasti kirjablogimaailmaa. Lukutoukan Kulttuuriblogin Kristan äkillinen poismeno on asia, jota on vaikea ymmärtää. Lepää rauhassa Krista! Mietin jopa, että jätänkö kirjan lukemisen kesken. Kuitenkin olin jo ehtinyt upota Malmquistin intensiiviseen kerrontaan niin voimakkaasti, että päätin jatkaa. Malmquist käyttää kerrontatyylinä jopa hieman haasteellista tapaa; Tomin ajatukset tulevat suodattamattomina ja dialogit käydään kaiken sen seassa ilman kappalejakoja tai muutakaan selkeää merkintää.

Hän laskee salkun maahan, ottaa lasit silmiltään ja putsaa niitä paidanhelmaan, ja heti kun hän on vaiennut, huoneeseen jäänyt sairaanhoitaja avaa suunsa ja sanoo: Tom, jos en ehdi tulla takaisin ennen kuin sinä lähdet, niin hyvää yötä, toivottavasti saat nukuttua. Hän poistuu huoneesta lakanamytty sylissään. Appiukkoasi vartenko sinä teet muistiinpanoja? Person kysyy. En, kirjaan asiat jotka haluan kertoa Karinille, jos hän herää, vastaan. Karinilla on oikeus lukea omat potilaskertomuksensa, Person sanoo. Tiedän, mutta niissä on vain yksi versio, huomautan.

Dramaattisen alkuosan jälkeen Tom kertoo niin hänen ja Karinin suhteen historiaa kuin myös arjesta, johon hänet Livian yksinhuoltajana sysätään samaan aikaan kun hän suree Karinin kuolemaa. Aivan kuin siinä ei olisi tarpeeksi, Tom joutuu raastavan byrokratian rattaisiin, sillä he eivät olleet Karinin kanssa naimisissa ja näin ollen häntä ei ole todistettu Livian isäksi. Läheiset auttavan parhaansa mukaan, mutta Tom on kuitenkin se, joka on vastuussa siitä, että arki jatkuu, Livian takia. Runoilijataustastaan huolimatta Malmquistin kerrontatyyli ei ole lyyristä tai maalailevaa, vaan päinvastoin. Asioita tarkastellaan usein melkeinpä viileän lakonisesti. Vaikka olen usein suoraan tunteisiin iskevän, rönsyilevänkin kerrontatyylin ystävä, tämän aihepiirin kohdalla näin tämän tyylin todella hyvänä ratkaisuna. Vaikka lukija seuraa traagisia tapahtumia Tomin mukana, hän ei kuitenkaan päädy liian syviin vesiin sillä Malmquist ei mässäile tapahtumilla tai surulla. Malmquist on epäilemättä taidokas kirjoittaja ja lukematta alkuteosta uskallan väittää, että Outi Mennan suomennos on täydellinen.

Kyllähän tämä kirja herätti ihan hurjan paljon ajatuksia, jotka pakahduttavat. Kuitenkin ne tuntuvat nyt niin henkilökohtaisilta, etten osaa lähteä niitä avaamaan tässä enempää, valitettavasti. Joka hetki olemme yhä elossa on huikean hieno taidonnäyte siitä, miten tosielämän tragedia piirtyy kaunokirjalliseen muotoon hyvällä maulla. Sen sanoma on niin vahva, varsinkin tämän viikon murheellisten uutisten jälkeen, etten voi kuin todeta loppuun, että kirjan nimi kertoo sen olennaisimman:

Joka hetki olemme yhä elossa.

sunnuntai 26. maaliskuuta 2017

Anna Snoekstra: Peilikuva

Anna Snoekstra: Peilikuva
Kustantaja: HarperCollins Nordic 2017
Alkuteos: Only Daughter 2016
Suomentanut: Päivi Paju
Sivuja: 304

Äiti kääntyy ja avaa oven. Luulen näkeväni hänen pyyhkäisevän kasvojaan.
" Tule sisään, Bec."
Hänen äänensä murtuu, ja minä tajuan, että olen läpäissyt testin. Olen selvinnyt. Tämä on minun kotini, minun elämäni. 
Tästä eteenpäin minä olen Rebecca Winter.

Kun kuusitoistavuotias Rebecca Winter katosi yksitoista vuotta sitten matkallaan töistä kotiin, vain hänen puhelimensa löytyi maasta. Poliisikin on ihmeissään, että miten Rebecca oli saattanut kadota kadulta kuin tuhka tuuleen ilman, että kukaan oli nähnyt tai kuullut mitään. Vuodet kuluvat, kunnes yksitoista vuotta myöhemmin poliisi pidättää nuoren naisen myymälävarkaudesta ja nainen kertoo olevansa kadonnut Rebecca. Nainen näyttää vahvasti kyllä Rebeccalta, mutta ei kertomansa mukaan muista mitään. Poliisi ei tiedä, että tuo nuori nainen on päättänyt pelastaakseen oman nahkansa, tekeytyä kadonneeksi Rebeccaksi. Hän on televisiosta seurannut Rebeccan katoamiseen liittyvää uutisointia ja ihmetellyt itsekin, kuinka paljon hän muistuttaa Rebeccaa. Surun musertamat vanhemmat ottavat hänet avosylin vastaan kyseenalaistamatta mitään. Katoamisen parissa aikanaan työskennellyt poliisi ei kuitenkaan tunnu täysin hyväksyvän tarinaa. Ja juuri kun hän luulee saaneensa itselle uuden elämän uutena Rebeccana, hän saa huomata olevansa vaarassa. Käykö hänelle samoin, kuin oikealle Rebeccalle yksitoista vuotta sitten?

Miksi hän tuntui uskovan, että minä suojelen jotakuta? Siinä ei ollut järkeä. Katson uudestaan valokuvaa, sitä jossa Bec hymyilee, mutta hänen silmänsä ovat surulliset. Oliko hän jotenkin tiennyt? Oliko hän tiennyt, että hänen kohtalonsa olisi traaginen? Kohotan pulloa hänelle, ennen kuin siemaisen uudelleen.

Australialaisen Anna Snoekstran esikoisromaani Peilikuva onnistui yllättämään. Pitkästä aikaa minulla ei ollut minkäänlaisia odotuksia luettavaa kirjaa kohtaan. Ilokseni sain huomata, että hyvin pian lukemisen aloitettuani olin vahvasti koukussa ja nautin todella paljon tästä sujuvasti kirjoitetusta psykologisesta trilleristä. Posiitiivista oli myös se, että jännite jaksoi oikeasti pitää otteessaan ihan loppuun saakka. Voin kuvitella, että tästä saisi myös hienon elokuvan. Snoekstrallahan on käsikirjoittajataustaakin. Peilikuva on todella koukuttava ja yllättävä trilleri, joka tekee mieli lukea yhdellä ahmaisulla. Pidin paljon!

torstai 23. maaliskuuta 2017

Han Kang: Vegetaristi

Han Kang: Vegetaristi
Kustantaja: Gummerus 2017
Alkuteos: Chaesikju-uija (2007)
Englanninoksesta The Vegetarian ( 2015), suomentanut
Sari Karhulahti
Sivuja: 215

Miten ihmeessä vaimoni saattoi olla niin itsekeskeinen? 
Tuijotin häntä, kun hän istui edessäni katse alaspäin luotuna ja ilme viileänä ja hillittynä. Oli ällistyttävää, että hänessä oli tämäkin puoli - tämä, joka teki itsekkäästi niin kuin huvitti. Kuka olisi uskonut, että hän voisi toimia näin typerästi?

Cheong ei ole ainut ihminen, joka pöyristyy kun hänen vaimonsa alkaa yhtäkkiä kasvissyöjäksi. Yeong-hye vain päättää eräänä päivänä tyhjentää heidän kotinsa ruokavarastot kaikesta lihasta eikä suostu enää syömään edes kananmunia. Cheongin vaatiessa selitystä, Yeong vain selittää jotain sekavaa näkemistään unista. Sukupäivillä Yeong-hyen sukulaiset aloittavat kiivaan tivaamisen kasvissyönnin syistä, ja varsinkin Yeong-hyen isä ei suostu hyväksymään aikuiselta tyttäreltään moista pelleilyä. Päivälliset kärjistyvätkin tilanteeseen, joka järkyttää heitä kaikkia.

Kaikki alkaa tuntua vieraalta. Kuin olisin tullut suljetun, kahvattoman oven taakse. Ehkä kohtaan vasta nyt jotain, mikä on ollut aina täällä. On pimeää. Sysimusta pimeys sammuttaa kaiken.

Etelä-Korealainen Han Kang ponnahti maailmanmaineeseen teoksellaan Vegetaristi, joka voitti myös Booker-palkinnon viime vuonna. Vegetaristissa kaikki alkaa näennäisen viattomasti, kun nainen päättää lopettaa painajaistensa vuoksi lihansyönnin kokonaan. Mutta kun peilaa tekoa korealaiseen kulttuuriin, kyseessä ei olekaan niin pieni juttu. Yhtäkkinen lihansyönnin lopettaminen tuntuu naisen läheisistä suorastaan pyhäinhäväistykseltä. Siinä missä Yeong-hye vaipuu yhä syvemmälle mieleensä, muut hänen ympärillään yrittävät monin keinoin saada Yeong-hyen palautettua ruotuun. Yeong-hye muuttuu muiden silmissä joksikin, jolla ei ole mitään oikeutta enää itseensä.

Vegetaristi on kirja, joka ei alistu yhteen genreen. Se on yhtälailla kuvaus särkyneestä mielestä kuin pakkomielteestä johonkin hämmentävään. Se nostaa pintaan niin monia merkityksiä ja kerroksia, että se jää väkisinkin kaikumaan mieleen moneksi päiväksi vielä lukemisen jälkeenkin. Mielestäni Kang tuo kiehtovasti tarinaan myös taustaksi etelä-korealaista kulttuuria erityisesti sen suhteen, miten ihmisen oletetaan siinä yhteisössä käyttäytyvän. Toisaalta Kang kirjoittaa tarinaa niin, että se on samalla jotenkin hyvin universaali. Pidin hurjan paljon siitä, että monet asiat kirjassa eivät ole yksitulkintaisia vaan lukija voi nähdä ne hyvinkin eri tavoin. Pidin myös siitä, että Yeong-hyen tarinaa kertovat niin hänen aviomiehensä kuin siskokin. Aina välillä lukija pääsee sukeltamaan hetkeksi Yeong-hyen mieleenkin.

Haluan huutaa vielä kerran, vain yhden kerran. Haluan heittäytyä pikimustan ikkunan läpi. Ehkä möykky häviäisi siten. Niin, se saattaisi tosiaan hävitä.

Kukaan ei voi auttaa minua. Kukaan ei voi pelastaa minua. Kukaan ei voi saada minua hengittämään.

Hämmentävä, raju, puhutteleva, monimerkityksinen, kiihkeä, vaikuttava, ravisutteleva. Välillä se jopa puistattaa, etoo ja sitten taas sivelee hellemmin. Se saa pohtimaan voimakkaasti ihmisen oikeutta määrätä omasta kehosta itse ja toisaalta pohtimaan taiteen ja seksuaalisuudenkin keskinäistä suhdetta. Tätä kaikkea ja paljon enemmänkin oli Vegetaristi minulle lukukomuksena. Epäilemättä yksi tämän vuoden mieleenpainuvimpia teoksia.

keskiviikko 15. maaliskuuta 2017

Peter James: Kirottu talo

Peter James: Kirottu talo
Kustantaja: Minerva 2017
Alkuteos: The House on Cold Hill 2015
Suomentanut: Sirpa Parviainen
Sivuja: 329

Se näytti lähes taianomaiselta, ja tunnelma sen ympärillä oli jotenkin haikea. Aivan kuin hän olisi palannut vuosisadan tai enemmänkin ajassa taaksepäin. Hän näki mielessään hienojen hevosten vetämien vaunujen pysähtyvän rakennuksen eteen. Talo näytti siltä kuin se olisi ollut suoraan jostain vanhan ajan romaanista tai elokuvasta. Se näytti aivan Hitchcockin Rebecca- elokuvan Manderleyltä. 

Brightonilainen Ollie Harcourt innostuu jo 30 vuotta tyhjillään olleesta Cold Hillin kartanosta siinä määrin, että saa ympäripuhuttua vaimonsa ja 12-vuotiaan tyttärensä jättämään kaupunkielämän ja muuttamaan Cold Hilliin. Vanha talorumilus kaipaa suurta remonttia, mutta Ollie ei anna sen haitata intoaan. Cold Hillistä tulee heidän pysyvä koti, niin hän on päättänyt. Ollie pistää jäihin jopa suuren intohimonsa antiikkiautoihin, sillä hän haluaa käyttää kaikki liikenevät varat Cold Hillin korjaamiseen. Harcourtin perhe ei ole päässyt vielä edes kunnolla asettumaan taloon, kun heidän ympärillään alkaa tapahtua outoja asioita. Varsinkin Ollie epäilee omaan mielenterveyttään, eikä uskalla puhua kokemastaan vaimolleen tai tyttärelleen. Ollie ei vielä tiedä, että hekin ovat saaneet oman osansa. Silmukka Harcourtin perheen ympärillä alkaa kiristyä äkimmin kuin kukaan osaa arvatakaan. Eivätkö he olekaan ainoat Cold Hillin asukkaat tällä hetkellä?

Luin vuosia sitten pari ensimmäistä Peter Jamesin Roy Grace- sarjan dekkaria ja muistan niiden olleen oikein mukavan sujuvia teoksia. Kauhutarinoiden ja vanhojen kartanoiden ystävänä kiinnostuinkin heti kun kuulin, että Peter James on kirjoittanut kauhutarinan. Voisi kai sanoa, että aloin lukemaan kirjaa kohtalaisen suurin odotuksin. Aika alkumetreillä meinasin uuvahtaa Jamesin käyttämään sangen perusteelliseen ympäristön ja asioiden kuvailuun. Voi toki olla, että keskittymiskykyni ei ollut lukiessa parhain sellaiselle. Kuitenkin kun yleensä nautin siitä, että teksti on kuvailevaa. Nyt jostain syystä tuli tunne, että vähempikin jo riittäisi. Ei minua kiinnostanut kahvikeittimen tai meikkien merkit. Ja vaikka pidän ympäristön kuvailusta, nyt tuli tunne, että se oli jo puuduttavankin perusteellista. Tämä ehkä toi lukukokemukselle aika huonon alun, joka väistämättä vaikutti sitten muuhunkin lukukokemukseen. Sinällään kirjassa on kaikki ainekset kasassa, mutta minä en päässyt mukaan kirjan imuun missään kohtaa siinä määrin, että olisin esimerkiksi lukenut suuren jännityksen vallassa, kuten vaikka Stephen Kingin tai Marko Hautalan teoksia lukiessani. Kirottu talo on kuitenkin saanut loistavia arvosteluja ulkomailla ja kurkatkaa vaikkapa Leenan blogiteksti kirjasta! Vaikka lukukokemukseni jäi aika vaisuksi, se ei tee kirjasta huonoa! Jos kartanomiljööseen sijoittuvat kummitustarinat yhtään kiinnostavat, kannattaa itse testata, miten tämä sopii omaan lukumakuun.

Ollie värisi. Hän vaistosi sen jälleen. Että tässäkin huoneessa oli jotakin, ylhäällä katossa, katseli heitä ylhäältäpäin. Pilkkasi heitä.
Vihasi heitä.
Vai oliko hän vain yksinkertaisesti tulossa hulluksi?

torstai 9. maaliskuuta 2017

Arvonnan voittaja on...

Helmikuussa käynnistyi blogissani arvonta Omannäköinen elämä - kirjasta yhteistyössä kustantajan kanssa, ja arvonta päättyi muutama päivä sitten. Lämmin kiitos kaikille osallistujille! Tällä kertaa arpaonni suosi nimimerkkiä:

Nenna
"Voi mikä ihana kirja! Olen toipumassa vaikeasta masennuksesta ja opettelen yhdistämään arjen ja työn kiireitä. Edessä varmasti alan vaihto. Olisi kiva tämän kirjan parissa löytää oikea suunta elämään :) "

Onnea Nenna! Laitatko yhteystietosi minulle osoitteeseen jarjellajatunteella ( AT) gmail.com (poista välit), niin toimitan yhteystietosi kustantajalle!


Kiitokset myös PS- Kustannukselle arvontapalkinnosta! Blogissani on tulossa jossain vaiheessa oma postaus kirjasta, kunhan olen vielä enemmän saanut puuhastella sen parissa! Suosittelen sitä kyllä jo nyt kaikille, ketkä haluavat kartoittaa omaa elämäänsä varsinkin ammatillisten pohdintojen mutta myös yleisesti elämänvalintojen suhteen!

Ihanaa maaliskuuta kaikille teille! Minulla on ihan hurjan kiinnostava kirjapino taas työpöydän reunalla odottamassa lukemistaan! Nyt on kesken romaani, joka puolestaan herättää aika ristiriitaisia tuntemuksia... siitä lisää myöhemmin! 

perjantai 3. maaliskuuta 2017

Jojo Moyes: Parillisia ja parittomia

Jojo Moyes: Parillisia ja parittomia
Kustantaja: Gummerus 2017
Alkuteos: The One Plus One 2014
Suomentanut: Heli Naski
Sivuja: 482

Kun lasten isä otti ja lähti, siitä seurasi monenlaisia ongelmia: rahahuolia, tukahdutettua vihaa lasten puolesta ja ikävää suhtautumista naimisissa olevien ystävättärien taholta, jotka pitivät jätettyä vaimoa potentiaalisena aviomiesten jahtaajana. Mutta oli jotain vieläkin pahempaa kuin kaikki se loputon, hemmetin uuvuttava taloudellinen ja joka suhteessa voimille käyvä taistelu. Rankinta yksinhuoltajan elämässä oli se, että vaikeina hetkinä oli niin totaalisen yksin.

Kun Jessin aviomies pari vuotta sitten lähti "pariksi viikoksi" äitinsä luokse kohentelemaan masentunutta oloaan, Jess oli ihan huojentunut. Hänellä oli jo tarpeeksi hoidettavaa perheen arjen pyörittämisessä ilman Martyn erikoiselta tuntuvaa masennustakin. Aikaa kuitenkin kului, ja Jess sai huomata, ettei Marty tainnut ollakaan tulossa enää takaisin. Suuressa raha-ahdingossa elävä Jess yrittää selviytyä yksinhuoltajana tehden kahta työtä, mutta sekään ei tunnu riittävän. Kuluja ilmaantuu aina jostain lisää ja kun Jessin tyttärelle Tanzielle tarjotaan paikkaa yksityiskoulussa erityislahjakkaiden lasten stipendiohjelmassa, huomaa Jess olevansa pulassa. Koulupaikan lunastaminen vaatii jo tietyn summan rahaa, saati sitten muut kulut. Jess tietää, että Tanzie on lahjakas ja kun he käyvät tutustumassa koulussa, hän näkee, että paikka on kuin tehty Tanzielle. Mutta mistä rahat? Kun he saavat vinkin Skotlannissa järjestettävistä matematiikkakilpailuista, päättää Jess keinolla millä hyvänsä päästä viemään Tanzien kilpailuihin, sillä palkintona on rahaa, jolla he saisivat katettua Tanzien koulupaikan kuluja. Mutta milloinka heidän elämänsä olisi mennyt suunnitelmien mukaan?

Menestynyt ohjelmistosuunnittelija Ed huomaa joutuneensa yllättäen tilanteeseen, jossa häneltä meinataan viedä niin työ kuin maine. Kun Edin kotona siivoamassa käyvä Jess pistää Edin selkä seinää vasten puuttuvan palkan maksamisesta, ei tilanne tunnu häntä kuitenkaan kovinkaan paljoa heilauttavan. Raha on vain rahaa, ainakin hänelle. Stressaavan tilanteen tuomaa ahdistusta helpottaakseen Ed päätyy itselleen poikkeuksellisesti baariin juomaan itsensä kunnon tuiteriin. Baarissa lisätienistiä ansaitseva Jess tunnistaa Edin ja yrittääkin vältellä tuota varakasta egoistia. Kohtalo on kuitenkin päättänyt toisin ja tämä sangen epätavallinen kaksikko päätyy Jessin lasten kera Edin autoon matkalla kohti Skotlantia. Edessä on aikamoinen matka, joka suhteessa!

Olen tässä muutaman vuoden sisällä lukenut kaikki suomennetut Jojo Moyesin teokset. Sen verran olen tykästynyt hänen tyyliinsä, että halusin lukea pian tämän uusimmankin, Parillisia ja parittomia. Tässä teoksessa Moyes on tuonut viihteelliseen tarinaan aika isojakin teemoja aina koulukiusaamisesta köyhyyteen kuitenkaan menemättä liian syvälle teemojen ytimeen. Keskiössä on kuitenkin selkeästi romanttinen tarina, Jessin ja Edin kohtaaminen. Moyes kirjoittaa sujuvasti ja pilke silmäkulmassa. Tarinasta ei puutu käänteitä, jotka naurattavat. Parillisia ja parittomia on hyvin tyypillinen romanttinen viihderomaani, jossa on mukana sopivasti syvyyttä ja elämänviisautta. Se ei sorru lässytykseen mutta monista mutkista huolimatta pohjavire on hyväntuulinen, romanttinen ja kepeä. Jostain syystä tämä Moyes jäi minulla lukukokemuksena ehkä neutraaleimmaksi. Olen aikaisemminkin kertonut, että olen aika valikoiva tämän sortin kirjallisuuden lukija ja nyt tuli tunne, että ehkä olen lukenut tätä genreä nyt oman annokseni toviksi, koska huomaan alkaneeni kriittiseksi lukijaksi nauttimisen sijaan. Tarinassa ei ole siis mitään vikaa, se on kyllä taattua Moyesia, mutta itse jäin nyt kaipaamaan selkeästi jotain enemmän. Toisaalta edelleenkin koen, että Moyesin Kerro minulle jotain hyvää on yksi parhaimmista tämän tyylisistä lukemistani kirjoista.

PS: Vielä on hetki aikaa osallistua arvontaan!

sunnuntai 19. helmikuuta 2017

Omannäköinen elämä -kirja-arvonta


Minulla on nyt itsellä täytettävänä Leena Ståhlberhin ja Marjaana Herlevin tekemä Omannäköinen elämä - Näin teet hyviä valintoja (PS-KUSTANNUS) ja olen siitä aika innoissani! Kirja on suunniteltu erityisesti risteystilanteessa olevalle nuorelle tai aikuiselle ja varsinkin ammatillisiin haaveisiin keskittyen. Kirja testeineen kuitenkin toimii innostavana apuvälineenä ylipäätään elämäntilanteissa, joissa pohditaan elämän suuntaa, punnitaan valintoja, kartoitetaan haaveita. Kirjoitan kirjasta kunnon postauksen vasta kun olen työstänyt sitä enemmän, mutta sillä aikaa onkin kiva arpoa yksi tällainen teos teille lukijoille! Voittajan tiedot toimitan arvonnan jälkeen kustantajalle, joka lähettää kirjan suoraan voittajalle. Arvonta-aika on 19.2.-5.3. klo 24. saakka. Arvontaan osallistut kommentoimalla tähän, miksi juuri sinä haluaisit voittaa kirjan! Mikäli haluat jo tilata kirjan itsellesi, koodilla "Järjellä ja tunteella" saat kirjan edullisesti kirjan omilta nettisivuilta, täältä!

Tässä kirjasta muutamia maistiaisia jo:





torstai 9. helmikuuta 2017

Terhi Törmälehto: Vaikka vuoret järkkyisivät

Terhi Törmälehto: Vaikka vuoret järkkyisivät
Kustantaja: Otava 2017
Kansi: Timo Numminen
Sivuja: 288

Mutta heidän tämä haaveensa oli sama. Ja jolla on, sille annetaan
- Entä jos, Elsa melkein kuiskasi. - Herra kuulee vain sinun rukouksesi. Tai teidän.
- No jospa nyt ei kuitenkaan, Talvi mutristi suutaan.
- Ja miksi me edes rukoillaan, jos Jumala kerran on jo päättänyt antaa meille miehet? Tai sinulle ainakin.
- Elsa, Herra tahtoo että me rukoillaan, kyllä sinä sen tiedät.

Kainuulaisen Elsan elämässä on periaatteessa kaikki hyvin. On hyvät kotiolot ja ystäviä, opiskelupaikka lukiossa. Kuitenkin Elsan sisintä jäytää jokin selittämätön tyhjyys, kaipuu. Elsa ajautuu ystäviensä Miran ja Talvin kanssa helluntaiseurakunnan tapaamisiin ja lumoutuu. Tapaamisten ilmapiiri ja uskossaan vahvojen helluntalaisten tuntemattomilla kielillä puhuminen tekee Elsaan suuren vaikutuksen ja hän kokee löytäneen oman paikkansa. Mira ja Talvi saavat pian oman osansa Jumalan Hengestä ja alkavat puhua kummia kieliä. Elsa jatkoi rukoilemistaan, tahtomistaan, enemmän kuin mitään muuta, mutta oudot uudet sanat, vastatulleet, eivät hänen suustaan tulleetkaan niin vain. Samaan aikaan kun Elsa palavasti kaipaa Hengen tuloa häneenkin, hän pohtii välillä kaiken kokouksissa näkemänsä todellisuutta. Kun Elsan vanhemmat ja isovanhemmat saavat selville missä Elsa vapaa-aikansa viettää, varsinkaan äiti ei riemastu. Kainuun pahimmat sekopäät, jos äidiltä kysytään mielipidettä helluntalaisista. Mutta kun mukaan tulee kevytaskelinen ja pörröpäinen Benjamin, ei Elsa enää välitä siitä, mitä vanhemmat ovat siitä kaikesta mieltä.

Elsan sisällä kutkusi. Olisiko, voisiko olla, että Herra olisi tarkoittanut niin? Saattaisiko olla että hän joka aina pyysi kun muut jo kylpivät lahjoissaan, saisi nyt tämän?

Mutta tuntemattomat ovat Herran tiet, sanotaan...

Vuosia myöhemmin, nuoreksi naiseksi varttunut Elsa on päätynyt osaksi Bogotan kiihkeän vaarallisenakin sykkivää elämänmenoa. Paikallisessa uskovien yhteisössä hän on tavannut Manuelin, joka on pelastunut vuosikausien vankeudesta sissien armoilta. Vuodet viidakossa vankina ovat jättäneet Manueliin vahvat jälkensä, mutta yhdessä asiassa Manuel on vahva; uskossaan. Manuel piirtää Elsan ihoon eläimiä ja hetki hetkeltä he pääsevät lähemmäs toisiaan. Elsan sisällä kuitenkin myrskyää jälleen, eikä hän enää tiedä, mihin ja miksi uskoa. Sitten kuvioihin astuu Santiago, joka näyttää Elsalle, miten voi elää ja tuntea toisinkin kuin Elsa on aina tehnyt. Kauas on juuriltaan Kainuun tyttö päätynyt, mutta löytyyko sielunrauha maailman laitamillakaan?

Oliko se mitä tapahtuisi huomenna, ensilumien aikaan, vuosisadan kuluttua, jo olemassa vai vasta muotoutumassa? Oliko kaikki mahdollista vai ei? Talvi sanoi, ettei sitä auttanut ajatella ja Arvo sanoi ettei se ollut tärkeää, mutta ne olivat väärässä. Ei ollut yhtään kysymystä, joka olisi ollut tärkeämpi. Tämä oli kaikkein tärkein kysymys. Tämä oli ainoa kysymys.

Terhi Törmälehdon Vaikka vuoret järkkyisivät on aihepiiriltään sellainen, joka varmasti herättää keskustelua mediassa; ollaanhan nyt tietyllä tapaa helluntalaisuuden ytimessä. Aihepiiristä saisikin varmasti aika raflaavankin teoksen, mutta Törmälehto on onnistunut toteuttamaan tarinan niin taidokkaasti, ettei siinä ole sijaa paheksunnalle tai muullekaan negatiiviselle. Se ei osoittele tai syyllistä, vaan jotenkin todella realistisen tuntuisesti ja rauhallisesti tarkkailee helluntalaisuutta nuoren Elsan silmin. Välillä ihmetellen, välillä ihastellen. Tulee tunne, ettei olennaista ole se, minkä uskontokunnan ryhmittymä on kyseessä sen sijaan, että keskiöön nousee yksilön kaipuu täyttää sisintänsä jollakin syvemmällä, merkityksellisellä. Vaikka vuoret järkkyisivät on aika vahvasti siksi mielestäni erityisesti nuoren naisen kehitystarina. Tarina jakautuu vuorotellen kahteen osaan, Kainuuseen ja Bogotaan. Jotenkin koin, että nimenomaan Bogotan osiossa ihmiset ja elämä väreineen tulee lähemmäs ja verevämmäksi mitä Kainuun osiossa. Vaikka tarinassa on paljon ihmisiä Elsan ympärillä, on pääpaino selkeästi Elsan mielenmaisemassa.

Vaikka vuoret järkkyisivät on mielestäni erittäin vahva ja valmis esikoisromaani. Törmälehdon teksti soljuu niin luontevasti, pakottamatta alusta loppuun saakka. Vaikka teksti on monin paikoin kaunista, se ei sorru missään vaiheessa liialliseen lyyrisyyteen tai kielellä kikkailuun. Elsan luomat sisäiset kriittiset silmäykset uskovaan tai helluntalaisuuteen Törmälehto toteuttaa sellaisella hienon lempeällä, pienen ironisella otteella, mutta ilman paisuttelua. Pidin tästä esikoisesta ihan valtavan paljon ja jään kyllä kaipaamaan lisää luettavaa kirjailijalta. Ihmettelen kovasti, ellei ole loppuvuodesta kirjapalkintokisoissa mukana. Lisähuomio myös hyvin toteutetusta kannesta, sekä monenlaista symboliikkaa sisällään pitävästä kirjan nimestä.


sunnuntai 29. tammikuuta 2017

Clare Mackintosh: Annoin sinun mennä

Clare Mackintosh: Annoin sinun mennä
Kustantaja: Gummerus 2017
Alkuteos: I Let You Go (2014)
Suomentanut: Päivi Pouttu-Deliére
Sivuja: 418

Auto ilmaantuu kuin tyhjästä. Märkien jarrujen vinkaisu, kun viisivuotias poika iskeytyy tuulilasiin, ja hänen vartalonsa pyörähdys, ennen kuin paiskautuu tielle. Nainen juoksee pojan perässä edelleen liikkeessä olevan auton eteen. Liukastuu ja rojahtaa eteenpäin työntämiensä käsiensä varaan. Hänen hengityksensä salpautuu.

Se on ohi silmänräpäyksessä.


Sateinen ilta. Äiti ja pieni poika matkalla kotiin, käsi kädessä. Sitten koti jo näkyy ja he pysähtyvät ruuhkaisen kadun varrelle odottamaan sopivaa hetkeä ylittää tie. "Otetaan kisa. äiti!", poika huudahtaa ja hetkessä äiti tuntee pojan otteen irtoavan kädestään. Kuuluu jarrujen kirskuntaa ja tömähdys. Auto on ilmestynyt kuin tyhjästä ja nyt se on tuhonnut heidän elämänsä ajamalla pienen Jakobin yli. Yksi pieni hetki, silmänräpäys, ja kaikki on muuttunut.

Jenna Gray ei ole toipunut poikansa menettämisestä ja hän päätyy ahdistuksissaan Walesin rannikolle, rähjäiseen vuokramökkiin. Hän ei halua tavata ketään ihmistä menneisyydestä eikä liioin nykyhetkestäkään. Hän haluaa vain olla rauhassa surunsa kanssa. Jokaöiset painajaiset piinaavat häntä eikä päivätkään ole helppoja. Tahtomattaan hän joutuu olemaan tekemisissä muutamien kyläläisten kanssa, ja kokee siitä suurta ahdistusta. Hän lievittää tuskaansa aloittamalla vanhan rakkaan harrastuksen ja alkaa kierrellä rannalla kameran kanssa. Vähän kerrassaan Jennasta tuntuu, että kaikesta huolimatta hän alkaa saada elämän syrjästä kiinni. Mutta sitten, menneisyys kolkuttaa ovelle...

Huuto lävistää uneni ja säpsäyttää minut hereille. Aurinko ei ole vielä noussut, mutta makuuhuoneessa on valot päällä: en kestä pimeyttä ympärilläni. Sydän takoen keskityn hengittämään rauhallisemmin.
Sisään ja ulos.
Sisään ja ulos.

Samaan aikaan kun Jenna yrittää eristäytyä muulta maailmalta mökkiinsä, Bristolissa rikoskomisario Ray Stevens parinsa Katen kanssa ei saa rauhaa Jacobin kohtalon suhteen. Aikaa kuluu, eivätkä he ole yhtään lähempänä totuutta siitä, kuka ajoi pienen pojan kuoliaaksi. Ray painii myös omassa elämässä haasteiden kanssa, kun välit vaimoon ovat olleet pitkään kireät, eikä esikoispojan muuttuminen etäiseksi ongelmanuoreksi auta asiaa. Nuori ja innokas Kate työparina saa Rayn unohtamaan hetkeksi kodin ongelmat. Yliajon vuosipäivän koittaessa johtoporras on jo kieltänyt ajankäytön syyllisen etsintään, mutta niin Ray kuin Katekaan ei ole pystynyt unohtamaan tapausta ja yrittävät vielä kerran saada tarvittavia yleisövihjeitä yliajosta laittamalla ilmoituksen lehteen. Walesin rannikolla Jenna on saanut elämäänsä jo ripauksen onnea ja päässyt selättämään surunsa pahimman huipun. Sitten tulee vihje, jota Ray ja Kate ovat kokonaisen vuoden kuumeisesti kaivanneet...

Clare Mackintosh on työskennellyt ennen kirjailijauraansa vuosikausia rikostutkijana ja järjestyspoliisina. Mackintosh onkin saanut innoituksensa tähän esikoisteokseensa Annoin sinun mennä eräästä tapauksesta, jonka tutkinnassa hän oli ollut aikanaan mukana. Mackintoshin tausta näkyy vahvasti teoksessa, sen verran taidokas esikoinen Annoin sinun mennä nimittäin on. Se on sekoitus dekkaria ja psykologista jännitystä, mutta toisaalta myös rikasta henkilötarinaa, joka sukeltaa syvälle ihmismielen syövereihin ja toisaalta ihmissuhteidenkin dynamiikkaan. Kirjassa ei selvitetä pelkästään rikosta vaan Mackintosh käyttää huolellisesti aikaa henkilöhahmojen rakentamiseen. Aiheestaan huolimatta tämä ei mielestäni ollut mitään piinaavaa jännitystä kuitenkaan, vaikka kirjan loppupuolisko tarjoileekin koko ajan kasvavaa jännitystä mukavasti. Voisi sanoa, että Annoin sinun mennä on enemmänkin kuin perinteinen genrensä edustaja. Se tarjoilee myös ainakin minulle yhden yllättävimmistä juonenkäänteistä aikoihin. Kiehtovat henkilökuvaukset ja varsinkin Walesin rannikon miljöö yhdistettynä rikokseen tarjoilevat aika täydellisen lukupaketin. Tämän parissa oli helppo viihtyä ja jäin kyllä selkeästi kaipaamaan lisääkin luettavaa tältä kirjailijalta.

Elegia luki tämän alkukielisenä, ja esimerkiksi Leena, Annika ja Maria ovat viihtyneet tämän äärellä!

sunnuntai 22. tammikuuta 2017

Petri Tamminen: Suomen historia

Petri Tamminen: Suomen historia
Kustantaja: Otava 2016
Kansi: Piia Aho
Sivuja: 157

Sodan pelko
Turussa Martin koulun pihalla puhuttiin paljon sodasta. Isot tytö kertoivat, että laulunopettaja Katri Stigell-Hyvönen oli luvannut, että tyttöjen Kipinä-kuoro ainakin lentää kuuhun, jos sota syttyy. Pienemmät kuuntelivat hiljaisina ja toivoivat, että hekin pääsisivät Kipinäkuoroon.

Suomen historia
. Petri Tamminen on valinnut kirjalleen näin Suomen juhlavuottakin ajatellen aika komean ja mahtipontisen nimen. Aluksi sitä väkisinkin miettii, että miten niukinnaukin puolitoistasataasivuinen teos vastaa odotuksiin jostain suorastaan eeposmaisesta lukukokemuksesta. Luonnollisesti Suomen satavuotista taipaletta värittää monin tavoin sota. Nykykirjallisuus tarjoaakin runsaasti jo myös kaunokirjallisella puolella monenlaisia tarinoita sota-aikaan ja sen jälkeiseen elämään sodan jättämissä varjoissa. Tammisen Suomen historia tarjoaa kuitenkin mielestäni uudenlaisen kurkistuksen aiheeseen. Tamminenhan on lappia lukuunottamatta reissannut ympäri Suomea haastattelemassa satoja ihmisiä sotaan liittyen, ja näihin tarinoihin Suomen historia nojautuukin Tammisen sujuvan kaunokirjallisen otteen siivittämänä.

Lyhyissä, välillä vain parin virkkeen mittaisissa tarinoissa saa äänensä niin nuoret kuin vanhat ja esiin tulee sodan vaikutukset niin menneessä kuin nykyhetkessäkin. Sodan varjot ulottuvat niin pitkälle. Maailman nykymeno kontrastissa koettuun näyttäytyy välillä suorastaan tragikoomisin värein. Tammisen kokoamat tarinat ovat usein hirtehisiäkin tuokiokuvia sadan vuoden ajalta, mutta välillä nostavat palan kurkkuun. Siinä missä yhdelle tarinalle hihittää, saattaa jo seuraavan kohdalla tulla liikutus. Erityisesti tarina Yksinäisyys kertoo koskettavaa tarinaa tämän päivän Suomesta.

On jotenkin virkistävää lukea tällaisina lyhyinä tarinoina niin monenlaista näkökulmaa historiastamme. Tiukkojen faktojen sijaan keskiöön nousee ihmisen aito kokemus. Monet tarinat ovat sellaisia, että niiden jälkitunnelmaan haluaa jäädä makustelemaan vielä pidemmäksikin aikaa. En ole lukenut aikaisemmin Tammiselta mitään, mutta Suomen historia selkeästi nosti kiinnostusta tutustua nyt muuhunkin tuotantoon. Suomen historia on myös siitä syystä kiinnostava teos, että sen lukemista voi suositella oikeasti niin nuorelle kuin vanhemmallekin. Erityisesti nuorille ihmisille tämä voisi toimia itse asiassa aika valottavana teoksena perushistoriankirjojen ohella. Kekkonenkin näyttäytyy vähän tuttavallisemmassa valossa kuin ehkä koulukirjoissa. Toisaalta juuri hirtehinen huumori, joka pulppuaa monista tarinoista rivienkin välistä, tekee tarinoista niin helposti lähestyttäviä.

Uimaopetus
Uimakoulu pidettiin meillä yksipäiväisenä. Ensin pyöritettiin pari kertaa käsiä ilmassa, sitten opettaja tuli ja tarttui uimahousuista ja heitti järveen.

Tammisen Suomen historia on kertakaikkisen raikas tuulahdus maamme värikkääseen historiaan. Tarinoissa tuntuu ja näkyy todellinen elämä. Vaikka tarinoiden taustalla on oikeat ihmiset kokemuksineen, on Tamminen pukenut kokonaisuuden kaunokirjalliseen muotoon. Se ei yritäkään olla mikään tietoteos, ja hyvä niin. Niitä mielestäni on riittävästi ja itse ainakin kaipaan enemmän tällaisia kokemuspohjaisia teoksia. Ehkä jonkun kokemus ei ole sinällään laajemmin merkittävä, mutta jokaisella yksilöllä on merkitystä minusta. Juuri ne henkilökohtaiset kokemukset tulevat usein eniten lähelle.

tiistai 17. tammikuuta 2017

Linda Olsson: Sisar talossani

Linda Olsson: Sisar talossani
Kustantaja: Gummerus 2017
Alkuteos: En syster i mitt hus 2016
Suomentanut: Anuirmeli Sallamo-Lavi
Kannen ulkoasu: Eevaliina Rusanen
Sivuja: 243

Minuun sanat vaikuttivat kuin olisi nnielaissut jotakin kuumaa ja raskasta. Ja kun olin saanut palan nielyä, se jäi korventamaan sisintäni. Tieto siitä, että kun tulisi ilta, sisareni olisi täällä. Nukkuisi yhdessä sängyistä. Asuisi yhdessä huoneista. Tunkeutuisi tilaan, jota pidin omanani, ja vaikuttaisi ilmapiiriin. Tietenkään hän ei tekisi sitä tahallaan. Ei, vika oli kokonaan minussa. Se, mikä on minun, tuntuu niin... en oikein tiedä, miten sitä kuvailisin. Ehkä hauraalta. Niin helposti haavoittuvalta ja herkästi särkyvältä. Kaikin tavoin.

Viisikymppinen Maria on paennut elämäänsä ja päätynyt Espanjaan, Costa Bravan rannikolle. Maria elää arkeaan yksin ja pienistä asioista nauttien. Hän ei kaipaa kelloa kertomaan aikaa vaan seuraa auringonnousuja-, ja laskuja. Elämä meren rannalla on Mariasta juuri sitä, mitä hän on aina kaivannut, tarvinut. Maria joutuu kuitenkin hankalan tilanteen eteen, kun hän joutuu lunastamaan kaksi vuotta sitten äitinsä hautajaisissa siskopuolelleen Emmalle esittämän kutsun. Kuusi vuotta nuorempi Emma oli aina jäänyt Marialle etäiseksi, toisin kuin Amanda-sisko, josta Maria joutui luopumaan. Pelkkä ajatus Emman tulosta jo järisyttää kovasti Marian mieltä. On niin paljon asioita, joita Maria ei haluaisi edes ajatella, saati keskustella niistä jonkun, varsinkaan Emman kanssa. Niin paljon. Mutta nyt Emma on tulossa, eikä Maria voi enää paeta sisarpuoltaan tai menneisyyden haamujakaan. Aluksi niin vieraalta tuntuva Emma asettuu taloon ja korostaa Marialle, ettei tarvitse mitään erityistä ohjelmaa tai viihdyttämistä. Hän ei halua olla vaivaksi. Ilmassa väreilee jo kuitenkin paljon niitä vaiettuja asioita ja tunteita, jotka ovat olleet piilossa liian kauan. Siitä huolimatta he hakeutuvat toistensa seuraan, nauttivat aamu-ja iltahetkistä Marian talon ihanalla terassilla, käyvät kävelyretkillä ja yrittävät rakentaa jonkinlaista siltaa välilleen. Pikkuhiljaa keskustelut syvenevät ja varsinkin Maria saa huomata, että kun on pidättänyt kyyneleitä liian kauan, ne tulevat lopulta vyöryen. Mutta onko kahden aikuisen naisen mahdotonta löytää enää sellaista yhteyttä, mitä sisaruus voisi tarjota? Pystyvätkö he kumpikin kohtaamaan oman elämänsä kipupisteet ja antamaan anteeksi; itselleen ja toiselle?

Hämmästyin sitä, kuinka luontevasti sanat soljuivat huuliltani.
Emma ei sanonut mitään.
Ja kaikki oli niin kuin pitikin.
Nostin katseeni kohti tähtitaivasta ja vedin syvään henkeä.
Ehkäpä me sittenkin selviäisimme tästä, kaikesta huolimatta. 

Luin vuosia sitten Linda Olssonin Laulaisin sinulle lempeitä lauluja, ja se on edelleen yksiä lempikirjoistani. Viime vuonna luin Kun mustarastas laulaa ja vaikka en viehättynyt siitä ihan niin paljon kuin tuosta ensimmäisestä, pidin kyllä aika tavalla kirjasta. Heti lukemisen jälkeen olin vähän ristiriitaisissa tuntemuksissa kirjan lopun suhteen, mutta näin ajan kuluessa olen päätynyt ajattelemaan, että se oli rohkea ja puhutteleva ratkaisu päättää tietyiltä osin tarina niin kuin se päättyi. En siis ole lukenut kaikkia Olssonin käännöksiä, mutta kun näin jo Olssonin uusimman kirjan käännösversion kannen, olin aika myyty. Tiesin, että haluan lukea sen ehdottomasti. Aihepiirinä myös aikuisten sisarusten välit ja menneisyyden taakka on kieltämättä yksiä kiehtovimmista aiheista tämän tyyppisessä kirjallisuudessa. Oman ison kiinnostuksen kirjaan loi sen tapahtumapaikka, Espanja. Olen lähdössä syksyllä Espanjaan lomalle, ensimmäistä kertaa koskaan ylipäätään pohjoismaiden ulkopuolelle, ja luen mielelläni Espanjaan sijoittuvia tarinoita. 

Olsson luo tarinaa jotenkin niin vaivattoman oloisesti kipeistäkin aiheista. Kieli on soljuvaa, kaunistakin sekä jaksaa pitää otteessaan. Olsson rakentaa sisarusten välistä dynamiikkaa väkevästi ja kiinnostavasti. Kolme sisarta, joista nyt kaksi joutuvat kohtaamaan menneen ja nykyhetkenkin kivut, surut. Vahva yhteys toisten välillä siinä missä kylmä etäisyys toisten. Kaiken taustalla lopulta tragedia, jolla on pitkät jäljet tulevaisuuteen. Samoja tilanteita, olosuhteita, mutta niin kovin eri tavoin koettuja. Kenen todellisuus on todempi? Olsson osaa kirjoittaa niin väkevästi tarinaa aiheista, jotka eivät ole helppoja. Psykologinen ote Olssonin teoksissa on vahva ja välittyy alusta loppuun. Sen lisäksi, että tarinan ihmiset ovat jotenkin niin vereviä, todellisia, Olsson panostaa varsinkin tässä teoksessa miljöön kuvaukseen. Nautin suunnattoman paljon tilanteista, joissa espanjalainen, välimerellinen ilmasto ja maisema pääsevät esille. Sisar talossani on jotenkin niin kauniin haikea mutta kuitenkin valoisakin tarina. Jos jotain kriittisempää kirjasta etsii, niin alkupuolella tuli tunne, että sitä, miten Maria koki Emman olevan hänelle käytännössä ventovieras, korostettiin liiankin usein. Tämä on kuitenkin niin pieni juttu, ettei se kokonaisuuteen vaikuttanut kuitenkaan. Tietyllä tapaa tarina on viihteellinenkin, kaikesta syvyydestä huolimatta, mutta älykkäällä tavalla. Sisar talossani on elämänmakuinen ja melankolinen tarina sisaruudesta. Se saa pohtimaan varsinkin sitä, miten todellisuus voi näyttäytyä meille niin eri tavoin tai ylipäätään muistamaan, että kuinka helposti oletamme tietävämme toisen todelliset ajatukset ja toimimme sen pohjalta.

Annoin katseen levätä tutussa maisemassa. Ja palasin ensimmäiseen päivääni talossa. On kummallista, että sitä muistaa olleensa onnellinen, mutta tunnetta on mahdotonta palauttaa. Surun kanssa on toisin. Surullinen muisto tuo tunteen aina pintaan.

Kannattaa kurkata myös Leenan ajatukset kirjasta!

maanantai 2. tammikuuta 2017

Stephen King: Julma leikki

Stephen King: Julma leikki
Kustantaja: Tammi 1993
Alkuteos: Gerald's Game 1992
Suomentanut: Heikki Karjalainen
Sivuja: 367

Siinä kahdenkymmenen sekunnin ajan ( jos häneltä olisi kysytty, kuinka kauan pakokauhukohtaus kesti, hänen arvauksensa olisi ollut ainakin kolme minuuttia ja luultavasti lähempänä viittä) hän oli täysin sen kourissa. Pieni selväjärkisen tietoisuuden liekki tuikki syvällä hänen sisällään, mutta se oli avuton - pelkkä tyytymätön katselija, joka näki sängyllä kiemurtelevan naisen viskovan hiukset hulmuten päätään puolelta toiselle kieltäytymisen merkiksi ja kuuli hänen käheät, pelokkaat huutonsa.

Jo pitkän taipaleen yhdessä kulkeneen aviopari Burlingamen avioelämä on ainakin miehen Geraldin mielestä lisähehkun tarpeessa ja pariskunta päätyy syrjäiselle kesämökille toteuttamaan Geraldin uudenlaista fantasiaa. Gerald sitoo vaimonsa Jessien sängyntolppiin oikeilla käsiraudoilla ja aluksi idea ei tunnu Jessiestä niin kovin pahalta. Senhän piti olla vain viatonta, uudenlaista leikkiä tuomassa lisäkipinää petipuuhiin. Mutta hyvin pian Jessien olo alkaa muuttua tukalaksi eikä hän halua enää jatkaa. Outo kiilto silmissään Gerald ei kuitenkaan ota kuuleviin korviinsa Jessien käskyjä irroittaa hänet käsiraudoista. Mitä enemmän Jessie hätääntyy, sitä hurjemmaksi Gerald muuttuu. Sitten... yksi potku, yksi hurja lento, yksi kova rusahdus ja sitten hiljaisuus. Leikkinä alkanut episodi muuttuukin Jessien henkilökohtaiseksi helvetiksi. Jessie on kahlittuna alasti sänkyyn korvessa, eikä apuja ole saatavilla. Kaukaa kuuluu moottorisahan ärjyntä ja mökin takaovi paukkuu tuulessa. Sitten jostain läheltä kuuluu murinaa...haukuntaa... Seuraava vuorokausi tulee syöksemään Jessien kauheiden painajaismaisten tapahtumien keskelle. Ulkoa tulevat uhat yhdessä Jessien pään sisällä käydyn myrskyn kanssa vievät hänet hulluuden partaalle. Lopulta Jessie on valmis jopa kuolemaan päästääkseen kaiken kauheuden keskeltä pois. Mutta onko vielä Jessien aika luovuttaa?

" En, en tunne", Jessie sanoi. " En minä tiedä, kuka sinä olet, en tiedä, en tiedä, en tiedä!"
"Minähän olen Kuolema ja minä palaan tänä yönä. Tosin minusta tuntuu, että tänä yönä en tyydy pelkästään seisomaan nurkassa; minusta tuntuu, että tänä yönä minä hyökkään kimppuusi...tällä...tavoin!
"

Julma leikki on jälleen kerran tehokas muistutus siitä, miksi Stephen King on kiistaton kauhun kuningas kirjallisuudessa. Vaikka teoksen julkaisusta on jo reilusti yli 20 vuotta, se jotenkin silti solahtaa aika vaivattomasti nykyhetkeenkin teemojensa myötä. Julma leikki on rankka matka ihmispsyykkeeseen elämän ja kuoleman välimaastossa. Lukija pääsee Jessien mielen sisään mukaan tarinaan niin todentuntuisesti, että ihokarvat nousevat monesti pystyyn. Jessien mielessä juttelevat vanha koulukaveri Ruth sekä Pikkuvaimo eli Pikkis ovat Jessien ainoa lohtu ja apu tuon painajaismaisen taistelun keskellä. Janoissaan ja kylmissään olevan Jessien epätoivo kasvaa hetki hetkeltä. Ei riitä, että hän joutuu tosissaan taistelemaan selviytymisestään raudoissa kun vanhat muistot nousevat pintaan ja vaativat tulla kohdatuksi. Ja kuka tai mikä oikein on avaruuscowboy...

Kauhu kasvaa tarinan edetessä samalla kun Jessien epätoivo. King luo tarinaa taiturimaisesti ja Jessien ahdistus tarttuu väkisinkin. Julma leikki on kauhutarina, joka myös paikoin yököttää, ahdistaa. Juuri kuten voi tällaiselta tarinalta olettaakin. Tarinassa on myös aika vahvasti läsnä naiseus, jota tarkastellaan hyväksikäytön, riistämisen ja muiden kipeiden teemojen kautta. Jessie ei kuitenkaan tyydy uhrin rooliin vaan löytää sisukkuutensa, eläimelliset vaistonsa yrittää selviytyä. Mutta riittääkö se miten pitkälle? Kirjan loppupuolella tarinassa oli makuuni ehkä hieman turhaakin juttua, mutta kyllä tämä silti lukeutuu kärkipäähän lukemissani Kingeissä. En ole tainnut tosin huonoa Kingiä vielä lukeakaan, mutta paljonhan minulla toki vielä on häneltä lukematta.

Kyyneleet valuivat taas Jessien poskia pitkin, mutta hän ei tiennyt, itkikö hän koska oli mahdollista - ja se oli viimeinkin lausuttu ääneen - että hän voisi tosiaan kuolla tähän sänkyyn, vai koska hän ensimmäistä kertaa ainakin neljään vuoteen oli edes ollut vähällä ajatella tuota toista huvilaa, sitä joka oli Dark Score -järven rannalla, ja sitä mitä siellä oli tapahtunut päivänä jona aurinko oli sammunut.