lauantai 30. lokakuuta 2010

Suuri nuudelikirja

(Minerva Kustannus 2010)

Nuudelien ystävät, nyt kuulolle! Sillä vihdoin se on täällä, nimittäin todella upea, kattava ja herkullinen Suuri nuudelikirja (Suomennos Anne Ali-Raatikainen), johon thaimaalaissyntyinen huippukokki Vatcharin Bhumichitr on koonnut yli 100 autenttista nuudeliruokaa Japanista, Kiinasta ja Kaakkois-Aasiasta. Kirjan upeat ruokakuvat on ottanut Will Heap ja muut kuvat Somchai Phongphaisarnkit. Jos jo herkullisia reseptejä lukiessa tulee nälkä, upeat ruokakuvat saavat sinut kyllä sitten jo kiitämään hellan ääreen kokkaamaan. Vihdoinkin meille nuudelien ystäville kirja, jossa on lukuisten monipuolisten reseptien lisäksi todella laajasti tietoa nuudelien historiasta niiden valmistamiseen.
 



Kirjan johdannossa kerrotaan, että toisin kuin yleisesti luullaan, ainoat kunnolliset nuudelit eivät ole vain eurooppalaisia, vaan nuudeleita tavataan monien kansallisuuksien keittiössä. Perinteiset nuudelit tehdään vehnästä, mutta niitä valmistetaan monesta muustakin viljasta ja siten nuudeleiden maailma on vertaansa vailla. Siinä missä erityisesti aasialaisille nuudelit ovat osa jokapäiväistä elämää, mutta on yhä myös paljon heitä, keille nuudelit ovat yhä vieraita. Bhumichitr onkin listannut kirjassa asiat, joiden avulla sellaisetkin ihmiset innostuisivat kokeilemaan nuudeleita. " Monipuolisuus, vaivattomuus, helppo saatavuus, terveellisyys, suutuntuma, rakenne, maku, kansainvälinen monimuotoisuus." Kiinassa nuudeleiden tarjoamiseen liittyy ihana vanha uskomus; ne edustavat pitkää ikää, ja siksi ne täytyy tarjota kokonaisina. Vain todella  ei-taikauskoinen jättää tuon uskomuksen huomioimatta ja pilkkoo nuudelinsa lyhyemmiksi. Eräässä aasialaisessa perinteessä puolestaan nuudelit toimivat siltana omaisten ja vainajien välillä. Haudoille viedäänkin usein nuudelikulhoja, erityisesti kuukauden 24. päivänä. Harvoin millään ruoalla on näin moninaisia, syvällisiäkin merkityksiä.




Kirjassa kerrotaan niin nuudelien syömisestä "oikeaoppisesti", valmistustavasta kuin niiden maustamisesta. Perinteisiä nuudeleiden maustajia ovat kalakastike, soijakastike, chilijauheet- ja tahnat, limen mehu tai valkoviinietikka. Suolan maku tulee ruokaan kalakastikkeesta sekä myös soijakastikkeesta. Kotikokkaaja voi ennakkoluulottomasti maustaa nuudeliruokia vaikka valkosipulilla, pähkinöillä tai paahdetuilla sesaminsiemenillä. Jokaisella maalla on omat alueelliset eronsa nuudeleiden maustamisessa.

Ihana lisä reseptien ohessa ovat pienet sivun laidassa olevat "tietoiskut" ja vinkit, hauskat ruokamuistot. Esimerkiksi "Paistettuja nuudeleita ja äyriäisiä kiinalaisittain" reseptin vierellä lukee: " Vaikka tämä on kiinalainen resepti, se on suosittu myös Thaimaassa. "Tämä oli isäni suosikkiruoka. Muistan, miten isäni hotki tätä hyvällä ruokahalulla aina, kun menimme perheen kanssa ulos syömään."

Meidän perheessä nuudeleita on syöty jo vuosikaudet. Ensin aloitettiin niillä perinteisillä vehnänuudeleilla wokin kera ja sen jälkeen kokeiltiin jännittävän ohuita riisinuudeleita, täyteläisiä munanuudeleita. Pienenä ongelmana olen kokenut, vaikka olenkin innokas ruoanlaittaja, uusien reseptien keksimisen ja löytämisen. Perinteinen nuudelikana/äyriäis/naudanlihawokki syntyy jo kädenkäänteessä, mutta pidemmän tovin olen kaivannut vinkkejä uusiin resepteihin ja ennen kaikkea maustamiseen. Internet on toki pullollaan ohjeita, mutta aina oman hakemisen takana ja keittokirjojen keräilijänä pidän siitä, että saan katsoa uusia ohjeita kirjasta. Tämä kirja on ihana lisä omaan keittokirjavalikoimaan mutta myös lahjaksi. Itse tiedänkin jo, kenen joulupakettiin hankin kirjan kera syömäpuikkojen ja jonkun ihana eksoottisen maustevalikoiman kera. Ja kyllä, meillä kokattiin tänään nuudeleita. Ohje ei ole tosin nyt kirjasta vaan pikaisesti omasta päästä remonttikiireiden keskellä, mutta maukasta tuli, kuten aina nuudeleista! Munanuudeleiden kera katkarapuja, oliivia, paprikaa, soijakastiketta ja chilitahnaa. Simple as that!


(Kuva itseni ottama, itse tehdystä wokkiruosta)


torstai 28. lokakuuta 2010

Doris Lessing: Viides lapsi

(Otava 2007)

Se oli alusta asti niin selvää. Jo ensimmäisistä huoneen toiselta puolelta toiselle luoduista silmäyksistä toisiinsa, he tiesivät; tuossa on juuri se ihminen, jota oli odottanut. Firman meluisien päättäjäisjuhlien keskellä he tunnistivat toisissaan jotain poikkeuksellista, jotain mikä tulisi rakentamaan heidän tulevaisuutensa vankat pohjustukset. Nuo kaksi omalaatuista, monien epäystävällisin sanoin arvostelemaa ihmistä olivat löytäneet vastakappaleensa. Ei ollut mitään syytä enää sen jälkeen odottaa, olivathan he molemmat jo odottaneet niin kauan päästäkseen juuri tähän hetkeen. Tästä alkaa Davidin ja Harrietin, heidän perheensä tarina Nobel-palkitussa Doris Lessingin kirjassa, Viides lapsi ((suomentanut Heidi Järvenpää).

Iso ihana talo ja paljon lapsia. Haave, jonka he jakoivat täydestä sydämestään. He löysivät upean, ison kolmikerroksisen viktoriaanisen talon, jota ympäröi villiintynyt puutarha. Sukulaisten pudistellessa päätään tuolle melkein suuruudenhulluilta vaikuttavalle parille, David ja Harriet olivat jo täysin tulevaisuuden suunnitelmien totetuttamisen pyörteissä. " Yksi..kaksi..kolme..jopa neljä, viisi...tai kuusi!", he nauroivat suudelmien lomassa miettiessään sopivaa lapsilukua.

"Harriet ja David istuivat rinnakkain vuoteella ja katselivat huonettaan. He olivat hiljaisia, säikähtyneitä siitä mihin olivat ryhtyneet. Syreenin varjot näyttivät piirtävän viekoittelevasti avaraan kattoon vuodet, jotka he eläsivät tässä talossa. He käänsivät päänsä ikkunaan ja näkivät sateenmäärän auringon valaiseman vanhan syreenin, jonka elänää uhkuvat nuput puhkeaisivat kohta kukkaan. Sitten he katsoivat toisiinsa. Kyyneleet valuivat heidän kasvoillaan. He rakastelivat siinä vuoteellaan. Harriet oli vähällä huutaa: "Ei, lopeta! Mitä me teemme?" Sillä eivätkö he olleet päättäneet siirtää lasten hankkimista kahdella vuodella? Mutta Davidin päättäväisyys mykisti hänet - aivan, sitä se oli, David rakasteli päättäväisen keskittyneen kiihkeästi katsoen häntä silmiin, ja tämä päättäväisyys sai hänet ottamaan vastaan Davidin, hyväksymään sen, että David otti hallintaansa hänessä olevan tulevaisuuden."

Ja juuri sinä yönä sai alkunsa ensimmäinen lapsi, Luke. Raskaus ei ollut helppo, mikä oli omiaan lisäämään sukulaisten niin suoraa kuin epäsuoraakin kritiikkia heitä kohtaan; mikä kiire heillä oli ja eikö pienempikin talo olisi riittänyt. Harriet ja David kuitenkin sisustivat isoa kotiaan innolla ja lopulta syntyi Luke, heidän ensimmäinen lapsensa. Luke oli helppo, ihana vauva ja tuoreet vanhemmat kukoistivat onnesta, kylpivät rakkautensa palon loisteessa. He halusivat koota perheensä yhteen viettämään pääsiäistä, joka oli aloittava monien isojen sukujuhlien ketjun.

"Itse asiassa kaikki viihtyivät hyvin ja tunnistivat, että talo oli kuin luotu tällaiseen elämään. Suuren ruokapöydän ääressä, jossa oli tilaa monelle hengelle, istuttiin ja nautittiin pitkiä aterioita tai juotiin aterioiden välillä kahvia ja teetä ja juteltiin. Ja naurettiin... Kun Harriet ja David kuuntelivat makuuhuoneessaan tai ehkä portaita laskeutuessaan naurua, vieraiden ääniä, juttelua, leikkivien lasten huutoja, he tarttuivat toisiaan kädestä ja hymyilivät ja huokuivat onnea. Kukaan ei tiennyt, ei edes Dorothy- ei ainakaan Dorothy - että Harriet oli taas raskaana. Luke oli kolmen kuukauden."

Ja niin oli Harriet jälleen, heille itselleenkin yllätten raskaana. Harrietin äiti Dorothy jäi auttamaan heitä koko loppuvuodeksi ja kun joulu koitti, oli Harriet jo viimeisillään ja talo jälleen täynnä vieraita ottamassa joulua vastaan. Ja pian syntyikin heidän toinen lapsensa, Helen. Tuli seuraava pääsiäinen, joulu..ja vaikka muu maailma tuntui jo oireilevan ongelmia ja taloudellista ahdinkoa, Harriet ja David pitivät vankasti pystyssä perheensä suojamuureja muun maailman velloessa. Vuodet kuluivat ja uusi raskaus seurasi toistaan. Sukulaiset eivät enää tienneet miten kommentoida Harrietin uusia raskauksia, mutta silti talo täyttyi aina vieraista juhlapyhien aikaan. Dorothy väsytti itseään sinkoilleessaan toisen tyttärensä luota toisen luo heitä auttaessaan, mutta kukaan muukaan ei tuntunut tarjoavaan apua Harrietin ja Davidin alati kasvavalle perheelle. Ja sitten vielä kuitenkin, vastoin heidän itsensäkään odotuksia, Harriet oli viidennen kerran raskaana..

Tällä kertaa jo odotusaikana kaikki oli toisin. Raskautta oli kestänyt vasta kolme kuukautta, kun Harriet alkoi tuntea voimakkaita sykäyksiä vatsassaan, kuin vaatimuksia huomiosta. Harriet ei tiennyt, miten niihin tulisi suhtautua ja oli huolissaan. Kuukaudet kuluivat ja Harrietin huoli kasvoi; vatsan sisäinen asukas jylläsi jo niin kovin voimin, ettei hän saanut nukutuksi kivuiltaan. Hän ei osannut selittää täysin, että miksi, mutta jostain syystä hän ei tuntenut yhteyttä tuohon pieneen ihmisenalkuun, joka hänen sisällään kasvoi. Kun raskaus eteni, Harrietin vastenmielisyys koko raskautta kohtaan kasvoi ja samalla myös kivut; aivan kuin vauva olisi koittanut koko ajan väkivalloin tulla ulos vatsasta. Hän pyysi lääkäriltä rauhoittavia lääkkeitä, joilla hän saisi edes hetken levon.

"Koska Harriet ei uskaltanut pyytää lisää lääkettä tohtori Brettiltä, hän kerjäsi sitä ystäviltä ja sisariltaan. Hän ei kertonut Davidille, kuinka paljon hän sitä otti, ja tämä oli ensimmäinen kerta kun hän salasi jotakin Davidilta. Sikiö oli hiljaa tunnin verran lääkkeen ottamisen jälkeen, ja hän sai hetken levon loputtomasta takomisesta ja myllerryksestä. Se oli niin ankaraa, että hän itki kivusta."

Pitkän ja raskaan raskausajan ollessa melkein lopullaan poltot vihdoin alkavat. Viisikiloinen vauva tulee voimalla rynnistäen maailmaan ja saa nimekseen Ben, viides lapsi. Samalla aikaa Harriet on helpottunut, että lapsi on nyt kohdun ulkopuolella, mutta myös peloissaan, mitä hän todella on synnyttänyt. Ben mullistaa koko perheen arjen, eikä mikään ole enää itsestäänselvää, ei varsinkaan se ennen kaiken kestänyt yltäkylläinen onni ja rakkaus. Tuo menninkäisen näköinen, jo vauvana valtavat voimat omaava viides lapsi luo kuilun niin Harrietin kuin Davidin kuin Harrietin ja lasten välillä, mutta ennen kaikkea parantumattoman särön Harrietin sydämeen. Missä vaiheessa on tehtävä kipeitäkin ratkaisuja muun perheen hyvinvointi turvatakseen? Mutta ennen kaikkea minkälaisen ratkaisun kanssa pystyt elämään itse? Onko ihmisen kohtalo määrätty jo ennen kuin edes on syntynyt?

"Harriet oli odottanut hetkeä, jolloin hän katsoisi silmästä silmään olentoa, jonka hän oli varmasti tiennyt yrittävän vahingoittaa häntä, mutta silmissä ei ollut merkkiä tuntemisesta. Ja hänen sydämensä käpertyi säälistä: pieni raukka, äitinsä inhoama...Mutta hän kuuli sanovansa hermostuneesti vaikka yrittikin nauraa: "Hän on kuin peikko tai menninkäinen." Ja hän rutisti lasta sovitukseksi. Mutta lapsi oli jäykkä ja raskas."

En ole aikaisemmin lukenut Lessingin kirjoja, ja päätin aloittaa tällä paljon keskustelua herättäneellä teoksella. Eikä tämä mikään helpoin kirja ollutkaan, tosin osasin sitä odottaakin. Väistämättä mieleeni tuli jo kirjan alkuvaiheilla yksi suosikkini, Lionel Shriverin Poikani Kevin. Molemmissa kirjoissa samaa tematiikkaa, isoja kysymyksiä siitä, miten pahuus syntyy vai onko meissä kaikissa aina sitä hiven, mutta ympäröivä maailma vaikuttaa sen ilmenemiseen? Vai voiko joku olla syntyjään paha. Toisaalta Shriverin kirjassa on vaikea löytää jotain syytä Kevinin käytökselle, kun taas Lessingin kirjassa tuntuu, että Benillä on joku kehityshäiriö, jota nykyaikana voitaisiin hoitaa ja siten vaikuttaa haitalliseen ja vaaralliseen käytökseen tai ainakin luoda oikeammat puitteet Beninlaiselle ihmiselle. Sillä niin, ihminenhän hänkin on, vaikka äiti jo kohdussa on nimennyt hänet olennoksi eikä ole varma edes sen ihmisyydestä. Kuitenkin Benin äiti yrittää enemmän kaikista perheen kokemista kauheuksista huolimatta, kun taas Kevinin äidistä ei välity niin sama kuva. Mutta jotta omat kommenttini ei mene kahden kirjan vertailuksi, vielä muutama sana juuri tästä, puhuttelevasta kirjasta. Mielestäni Lessin luo tuon ajan kuvaa siitä, kuinka ympäröivä yhteisö suhtautui vahvasti poikkeaviin yksilöihin, mutta toisaalta myös kipeää läpileikkausta äitiyteen, kun se ei olekaan sitä onnea ja autuutta. Ennen kaikkea Lessing näyttää kirjassaan sen tosi asian, että aina joskus elämä on raadollistakin eikä yhtä ainoaa puolta voi valita.

4/5

keskiviikko 27. lokakuuta 2010

Andrew Nicoll: Rouva Agathen rakkaus

(Gummerus 2010)

On eräs paikka, minne ei voi matkustaa kuin mielikuvituksen siivin. Kaukana pohjoisessa Itämerellä, Ampersandin jokisuun matalikolla sijaitsee Dotin kaupunki. Jos hetken jo luulit löytäneesi tuon merkillisen pikkukaupungin kartalta monien saarien ympäröimänä, mutta sitten kadotitkin sen, niin muista: mikään ei ole sitä, miltä se näyttää...Kuitenkin tuo pikkukaupunki on niin todellinen, kuin pieni aikamatka menneeseen.

Ja voiko mikään olla sen todellisempaa kuin hyvä pormestari Tibo Krovic raatihuoneen marmoriportaikossa huokailemassa ihanan sihteerinsä Agathe Stopakin vielä pesun jäljiltä kosteisiin portaisiin piirtyneiden varpaidenjälkien perään? Mutta koska Tibo oli ollut jo kaksikymmentä vuotta Dotin Hyvä Pormestari, hänen oli  pidettävä piilossa sisimmässään palavat tunteensa Agathea kohtaan. Ja olihan Agathe sentään onnellisesti naimisissa oleva nainen, tai niin Tibo ainakin luuli. Kyllä Agathe vielä muisti, mitä oli olla rakastettu ja  hyvän aterian päätteeksi kavuta hajareisin miehensä syliin tämän vielä istuessa ruokapöydän ääressä, suudella niin loputtomasti, että tiskitkin saattoivat odottaa aamuun. Mutta Agathe muisti myös, kuinka vuosia sitten hänen vahva miehensä oli itkenyt murtuneena heidän pientä kuollutta tytärtä pienen kehdon äärellä. Agatha muisti kaiken sen ja tiesi, ettei paluuta entiseen voinut enää olla. Agathe kuitenkin yritti, halusi rakastaa miestään kuin ennen ja ennen kaikkea halusi häntä rakastettavan kuin ennen. Heidän välillään oli kuitenkin pienen kehdon kokoinen rako, mitä ei mitkään hyvät aikeet ja yritykset voineen enää tilkitä.

"Hän rakasti miestä samoin kuin joku voisi rakastaa lapsuuden vanhaa nallekarhua - ei sen itsensä vuoksi, vaan koska me muistamme, mikä se aikoinaan oli ja mitä se silloin merkitsi. Eikä miestä niin pitäisi rakastaa."

Kaupunkia valvovan, palvotun Pyhän Walburnian, tarinan "kertojaäänen" silmien alla nuo kaksi lemmenkipeää hupsua tempoilevat tunteidensa kanssa kuin kaksi pientä liekkiä odottamassa roihahtamistaan. Tibo riutuu rakkaudestaan ja Agathe rakkaudettomuudestaan. Lounasaikaan kun Agathe nauttii eväitään suihkulähteen reunalla istuen, Tibo kiipeää raatihuoneen katolle voidakseen salaa tarkkailla kaunista Agatheaan. Eräänä päivänä katolta Agathea tarkkaillessaan Tibo huomaa, että Agathen punainen eväsrasia on tipahtamassa suihkulähteeseen, hän epäröimättä syöksyy juoksuun läpi raatihuoneen portaikon, ovien ja astuu Agathen eteen..

"Minulle olisi suuri kunnia, jos antaisitte minun tarjota teille lounaan", hän sanoi ja jostain syystä, Herra yksin tietää miksi, hän tunsi olevansa pakotettu painamaan päänsä, kumartamaan kuin husaari jossain wieniläisoperetissa. "Ei tällä tavoin pyydetä naista ulos", Tibo ajatteli. "Ei naimisissa olevaa naista - ei naimisissa olevaa naista joka työskentelee sinulle! Herra jumala, Krovic, mitä oikein ajattelit?" "

Ja juuri kun Tibo on varma tehneensä todella suuren virheen, tuo hurmaava, ihana Rouva Agathe kikattaa kuin tyttönen ja ottaa kutsun niiaten vastaan. Ja kas siinä, siinä me kaikki Pyhä Walburnia mukaan lukien saamme todistaa näiden kahden rakastavaisen tarinan todellista alkua. Yhteiset lounaat, Tibon rakkaudella Agathelle valitsemat pienet lahjat, käsikynkässä kävelyt Dotin mukulaisilla kaduilla, merkitsevät katseet työn lomassa..kaikki, kaikki ne ovat alkusoittoa jollekin sellaiselle, missä ei järjellä ole lopulta juurikaan sanavaltaa, mutta rakkaudella ja toivolla senkin edestä, taiasta puhumattakaan. Ja sitten, juuri kun olet onnesta raukeana lukenut näiden kahden hienovaraisesta kosiskelusta ja mielesi maalailee jo suurta rakkauden sinfoniaa mielikuvituksesi verkkokalvoille, meneekin kaikki tai ainakin melkein, aivan toisin kuin luulit. Kuinka monta estettä todellinen rakkaus jaksaa raivata tieltään, kunnes väistääkin jonnekin muualle? Flirttailevien lounaiden ja rakastuneiden leikkisän sanailun lomasta huomaatkin päätyväsi Canal Streetin likaisille kaduille, missä rakkaudesta ei ole häivääkään. Onko enää pelastusta ja jos, kenen käsissä se on?

"Ihmisillä on lähes rajaton kyky pettää itseään – sitkeä taito kieltää hirvittävä itsestäänselvyys, sydäntä raastavan ihastuttava lahja uskoa johonkin vähän mukavampaan kuin siihen, mikä tuijottaa karusti suoraan kasvoihin, aina kalahtaville oville saakka, joissa lukee ”suihkuosasto”. Ja mikä valtava siunaus se onkaan. Se saa meidät kirjoittamaan runoja. Se saa meidät laulamaan lauluja ja maalaamaan kuvia ja rakentamaan katedraaleja. - - Se on mahtava, kaunis ja tuskallinen lahja ja se tekee meistä ihmisiä."


Ensimmäisen kerran törmäsin tähän ihastuttavaan Andrew Nicollin teokseen, Rouva Agathen rakkaus ( Suom. Maria Erämaja) Kirjakerhon lehdessä. Jo silloin katselin, että kirja vaikuttaa mielenkiintoiselta, mutta jotenkin se unohtui. Ystäväni lumiomenan tuodessa sen blogiinsa, tiesin, että tämä kirja täytyy lukea. Myös Ilse on kirjoittanut kiinnostavan arvostelun tästä! Tätä kirjaa on melkeinpä mahdoton laittaa mihinkään tiettyyn kategoriaan. Toisaalta se on aivan ihana vanhanajan rakkaustarina, jossa suuret tunteet joutuvat hienotunteisuuden suojamuurin pitelemäksi. Toisaalta siinä on oma maaginen otteensa kuin yhdessä suosikkielokuvassani, Pienessä suklaapuodissa. Kaikkein yllättävintä on kuitenkin se, että kirjassa on myös elämän julmuutta ja jotain sellaista pimeää, kuin kävelisi kadun varjoisalla puolen. Nicollilla on hämmästyttävä kyky kirjoittaa samaan tarinaan niin monenlaisia eri elementtejä, melkeinpä harlekiinimaisesta vaaleanpunaisuudesta jännärimäiseen synkkyyteen. Tibon ja Agathen lisäksi tarinassa on useita mielenkiintoisia, oman tärkeän osansa siihen tuovia henkilöitä. On Kultaisen enkelin salaperäinen vanha ravintoloitsija Mama Cesare, lihava ja kieroksikin haukuttu lakimies Guillaume ja monta muuta, joista kertominen olisi jo oma tarinansa. Pidin myös kovasti Nicollin tyylistä käyttää välillä aikaa pienten sinällään arkisten asioiden kuvailuun sekä Dotin kaupungin miljööseen. Ja ihan viimeiseksi sanon teille jotain, jonka vain kirjan lukeneet voivat ymmärtää, mutta tässä kirjassa oli erityisesti raikasta sävyä....


5/5

perjantai 15. lokakuuta 2010

Arvonnan voittaja on....




Elmiira! Onnea!!

Katsoin tuon sinun Blogger-profiilisi kautta, että sieltä löytyy sähköpostiosoitteesi! Laitan sinulle sinne meiliä, niin voit vastailla ja laittaa osoitteesi tulemaan, sekä tiedon, pidätkö tummasta- vai maitosuklaasta! Kirja ja suklaa lähtevät sinulle tulemaan heti ensi viikon alussa!

Kiitokset kaikilla arvontaan osallistuneille!

torstai 14. lokakuuta 2010

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja

(Wsoy 2010)

"Kyllä minä niin mieleni pahoitin kun radiossa sanottiin, että jumppa auttaa selkäkipuihin iästä riippumatta. Kyllä ei auta. Aina kun herään niin joka paikkaan sattuu, paitsi että harvemmin tarvitsee herätä kun en meinaa millään saada unta. Kyllä ei haittaa."


Tuomas Kyrön uusin kirja, Mielensäpahoittaja, on naseva, paikoin liioittelevan hulvaton, mutta samalla niin oivaltava kokoelma novelleja mielensäpahoittajan silmin. Novelleista heijastuu myös koko ajan mielensäpahoittajan arjen tarina. Mielensäpahoittaja on jo kahdeksankymmenen ikävuoden saavuttanut tinkimätän suomalaismies, ukko, jäärä. Maailma mielensäpahoittajan ympärillä muuttuu tiuhaan tahtiin ja sekös se vasta mielensäpahoittajaa harmittaakin. Lisäksi se ainoa ystävä, Yrjänäkin meni ja kehtasi kuolla. Oma rakas vaimo makaa Kuusikodin vuodeosastolla ja poika perheineen ei tahdo uskoa, että vanha isä pärjää vielä yksinäänkin. Mielensäpahoittaja on keksinyt keinon, joka on tehokkaampi kuin vähärasvainen ruokavalio tai hyötyliikunta.

"Seitsemäänkymmeneenkolmeen vuoteen en valittanut kertaakaan. Sitten lääkäri tutki minut päästä varpaisiin ja ulkoa sisään ja sanoi, että jos ei elämäntavat muutu niin saattavat mennä suonet tukkoon, saattaa sydän leikata kiinni. Hän halusi kovat rasvat pois ruokavaliosta, tilalle salaatteja ja hyötyliikuntaa, mutta kyllä minä tiesin mistä tukkeumat johtuvat. Ne johtuvat siitä, kun ei sano mitä ajattelee ja mistä pahoittaa mielensä. Kun asioita kerää päähänsä niin eihän ne sinne loputtomiin mahdu. Ne menevät verisuoniin ja niveliin. Ryhdyin rehellisesti valittamaan ja onko sen jälkeen ollut kaikki arvot kohdillaan? Kyllä ovat."

Mielensäpahoittaja pohtii usein sangen terävästi aikamme ilmiöitä ja ihmisten käyttäytymistä. Närää herättää kauppojen "kaksi pakettia per talous"-tarjoukset, julki-imetys, junan vessa kuin miniän lähettämät kimaltelevat ystävänpäiväkortit. Mielensäpahoittaja ei ole tottunut liian siloiteltuun elämään ja tietää, mitä se oikea marjanpoiminta tarkoittaa.

"Metsässä pitää olla itikoita sillä tavalla, että koko ajan tekee mieli juosta karkuun ja kirota. Auringon pitää porottaa tuulipuku kuumaksi ja vesipullon pitää unohtua auton peräkonttiin. Oikein hyvällä marjareissulla hermot kiristyvät ihan sinne hilkulle, että seuraavaksi tulee avioero. Mutta kuinka mahtavaa on sitten, kun pöydässä komeilee siniset ja punaiset ämpärit kukkurallaan luonnon ilmaista makiaa. Kyllä ei ollut sokeri kun minä olin pieni, kyllä metsämansikka vastasi marmalaatia."

Aina ei mielensäpahoittajan närä ole ehkä aiheutettua, mutta parempi se on varuillaan olla. Mitä siitä, jos tuli ensin mesottua varkaasta kun ei katiskaansa järvenrannasta löytänyt, vaikka sen oli itse toisaalle unohtanut. Kyllä se on maailma kuitenkin pullollaan kaikenmaailman katiskan varastelijoitakin. Usein kuitenkin mielensäpahoittajan puheissa on sitä rehtiä, tinkimätöntä periaatetta siitä, miten elämä pitäisi elää. Loppujen lopuksi elämässä on kyse hyvin yksinkertaisista asioista.

" Joiltain menee ruokahalu, kun ne pahoittavat mielensä. Miten se syömiseen liittyy? Nälkä on nälkä. Se millä paha olo oikeasti lähtee, niin suojakatoksia rakentamalla. Kaikkein paras keino on unohtaa kaikki väärinkäsitykset ja hölmöt sanat ja aloittaa uusi päivä niin kuin eilistä ei ollenkaan olisi ollutkaan. Tehdä toiselle vaikka voileipä."

4/5

keskiviikko 13. lokakuuta 2010

Susanna Alakoski: Hyvää vangkilaa toivoo Jenna

(Schildts 2010)

 "Koko perheeni upposi Estonian mukana, vaikka emme olleet edes laivalla. Me upposimme yksi kerrallaan, vain minun onnistui pitää kiinni kaisteesta, juosta portaita ylös, hypätä pelastusveneeseen, ja silti minusta tuntuu, että jäin veteen. "

Kirjan kertojaminä on Anni, joka varttui yhdessä veljensä Samin kanssa alkoholistiperheen varjoissa. Jo lapsena Anni oli "Samin sisko", monelle näkymätön, usvalapsi. Samin vilkas luonne yhdessä keskittymisvaikeuksien kera veivät hänet tarkkailuluokalle ja kodin vaikeudet Annin lopulta sijaisperheeseen. Sijaiskodissakaan Annin olo ei helpottunut, kaikki se normaalius ja hyvyys olikin liikaa usvalapselle ja hän karkasi. Samaan aikaan Sami tutustui jo siihen synkempään maailmaan, joka tulisi hänet myöhemmin imaisemaan kokonaan kiihkeään, petolliseen sykkeeseensä. Samaan aikaan Anni ja Sami olivat jo erkaantuneet toisistaan. Nykyhetkessä Annilla on enemmän kuin hän olisi uskaltanut haaveilla; hänellä on mies, lapsi ja työpaikka. Mutta aina kuitenkin jossain on myös Sami.

Kirjan varsinaiset tapahtumat alkavat siitä, kun Anni on huume-ja päihdeongelmaisten omaisille tarkoitetulla kurssilla ja todellisuus Samin ongelmien suhteen iskeytyy vasten kasvoja. Kyllähän Anni tiesi, mutta tajusiko kuitenkaan? Vuosien varrella Anni on kuitenkin turtunut jo siihen, että Samin elämä on jatkuvaa veitsen terällä elämistä; huumekierteestä rikoskierteeseen ja siitä hoitokierteeseen. Välillä Anni toivoo, että Samikin olisi kuollut, olisi helpomaa niin. Mutta kuitenkin jos Samin edellisestä soitosta menee liikaa aikaa, meinaa Annin omakin arki suistuia raiteiltaan. Työssään sosiaalityöntekijänä Anni kohtaa samanlaisia kuin Sami ja pitää ammattiminäänsä pystyssä. Kotona hän on kuitenkin yhä huumeongelmaisen omainen, joka etsii kaiken sen kurjuuden alta edes jotain pilkahdusta omasta rakkaasta veljestään.

"On monta vuotta siitä kun toivoin mitään. Toivoa olen säilyttänyt pitkään kuparikapselissa syvälle poratussa paikassa, kovan vuoren uumenissa. Näin monen vuoden jälkeen toivo on olematon. Kuparikapseleita ympäröi bentoniittisavesta tehty puskuri. Toivoa ei saa tihkua ulos edes pahimmissa mahdollisissa oloissa."


Alakoski ottaa kirjassa yhteiskunnallisesta näkökulmasta kantaa siihen kuinka alunperin tavallaan lahjakas tarkkailuluokan nuori huumeongelmaiseksi aikuiseksi päädyttyään pyörii yhteiskunnan armottoman rattaiston pyörteissä usein kuin tahdoton kappale, roska. Jo nuorena otsaan lyödyt leimat painavat vielä aikuisenakin. Oikeuttaako se, että olet saanut jo alunperin huonot eväät elämään, kohtelemaan kuin kakkosluokan kansalaista? Vaikka ihminen on pääsääntöisesti vastuussa valinnoistaan, emmekö me kuitenkin ole kaikki yhtä lailla oikeutettuja saamaan apua hädän keskellä, ihmisenä?

Anni käy jatkuvaa sisäistä taistelua tunteista veljeään kohtaan. Kurssilla olo nostaa hänessä voimakkaita tunteita, ennen kaikkea vihaa. Halua sanoa suorat sanat Samille, vapautua vuosikausien surusta. Vaikka Anni itsekin tietää olevansa ainoa perheestään, kenelle kävi lopulta hyvin, kantaa hänkin omaa taakkaansa aina sisimmässään. Hän on jo menettänyt isänsä ja äitinsä, mutta jaksaako hän vuodesta toiseen elää sen tuskan kanssa, mitä Sami hänelle aiheuttaa. Ja kun joskus, joskus olisi vain riittänyt, että Sami näkee hänetkin, oikeasti.

"Hän ei ole koskaan kysynyt minulta mitään. Ensimmäinen kerta kun hän kysyi minulta jotakin on vielä tapahtumatta. Se olisi voinut olla muutama kuukausi sitten, mutta kai se kuuluu tulevaisuuteen, ehkä ihmeisiin. Hah hah. Jos hän kysyisi ihan tavallisesti "entä mitä sinulle kuuluu", en tiedä mitä vastaisin. Hyvää ehkä. Minulle kuuluu hyvää. Tai ei kovin hyvää. Tai että siinähän se. Siinähän se, ei kovin hyvää. En tosiaan tiedä haluanko. Vuodet ovat vierineet. Minulla on nyt uusi perhe, Dan ja Jenna. Se riittäköön. Vanha on ollutta ja mennyttä."


Välillä Samilla menee hyvin ja Annikin saa siten hengähtää. Toisaalta Anni on elänyt tuon kuvion niin monta kertaa, että osaa odottaa hyvää kautta seuraavaa usein entistä huonompaa kautta. Alkoholistiperheen lapsena, huume-ongelmaisen siskona hän kantaa edelleen häpeää sisimmässään. Häpeää ei helpota yhteiskunnasta kumpuava suhtautuminen päihdeongelmaisiin. Kuitenkin kaiken sen taustalla on selvästi siskon rakkaus veljeensä, veriside, joka sitoo, halusi tai ei.  Hyvinä päivinä Anni muistaa kuinka lapsina ollessan he yhdessä pikkulapsina poimivat kastanjoita, eikä elämä ollut vielä määrännyt niin selvästi kulkunsa suuntaa. Huonoina päivinä Anni toivoo sitä pahinta.

" Näen sinut aamu-usvassa, sinäkin lasket vaatekassisi raiteelle, kuset nukut, jaat aamuryypyt, aamupiikit, aamusätkät raiteilla, enkä halua nähdä mutta näen kun sää sallii, sinäkin pussailet ja paneskelet raiteilla. Allasi makaavalla naisella ei ole hampaita, te ette ole peseytyneet enkä halua elää tässä yhteiskunnassa. Kun näen sinut ja käännän pääni toiseen suuntaan, se tuo mieleeni pahimman, ja ajattelen että siinä tapauksessa yliannostus olisi parempi. Parempi kuin se, että joudun kävelemään ohitsesi joka päivä, suihkunraikkaana, ylläni puhtaat siistit vaatteet, matkalla hyvään työpaikkaan, samalla kun sinä hotkit seisaallasi voileipää jota et ehtinyt syödä ennen kuin paikka pantiin päiväksi kiinni."

Alakoski kertoo tunteilematta siitä yhteiskuntaluokasta, joka usein halutaan niputtaa vain kasaksi termejä; moniongelmainen, tarkkaavaisuushäiriöinen, huumeriippuvainen. Annin tiiviin ajatusvirran myötä lukija pääsee lähelle sitä tuskaa, mitä päihdeongelmaisen omainen sisimmässään kantaa.  Alakoski ei ylidramatisoi, mässäile. Hän tuo rehellisesti lukijan silmiin ja tajuntaan sen maailman, missä osa ihmisistä elää tälläkin hetkellä. Pidin siitä, kuinka intensiivisesti hän Annin ajatusten myötä tuo esille sen ristiriidan, mitä mm. päihdeongelmaisen läheisenä olo aiheuttaa. Toisaalta läheisen kuolema tuntuu ainoalta vaihtoehdolta, toisaalta sitä sanoo kaikki ne rukoukset toisen puolesta, mitä vain keksiä saattaa. Alakoski luo myös kriittisen silmäyksen yhteiskunnan eri palveluntuottajatahoihin päihderiippuvaisen ympärillä.

"Mitä olet ajatellut tulevaisuudestasi, kysyn.

Menit hiljaiseksi.
Kakistelit odottamatta itkua kurkustasi.
Kokosit minäsi rippeet.
Sinulla ei ollut suunitelmia, sanoit, et tiennyt mitään, sanoit.
Sitten hiljenit taas.
Anni, sanot, en toivo muuta kuin että voin jonakin päivänä katsoa itseäni peilistä ja nähdä silloin että näytän iloiselta."

4/5

tiistai 12. lokakuuta 2010

Ensilunta ja arvontaa

Ensilumi JKL:ssä 12.10.2010
Ensilumi satoi viime yönä meillekin! Aamulla verhot avatessani huudahdin kuin lapsi perheelle: "Tulkaa äkkiä katsomaan, täällä sataa lunta!!" Aamupalan jälkeen suuntasimmekin lumituiskusta huolimatta puistoon hankkimaan punaiset posket, tekemään ensimmäistä lumiukkoa ja testaamaan vieläkö pulkka liukuu hyvin lumisella nurmella.

Luen tällä hetkellä poikkeuksellisesti kahta kirjaa yhtä aikaa; Kyrön Mielensäpahoittajaa sekä Alakosken Hyvää vangkilaa, toivoo Jenna. Mielensäpahoittajan tarinat ovat lyhyitä novelleja, pakinoita ja Alakosken kirja taas kertomus kahdesta sisaresta, kuinka toinen taisteli tiensä paremmalle puolelle ja toinen päätyi huumehelvettiin. Molemmista tulossa parin päivän sisällä arvostelua. Sitten vihdoin pääsen mm. lumiomenan ja Ilsen kehuman Andrew Nicollin Rouva Agathen rakkaus- kirjan pariin. Muutaman rankemman kirjan jälkeen kaipaankin jotain sydämellistä, ihanaa..

Sillä välin muistakaahan arvonta, aikaa osallistua vielä torstaihin saakka!

lauantai 9. lokakuuta 2010

Ros Wynne-Jones: Sade lankeaa

(Like 2010)

"Miten kenestäkään voi tulla sankari, kun kukaan ei tiedä kuolleiden nimiä? Miten maailma voisi itkeä, kun sen silmät ovat ummessa?

Samalla hetkellä kun parikymppinen Maria jättää hektisen Lontoon taakseen aikomuksenaan tehdä muutama kuukausi avustustyötä Afrikassa, ja laskee ensimmäisen kerran jalkansa tuolle punatoimuiselle maaperällä..Samalla hetkellä minä siirryin sieluni siivin tuon hedelmättömän mangopuun oksalle istumaan kuin tarkkailija aitiopaikallaan. Kaikkien julmuuksien ja pohjattoman hädän keskellä voisin sulkea silmäni, mutta en voi. Ros Wynne-Jones tuo kirjassaan "Sade lankeaa" ( suom. Einari Aaltonen, alkuperäinen teos " Something is Going to Fall Like Rain, 2009 ) tuon pienen eteläsudanilaiskylän asukkaat ja kohtalot niin lähelle lukijaa, että melkein tuntee punatomun ihollaan paahtavan auringon alla ja kuulee elämästään taistelevien dinkojen vaikerruksen. Alkaa lukijan tunteet äärilaidoille kuljettava tarina, joka on fiktiota, vaikka se perustuu todellisiin tapahtumiin, jotka sijoittuvat oikeasti olemassa olevalle sotatoimialueelle. Kirjan henkilöhahmot ovat keksittyjä, mutta kuitenkin lukija tietää, että kaikki nuo kirjan henkilöiden tarinat ja kohtalot ovat sotien runtelemien maiden ahdingossa eläville ihmisille totisinta totta.

Adekin kylä, johon Maria saapuu, on elänyt jo kauan 40-vuotisen sodan tuomassa pelossa ja kamppailee elämästä nälänhädän ja sairauksien keskellä joka päivä. Adekissa ei ole satanut pitkiin aikoihin, niin pitkiin, että kylän pienimmät lapset eivät tiedä sateesta muuten kuin muiden puheista. Marian ensimmäisenä yönä Adekissa tapahtuu jotain, joka vaikuttaa heidän kaikkien tulevaisuuteen. Taivaalta alkaa sataa pommeja. Ensimmäistä kertaa elämässään Maria tietää, mitä pelosta halvaantuminen tarkoittaa maatessaan mudasta ja oljista rakennetussa tukul-majassa. Marian empiessä paniikin keskellä, jäädäkö majaan vai rynnätä ulos, pitkä hahmo astuu majaan ja kantaa Marian sylissään ulos majasta, bunkkerin suuaukolle, jonne ihmisiä virtaa turvaan pommien hävitykseltä ja tuholta. Lopulta pommien ujellus loppuu ja kyläläiset alkavat kiivetä yksitellen bunkkerista ulos. Vielä hetki sitten Maria oli turvallisesti Lontoossa, valmiina avustustyömatkan tuomaan pieneen "hengähdystaukoon" lääkäriopinnoistaan. Bunkkerin suulla seistessään, juuri pommi-iskusta selvinneenä, kontrasti ympäröivään todellisuuteen ennen ja nyt on räikeä.  

" Seisoin paikoillani ja katsoin sinistä kuulakärkikynää, joka törrötti maassa kuin pudonnut ohjus. Tajusin ostaneeni sen viikkoa aikaisemmin Heathrow'n lentokentältä ja hymyilin katsoessani, kuinka tyttö, Bolin sisko, nosti sen maasta ja asensi näppärästi takkuisiin hiuksiinsa. Sitten katsoin lasten kävelevän takaisin suuntaan, josta he olivat tulleet. Täytekynän sininen hattu hohti kirkkaana Atongin lyhyitä ja mattamustia, palmikoituja hiuksia vasten. Pirstoutuneen puun luota lähtiessäni muistin, että olin ainoa lääkäri tuhannen kilometrin säteellä ja ihmiset tarvitsivat hoitoa ja vainajat haudan lepoa."


Tarina kulkee kolmessa aikajaksossa; hetkittäin välähdyksiä Marian lapsuudesta, enimmäkseen Marian aikaa Adekissa, mutta myös nykyhetkessä kun Maria on kymmenen vuotta tapahtuneen jälkeen jo Lontoossa kärsien niin malariasta kuin rajusta posttraumaattisista stressireaktioista.  

"Adek on aina muistissani kuin arpi. Kuin tahra. 
Kuin kuljetushihnalle jäänyt matkalaukku, joka kiertää kehää."


Pommituksessa tuhoutuneen kiitoradan myötä Marialle selviää, että hän ei ehkä pääsekään Adekista muutaman kuukauden sisällä pois, mutta hän yrittää silti säilyttää reippautensa. Kaiken sen hädän, pelon ja menetyksen keskellä on kuitenkin ajoittain häivähdys huumoriakin, tahatonta arjen komiikkaa. Erityisesti sitä edustaa kirjan edetessä Marian elämään merkityksellisesti vaikuttava komentaja Wol, tuo pitkä, Kalashnikovia kantava mies, joka kulkee pinkissä naisten aamutakissa. 

"Miksi hänellä oli naisten kylpytakki?" kysyin. Sean nauroi.
"Se oli Etelä-Sudanin lähetystaistelijoilta tulleessa paketissa", hän sanoi kuivasti.          
"Komentajalle ei ole selvinnyt, että se on naistenvaate,  eikä kukaan ole katsonut tarpeelliseksi kertoa sitä hänelle." "En tiennyt, olisiko minun pitänyt itkeä vai nauraa", sanoin.
"Molempi parempi", Sean sanoi."


Jatkuvien uusien pommitusten ja hyökkäysten pelossa Maria yhdessä kahden muun jo paljon kokeneen avustustyöntekijän Billyn ja Seanin kanssa koittaa tehdä parhaansa, vaikka tehtävä tuntuu usein mahdottomalta. Ihmisiä kuolee päivittäin heidän silmiensä alla nälän ja sairauksien runtelemana. Kauhean todellisuuden keskellä Maria koittaa selvittää myös omaa sisintä sotkuaan, miksi hän alunperin lähti Lontoosta. Mitä hän oikein pakeni vai halusiko hän yrittää elää syöpään kuolleen äitinsä vahvaa Afrikka-unelmaa nyt hänen puolestaan? 

"Kuolema oli arkipäivää Adekissa, mutta minut se valtasi kuin hitaasti vyöryvä, murtuva aalto. Sydämeni särkyi vähitellen ruokintapisteillä. Suru, jonka olin tuonut mukanani Englannista, ei vähentynyt jokapäiväisestä, nujertavsta tragedia-annoksesta, vaan Adekin jatkuvat kärsimykset vain paisuttivat sitä."


Kuukaudet kuluvat ja jollain oudolla tavalla Maria tottuu jatkuvan pelon alla elämiseen ja hieman turtuu, väsyy ympäröivään kuolemaan. Päivittäisten ruokinta- ja lääkintätoimien lomassa hän tutustuu sinnikkääseen Polio-Johniin, runoilijan sielun omaavaan soturiksi aikovaan Boliin, päällikkö Dengin tyttäreen Adeliin, komentaja Woliin ja moneen muuhun kyläläiseen, jotka jättävät jälkensä Marian sydämeen. Erityisesti tuo pommitusten keskellä majasta Marian pelastanut mies, Adekista lähtöjään oleva Michael, "logistiikkavastaava" saa Marian huomion. Mutta juuri kun tuon kaiken kaaoksen keskellä tuntuu olevan ripaus järkeä ja järjestystä, tapahtuu jotain, joka rikkoo kaiken sen järisyttävällä tavalla...

"Sen päivän jälkeen kaikki muuttui. Yhdessä hetkessä, yhtenä kuumana yönä pienen savimajan olkikaton alla pienessä leirissä Afrikan suurimmassa maassa, joka levittäytyi loputtomiin. Se oli pelkkä sydämen lyönti ajan kaikkeudessa, mutta kokonainen elinikä pienessä kylässä unohdetun sodan etulinjassa. Tuota päivää seuranneina pitkinä öinä ei enää istutu nuotiolla, turistu toverillisesti viskipullon äärellä tai parannettu maailmaa, ehkä siksi, 
ettei maailman parantaminen tuntunut enää mahdolliselta."


Wynne-Jones ei päästä lukijaa helpolla, mutta antaa myös välillä sydämen vähän hengähtää, aistia ripauksen toivostakin. Hän tuo Sudanin kauheudet peittelemättä lukijan mieleen, sydämeen ja juuri kun kyyneleet ovat sumentaneet näön melkein kokonaan, hän valaa lukijan sydämeen toivoa, uskoa, näyttämällä kuinka upea taistelijaheimo Dinkot ovat. He elävät keskellä kansanmurhan tragediaa, suurta nälänhätää, mutta silti..silti he tanssivat ja kiittävät jumaliaan joka päivä, niin ilosta kuin surusta. He kiittävät myös niistä asioista, mistä me kiroaisimme. He kiittävät, että saavat olla elossa vielä tänään. Koska kuitenkin, aina on toivoa, edes hiukkasen, kun uusi aamu valkenee.

" Aamunkoitossa on aina toivoa, ajattelin, jopa Afrikassa."

Vaikka kyyneleeni ovat jo kuivuneet, ei sydämeni lakkaa itkemästä. Kiitos Leenan arvostelun tästä kirjasta, tämä kirja ei mennyt minulta ohi. Tiesin jo Leenan upeaa, sydänverellä tehtyä arvostelua lukiessa, että tässä on kirja, jonka kanssa tulen valvomaan yöllä ja jonka vuoksi muistan, miksi lukeminen on yksi elämän suurimpia lahjoja. Tuntuu, ettei mitkään sanat kerro riittävästi siitä tajunnan räjäyttävästä tunteesta, jonka kirja toi. Toisaalta se särki sydämen, koska ikinä enää en voi katsoa sitä vähääkään neutraalisti kuvia uutisissa, joissa kerrotaan noista tragedioista. Toisaalta juuri siksi tämä kirja pitää lukea. Tälläkin hetkellä sadat, tuhannet..sadattuhannet ihmiset elävät sellaisen "arjen" keskellä, mitä Wynne-Jones kuvaa kirjassa ja se ei saa jäädä salaan. Meidän elämässä etuoikeutettujen pitää avata silmämme ja uskaltaa kohdata edes kirjan sivuilta nuo kauheudet. Ne ihmiset siellä kauheuksien keskellä ansaitsevat edes sen. Me sentään saamme illalla painaa päämme pehmeään tyynyyn ja nukahtaa lempeään unohduksen uneen. Sade lankeaa pääsee ehdottomasti tämän vuoden top 3-listalleni, ei epäilystäkään. Heitänkin haasteen teille rakkaat lukijani, lukekaa tämä kirja, uskaltakaa avata silmänne!

Paljastamatta kirjan viimeisiä käänteitä, tahdon kuitenkin muutaman rivin kirjoittaa kirjan lopun tunnelmista. Kirjan loppu antaa varmasti toivoa ja lukijalle vihdoin luvan hengähtää. Kieltämättä kuitenkin kaiken sen reilun kolmen ja puolen sadan sivun jälkeen mikään ratkaisu ei ole oikea, sillä kaikki se sitä ennen koettu on jättänyt jo jälkensä sydämeen. Kai siksi kirjan viimeisiin "käänne" tuntuu ehkä jopa hieman naiivilta kaikessa lohdullisuudessankin. Kuitenkaan se ei missään määrin vähennä tämän kirjan tenhoa! Ja samalla hetkellä kun kirjoitan noin, huomaan kuitenkin ajattelevani, että toisaalta se loppu on juuri noin täydellinen ja korostaa sitä, että kaiken sen hädän ja kurjuuden keskellä voi itää jotain hyvääkin, minkä tajuaa vasta aikanaan. 

"Seisoessani veden liottamassa maassa hedelmättömän mutta yhä elossa sinnittelevän mangopuun juurella minusta tuntuu kuin sydämeni olisi halkeamaisillaan toivosta.."

5/5

torstai 7. lokakuuta 2010

Pablo Neruda: Kapteenin laulut

( Wsoy 2008)

Olen loukannut sinua, rakkaani,
ja repinyt rikki sydämesi.

Koeta ymmärtää.
Kaikki tietävät
millainen minä olen,
mutta silti olen
sinua varten luotu.

Leenan ja lumiomenan innoittamana päätin tutustua Pablo Nerudaan, tuohon syvien tunteiden erikoiseen mieheen, joka tunnettiin aikanaan myös vahvana yhteiskunnallisena toimijana, muun muassa kommunistipuolueen poliitikkona. Olen lukenut runoja varsinkin lukioaikana, mutta kausittain myös sen jälkeenkin toki. Enimmäkseen kuitenkin kotimaisten runoilijoiden säkeitä, Tommy Tabermannia, Eeva Kilpeä, Eija Partasta, Saima Harmajaa jne. Kapteenin laulut- teoksen ohella tutustuin Nerudaan myös Googlen hakutulosten kautta ja mitä löysinkään..ja samalla tajusinkaan! Yksi kaikkien aikojen suosikkirunojani, jonka olen jo kymmenen vuotta sitten vihkoon raapustanut, on Nerudan runo! Jostain syystä en ole tuolloin kirjoittanut tekijää ylös runon yhteyteen. Vaikka runo ei ole tässä teoksessa, minun on silti pakko laittaa se tähän. Runo on Andien mainingit-teoksesta, jonka laitankin heti kirjastosta varaukseen!


                                        Tänä yönä voin kirjoittaa...                                               
  Tänä yönä voin kirjoittaa surullisimmat säkeeni.

Kirjoittaa vaikkapa: "Yö on tähtikirkas
ja sinisinä värisevät kaukaiset planeetat." 

Yötuuli kiertelee taivaalla ja laulaa.
Tänä yönä voin kirjoittaa surullisimmat säkeeni.

Minä rakastin häntä, ja toisinaan hänkin rakasti minua.
Tällaisina öinä pidin häntä sylissäni.

Niin monet kerrat suutelin häntä loputtoman taivaan alla.
Hän rakasti minua, ja toisinaan minäkin rakastin häntä.

Miten olla rakastamatta hänen suuria kiinteitä silmiään.
Tänä yönä voin kirjoittaa surullisimmat säkeeni.

Ajatella ettei minulla ole häntä. Tuntea menettäneeni hänet.
Kuunnella valtavaa yötä, sitäkin valtavampaa ilman häntä.

Ja runo laskeutuu sieluun kuin kaste niittyyn.
Mitä siitä ettei rakkauteni kyennyt pidättämään häntä.

Yö on tähtikirkas eikä hän ole luonani.
Siinä kaikki. Kaukana joku laulaa. Kaukana.

Minun sieluni ei tyydy jäämään ilman häntä.
Katseeni etsii häntä kuin lähestyäkseen.

Sydämeni etsii häntä, eikä hän ole luonani.
Sama yö joka vaalentaa samat puut.

Me, silloiset, emme ole samat enää.
En rakasta häntä enää, totta kyllä, mutta kuinka rakastin.

Minun ääneni hapuili tuulta yltääkseen hänen kuuluviinsa.
En rakasta häntä enää, totta kyllä, mutta ehkäpä rakastan.

Rakkaus on niin lyhyt ja unohdus niin pitkä.
Koska tällaisina öinä pidin häntä sylissäni
minun sieluni ei tyydy jäämään ilman häntä.

Vaikka tämä olisi viimeinen tuska jonka hän minulle tuottaa
ja nämä viimeiset säkeet jotka hänelle kirjoitan.
~ Pablo Neruda ~

Kapteenin lauluihin palatakseni..Itse runojen syntymishistoria on upea! Noin viisikymppinen Pablo oli 1950-luvun alussa maanpaossa Caprilla, jossa hän  kirjoitti runot. Voimakkaiden rakkausrunojen kohteena oli tuolloin vielä tahollaan naimisissa oleva Matilde, minkä vuoksi Pablo kirjoitti runot salanimellä Kapteeni. Runoteoksen nimikin juontaa siis juurensa tästä salanimestä. 

Runoja ei voi vain lukea nopeasti läpi. Niitä on hitaasti tunnusteltava, maisteltava mielessään ja sydämessään. Tunnettava tuo huikea, kivulias rakkaus, joka kirvoitti runoilijan tällaisiin puhutteleviin rakkausrunoihin. Nämä ovat runoja, joihin on palattava uudestaan. Erityisesti tämä runo saa kyyneleet silmiini:

 Lapsi

Tiedätkö, poika,
tiedätkö mistä olet tullut?

Järveltä,  jonka yllä lentävät
valkeat nälkäiset lokit.

Talvisten vetten äärellä
sytytimme,
naiseni ja minä,
punahehkuisen nuotion,
suutelimme huulemme kipeiksi
toinen toistemme sielua,
heitimme tuleen kaiken ja
poltimme tuhkaksi elämämme.

Sillä tavalla sait alkusi.

Mutta päästäkseen tänne,
poikani,
hän joutui ylittämään meret,
ja jotta minä pääsin kietomaan käteni
hänen kapealle vyötärölleen,
jouduin vaeltamaan mantereitten halki,
selviytymään vuorista ja taisteluista,
kulkemaan hietikkojen, ryteikköjen halki.

Sillä tavalla sait alkusi.

Monesta olet
sinä tullut:
maasta ja vedestä,
tulesta ja lumesta,
kaukaa olet
matkannut luoksemme,
raatelevasta rakkaudesta,
joka saa meidät kysymään,
millainen olet ja
mitä kerrottavaa sinulla on meille,
sillä tiedät meitä enemmän
maailmasta jonka meiltä sait.

Kuin mahtava myrsky
ravistimme elämänpuuta
sen syvimpiä juuria myöten,
ja nyt olet
ilmestynyt luoksemme
ja laulat lehvästössä,
puun korkeimmalla oksalla,
johon vain sinun avullasi yletymme.

En ole opiskellut koskaan kirjallisuutta, runojen tulkintaa, joten voin puhua puhtaasti vain sydämestäni. Pablo Nerudan runoissa on jotain sellaista väkevää, joka jää ihon alle, mieleen ja sydämeen. Ja sieltä palaa uudestaan ja uudestaan värisyttämään sydämen hauraita säikeitä.  

Nerudan runojen herkistämänä päässäni on soinut tänään Suvi Teräsniskan kappale:


Jennifer Weiner: Tietyt tytöt

(Wsoy 2010)

Kymmenisen vuotta sitten Cannie eli hyvin erilaista elämää, julkaistuaan juuri suorapuheisen ja paljon kohua herättäneen bestsellerin, joka pohjautui hänen elämäänsä. Hän oli jo tuolloin äiti, suloiselle kolmivuotiaalle Joylle sekä löytänyt elämänsä rakkauden, Peterin. Kaiken kohun jälkeen Cannie kuitenkin vetäytyi julkisuudesta ja keskittyi perheeseensä. Kirjoittamista hän ei jättänyt vaan alkoi omaksikin yllätyksekseen kirjoittamaan salanimellä scifiä. Elämä kulki tasaisia, onnellisia uomiaan ja nyt nelikymppisenä hän oli onnellisesti Peterin kanssa naimisissa ja luovi äitiyden haasteiden aallokossa Joyn ollessa jo 13-vuotias nuori. Oman haasteensa Cannien arkeen tuo Peterin toive yhteisestä lapsesta. Ajatus sinällään vauvasta, yhteisestä lapsesta, ei tunnu Canniesta hullummalta, mutta käytännön seikat tuovat omat, merkittävät rajoitteensa. Joyn synnytyksen yhteydessä Cannieltä nimittäin jouduttiin poistamaan kohtu. Peter on kuitenkin vakuuttunut, että sijaissynnyttäjä olisi ratkaisu heidän ongelmaan, mutta Cannie epäröi. Lopullisesti tasaisen arjen mullistaa se, että Joy löytää äitinsä aikanaan kirjoittaman kohukirjan...

Järkyttyneenä Joy lukee kirjasta, kuinka kirjan päähenkilö kertoo vahinkoraskaudestaan ja hurjista miesseikkailuista. Samaan aikaan hänellä herää halua selvittää totuuksia niin omista juuristaan kuin äitinsä suvun koukeroisista kuvioista, erityisesti Joyn isoisän kohtalosta. Cannie ihmettelee Joyn huonontuvia kouluarvosanoja ja tytön erikoista, välttelevääkin käytöstä samaan aikaan kun kamppailee ristiriitaisten tunteiden kanssa sijaissynnyttäjä-suunnitelmaa kohtaan. Kuitenkin hän suhtautuu tyttäreensä voimakkaan ylisuojelevasti, melkein takertuvasti. Keskosena syntynyt, kuulolaitetta kantava Joy koittaa selviytyä koulumaailman koventuvassa "suosikki-epäsuosittu"-asetelmassa luovien vanhojen ystäviensä ja koulun suosikkiporukan välillä. Hän haluaisi ottaa jo, edes niitä haparoiviakin, omia askeleita kohti itsenäisyyttä, mutta Cannie ei ole valmis hellittämään. Isoksi kynnyskysymykseksi nousee niinkin yksinkertainen asia kuin juhlamekon valinta Joyn tulevaan Bat mitsvaan. " Avasin suuni ja totesin, etten voinut kertoa hänelle. En voinut sanoa: Kulta, totuus on että tyttäremme näyttää siinä puvussa kolmekymmenvuotiaalta. En voinut lisätä että jos Joy olisi aikuinen eikä tyttö, niin maailma satuttaisi häntä niin kuin se satutti meitä kaikkia. Enkä voinut edes kuiskata kaikkein pahinta, eli tätä: Jos Joy oli aikuinen, miten minunn sitten kävisi?" Kuilu äidin ja tyttären välillä kasvaa kohisten, eikä Cannie edes tunnu heti tajuavan sen syvyyttä. Tarvitaanko kuinka monta karkumatkaa, vuodatettua kyyneltä, kivuliasta avautumista ja hämmentävää kohtaamista, ennen kuin asiat voivat palata tutuille raiteilleen? Vai kuljettaako kaikesta huolimatta elämä kohti sellaisia uomia, mitä ei uskaltaisi ajatellakaan?

Olen lukenut Weinerin aiemmat teokset: Hyvä sängyssä, Lainakengissä, Maanjäristyksiä sekä Rikoksia ja hiekkakakkuja, ja pitänytkin kaikista niistä. Parhain hänen teos on mielestäni tuo Lainakengissä, sopivasti huumoria ja vakavuutta. Weiner osaa kirjoittaa nasevasti hersyvän huumorin mutta samaan aikaan vakavan pohdinnan kera. Tässä uusimmassa teoksessa on sinällään kaikki ainekset hyvään, viihdyttävään romaaniin; keskiössä erityisesti äidin ja tyttären kipuilevat välit, menneisyys joka vaatii vielä tilintekoaan ja sukulaiset, ne läsnäolevat kuin kadotetutkin. Kuitenkin kirjaa lukiessa odotin aika pitkään sitä ihanaa tunnetta, mikä tulee hyvää kirjaa lukiessa, niin sitä kevyttä viihdehömppää kuin vakavempaa, puhuttelevaa kirjaa lukiessa, mutta pakko myöntää, että sitä ei tullut. Haluaisin niin tykätä tästä kirjasta, mutta minun on pakko tunnustaa, että ainakin tällä lukukerralla koin tämän tylsäksi, kaikista mielenkiintoisten aiheidensa laajasta kirjosta huolimatta. Itselle harvinaisesti jopa mietin, että jätän kirjan kesken ja palaan siihen sitten joskus uudestaan, jos se kirjastossa osuu kohdalle taas. Oma vaikutuksensa tähän tunteeseen toki voi olla sillä, että olen lukenut viime aikoina niin hyviä, merkityksellisiä kirjoja ja aika vähän tämän tyylistä viihderomaania. Nautin kuitenkin paikkapaikoin erityisesti Weinerin tavasta sisällyttää tekstiin isoja asioita tunnepuolella. " Tällaista äitiys on, sanoi oma äitini. Kuljet koko elämäsi sydän ruumiisi ulkopuolella."   

2/5

sunnuntai 3. lokakuuta 2010

Matkalla jossain

 

Vaikka blogini on kirjablogi, enkä aio sitä muuksi laajentaa, haluan silti joskus tuoda pienen ripauksen muutakin. Minulla on ollut sangen hektinen viikonloppu, olin kuopuksen kanssa pienellä reissulla, josta tänään jo kotiuduimme. Junamatka oli kuopuksen ensimmäinen ja voi sitä kaikkea ihmetyksen määrää! Tähän kännykkäkameralla otettuun kuvaan jotenkin kiteytyy niin paljon!

Hyvää alkavaa viikkoa kaikille teille! Ensi viikolla ainakin luvassa Weinerin kirjasta arviota sekä Bablo Nerudaa!

perjantai 1. lokakuuta 2010

Syysarvonta


Syyskuun vaihtuessa lokakuuksi on kiva pitää pieni yllätysarvonta, syysarvonta! Arvonnan palkintona on hurmaava Valerie Tong Cuong:n Pariisissa, sattumalta, josta voit lukea hienon arvostelun mm. lumiomenan blogistä täältä. Ja mukaan tulee levy suklaata joko nautittavaksi kirjan kera tai vaikka sellaisenaan;)

Arvontaan voit osallistua seuraavalla tavalla:
- vastaamalla kysymykseen, mitä kirjaa sinä toivot eniten pukinkonttiin itsellesi? Jätä vastaust tämän postauksen yhteyteen!
- linkittämällä arvontani omaan blogiisi

Osallistua voi siis muutkin kuin lukijaksi jo kirjautuneet, mutta tietenkin toivon aina uusiakin lukijoita kirjautumaan mukaan virallisesti lukijakuntaan;) Ilmoitathan kommentissasi, osallistutko yhdellä vai kahdella arvalla! Osallistumisaikaa 14.10 saakka, jonka jälkeen pian suoritan arvonnan! Arpaonnea kaikille!