lauantai 26. tammikuuta 2013

Saara Kesävuori: Saarroksissa

Saara Kesävuori: Saarroksissa
Kustantaja: Tammi 2012
Sivuja: 385

Kaarlo oli tappanut. Vasta nyt Reino heikosti aavisti, mitä kaikkea se yksinkertaiselta kuulostava lause piti sisällään. Tappaessaan Kaarlo oli avannut jonkin sulkuportin sisällään, eivätkä suljetulla osastolla vietetyt neljä vuotta olleet saaneet häntä katumaan tekoaan. Päinvastoin. Poikaa ei tarvinnut katsoa vaistotakseen, millaista vihaa ja kostonhimoa tämä hyökyi. Mutta miksi?

Ennen kuin Reino ehtii miettiä juuri mielisairaalasta vapautuneen poikansa Kaarlon, "Kodakin" syvempiä motiiveja, saa hän huomata itse olleensa liian hyväuskoinen. Vaikka Kodak neljä vuotta aikaisemmin murhasi raa'asti velipuolensa, pienen Sakarin, vuodet hoidossa suljetulla eivät ole tehneet hänestä yhtään katuvampaa ja oikeamielisempää. Nyt 18-vuotias Kodak on ehtinyt neljä vuotta miettiä, kuinka hänen ainoat läheisensä pettivät hänet aikanaan. Miksi hän tuntisi katumusta teosta, johon hänellä oli oikeus? Ihmiset, joihin hän kuvitteli voivansa luottaa, salasivat häneltä totuuden. Totuuden, josta todisteena Sakari oli olemassaolollaan ollut. Nyt oli hänen vuoronsa saada oikeutta, ja muiden ansionsa mukaan.

Viimeiseen vaunuun noustessaan Kodak puristi kädessään hopeatussia ja ajatteli ukkoa ja Sentaa, saarta ja Peetun isoveljeä, metsästyskivääriä ja sen huomaamatonta kuljettamista. Ja sentan hiljaisuutta, jonka loputtua siskoa ei odottaisi muu kuin kuolema. Jätesäkkirullan junasiivoojan kärryistä ottaessaan Kodak ei ollut vielä tiennyt, mihin käyttäisi säkkejä. Nyt hän tiesi.

Kesävuoren Saarroksissa alkaa niin karmaisevan ahdistavasti kuin kauheimmat dekkarit, että piti ensin ihan tarkistaa, onko kirjailija todellakin sama, jonka teoksen olen aikaisemmin lukenut. Kyllä vaan, toissa vuonna lukemani Äidin rakkaus on myöskin hänen teoksensa. Aika huikaisevan hienoa, miten yksi ja sama kirjailija pystyy niin erilaiseen tekstiin; tavallaan pohdiskelevasta ihmissuhdetarinasta hyytävään jännitykseen! Tapa millä Kesävuori kuvaa häiriintyneen Kodakin ajatuksia on kuin kylmä syöksähdys suoraan pojan mieleen. Puistattaa, yököttää ja ahdistaakin. Olen lukenut monia todella karmivia tarinoita, mutta jotenkin Kesävuori osaa luoda Kodakin mielenmaailman niin voimakkaasti iholle tulevaksi, että se melkein pelottaa. Mietin jopa, pystynkö lukemaan kirjaa, jos joutuu matkaamaan niin sairaan mielen ajatuksissa pitkänkin matkaa. Tämä on sinällään erikoinen juttu, josta haluankin tässä vähän enemmän kirjoitella, sillä asia mietityttää minua itseäni kovasti. Sinällään teot, joita Kodak on tehnyt ja tekee, eivät raakuudeltaan juuri poikkea normaalin vähän rankemman dekkarin/psykologisen jännärin teoista. Siksi tuntuikin niin merkilliseltä, että miksi Kodakin mielenliikkeet ahdistivat niin kovasti. Ystäväni hyvin kiteyttikin asiaa kommentoidessaan, että on eri asia lukea teoista kuin tavallaan olla suoraan tekijän mielessä. Väittäisinkin, että Kesävuori on onnistunut tässä mestarillisesti.

Hyvin pian tapahtumat siirtyvät kuitenkin eräälle ulkosaariston saarelle, jossa pidetään hiljaisuuden retriittiä. Saarella asustaa kaksi munkkia sekä muutama työntekijä, jotka huolehtivat retriittiläisten majoittamisesta. Saarella on myös Kodakin sisarukset Senta ja Tyyne, molemmat omista syistään. Viikon mittaiselle retriitille saapuu hyvin keskenään erilainen porukka. Osallistujina on niin näyttelijöitä, koulun kanslistia kuin loukkaantumisen takia eläkkeelle siirtyvä majuri Holma. Holmaa on pyydetty lähtemään saarelle tutkimaan väitteitä oletetusta ihmiskaupasta, jossa saari toimisi ns. välietappina. Kun pesutuvasta löytyy ruumis ja saaristossa puhkeaa raju myrsky, ei kukaan ole turvassa.

Saarroksissa on monella tapaa hyytävän hyvä kuvaus yksinäisten, eksyksissäkin olevien ihmisten kipuiluista ja toisaalta myös yhden hyvin sairaan nuoren mielenmaisemasta. Samaan aikaan kun saarella tapahtuu monenlaista, se kuvaa myös erään monin tavoin vahingoittuneen perheen välejä ja yksilöiden traumoja. Pidemmälle edetessään se myös edustaa hyvin sinänsä perinteistä murhamysteeriä. Vaikka Kesävuori heittelee tarinan langanpäitä pitkin matkaa sinne tänne, lopussa kaikki kietoutuu yhteen ymmärrettävästi ja samalla ainakin minulle erittäin yllättävän loppuratkaisun syyllisyyteen liittyen tarjoten. Tarinassa on aika monenlaista sivujuonta aina ihmiskaupasta homoseksuaaleihin katolilaisiin. Henkilöhahmot ovat hyvin erilaisia ja kiinnostavia. Kodak on ahdistavan karmea kun taas esimerkiksi majuri Holma kaikessa erakkoudessaan hyvinkin kiinnostava. Kirjan loppu jätti minulle tunteen, että olisin kaivannut vielä jotain muutakin tai ehkä hitaampaa loppunäytöstä eri tahoilla. Kokonaisuutena voin kuitenkin todeta, että Saarroksissa on oikein onnistunut ja monisärmäinen tarina.

4/ 5


torstai 24. tammikuuta 2013

Amor Towles: Seuraelämän säännöt

Amor Towles: Seuraelämän säännöt
Kustantaja: Wsoy 2012
Alkuteos: Rules of Civility 2011
Suomentanut: Hanna Tarkka
Sivuja: 446

Mutta sitten löytyy istumapaikka, juna lähtee liikkeelle, saapuu asemalle, sitten seuraavalle, ihmisiä jää pois ja uusia tulee tilalle. Ja kun junan kehdonkaltainen tuudittelu alkaa vaikuttaa, tuo huolella rakenneltu persoona häipyy taka-alalle. Yliminä väistyy, ja ajatukset alkavat harhailla omissa huolissa ja haaveissa, tai mikä vielä parempaa, mieli siirtyy lähes hypnoottiseen tilaan, josta huolet ja haaveetkin väistyvät, ja täyttyy kosmoksen rauhalla ja hiljaisuudella.
  Niin tapahtuu meille kaikille. Kysymys on vain siitä, montako pysähdystä se vaatii. Joillekin riittää kaksi. Toisille kolme.

On 1930-luvun loppu New Yorkissa. Lamavuosien sävyttämä New York luo kiehtovat puitteet kahden nuoren naisen sekä miehen ystävyydelle, itsensä etsimiselle ja elämälle ylipäätään. Konekirjoittajana asianajotoimistossa työskentelevä nuori Katey asuu naisten täysihoitolassa ja työn vastapainoksi kyllä tietää, missä ja miten pitää hauskaa. Yhdessä ystävänsä Even kanssa he kiertelevät New Yorkin yön sykkeessä juhlimassa. Uudenvuoden aattona he päätyvät jazz-klubille, jossa he tutustuvat komeaan nuoreen mieheen, Tinkeriin. Viettäessään aikaa enemmänkin yhdessä Tinkerin kanssa, he molemmat tahoillaan ihastuvat tuohon kiinnostavaan herrasmieheen. Sitten tapahtuu jotain traagista, joka muuttaa heidän kaikkien elämien suuntaa merkittävästi. Helppo elämä vaihtuu epätietoisuuteen ja epätoivoonkin. Seuraelämän säännöt eivät enää pädekään kuten ennen. Vuosi 1938 on vuosi, jonka he jokainen tulevat muistamaan varmasti aina.

Ns. menneessä New Yorkissa on jotain sellaista kiehtovaa tunnelmaa, johon usein kirjoissa tai elokuvissa lumoudun, siinä missä toisaalta myös n. 1920-1940 -lukujen englantilaismiljöihin. Seuraelämän säännöt on ennen kaikkea henkilötarinaa, mutta myös vahvaa miljöökuvausta. Tietyllä tapaa se on myös ajankuvaa New Yorkista seurapiirielämän pyörteistä lamavuosina, vain hieman ennen sodan syttymista Euroopassa. Näin kirjan luettuna melkeinpä väittisinkin, että pääpaino kirjassa onkin nimenomaan tuossa tuon ajan tunnelmassa kuin ihmiskohtaloissa, vaikka nekin toki kiinnostavat. Towles rakentaa tarinaa kuitenkin niin verkkaalleen, että lukijana huomasin usein jääneeni suorastaan haaveilemaan noista jazz-klubeista, hienoista ravintoloista, vanhan ajan glamourista! Seuraelämän säännöt on kirja, joka vaatii lukijaltaan nimenomaan halua heittäytyä enemmän tunnelmaan kovin juonivoittoisen tarinan sijaan. Kirjassa kun loppujen lopuksi tapahtuu sinällään alun traagista käännettä lukuunottamatta kovin vähän mitään isompaa. Tämä on ehdottomasti kirja, jota luetaan rauhaisana hetkenä, kiireettä nojatuolissa loikoilleen, suklaapala suussa sulaen. Tämä on kirja, jonka kautta pääsee hetkeksi mielikuvituksessaan ajassa taakse päin ja voi kuvitella yllensä hienon coctailmekon, käsiin pitkät hansikkaat ja korviin timanttikorut..

Seuraelämän säännöt on luettu hurjan monessa blogissa. Lukuisan Laura sekä Lumiomenan Katja viihtyivät kirjan parissa, mutta olisivat molemmat kaivanneet hieman tiivistystä. Vaikka itse lukemisesta pääosin nautinkin, olisin minäkin paikoin kaivannut ehkä pientä tiivistystä siivittämään tarinaa. Kirjavan kammarin Karoliina tykkäsi kirjasta ja vaikka jotain pientä jäi hänen mielestä tarinasta ehkä puuttumaankin, vanha New York lumosi. Ilselän Minnaa taas teos ei vaikuttanut juurikaan. Amman lukuhetkessä Amma puolestaan viehättyi kirjan tunnelmasta, mutta ei usko palaavansa kirjaan ihan heti uudestaan. Lukutuulian Tuulia piti myös kovasti kirjan miljökuvauksesta, vaikka hänkin olisi pientä tiivistystä kaivannut. Sinisen linnan kirjaston Maria kuvailee kirjaa haikeankauniiksi, muttei säröttömäksi. Vaikka minäkin välillä kaipasin tiivistystä, pääosin kuitenkin viihdyin kirjan parissa ja sain sen myötä ihanasti palasen glamouria mieleeni. Kaikessa viipyilevyydessään ja hienoisessa viihteellisyydessäänkin kirja, joka jättää ihanan lämmön sydämeen.

Ihmisluonteen ihastuttava kummallisuus on, että kahta keskustelukumppania on helpompaa häiritä kuin yhtä lukevaa ihmistä, viis siitä vaikka luettavana olisi hupsu romanttinen kertomus..

4/5


sunnuntai 20. tammikuuta 2013

Fabio Geda: Krokotiilimeri

Fabio Geda: Krokotiilimeri
Kustantaja: Otava 2012
Alkuteos: Nel mare ci sono i coccodrilli (2010)
Suomentanut: Leena Taavitsainen-Petäjä
Sivuja: 189

Miten on mahdollista jättää vanha elämä taakseen tuosta noin vain, Enaiat? Yhtenä aamuna. Heittää vain hyvästit.
  Niin vain tehdään, ja se siitä, Fabio.
  Luin kerran jostakin, että päätös muuttaa maasta syntyy tarpeesta hengittää.
  Niin se on. Ja toivo paremmasta elämästä ylittää voimakkuudessaan kaikki muut tunteet. 

Kymmenvuotias afganistanilaispoika Enaiat elää jatkuvan uhan alla talebanien vallitessa kotikylää. Kun koulun opettaja surmataan julmasti oppilaiden edessä ja koulu suljetaan, päättää Enaiatin äiti vielä pojan Pakistaniin turvaan. Äiti kertoo Enaiatille kolme käskyä, joita Enaiat ei saisi koskaan rikkoa. Pysy erossa huumeista. Et saa turvautua aseisiin. Et saa varastaa. Enaiat ei tajua, että äiti on jättämässä hänelle hyvästejä ja palaamassa takaisin kotiin. Aamun valjetessa Enaiat tajuaa olevansa omillaan uuden elämän kynnyksellä. Hyvin pian Enaiatille käy kuitenkin selväksi, että laittomana siirtolaisena hän elää edelleen jatkuvan pelon alla. Hän päättääkin lopulta suunnata kohti Eurooppaa ja siten parempia mahdollisuuksia hyvään elämään. Enaitain matka kohti parempaa elämää kulkee Pakistanista Iraniin, sitten Turkkiin ja sieltä Kreikan kautta lopulta Italiaan. Elämä laittomana siirtolaisena on raskasta, mutta neuvokas Enaiat usein löytää keinot selvitä aina askeleen lähemmäs haavettaan. Vuodet laittomana siirtolaisena ja salakuljettajien "orjina" kuitenkin opettavat Enaialle, miten raadollista voi elämä olla muuallakin kuin kotikylässä. Matkan varrella hän onneksi törmää myös ihmisiin, joiden ystävällisyyden avulla hän saa elämäänsä palasen hyvyyttäkin. Usein kuitenkin jo pelkät olosuhteet kulkea ovat niin haastavat, etteivät kaikki selviäkään perille asti: vaikeakulkuista vuoristoa, krokotiilien asuttamaa vesistöä, nälkä ja kylmyys ainaisena vieraana. Sinnikäs Enaiat ei kuitenkaan aio luovuttaa helpolla, sillä onhan hän päässyt jo näin pitkälle.

Italialaiskirjailija Fabio Geda on kirjoittanut Krokotiilimeren perustuen afgaanipoika Enaiatollah Akbarin tositarinaan. Hän on halunnut ennen kaikkea tuoda tarinallaan esille ihmiskaupan karua todellisuutta, joka on tälläkin hetkellä todellisuutta käsittämättömälle määrälle ihmisiä. Samaan aikaan tarina on myös yhden pojan suuri tarina siitä, miten hän selviytyi olosuhteista, joista moni ei selviydy. Geda käyttää minä-kertojaa, nuorta Enaiaa joka kertoo tarinaansa. Tarinassa on siis kaikki ainekset kertomukseen, joka riipaisee sydäntä syvältä, mutta näin kirjan luettuani huomaankin olevani vähän hämmentynyt. Vaikka itse aihepiiri on rankka, tarina tarjoillaan jotenkin kevyemmin mitä voisi olettaa, melkein viihteellisiä piirteitä tavoittaen. Toisaalta olen lukenut useamman aihepiirin kirjan, jotka todellakin ovat raastaneet sydäntä lukiessa melkein liikaakin. Krokotiilimeri ehkä tarjoilee sinällään rankan tarinan jotenkin lempeämmin ja kevyemmin, että lukiessa ei tule liian raskas olo. Se saa kyllä pohtimaan ihmiskauppaa ilmiönä ja tuntemaan suurta surua siitä, että sellaista riistoa edelleen tapahtuu niin monissa maissa. Kuitenkin koen jotenkin jääneeni kaipaamaan vielä jotain, ilman että osaan edes tämän enempää perustella. Kiinnostava lukukokemus kuitenkin ja ehdottomasti neljään pisteen veroinen!

4/5

Krokotiilimerestä ovat kirjoittaneet myös ainakin Mari A. sekä Elma Ilona!

perjantai 18. tammikuuta 2013

Stephen King: Pimeä yö, tähdetön taivas

Stephen King: Pimeä yö, tähdetön taivas
Kustantaja: Tammi 2012
Alkuteos: Full Darl, No Stars 2010
Suomentanut: Ilkka Rekiaro
Sivuja: 354

Mutta jotain pahempaa on kuin onkin olemassa, eikä ihminen sen nähdessään menetä järkeään, vaan jotenkin vain jatkaa yrittämistä. Sitä saattaa ymmärtää, että omasta elämästä on kadonnut kaikki ilo, että oma teko on sysännyt ulottumattomiin kaiken, mitä oli toivonut saavuttavansa, sitä saattaa jopa toivoa, että osat olisivat toisin päin ja olisi itse kuollut, mutta silti sitä jatkaa yrittämistä. Silloin oivaltaa olevansa omatekoisessa helvetissä, mutta silti sitä jatkaa. Koska muuta vaihtoehtoa ei ole.


Stephen Kingin Pimeä yö, tähdetön taivas on neljän novellin kokoelma, joka näyttää kuinka taidokas King on myös lyhyessä proosassa. Ensimmäinen novelli, 1922, on peräti 125-sivuinen ja siten melkein kuin pienoisromaani. Muut kolme tarinaa; Iso kuski, Kahden kauppa sekä Onnistunut avioliitto ovat lyhyempiä mutta sisällöltään melkeinpä väkevämpiä, mitä 1922. 1992 -novelli sijoittuu nimensä mukaisesti vuoteen 1922 eräällä pienellä maatilalla, jossa Wilfred Leland James suunnitelmallisesti murhaa vaimonsa Arletten, heidän yhteisen poikansa Henryn avustuksella. Sata eekkeriä peltomaata, jotka Arlette peri isältään, muodostuvat pariskunnan välillä lopulta niin suureksi riidanaiheeksi, että Wilfred saa puhuttua Henryn ympäri ja uskomaan, että heidän on parempi elää ilman riidanhaluista, rääväsuista Arlettea. Kun Arlette päätyy pihakaivon pohjalle, painajainen onkin vasta aluillaan.

Iso kuski puolestaan esittelee kirjailijanaisen, Tessin, joka saa kutsun kirjailijavieraaksi erääseen lähikaupungin kirjakauppaan. Tess ruokkii kissansa ja päättää ajaa vuokra-autolla määränpäähän ja vielä yöksi kotiin takaisin. Kaikki näyttää menevän suunnitelmien mukaan, kunnes Tess päättää ajaa takaisin kirjastonhoitajan suosittelemaa lyhempää reittiä. Oikotie sinetöi Tessin kohtalon ja matkalta ei palaa enää sama Tess kotiin. Uusi Tess on nainen, joka pistää revolverin laukkuunsa, ruokkii jälleen kissansa tietäen, ettei ehkä enää palaa kotiin.

Kahden kauppa taas on perinteisempi tarina siitä, miten kateus voi johtaa kauheisiin tapahtumiin ilman, että itse hallitset niitä lainkaan. Syöpää jo terminaalivaiheessa sairastava Streeter törmää erikoiseen mieheen, joka möi myyntikojussaan reiluja jatkeita. Kun heppu tarjoaa Streeterille mahdollisuutta elämän jatkeeseen, jopa viiteentoista lisävuoteen syöpään kuolemisen sijaan, ei Streeter mieti kahta kertaa. Niin hullulta kuin ukon jutut kuulostavatkin, on Streeter valmis kokeilemaan kaikkea. Pelkällä rahalla ei Streeter kuitenkaan kaupasta selviää, vaan hän joutuu siirtämään oman epäonnensa jollekin toiselle, tutulle ihmiselle, jota hän voi sanoa vihaavansa. Kun Streeter nimeää lapsuudenystävänsä Tom Goodhungin ihmiseksi, jota hän vihaa ja toisaalta kadehtii, on kauppa sinetöity.

Viimeinen novelli, Onnistunut avioliitto on mielestäni teoksen parhain novelli. Siinä melkein kolmekymmentä vuotta naimisissa Bobin kanssa ollut Darcy saa huomata, ettei tunnekaan aviomiestään kuten on luullut. Oikein kelpo avioelämä, kaksi aikuistunutta lasta, oma talo. Kaikki mukavasti mallillaan, kunnes eräänä päivänä Darcyn jalkaa osuu autotallissa laatikkoon, jonka sisältö järkyttää Darcya perinpohjin. Kuinka voi elää vuosikymmeniä ihmisen kanssa tajuamatta tämän todellista luontoaan? Niin myötä- kuin vastamäessä, sen Darcy saa nyt todella tuta.

Stephen King-fanina on pakko todeta, että tämä teos oli kyllä alusta loppuun asti pelkkää kirjallista mielihyvää. Tarinoita yhdistää suorastaan kauhistuttavan kiehtovasti koston tematiikka. King osaa tarjoilla sen yhtä aikaa nerokkaasti ja luihin sekä ytimiin viiltäen. Pimeä yö, tähdetön taivas vie lukijan jonnekin hämärän rajamaille, saa pohtimaan isojakin moraalisia kysymyksiä. Kosto ei ehkä ole suloinen, mutta pirullisen makea kylläkin osuessaan oikeaan kohteeseen.


5/5



Kurkatkaahan, mitä mm. Morre ja Maija ovat tuumanneet tästä Kingistä!



sunnuntai 13. tammikuuta 2013

Linn Ullmann: Aarteemme kallis

Linn Ullmann: Aarteemme kallis
Kustantaja: Wsoy 2012
Alkuteos: Det dyrebare 2011
Suomentanut: Tarja Teva
Sivuja: 359

" Jenny nousi istumaan ja tuijotti eteensä. Puhe alkaisi näin:
ei mitään.
Entä sitten:
Rakkaat sukulaiset ja ystävät. Rakas Siri joka olet järjestänyt minulle nämä juhlat. Rakas Irma. Täällä me seisomme sumun keskellä ja mietimme, alkaako kohta sataa - 
Aivan, kuulosti hyvältä.
Vielä pieni lasillinen ja sitten hän voisi vetää loput hihasta. Tai voisi antaa olla. Jenny kävi uudestaan makuulle ja sulki silmänsä. Täytyy löytää kynä ja paperia. Pian. Hetken kuluttua. "

75-vuotias Jenny on paennut ison talonsa yläkertaan tyttärensä Sirin hänelle väkisin järjestämiä syntymäpäiväjuhlia. Jenny päättää juoda itsensä humalaan juuri juhlien alkaessa, katkaista parinkymmenen vuoden juomattomuuden. Noin vain. Onhan hän sentään aikuinen nainen. Äitinsä syntymäpäiviään lähes neuroottisesti järjestellyt Siri on hermoromahduksen partaalla. Sirin aviomies Jon, kirjailija joka on jäänyt jumiin trilogiansa päätösosan kirjoittamisen kanssa, viestittelee satunnaisten sänkykumppaneidensa kanssa ja flirttailee heidän tyttärensä Alman lapsenvahdin, nuoren kuukasvoisen Millen kanssa. Alman lapsenvahdiksi päätynyt Mille puolestaan haaveilee uudesta minästään ja vähän Jonistakin. Pieni Alma puolestaan kuulee, kuinka Jumalaa puhuu hänelle, käskee antamaan leluja toisille, ettei isä kuolisi. Kukin kipuilee tahoillaan, hukassa toisiltaan. Tarkkanäköinen Mille näkee varsinkin Sirin etäisen mutta tehokkaan ulkokuoren alle, kuvaa tätä ja muitakin ihmisiä salaiseen leikekirjaansa. Mutta sitten, kesken juhlien, Mille katoaa jälkiä jättämättä ja siten repäisee railon jo ennestään hankaliin keskinäisiin ihmissuhteisiin Sirin, Jonin ja Jennyn välillä. Kaksi vuotta myöhemmin Millen ruumis lopulta löydetään ja moni kysymys vaatii vastaustaan. Mutta voiko kukaan antaa niitä?

Olen aikonut jo pidemmän aikaa tutustua blogistaniassakin kehutun Linn Ullmannin tuotantoon. Hyllyssäni on jo tovin odotellut Ennen unta ja Kun olen luonasi, mutta halusin aloittaa tutustumisen tästä hänen uusimmasta käännöksestä voimakkaiden blogisavujen myötä. Kirjan takakansi kuvaa teosta jännittäväksi, pikimustaksi ja humoristiseksi. Mielestäni se ei kuitenkaan ole varsinaisesti jännitysromaani, vaikka Millen katoaminen ja kuolema sellaisia elementtäjä tarinaan toki tuovatkin. Ullmannin tyyli on ainakin tässä teoksessa jotenkin yhtä aikaa suorastaan surullisen tarkkanäköinen varsinkin ihmisten yksinäisyyden ja hukassa olemisen suhteen, mutta kuitenkin myös hyväntahtoisen mustan huumorin värittämä. Mille on tavallaan tarinan keskiössä, mutta toisaalta taas vähiten läsnä. Hän ja varsinkin hänen katoamisensa toimii kuin peilinä erityisesti Sirin, Jonin ja Jennyn salatuille sisimmille, todellisille kasvoille. Ullmannin luoma tarina ja tyyli tarjoille se lukijalle, ovat hyvin vetovoimaisia, puhuttelevia ja tulevat liki. En tiedä, onko hänelle tyypillistä jättää tarinassa isojakin kysymyksiä ja tilanteita avoimiksi, mutta yllättäen pidin siitä tässä kirjassa. Vaikka koin lukiessa monin paikoin surullisuutta ja melkein lohduttomuutta, jäi lopulta sydämeen kuitenkin toivonkipinäkin. Jälleen kerran Wsoy:n Aikamme kertojia -sarjan teos oli minulle napakymppi-lukukokemus.

By the way, that's a cute hat
And that smile's so hard to resist
But what's a sweetheart like you doing in a dump
like this?

5/5

Aarteemme kallis on luettu hurjan monessa blogissa, mutta tässä satunnaisia poimintoja muutamiin juttuihin:
Aili-mummo
Sara
Sanna
Minna
Norkku
Leena

Monesta yllä olevasta linkistä löytyy lisää linkkejä kirjan arvosteluihin!

PS: Olen viime aikoina ehtinyt ihan harmittavan huonosti niin päivittämään omaa blogia kuin vierailemaan teidän muiden blogeissa. Oma viime vuosikin on vielä laittamatta ns. pakettiin lukemisten saralta ja vähän pitäisi suunnata katsetta lukuhaasteisiinkin paremmin. Tähän on kuitenkin tulossa nyt muutosta ainakin toistaiseksi, eli piakkoin lisää luvassa juttua tiuhempaan ja kommetteja seuraamieni blogien juttuihin :)



sunnuntai 6. tammikuuta 2013

J.R. Ward: Pimeyden rakastaja

J.R. Ward: Pimeyden rakastaja
Kustantaja: Basam Books 2009
Alkuteos: Dark Lover (2005)
Suomentanut: Marke Ahonen
Sivuja: 442

Beth rypisti otsaansa. Ilmassa tuntui kummallinen haju. Jotakin täyteläistä ja mausteista...
Hän meni verkon luo ja nuuskaisi muutaman kerran. Sisään hengittäessään hän tunsi jännityksen hartioissaan laukeavan.
Ja sitten hän näki, että Boo oli istuutunut ja kehräsi, kuin toivottaakseen tervetulleeksi jonkun tuttavan.
Mitä hel-
Hänen unensa mies oli verkon toisella puolella.

Toimittaja-Beth on tietämätön kantamastaan verenperinnöstään, samoin kuin isänsä henkilöllisyydestä. Bethin isä, vampyyri Darius ehtii ennen kuolemaansa pyytää Veljeltään Wrathilta, Mustan Tikarin Veljeskunnan johtajalta, että hän auttaisi Bethiä muutosvaiheessa. Wrath ei ole järin innoissaan pyynnöstä, mutta Dariuksen kuollessa tajuaa, ettei hänellä ole juuri valinnanvaraa. Ensimmäinen kohtaaminen yöllä Bethin kanssa ei suju kuitenkaan hyvin ja Wrath joutuu pyyhkimään Bethin muistia niin, että hän luulee nähneensä unta. Kunnes sitten eräänä yönä hän näkee tuon ison, pelottavan miehen ovellaan...

Wrathin kertomat jutut niin Bethiä odottavasta kohtalosta kuin ylipäätään vampyyreista ihmetyttävät ja ahdistavat Bethiä, kunnes hän koskee Bethiä ja heidän välillään on heti jotain selittämätöntä, jotain voimallista. Eniten hämillään on kuitenkin Wrath, sillä hänen piti toimia vain Bethin tukena muutosvaiheessa, auttaa yli tuosta pelottavasta vaiheesta josta kaikki eivät edes selviä ylitse. Bethin läheisyys herättää hänessä käsittämättömiä tunteita ja kun Bethkin tuntuu kokevan samoin, ei ole enää paluuta entiseen. Epäkuolleiden maailma, johon Wrath Bethiä ohjaa, on yhtä aikaa pelottava ja kiehtova. Kun Bethin muutosvaihe käynnistyy kunnolla, ei Bethiä enää pelota vampyyriksi muuttuminen vaan se, ettei hän selviäisikään muutosvaiheesta. Uusi elämä Wrathin rinnalla on kaikkea sitä, mitä hän on kaivannut.

Samaan aikaan New Yorkin kaduilta löytyy raa'asti tapettuja ilotyttöjä, joiden murhasta poliisi epäilee Wrathia, tietämättä kuitenkaan hänen henkilöllisyyttään. Ainoa linkki epäilyyn on Beth, joka on hyvissä väleissä henkirikosetsivän, Butchin kanssa työnsä puolesta. Butchin tunteet Bethiä kohtaan ovat kuitenkin enemmän kuin ammatilliset ja kun Beth liitetään murhaepäiltyyn, on Butch todella huolissaan. Miten Beth voi olla yhdessä miehen kanssa, jota epäillään murhista ja jopa suojella tätä?

Pimeyden rakastaja aloittaa suuren suosion saaneen Mustan Tikarin Veljeskunnan ( Black Dagger Brotherhood)-sarjan, jonka luojana on kirjailijanimeä J.R. Ward käyttävä oikeustieteen maisteri Jessica Bird. Kirjan alussa on parin sivun mittainen terminologia selventämässä, mitä tarkoittaa mm. lesser, Haipu, hellren. Olen jo vuoden pari kaivannut lukemistooni ns. korvaajaa chikc litille. Aikanaan luin sen genren kirjoja useammin mitä nyt. Kuitenkin jo tovin on tuntunut, että edes suosikkini Marian Keyesin kirjat eivät jaksa enää niin kauheasti innostaa kuin ennen. Esim. Keyesin teksteissä sinällään ei ole mitään vikaa ja varmasti luen edelleenkin häneltä kirjan silloin tällöin, mutta ehkä se chick lit-kirjallisuuden aihepiiri sinällään on ainakin toistaiseksi minulla luettu. Olen kaivannut jotain erilaista, selvästi viihteellistä mutta vetävää kirjallisuutta ja vampyyrielokuvien fanina päätin kokeilla Wardin kehuttua sarjaa. Ja kyllähän se kannatti, sillä Pimeyden rakastaja tempaisi minut epäkuolleiden maailmaan yhtä voimakkaasti kirjan sivuiltakin, kuten elokuvista. Wardin luoma sarja ei ole niin "sievistelevä" kuin ehkä Houkutus-sarja, josta olen toki elokuvina ainakin kyllä pitänyt. Mustan Tikarin Veljeskunta-sarjassa on nimittäin toimintaa sanan monessa merkityksessä. Veri virtaa, puhdas himo polttelee kupeita ja ronskikin huumori lentää varsinkin vampyyriveljesten välillä, mutta mukana on aimo annos romantiikkaakin pehmentämässä muutoin ehkä paikoin raadollistakin menoa. Tykkään, tykkään! Ward on onnistunut luomaan niin vampyyriveljeksista kuin mukana olevista tärkeimmistä ihmisistä kiehtovia persoonia, joista monesta haluaa kuulla ehdottomasti lisää. Sarjan toinen osa odottaa jo "pian luettavien"-pinossa, sillä kyllä, koukussa ollaan ;)

4/5


Sarjaan on tutustunut myös Q+Black, käykäähän kurkkaamassa täältä, mitä hän tuumasi sarjan ekasta osasta!   

keskiviikko 2. tammikuuta 2013

Jarkko Vehniäinen: Kamala luonto


                                                    Jarkko Vehniäinen: Kamala luonto
                                                         Kustantaja: Zum Teufel 2010
                                                                     Sivuja: 176

Sain ystävältäni joululahjaksi mainion sarjiksen, Jarkko Vehniäisen Kamalan luonnon. Kamala luonto olikin minulle aivan uusi tuttavuus. Vehniäisen sarjakuvaa julkaistaan monissa sanomalehdissä, mm. meidän paikallinen Keskisuomalainen näyttää julkaisevan sitä, hienoa!

Sarjakuvan päähenkilöteläimet ovat Ilves ja Kärppä, sangen mainio parivaljakko! Varsinkin Ilves on luonnolleen ominaisesti hanakka saalistaja ja nauttii muiden eläinten jahtaamisesta vain päästäkseen raatelemaan ne ennen syömistä. Kyllä tuore liha Kärpällekin maistuu, mutta se on luonteeltaan kuitenkin viattomampi ja maltillisempi.


                     Saaliin hankkimisen lisäksi parivaljakko kuluttaa aikaa usein suosikkikiven päälle
                     loikoillen, pieruhuumorista nautiskellen. Erityisesti Ilveksellä on kiero huumorintaju,
                          josta mm. lammas ja hirvi saavat osansa. Monessa tilanteessa Ilveksen
               ja Kärpän edesottamuksista niin luonnon kuin muiden metsän- ja maatilankin eläinten
                                                              kanssa tulee mieleen ihminen.


Vehniäisen luomat Ilves ja Kärppä ovat jotenkin erityisen symppiksiä ja inhimillisiä. Ihastuin kyllä aika varauksetta tuohon kaksikkoon ja haluaisin lukea vielä lisääkin noiden edesottamuksista. Kamalalla luonnolla on muuten oma nettisivukin, täällä! Tällä teoksella avaan itseni lanseeraaman Seitsemän sarja -sarjishaasteen 2013! Haasteesta tulossa piakkoin infoa tuolla Lukuhaasteet-välilehdelle/sivulle. Kerään sinne infoa haasteen etenemisestä omalla kohdallani. Mutta vielä tähän loppuun pisteiden lisäksi yksi strippi, ovat ne vaan aikamoisia veijareita....




                                                                              5/5


Blogistanian Finlandia 2012 -ehdokkaani

On tullut se aika vuodesta, kun blogistania jakaa lukukokemustensa perusteella oman Finlandiansa. Viime vuoden Blogistanian Finlandian voitti Katja Kettu Kätilö-teoksellaan. Blogistanian Finlandiaa emännöi Sallan lukupäiväkirjan Salla ja hänen blogistaan, tästä linkistä, pääset tutustumaan tarkemmin Blogistanian Finlandian sääntöihin jms.

Näin jälkikäteen tarkasteltuna luin vuonna 2012 yllättävän vähän kotimaisia uutuuksia tai ylipäätään kotimaisia teoksia. Tänä vuonna aion petrata asiassa, osallistun mm. 13 kotimaisen -haasteeseen, josta myöhemmin lisää. Kuitenkin moni lukemistani kotimaisista oli huiman viiden pisteen arvoisia! Tässä tulevat minun kolme ehdokastani perusteluineen, jotka ovat suoria lainauksia omista postauksistani:


1. sija
(3pistettä) menee Ulla-Lena Lundbergin Jäälle. Säästin kirjan ihan vuoden viimeiseksi ja vaikka osasin olettaa ihastuvani siihen, muodostui lukukokemuksesta vielä odotuksiakin huimempi. Rakastuin.

" Jää on tarina, joka jää pitkäksi aikaa mieleen elämään ja jonka tulen lukemaan vielä joskus uudestaankin. Se on yhtä aikaa niin kaunis, mutta viiltävä tarina ihmisyydestä, ystävyydestä ja ennen kaikkea luonnon voimasta. Siinä on ripaus jotain selittämätöntä maagisuutta yhdessä kouriintuntuvan realismin kanssa."

2. sija (2 pistettä) menee Satu Grönroosin Lumen sylille. 60-luvun miljöö täällä rakkaassa "harjukaupungissani" lumosi minut voimakkaasti. Samaan aikaan kaunis, mutta koskettava tarina.

Niin monia itselle tuttuja ja rakkaitakin kiintopisteitä. Mutta vaikka kirja sijoittuu Jyväskylään, se ei missään nimessä kyllä vaadi sen enempää Jyväskylä-tuntemusta kuin muutkaan kirjat, joissa on mainittu paikkojen ja katujenkin nimiä. Ja niin paljon kuin tästä Jyväskylä-yhteydestä nautinkin, kirjan ansiot ovat kyllä ehdottoman vahvasti Grönroosin niin vahvassa kielessä kuin hienossa tarinassa. Häkellyttävän vahva esikoiskirja kokonaisuutena."

3. sija (1 piste) menee Maarit Verrosen Vanhat kuviot- novellikokoelmalle.  Maarit Verrosta on osin kiittäminen siitä, että viime vuonna erityisesti sytyin novellien lukemiselle.

Usein novellikokoelmissa kun tahtoo olla niitä ns. täytetarinoilta tuntuviakin novelleja. Tämän novellikokoelman hienous piilee siinä, että saa itse lukea ja oivaltaa. Kertomalla enemmän novelleista, saattaa kertoakin jo tavallaan liikaa. Muutenkin tuntuu, että on vaikea pukea sanoiksi niitä oivaltamisen ja kirjallisen mielihyvän tunteita, mitä novellikokoelmaa lukiessa tuli mieleen vähän väliä."

Myöhemmin tällä viikolla luvassa niin itselle ihan uutta genreä lukemisissani kuin myös kooste lukuvuodesta 2012!