maanantai 29. marraskuuta 2010

Alice Munro: Liian paljon onnea

(Tammi 2010, suom. Kristiina Rikman)

"Kului päiviä.Viikkoja. Doree ei muuttanut mieltään, mutta hän ajatteli silti salaa mitä Lloyd oli kirjoittanut. Ja toisinaan, puhdistaessaan suihkupullon kanssa kylpyhuoneen peiliä tai suoristaessaan lakanaa, jokin tunne valtasi hänet. Melkein kahteen vuoteen hän ei ollut ajatellut lainkaan asioita, jotka tavallisesti tekivät ihmisistä onnellisia, niin kuin kaunis sää tai kukkivat kukkaset tai leipomon tuoksu. Ei hän vieläkään tuntenut spontaania onnen tunnetta, mutta hän oli muistanut millaien se oli. Ei se liittynyt mitenkään säähän tai kukkasiin. Ajatus, että lapset olivat olemassa jossakin, mitä Lloyd oli kutsunut heidän Ulottuvuudekseen, livahti varkain hänen mieleensä, ja ensimmäistä kertaa olo tuntui kevyeltä, ei tuskaiselta."

Kuinka voi selvitä, kun omat lapset surmataan? Kuinka ikinä voi kestää sen surun ja samaan aikaan syyllisyyden tunteen? Miten käsitellä niitä ristiriitaisia tunteita, kun joku läheinen tekee jotain niin käsittämättömän hirveää, ettei sitä voi ikinä paikata?

Alice Munron novellikokoelmassa " Liian paljon onnea" kuljetaan tarinoiden ihmisten mukana tilanteisiin, mitkä muuttavat koko elämän, muuttavat lopullisesti sen suuntaa. Ennen kaikkea novelleissa eletään mukana siinä arjessa, minkä nuo tietyt hetket, tapahtumat ovat muuttaneet vääjäämättä. Mitä on elämä, kun olet menettänyt lapsesi,  miten hyväksikäytetty jatkaa elämäänsä tai entä kun pahuus asuukin jo pikkutyttöjen teoissa?

Munron novellit tuovat väkivallan ja kuoleman lähelle ilman hälyä, melkeinpä hienovaraisen pieneleisesti, aivan kuin se olisi melkein luonnollinen osa arkea. Toisaalta niinhän se juuri on, kuolemakin on osa elämän kiertokulkua ja läsnä tavalla tai toisella, halusimmepa tai emme. Novelleissa ei kuitenkaan millään tavalla mässäillä sillä, vaikka tietyissa tarinoissa joidenkin kuolemat tuntuvat julmilta, vääriltä.

Novellien henkilöt ovat kuin kuka tahansa meistä. Ne saavat lukijan miettimään oman elämänsä käännekohtia ja jopa ajatusleikkiin, miten asiat voisivat tiettyjen tapahtumien myötä olla hyvinkin eri tavalla kuin nyt. Ne tuovat elämän synkemmänkin puolen eteen ja sen, miten yksi pieni valinta elämässä voi niin täysin muuttaa elämän suuntaan, ja usein siihen huonompaan. Toisaalta joskus kyse ei ole enää edes valinnoista, vaan siitä, että joskus elämä vain on sattuman tai kohtalonkin sanelemaa ja me ajalehdimme sen mukana kuin puusta pudonneet lehdet virran vietävänä. Ja kuinka vaikea on taistella niin sattumaa kuin kohtaloa vastaan, jos kohtalosi piirteet on jo syntyessäsi määritetty?

"En tiedä kävikö isä vilkaisemassa minua vauvalan ikkunan takaa ensin vai vasta käytyään katsomassa äitiä. Luulen että ensin, ja kun äiti kuuli hänen askeleensa oven takaa ja sitten huoneessa, hän kuuli, että ne olivat vihaiset, mutta ei tiennyt miksi. Hänhän oli sentään synnyttänyt miehelleen pojan, ja sitähän kaikkien miesten oletettiin haluavan. Minä tiedän mitä isä sanoi. Tai siis mitä äiti kertoi isän sanoneen. 
-" Sehän oli kuin raaka maksapihvi." Ja sitten:
-"Et kai sinä kuvittele tuovasi sitä kotiin."

Kiinnostuin Munrosta Tomomin arvostelun myötä. Juuri kun olin päättänyt, etten taida vähään aikaan lukea yhtään novellikokoelmaa, sillä kaksi edellistä lukemaani eivät ole olleet mitään kovin huikeita lukukokemuksia. Olen kuitenkin iloinen, että annoin Munrolle mahdollisuuden, sillä hänen tapansa kirjoittaa on jollain tapaa niin erikoista kaikessa tavallisuudessaankin. Sinällään ensin niin arkisia tilanteita, jotka kuitenkin kääntyvätkin aivan toiseen suuntaan joskus vaikka aivan vähäisenkin onnettomuuden myötä. Tai toisaalta joskus pinnan alla niin huiken paljon enemmän mitä viaton ulkokuori antaa ymmärtää.

" Että tunsinko kiusausta tuon touhotuksen aikana? Enkö kertaakaan? Voisi luulla että olisin murtunut, että olisi ollut viisasta avautua, kun näin vilaukselta tuon valtaisan jos kohta kiperän anteeksiannon. Mutta ei. Ei se ollut minua varten. Tehty mikä tehty. Enkeliparvista ja verikyynelistä huolimatta."


4/5

torstai 25. marraskuuta 2010

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Lumikko ja yhdeksän muuta

(Atena Kustannus 2006)

"Rakkaat otukset, joskus meidän sallitaan kokea ihmeellisiä asioita ja päästä paikkoihin, joista emme olisi osanneet uneksiakaan. Vain sellainen, joka ei ole kaikesta mitään oppinut, kuvittelee saavansa pitää löytämänsä asiat ikuisesti."

On kulunut kolme vuosikymmentä, kun Jäniksenselän kuuluisa, rakastettu kirjailijatar Laura Lumikko kokosi yhteen yhdeksän lasta, aikomuksenaan tehdä heistä kirjailijoita. Niin sai alkunsa erityinen Jäniksenselkäläinen Kirjallisuuden Seura. Seura, jonka jäsenet nyt kuuluvat kotimaisen kirjallisuuden kaartiin, mutta välttelevät toistensa kohtaamista, lukitsevat ovensa iltakymmen jälkeen ja toivovat, etteivät enää joutuisi Pelin syviin kierteisiin ja sitä myöten vuotamaan..

"Jos tarkkailee juhlien kulkua, saattaa tehdä yllättävän havainnon. Jäniksenselkäläisen Kirjallisuuden Seuran jäsenet eivät juuri keskustele toistensa kanssa. He sivuuttavat toisensa välillä aivan läheltä, mutta koskaan he eivät katso toisiaan silmiin eivätkä antaudu keskenään juttusille. Olisipa perin helppoa ajatella, etteivät he lainkaan tunne toisiaan."

Vuosikymmenten odotuksen jälkeen Laura Lumikko on vihdoin valinnut Seuraan kymmenennen jäsenen. Tuon 26-vuotiaan Ella Amanda Milanan, jonka uuden elämänsuunnan määrittäjäksi on yllättäen noussut vialliset munasarjat. Purkautunut kihlaus tuo hänet takaisin kotiseudulleen Jäniksenselälle, äidinkielen sijaisopettajaksi. Erään kirjallisuusesseen myötä Ella törmää merkilliseen painokseen Dostojevskin Rikoksesta ja rangaistuksesta. Vaikka hänen oma kappaleensa kyseisestä kirjasta päätyikin neljä vuotta sitten divariin lukemisen jäädessä kesken, hän on varma, ettei Sonja ampunut kahta luotia Raskolnikovin sydämeen, eikä Raskolnikov kuristanut koronkiskurinaista pianon kielellä! Omituinen kirja on vain alkusoittoa jollekin suuremmalle, minkä pyörteisiin Ella joutuu.

Laura Lumikon lastenkirjojen mytologisista piirteistä gradunsa tehnyt Ella tutustuu yhteen Seuran jäseneen, Ingrid Kissalaan, joka nykyään toimii Jäniksenselän kirjaston kirjastovirkailijana. Ja Ingrid Kissala on juuri se henkilö, joka esittää Ellalla kysymyksen, jota niin moni on odottanut ja toivonut jo usean vuosikymmenen ajan; haluaako Ella tulla Seuran kymmenenneksi jäsenksi ja siten päästä itse Laura Lumikon avustuksella toteuttamaan kirjailijahaaveitaan? 

"Kirjailijatar Lumikko, minä kiitän suomastanne mahdollisuudesta. Minä en tietenkään tiedä, mitä te tarkkaan ottaen näitte minun novellissani. Mutta jos te näette minussa Jäniksenselkäläisen Kirjallisuuden Seuran kymmenennen jäsenen, niin en minä yritä sitä kyseenalaistaa..."

Ella odottaa innokkaana Seuran juhlakokoontumista Laura Lumikon talossa. Tuleehan hänestä silloin muidenkin silmissä virallisesti Seuran kymmenes jäsen. Juhlaväki odottaa jo malttamattomana itse kirjailijatar Lumikon saapumista vieraiden joukkoon. Vihdoin odotus palkitaan ja juhlaväki kerääntyy portaiden juurelle katsomaan, kuinka heidän ihailemansa Laura Lumikko alkaa laskeutua portaita. Ella on mielessään suunnitellut tarkkaan, sanat jotka hän haluaa Lumikolle sanoa. Lumikko alkaa laskeutua portaita alas. Yksi..kaksi..kolme..neljä...ja kun Laura Lumikon jalka osuu viidennelle askelmalle, tapahtuu jotain käsittämätöntä. Koko talo alkaa täyttyä lumesta ja tuulesta. Lumituisku ulvoo ja riepottelee ihmisiä ja tavaroita pyyhältäessään huoneesta toiseen. Kun se lopulta rauhoittuu, on Laura Lumikko kadonnut viidenneltä askelmalta kuin tuhka tuuleen..tai ennemminkin kuin lumihiutale tuiskuun...

Tapahtumasta järkyttynyt Ella on myös harmissaan. Hänen juuri niin lupaavalta vaikuttanut tulevaisuus ei ehdi alkaakaan ennen kuin se jo kokee loppunsa. Laura Lumikko on kadonnut mystisesti jälkiä jättämättä. Ella on kuitenkin jo virallisesti kirjattu Seuran jäseneksi ja vaikka hän ei Lumikon kirjalliseen oppiin pääsekään, on hänellä paikka Seurassa. Paikka, jonka pitämisellä on hintansa. Juhlissa hän on saanut yhdeltä Seuran jäseneltä, Martti Talvimaalta saama pieni nahkakantinen kirja, Pelin säännöt...

Ella ehtii jo huolestua tulevaisuudestaan, joka nyt meni uusiksi Laura Lumikon katoamisen myötä, kunnes hänen entinen opettajansa, professori Korpimäki saa hänet mukaan tutkimukseen, joka käsittelee Laura Lumikkoa ja Jäniksenselkäläisen Kirjallisuuden Seuraa. Ella tajuaa omistavansa avaimet todelliseen Seuran historian syväluotaukseen, nimittäin Pelin...Tuon Seuran luoman pelottavan leikin, jossa et voi muuta kuin vuotaa ulos sisältäsi kaiken sen, mitä siellä säilytät. Halusit tai et. Ennen kuin Ella tajuaakaan, hän on jo syvällä Pelin luomassa hämärtyneessä todellisuudessa. 

" Onko sinulla keltaista? Ella kysyy ja hymyilee viileästi pitääkseen äänensä hallinnassa. Hän haluaa kätkeä sen, että yllättyy ja järkyttyy omista sanoistaan. Hänhän halusi kunnioittaa pelikumppaneitaan, pelata jonkinlaista sivistynyttä versiota Pelistä, joka sääntöjen valossa vaikutti pelottavan petomaiselta keksinnöltä."

Mitä tapahtui Laura Lumikolle? Kuka hän todellisuudessa edes oli? Mistä nuo kaikki lahjakkaat kirjailijat ammentavat kirjojensa ideat? Miksi Seuran jäsenet välttelevät toisiaan? Kuka oli tuo huhuttu kymmenes jäsen, erikoinen enkelikasvoinen poika, kolmekymmentä vuotta sitten? Mitä tapahtuu, kun totuus lopulta vuotaa ulos, jääkö sen jälkeen enää mitään? Voimmeko enää sen jälkeen katsoa toisiamme silmiin?

"Minkä Jäniskorpi ottaa, sen Jäniskorpi pitää..."

En ole oikein vieläkään täysin toipunut Jääskeläisen uusimman kirjan upeista salakäytävien mystisistä tunnelmista, kun tämä kirja tempaiseekin minut jo pimeään talviyöhön jäälle makaamaan ja katsomaan tuota jotain, joka liikkuu siellä alla..ja saa minut kello kymmenen jälkeen vilkuilemaan levottomasti ympärilleni, kuin odottaen kuulevani kuiskauksen, että minut on haastettu..Haastettu johonkin sellaiseen, josta ei ole paluuta siihen, että voisi katsoa itseään peilistä näkemättä todella silmiensä katseen taakse, ytimeen. Minulla on sellainen tunne, kuin joku ihana ystävä olisi ottanut minua kädestä kiinni ja vienyt huvipuiston portille. Sitonut silmäni ja sanonut, että "luota minuun!", ja kädestäni kiinni pitäen, juosten kuljettanut minut laitteesta toiseen. Huvipuistoon korkeimpaan kolkkaan, pimeimpään nurkkaan ja lopulta kun kaikki olisi jo melkein liikaa, antanutkin vielä lempeät vauhdit karusellissa. Ja kun lopulta saisi siteen pois silmiltä, voisi ostaa huvipuiston isoimman hattaran ja nauraen ahmia sitä suun täydeltä miettien, kuinka onnekas onkaan.

Minun täytyy tehdä tunnustus. Tähän ikään asti olen elänyt aika vakaasti siinä uskossa, että kotimaisten kirjailijoiden kynästä ei tule kovin mielenkiintoista, tai ainakaan minuun tehoavaa ja uskottavaa fantasiaa, maagista tarinaa, joka tempaa lukijan jonnekin totutun ulkopuolella. Jääskeläisen Harjukaupungin salakäytävät jo mursivat tuota vahvan ennakkoluulon muuria, mutta Lumikko ja yhdeksän muuta potkaisi sitä niin lujaa, että jäljellä on vain nolo kasa kiviä, jotka tekisi mieli piilottaa jonnekin. Miten voi olla mahdollista, että saman kirjan sivuille mahtuu niin ehjä ja uskottava kokonaisuus sisältäen elementtejä mielenkiintoisista henkilöhahmoista, jännitysnäytelmästä ja fantasiasta? Oman pienen mausteensa tarinaan tuo tietty, paikoin hämmentävänkin eroottinen lataus erikoisissa tilanteissa. Tilanteissa, joissa lukijanakin tuntee itsensä ehkä tirkistelijäksi, mutta jatkaa silti ja juuri siksi lukemista.

Mainittavan arvoinen asia kirjassa on myös nuo Otukselan erikoiset hahmot, jotka seikkailevat Laura Lumen luomien kirjojen sivuilla ja tunkevat ihmisten uniinkin? Lukijan oma sisäinen lapsi innostuu lukiessaan kuvauksia noista sangen eriskummallisista, mutta toisaalta niin todentuntuisista Otuksista. Esimerkiksi tuo Kaarankoppura, pieni puu, jonka on pysyttävä koko ajan liikkeellä, ettei se juurtuisi paikoilleen. Tai entäpä tuo karmean lopun kokeva Märänkäinen, jota täytyy aina kuljettaa sangossa? Tuo pimeän puolen omaava Otus, jota kuitenkin Valkoinen Emo kehottaa silti rakastamaan oikein kovasti. Lumikon Otukset ovat paljon enemmän kuin vain hassuja nimiä seikkailemassa satukirjassa.

Kirjan henkilöhahmot ovat mielenkiintoisia ja ihanalla tavalla usein ristiriitaisia. Toisaalta Ella on ajoittain tympeä, melkein ilkeäkin, mutta sitten taas tarinan edetessä on häneenkin helppo samaistua. Kirjailija Martti Talvimaa on erityisen hämmentävä, mutta kiinnostava hahmo. Mies, jonka elämäntehtävänä on nykyään vain syödä. Mies, jonka valtaisan vartalon sisällä kuitenkin sykkii sama sydän kuin kymmeniä kiloja sitten. Ingrid Kissala taas on oma lukunsa, puhumattakaan scifi-fantasiakirjailija Arne C. Ahlqvististä, eli Aura Jokisesta, joka kirjoittaa sangen outoja tarinoita. Ja sokerina pohjalla tietenkin Laura Lumikko, johon lukija pääsee tutustumaan lähinnä muiden muistojen myötä, mutta kuitenkin niin, että sielunsa silmin voi hyvin nähdä tuon erikoisen, valkopukuisen naisen yhdeksän lapsen ympäröimänä..

Pidän valtavasti Jääskeläisen tyylistä kirjoittaa ja sisällyttää tekstiin pieniä arjen viisauksia, huumoria. Kieli on rikasta ja soljuvaa, sellaista että tekee mieli lukea monia kohtia uudestaan vain nauttiakseen kielellisestä ilmaisusta. Lopuksi haluankin poimia kirjasta yhden tällaisen pienen helmen:

"Kun elämä tarjoilee luumuja, kannattaa sylkeä kivet ulos."  

PS: Lukekaa myös lumiomenan upea, ammattimainen arvostelu tästä!

5/5

sunnuntai 21. marraskuuta 2010

Marilyn Monroe - Välähdyksiä, sirpaleita

(Wsoy 2010. Toim. Stanley Buchthal ja Bernard Comment, suom. Anuirmeli Sallamo-Lavi ja Lotta Toivanen)

"Toisinaan en siedä ihmisiä
lainkaan - tiedän
että heillä on omat ongelmansa
niin kuin minullakin omani - mutta olen aivan liian
väsynyt siihen. Että pitää yrittää ymmärtää,
tehdä myönnytyksiä, nähdä sellaisia asioita
joihin olen lopen kyllästynyt."

Norma Jeane Mortensonina syntynyt, Marilyn Monroeana kuollut. Tiedotusvälineiden ja varsinkin miesten hilpeäksi, typeräksi naiiviksi blondiksi muovaama vaaleaverikkö, joka todellisuudessa rakasti runoutta, lukemista, kirjoittamista ja halusi ymmärtää niin itseään, muita kuin maailmaakin. Kauniin ulkokuorensa alla Marilyn oli sivistynyt, tarkkanäköinen ja herkkä sielu. 

"Tämä teos on kolikon toinen puoli: se ei kumoa elokuvien Marilynin ihannekuvaa, tuota upeaa ulkokuorta jonka luonto Marilynille soi, vaan päinvastoin antaa sille uskomatonta voimaa. Ruumiissa, jota Marilyn aika ajoin kantoi kuin matkalaukkua, eli älykön ja runoilijan sielu, josta kenelläkään ei ollut aavistustakaan. "

Marilynin traagisesti 1962 kuoltua, hänen henkilökohtainen omaisuutensa meni testamentin mukaisesti Lee Strasbergille ja tämän kuoltua vuonna 1982, Strasbergin nuorelle vaimolle, Anna Strasbergille. Vasta vuosia myöhemmin Anna löysi Marilynin henkilökohtaisia papereita, joista kirja on koottu. Anna kysyi apua papereiden kohtalon suhteen heidän perheystävältään Stanley Buchthalnilta, joka on toinen kirjan toimittajista. Vuosia myöhemmin Stanley puolestaa puhui papereista eräillä päivällisillä Bernard Commentille kysyäkseen kustantajan näkemystä. Kiitos tämän tapahtumien ketjun, pitelen nyt kädessäni aarretta, ensimmäistä oikeasti henkilökohtaista, todenmukaista kuvaa tuosta ainutlaatuisesta sielusta, joka halusi olla perhonen. Jo lukioikäisenä tyttönä kiinnostuin Marilynin kohtalosta ja vuosien saatossa kiinnostus on muuttunut melkein kiintymykseksi, sellaiseksi kuin se voi olla tavallaan tuntematonta ihmistä kohtaan. Olen kaivannut, janonnut tietää enemmän Marilynistä ihmisenä ja vihdoinkin se on mahdollista. Kirja ei edelleenkään tuo ratkaisua siihen mysteeriin, joka Marilynin oletettuun itsemurhaan liittyy, mutta se tuo siihen varmasti lisää uusia näkökulmia, syvyyttä. Ennen kaikkea se tuo Marilynin lähelle eri tavalla kuin koskaan aikaisemmin noiden lukuisten päiväkirja-, kalenteri-, ja jopa ruokaohjemerkintöjen myötä. Lukuisat eri kuvaajien kuvaamat kuvat ovat puhuttelevia ja kauniita sekä tuovat erityisen hyvin erilaista Marilyniä esille.

"Liikaa tuntevien ja ymmärtävien ongelmana on, että he voivat olla niin paljon kaikenlaista, mutta heillä on vain yksi elämä, ja se pakottaa heidät olemaan vain sitä mitä muut olettavat heidän olevan."

Tämä teos on siitäkin poikkeksellinen, että siihen on koottu se, mitä Marilyn todella ajatteli, eikä sitä, mitä hän muiden silmiin näytti olevan. Jo ennen tätä kirjaa minulla oli välähdyksiä, aavistus siitä, että Marilyn oli niin paljon enemmän kuin mitä ulkopuolisten sekä ennen kaikkea elokuviensa hänestä muovaama ulkokuori antoi ymmärtää. Nämä kirjan välähdykset, sirpaleet avasivat kuitenkin tätä tunnetta paljon laajemmalle, mitä uskalsinkaan toivoa. Harvoin kirjalla on niin osuvaa nimeä kuin tässä kirjassa on, Välähdyksiä, sirpaleita. Kuvat Marilynistä lukemassa lempikirjojaan, muistivihkojen sivut täynnä vahvaa tulkintaa tai arkipäiväisiäkin asioita, kaikki nuo tuovat hänet todellisemmaksi kuin koskaan aikaisemmin.


"Elämä -
kuljetat minua kumpaankin suuntaasi
Riipun jollain lailla pää alapäin enimmäkseen
mutta lujana kuin hämähäkinseitti
tuulessa - elän enemmän kylmässä kimmeltävässä huurteessa.
Mutta helmikoristeissa säikeissäni on värit, jotka
olen kerran nähnyt maalauksessa - voi elämä, ne
huijasivat sinua"


"Vain osat meistä voivat koskaan
koskettaa vain osia toisista -
ihmisen totuus on todellakin
vain hänen oma totuutensa.
Voimme jakaa ainoastaan sen
mihin toisen ymmärrys ulottuu,
näin ollen siksi olemme
enimmäkseen yksin
Niin kuin ilmeisesti
luonnossakin on tarkoitus - kenties parhaimmillaan
ymmärryksemme voi sittenkin löytää tien
toisen yksinäisyyteen."

lauantai 20. marraskuuta 2010

Ja he elivät onnellisina...Uusia loppuja vanhoille saduille - toimittanut Sanna Kiiski

(Minerva 2010)

" Tovin matkaa kuljettuaan he näkivät piparkakkutalon häämöttävän edessään. Se näytti ihan samanlaiselta kuin vuosia sitten. Hannu ja Kerttu menivät varovasti sisään. Ovi narahti ja joka puolella oli hämähäkin seittejä. Hannu taittoi palan seinästä ja maistoi. -Onpa edelleen hyvää. Nam. Vaikka vähän homeista. 
Kerttukin maistoi. Talo oli ihan yhtä hyvää kuin ennenkin. Hannu kurkisti varovasti uuniin, jossa noita oli edelleen poroksi palaneena. He nostivat noidan tuhkat jätesäkkiin ja heittivät biojäteastiaan. Sitten kerttu otti kännykän ja soitti."

Mietittekö koskaan, mitä tapahtui noille lapsuuden satujen hahmoille? Elivätkö he todellakin onnellisina elämänsä loppuun asti? Juontaja ja toimittaja Sanna Kiiski kertoo kirjan alkuteksteissä miettineensä tätä ja ajatus kirjaan on lähtenytkin siitä. Kustantajan löydettyään hän alkoi etsiä tunnettuja suomalaisia kertomaan saduille erilaisia loppuja. Kiiski halusi myös alusta asti ohjata kirjan tuotot hyväntekeväisyyteen ja päätyi siten yhteistyöhön Hope.n kanssa, Hope - Yhdessä ja Yhteisesti  ry:stä löydät tietoa lisää tästä linkistä. Koska omaa sydäntäni lähellä, tai paremminkin osana sitä, ovat lapset ja lapsiperheiden asiat, on erityisen hienoa saada pidellä käsissään tällaista kirjaa, jossa lukijan hyvän mielen lisäksi moni saa konkreettista apua Hope:n myötä.

Kirjan kauniista ja myös hauskasta kuvituksesta vastaa Laila Nevakivi. Esimerkiksi Pieni merenneito- sadun kuvat ovat herkkiä, kuin tauluksi sopivia kun taas pyöräilykypärä päässä polkeva punahilkka hauskan nykyaikainen. 


"Peikko istui ihmeissään meren rannalla. Se oli edelleen ruma ja tyhmä, mtta nyt se oli myös vihaisempi kuin koskaan ennen. Nuo kolme jukuripukkia olivat jujuttaneet sitä pahanpäiväisesti. Ne olivat häätäneet sen pois sillalta, ja isoin niistä oli puskenut sitä kipeästi mahaan. Peikko oli lentänyt iskun voimasta taivaalle ja vuorten yli horisonttiin."

Satujen erilaisia loppuja kertoo mm. Marco Hietala, Juha Vuorinen, Paola Suhonen, Dome Karukoski ja Viivi Pumpanen. Osa saduista jatkaa siitä, mihin alkuperäisessä sadussa on jääty, kun taas osa sijoittaa tuttua satua uuteen ympäristöön tai osaksi jotain toista satua. Miss Suomi Viivi Pumpanen jatkaa Tuhkimon tarinaa ihastuttavan oivaltavasti ja kauniisti. Juoppuhullu-kirjojen kirjailija Juha Vuorinen puolestaan kertoo tutulla humoristisella otteella Lumikin seitsemästä kääpiöstä samalla peilaten yhteiskuntamme ilmiöitä. 

Tässä on kirja niin meille aikuisille kuin lapsillekin luettavaksi. Siinä missä lapsi kuulee jännän ja hauskan sadun, aikuinen näkee sadun monisyisempänä ja osaa tulkita hauskat ja oivaltavat nyanssit rivien välistä. Lueskelin kirjaa ensin myöhään sängyssä, mutta sain sellaisia hihityskohtauksia, että jätin lukemisen suosiolla päiväsaikaan, etten herätä muuta perhettä. Erityisesti Juha Vuorisen versio Lumikista ja seitsemästä kääpiöstä sekä Paula Norosen versio Hannusta ja Kertusta olivat kaikessa oivaltavuudessaan ja hauskuudessaan hilpeitä lukukokemuksia. Toisaalta taas Paola Suhosen tarina Pienestä merenneidosta oli siirappia sielulle. Saduissa on voimaa, sen saa huomata vielä näin aikuisenakin.

" Hän tiesi nyt totuuden. Kaikki oli selvää. Ei ole onnellisuutta ilman totuutta, ei ikuisuutta ilman rohkeaa sielua. Sen tiesivät tuulet, meret, maa ja Jumala jo aikojen alussa. Rakkauden voima on voimista suurin. "

perjantai 19. marraskuuta 2010

Joyce Carol Oates: Kosto: Rakkaustarina

(Otava 2010, suom. Kaijamari Sivill)

"Se nainen. Mitä se oikein kuvitteli? Itse se ämmä tätä kerjäsi.
Pukeutuu kuin huora. Sen sana poikien sanaa vastaan.
Kuka sen tietää, mitä siellä puistossa keskellä yötä tapahtui!?!"

Heinäkuun neljäs päivä on kääntynyt yöksi ja vaihtumassa viidenneksi. 12- vuotias Bethel, Bethie torkkuu sohvalla äitinsä Teenan miesystävän Caseyn talon kuistilla, Teenan vielä juhliessa iloisena heinäkuun neljättä. Kesken hauskojen juhlien Teena kuitenkin haluaa lähteä jo kotiin, että Bethie pääsee omaan sänkyynsä nukkumaan. Casey koittaa houkutella Teenaa vielä jäämään, voisihan Bethie mennä yläkertaan nukkumaan. Voisihan. Mutta ei. Teenan päätös on ei. Ja arpaa heitetään vielä kerran, viimeisen kerran, kun Casey tarjoutuu viemään heidät kotiin. Mutta ei. 

"Meidän tekee mieli kävellä, eikö vain, Bethie? On niin upea yö."

Caseyn luota kotiin ei ole kuin kymmenen minuutin matka. Teena kuitenkin haluaa mennä rantapolkua ja ihastella kaunista yötä. Venevajan lähellä he kuitenkin saavat seuraa. Äänekäs miesjoukko, osa melkein vielä poikia,  juoksee heidän rinnalleen, huutavat ja ilkkuvat. He tunnistavat Teenan, tuon usein minihameessa kulkevan flirttailevan yksinhuoltajan, jonka kaikki muutkin tuntevat. Kaikki tapahtuu nopeasti ja miehet ajavat lopulta Teenan ja Bethien venevajaan. Paikkaan, jossa heidän molempien elämä muuttuu lopullisesti. Paikkaan, jossa Bethien lapsuus loppuu.

"Venevajan nurkkaan ahtautuneena. Alassuin pinottujen kanoottien takana, osittain niiden alla. Olet ryöminyt pakoon henkesi hädässä. Mahallasi, kyynärpäät verillä. Olet raahautunut kuin haavoittunut käärme. Kun yksi heistä potki sinua. Kirosi sinua ja potki selkään, reisuun ja sääriin niin kuin olisi raivoissaan halunnut katkoa sinulta kaikki luut. Kiemurtelit irti hänen otteestaan. Pieniluinen, laiha kun olet. Ei rintoja, ei lanteita. Ei naisen muotoja joihin tarttua. 

Missä se pikkupillu on, missä vitussa se piilottelee?.... "

Tuttu nuorten miesten joukko pahoinpitelee heitä ja lopulta myös raiskaa Teenan henkihieveriin Bethien kyyristellessä piilossa venevajan pimeimmässä nurkassa. Lopulta Teenan viruessa vajan lattialla elämän ja kuoleman rajamailla, hetken Bethie luulee menettäneensä äidin. Bethie selviää tien varteen apua hakemaan ja ohikulkeva autoilija hälyttääkin heti apua paikalle. 

Paikalle saapuu nuori konstaapeli Dromoor, joka työssään haluaa toteuttaa ennen kaikkea oikeudenmukaisuuden ideaa. Silmä silmästä. Hammas hampaasta. Droomer on toiminnan mies, hän ei liiemmin tutkiskele ajatuksiaan tai motiivejaan. Hän pitää aseista, ne saavat hänen pulssinsa kiihtymään, niin että hän tuntee sen. Droomer ei halua sotkeentua mihinkään ylimääräiseen, sen hän on luvannut itselleen. Onhan hänellä vaimo ja lapsiakin. Mutta verisen Bethien tien penkalla kohdatessaan ja lopulta vajan lattialla viruvan Teenan nähdessään Droomer itsekin tajuaa, että hän on jo osa tätä tarinaa.

"Heidän taskulamppuna kovassa ja armottomassa valossa makasi alaston nainen suu auki, jalat levällään, kuoleman alistuneessa asennossa. Hädin tuskin hengittäen, rintakehä nousi ja laski melkein huomaamattomasti. Pään haavoista, murtuneesta nenästä, haljenneista huulista tuli verta. Hänen allaan oli tumma verilaikku, se levisi hänen jalkojensa välistä. Hänen kyntensä, jotka olivat lakattu upean, kiiltävän viininpunaisiksi, samanvärisiksi kuin varpaankynnet, olivat rosoiset ja katkeilleet. Silmät olivat vain puoliksi kiinni. Ripsiin oli kuivunut kyyneliä tai rähmää. Kellanvaalea tukka oli jäykkä verestä. Rinnat, jotka olivat painavat ja täyteläiset, lepäsivät litteinä rintakehää vasten ja nekin oli sotkettu verellä niin kuin niissä olisi ollut hurjia ja eksoottisia tatuointeja. Zwaaf mumisi: - Voi taivas! Siitä on tosiaan tehty selvää.-"

Teena päättyy hengityskoneeseen teholla ja Bethie koittaa toipua samalla kun hänen pitäisi tunnistaa nuo kauheudet tehneet pojat, miehet. Marvin pick. Lloyd Pick. Jimmy DeLucca. Fritz Haaber. Joe Rickert. Viisi nimeä, jotka ovat ikuisesti tatuoitu Teenan ja Bethien mieliin. Syyllisten kiinni jäätyä alkavat puheet. Puheet siitä, kuinka Teenan on täytynyt itse kerjätä sitä. Teena leimataan juopoksi huoraksi, joka ei pysty huolehtimaan itsestään saati sitten tyttärestään. Todisteet tuosta raa'asta yöstä puhuvat muuta, mutta yhteisö on armoton. Teenan päästessä hengityskoneesta ja teho-osastolta pois, helvetti vasta alkaakin. Todellisuus tapahtuneen jälkeen, joka on melkein sietämätöntä kestää. Jos oikeuskaan ei usko ilmiselviä todisteita, onko enää toivoa? Eikö se, mitä he kokivat tuona heinäkuisena yönä, ole jo yllin kyllin kestää?  Jos oikeus ei tee tehtäväänsä, tuomitse syyllisiä, kuka sen tekee? Silmä silmästä. Hammas hampaasta.

"Ämmä saatana nyt on paras rukoilla
nyt on pars olla horo polvillaan
kerranki niin ettei ime munaa"

Tiesin jo lukiessani lumiomenan arvostelun Haudankaivajan tyttärestä ja Leena Lumi:n arvostelun tästä uusimmasta, että haluan tutustua Oatesin teksteihin pian. Minulle tarjoutuikin siihen erinomainen mahdollisuus kun sain Leenan avustuksella nopeana Kaikkea voi lukea-kirjablogin Joriltä arvostelukappaleen tästä uusimmasta. Kiitos Leena ja kiitos Jori! Myös Tomomi ja Sanna ovat kirjoittaneet mielenkiintoiset arvostelut tästä upeast kirjasta!

Oates tulee heti niin lähelle lukijaa, että aivan kuin tuntisi hengityksen ihollaan. Oatesin teksti ei liiemmin maalaile runoja, selittele eikä varoittele etukäteen. Hänen tekstinsä on rajua, suoraa ja tunkeutuu syvälle mieleen jo ennen kuin on kunnolla alkanutkaan. Tekstissä ei ole mitään liikaa, vaan kaikki olennainen on tässä ja nyt, kiivaasti vierellä hengittäen. Se sopii näin arkaan ja kivuliaaseen aiheeseen kuin raiskaus onkin. Oates näyttää tässä kirjassa sen, että väkivalloin toisen riisumalla, pahoinpitelemällä ja raiskaamalla samalla repii ihmisen myös sisältä rikki. Ei ole enää paluuta aikaan "ennen", on vain "jälkeen". Ennen kaikkea tarina näyttää ihmisen julmuuden myös siinä suhteessa, että kuinka jo ennestään riistettyä riistetään edelleenkin. Vaikka ilmiselvät todisteet puhuisivat muuta, juorujen ja panettelun voima on vahvempi. Toisaalta kirja saa pohtimaan, onko oikein kostaa? Kenen käsissä on oikeudenmukaisuus ja valta?

Luin kirjan päivän aikana, vuoroin vapisten ja vuoroin melkein raivoa tuntien. Oatesin suorasukainen tyyli osui johonkin sellaiseen sisimmässäni, että en voi kuin haluta lukea lisää hänen kirjojaan. Haudankaivajan tytär tulee siis lukuun varmasti kun sen kirjastosta jossain vaiheessa lainaan. Kirja on lyhyytensä myötä nopealukuinen, mikä sopi tähän aiheeseen hyvin. En olisi jaksanut alkaa luku tolkulla lukemaan pitkiä oikeudenkäyntejä tms. Tiivis, raju lukokemus. Tarina, joka ansaitsee tulla luetuksi, eteen päin kerrotuksi.

"MITEN ELÄMÄSTÄ PÄÄTETÄÄN. Miten elämä päätetään. 
Hyvää tuuria, huonoa tuuria. Pelkkää tuuria." 


5/5

torstai 18. marraskuuta 2010

Mari Strachan: Hiljaisuus soi h-mollissa

(Karisto 2010, suom. Kirsi Ohrankämmen)

"Täällä ylhäällä, kaukana kaikista, yö on hiljainen, täällä kuulen vain Maan hyräilyn, tutun soinnin. Herra Huges soitti kerran jotakin saman kuuloista koulun musiikkitunnilla ja sanoi, että se oli h-molli. Mutta hän nauroi kun sanoin, että tätä samaa Maa hyräilee. Hän sanoi: Gwenni, seuraavaksi kuulet varmaan sfäärien soittoa. Mutta hän ei tiedä, kuinka Maan syvä, päättymätön laulu ympäröi minut sateenkaaren väreillä, täyttää pääni kaikilla maailman kirjoilla ja ravitsee minua rouva Jonsein ihanien vaniljakeksien tuoksulla, mansikkavanukkaan maulla ja hehkuvanpunaisen hyytelön liukkaalla viileydellä. Voisin olla täällä ikuisesti tarvitsematta koskaan mitään."

12-vuotias Gwenni on ainutlaatuinen tyttö; unissaan hän osaa lentää ja kuulla Maan laulun, tuon hiljaa väreilevän hyräilyn. Hän näkee kotinsa seinämaalissa kasvoja ja pölyttyneet posliiniset naamamukin seuraavat perheen arkea hyllyltä, ainakin Gwennin mielestä. Liitäessään kotikylänsä yllä, hän näkee asioita, joita nuori mieli ei aina osaa tulkita, mutta jotka jäävät mieleen elämään. Eräänä yönä lentäessään hän näkee kastealtaassa kelluvan miehen, hukkuneena. Eikä aikaakaan, kun selviää, että huhujen mukaan vaimoaan ja lapsiaan pahoinpidellyt Ifan Evans löydetään hukkuneena ja tutkimusten jälkeen selviää, että hänet on tapettu.  Niin Gwennin kuin monen muun kyläläisen tuttu arki suistuu raiteiltaan, ja Gwenni koittaa parhaansa mukaan ymmärtää ja selvittää niin Ifanin kohtaloa kuin yllättäen oman sukunsakin tragedioita. 

Kirjan tapahtumat sijoittuvat 1950-luvun Walesiin. Gwennin aina äkäinen äiti alkaa oireilla voimakkaammin kuultuaan Ifan Evansin kohtalosta. Kodin ulkopuoliset tragediat tuovat vähitellen päivänvaloon Gwennin oman perheen salaisuuksia, joita on piiloteltu jo kauan, liian kauan. Miksi Gwennin isosiskolla Bethanilla on ruskeat silmät, vaikka kenelläkään muulla perheessä ei ole? Miksi Gwennin toisesta mummista ei koskaan puhuta? Miksi äiti on aina vihainen ja miksi hän kohtelee Gwennyä niin kylmäkiskoisesti, vähätellen ja moittien? Siinä missä perheen kulissit alkavat mureta, ja tunnelma on viileä jo arkisella päivälliselläkin, perheen isä on aina vain iloinen ja rauhallinen. Muiden lusikoidessa hyytävän ja riitaisen tunnelman vallitessa äidin tekemiä huonoja ruokia, isä jaksaa isoon ääneen kehua, miten hyvää ruoka onkaan ja eiköhän oteta lisää. Näennäisesti rauhallisen kylän monella muullakin asukkaalla on omat salaiset taakkansa kannettavavaan. Herkkä ja viaton Gwenni aistiikin ympäriltään paljon, mutta  lapsen mieli ei vielä pysty aina näkemään sitä ilmeisintä..

"Kuulen hanhien toitottavan talon takana olevassa aitauksessa, mutta en kuule ihmisten ääniä. Kun nostan käteni koputtaakseni uudestaan, ovi lennähtää auki. Rouva Evans seisoo ovella esiliina suunsa edessä. Veri tihkuu esiliinan läpi hänen käsilleen. Hän näyttää samalta kuin meidän äiti, joka istui verisenä ja itkuisena portaiden juurella. Rouva Evansin silmät ovat täynnä tuskaa ja hänen hiuksensa karkailevat hopeisista soljista.
- Voi, rouva Evans, minä sanon, - kävitte jo herran Pricen luona, anteeksi että olen myöhässä, nyt äiti kyllä suuttuu. Ojennan orvokkikimpun kohti hänen verisiä käsiään. - Keräsin nämä matkalla. "

"Hiljaisuus soi h-mollissa" on kirjailijan esikoisteos ja kuuluu samalla Kariston Lupaus-sarjaan, joka tuo esille lahjakkaita, kiinnostavia esikoisteoksia. Kirja on samalla aikaa murhamysteeri, mutta ennen kaikkea se on nuoren tytön kasvutarina oman salaisuuksien ja surujen täyttämän perheen ja suvun varjossa. Gwennin ihana, vielä hyvin lapsenmielinen, kertojaminä pehmentää monta lukijaa järkyttävää, vähitellen paljastuvaa salaisuutta vähemmän kauheiksi, ainakin hetkellisesti. Siinä missä ympäriltä paljastuu tragedia toisensa jälkeen, Gwennin hyvä sydän ja kaunis mieli jaksaa silti vielä uskoa, toivoa..ja lentää.

"Taivas on täydellinen tänä yönä. Sekoitin kerran kuvaamataidon tunnilla pulloväreistä taivaan, joka näytti tismalleen tällaiselta. Laella on syvää, tiheää sinistä, joka vaalenee ja valkoistuu kohti Maata, jossa Llyn huiput näyttävät siltä, kuin ne olisi leikattu mustasta paperista ja liimattu paikoilleen. Herra Parry sanoi, että maalaus oli liian kaunis ollakseen totta. Mutta tässä se nyt on."


3/5

sunnuntai 14. marraskuuta 2010

Hanna Hauru: Liian pienet sandaalit

(Like 2010)

Hanna Haurun
pienessä novellikokoelmassa "Liian pienet sandaalit" todellinen nainen saa sensuroimattoman äänensä kuuluville, häpeilemättä ja selittelemättä. Novellien naiset ovat naisia, joilla on oikeasti liian isot jalat, liikaa karvoitusta, liian monta lasta kantanut kohtu. Tai sitten ei ole sitä vähääkään, mitä toivoisi; rintojen tilalla onkin vain nännit, huntuun ja kaapuihin verhotun vartalon sisällä kaipuu vapauteen. On liian paljon tai liian vähän.

Hauru ei halua novellien naisten pakottavan itseään johonkin muottiin, mihin nyky-yhteiskunta tuntuu meitä naisia helposti tahallaan tai tahattomasti ohjaavan. Jos on liian isot jalat naiseksi, kävellään sitten vaikka ilman kenkiä. Kun lahkolaisuus tiukkoine pukeutumissääntöinen alkaa ahdistaa liiaksi, heitetään kaikki pois. Novellien naiset menevät usein sinne äärirajoille, mielikuvituksen villeimpien ratkaisujen lähteille. Ei tarvitse ahtautua tiettyyn muottiin vaan voi vapautua kaikesta siitä, olla nainen sellaisena kuin on. Toisaalta sekään ei tunnu aina pelastavan kun on elämässä mennyt tarpeeksi alas.

Novellien naiset jäävät aika lailla etäisiksi määrittyessään vain tietyn ominaisuuden tai sen puuttumisen vuoksi. Toisaalta se on varmasti tarkoituskin näissä lyhyissä, hyvin suorapuheisissa naisten puheenvuoroissa. Välillä Haurun teksti naurattaa, välillä melkein kauhistuttaa; kun riu'ulla keskenmenon saanut nainen katsoo ketun vievän verisen sikiön, tekee mieli lopettaa lukeminen kesken.

Jos novellikokoelma olisi ollut yhtään pidempi, olisin saattanut jättää lukemisen jopa kesken. Joissain novelleissa hurtti huumori ja ronski puhe toimii, kun taas osassa se tuntui enemmän epäuskottavalta. Toisaalta en ainakaan näin tuoreeltaan jotenkin osaa edes eritellä tuon tarkemmin, miksi lukukokemus jäi aika vaisuksi. Voi olla, että mielentila tällaisen lukemiseen ei ollut sopiva, että kirja ei siksi jaksanut hyvästä ideasta huolimatta sytyttää. Sinällään kun taustalla oleva ajatus naiseuden hyväksymisestä sellaisenaan, myös huomattavine ulkoisene puutteineenkin, on tietenkin positiivinen ja tärkeä ajatus. Ei tarvitse näyttää muotilehden mallilta ollakseen nainen. Vatsamakkaroineen, karvoineen päivineen voi ja pitää ollakin Nainen, uskaltaa vapautua.

"Koska meidän isä oli kova ilkkumaan ja vittuilemaan kaikelle mikä oli vähänkin epänormaalia, se otti mut silmätikukseen yläasteiässä. Kotiin kun tulin, kysyi olinko käynyt suurine jalkoineni kaupungin torilla kääntymässä vai olinko tullut koulusta peruuttamalla. Sitten se nauroi paskamaisella äänellään. Minä seisoin isän vanhoissa, märissä sukissa eteisessä ja odotin, että se lähtee siitä pilkkaamasta."


2/5

Elina Hirvonen: Kauimpana kuolemasta

(Avain 2010)

"Sinä olet näissä huoneissa. Olet kaikissa pinnoissa, kaikissa yksityiskohdissa, minussa. Olet näissä huoneissa nauravana ja voimakkaana, vakavana ja mietteliäänä, kädet lantioni ympärillä, tukka pystyssä korjaamassa opiskelijoiden esseitä. Likaiset sukkasi lattialla, puolityhjä partavesi patjan vieressä, joka paikassa sinun käsialasi papereita. Sinä olet, olet, olet. Ja silti minun on yksin, ilman apua, astuttava kuilun yli maailmaan, jossa sinä et ole näissä huoneissa enää. -Esther-"

Kaukainen kaupunki eteläisessä Afrikassa. Suomalainen Paul, joka palaa takaisin sinne, missä elämä oli onnellisinta, edes hetkittäin. Tuo elämänsä tragedioiden väsyttämä mies, joka nyt haluaa vain kuolla yksin, tuntemattomana kuin kuka tahansa tähän maahan maanpakoon saapunut valkoinen maaton, jota kukaan ei enää kaipaa. Sitä ennen hän haluaa kuitenkin palasen nostalgiaa, palasen siitä ajasta, jota hän kolmekymmentävuotta sitten poikana tuon kaupungin kaduilla vietti. Sitä ennen hän haluaa olla hetken kauimpana kuolemasta, tuon hotellin tuoman oman erityisen maailman suojissa. Mutta onko todellisuus jo toinen?

"Se oli jatkuvasti hajoavien polkupyörien, itse rakennettujen puumajojen ja taskulampun valossa luettujen englantilaisten sarjakuvalehtien aikaa. Se oli käärmeiden ja kameleonttien, hämähäkkien, rottien ja rapeaksi paistettujen toukkien aikaa. Se oli nuotiolla paahdettujen vaahtokarkkien, joen yli askeltavien elefanttien ja isänsä nahkaa raatelevien nuorten virtahepourosten aikaa."

Vielä  seitsemäntoistavuotta sitten kaikki oli ollut hyvin ja tulevaisuus toivoa täynnä. Vielä silloin hänellä oli ollut Johanna, joka kantoi kohdussaan heidän lastaan. Yhteisen matkan Afrikkaan Paulin onnellisten lapsuusvuosien lähteille oli tarkoitus olla sellainen kokemus, joka yhdistäisi heidät vuosienkin päästä, mutta todellisuudessa erkaantuminen alkoi jo tuolloin saman hotellin, jossa Paul nyt viimeistä nostalgian havinaa kaipasi, yhdessä huoneessa. Syntyi Mark, joka muodosti Johannan kanssa oman maailman kuplan sisälle, jonne Paul ei löytänyt sisäänkäyntiä. Vuodet vierivät ja kasvattivat kuilua niin Paulin ja Johannan kuin Paulin ja Markin välillä. Kuilua, jonka yli oli lopulta mahdotonta päästä. Ja nyt, Paul katsoi jälleen tuon hotellin huoneen ikkunasta ja mietti, kuinka elämä olisi pian ohi.

Samassa kaupungissa, pienestä kotikylästään pääkaupunkiin aikanaan parasta ystäväänsä Bessyä ja parempaa tulevaisuutta etsimään lähtenyt Esther. Bessy, Estherin toinen puolikas, sielunsisar jolla oli ylväät, kauniit kasvot, joita kerran nähtyään ei voisi unohtaa. Bessy, jonka elämä muutti traagisesti suuntaa eräänä ensin niin tavallisena sunnuntaina sadekauden lopulla, kun he löysivät mudan seasta kuivuneen käärmeen nahan, laittoivat sen lasipulloon ja alkoivat toivoa. Sen jälkeen ei mikään ollut ennallaan varsinkaan Bessyn elämässä. Lopulta, jo monen surun ja tragedian repimänä, Bessy katoaa kotikylästä mukanaan vain muovikasseista kutomansa laukku ja lasipullo, jossa hän kantoi mukanaan äitinsä viimeisten jalanjälkien hiekkaa. Samalla kun Esther hankkii itselleen kunnon koulutuksen, hän etsii vuodesta toiseen edes pienen pieniä tiedon jyväsiä Bessystä. Hän ei löydä Bessya, mutta hän löytää Susanin, tuon nälkiintyneen linnunpoikasen näköisen tytön makaamasta melkein hengettömänä orpokodin sängystä. Hän ottaa Susanin elämäänsä, kotiinsa, sydämeensä ja saa kuulla yllätyksekseen orpokodin johtajalta Susanin äidin tarinan. Orpokodin johtaja on hetken pitänyt suojissaan tuota ylvään kaunista tyttöä, joka oli jo kokenut liian paljon. Ja nyt hän kertoo tuon tytön tarinan Estherille. Tarinan, jota hän on vuosikaudet etsinyt.

"Kun nainen sinä iltana peitteli tytön nukkumaan, tyttö veti hänet hetkeksi lähelleen ja kuiskasi: Minulla oli pullo, jossa kannoin äitini jalanjälkien hiekkaa. Mies, jonka kyydissä tulin tähän kaupunkiin, rikkoi sen."

Estherin ja Susanin elämään astelee myös mies, John joka täyttää Estherin sydämen ennen näkemättömällä rakkaudella, toivolla. Yhdessä he jakavat arkea, joka on ehjää ja onnellista. Kunnes eräs päivä muuttaa kaiken sen ja Paul päätyy koomassa kauas Estheristä, kotimaansa sairaalaan. Susanin takia hänen on oltava vahva, jaksettava herätä aina uuteen aamuun iloisena. Susanin takia ja Bessyn. Mutta ulkokuoren alla, hänen sisimpänsä huutaa tuskasta, jälleen kerran.

Noiden kahden rikkinäisen, niin erilaisen ihmisen elämän polut kohtaavat yllättäen tuon saman kaupungin taivaan alla. Elämän polut, jotka ovat tietämättään tavallaan sivunneet toisiaan läheltä jo seitsemäntoista vuotta sitten...He kertovat toisilleen tarinan toisensa jälkeen samalla oman elämänsä palapeliä täydentäen, vähän kerrassaan ehjäksi kooten jotain kerran sisimmissään rikki mennyttä. Onko olemassa tietä enää parempaan tulevaisuuteen, onko oikeutta toivoa ja tavoitella sitä? Kannammeko menetystenkin jälkeen aina palasen rakkaan ihmisen sielua sisimmässämme, muistoissamme?

" - Minä olen sinun enkelisi-, Bessy sanoi ja kuljetti minut silmäni suljettuina pellon reunaan, ja minä puristin otsan ryppyyn, jotta pieninkään valonsäde ei tunkeutuisi mustaan, kukilta ja vuohenkakalta tuoksuvaan maailmaan, jossa maa oli kalteva ja kuoppia täynnä, Bessyn käsi lämmin ja luja ote. - Minä syön sinun sielusi-, sanoin, kun hän unohti varoittaa polulle vierineestä kivestä, minä kompastuin ja vedin hänet mukanani maahan, ja me kierimme päällekkäin sateen upottavaksi pesemällä polulla, hänen huulensa yhtäkkiä niin lähellä omiani, että jotain oli pakko sanoa. - Minä syön sinun sielusi ja sinä elät minussa kaikkialla minne menen, ja minun naurussani kuuluu aina kaksi naurua ja silmieni takana on toiset silmät."

Kauimpana kuolemasta sijoittuu pääosin Afrikkaan, osin myös Suomeen. Se ei kuitenkaan ole tarina Afrikasta, vaan tarina menetyksiä kokeneista ihmisistä, joista toiset selviävät, toiset eivät. Ennen kaikkea  tarina antaa kasvot ja äänen niille lapsille ja naisille, joita riistetään pienestä pitäen mitä julmimmilla tavoilla. Kun lapsen viattomuuden tilalle vaihtuukin tyhjät silmät, katse vailla toivetta paremmasta. Toisaalta se kertoo meille länsimaalaisille tutumpaa tarinaa ihmisestä, joka jää perheensä ulkopuolelle, osin syystään, osin syyttään. Hirvosen kieli on suorastaan käsittämättömän kaunista, melkein runollista monin paikoin. Kieli on niin runsasta ja täyttä, että melkein pelkää välillä sen tuoman illuusion särkyvän. Hirvonen osaa taidokkaasti kuvata tunteita niin ihmisessä itsessään kuin suhteessa toisiin, vertauskuvallisesti ja herkällä siveltimellä äärirajoja piirtäen. Monessa kohtaa jäin kiinni kauniisiin lauseisiin ja niiden syvempään filosofiaan, ilman että tarinan kulku kuitenkaan kärsi mielessäni.

"Rakastelimme kuin olisimme olleet kosketuksesta särkyviä haurasluisia vanhuksia tai kaksi tuntematonta, jotka tekevät yhden yön aikana kaiken, mitä ovat aina halunneet tehdä mutta mitä eivät olleet aiemmin kehdanneet tunnustaa kenellekään, koska tietävät, ettei heillä sen jälkeen ole tilaa toistensa elämässä. Myöhemmin ajattelin, että ruumiimme alkoivat hyvästellä toisiaan jo silloin, kun kaikki mu meissä halusi yhä uskotella välillemme laskeutuneen vierauden olevan vain ohimenevä vaihe, piskuinen rapakko maisemassa, joka kohta jatkuisi yhtä aavana ja kauniina kuin millaiseksi olimme ehtineet sen kuvitella."

Estherin kokemukset sekä myös Bessynkin tulevat voimakkaammin lähemmäksi lukijaa kuin Paulin eletty elämä Johannan ja Markin kanssa. Tulee jotenkin suru, että miksi Paul ei osannut lähestyä poikaansa vaan tämä jäi hänelle vieraaksi. Vaikka Johanna ja Mark elivät omassa kuplassaan, miksei Paul yrittänyt enempää? Toisaalta, joskus tulevaisuudessa voikin olla ne avaimet, joilla voi ehkä avata joitain menneisyydessään sulkeneita ovia. Mieleen jää kysymys, että ollessamme kauimpana kuolemasta, olemmeko todellisuudessa sitä yhtä lähellä kuin muulloinkin, mutta olemme onnistuneet vain luomaan hetken illuusion siitä, että olemme kaiken pahan ulottumattomissa?  

4/5

keskiviikko 10. marraskuuta 2010

Anne Holt: Kasvoton tuomio

(Gummerus 2010, suom. Sanna Manninen)

"Keskellä Stortingsgatenia seisoi lapsi. 
Hän oli paljain jaloin.
-Kun päivät lyhenevät, hän lauloi varovasti, - ja alkaa pakastaa..."
Vaaleankeltaisen yöpaidan rintamukseen oli kirjailtu leppäkerttuja. Helman alla pilkottavat sääret olivat ohuet kuin syömäpuikot, ja jalata olivat uponneet loskaan. Hentorakenteinen, puolialaston lapsi näytti niin sopimattomalta öisessä kaupungissa, ettei kukaan ollut vielä huomannut häntä."

On joulukuu vuonna 2008. Vain muutama päivä jouluaattoon. Oslo on juuri saanut ylleen kauniin lumivaipan, tuomaan valoa pimeyden keskelle. Pian koittava pahuuden tuoma pimeys on kuitenkin väkevämpi kuin talvisen valottoman yön hämy. Paha on saapunut Norjaan. Rikoskriminologi Inger Johanne Vik ei vielä tiedä, kun hänen kaunis, erityinen Kristiane-tyttärensä pelastetaan Stortingsgatenilta melkein rautiovaunun alle jäätyään, millaiseen pahan palapeliin hänen perheensä tulee tahtomattaan joutumaan tuona lumisena jouluna.

Jouluaaton koittaessa, Inger Johanne on jo melkein päässyt yli Kristianen aiheuttamasta säikäytyksestä harhaillessaan yöllä kadulla. Jouluaattoyö on juuri kääntynyt joulupäivän puolelle, kun puhelimen ääni säikäyttää niin Inger Johannen kuin hänen miehensä, rikostutkija Yngvar Stubon. On tapahtunut jotain, joka rikkoo joulun rauhan lopullisesti; Bjorgvinin hiippakunnan lempeä, pidetty piispa, Eva Karin Lysgaard on löydetty murhattuna keskeltä katua jouluyön tunteina. Yngvar hälytetäänkin heti Oslosta Bergeniin paikallisen poliisin avuksi.

Tuona lumisena jouluna Oslossa alkaa ilmetä muitakin outoja kuolemia, joista osa päätyy aluksi vain nipuksi paperia selvittämättömien rikosten pinoon rikoskomisario Silje Sorensenin pöydälle. Samaan aikaan Inger Johanne uppoutuu entistä syvemmälle omaa tutkimukseensa liittyen viharikoksiin Norjassa. Rikosten, joita ei tilastojen mukaan Norjassa liiemmin olisi, mutta totuus puuttuvien lukujen takana on toinen. Inger Johannen vanha ystävä Yhdysvalloista, Karen, kertookin hänelle Oslon vierailullaan järkyttäviä asioita erilaisista viharyhmistä, joiden tavoite on eliminoida uskon nimissä mm. homot ja lesbot.

Vedestä löytynyt, melkein päätön nuori maahanmuuttaja-poika. Mystisesti kadonnut naisparin toinen osapuoli. Yliannostukseen kuollut erikoinen nuori taiteilijalupaus. Syrjäisessä puistossa hämärissä oloissa surmattu mies. Ja mitä pelkää tuo rikkaan suvun vesa Marcus Koll, joka jakaa elämänsä toisen miehen ja pienen pikku-Marcksen kera? Mikä yhdistää näitä toisilleen tuntemattomien ihmisten kohtaloita vai onko kaikki vain sattuman kauppaa?

Yngvar koittaa kolleegoineen kuumeisesti selvittää piispan surmaa samaan aikaan kun Inger Johanne ajautuu yhä syvemmälle tutkimuksensa syövereihin. Inger Johanne on alkanut nähdä tiettyjä yhtäläisyyksiä noiden julmien murhien takana ja vaistonsa ohjaamana hän, poliisien keskuudessa "vastahakoiseksi etsiväksi tituleerattu" , päätyy puhumaan epäilyistään rikoskomisario Silje Sorensenille, joka on myös alkanut selvittämättömien rikosten kansioiden vyyhtiä purettuaan hahmottaa isompaa kuviota. Inger Johannen oloa ei helpota tunne siitä, että heidän perhettään, erityisesti Kristianea tarkkaillaan. Kristiane, tuo niin monin tavoin, joidenkin viranomaisten autistiksikin epäilemä, 13-vuotias Inger Johannen tytär edellisestä liitosta, on tahtomattaan osa tuota monimutkaista julmien murhien vyyhtiä, mutta miten? Onko Inger Johannen pelko miten aiheellinen? Paljonko pahaa vielä mahtuu lumisen Oslon kaduille? Mitä merkitsee nuo oudot luvut, 19, 24 ja 27? Kenelle kuuluvat pahan kasvot?

" Miehen äänessä oli jotain vierasta. Jotain kovaa, ehkä. Erilaista joka tapauksessa. 
-Kuka sinä olet? Voinko jotenkin auttaa? 
Kun veitsi osuin häneen, hän tajusi olleensa väärässä. Kuusitoista sekunttia ennen kuolemaansa hän oivalsi mitä tuleman pitää eikä tehnyt vastarintaa. Hän ei sanonut mitään ja kaatui vastustelematta katuun vieraan miehen jalkoihin, miehen jolla oli veitsi. Mies oli merkityksetön. Se oli hän itse, joka oli ollut väärässä."

Olen lukenut useamman Holtin dekkarin, niin Hanne Wilhelmsenin - kuin Inger Johanne Vikin-dekkarisarjaan kuuluvan. Niin usein kuin dekkareiden pääosaa vievät miehet, on jotenkin erityisen virkistävää lukea dekkareita, joissa pääroolissa onkin persoonallinen nainen. Siinä missä Holtin Hanne Wilhelmsen on räväkkä mutta toisaalta tylykin, on Inger Johanne Vik helpommin lähestyttävä, järjen ja tunteen nainen. Pidän myös siitä, että tässäkin kirjassa, vaikka tämä Inger Johanne Vik-dekkarisarjaan kuuluukin, saa lukija taas palasen Hanne Wilhelmseniäkin. Holtilla on taito kuljettaa tarinaa kuin monipäistä lankakerää, hitaasti mutta määrätietoisesti koko ajan yhteen kerien. Niin, että alussa toisista irrallaan olevat langanpäät ovatkin lopulta osa yhtä isoa kerää. Lukijana täytyy kuitenkin olla tarkkaavainen, sillä varsinkin tässä romaanissa Holt tuo tarinaan todella monta ihmiskohtaloa, jotka kaikki kuuluvat samaan tarinaan. Ensimmäistä kertaa törmään myös Holtin romaanissa näin vahvaan yhteiskunnalliseen otteeseen. Tarina pakottaa katsomaan pahaa silmiin, pahaa, joka on meissä itsessämme joskus hiukkasinakin, tuomitsevuutena erilaisuutta kohtaan. Holt herättelee, ravistelee, mutta samaan aikaan myös koskettaa lempeästi. Vaikka maailmassa on paljon pahuutta, on myös paljon hyvyyttä ja toivoa, ja kaiken sen myötä ehkä siten mahdollisuus joskus selvitäkin. Ja tiesittekö, että ihmisen sielu painaa tismalleen 21 grammaa...

3/5

lauantai 6. marraskuuta 2010

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Harjukaupungin salakäytävät

(Atena Kustannus 2010)

"Elämä on päärynä, joka yleensä unohdetaan lasikulhoon nuhistumaan samalla kun syödään päivästä toiseen perunoita. ~ Kerttu Kara: Elokuvallinen elämänopas~"

Pasi Ilmari Jääskeläisen Harjukaupungin salakäytävät olisi saattanut mennä minulta ohi ilman Ilsen hienoa arvostelua kirjasta. Toki olin kuullut Jääskeläisestä ja kirjakauppa-aikanani myynyt kovastikin hänen Lumikko ja yhdeksän muuta -teostaan, mutta jostain syystä en ennen tätä ollut tutustunut hänen teoksiinsa. Mutta nyt ajatus kirjasta, joka sijoittui kovasti rakastamani  Jyväskylän kaduille, miljööseen, tuntui kiehtovalta. Kirjaan tarttuessani en kuitenkaan tajunnut, millaisen huikaisevan lukukokemuksen se minulle suo. Olenkin vielä niin salakäytävien ja merkityksellisyys- eli M-hiukkasten lumoissa, että paluu todellisuuteen tuntuu suorastaan julmalta. Kirja on kuin ensimmäinen ajo uudella vuoristoradalla. Juuri kun luulet tietäväsi, minne seuraava mutka kaartuu, se tempaaiseenkin sinut suoraan ylös, tai alas...

Kaikki alkaa niin rauhallisen lempeästi, lukijan mieltä varovasti herätellen. Olli Suominen, tuo jatkumohakuisen elämän ylläpitäjä, lastenkirjojen kustantaja ja kirkkovaltuutettu on myös hukattujen sateenvarjojen mies. Niin kiireessä Sokokselta kuin kalliisti ulkomailta tilatut varjot tuntuvat katoavan Ollin käsistä samaa tahtia kuin sadepisarat putoavat Jyväskylän kaduille. Koti Harjun kupeessa Mäki-Matissa, vaimo ja poika. Sunnuntaikävelyt kameran kanssa. Kaikki jatkumohakuisen elämän elementit ovat kohdillaan, tai niin Olli luulee.

" Hidas jatkumohakuisuus vaikuttaa kuin painovoima. Se painaa ihmisen kasvot arjen pölyyn ja unelmien tuhkaan. Se suostuttelee tyytymään kohtalon nöyräksi juhdaksi ja sivuuttamaan ne mahdollisuudet, joita elämän jokainen hetki tarjoaa. Elokuvallinen elämäntapa on hitaasti jatkumohakuisuudesta vapautumista. Ihminen voi oppia hitaasti näkemään väistämättömien pakollisuuksien sijasta kaikkia mahdottomatkin mahdollisuudet ja toteuttamaan niitä elokuvallisen estetiikan hengessä. Hänen vain pitää uskaltaa poimia ja haukata niitä päärynöitä, joita elämänpuun oksat notkuvat. Se vaatii toki paljon - itse asiassa koko elämän - mutta lopulta ei sen enempää kuin vaihtoehtokaan."

Vaimon lahjaksi antama kirja, Ollin nuoruuden ihastuksen Kerttu Karan "Elokuvallinen elämänopas" saa Ollin palaamaan mietteissään ja unissaan takaisin niihin aikoihin, kun Tourulan Viisikko vielä matkasi salakäytävissä ja ihana päärynämekkoinen Kerttu vaihtoi suudelmia Ollin kanssa sateenvarjon alla. Aikaan, jolloin kaikki oli hyvin ja elämä toivoa täynnä. Aikaan, ennen kuin kaikki eräänä loppukesän aamuna tulisi mullistamaan kaikkien heidän tulevaisuutensa. Olli tempoilee unen ja todellisuuden rajalla ja huomaakin pian olevansa keskellä jotain muuta kuin tuttua turvallista jatkumohakuista arkeansa. Yhteydenotto suositun Facebook- yhteisöpalvelun kautta Kertun kanssa käynnistää tapahtumien ketjun, jossa selvää on ainoastaan se, että emme voi paeta menneisyyden virheitä loputtomasti. Tuttu arki alkaakin tuntua Ollista liian tutulta ja hän räpyttelee kuin lintu näkymättömän häkin sisäpuolella, ulos tahtoen. Ja kun hän pääsee ulos, tovin lennettyään hän pelästyy ja haluaa takaisin sen tutun turvallisuuden ympärilleen. Hän haluaa olla läsnäoleva puoliso, isä ja päättää, että nyt tämä selvästi keski-ikäkriisin tuoma tempoilu saa loppua ennen kuin on kunnolla alkanutkaan. Mutta milloinka asiat menevät juuri kuten olet vakaasti päättänyt. Niinpä Olli huomaakin yhtäkkiä olevansa merkittävä osa elokuvallista elämäntapaa, mutta millaisen elokuvan?

"Hänen suunsa alkaa  kuitenkin lausua samoja Pablo Nerudan säkeitä, joita hän aiemmin luki piknikillä olleille naisille: - Hän rakasti minua ja toisinaan minäkin rakastin häntä. Miten olla rakastamatta hänen suuria kiinteitä silmiään. Tänä yönä voin kirjoittaa surullisimmat säkeeni. Ajatella ettei minulla ole häntä. Tuntea menettäneeni hänet.- Hän sulkee suunsa, pidättää henkeä ja onnistuu nielaisemaan pari säettä. Ne maistuvat päärynältä. Sitten hän yrittää uudestaan huutaa mutta ulos tulee säkeitä: - Mitä siitä ettei rakkauteni kyennyt pidättelemään häntä. Yö on tähtikirkas eikä hän ole luonani."

Tämän enempää en kirjan juonesta tohdi kertoa, sillä vielä niin kirjan lumoissa ollessani ja ylistyssanojen vilistäessä päässäni saattaisin paljastaa jotain liikaa. Kuten aikaisemmin mainitsin, kirjan tapahtumat alkavat ihanan rauhallisesti ja kirjan sisällä oleva rinnakkaiskirjakin "Elokuvallinen elämänopas" alkaa koukuttaa lukijaa siinä missä Jääskeläisen monipuolinen Jyväskylä-kuvailu. On hieno kokemus lukea kirjaa, joiden tapatumapaikkoja ei tarvitse kuvitella mielessään vaan ne näkee kristallinkirkkaina. Juuri kun saatat luulla lukevasi keski-ikäisen miehen kehitystarinaa, sinut tempaistaankin mystisiin salakäytäviin ja osaksi sellaista seikkailua, mitä ei aina voi järjelläkään selittää. Jääskeläinen taitaa niin ällistyttävällä, suorastaan hengästyttävällä tavalla tarinan monisävyisen kertomisen, että se vetää lukijana välillä melkein sanattomaksi ja välillä saa huudahtamaan ääneen ihastuksesta ja se on mielestäni paljon kirjalta se. Harjukaupungin salakäytävät on yhtä aikaa niin kaupunkikuvaus, eri henkilöiden kehitystarina, tilinteko menneisyyteen kuin jännitysnäytelmäkin. Samaan aikaan sisäinen elokuvaminäsi kenties nostaa jo päätään ja on valmiina omille seikkailuilleen sinun elämässäsi. Omani, tuo hassu ranskalainen tarjoilijatar Amelie, on valmiina pieneen seikkailuun tutuilla Jyväskylän kaduilla, mutta tällä kertaa uusin silmin. Kunhan oma jatkumohakuinen arkeni antaa myöten, aion lähteä astelemaan nuo Harjun portaat uudestaan, hitaasti askel askeleelta sekä kävelemään verkkaisesti läpi Puistokadun ja kenties tunnen M-hiukkasten tiivistyvän juuri siihen hetkeen...

"Maagiset paikat ovat vaarallisia. Merkityksellisyyshiukkaset saavat ihmisen havahtumaan eksistenssiinsä. Silloin kuitenkin saattaa luiskahtaa ulos itseydestään. ~Kerttu Kara : Maaginen kaupunkiopas~

Oman kiehtovan lisän kirjaan tuo se, että kirjalle on kirjoitettu kaksi erilaista loppua. Toisenlaisen vaihtoehdon voit lukea Atena Kustannuksen sivuilta, suoran osoitteen sivulle löydät kirjan lopusta. Minun lukukappaleessani loppuna oli " blanc" ja kävinkin heti lukemassa toisen vaihtoehdon " rougen". Täytyy sanoa, että pidin rougesta hieman enemmän ;)

PS: Huomasin Facebookin kautta, että Jyväskylän Sokoksella on tulevana torstaina joku kirjailija-ilta (odottelen yhä siitä tarkempia tietoja, että onko kaikille avoin jne) jossa mm. Jarkko Sipilä JA Pasi! Ja nyt sisäinen Amelieni punastuu, kun tohdin käyttää tuosta hienosta kirjailijasta rohkeasti vain etunimeä ;)

5/5