keskiviikko 30. marraskuuta 2011

Satuhaaste: Sirkus saapuu kirjastoon



Touhotin jo eilen niin marraskuun luettuja ja ihania kirjakauppoja, että meinasin unohtaa erään aivan ihanan marraskuisen haasteen, jonka takana on Lumiomena-blogin Katja. Nimittäin Satupäivän haaste haastoi kirjabloggaajat esittelemään/kertomaan jostain ihanasta sadusta, tarinasta. Haaste yksinkertaisuudessaan kuului näin:

Lue marraskuun 2011 loppuun mennessä yksi satu ja esittele/arvioi se blogissasi. Kerro lukemastasi sadusta myös tämän postauksen kommenttilaatikossa. Kaikkien haasteeseen osallistujien kesken arvon yhden satukirjan sekä jotain pientä jouluista.

Meillä luetaan joka päivä vähintään iltasatu ja haluankin satuhaasteen myötä nostaa vielä kerran esille Markus Majaluoman Sirkus saapuu kirjastoon -kirjan, jossa sadun aiheena ovat hauskat sirkuseläimet asioimassa kirjastossa. 





Kirjastonhoitajana on nuori Maksimilia, jolla on todellakin kyky valita asiakkaille oikeat kirjat. Kun esimerkiksi iso sirkusnorsu tulee hakemaan kirjaa laihduttamisesta, keksii Maksimilia suositella hänelle kirjaa baletista. Nykyaikaisessa kirjastossa myös eläimet käyttävät nettiä ja niinpä hauska koirajoukko odottaa pääsyä koneelle. Maksimilia muistuttaakin koiran rontteja, että kissasivuille ei sitten ole asiaa.


Sadut ovat meidän perheessä erityisen tärkeitä. Niiden myötä iltaisin lapset rauhoittuvat äidin tai isän kanssa ja niiden myötä myös syntyy paljon hauskoja ja tärkeitäkin keskustelunaiheita. Siinä missä lukeminen on itselle huikea maailma, on selvästi se jo sitä noille pienille pojillenikin ja se tekee minut erityisen onnelliseksi. Ja koska maailmassa on murhetta riittämiin, koen itse tärkeänä saada aikuisenakin lukea niin lastensatuja kuin aikuisillekin tehtyjä sadunomaisia tarinoita. Arjessa pitää aina olla ripaus satua!


Pääset lukemaan Sirkus saapuu kirjastoon -kirjan arvosteluni tästä linkistä!

tiistai 29. marraskuuta 2011

Haaveissa vainko oot mun?



Kyllä nyt vähän kirpaisee. Olen useamman vuoden haaveillut pääseväni käymään Pariisissa ( mikä on sikäli hassua, että vielä viitisen vuotta sitten se ei olisi voinut vähempää kiinnostaa, niin maa, kieli kuin Pariisikin..vaan melkein päin vastoin koin ihmeellistä Ranska-angstia!)ja viimeisen vuoden ajan erityisesti mielessäni on kytenyt haave päästä käymään  1919 perustetussa Shakespere & Company -yrityksen kirjakaupassa. Rakastan tuollaisia kirjakauppoja, missä kirjat eivät ole tip top järjestyksessä vierekkäin eikä katosta paista kymmenet kirkkaat spotit niin, että tuskanhiki iskee jo kynnyksen yli astuessa.

Mieheni on nyt jälleen työmatkalla Ranskassa, ihan Pariisin kupeessa. Niin, voisi luulla, että nyt olen hänet ohjeistanut asioimaan ko. kirjakaupassa ja tuomaan minulle sieltä "jotain ihanaa", mutta ei. En edes miehen työreissun myötä pääse lähemmäs vieläkään tuota haavetta, sillä hänen työmatka-aikataulu on niin tiukka, ettei hänkään pääse vaimon puolesta ihanan kirjakaupan atmosfäärejä aistimaan tai kirjallisia tuliaisia tuomaan. Jatkan siis edelleen haaveilua! Vetoaako teihin tuollaiset ihanat vanhat persoonalliset kirjakaupat vai pidättekö enemmän sellaisesta selkeän siististä ja modernista miljööstä?

Marraskuukin vaihtuu ihan kohta joulukuuksi ja sitä myöten otan pienen varaslähdön ja listaan marraskuun luetut tähän. Täytyykin todeta, että erityisesti miehet loistivat tämän kuukauden lukukokemuksissa, vaikka muutaman vahva naiskirjalijankin kirja listalla on. Marraskuun luetuissa on 10 aikuisten romaania, 1 nuorten romaani sekä lisäksi 1 keittokirja, 1 sarjakuva, 1 lasten tietokirja sekä 1 lastenkirja. Lastenkirjoja meillä toki luetaan joka päivä vähintään iltasadun merkeissä, mutta blogiini tuon vain ne meille uusimmat ja kiinnostavimmat lukukokemukset. Marraskuun lista näyttää tällaiselta:

Camilla Läckberg: Saarnaaja
Tuomas Kyrö: Kerjäläinen ja jänis
Lionel Shriver: Jonnekin pois
Satu Taskinen: Täydellinen paisti
Anna Kortesalmi ja Seija Vilén: Sormet sahramissa
Jussi Valtonen: Vesiseinä
Michael Cunningham: Illan tullen
Markus Majaluoma: Sirkus saapuu kirjastoon
Jukka-Pekka Palviainen: Joku vieraileva tähti
Jari Tervo: Layla
Mikko Rimminen: Nenäpäivä
Jani Kaaro ja Väinö Heinonen: Evoluutio
John Boyne: Tarkoin vartioitu talo
Emma Donoghue: Room
Grönroos ja Rantio: Kaikki pienet julmat tarinat

Näin tämän hetken fiiliksen mukaan jos nimeän romaaneista kuukauden TOP 3, sekalaisessa järjestyksessä, se olisi seuraavanlainen:

Tuomas Kyrö: Kerjäläinen ja jänis
Jussi Valtonen: Vesiseinä
Satu Taskinen: Täydellinen paisti

Ja ihan siinä rinnalla kärkkyisi kyllä Emma Donoghuen Room sekä Lionel Shriverin Jonnekin pois. Yhtään huonoa kirjaa en tässä kuussa ole lukenut, joten vähän mielialasta ja hetkestä riippuen, mikä tahansa tässä kuussa lukemani romaani olisi voinut olla TOP 3 listalla.

Huomenna loppuu äänestysaika koskien Joulunjärkäle 2011 - galluppia tuossa blogini oikeassa laidassa. Vielä ehdit siis antaa äänesi, vaikka aika selvältä taitaa lopputulos näyttää: Joyce Carol Oatesin Haudankaivajan tytär päätynee joululukemisekseni! Nyt minulla on alkutekijöissään aikamoinen järkäle, nimittäin yli 600-sivuinen Jonathan Franzenin Vapaus. Sen kanssa vierähtäneekin tämä viikko, sillä miehen ollessa työmatkalla arjen/huushollin/lastenhoidon vastuu on minulla yksin 24/7, joten lukemishetket ovat tällä viikolla vähän harvemmassa, ellen halua valvoa koko yötä ;) Lisäksi kirja on kooltaan niin jykevä, että sitä on hieman hankala lukea sängyssä. Mutta voi että olen ollut aika haltioissani Franzenin kirjoitustyylistä jo kirjan alkumetreiltä saakka!! Lukekaapas Katjan arvostelu Vapaudesta, sitä kautta minäkin kiinnostuin kirjasta.

Lukuisaa marraskuun viimeistä päivää lukutoukat! Pitäisiköhän sitä ensi viikolla pyöräyttää käyntiin vuoden viimeinen kirja-arvontakin blogissani, mitä mieltä olette?

maanantai 28. marraskuuta 2011

Kaikki pienet julmat tarinat ( Otava 2003)


Grönroos & Rantio

Otava 2003

Bongasin tovi sitten linnean blogista minulle vieraan sarjishelmen, jonka laitoin heti kirjastosta tilaukseen. Kyseessä on Helsingin Sanomien sarjakuvista tuttu tekijäkaksikko Grönroos ja Rautio, joiden Kaikki pienet julmat tarinat yhden sivun pituisia srtippejä on julkaistu Hesarissa ainakin 1998. Kirjan takakansi kuvailee sarjakuvien olevan suomalaista arkielämää surkuhupaisimmillaan. Hyvin pitklti sitä sritpit ovat, mutta menee jotenkin monessa varsinkin vanhemmuuteen liittyvässä asiassa syvemmälle ytimeen, niin että ei tiedä lopulta itkisikö vai nauraisi. Ja jos nauraa, se on sellaista mustan huumorin synnyttämää, osin kylmää naurua. Ja juuri siksi niin mielettömän nerokasta!

 (klikkaa isommaksi)

Grönroos ja Rantio osaavat kaivaa suomalaisen arjen kipupisteita huumorin siivittämänä niin, että srtippejä lukiessa tulee paljon oivalluksia ja ajatuksia omastakin arjesta ja varsinkin vanhemmuudesta. Tuntuu, että monien strippien taakse sisältyy paljon syvempiä merkityksiä, jotka aukevat pikku hiljaa lukijan mielessä. Kun ensin sille nauraa, pikku hiljaa nauru kuitenkin kuolee ja tilalle tulee ajatus jostain vakavemmasta, joka hätyyttelee omaa sisintä.


Vaikka osa stripeistä onkin kevyitä ja hauskoja, arkirealismia koomisimmillaan, niin monelta osin Kaikki pienet julmat tarinat ovat sellaisia, ettei niitä lukiessa välttämättä tule hyvä mieli. Vanhempien tahaton ylivalta ja toisaalta arjen luoma uupumus jyräävät välillä lapsen. Stripit herättelevätkin voimakkaasti pohtimaan, kuinka itse vanhempana tajuamattaakin siihen sortuu välillä. Vanhemmuuden lisäksi parisuhteiden dymaniikka ja tietynlaiset valtataistelut kumpuavat hyvin stripeistä esiin. Kirjassa on 148 strippiä, mikä on iso plussa tällaiselle sarjakuvalle, sillä monesti hyvät sarjakuvakokoelmat ovat liian lyhyitä ja tulee se harmituksen tunne, että nytkö tämä jo loppui. Voisi kai sanoa, että Kaikki pienet julmat tarinat- kokoelman lukeminen on tietyiltä osin kuin kurkitus peiliin ja lopulta lukija itse määrittää, pitääkö näkemästään vai ei. Minuun tämä kolahti kyllä lujaa ja jos kenelläkään on tätä jo loppuunmyytyä teosta tarpeettomana ja olet valmis myymään/vaihtamaan muuhun, otathan yhteyttä! Joskus on vain hyvä nauraa itselleen kaikkine vajaavaisuuksineen, antaa lupa olla "vain ihminen"..


sunnuntai 27. marraskuuta 2011

Emma Donoghue: Room

Emma Donoghue: Room
Picador 2010
Sivuja: 321

" Good night, Room," I say very quiet. " Good night, Lamp and Balloon."
" Good night, stove, " says Ma, " and good night, table."
I'm grinning. " Good night, Wordy Ball. Good night, Fort. Good night, Rug."
" Good night air, " says Ma.
" Good night, noises everwhere."
" Good night, Jack."
" Good night, Ma. And Bugs, don't forget the Bugs."
" Night-night, " she says, sleep tight, don't let the bugs bite."

Pieni-Jack on innoissaan, illalla vaatekaappiin nukkumaan mennessään hän oli neljä, ja aamulla Sängystä äidin vierestä herätessään jo viisivuotias. Niin, Jack ei ole ihan tavallinen poika, vaan erityinen poika erityisissä olosuhteissa. Jack asuu äitinsä, Man kanssa pienessä huoneessa, johon Ma seitsemän vuotta sitten joutui tullessaan siepatuksi. Väkivaltaisen miehen, Old Nickin vankina ja usein raiskatuksi tulleena Ma kuitenkin on onnistunut luomaan oman maailman tuohon pieneen, noin kolme metriä kertaa kolme metriä kokoiseen huoneesen. Jackin synnyttyä Man tärkein tavoite on kasvattaa Jack poikkeuksellisista oloista huolimatta niin hyvin kuin vain kykenee. Jackin ja Man maailma onkin aivan erityinen. Heidän päivänsä kuluvat itse keksimiään leikkejä leikkien, ruokaa laittaen, kirjoja lukien. Ne vähät huonekalut, jotka huoneessa ovat, edustavat varsinkin Jackille melkein kuin ystäviä, henkilöitä: Sänky, Matto, Vaatekaappi, Pöytä jne. Tärkein kaikista on kuitenkin TV, sillä siellä ovat kaikki ne muut, kuten seikkailija-Dora tai Paavo Pesusieni. Jackin maailmassa ei ole muita kuin hän, Ma, Huone ja Old Nick, joka toimittaa heille ruokaa sekä tulee joskus iltaisin Man viereen Sänkyyn. Silloin Jack sulkee Vaatekaapissa silmänsä ja laskee narahduksia, jotka kuuluvat Sängystä. Mikään muu kuin kaikki huoneessa tapahtuva ei ole todellista.

Toisinaan Ma on niin väsynyt, ettei jaksa nousta sängystä lainkaan ja silloin Jack urheasti pärjää itsekseen. Tosin enimmäkseen sellaisina päivinä hän istuu, koska yksin on kurja leikkiä hänen ja Man yhteisiä leikkejä. Yksin ei huvita hypellä huoneessa paikasta toiseen tai kirkua niin lujaa kuin jaksaa, pienestä katon rajassa olevasta ikkunan kaistaleesta ulospäin. Jack rakastaa Man kertomia tarinoita, kuten tarinoita Berlinin muurista tai prinsessa Dianasta. Yhdessä he laulavat TV:stä kuulemiansa Lady Gaga, Rihannaa ja Kanya Westiä, riimittelevät ja keksivät hassuja sanoja. Jackin ja Man maailma on sanoista rikas.

Jackin täyttäessä viisi Ma tajuaa, että ei voi enää salata Huoneen ulkopuolella olevaa maailmaa Jackilta ja kun Old Nick menettää työnsä, alkaakin Ma pelätä ettei elämä Huoneessa tule jatkumaan kauaa ennallaan. Ma alkaa pikku hiljaa kertoa Jackille elämästään ennen Huonetta ja ennen kaikkea maailmasta sen ulkopuolella. Alun innostuksen jälkeen kaikki se tuntuu monin tavoin hämmentävältä ja uuvuttavalta Jackista. Sinnikkäästi Ma kuitenkin jatkaa kertomista, sillä hänellä on suunnitelma, jonka avainasemassa on Jack.

I count my teeth but I keep losing count, nineteen, twenty-one, twenty-two. I am Prince Robot Super JackJack Mr. Five, I don't move. Are you there, Tooth? I can't feel you but you must be in my sock, at the side. You're a bit of Ma, a little bit of Ma's dead spit along with me.
I can't feel my arms.

Luin kirjasta Booksyn blogista ja innoistuin heti. Ihana ystäväni tilasikin kirjan minulle ulkomailta jo kesällä, mutta vasta nyt sitten lopulta sain tartuttua kirjaan. Room on todellakin erikoinen, kiehtova ja samalla aikaa hieman ahdistava mutta kuitenkin niin toiveikas ja kaunis. Donoghuen ratkaisu laittaa viisivuotias Jack tarinan kertojaääneksi toimii huikean hyvin. Jackin kautta lukijalle avautuu niin erityinen oma maailma äidin ja pojan välillä, ettei voi kuin välillä pyyhkiä silmäkulmiin pyrkiviä kyyneleitä ja välillä nauraa. Jackin ikäiselle ominainen ihana optimistisuus yhdistettynä kuitenkin Huoneen luomaan vääristyneeseen maailmankuvaan on paikoin hämmentävä, sillä Jackin havaintojen taustalta paistaa monesti asiat, jotka kauhistuttavat aikuista. Jackin äidin kohtalo on sydäntä riipaiseva, mutta samalla aikaa toiveikas, koska kaikesta huolimatta hän on pystynyt luomaan Jackille lapsuuden niissä olosuhteissa. En halua kauheasti paljastella kirjan käänteitä, mutta pidin valtavasti siitä, miten Donoghue ns. laajensi kirjan puolivälin tienoilla tätä maailmallakin tunnettua ilmiötä, kun joku joutuu siepatuksi ja asumaan pienessä tilassa vuosikausia sieppaajansa armoilla. Donoghue kun ei keskity vain siihen, mitä tapahtuu Huoneessa, vaan myös sen jälkeen.

Roomista ovat kirjoittaneet myös Zephyr sekä Miia, hekin ovat pitäneet kirjasta. Ilokseni huomasin Tammen kevään 2012- katalogista, että Roomin käännös, Huone ilmestyy jo tammikuussa. Mietin ennen kuin tartuin Roomiin, että odottaisinko kuitenkin käännöksen ilmestymistä, sillä vaikka luen ja puhun sujuvasti englantia ja tänä vuonna luin ekan englanninkielisen romaanin, silti näköjään kynnys tarttua muuhun kuin käännökseen on suuri. Mutta onneksi tartuin, sillä nyt alan vihdoin uskoa, että pystyn lukemaan myös englanniksi aika lailla siinä missä suomeksikin. Roomhan on sinällään aika kiehtova kirja lukea alkukielisenä, sillä Jackin käyttämä kieli on paikoin erikoista, kuitenkaan olematta vaikeaselkoista missään määrin. Room on erityinen tarina erityisestä pojasta erityisissä olosuhteissa ja se tulee melkein iholle, tekee hetkittäin oman olon suorastaan klaustrofobiseksi, mutta jättää silti sydämeen lämpimän tunteen, että toivoa ei koskaan kannata menettää. Samalla Room on kipeän kaunis pienen pojan kasvutarina.

Jack, Jack, the piper's son,
Steal a pig and away he run.

Room antaa yhden pisteen myös Totally British-haasteeseen! Kirjalla on muuten myös omat jännät nettisivut, käykäähän kurkkaamassa Roomiin!

4/5

keskiviikko 23. marraskuuta 2011

John Boyne: Tarkoin vartioitu talo

John Boyne: Tarkoin vartioitu talo
Kustantaja: Bazar 2011
Alkuteos:  The House of Special Purpose
Suomentanut: Laura Beck
Sivuja: 446

Hurraa-huudot voimistuivat edelleen sotilaiden ohittaessa meidät, ja sitten näin ison valkoisen sotaratsun tungoksen keskellä ja ratsun selässä, kuin jonkin loistavan jumaluuden, suurikokoisen miehen univormu yllään, viikset vahattuina ja siveltyinä teräviksi kärjiksi ylähuulen molemmin puolin. Hän tuijotti jäykästi eteenpäin mutta nosti aika ajoin vasemman kätensä suodakseen kuninkaallisen tervehdyksen ympärille kerääntyneelle väkijoukolle.

On vuosi 1915, kun pienessä Kašinin kyläpahasessa asuvan kuusitoistavuotiaan maalaispoika Georgi Daniilovitš Jatšmenevin elämä muuttuu. Georgin pienen kotikylän läpi nimittäin kulkee Venäjän suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitš, jonka hengen Georgi pelastaa. Suuriruhtinas vaikuttuu niin paljon nuoren maalaispojan urheudesta, että hän haluaa Georgin Talvipalatsiin, missä tsaari Nikolai II:n pojalle Alekseille kaivataan hyvää henkivartijaa. Georgin rohkeus toimia omakin henkensä vaarantaen on riittävä meriitti nuorelle maalaispojalle ja hän jättääkin Kašinin kylän pian taakseen. Mutta samalla hän jättää taakseen myös vanhempansa, sisarensa sekä kuolleen ystävänsä kohtalon.

Talvipalatsin ja tsaariperheen myötä Georgille avautuu täysin uusi maailma ja hän alkaa ymmärtää, miksi köyhät kansalaiset kapinoivat; tsaariperhe elää yltäkylläisyyden keskellä, kun tavallinen työläinen raataa henkensä pitimiksi. Maailmalla vellova sota tuntuu paikoin kaukaiselta ajatukselta Talvipalatsin suojissa. Kun tsaari Nikolai II päättää lähteä itse johtajamaan sotajoukkoja ja tsaaritar kahden vanhimman tyttären kera tekee pitkiä päiviä vapaaehtoisina sairaalassa haavoittuneita hoitaen, Georgi näkee ensimmäisen kerran viitteitä Romanovien vallan muurin horjumisesta. Ilmassa on vallankumouksen tuntua, mutta Georgi keskittyy pitämään huolta hemofiliaa sairastavasta Alekseista. Georgin suhde tsaariperheeseen voimistuu, kun hänen ja nuorimman suuriruhtinattaren Anastasian välille syntyy kielletty rakkaus. Kuitenkin he molemmat tietävät, ettei Romanovien perillinen ja maalaispoika voi koskaan astua avioliiton satamaan ja se raastaa heidän nuoria ja voimakkaita tunteitaan kaiken salailun ohella. Vähitellen Talvipalatsin luoma illuusio turvallisuudesta alkaa mureta ja niin Georgi kuin tsaariperhe joutuvat kohtamaan kaiken sen, mikä on vähitellen kasvattanut voimiaan Talvipalatsin ulkopuolella tyytymättömien kansalaisten keskuudessa.

Palatsin ulkopuolelta kuului kova meteli ja me molemmat hätkähdimme. Juoksin ikkunaan ja näin viidensadan, ehkä tuhannen ihmisen marssivan kohti Aleksanterin pylvästä heilutellen duuman vallan ensisijaisuutta korostavia julisteita, huutaen iskulauseita Talvipalatsille päin murhanhimo katseessaan. Se ei tapahdu tänä iltana, minä ajattelin silloin. Mutta pian. Se tapahtuu pian.

Vuoden 1980 Lontoossa Georgi on jo kahdeksankymmentävuotias vanha herra, joka arvostaa rauhallista elämää yhdessä vaimonsa Zojan kanssa. Zojan sairaus pakottaa heidät kuitenkin kohtaamaan menneisyytensä, sillä Zojan viimeisenä toiveena olisi päästä vielä Pietariin, kotiin edes hetkeksi. Georgi tajuaa, että se mitä he eräänä kohtalokkaana yönä jo kuusikymmentä vuotta sitten kotimaastaan paetessaan jättivät taakseen, ei jätä heitä rauhaan ennen kuin he matkustavat Pietariin. Pietarissa vihdoin Georgi ja Zoja kohtaavat muistoissaan kaiken taakse jo jättämänsä.

Boyne punoo äärimmäisen taitavasti Georgin ja Zojan tarinan irrallaan olevat langanpäät yhteen lähestymällä alkua lopusta, palaamalla hetkiin siinä välissä. Lukija pääsee näkemään mielessään nuoren Georgin Talvipalatsin suojissa juuri ennen vallankumousta, mutta lopulta myös hetkeen, jolloin Romanovien valta murtuu ja niin Georgin kuin tsaariperheen elämä saa sysäyksen kohti tuntematonta, tragediaa. Nuoren Georgin ja Anastasian kielletty rakkaus on kuin liekki pimeässä yössä, liekki joka ei sammu. Se antaa Georgille voimaa kestää ajatus siitä, mitä hän jätti kotikyläänsä Talvipalatsiin päätyessään. Talvipalatsin sisällä tsaariperhe tulee lukijaa lähelle ja Boyne kuvaakin hienosti heidän aikakautensa traagista päättymistä vaihe vaiheelta. Talvipalatsin vakituinen vieras, ruhtinattaren ystävä Isä Grigori, Rasputin, näyttäytyy tarinassa  vastenmielisenä miehenä, joka ovelasti kietoo verkkoonsa kaikki keistä kokee hyötyvänsä. Se, mikä on itse asiassa tarinan todellinen alku, on myös sen loppu ja lukija saa kokea sen raskain mielin, myötäeläen.

Georgin ja Zojan elämä Pariisissa ja Lontoossa paossa on kiehtovaa luettavaa. Boyne rakentaa rikkaan tarinan luomalla pikku hiljaa siltaa noiden traagisten Georgin ja Zojan nuoruuden tapahtumiin Venäjällä ja lopulta elämänsä ehtoopuolella 1980-luvun Lontoossa. Ihastuttava piirre tarinassa oli Georgin rakkaus lukemiseen ja kirjoihin. Jo Talvipalatsissa hänelle aukesi upea maailma sen hienon kirjaston myötä ja rakkaus kirjoihin kuljetti hänet Pariisissa töihin kirjakauppaan ja lopulta Lontoossa British Museumin kirjastoon. En ole lukenut juurikaan faktatietoakaan liittyen Romanovien historiaan, vaikka he minua ovatkin kiinnostaneet. Siksi kirja oli helppo lukea ns. puhtaalta pöydältä ja tarina tuntuikin monin tavoin hyvin todelta. Nyt kirjan lukemisen jälkeen syntyi vielä suurempi kiinnostus lukea tästä tsaariperheestä ja aionkin alkaa etsimään tietoa. Kirjassa oli minusta monin paikoin samaa tunnelmaa ja samoja elementtejä tarinassa, mitä kovasti pitämässäni Kalotayn Bolsoin perhosessakin. Toki onhan Georgin ja Anastasian suhteessa tiettyä yltiöromanttisuutta aivan kuten maalaispojan päätymisessä tsaariperheen pojan henkivartijaksi, mutta ne eivät haittaa kirjaa lukiessa, sillä Boyne on taitava tarinan kertoja. Tarkoin vartioitu talo on kiehtova ja viihdyttävä tarina, jonka seurassa vietin mielelläni aikaa. Se on toisaalta ajan kuvaa sodan vaikutuksista niin maan kuin yksilön kannalta, mutta ennen kaikkea vahvaa henkilötarinaa tuon pienestä kyläpahasesta lähteneen, lopulta Lontooseen päätyneen Georgin silmin. Se näyttää miten sota murtaa vahvojakin perinteitä, vie ihmisiltä läheisiä, erottaa rakkaimmistaan ja miten siitä selvinneet kuitenkin vielä vuosikymmenienkin jälkeen kohtaavat epäluuloja syntyperänsä takia, mutta myös omat traagiset muistonsa. Samalla se kertoo myös suuresta rakkaudesta.

"Eikö sinustakin ole ironista?" Rachel kysyi hetken mietittyään, " että kaikki ne pojat, jotka siitettiin maailmansodan loputtua suuressa rakkauden ja himon purkauksessa, ovat juuri sopivassa iässä sotimaan, kun seuraava sota alkaa? Aivan kuin Jumala olisi luonut heidät vain siksi että he voisivat taistella ja kuolla. Seistä kiväärien edessä ja ottaa vastaan heitä kohti lentävät luodit. Se on oikeastaan kuin karmeaa pilaa."

Tarkoin vartioidun talon ovat lukeneet myös Leena Lumi, Sara sekä Norkku!  

PS: Kirjasta saan yhden pisteen pitkästä aikaa Totally British -haasteeseenkin, sillä Boyne on irlantilainen kirjalija!

4/5

tiistai 22. marraskuuta 2011

Jani Kaaro & Väinö Heinonen: Evoluutio

Jani Kaaro & Väinö Heinonen: Evoluutio
Kustantaja: Avain 2011
Sivuja: 64

Jos antaisit tämän kirjan koiralle, se luultavasti nuuhkaisisi sitä tai purisi riekaleiksi. Jos antaisit kirjan simpanssille, se istuisi ehkä sen päälle. Me ihmiset voimme sen sijaan lukea, katsella kuvia ja saada elämyksiä.

Lainauksen viimeinen lause tiiviistää hienosti Evoluutio- kirjan ajatuksen. Jani Kaaron ja Väinö Heinosen upea lasten tietokirja Evoluutio tarjoaa todellakin tietoa ja elämyksiä niin leikki-ikäiselle kuin aikuisellekin. Rakastan sellaisia lasten tietokirjoja, jotka vastaavat monen ikäisen lapsen tarpeeseen ja kehitysvaiheeseen ja kun näin Evoluution esittelytekstin, tiesin tämän olevan kirja, joka pysyy meillä vielä lasten kouluiässäkin pitkään käytössä.

Pienempien lasten kanssa kirjaa voi selailla ja keskittyä hauskoihin kuviin ja tunnistamaan vaikka tuttuja eläimiä. Neljävuotiaan esikoiseni kanssa jo luimme pätkiä sieltä täältä ja hän jaksoikin kiinnostuneesti kuunnella kun luetut pätkät pysyivät sopivan lyhyinä ja toisaalta asiasisällöltään ymmärrettävinä. Geenit ja DNA ovat vielä aika vieraita asioita sen ikäiselle, mutta esimerkiksi teoriat maailman synnystä naurattivat ja saivat hänet jopa tekemään oman päätelmänsä siitä, kuinka kaikki on saanut alkunsa. Luettuamme mm. afrikkalaisesta teoriasta, jossa maailma sai alkunsa luojajumala Mbombon oksennuksesta sekä vanhasta suomalaisesta myytistä liittyen Väinämöiseen, jonka polvelle Sotka aikanaan pesi ja jonka munista maailma alkunsa sai, teki neljävuotiaani seuraavan päätelmän:

Maailma siis syntyi, kun gorilla kakkasi housuun!

Niin, eihän se ihan noin tosiaan tainnut edes kirjan mukaan mennä, mutta kyllä me saimmekin yhdessä makeat naurut ja esikoinen totesi, että haluaa lukea kirjaa pian uudelleen, kun siinä on niitä ihan hassuja juttuja! Kaksivuotias tyytyi osoittelemaan kuvia, ja kun suurimmat naurut kirvoittikin seuraava kuva:



Kirja aloittaa Evoluutioon perehtymisen pienen Charles Darwinin silmin, joka pohtii onko joskus ollut aika, jolloin maailmaa ei ollut? Evoluutio lähteekin liikkeelle esittelemällä ensin myyttejä maailman, eläinten ja ihmisten synnystä. Se kertoo myös siitä, kuinka ihmiset itse ovat yrittäneet synnyttää elämää laboratorioissaan kaiken maailman kokeilla ja testeillä. Nuoren Darwinin kautta lukija pääsee pohtimaan, miksi eläimet ovat toisaalta samanlaisia ja toisaalta tietyiltä osin kuitenkin erilaisia, ja päästään jälleen lähemmäs geenejä ja evoluutiota. Ekologinen lokero puolestaan selittää, miksi vaikka varpusella on lyhyet jalat mutta haikaralla pitkät. Esikoisesta oli erityisen mielenkiintoista kuulla ja nähdä kuvituksen myötä, miten norsu sai kärsänsä. Evoluutio näyttää myös dinosaurusten aikakautta ja niiden sukupuuttoon kuollessa on nisäkkäisen vuoro. Tuon kenotsooisen maailmankaikkeuden lopulla syntyikin oma lajimme, eli ihmiset. Ihmisen tarinassa mm. vertaillaan ihmisen ja apinan yhteneväisyyksiä sekä eroavaisuuksia. Lisäksi tutustutaan myös esi-isiimme sekä pohditaan miksi neandertalinihminen katosi.

Sisältönsä puolesta Evoluutio on pääosin vähän isompien lasten kirja, mutta on osattu tehdä niin monipuolisesti, että siitä on jo iloa ja sopivassa määrin tiedonjyväsiä myös leikki-ikäisellekin. Siinä missä nelivuotias nyt nauraa vaikka norsun kärsän synnylle sekä ihmisen ja apinan yhtäläisyyksille, parin vuoden päästä hän tiedonjanoisena saattaa jo haluta kuulla tarkemmin vaikkapa geeneistä. Ja eikä kirja todellakaan ole mielestäni vain lasten tietokirja, sillä täytyy tunnustaa, että kirja on aika mukava kertaus maailman, eläinten ja ihmisten synnystä tällaiselle, joka koulussa aikanaan niitä opetellessa näköjään joskus opettajan kuuntelemisen sijaan tirskui vierustoverinsa kanssa omia juttuja. Vaikka evoluutio luonnollisesti on tietenkin aikuisille tuttu asia, niin silti kirja tarjoaa varsinkin Darwinista kiehtovia yksityiskohtia sekä yleensäkin evoluutioon liittyen asioita, jotka tuntuvat unohtuneen siinä määrin, että niitä olisi vaikea selittää lapselle ilman omaa kertausta. Evoluutio on kirja, jonka voi ostaa jo omaan hyllyyn leikki-ikäisenkin kanssa luettavaksi siinä missä vaikka antaa lahjaksi kymmenvuotiaalle. Se on minusta aika erinomainen piirre lasten tietokirjassa! Ja kun lapsi joskus kysyy, mistä maailma tai ihminen sai alkunsa, ei tarvitse alkaa kaivelemaan jo pölyttyneitä muistolokeroitaan vaan voi ottaa esille Evoluution ja viettää hauskoja hetkiä yhdessä kirjaa lukien ja kuvia katsellen. Meillä tykätään!


PS: Kurkatkaa, mitä Lumiomena-blogissa tykättiin Evoluutiosta!

lauantai 19. marraskuuta 2011

Mikko Rimminen: Nenäpäivä

Mikko Rimminen: Nenäpäivä
Kustantaja: Teos 2010
Sivuja: 339

Tällaisia ne varmaan ovat onnellisten ihmisten päivät, ajattelin, tai ainakin tyytyväisten, tai tavallisten, normaalien, keskimääräistoiveikkaiden, en minä tiedä. Sellaisten joilla on elämässä jonkin lajin mieli.

Keski-ikäisen, syrjäytyneen Irman arki soljuu eteen päin tasaisen ennalta-arvattavasti. Päivät vierähtävät heräämisen ja nukkumaan menon välissä torilla kahvitellen, lehtiä lukien, ruokaa laittaen ja pyykkiä pesten. Kun Irma sitten vähän kuin vahingossa tai kohtalon oikusta ajautuu tuntemattoman oven taakse, Irman elämä nytkähtää uusille urille. Taloustutkimuskyselijäksi tekeytyvälle Irmalle aukeaa vieraiden ovien takaa tyystin uusi maailma, kun hän luovii suorastaan absurdeista tilanteista vieraiden eteisiin pöllähtämällä selville vesille. Irman älykäs, joskin paikoin melkein mielipuolisen vauhdikas sisäinen monologi pääsee harvoin Irman suusta kuitenkaan ulos asti sillä sanat juuttuvatkin jonnekin puolitiehen. Äärimmäisen ihmisrakas, mutta samalla aikaa yhtä lailla myös herkästi eristäytyvä Irma ei anna sen lannistaa itseän, vaan soittaa rohkeasti uutta ovikelloa.

Omien äänteiden pelokkaan värinän kuuli jo ennen kuin ne ryömelsivät suusta. - Joo, onnistuin sanomaan pienesti ja huulipyöreästi niin kuin lapsi, joka on päätynyt tunnustumaan jotain peruuttamattomaksi rikokseksi odottamaan jotain kamaluuksia saapuvaksi, tuli perustavanlaatuinen pelko, mistä siinä olisi nyt varsinaisesti voinut kiinni jäädä, sitä oli mahdoton sanoa, mutta silti sitä jotenkin pelkäsi, että se loppuu, päivä, kahvi, piirakka, kaikki mukava istuminen ja yhdessäolo.

Jossain mielensä poikkoiluissa Irma tajuaa toimivansa hieman väärin, mutta eikö tarkoitus pyhitä keinot? Alkoholisoitunut Virtanenhan selvästi virkistyy Irman vierailuista ja entäpä Jokipaltioilla Irja, eikö hänelläkin selvästi ole tarve jutella jollekin? Irman kaipuu toisten ihmisten seuraan, arkiseenkin, on niin voimakas, ettei hän voi estellä itseään tempautumasta noihin tilanteisiin uudestaan ja uudestaan. Irman ainoa läheinen, aikuinen poika ihmettelee, miksei saa äitiään enää kunnolla puhelimellakaan kiinni, mutta toisaalta hänellä itselläänkin on omat merkilliset säätönsä, joista Irma ei saa selvyyttä. Valheiden verkko kietoo Irman enemmän ja enemmän yhtä aikaa turvalliseen mutta petolliseen syleilyynsä.

Tulihan sekin, tavallaan viimeinen ja ratkaiseva päivä siinä pieleenmenemisen ja kaikinpuoleisen kamaluuden kimarassa, mutta sitäkin ennen sai vielä sauvoa jos jonkinmoisen vastoinkäymisen läpi.

Vuosi siinä meni. Nimittäin siinä, että uskalsin tarttua kirjaan jota kohtaan olin onnistunut kehittämään voimakkaat epäluulot sekä pientä katkeruutta, että se vei viime vuoden Finlandian eikä listalla ollut yksi viime vuoden suosikeistani, Markus Nummen Karkkipäivä. Voimakkaimmin kuitenkin vaikuttivat lukemani kommentit Rimmisen kielellisestä kikkailusta kirjassa, mikä sikäli on hassua, että pidin todella paljon myöhemmin Essi Tammimaan Paljain käsin -teoksesta, missä uudissanoja vilisi siellä täällä. Viime kuukausina kuitenkin olen ajatellut, että juuri siksi minun pitää lukea kirja, koska olen tuntenut sitä kohtaan niin voimakkaita ennakkoluuloja. Kun kuitenkin ennen kirjaa koskevien arvostelujen lukemista se oli aidosti minua kiinnostanut. Ja jotenkin sitten näin tämän vuoden Finlandian kynnyksellä tuntui sopivalta vihdoin tarttua Nenäpäivään. Parinkymmenen sivun jälkeen olin melkeinpä ällistynyt, Rimmisen kielihän on oikeasti hauskaa, soljuvaa ja hengästyttävän lennokasta. Jotenkin huojentuneena saatoin siis uppoutua Irman tarinaan, sillä Irma henkilöhahmona on erittäin kiehtova. Toisaalta älykäs, humoristinen mutta samalla myös surullinenkin. Irman taustoja ei juuri avata lukijalle, mutta selväksi käy, että hän on elämässään hieman tuuliajolla ja syrjäytynyt aika voimakkaasti yhteiskunnastakin. Irman mieli leikkaa toisinaan kuin partaveitsi, mutta välillä kohoaa suorastaan maanisiin sfääreihin. Kuitenkin, Irma on sydämellinen ja hyväntahtoinen ja se on tarinan kantava voima.

Nenäpäivä on tarkkanäköinen syväluotaus erään yksinäisen ihmisen mieleen, melkein kuin hätähuuto välittämisen ja ystävällisyyden puolesta, olematta kuitenkaan raskas tai liian surumielinen. Toisaalta myös ihmiset, keiden kotiin Irma tupsahtaa alussa sattumalta, myöhemmin tarkoituksella, ilmentävät omalla tavallaan yksinäisyyden erilaisia sävyjä. Rimmisen teksti on leikittelevää kuin keväinen auringonsäde poskella, sen mukaan on helppo solahtaa. Jos jotain kritiikkiä pitää esittää, Nenäpäivä olisi ollut ehkä vielä tehokkaampi hieman lyhennettynäkin, sillä nyt paikoin tuli hetkellisesti tunne toistosta tai paikalleen jumittumisesta. Toisaalta se omalla tavallaan ilmentää Irman mielenmaisemaa. Kokonaisuutena Nenäpäivä oli minulle erittäin positiivinen lukukokemus ja tuntui hyvältä heittää siihen liittyneet ennakkoluulot romukoppaan. Kirja ei ehkä kuitenkaan hätyyttele tämän vuoden parhaimpien lukukokemusteni kärkeä, mutta on ehdottomasti tutustumisen arvoinen.

...kunhan nyt vain toivoi siinä tiskipöydästä heijastuvaa usvareunaista kuvajaista tuijottaessaan että oltaisiin vain jotenkin yhdessä kaikki, yhdessä ja mukavia toisillemme.
Ihan mahdolliselta se tuntui.     

3/5

torstai 17. marraskuuta 2011

Jari Tervo: Layla

Jari Tervo: Layla
Kustantaja: Wsoy 2011
Sivuja: 361

Alkoi äkkiä sataa lunta, suuria hiutaleita, kuin madonnanliljojen terälehtiä, ja liikenteen melu kaikkosi. Lumi päällysti ja valaisi jäätyneen auringon lailla kaikki paikat ja ymmärsin, miksi tätä maata kutsutaan valkoisten liljojen maaksi.

Jo kehdossa serkulleensa kihlattu nuori kurdityttö Layla pakenee sukuklaaninsa vihaa, sillä hääyönä valkoinen lakana ei värjäännykään vereen. Veljensä Nasirin avustamana Layla välttää siskonsa Asumanin kohtalon päätyä haudatuksi maakuoppaan, ja Laylan ajatuksissa alkaa siintää Finlandiya, maa jossa miehet ovat kuin Apollo ja jokainen nainen sekä mies osaa kirjoittaa. Samaan aikaan Finlandiyassa, Suomessa kauppatieteiden maisteri Armonlahti päätyy parittajaksi koittaessaan selvitä omista veloistaan. Armonlahti vuokraa Liisankadulta hienon asunnon, johon hän haluaa jokaiseen kolmeen huoneeseen naisen tienaamaan. Läpi Euroopan matkaava nuori Layla päätyykin lopulta Armonlahden alaisuuteen maksamaan omaa velkaansa tavalla, jota hän ei ensin voi käsittää millään. Liisankadun lukaalissa samaa "uraa" luova entinen teekkari, nykyinen alkoholisti Helena perehdyttää Laylan prostituution, prostaamisen perusasioihin ja karu arki Suomessa näyttäytyy todenteolla Laylallekin. Helenallakin on omat taistelunsa taisteltavana, sillä rappioelämän myötä hän menetti Ilmari-poikansa huoltajuuden ja prostaaminen näyttää ainoalta keinolta hankkia asuntoa ja rahaa, jotka ovat välttämättömät vaateet huoltajuustaistelussa.

Illan viimeinen laukesi vinkaisten hetkeä ennen Kymppiuutisten tunnaria.
Helena tajusi voivansa oppia vihaamaan miehiä.

Liisankadun lukaalin vakiosiakkaaksi päätyy myös filosofian ylioppilas Jaussi, jonka sisimmässä palaa muutoksen tuli. Jaussi ei jaksa enää kerryttää vihaansa vain foorumeilla samanhenkisten kanssa keskustellen, vaan päättää toimia. Samaan aikaan Laylan isä Memed ja omalla tavallaan Laylan kohtalon sinetöinyt veli Ismail matkaavat Euroopan läpi Suomeen Laylaa etsien. Suvun kunnian palauttamiseksi on vain yksi keino.

Laylan, Helenan, Armonlahden ja Jaussin tiet kohtaavat ja limittyvät kohtalokkainkin tavoin. Nämä omien elämiensä lainsuojattomat etsivät elämässä toki onneakin mutta usein vain keinoa selvitä edes seuraavaan päivään. Elämä kohtelee harvoin heistä ketään silkkihansikkain ja loppujen lopuksi ihmishenki tuntuu olevan vain kauppatavaraa siinä missä purkki maitoakin.

Tartuin Laylaan aika ristiriitaisin tuntein. Olin jo ehtinyt lukea useamman arvostelun kirjasta sekä huomannut myös mediassa näkyneen keskustelun liittyen mm. asiavirheisiin erisnimissä tai yleensäkin kurdeihin liittyvissä faktoissa. Isoa melua tuntuu aiheuttaneen myös osan käsitykset siitä, että Tervo kirjallaan laittaa kurdit hyvin ahtaaseen muottiin ihmisinä. Olen lukenut Tervolta aikaisemmin vain teoksen Kallellaan, josta pidin kovasti. Laylan aihepiiri tuntui niin kiinnostavalta, että se tuntui hyvältä teokselta jatkaa Tervon tuotantoon tutustumista. Myönnetään, että luin kirjan ensimmäiset 50-60 sivua jotenkin korostuneen kriitisesti, eikä sitä tietenkään helpottanut se, että törmäsinkin heti muutamiin ihan puhtaisiin kirjoitusvirheisiin. Kurdeihin liittyvien sanojen oikeellisuudesta en onneksi tiedä mitään, joten niiden suhteen en lukijana kokenut ongelmia tai tarvetta kyseenalaistaakaan. Toki sanojen prosti ja prostaaminen käyttö hieman aluksi hämmensi, koska en ikinä ole kuullut niitä käytettävän prostituutiosta puhuttaessa. Ensin ajattelin sen olevan kenties jotain "alan slangia", mutta mikäli nettikirjoituksista olen oikein ymmärtänyt, se ei sitä kuitenkaan ole. Kenties Tervo on halunnut luoda oman uudissanansa tai luonut tahtomattaankin nyt sellaisen?

Sitten Layla kuitenkin tempaisi mukaansa, ja keskityin vain kirjan tapahtumiin, tunnelmaan, ihmiskohtaloihin. Tervon tyyli kirjoittaa yhteiskunnallisestikin aroista asioista on samalla aikaa kevyt otteeltaan, mutta vahva paino-arvoltaan. Prostituutio on Suomessakin ongelma ja vaikka usein ajatellaan, ettei seksin myynti ole rikos, mutta kuinka moni todella ymmärtää, miksi sen ostaminen on? On ahdistava ajatus, että Suomessakin olisi prostituoituina tyttöjä ja naisia vasten tahtoaan, tai ylipäätänsä missään maailmassa, kuten valitettavasti on. Jaussin henkilöhahmon myötä Tervo tuo esille myös Suomessakin tuttua kiihkomielistä ajattelua, jolla voi olla rankatkin seuraukset. Vaikka mediassa esille on noussut väite, että kirja esittää nimenomaan kurdit ikävässä valossa, en allekirjoita väitettä itse. Ei Tervo tässä kirjassa sen enempää meitä suomalaisiakaan esitä mitenkään ylevinä tai parempina, päin vastoin. Suomalaiset naiset ovat kirjassa usein enemmän tai vähemmän joko alkoholisoituneita tai muuten ongelmaisia ja nuoret tytöt jo teini-iästä lähtien miehenkipeinä ja humalahakuisina. Vaikea kuvitella, että kovin moni oikeasti lukee fiktiivistä teosta sillä ajatuksella, että kirjassa esitetyt ihmisryhmät ovat kirjailijan tai muidenkaan yleinen käsitys ko. ryhmästä. Siksi koen kirjaan liittyvän mediakouhkaamisen jopa hieman huvittavana. Ennen kaikkea toivoisin ihmisten kirjan myötä ajatteleva, mitä Tervo sillä haluaa sanoa.

Kaiken kaikkiaan Tervo on mielestäni kirjoittanut suht vahvan teoksen ihmisyydestä ja sen mittareista. Minkä arvoinen ihmishenki lopulta on ja kuka sen määrittää? Mikä valta ihmisellä itsellään on omaan itseensä? Aiheestaan huolimatta kirja ei ole raskas, mikä johtunee Tervon otteesta tekstiin. Se on tavallaan myös asia, missä liikutaan välillä melkein heikoilla jäillä, sillä ihmiskauppa ja prostituutio eivät ole asioita, joiden yhteydessä vitsailu tuntuu sopivalta. Mielestäni Tervo kuitenkin onnistuu välttämään nuo sudenkuopat tyylikkäästi. Tietyssä määrin tarinan juoni on ennalta-arvattava, mutta varsinkin loppupuolella se tarjoili minulle ainakin muutamia isojakin yllätyksiä, jotka suorastaan ahdistivat. Tarinan vahvuus syntyy kuitenkin niistä asioista, joita Tervo haluaa nostaa esille ihmisten kohtaloiden ja tekojen taustalta. Tervon luomat henkilöt eivät monikaan ole missään määrin rakastettavia, mutta kirjan edetessä heihinkin suhtautuu ymmärtävämmin. Kirjan kirkkain tähti minulle oli nuori Layla, tuo vanilaisen kissan silmät omaava pieni taistelija.

Hän muisti aina isänsä opetuksen. Kun kurdilla on nälkä eikä taskussaan kurusin kurusia, hänellä on kuitenkin kunniansa. Kun kunnia katoaa, katoaa elämä. Elämä on kunnia. Ei muuta.

Ja kun Tervosta on kyse, puhutaan aina myös siitä isosta F:stä. Kyllä Layla varmasti paikkansa listalla olisi ansainnut, mutten tiedä, olisiko Laylalla ollut ainesta palkintoon asti vahvuuksistaan huolimatta. Kirjablogistaniassa Laylasta on kuitenkin pidetty ja itse liityn samaan joukkoon. Tammikuussa julkaistaankin blogistanian omat F-ehdokkaat, saa nähdä, päätyykö Layla sille listalle!

Laylan ovat lukeneet myös mm. ( Vinkkaa jos en ole hoksannut arviotasi, linkitän mielelläni!)
Jori
Amma
Booksy
Erja
Kirsi
Tessa
Minna
Norkku

Kohtaloni ei kiinnosta ketään.
Vain niitä, jotka tahtovat minut tappaa.        


3/5

keskiviikko 16. marraskuuta 2011

Jukka-Pekka Palviainen: Joku vieraileva tähti

Jukka-Pekka Palviainen: Joku vieraileva tähti
Kustantaja: Wsoy 2011
Kannen suunnittelu: Reetta Niemensivu
Sivuja: 167

Me ollaan sitten kumpikin aivan yhtä yksinäisiä täällä maailmankaikkeudessa.

Ysiluokkalainen Atte ei sovi siihen muottiin, mihin nuorten yhteisön paine muita ajaa. Atte on älykäs ja tunteellinen nuori, jolle runot ja näytteleminen ovat tärkeitä itseilmaisun keinoja. Kun Atte pääsee mukaan esittämään Häräntappoase- näytelmään, on heti selvää, että Atte jos kuka kykenee näyttelemään Alpo Korvan roolia. Atte saa vastaparikseen Kerttua esittämään lapsuudenystävänsä Jennin, jonka kauneutta moni ikätoveri kadehtii.

Aten huomio kiinnittyy kuitenkin eräällä kirjastoreissulla erikoiseen mustatukkaiseen tyttöön, joka pälyilee myös Attea pitkän otsatukkansa alta. Ja kun näytelmän puvustossa kaivataan korjausapua, tutustuu Atte tuohon mustatukkaiseen tyttöön, Anniin paremmin. Tarkkislainen Anni on tummanpuhuvan ulkokuorensa alla vain nuori tyttö, joka koittaa selvitä sairaan äidin tukena ja pikkuveljensä huolehtijana. Ainoa luotettava aikuinen on isän uusi puoliso Reija, mutta Reijankin menettämistä Anni pelkää, sillä jos Reija ei jaksakaan isää, jaksaako hän Anniakaan sitten enää?

Äiti, äiti, äiti! Herää jo henkiin! Minä en jaksa näiden tunteideni kanssa: vihaa, katkeruutta, sääliä, surua ja myötätuntoa aamusta iltaan. Kaikki tunteet on käytävä läpi yhä uudelleen ja uudelleen. On puristettava kättä nyrkkiin, purtava hampaita yhteen, itkettävä ja naurettava. Kunpa olisi sellaisiakin päiviä, jolloin ei tarvitsisi tuntea yhtään mitään, Anni ajattelee vetäessään vessan.

Kun Atte ja Anni tutustuvat paremmin, jotain lämmintä heidän molempien sisimmissä läikähtää: maailmassa on joku toinenkin, joka on yhtä yksin. Varsinkin Anni alkaa nähdä elämässään muutakin kuin mustaa, ja pystyy kertomaan Atelle äidistään ja pikkuveljestään. Ehkä ei olekaan hullumpaa olla erilainen vaan päinvastoin. Ehkä se on juuri se rikkaus, mikä kantaa aikuisuuteenkin.

Jukka-Pekka Palviaisen Joku vieraileva tähti on kertomus siitä, miltä tuntuu olla erilainen nuori, miltä tuntuu kun ei sovikaan siihen muottiin johon muut tuntuvat suorastaan solahtavan. Se kertoo, miltä tuntuu kun perhekään ei ole se idyllinen vaan kaikkea muuta. Palviainen kirjoittaa nuorista ongelmineen sopivalla herkkyydellä, liikoja selittämättä. Aten ja Annin perheiden kautta Palviainen ilmentää hyvin todentuntuisesti myös aikuisten ongelmia selvitä parisuhteissaan kuin yleensäkin oman identiteettikriisinsä keskellä. Vaikka Palviainen kertoo nuorten ihastumisista ja tunteista, hän ei tee sitä liikaa siirappisoiden siitä huolimatta, että nuoren sydän sykkiikin tunteissaan usein hyvin suurissa mittasuhteissa. Vaikka olen oman teini-ikäni elänyt 90-luvulla, tavoitin paljon tuttuja tunteita ja ajatuksia varsinkin Annin ajatuksista.

En ole lukenut nuortenkirjoja sen jälkeen kun olen ollut nuori. Kun luin Palviaisen kirjan esittelyn, halusin kokeilla miltä tuntuu aikuisen silmin lukea nuortenkirjaa, onhan se kuitenkin aikuisen kirjoittama, kuten nuortenkirjat toki yleensä ovatkin. Tuntui mukavalta huomata, että vaikka kirja on nuortenkirja, se antoi aika paljon ajattelun aihetta myös aikuiselle lukijalle, niin nuorten elämästä kuin meistä aikuisistakin. Väittäisin, että se on aika hyvä kriteeri kun arvostellaan nuortenkirjallisuutta. Siitä syntyy tietynlainen uskottavuus kirjaan, jota uskon myös nuorten arvostavan. Ja tietenkin pakko Anna-Leena Härkösen pitkän linjan fanina todeta, että kun kirjassa sivuttiin paljon Häräntappoasetta, se toi oman kiehtovan lisän kirjaan.

tiistai 15. marraskuuta 2011

Markus Majaluoma: Sirkus saapuu kirjastoon

Markus Majaluoma: Sirkus saapuu kirjastoon
Kustantaja: Avain 2011

Markus Majaluoman hauskat ja hieman karikatyyriset hahmot ovat tuttuja monelle niin Majaluoman omien kirjojen sivuilta kuin myös monen muun kirjailijan lastenkirjojen kuvituksista. Omiin Majaluoman suosikkeihini kuuluu mm. Isä, rakennetaan maja. Majaluoman uusin lastenkirja sijoittuu minulle ja lapsillenikin rakkaaseen miljööseen, nimittäin kirjastoon. Eikä siinä vielä kaikki, sillä hauska sirkusmaailma saapuu kirjastoon ja siinä on kirjastonhoitaja Maksimilialla ja hänen marsullaan Marsumilialla ihmettelemistä kerrakseen.


Kirjaston johtaja on neuvonut Maksimiliaa, että Asiakkaalle täytyy aina löytyä oikea kirja. Sirkuksen väen saapuessa kirjastoon, onkin Maksimilialle luvassa aika kiireinen työpäivä. Kun tiskille tömistelee suuri norsu ja pyytää kirjaa laihduttamisesta, kekseliäs Maksimilia suositteleekin kirjaa nimeltä Baletin suuri oppimäärä. Siinä norsu oppisi sopivasti herkkyyttää ja kilotkin karisisivat samalla.


Eipä ole vain ihmisnuoriso, joka notkuu netissä, sillä eipä aikaakaan kun kirjaston koneelle pääsyä odottamassa on koiranuorisoa. Maksimilia antaa koirille salasanan nettiin, mutta varoittaa heitä menemästä kissasivuille, sillä se oli koirilta ankarasti kielletty !

Sirkus saapuu kaupunkiin on samalla aikaa lapsenmielisen hauska mutta tarkkanäköinenkin. Niin oikeassa elämässä ihmiset kuin kirjassa sirkuseläimet hakevat kirjastosta monia asioita; tietoa, sateen suojaa tai vaikka ystävää. Pituudeltaan kirja on ihanteellinen pienemmän väen iltasatukirjaksi, sillä kaksivuotiaskin jaksoi hyvin kuunnella koko tarinan kuvien katselun lomassa. Neljävuotiaan kommentti kirjaan oli: "Se oli se norsu kaikista hauskin, kun se tunki sen ison kärsänsä sen Maksimilian nenään kiinni, hyiii! "

Lastenkirjapostaukset tuntuvat olevan ainakin minun blogissa niitä vähiten kommentoituja, mikä on ihan ymmärrettävää, sillä varmasti vain murto-osaa lukijoistani ne kiinnostavat. Mutta koska meillä luetaan lastenkirjoja päivittäin, haluan tuoda blogiini ne meitä innostavimmat kirjat esille, sillä jos muutamakin saa siitä uusia lastenkirjavinkkejä, olen iloinen. Ja voin ihan rehellisesti tunnustaa, että hyvään lastenkirjaan aikuisenkin on hauska hetkeksi uppoutua ja helliä sitä sisäistä pientä tyttöä tai poikaa ;)

sunnuntai 13. marraskuuta 2011

Michael Cunningham: Illan tullen

Michael Cunningham: Illan tullen
Kustantaja: Gummerus 2011
Alkuteos: By Nightfall
Suomentanut: Laura Jänis
Sivuja: 301

Se on kornia, se on sentimentaalista eikä hän kerro sitä kenellekään, mutta toisinaan - kuten nyt - se tuntuu olennaisimmalta piirteeltään; vakaumus siitä että kaikista vastakkaisista todisteista huolimatta taivaasta laskeutuu piakkoin kauhistuttava, sokaiseva kauneus, joka Jumalan vihan tavoin pyyhkäisee kaiken mennessään, jättää meidät orvoiksi, vapahtaa meidät ja pakottaa meidät miettimään, miten aloitamme uudelleen alusta. 

New Yorkilainen pariskunta Peter ja Rebecca Harris elävät ainakin ulkoisesti hyvää ja tasaista elämää. Rebeccan työ taidelehden päätoimittajana ja Peterin galleristina tuovat heille riittävän elannon, ajoittaisista epävarmuuksista huolimatta. Heidän aikuinen tyttärensä Bea on halunnut ottaa erityisesti Peteriin etäisyyttä ja ongelmaiset välit tyttäreen kalvavatkin usein Peteriä. Bea ei ole ainoa asia, mikä Peterin mieltä kaivertaa, sillä hänen nuoruudessaan kuollut isoveli Matthew sekä jatkuvasti kalvava kaipuu täydellisen kauneuden hetken kokemiseen vievät oman osansa Peterin ajatuksista. Kaikki voisi kuitenkin jatkua ennallaan, ehkä, ellei Rebeccan tuhlaajapoika, kaunis ja elämänvimmainen veli Ethan, Mizzy tulisi yllättäen heille tilapäisesti asumaan. Rebecca suhtautuu suorastaan äidillisen huolehtivasti veljeensä ja Mizzyn huumeidenkäytöt ja muut rajut teot eivät ole vuosien varrella helpottaneet niin Rebeccan kuin muunkaan perheen huolta Mizzystä.

Ja tuossa, sampoolta tuoksuvana, Peterin hoiviin uskottuna, istuu perheen kuopus, Taylorien palavimman ja riipaisevimman rakkauden kohde; suurimpien toiveiden ja synkimpien pelkojen aihe. Lapsi joka voisi vieläkin tehdä jotain ihmeellistä ja jonka perhe voisi vieläkin menettää - huumeille, hänen omalle rauhattomalle mielelleen, surulle ja epävarmuudelle joka tuntuu olevan aina läsnä, valmiina painamaan maailman lupaavimmatkin lapset maan rakoon. 

Yllättäen Peter näkee elinvoimaisessa, vielä nuoruutta uhkuvassa Mizzyssä niin nuoren Rebeccan, kuolleen veljensä Matthewin kuin tyttärensä Bean aidoimmillaan ennen kuin kaikki muuttui niin vaikeaksi heidän välillään. Peter näkee saman lumon Mizzyssä kuin ihailemassaan Rodinin veistoksessa. Mizzy nostaa Peterissä pintaan tunteita, jotka ovat ehkä uinuneet jo muutaman vuosikymmenen ajan, vailla herättäjäänsä.

Tätä Peter taiteelta haluaa. Eikö niin? Tätä sieluntuskaa: tätä tunnetta että on lähellä jotain kaunista ja katoavaista, jotain (jotakuta) jonka hehku kuultaa lihan haurauden läpi, kyllä, niin kuin Manetin huora-jumalattarella, kauneutta josta on karsittu sentimentaalisuus, sillä Mizzyhän on (eikö olekin?) omalla tavallaan huora-jumala, hän ei olisi yhtä kiehtova jos olisi hyvätapainen, huippuälykäs ja henkinen olento, jollainen hän omien sanojensa mukaan toivoo olevansa.

Voi että. Aloitin edellisen postaukseni samalla huokauksella, mutta eri syystä. Pohjustuksena kerrottakoon, että en ole lukenut Cunninghamilta aikaisemmin mitään, mutta olen vuosia sitten katsonut hänen kirjaansa perustuvan elokuvan Tunnit, johon rakastuin. Huikea elokuva. Paljolti sen kokemuksen myötä kiinnostuin nyt tästä Cunninghamin uudesta, sillä aihepiiri kiinnostaa ja tuntui sopivalta ajalta vihdoin tutustua hänen tuotantoonsa. Tunnit -elokuva loi itse asiassa aika vahvat ennakko-odotukset tälle kirjalle ja kun Leena Lumi, Erja sekä Karoliina kirjoittivat ihastuneensa tähän, odotukset nousivat vieläkin asteen ylemmäs. Illan tullen onkin hyvä, hienovireinen ja hämmentävänkin puhutteleva katsaus niin keski-ikäisen miehen sielunmaisemaan kuin jossain määrin myös parisuhteen syvimpään olemukseenkin. Toisaalta se on tällaiselle New Yorkia vielä muutoin kuin kirjojen ja tv:n kautta kokeneelle jälleen uusi ja kiehtova kurkistus New Yorkin sykkeeseen. Erityisesti Peterin hahmo, joka kertojan roolissa kirjassa on, näyttäytyy oikeastaan yhtä aikaa vähän säälittävänä mutta sitten toisaalta niin inhimillisenä ja sympaattisena, että hänestä jotenkin väkisinkin pitää. Toisaalta Rebecca näyttää sisintään kunnolla kirjan lopussa ja sen myötä melkeinpä ajattelin, että tästähän alkaisi se tarina, jonka vielä enemmän haluaisin kuulla. Kaikista kirjan ansioista huolimatta on pakko todeta, että koin sen paikoin kuin Valtosen kirjassa Outi, vesiseinän läpi. Kirjan ns. jälkimaku on jotenkin erityisen voimakkaan pohdiskeleva, melkeinpä kaipaava ja siksi uskon, että äsken lukemani Valtosen napakymppiteos sekä eilen katsomani upean voimakas kotimainen elokuva Kotirauha, veivät valitettavasti tältä kirjalta sen ansaitsemaa huomiota ja kokemuspohjaa. En ole oikein vieläkään tunnetasolla laskeutunut alas Vesiseinän ja Kotirauhan jäljiltä ja valitettavasti kirja jäi huomattavasti etäisemmäksi lukukokemuksen tasolla kuin mitä oletin tai halusin. Voi että.

Kurkatkaahan muuten myös Zephyrin arvio alkukielisestä teoksesta sekä mitä Minna tuumaa Ilselässä!

3/5

lauantai 12. marraskuuta 2011

Jussi Valtonen: Vesiseinä

Jussi Valtonen: Vesiseinä
Kustantaja: Like 2006
Sivuja: 213

Järveltä palattua grillataan ahvenia. Minä juon jaffaa ja isä polttaa sikaria.
Isä sanoo, että elämä on vaikea yhtälö. Olen samaa mieltä. 
Mahdollisia maailmoja on kato Antti niin paljon.
Joo.
Niistä pitää valita eikä etukäteen tiedä mihin joutuu. Sun äitis esimerkiks oli ratkaisuna - no, kom sii kom saa.

Voi että. Miten keksiä jotain järjellistä sanottavaa kirjasta, johon rakastui kertaheitolla? Luin kesällä Valtosen Siipien kantamat, josta pidin kovasti, joten sikäli tiesin tähän toiseen Valtosen kirjaan tarttuessani, että jotain hyvää lienee luvassa. Jo Vesiseinän ensimmäistä tarinaa, Mahdollisia maailmoja lukiessa tiesin, että tämä kirja on kirja, jolle antaisin viisi tähteä, mikäli blogissani sellaisia antaisin. Sen vain tietää, sillä sydämeen sujahtaa sellainen jännä tunne, että yhtä aikaa ahnaasti ja varoen kääntää sivuja: lisää, lisää, lisää tätä..mutta samaan aikaan jo suree hetkeä kun viimeinen sivu on luettu. Kirjassa on kahdeksan tarinaa, mutta silti niitä kaikkia yhdistää Antti, jonka Mahdollisia maailmoja -tarina esittelee ensin pikkupoikana. Erikoista tarinoissa on se, että vaikka tarinoissa kulkee samoja henkilöitä, heidän elämänhistoriansa on uudessa tarinassa aina jollain tapaa erilainen. En tiedä, onko Valtonen halunnut siten tarjoilla lukijoille kirjan ensimmäisen tarinan, Mahdollisia maailmoja filosofian Antin erilaisten tarinoiden kautta, mutta jotenkin itse koen sen niin ja pidän ajatuksesta.

Toisaalta Antti on vasta pikkupoika, jonka elämää säätelee kirjailija isän alkoholismi ja toisaalta taas aikuisena itsekin sanan säilää työssään käyttävä elitisti sekä paljon siltä väliltä. Äänensä saa myös Antin sisko Outi, joka Vesiseinä -tarinassa kiteyttää jotain valtavan olennaista elämästä, aivan kuin itseään ja ympäröivää todellisuutta tarkastelisi joskus vesiseinän läpi. Kirjan viimeinen sekä myöskin pisin tarina Afrikka on voittanut H.J Erkon kirjallisuuskilpailun ensimmäisen palkinnon eikä suotta. Se on väkevä ja monitahoinen tarina, josta itsekin pidin kirjassa eniten, vaikkakin jokainen tarina puhutteli minua aina jollain tavalla, sisintä hivellen tai paikoin melkein raapien. Itse asiassa erä kohta Vesiseinä -tarinasta kuvaa hyvin Valtosen omaa tekstiäkin:

Hän muotoilee lauseensa kauniisti, valitsee sanansa tarkkaan niin että jokaisesta tulee tärkeä, kuin sanat eivät olisi vain sanoja vaan taitavaa, arvokasta kudosta, musiikkia tai ohutta silkkiä.

Valtosen teksti ei kuitenkaan ole mitenkään liian kaunista tai jokainen lause sisällä suuria painotuksia ja syvempiä filosofioita. Teksti on samalla aikaa ihanan arkista kuin yksittäisinä lauseina välillä kauniisti pilviä hipovaa. Valtosen psykologin tausta tuo selvästi kirjan henkilöihin erityistä tarttumapintaa. Hänellä on taito kertoa ihmisistä haastavien elämäntilanteiden aallokossa kuitenkaan hukuttamatta heitä.

Olisi ihana jakaa kanssanne tarkemmin kaikkien tarinoiden sisältöä, mutta en halua missään määrin etukäteen paljastaa mitään olennaista, sillä te ketkä kirjaan vielä tartutte, saatte tehdä itse löytäretkenne. Minä olen niin voimakkaasti yhä fiiliksissäni tästä kirjasta, että voin vain toivoa Valtosen jo kirjoittavan täyttä häkää jotain uutta luettavaa.

P.S: Kurkatkaa myös Jorin, Ilsen sekä anni.M .:n arvostelut Vesiseinästä!

5/5

perjantai 11. marraskuuta 2011

Satu Taskinen: Täydellinen paisti

Satu Taskinen: Täydellinen paisti
Kustantaja: Teos 2011
Sivuja: 306

Mutta mitä piti tehdä, jos luut eivät murskaantuneet edes teräspannussa? Oliko sehr geehter Herr Filder tullut ajatelleeksi, että niistä sitä paitsi voisi jäädä hyvin ikäviä teräviä paloja kastikkeeseen? Amerikassa tällaista reseptiä ei luultavasti saisi edes julkaista. Kuka maksaisi, jos juhlat päättyisivät sairaalareissuun tai pahimmassa tapauksessa tukehtumiseen, kuristumiseen? Reseptistä täytyi puuttua osa. Mikä osa? Alku vai loppu? Puin takin ja kengät ja astelin uudemman kerran tänään Frau Bergerin ovelle.

Suomalainen, kolmekymppinen Taru Korhonen häärii Itävallassa liian suuressa ja liian vetoisassa kodissaan aikomuksenaan valmistaa itävaltalaisen avopuolisonsa Franzin, itävaltalaisen kuten Taru itse häntä kutsuu, perheelle täydellinen paisti kiitospäivän aterialle. Lukuisien reseptien lomasta löytyy se täydellinen, tai ainakin melkein, sillä Taru tarvitsee kipeästi tulkinta-apua muutamaan kohtaan reseptissä. Tarun naapurissa asuva omalaatuinen, jo eläkkeellä oleva näyttelijätär Frau Berger on ainoa henkilö, kenen puoleen Taru voi kääntyä. Frau Berger on kuitenkin usein niin omien näyttelijän työnsä muistojen lumoissa, ettei häneltä heru vastauksia niin vain. Kellon viisarit etenevät uhkaavasti ja Tarun paniikki alkaa kasvaa.

Tiesikö hän vai eikö hän tiennyt? Aikoiko hän auttaa minua vai ei? Olisi luullut Frau Bergerin ilostuneen siitä, että häneltäkin joku joskus kysyi jotain.

Kinkun paiston lomassa lukija pääsee syvemmälle Tarun mieleen, joka on kuin umpisolmuinen lankakerä, josta vähän kerrassaan putkahtaa esille langanpää jota pitkin edetäänkin tovi, kunnes tulee seuraava solmu. Itävaltalaisen perheen saapuessa jännitys alkaa olla käsin kosketeltava eikä asiaa helpota etäinen mutta toisaalta dominoivakin anoppi, Frau Mutti, jolla on aina sanansa sanottavanaan. Kun paisti lopulta kirjaimellisesti muutaman mutkan kautta päätyy pöytään, luulee Taru hetkellisesti, että kaikki on täydellistä, kaiken täytyy mennä nyt hyvin. Tarun halu kuulua perheeseen tai edes johonkin, on paljas ja koskettava. Lukijalle rakentuu pieninä välähdyksinä Tarun ajatusvirran kautta kuva yksinäisestä, hukassa olevasta naisesta. Tarun poukkoilevissa ajatuksissa lukija matkustaa niin itävaltalaisen ruokaperinteen saloihin, suomalaisuuden stereotypioihin kuin ulkopuolisuuden syvimpään olemukseen.

Satu Taskisen Täydellinen paisti on paljon enemmän, mitä voisi vielä kirjan alkupuolellakin olettaa. Kun täydellisen paistin resepti alkaa olla selvillä ja paisti paistuu turvallisesti uunissa, alkaa vähitellen piirtyä suorastaan paikoin hämmentävä kuva naisesta, joka vain haluaa paistaa täydellisen paistin. Taskinen kuvaa kiehtovasti sitä monelle tuttua ylisuorittamisen pakkoa juhlapyhien tai yleensäkin juhla-aterioiden järjestämiseen liittyen. Taskinen ei tarjoile tarinaansa kuitenkaan valmiiksi purtuna missään määrin, vaan lukijan täytyy olla tarkkana, sillä isoja asioita ripotellaan rivien väliin tai aivan toisenlaisten asioiden taakse. Alun humoristisuus liittyen Tarun hössöttämiseen alkaakin muuttua joksikin aivan muuksi lukijan mielessä, melkeinpä melankolian sävyttämäksi. Toisaalta Tarun ajatusten poukkoilu on niin voimakasta, että paikoin hämmentyy, mistä todella on kysymys. Kirjan keskivaiheilla koin pientä herpaantumista tarinan kuljettamisen suhteen, sillä kun edessä oli vielä toiset 150 sivua, pelkäsin että jaksaako tarina kantaa loppuun asti, ellei siihen tule syvempiä juonteita, isompia tapahtumia. Yhteen päivään sijoittuvat tarinat toki ovat luonteeltaan usein sellaisia, että tarinan vetovoima syntyy juuri pienten asioiden havainnoimisesta ja ilmassa on välillä jopa pysähtyneisyyden tuntua. Pelkoni oli täysin aiheeton, sillä pian huomasin olevani niin syvällä Tarun poukkoilevassa mielessäkin, että kirjan loppu tuli melkein liian aikaisin. Tällaisissa yhden päivän tarinoissa on niin erikoinen oma tuntunsa, että sitä on vaikea selittää edes. Erityisen kiehtovia olivat nuo Frau Bergerin sekä Tarun kohtaamiset, hetket naapurin rouvan tupakansavuisessa kodissa milloin mistäkin keskustellen.

Luin Täydellisestä paistista ensimmäisen kerran Nora exlibris- blogista ja varasinkin kirjan heti kirjastosta. Myös Kirjanurkassa Kirsi on lukenut tämän. Olen lukenut tänä vuonna usean vahvan kotimaisen esikoisteoksen ja kyllä Täydellinen paistikin solahtaa siihen joukkoon sujuvasti. Täydellinen paisti on yhtä aikaa hieman mustan huumorin siivittämä, hämmentävä ja älykäs. Täydellinen paisti on sellainen kirja, josta olisi ihana päästä heti keskustelemaan jonkun toisen sen lukeneen kanssa, pohtimaan eri asioiden merkityksiä ja erityisesti Tarun mielenmaisemia suhteessa elettyyn ja nykyhetkeenkin. Kurkatkaa myös, mitä Leena Lumi oli mieltä!

"Tässä on tapahtunut väärinkäsitys", minä sanoin.
Tätä iänikuista väärinymmärrystä, väärin käsitystä. Mitä he tekisivät, jos se yhtäkkiä loppuisi? Antaisivat minunkin "rakastaa" heitä. Tai jotain sellaista muuta vastaavaa, mitä perheissä tehtiin, vaikka ei se siltä kyllä näyttänyt, täälläkään.

4/5

keskiviikko 9. marraskuuta 2011

Lionel Shriver: Jonnekin pois

Lionel Shriver: Jonnekin pois
Kustantaja: Avain 2011
Alkuteos: So Much for That
Suomentanut: Seppo Raudaskoski
Sivuja: 534

"Joku voi arvostaa sellaistakin elämää, joka meidän mielestämme vaikuttaa täysin kestämättömältä. Mitä jos olemmekin väärässä. Mitä jos kestäisimmekin sitä. Mitä jos kestämme mitä vaan, jos vaihtoehtona on olemattomuus?"

Shepherd Knacker, Shep, on viisikymppinen mies, jolla on Unelma. Jo pienenä poikana mieleen iskostunut ajatus on puun lailla versonut voimakkaat juuret, jotka kurottelevat jonnekin pois kaikesta siitä, minkä keskellä hän elää. Säästeliäs Shep on aikanaan myynyt firmansa miljoonalla dollarilla ja elää nyt palkollisena, yhä uskollisesti rahansa säästäen, niin pitkälti kuin se on mahdollista. Nimittäin Shepiä tuntuu ympäröivän ihmiset, joiden käsissä raha ei pysy kauaa ja velvollisuudentuntoisena ihmisenä Shep avustaa niin isäänsä, siskoansa, kotoa pois jo muuttanutta tytärtä kuin vaikka kustantaa vaimonsa Glynisin sukulaisten vierailujen aikaiset menot. Shep on reilu mies, ei enempää, ei vähempää. Mutta Shepin mielessä on siintänyt jo pitkään ajatus Toisesta Elämästä, jonka päätepysäkki Pemba tuntuu olevan nyt lähempänä kuin koskaan. Eräänä tavallisena perjantaina Shep kuin varkain liikuskelee talossaan pakaten tavaroita mukaansa ja taskussa polttelee jo lentoliput myös Glynisille ja pojalle Zachille. Lähtivätpä he tai eivät, Shep oli jo melkein menossa. Mutta mitä on pakattava mukaan, kun lähtee loppuiäkseen?

Toiveikkaana Shep valmistautuu esittämään lentoliput Glynisille hänen saavuttuaan kotiin. Vaikka Glynis on kova kuin metalli ja hän taipuvainen kuin vesi, he ovat kuitenkin toisensa aikanaan valinneet. Mutta sanat, jotka Shep vaimonsa huulilta kuulee, muuttavat kaiken kertaheitolla. Shep purkaa matkalaukkunsa varmoin ottein ja tajuaa, että Toinen Elämä alkoi juuri nyt. Glynis sairastaa parantumatonta tautia, Mesotelioomaa. Hyvin pian Shebille käy selväksi, että hänen työnsä kautta tuleva sairasvakuutus on niin ovelasti suunniteltu, että se ei tule kattamaan Glynisin hoitokuluja kuin pienen osan. Shepin Toisen Elämän säästöt alkavat huveta, mutta voiko ihmisen elämälle laittaa hintaa?

Samaan aikaan Shepin vanha ystävä, varsinainen sanaseppo ja yhteiskuntakriitikko Jack kipuilee omassa liitossaan tavoin, joista ei ensin edes hänen vaimonsa Carol tiedä mitään. Jackilla ja Carolilla on myös kaksi tytärtä, joista toinen sairastaa FD:tä, familiaalia dysautonomiaa. Flickan sairas kuluttaa koko perhettä, eikä Flicka itse halua säästellä ketään kärsimyksiltään vaan jakaa ne liiankin auliisti niin perheelleen kuin muillekin katkeran ironian siivittämänä. Pariskuntien välinen ystävyys saa erilaisia sävyjä, kun Glynisin sairaus selviää Jackille ja Carolillekin ja nostaa esille vaiettujakin asioita.

Glynisin sairauden edessä hupenevat niin Shepin säästöt, Glynisin vähäkin kohteliaisuus ja ymmärrys kuin Shepin oman itsensä arvostus. Omaishoitajan lailla hän huolehtii vaimostaan koskaan nurisematta, vaikka Glynis ei usein mitään muuta toivoisi kuin Shepin edes kerran räjähtävän kunnolla. Vaikka Mesoteliooma jäytää konkreettisesti Glynisin sisintä, se leviää näkymättömän uhan tavoin koskettamaan muidenkin sisäisiä haavoja. Mutta suurimman hinnan ja taakan kantaa kuitenkin Glynis itse.

Miksi ihmiset kuvittelevat, että minulla on joku vastaus. Niin kuin olisin selvittänyt Suuren Salaisuuden ja minun pitäisi nyt kurkistaa pilvenraosta ja kertoa muille jostain huikaisevasta näystä. Siis helvetti, vaikka minulla on sytostaattihoitoja, keuhkodreenejä ja magneettikuvauksia, minun pitäisi vielä erottaa vedet muiden tieltä. Se on ihan saatanan kohtuutonta.

Jonnekin pois pureutuu Shrivermäiseen tyyliin varsinkin niin amerikkalaisen yhteiskunnan, puolisoiden välisiin kuin yksilönkin sisäisiin kipupisteisiin. Shriverillä on taito kuoria kaiken ympäriltä turha pois ja näyttää asioiden ydin. Uusimmassa teoksessa ytimestä paljastuu monia kipeitäkin teemoja: ihmisen avuttomuus ja riittämättömyys esimerkiksi amerikkalaisen terveydenhuoltojärjestelmän rattaistossa tai toisaalta myös tyytymättömyys omassa elämässä. Erityisesti Jonnekin pois kuitenkin paljastaa parantumattomasti sairaan ihmisen sielunmaisemaa raadollisellakin tavalla. Se ei silittele silkkihansikkain vaan välillä repii melkein kynsin. Onko sairaan ihmisen pakko miellyttää muita mihin rajaan asti? Kun tulevaisuus häviää, miten voi kestää tässä hetkessä? Kaikilla meillä on unelmamme, mutta entä kun ne kurkottavat kovin eri suuntiin?

Kuten moni ehkä muistaakin, Shriverin Poikani Kevin on yksiä tähän astisen elämäni suurimpia lukukokemuksia. Luin kirjan jo vuosia sitten ja nyt pitämäni lukupiirin myötä tovi sitten uudestaan, ja edelleen se ravisutti. En ole lukenut Shriveriltä tätä ennen muita kirjoja, sillä olin kuullut niiden olevan laadultaan hyvin erilaisia. Ja vaikka lukukokemus toki on hyvin objektiivinen, vältin kai muiden teosten lukemista koska halusin vaalia Poikani Kevin kirjan täydellisyyden tunnetta. Jonnekin pois oli kuitenkin teemoiltaan sellainen, että jo ennen sen ilmestymistä käännöksenä, tiesin sen lukevani. Läheisen sairastuminen syöpään kun on minullekin valitettavasti tuttua. Toisaalta ajatus ihmisen vuosikymmenien unelmasta päästä  jonnekin pois, oli kiehtova. Odotukseni olivat siis kohtuu korkealla kirjaa lopulta aloittaessani ja nyt kirjan lukeneena voin todeta, että ne pääosin täyttyivätkin. Jonnekin pois on voimakas ja monisävyinen tarina, joka myös vaatii lukijalta ehkä hieman enemmän keskittymistä. Kirjassa on hyvin vahva, erityisesti amerikkalaisen yhteiskunnan epäkohtiin puuttuva ote, joka ilmenee varsinkin Jackin hahmon kautta hänen ruotiessaan ja paasatessaan epäkohdista, mutta toisaalta myös Shepin ja Glynisin törmätessä terveydenhuollon ja sairasvakuutuksen ongelmiin. Pidän itseä yhteiskunnallisesti tiedostavana ihmisenä, seuraan melkeinpä päivittäin niin Suomen kuin muun maailman tilannetta. Kuitenkin, paikoin koin vähän puuduttavana kirjassa sen, että niillä oli niin iso osa, vaikkakin sillä oli toki tarkoitus kirjassa. Välillä tuli tunne, kuin Shriver olisi käynyt jotain omaa paatostaan amerikkalaista yhteiskuntaa kohtaan ja samalla hetkellisesti etäännytti kirjan henkilöistä. Samoin myös rahan merkityksen korostaminen tuntui paikoin liian alleviivatulta vaikka se tärkeää asiaa palvelikin: mikä on ihmiselämän hinta? Toisaalta en koe noita asioita kirjan heikkoutena vaan henkilökohtaisena kokemuksenani, sillä vahva yhteiskunnallinen ote tuo kirjaan muutakin kuin yksilöiden tarinan. Tavallaan se voi siis toimia lukijasta tai lukijan mielentilastakin riippuen kuin kaksiteräinen miekka. Kirjan henkilöt ovat kirjan parasta antia, sillä ne ovat suurin osa välillä melkein ärsyttäviä mutta silti heihin suhtautuu lukijana lempeän ymmärtävästi. Erityisesti voimakkaan, muille joskus suoraan haistattelevan Glynisin taistelu ja taipuminen taudin alla, oli minulle se kirjan puhuttelevin osuus.


Jonnekin pois ei ollut minulle kuitenkaan ihan niin vahva lukukokemus kuin Poikani Kevin. Vahva se silti oli ja jätti jäljen sisimpään. Vaikka kirjoja ei pitäisi ehkä vertailla, Poikani Kevinin tuomat odotukset väkisinkin värittivät tätä lukukokemusta jossain määrin. Jonnekin pois on kuitenkin oma tarinansa, joka pitää kokea itse.

Meillä on alle kolme viikkoa aikaa tehdä mitä ikinä sitten teemmekin, emmekä voi sen jälkeen tehdä sitä enää koskaan.

Kurkatkaa myös Leena Lumin, Jennin ja Inan arvostelut!

4/5..melkein annoin 5/5..

tiistai 8. marraskuuta 2011

Kotimaisen kirjallisuuden juhlaa: Finlandia-palkinto



Ylihuomenna eletään erityisen jännittäviä hetkiä kotimaisen kirjallisuuden saralla, sillä silloin julkaistaan Finlandia- ehdokkaat. Olen toki nyt viimeisimpinä vuosina jossain määrin ollut kartalla ehdokkaiden suhteen, mutta erityisesti tänä vuonna odotan ja jännitän jo kovasti listan julkaisua. Tämä vuosi on ollut nimittäin minulle yleensäkin kotimaisen kirjallisuuden juhlaa. Vielä viime vuonna kotimaisen kirjallisuuden osa lukemisissani oli aika pieni, joskin kyllä viime vuonnakin luin yhteensä 17 kotimaista romaania. Tänä vuonna voi sanoa, että olen löytänyt kunnolla kotimaisen kirjallisuuden, sillä tilastoni kertovat minun tähän mennessä lukeneen:

17 vuonna 2011 julkaistua kotimaista romaania  sekä
11 aikaisemmin julkastua kotimaista romaania

Ja lisää on vielä tulossa, sillä lukupinossa odottaa ainakin Jari Tervon Layla, Max Mannerin 13. huone, Jussi Valtosen Vesiseinä, Mikko Kaupin Unkarilainen taulu ja monta muuta. Joulukuun lopussa nähdään, montako lopulta tulee vielä luetuksi. Mutta olen erittäin iloinen, että olen tänä vuonna lukenut yhteensä jo melkein 30 kotimaista romaania.

Mutta sitten niihin mahdollisiin F-listan ehdokkaisiin. Omista lukemistani tämän vuoden kirjoista toivoisin listalle ainakin:
Marja Leena Virtasen Kirjeitä Kiven alle
Marisha Rasi-Koskisen Katariinaa sekä
Tuomas Kyrön Kerjäläistä ja jänistä
( Ja Iida Rauman  Katoamisten kirja on kyllä tässä listassa kiinni myös!)

Saa nähdä, ketkä vai onko kukaan, minun TOP 3 ehdokkaistani tuolla ylihuomiselle listalla. Ja suoraan sanoen, kyllä minä niin mieleni pahoitan, jos ei kukaan ole! Mutta listaa odotellessa, kertokaahan minulle, kuka on sinun ehdoton toiveesi listalle! Ja älkää ajatelko järjellä, perustuen raadin mahdollisiin kriteereihin vaan ajatelkaa puhtaasti tunteella ;)

Ja hei, tänään julkistetaan Finlandia Junior -ehdokkaat! Oma TOP 3- suosikkilistani on seuraava:
Suvi-Tuuli Junttila: Missä, tässä, jossakin.... (kirjasta tulossa piakkoin esittelyä, ollaan urakalla luettu tätä lasten kanssa!)
Raili Mikkanen Raili, Laura Valojärvi: Suomen lasten linnakirja ( tämä on kuulunut tämän vuoden suosikeihimme lasten kanssa)
Jani Kaaro: Evoluutio ( Ei olla edes saatu tätä vielä käsiimme, mutta kirjan aihepiiri on niin kiehtova ja jo kansi lupaa hyvää, että tälle annan ylläriääneni edes näkemättä vielä kirjaa!)

sunnuntai 6. marraskuuta 2011

Joulun 2011 järkäle

Viime vuonna nautin joulun pyhien aikaan Joyce Carol Oatesin upeasta järkäleestä, Blondista. Tuon melkein tuhatsivuisen kirjan lukemisessa vierähtikin vähän pidempi tovi, sillä halusin lukea nautiskellen ja toisaalta joulun ajan tohinat tietenkin veivät oman aikansa. Tänä vuonna olemme menossa perheen kesken kauniisiin maisemiin metsän siimekseen, kanavan kupeeseen mökkeilemään. Luvassa siis toivon mukaan neljä päivää pois kaupungin ja arjen tohinoista ja sitä myöten monia hetkiä mahdollisuus upota hyvän kirjan maailmaan. Jo viime jouluna päätin aloittaa oman perinteeni "Joulun järkäleestä", eli säästelen jotain tuhtia kirjaa juuri joulun pyhiksi luettavaksi. Ainoa vaatimus on vähintään 500 sivua, muuten aihepiiri on täysin vapaa. Seuraavia kirjoja olen nyt suunnitellut Joulun järkäle- galluppiini, jonka lopputuloksen saatte päättää te lukijat! Teen tänään blogini sivuun aiheesta gallupin, josta voi antaa äänensä yhdelle kirjalle. Ja tässä postauksessa otan toki ehdotuksiakin vastaan, sillä jos sama kirja tulee näissä ehdotuksissa useamman kerran, voi sekin päätyä valituksi. Tässä kirjat hyvin lyhyine esittelyineen:

Katherin Pancol: Krokotiilin keltaiset silmät
Bazar 2011
Sivuja: 690

Elämänmakuisia tarinoita Pariisista. Historiantutkija Joséphinen mies lähtee nuoremman naisen matkaan, ja Joséphine koittaa jatkaa arkea kahden tyttärensa kanssa. Joséphine tuntee alemmuutta suhteessa kauniiseen ja menestyneeseen siskoonsa Irikseen, mutta Irikselläkin on omat murheensa, joita muut eivät näe.











Joyce Carol Oates: Haudankaivajan tytär
Otava 2009
Sivuja: 650

Rebecca syntyy laivalla, joka on pakomatkalla natsi-Saksan kauheuksista kohti Amerikkaa, uutta alkua. Nuoren Rebeccan elämä Amerikassa ei kuitenkaan ole helppoa ihmisten ennakkoluulojen ja perheen omien jännitteiden ja tunne-elämän ongelmien myötä. 












Stephen King: Kuvun alla
Tammi 2011
Sivuja: 1116

Pienen Chester's Millin kaupungin ylle laskeutuu yllättäen voimakenttä, kuin kupu, jonka läpi ei pääse sisältä eikä ulkoakaan päin. Kaupunkilaiset alkavat pian jakautua kahteen leiriin ja selviytymistaistelun keskellä esille nousee monia vaiettuja salaisuuksia. Hetkessä alunperin sivistynyt yhteistö ajautuu sekasortoon.











Julie Orringer: Näkymätön silta
Otava 2011
Sivuja: 740

Nuori unkarinjuutalainen Andras yrittää 1937 vuoden Pariisissa toimittaa perille salaperäistä kirjettä. Kun Andras ei saakaan Pariisissa opiskelustipendiä, hän ajautuu teatterin maailmaan, jossa kohtaa salaperäisen kirjeen vastaanottajan, itseään yhdeksän vuotta vanhemman naisen.











Anna Godbersen: Huumaa
Karisto 2009
Sivuja: 472 ( ei ole ihan viittäsataa, mutta annettakoon anteeksi!)

Vuosisadan vaihteen Manhattanin pukuloistoa, juonittelua ja hupsutuksia, seurapiirisäihkettä! Siskokset Elizabeth ja Diana Holland hallitsevat Manhattanin loisteliaita seurapiirejä, mutta saavat kuulla, ettei perheen asema olekaan niin vakaa kuin he ovat luulleet.














Tällaiset ehdokkaat minulla olisi ja teenkin nyt heti tuohon oikeaan sivuun sen gallupin, jossa voitte antaa ääniä ehdokkaille. Mukavaa, jos myös kommentoitte tähänkin suosikkejanne tai voi tosiaan myös ehdottaa jotain muutakin näiden sijaan! Aikaa äänestää Joulun järkälettä on tämän kuun loppuun!

lauantai 5. marraskuuta 2011

Sormet sahramissa - ruokaa ja kirjoja Intiasta

Seija Vilén & Anna Kortesalmi: Sormet sahramissa - ruokaa ja kirjoja Intiasta
Kustantaja: Avain 2011
Kannen valokuva: Anna Kortesalmi
Sivuja: 139

Seija Vilénin ja Anna Kortesalmen rakkaus intialaiseen ruokakulttuurin jalostui teokseksi, joka on herkullinen kurkistus niin intalaiseen keittiöön kuin myös kirjallisuuteen. Sormet sahramissa tarjoaa kotikokeille niin vaativampia kuin helpompiakin reseptejä kokeiltavaksi. Vilénin reseptit yhdessä Kortesalmen kuvien kanssa vievät lukijan kuin pienelle aikamatkalle Intiaan ja jo sivuja selatessa alkaa väkisinkin tuoksua intialaisen keittiön mausteet nenässä. Ennen reseptejä kerrotaan yleistietoa intialaisesta ateriasta, maustamisesta sekä mielestäni hyvin tärkeä asia: millä korvata erikoisemmat kirjassa mainitut mausteet, jos niitä ei löydy omasta hyllystä tai kauppareissullakaan kaupan hyllyltä? Reseptit jaetaan seuraaviin kategorioihin: Vihannekset, Kala, Lisukkeet, Juomat ja Jälkiruoat. Osat kirjan resepteistä ovat perinteisiä intialaisia ohjeita, osa taas Vilénin itsensä soveltamia tai keksimiä.

Intialainen ruoanlaitto sallii leikkimielisyyden, eikä sen ainoa malli ole intialaisravintolan riisi ja curry.

Kirjan kuvat ovat tosiaan Kortesalmen ottamia, eikä niitä ole stailattu missään studiossa vaan kaikki kuvatut ruoat ovat valmistuneet kotikeittiössä ja tulleet myöskin syödyiksi. Kuvat ovatkin kuin arkisen ruoanlaittohetken keskeltä napattuja, niissä ei ole mitään ylimääräistä kikkailua. Tietyllä tapaa se kannustaa ehkä ujompiakin ruoanlaittajia itsekin kokeilemaan vähän haastavampiakin ruokalajeja, toisaalta olisiko pieni visuaalisuuden lisäys kuvissa toiminut houkuttimenakin?


Olen itse suuri ruokakirjojen ystävä ja saatan usein vain selailla eri reseptikirjoja vaikken juuri olisikaan ryhtymässä kokkaamaan. Ensimmäistä kertaa käsissäni on ruokakirja, jossa reseptien ohella on paljon tietoa maan ruokakulttuurista sekä maahan liittyvästä kirjallisuudesta kirjailijaesittelyineen ja tekstilainauksineen, mm. kirjailijoiden omia lempireseptejä. Intia maana kiehtoo minua valtavasti, vaikka en olekaan koskaan vieraillut siellä muutoin kuin nojatuolimatkailun merkeissä. Erityisesti intialaisen keittön maailma on ollut sellainen pieni haaste minulle tutustua. Intialaista kirjallisuutta olen lukenut todella vähän, mutta omassa hyllyssä on jo odottamassa mm. Kamila Shamsien Kartanpiirtäjä, joka mainitaankin kirjassa. Ruokakirjojen ystävänä pakko todeta, että tällainen kokonaisuus on toimiva. Reseptien ohella kirjassa on paljon muutakin kiinnostavaa tietoa.

Pidän myös ns. jutustelevasta sävystä, joka reseptienkin yhteydessä on. Ei ole vain lueteltu raaka-aineita ja ohjetta, vaan reseptinkin yhteydessä on aina jotain pientä tarinaa, asiayhteyttä tms.


Koska haaveenani on ollut pitkään tutustua mm. intialaisen, thaimaalaisen ja kiinalaisen keittiön maailmoihin, halusin heti kokeilla kirjasta jotain helpohkoa ohjetta, jota voisin ajatella myös muunkin perheen syövän. Päädyin sahramiriisiin ja olikin mukava huomata, että omasta kaapista löytyi sahramia lukuunottamatta kaikki ainekset. Tosin vihreää kardemummajauhetta minulla ei ollut enkä löytänyt sitä kaupastakaan, joten käytin tavallista kardemummajauhetta hyppysellisen.




Lopputulos näkyy postauksen ensimmäisessä kuvassa, jossa on myös näkyvillä kirjan upea kansi. Perheen kuopusta lukuunottamatta kaikki muut tykkäsimme todella paljon sahramiriisitä ja ihmettelimmekin, miksi yleensäkin on tullut syötyä niin kauan riisiä ihan vain perinteisillä mausteilla, kun vähän vaivaa näkemällä voi saada jotain niin taivaallisen hyvänmakuista?

Kiitosta annan myös siitä, että ruokaa voi valmistaa hyvin ihan suomalaisistakin raaka-aineista ja lisäksi vegaanit on huomioitu mainitsemalla ohjeiden yhteydessä, sopiiko ruoka sellainenaan tai pienin muutoksin vegaanillekin. Raaka-aineissa huomioidaan myös eettisyys, esimerkiksi kehoittamalla suosimaan katkarapuja, jotka ovat  MSC- tai KRAV-sertifioituja. Kokonaisuudessaan Sormet sahramissa on monipuolinen intialaisen ruoan ystävän keittokirja tai kuten minä, intialaiseen keittiöön vasta tutustuvalle vaikka ihana lahjakirja.

Mitä voisinkaan kertoa ruoasta? Että mikään ei ole ikinä maistunut paremmalta. Että sanat paljastuvat kykenemättömiksi joka kerta, kun yritän sitä kuvailla.
Kamila Shamsie: Salt and Saffron

Sormet sahramissa on olleet myös:
Sallalla
Karoliinalla ja
Mari A.:lla

perjantai 4. marraskuuta 2011

Tuomas Kyrö: Kerjäläinen ja jänis

Tuomas Kyrö: Kerjäläinen ja jänis
Kustantaja: Siltala 2011
Kansi: Elina Warsta / Solmu
Sivuja: 327

Kun kolikko putosi, kiitollisuus piti ilmaista minimaalisella päänliikautuksella. Ei sanoja, ei etenkään englanniksi, näin Jegor oli opettanut. Oli pysyttävä roolissa, esitettävä ihmistä, joka ei ole mistään kotoisin, joka ei mitään ymmärrä eikä osaa. Oli säilytettävä yhden käsivarren ja kahden kulttuurin mittainen etäisyys, kerjäläisen ja almun antajan oli oltava toisilleen toiset. Tuttuudesta seuraisi sopeutuminen, molemminpuolinen ymmärrys ja ratkaisu. Bad for business.

Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun huomasin, että kirjastosta tämän kirjan oli varannut jo viisikymmentä ennen kuin ehdin edes ajatella sen varaavani. Sitä oli jo kehuttu Ilselässä, Morren maailmassa sekä Amman lukuhetkessä. Ja kun kohta julkaistaan se kuuluisa F-lista, josta vainuni sanoo, että Kyrön kirja on listalla, tuo kirjaston jonokin vain pitenee. Ei tulee kesää, sanoin minä ja tilasin kirjan Adlibriksestä. (Ja ei, tämä ei ole maksettu mainos..) Kirja tuli muutamassa päivässä, etten edes ehtinyt mieltäni pahoittaa liian hitaasta toimituksesta.

Isot ovat saappaat, mihin Kyrö uskaliaasti jo kymmenennellä romaanillaan päätti hypätä. Kyrö haluaa kunnioittaa Arto Paasilinnan elämäntyötä luomalla modernin version Paasilinnan vuonna 1975 julkaistusta Jäniksen vuodesta, josta muuten mm. Booksy on kirjoittanut blogissaan. Olen nähnyt Jäniksen vuoden aikanaan elokuvana ja se tavallaan loi raameja lukukokemukselle. Oli minulla toki epäilyni sen suhteen, onko lukukokemys yhtä nautinnollinen kuin se oli Mielensäpahoittajaa lukiessa. Olin itse asiassa vielä parinkymmenen sivun jälkeen hieman vastahakoinen, "onhan tämä hyvää, mutta onko nyt kuitenkaan niin hyvää.." Mutta niin se vain tuli ja tempaisi mukaansa, enkä olisi malttanut laskea kirjaa käsistä lainkaan. Nauroin, liikutuin ja vaikutuin!

Romanialainen Vatanescu matkustaa Kleinbussin kyydissä maalla ja meressä kohti Suomea, kohti parempaa tulevaisuutta. Rikollisjärjestön tarjous tienata Suomessa elantoa oli kaikista huonoista se parhain. Vatanescun mielessä oli vain yksi iso haave, minkä hän halusi pojalleen tarjota,  jalkapallokengät, nappulakengät. Ihmiskauppias Jegor Kugarin alaisena Vatanescu aloittaa työt kerjäläisenä, mutta se ei olekaan niin yksinkertaista, kuin voisi olettaa kerjäläisiä kadunkulmilla kippo edessään istumassa nähdessään. Vaikka kerjäläisen työssä ei sairauspäiviä tai lomarahoja tunneta, työtä leimaa tiukat säännöt. Vessassa ei käydä kuin kerran työvuoron aikan, ihmisille ei hymyillä ja pahin synti on pukeutua liian lämpimän näköisiin vaatteisiin. Vatanescun ura kerjäläisenä tyssää kuitenkin hyvin lyhyeen hänen saadessaan pienen yhteenoton jälkeen Jegorilta potkut. Nappulakengät siintävät jälleen kauempana Vatanescun mielessä, mutta hän ei lannistu.

Sellaisia päivät ovat. Ne tulevat emmekä me tiedä mitä niiltä saa. Tai mitä niiltä saa ottaa.

Vatanescu kohtaa Helsingissä toisen kohtalotoverin, eläinmaailman lainsuojattoman kerjäläisen, citykanin, jonka kanssa heille syntyy heti sanaton yhteys. Työtä ja apua etsiessään Vatanescu saa huomata, että kova on vapaan eläimenkin osa Suomen kaupungeissa. Sattumuksien ja liekkö osaksi kohtalonkin johdattelemana Vatanescu ja jänis päätyvät yöjunaan kohti pohjoista ja sen hillasoita. Hillasoiden keskeltä Vatanescu melkein kuin tempaistaan työmieheksi Kansallis-Idea-Parkin työmaalle ja lopulta takaisin junaan kohti etelää. Matkan varrelle mahtuu monenlaisia ihmisiä, jotka tavallaan auttavat Vatanescua kohtalonpolullaan eteenpäin. Ja kun Vatanescu kohtaa paluumatkalla junassa Sanna Pommakan, oman elämänsä taikurin, on ilmassa hetken aikaa sadun tuntua. Rikollisjengin ja lopulta mediankin jahtaama Vatanescu yhdessä ystävänsä jäniksen kanssa koittaa luovia asiat parhain päin, sillä hänellä on loppujen lopuksi edelleen vain yksi tärkeä toive, nappulakengät pojalle.

Kerjäläinen ja jänis on kuin tietynlainen läpileikkaus Suomeen ja ennen kaikkea meihin suomalaisiin. Toisaalta se heijastaa yleismaailmallisiakin ilmiöitä, jotka ovat usein polttavia puheenaiheita myös meillä Suomessa. Kirjan henkilöt ovat tietty, mutta sitäkin antoisampi otanta ihmisistä Suomen sisällä. Tavallisten Ihmisten Puolue Simo Pahvi johtohahmonaan ilmentää erityisen osuvasti oman maamme sisäistä politiikkaa. Se ajatus, mikä minulla syntyi jo Mielensäpahoittajaa lukiessa, vahvistui entisestään: Kyrö on suomalaisten ihmisten ja ilmiöiden, syvimpien kansantuntojen tulkki omalla hirtehisellä, mutta silti äärimmäisen tarkkanäköisellä tavallaan.

Renkaat silmien alla, renkaat leasing-auton alla, tuli perseen alla, liekki lusikan alla, täällä pohjantähden alla.    

Kyrön tekstiä lukiessa tulee sellainen melkein hurmoksellinen tunne monien lauseiden ja oivallusten keskellä, että tekisi mieli ottaa ja paukauttaa kirjalla lujaa itseä päähän ja huutaa aamen!


4/5