torstai 31. joulukuuta 2015

Kari Hotakainen: Kantaja

Kari Hotakainen: Kantaja
Kirjakauppaliitto 2015
Sivuja: 140

Tuntui, että jäin yksin Veikon viimeistä taivalta miettimään. Niin kuin jäinkin. Ketä kiinnosti hutiin eläneen puliukon viimeinen matka?

Minua.
Syistä, joita en tiennyt.
Syistä, joita mietin koko illan.

Filosofian maisteri, Timo Kallio on päätynyt seurakunnalle puistotyöntekijäksi oman alan työllisyystilanteen ollessa heikko. Akateemisesta taustastaan huolimatta Timo pitää itseään käytännön miehenä. Hautausmaan hoidosta huolehtiessaan Timo kuitenkin törmää yllättävään ilmiöön; ihmisiin jotka haudataan ilman yhtään läheistä, ilman aitoja muistopuheita. Vähän kuin vahingossa hän päätyykin välillä kantamaan näitä vainajapoloja hautaan. Timo ei saa rauhaa ajatuksiltaan ja yhä useammin yksinäisen vainajan kohtalo jää vaivaamaan häntä. Pohdiskelevana miehenä hän päätyy pitämään keksimiään muistopuheita vainajille haudan äärelle. Hän kuvittelee vainajille elämän, josta ammentaa sanat viimeiseen puheeseen. Samaan aikaan Timon mieltä äityy häiritsemään nuoruunihastus Hannele.

Naisen nimi oli Hannele.
Hän kuiskasi: nouse ylös kuoleman laaksosta.
Piiskaan sinusta surun pois.
Annan elämän satuttaa.

Kari Hotakaisen Kantaja sai kunnian olla tämän vuoden Kirjan ja Ruusun päivän teos. Tuttuun tapaan minäkin ostin kirjatuotteita 15 eurolla ja sain Kantajan kylkiäiskirjana mukaan. Olen lukenut aikanaan Hotakaisen Juoksuhaudantien, josta pidin todella paljon. Kantaja on ikäänkuin pienoisromaani ja mainio sellainen. Tragikoomiseen kääreeseen puettu vakavahko tarina, joka saa varsinkin vielä lukemisen jälkeen pohtimaan ihmisen osaa tässä maailmassa, kiertokulussa. Se saa pohtimaan yksinäisyyttä, elämää ja kuolemaa. Pidän Hotakaisen tavasta kirjoittaa yhtä aikaa kepeästi mutta koskettaen. Kantajassa on myös hirtehistä huumoria, joka viihdyttää, naurattaa. Nokkelaa, satiirista, puhuttelevaa. Sitä kaikkea Kantaja on ja paljon enemmänkin. Täytyy vissiin korjata tämä erhe, etten ole lukenut Hotakaiselta muuta kuin Juoksuhaudantien ja tämän.

Hei vuosikin vaihtuu kohta! Juhlikaa turvallisesti ja kaikille oikein hyvää alkavaa vuotta! Blogissani pian vuodenvaihteen jälkeen tulossa Renée Knightin Kenenkään ei pitänyt tietää sekä Ida Simonsin Tyhmä neitsyt! Nyt luvun alla vihdoin Hugh Howeyn Siilo-saagan päätösosa Kohtalo. Hyvältä vaikuttaa!

lauantai 26. joulukuuta 2015

Anja Snellman: Antautuminen

Anja Snellman: Antautuminen
Kustantaja: Wsoy 2015
Sivuja: 325

Teissä, teissäkin voi olla tämä kirous ja siunaus.
Jos niin on, tämä kirja on lahja teille, kutsu niille seuduille joita ei aiemmin ole piirretty näkyviin, niille joiden kaipuu teissäkin ehkä asuu, halusitte tai ette.

Pikku-Anu oli pienestä pitäen ollut..erilainen. " Ihmispelko" luki neuvolan papereissa. Onpa eri... paukkaus tuo teidän tyttö, sanottiin.

IkkunatyttöSäädytönMahdotonMoralistiPelkuriHöhelö.

Ovikellon soitto, hissin äänet, luokassa viittaaminen, väkijoukot, avarat tilat. Paljon asioita, jotka herättivät Anussa ahdistusta, väsymystä, pelkoa. Jos hän olisi saanut päättää, olisi hän voinut istua ikkunalla vain tarkkailemassa toisia. Omassa rauhassa. Onneksi Anulla oli Humhum, Legosaari, Silkkipaperilintu ja Musta nalle. Paikkoja ja asioita, jotka rauhoittivat, kuljettivat omaan tilaan, turvaan. Anun varttuessa hän saa yhä konkreettisemmin huomata olevansa monin tavoin erilainen kuin muut hänen ympärillään. Ihmissuhteet venyvät suuntaan ja toiseen Anun etsiessä omaa olemistaan. Esikoiskirjansa myötä Anu päätyy väkisin julkisuuden ja median hampaisiin, alttiiksi julkeallekin arvostelulle, suurennuslasin alle. Toisaalta huomio huumannuttaa, toisaalta uuvuttaa välillä niin voimakkaasti, että on pakko erakoitua toviksi, koittaa reviiriaika. Lasinen lapsuus, vanhempien ongelmat ja siskon sairaus tuntuivat aikuisiällä jotenkin luontevilta syiltä määrittää sitä, miksi Anu oli sellainen kuin oli. Mutta sitten lopulta, Anun jo läpikäyneenä monenlaiset elämän kehitys-ja kriisikaudet, hän oivaltaa jotain niin perustavanlaatuista, ettei mikään näyttäydy enää samalla tavalla kuin ennen.

Koskaan ei ole liian myöhäistä ymmärtää,
että lapsuuden huoneissa asui
virtahevon lisäksi myös kolibri,
kentauri ja kaskelotti.

Anja Snellmannin tuotantoa on leimannut usein vahvasti omaelämäkerrallisuus ja Antautuminen ei tästä varmastikaan poikkea. Omaelämäkerrallisiin kirjoihin liittynee usein enemmän tai vähemmän se uhka, että lukija kiusaantuu tai jopa ärsyyntyy. Hyväkin tarina saatetaan leimata itseterapiaksi, tilitykseksi, yhtälöksi jossa lukija lopulta kokee olevansa ulkopuolinen, tirkistelijä. Antautumisen vahvasta omaelämäkerrallisuudesta huolimatta se ei kuitenkaan sorru tähän kuoppaan. Missään vaiheessa se ei kiusaannuta tai etäännytä. Paikoin aika lyyrinenkin proosa vie mukanaan luontevasti. Kolme viimeistä lukua ovat toki hyvin henkilökohtaiselta tuntuvat, ovathan ne osoitettu suoraan vanhemmille ja perheelle. Kuitenkin, jollain tapaa koko kirjan kaari kilpistyy niihin sellaisella tavalla, ettei se jätä lukijaakaan kylmäksi, vaan päinvastoin. Lukijakin antautuu.

Antautuminen on omistettu (meille) erityisherkille. Mielenkiintoista olisi kuulla, miten kirja avautuu ei erityisherkälle, koska itse luin kirjan omien erityisherkän ihmisen linssien läpi. Luin sen rakkaudella. Tunnistin niin monia asioita Anun ajatuksista ja kokemuksista itselle tutuiksi, usein tismalleen. Antautuminen on suuri romaani erityisherkkyydestä. Minulle siitä muodostui yksi niistä sielun kirjoista, joita tulee kantamaan iäti sisimmässään ja joihin tulee palaamaan vielä uudelleenkin. Antautuminen liikuttaa sisäisiä mannerlaattoja, järisyttää ja kuitenkin samaan aikaan lohduttaa. Miten joku voikin kirjoittaa niin, kuin moni ote olisi suoraan omasta elämästä?

Surumielisyydessäni on kasvanut kaiken aikaa ilo ja keveys.
Yksinäisyyteni on alkanut helistä ja soida kuin karuselli.

Kiitos Anja.

Pieni hauska yksityiskohta, erityinen. Katsoessani ensimmäistä kertaa kirjan kansikuvaa, hätkähdin, miten minun lapsuudenkuva on kannessa? Eihän se tietenkään ollut, mutta kovin on samanlaiset kasvot pikku-Susalla kuin pikku-Anjalla.

keskiviikko 23. joulukuuta 2015

Joulua jokaiseen tupaan


Töissä on vuoden hektisin ja tärkein sesonki meneillään. On aika mainiota, miten moneen joululahjakirjaan voikaan vaikuttaa omilla suositteluillaan ja lukuvinkeillään! Hienointa on kuitenkin nähdä, että kirja on edelleenkin kovin haluttu ja arvostettukin joululahja. Vielä huomenna autan ihmisiä valitsemaan joulukirjoja niin itselle kuin lahjaksi ja sitten meidänkin huushollissa rauhoitutaan muutamiksi päiviksi joulunviettoon. Toivon, että ehdin lukea vaikka parikin kirjaa vapaiden aikana. On nimittäin niin kiinnostavia ehdokkaita lukupinossa tälläkin hetkellä. Rehellisiä jos ollaan, kirjahyllyissäni lienee parisen sataa lukematonta kirjaa odottamassa omaa vuoroaan, mutta sen lisäksi minulla on esimerkiksi pöydällä, sängyn vierellä ja milloin missäkin sellaisia pieniä muutaman kirjan pinoja odottamassa ns. ensiksi vuoroaan. Ihana joulutraditio on kasata ihan oma reilu pino kirjoista joihin haluaisi ensimmäiseksi tarttua joulun pyhiä varten. Sitten rauhassa katselen pinoa, selailen kirjoja vähän sieltä täältä ja kuulostelen, minkä kirjan pinosta sitten lopulta aloitan lukemaan ensimmäisenä. Saatanpa sitten vaihtaa välillä toiseenkin pinon kirjaan. Tänä jouluna olen kasannut seuraavanlaisen pinon joulupinokseni:

- Andres Neuman: Vuosisadan matkustaja Tammi
- Laura Lindstedt: Oneiron Teos
- Anja Snellman : Antautuminen ( tämä on muuten juuri tänään itse ostamani joululahjakirjani ;) ) Wsoy
- Ida Simons: Tyhmä neitsyt Gummerus
- Agatha Christie: Seitsemän kellon salaisuus Wsoy
- Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki Teos


Kunhan joulut tässä vietellään, aion vinkata teille ihan huikean ihanasta ja inspiroivasta keittokirjasta, nimittäin Virpi Mikkosen Kiitos hyvää Pikaruokaa:sta( Otava)! Lasten kanssa luetaan varmaan vielä muutaman kerran uudestaan uusin Tatu ja Patu, eli Tatun ja Patun ihmeellinen joulu (Otava). On muuten meidän kaikkien mielestä ihan parhain Tatu ja Patu tähän mennessä. Mutta ennen kuin valikoin joulupinostani ensimmäisen kirjan, ajattelin lukea loppuun juuri kirjakauppoihin tulleen Renée Knightin Kenenkään ei pitänyt tietää- dekkarin ( Otava).

Toivotan teille jokaisella oikein hyvää ja kirjaisaa joulua! Toivottavasti jokaisella on edes pieni hetki aikaa uppoutua jonkun itselle tärkeä ja kivan kirjan pariin. Olisi muuten kiva kuulla, mitä kirjaa juuri Sinä aiot nyt jouluna lukea!

Hyvää joulua!


maanantai 21. joulukuuta 2015

Stephen King: Tervetuloa Joylandiin

Stephen King: Tervetuloa Joylandiin
Kustantaja: Tammi 2015
Alkuteos: Joyland 2013
Suomentanut: Kristiina Vaara
Sivuja: 288

" Tämä maailma on pahasti rikki, täynnä sotia ja julmuutta ja järjetöntä tragediaa. Jokainen ihminen tässä maailmassa saa osansa onnettomuutta ja unettomia öitä. Ne teistä jotka eivät sitä jo tiedä, tulevat sen tietämään. Näiden surullisten mutta kiistämättömien ihmiseloa koskevien tosiasioiden valossa teille on tänä kesänä annettu korvaamaton lahja: te olette täällä myymässä hauskaa."

Sydänsuruissa riutuva yliopisto-opiskelija Devin Jones pestautuu kesäksi töihin Joylandin tivoliin. Joylandin väen puheissa kulkee edelleen muutaman vuoden takainen karmea tragedia; kummitusjunasta löytyi murhattuna nuori nainen, Linda Gray. Huhut velloivat Joylandissa vahvana edelleen, sillä väitettiin, että Lindan haamu näyttäytyi joillekin kummitusjunassa. Murhaajan henkilöllisyys oli yhä ratkaisematta. Yrittikö Lindan haamu siis kertoa jotain, joka auttaisi murhaajan jäljille? Vai oliko kaikki vain vilkkaan mielikuvituksen tuotosta?

Devin pääsee nopeasti mukaan Joylandin porukoihin ja menestyy pestissään hienosti. Kävelymatkoillaan töihin ja takaisin majapaikastaan, Devonin huomio kiinnittyy pyörätuolissa istuvaan poikaan Mikeen sekä hänen äitiinsä Annieen. Ensin sangen kurjissa olosuhteissa alkanut kesä muuttuukin niin Joylandin ja sen ihmisten, sekä Miken ja Annien myötä kesäksi, jota Devin ei varmasti tule unohtamaan koskaan. Kesä 1973 Joylandissa tulee olemaan monin tavoin unohtumaton, monelle heistä.

Kyllä. Me tiesimme. Viimeinen hyvä päivä tulee aina, ja kun näkee pimeyden hiipivän kohti, pitää kiinni siitä mikä oli kirkasta ja hyvää. Pitää kiinni kalliista elämästä.

Stephen Kingin
, tuon nykypäivän kauhukirjallisuuden aika kiistattoman kuninkaan teos Tervetuloa Joylandiin sai minut hykertelemään lukiessa: minulla on vielä valtavan iso määrä Kingejä lukematta. King on siitä(kin) merkillinen kirjailija, että hän kirjoittaa toisaalta kauhutarinoita välillä hyvinkin yliluonnollisin maustein, mutta myös arkisempaa, suorastaan lempeääkin tarinaa. Kingin kirjoja lukiessa on aina toisaalta yhtä aikaa turvallinen mutta myös odottava olo. Sitä tietää olevansa hyvissä käsissä ja silti usein saavansa vielä jotain extraakin. Tervetuloa Joylandiin edustaa vähän harvinaisempaa Kingiä juuri siksi, että siinä ei ole kuin ripaus kauhukirjallisuuden perinteisiä elementtejä. Vaikka osana tarinaa on Linda Grayn kohtalo, keskiöön nousee kuitenkin erityisesti Devin Jones. Hänen suhteistaan muihin ihmisiin heijastuu kuva vielä omaa paikkaansa etsivästä nuoresta miehestä. Tervetuloa Joylandiin on siis tavallaan myös kasvukertomus. Samaan aikaan tuo 70-luvun tivolimiljöö luo ihanan nostalgista tunnelmaa pitkin kirjaa. Tivoleihin ja sirkuksiin liittyvät tarinat kiehtovat minua jostain syystä todella paljon. Tivolimaailma on niin omintakeinen ja King käyttääkin paljon kirjassa tivolimaailmaan sijoittuvia sanoja, puhetta. Tervetuloa Joylandiin on kiehtova hyppäys 70-luvun tivolimaailmaan ja samalla aikaa nuoren miehen pirskahtelevaan sielunmaisemaan. Mutta kuka tappoi Linda Grayn? Vieläkö Lindan haamu näyttäytyy kummitusjunan uumenissa ja kenelle?

Joylandissa ovat vierailleet myös mm. Katja sekä Krista!

sunnuntai 13. joulukuuta 2015

Sisko Koskiniemi: Kääntöpuolella lapsuus

Sisko Koskiniemi: Kääntöpuolella lapsuus
Kustantaja: Myllylahti 2015
Sivuja: 239

Kaija katsoi Malista silmiin. - Joskus minä vihaan ihmisiä. Asiakkaita. Joskus minä säälin niitä. Joskus jopa suren niiden takia. Mutta enää vuosiin en ole öisin valvonut ja niitä ajatellut. Ne vain siirtää mielestään pois, jollakin lailla ne lakkaavat olemasta. On vissiin epäinhimillistä sanoa, mutta välittämisellä, rakkaudella ja muulla hölynpölyllä ei tätä työtä tehdä. Tunteet on siirrettävä syrjään, käytettävä niitä vain omien ihmisten kanssa. Työ pitää hoitaa ilman tunteilua. Jos minä alkaisin olla herkkä ja tunteellinen, luuletko että pystyisin yhtäkään lasta kotoaan pois sijoittamaan? En ainuttakaan.

Sosiaalityöntekijä Kaija työskentelee poliisilaitoksella ja joutuu kohtaamaan työssään usein hyvinkin rankkoja tilanteita. Ei riitä, että joutuu ottamaan lapsia pois kotoaan kun usein yllä häälyy väkivallankin uhka, ihmisiä epätoivon viimeisellä rajalla. Henkilökohtaisessa elämässään Kaija on yksin kasvattanut Ville-poikansa ja jakaa yhä kodin hänen sekä Kaivuri-koiran kanssa. Kaija oma arki on rauhallista, vähäeleistäkin, eikä hän kaipaa suuria. Riittää kun on välit kunnossa Villeen ja Kaivurin kanssa saa lenkkeillä. Raskaan työn vastapainona peilaantuu elämän hyvää tekevä yksinkertaisuus. Poliisit pohtivat Kaija tietynlaista viileyttä työtehtävissä, mutta Kaijan on täytynyt vuosin varrella rakentaa vahva työminä, että hän itse jaksaa. Jaksaa kaikki nekin kerrat kun monesta muusta tuntuu, että maailmanloppu tulee juuri nyt. Kaija elää puskurina monen elämänhallinnan menettäneen ja lopullisen murtumisen välissä.

Kirjan kirjoittaja on itsekin sosiaalityöntekijänä poliisilaitoksella työskentelevä Sisko Koskiniemi. Kääntöpuolella lapsuus on ymmärrettävästi kaunokirjallinen, mutta varmasti kaiken taustalla on voimakkaana Koskiniemen omat kokemukset. Hän tietää, mistä kirjoittaa ja hän tekee sen tyylikkäästi ilman draamaa. Kaijan melkein kylmältä paikoin vaikuttava hahmo auttaa lukijaa kohtaamaan koviakin tilanteita niin, että voi itse vaikuttaa, miten voimallisesti tilanteet kokee, koska Kaija kyllä pysyy rauhallisena. Koskiniemi ei lähde siihen, että hän Kaijan kautta peilaisi rajuja tunteita tilanteissa. Lukija ymmärtää, miksi Kaijan pitää olla työssään niin vahva ja viileä. Välillä kuitenkin vahvan ammattiminän kuoren alta nousee väkisin esiin voimakkaampiakin tunteita.

Kaija tunsi voimatonta raivoa tavatessaan vanhempia, jotka valittivat väsymystään kolmen pienen lapsen kanssa, vaativat lastensuojelua järjestämään lapset pois viikonlopuiksi, ja toistivat sosiaalityöntekijöiden vihaamaa lausetta " onhan minulla oikeus omaankin aikaan". Teki mieli sanoa, että sinulla ei muuta olekaan, toisen aika ei ole sinun käytössäsi. Itse olette lapsenne tehneet, koittakaa nyt jumalauta kantaa vastuunne niistä.

Valitettavan usein iltapäivälehtien lööpit kiljuvat erilaisista tragedioista, joita sosiaalityöntekijät kohtaavat työssään. Väsyneet, sairaat ihmiset päätyvät hirveisiin tekoihin, jopa surmaamaan läheisiään. Pienet lapset voivat perheissään huonosti eikä sosiaalitoimikaan pysty kaikkea pelastamaan. Ihmisten hätä on moninaista ja usein pystytään hoitamaan vain jäävuoren huippuja. Pinnan alla kytee paljon enemmän. Kaijan kautta lukijalle välittyy kuvaa siitä todellisuudesta, missä tälläkin hetkellä moni elää. Tiedän itse jonkin verran sosiaalityön  arjesta mm. yhden vanhan työni kautta. Kääntöpuolella lapsuus ei ainakaan missään määrin liioittele sitä todellisuutta. Ehkä paikoin jopa mietin, että monella sosiaalityöntekijällä se työkuorma ja työn hektisyys on todellisuudessa huomattavasti Kaijan arkea voimakkaampaa. Akuutteja tapauksia voi olla yhdelle päivällä yhtä työntekijää kohden niin monta, että on sula mahdottomuus ehtiä reagoida kaikkiin. Sosiaalityöntekijätkin kun kuitenkaan eivät voi koko elämäänsä pyhittää työlle vaan tarvitsevat hekin levon. Vika on yhteiskunnan rakenteessa, ettei työntekijöitä palkata tarpeeksi suhteessa siihen ihmisten hätään, mihin heidän pitäisi pystyä vastaamaan. Toki virheitäkin varmasti tapahtuu ja kyllähän yhtä isoa sellaista on pohdittu viimeisen vuoden parin aikana isosti meilläkin lehdissä. Pienen tytön karmea kohtalo jäi monen mieliin.

Kääntöpuolella lapsuus on realistista ja vaikuttavaa kuvausta ajassa, jossa elämme. Ajassa, jossa ihmisten hätä heijastuu monin eri tavoin ja usein tragedia seuraa toista. Se on toisaalta kuvausta välittämisestä ja siitä, miten tärkeää on pitää huolta lähimmäisistään ja myös nähdä vieraammankin ihmisen hätä ja yrittää auttaa. Kuitenkin, aina joskus, ja ehkä jopa nykyään jo harmillisenkin useinkin, ei edes kaikki se ulkopuolelta välittäminen ja puuttuminen auta. Kaikkia ei voi pelastaa. Musertavaa, mutta niin totta.

- Olkaa lempeitä näille lapsille. Heidän maailmanloppunsa on nyt.

sunnuntai 29. marraskuuta 2015

Andy Weir: Yksin Marsissa

Andy Weir: Yksin Marsissa
Kustantaja: Into 2015
Alkuteos: The Martian: A Novel (Omakustanteena 2011, kustantajan julkaisemana 2014)
Suomentanut: Kaj Lipponen
Sivuja: 387

Tilanne on siis tämä. Olen haaksirikkoutunut Marsiin. Minulla ei ole yhteyttä Hermekseen eikä Maahan. Kaikki luulevat minun kuolleen. Olen moduulissa, joka on suunniteltu kestämään 31 päivää.
Jos happigeneraattoriin ei tule konerikko, minä tukehdun. Jos vedenkerääjään tulee konerikko, minä kuolen janoon. Jos moduuliin tulee repeämiä, minä tavallaan vain ikään kuin räjähdän. Jos mikään näistä ei tapahtuisikaan, minulta loppuu jossakin vaiheessa ruoka ja minä näännyn nälkään.

Niinpä. Kusessa ollaan.

Aikamoiseen kiipeliin on joutunut astronautti Mark Watney, katsotaanpa hänen tilannetta miltä kantilta tahansa. Marsiin suunnannut ARES 3:n miehistö joutui rajun hiekkamyrskyn keskelle ja muu miehistö joutui jättämään pelastautuessaan Markin Marsiin tämän avaruuspuvun rikkoutuessa. Miehistö, kuten ensin koko muu maailmakin luulee Markin menehtyneen traagisesti, mutta totuus on toinen. Mark on todellakin Marsissa ja hengissä! Muutaman epätoivoisen päivän jälkeen fiksu Mark alkaa kehitellä teorioita, kuinka hän A: selviytyy hengissä Marsissa riittävän pitkään ja B: kuinka ihmeessä hän saa viestittyä maahan, että on hengissä. Ei mitään ihan arkipäivän ongelmia, mutta Mark omaa valtavan elämänhalun lisäksi sen verran riuskan luonteenlaadun, että päättää näyttää niin Marsille kuin muullekin maailmalle, että taistelutta hän ei kyllä luovuta. Hän haastaa itsensä selviytymisen äärirajoille monin tavoin. Mark Watney ei ole tullut luovuttamaan, ei edes Marsissa.

Lukija pääsee mukaan Markin suorastaan klaustrofobiaa aiheuttavaan "kuplaan" hänen lokikirjamerkintöjensä myötä. Mark ei säästele sanoja, kun ollaan kusessa, niin ollaan kusessa. Mitä sitä selittelemään. Selviytymistaistelunsa hengähdyshetkinä hän saa viihdytystä ARES 3:n miehistöltä jääneiden henkilökohtaisten video-ja musiikkitallenteiden myötä. Halvimmatkin saippuasarjat ovat yhtäkkiä yllättävän tärkeitä. Lokikirjamerkintöjäen kautta piirtyy kuva älykkäästä ja huumorintajuisesta miehestä, johon on helppo kiintyä ja jonka puolesta alkaa väkisinkin jännittää.

Kirjasta paistaa läpi alusta asti Weirin voimakas tietämys tieteiden ja teknologian saralla. Markin eloonjäämistaistelu on monelta osin aika pitkäveteisenkin yksityiskohtaista pohdintaa vaikkapa perunan viljelystä aina laitteiden kestävyyteen Markin ajomatkoilla Marsin pinnalla. Tämä on toisaalta vahva ansio kirjassa, mutta näköjään ainakin nyt minunlaiselle lukijalle myös se kompastuskivi. Koska luin kirjaa melkein kuukauden päivät aina pätkiä silloin tällöin, koin tuon yksityiskohtaisuuden ja tieteellisyyden jotenkin uuvuttana ja tylsänäkin. Tämä on sikäli iso harmi, koska olen aina suorastaan rakastanut kaikkia avaruuteen liittyviä elokuvia ja uskon pitäväni myös tästäkin tehdystä elokuvasta. Yksin Marsissa on mielestäni kyllä kunnianhimoinen ja onnistunut tarina, vaikka se jätti minut lukijana aika neutraaleihin tuntemuksiin lopulta. Parhainta antia kirjassa minulle oli se klaustrofobinen tunnelma, mikä välittyi pitkin kirjaa. Ajatellapa nyt itsensä vastaavaan tilanteeseen, huh huh! Toisaalta pidin myös päähenkilön persoonasta ja rouheasta tavasta ilmaista itseään lokikirjassa.

Kurkatkaapas vaikka Kristan ja Lauran tuumailut kirjasta! Kirjaa on kehunut minulle useampikin ihminen ja kertonut tykänneensä kirjasta todella paljon, eli vaikka minulle ei tästä muodostunut mitään kovin erikoista kokemusta, esimerkiksi Niinalle kirja oli tämän vuoden parhaita uutuuskäännösromaaneja!





perjantai 20. marraskuuta 2015

Jussi Jäppinen: Hauskanlainen katuperspektiivi


Jussi Jäppinen: Hauskanlainen katuperspektiivi - kaupunkikuvallinen aikamatka Jyväskylässä
Kustantaja: Atena 2015 
Valokuvat, kuvankäsittely, teksti ja graafinen suunnittelu: Jussi Jäppinen
Sivuja:197

Nyt on tehty rakkaasta harjukaupungistani kirja, josta haluan teillekin vinkata. Kyseessä on upeiden Jyväskylä-teosten tekijä, tietokirjailija Jussi Jäppisen viimeisin teos, Hauskanlainen katuperspektiivi, kaupunkikuvallinen aikamatka Jyväskylässä. Kirjassa Jäppinen on upottanut vanhan kuvan nykymaisemaan. Jäppinen oli aloittanut projektin valitsemalla ensin vanhoja kuvia ja alkanut sitten etsimään kunkin kuvan kuvauspaikan, ottanut kuvan mahdollisimman samoilla olosuhteilla kuin vanhassa kuvassa. Näin kuvien katsoja pääsee huikealle aikamatkalle katsomaan, miten kaupunkiympäristö on muuttunut vuosikymmenien jälkeen. Jäppisen luvalla esittelen teille muutaman kuvamaistiaisen kirjasta:



Kirjan esipuheessa Jäppinen kertoo tarkemmin teoksen synnystä, tekovaiheista ja siitä, mistä on saanut apuja kirjan tekemiseen, kuten mm. Keski-Suomen museon kuva-arkistosta. Jäppinen kertoo myös hieman tarkemmin taustoja muutamasta 40- ja-50 -luvun kuvaajasta, jotka ikuistivat kameroidensa linssien läpi Jyväskylää. Sanomattakin selvää, että Jäppinen on tehnyt käsittämättömän upean ja perinpohjaisen työn tämänkin kirjan suhteen. En tiedä, onko hänelle koskaan myönnetty kaupungin toimesta mitään tunnustusta, tai myönnetäänkö täällä edes sellaisia, mutta jos joku, niin Jäppinen olisi näiden kirjojensa myötä sellaisen ansainnut. Varsinkin tämä Hauskanlainen katuperspektiivi tuo niin hienosti tärkeää historiikkia esille, ei pelkästään kuviensa vaan myös tekstiensä myötä.

Kirja ei ole missään nimessä vain "jyväskyläläisten" tai täällä aina asuneiden juttu. Enhän itsekään ole asunut täällä kuin 14 vuotta. Mielestäni ei edes tarvitse asua täällä voidakseen nauttia kirjan annista. On niin huikean upeaa, suorastaan surrealistisen jännittävää uppoutua noihin kuviin. Katsoa, miten piiat pesevät järven rannassa pyykkiä ja autot ajavat moottoriellä ohi. Kuvateknisesti kirja on ainutlaatuinen. Meillä jopa kahdeksanvuotias halusi itse katsoa ja lukea kirjaa. Hauskanlainen katuperspektiivi ei ole vain harjukaupungissa asuneiden, asuvien tai siellä käyneiden kirja, se on myös historiaa ja arkkitehtuuria sekä vanhan ajan havinaa rakastavien teos.

PS: Se oli muuten arkkitehti Yrjö Blomstedt, joka 1910-luvun alussa seisoi rautatieaseman portailla ja tuumaili eteensä avautuvaa näkymää silloisesta Asemakadusta, ja totesi "hauskanlainen katuperspektiivi"! 

sunnuntai 15. marraskuuta 2015

Kirjailijat kiertueella - Jyväskylä 11.11.2015

Pekka Hiltunen, Katja Kettu, Karo Hämäläinen, Elina Hirvonen, Miina Supinen, Kaisa Haatanen



Tämän viikon keskiviikkona meillä oli täällä Jyväskylässä ilo ja kunnia saada upea kirjailijajoukko kertomaan kirjoistaan ja kirjoittamisestakin Poppariin. Tapahtuman järjestäjänä toimi Wsoy & Johnny Kniga. Kiertueella mukana olivat Pekka Hiltunen ( Varo minua), Katja Kettu ( Yöperhonen), Karo Hämäläinen ( Yksin), Elina Hirvonen ( Kun aika loppuu), Miina Supinen ( Mantelimaa) sekä Kaisa Haatanen ( Meikkipussin pohjalta). Tilaisuuden juonsi Mia Halonen. Jyväskylän lisäksi kiertue kävi myös Tampereella ja Kuopiossa. Jyväskylässä Poppari-ravintolassa oli paikalla ihan mukava määrä ihmisiä kuuntelemassa kirjailijajoukkoa, mutta toki enemmänkin olisi mahtunut. Tunnelma oli kuitenkin jotenkin ihanan välitön, intiimi ja lämminhenkinen, hauskakin. Tuli etuoikeutettu olo saada olla niin lähellä kuuntelemassa jokaisen tarinointia omasta viimeisimmästä teoksestaan. Halusin myös saada signeeraukset lukemiini Ketun Yöperhonen sekä Haatasen Meikkipussin pohjalta kirjoihin. Hirvosen upeaan Kun aika loppuu -teokseen sainkin jo sen ilmestyttyä ihanan omistuskirjoituksen. Näin vuoden lähestyessä loppuaan olen aika vakuuttunut, että Hirvosen ja Ketun teokset ovat minun kirjavuoteni huiput. Olikin niin ihanaa saada vaihtaa muutama sananen heidän molempien kanssa, vaikka tunsinkin itseni ihan punastelevaksi fanitytöksi joka höpöttelee mitä sattuu hermostuksissaan. Mutta sitähän se kirjallisuus suurimmillaan on; se tekee lukijaan niin syvän ja lähtemättömän vaikutuksen, että kyseisen kirjan kirjoittajan kohdatessa menee ihan höpsähtäneeksi kun yrittää fiksusti ja lyhyesti sanoa, miten hurjan tärkeä kirja itselle on. Tällaisia kirjailijatapahtumia kaipaisin ehdottomasti lisää. Tässä vielä teille pieni kuvakooste illasta:   

Karo Hämäläinen
 
Elina Hirvonen

Pekka Hiltunen

Miina Supinen

Kaisa Haatanen

Katja Kettu
Kiitokset vielä kerran kaikille upeille, valovoimaisille kirjailijoille vierailustanne! Kiitokset kustantajalle kiertueen järjestämisestä, tulkaa toistekin!

lauantai 14. marraskuuta 2015

Ovatko kaikki esineet olleet joskus märkiä?

Ovatko kaikki esineet olleet joskus märkiä?
Toimittaneet: Tuomas Kaseva, Touko Kauppinen, Juha Merimaa
HS Kirjat 2015
Sivuja: 159

Kuinka paljon on rahaa maailmassa?

Miten linnunpoika voi hengittää munassa?

Söikö ensimmäinen ihminen tissimaitoa? Kuka sitä imetti?

Kysyvätkö lapset joskus hankalia, eikä vastausta löydy edes Googlesta? Ainakin meillä kysyvät ja jos on uskominen vuodesta 2012 lähtien toiminutta Helsingin Sanomien Palstaa Lasten tiedekysymykset, emme ole ainoita vanhempia jotka pähkäilevät sangen kiperien kysymysten äärellä harva se päivä. Ovatko kaikki esineet olleet joskus märkiä?- teoksessa on lähdetty selvittämään 128:n hyvään kysymykseen vastauksia asiantuntijoiden voimin. Palstan toimittajat Touko Kauppinen ja Juha Merimaa ovat olleet hämmästyneitä siitä, miten mahdottomiltakin tuntuviin kysymyksiin asiantuntijat ovat onnistuneet lopulta löytämään vastauksen, vaikka sen löytäminen olisi vienyt muutaman viikonkin. Teoksen esipuhe kertoo, että kaikista eniten lapsia tuntuu kiehtovan kakka ja avaruus, sillä niiden aihepiireihin liittyviä kysymyksiä on tullut selkeästi eniten kysymyksiä.

Mihin avaruus päättyy?

Milloin ihmiset alkoivat pyyhkiä takapuolensa?
Teos jakaa kysymykset seuraavien kategorioiden alle: Ihmeellinen ihminen, Erikoinen eläinkunta, Maaginen maantiede, Arvoituksellinen avaruus, Lujat luonnonlait, Kummallinen kulttuuri. Lasten kanssa näitä kysymyksiä ja niiden vastauksia lukiessa, 6- ja 8-vuotiaideni suosikiksi nousi Ihmeellinen ihminen sekä Erikoinen eläinkunta -osioiden kysymykset. Opimme mm. että etana ei voi peruuttaa ja kalat eivät aivastele, mutta yskivät kyllä. Opimme myös, että aivot ovat siksi löllöt, koska ne koostuvat pelkistä pehmeistä hermosoluista.

Ovatko kaikki esineet olleet joskus märkiä?  on aika must-teos pienten lasten vanhemmille varsinkin. Sitä on hauska lukea yhdessä lasten kanssa ja aika usein kuin huomaamatta joku kysymys ja sen vastaus ovat luoneet ikäänkuin opetuksellisia tuokioita lasten kanssa. Toisaalta myönnän, että olen kyllä huvittanut ihan itseänikin ( ja sivistänyt siinä samalla) lukemalla kirjaa jo lasten nukkuessa. Tiesitkö muuten mihin avaruus päättyy? No s-kirjaimeen tietenkin. No..tämä olisi vitsiniekan vastaus kysymykseen, mutta oikea vastaus löytyy sekin kirjasta, sivulta 121. Sangen mainio teos kaikkinensa!

Miksi ihminen jaksaa katsoa telkkaria muttei jaksa siivota? NIINPÄ!!!



tiistai 10. marraskuuta 2015

Katja Kettu: Yöperhonen

Katja Kettu: Yöperhonen
Kustantaja: Wsoy 2015
Kannen maalaus: Eemil Karila "Forgive me"
Päällys: Matti Ruokonen
Sivuja: 325

Mieli hiipuu, toivo rutistuu ikiroutaan ja taivaan kohmeiset saranat kiristyvät olkapäille. Mutta miten voisin sanoa niin tuolle riutuvalle olennolle? Vastasin kuten totta oli. - Ei täällä voikaan.
Mutta täällä selviydytään. Pysytään elossa.
Koska on pakko. Koska se on elämän kosto. 

Vuosi 1937 Petsamo. Valkokenraalin, Valkoisen Jumalan, tytär Irga Malinen on raskaana ryssälle, suenhampaalle, joka houkuttelee tyttöä rajan toiselle puolelle. Isänsä alaisten kiduttama ja jahtaama Irga päättää sisuuntuneena hiihtää pakoon rajan yli Neuvostomaahan. Suenhampaan neuvot mielessä hän hiihtää läpi puhurin ja murtuvan jään takaa-ajajat kintereillään pakoon kuin raivohärkä. - Hyvästi vaan, Faskisti-Suomi. Suuri Neuvostomaa eikä Suenhammaskaan kuitenkaan tarjoa sitä mitä Irga oli mielessään kuvitellut. Irga päätyy Vorkutan vankileirille kaivostyöhön henkitoreissaan. Matkalla Vorkutaan Irga saa auttajakseen Elena Mihailovnan, naisen jonka kohtalo on kietoutuva Irgan kohtaloon vahvoin sitein. Rakkaus on vahva, mutta onko se vahvin kaikista ja mitä se kestää, mitä se uhraa?

Vielä ei ole myöhäistä. Mutta siinä olet väärässä, sisko. On ollut myöhäistä jo kauan.

Vuosi 2015 Marinmaa, Lavran kylä, Venäjä. Elämän kolhima Verna on päätynyt selvittämään äsken Venäjällä kuolleen isänsä kohtaloa ja sukujuuriaan pieneen Lavran kylään. Elämän meno ränsistyneessä Lavran kylässä hämmentää Vernaa eikä hän tunnu saavan vastauksia isänsä kohtaloon. Sen sijaan hän uppoutuu yhä syvemmälle jonnekin unen ja toden rajamaille vanhan Elena Mihailovnan mökissä. Onko mikään kerrotusta totta vai onko hänet vedetty mukaan johonkin sellaiseen, josta ei enää ole paluuta mihinkään tuttuun entiseen?

Mehiläiset ovat jättäneet Marinmaan.
Ehkä on totta, mitä Dostojevski sanoi. Paikassa, josta jumala on kuollut, saattaa sattua mitä tahansa. 

Kun nelisen vuotta sitten luin Katja Ketun Kätilön, se ravisutteli minua lukijana todella voimallisesti. Kävin katsomassa syyskuussa Kätilöstä tehdyn elokuvankin ja sen myötä palasin taas toviksi kirjan upeisiin tunnelmiin ja mielenmaisemiin. Halusin pitää jostain syystä selkeän välin Kätilö-elokuvan katsomisen ja Yöperhosen lukemisen välillä. Ehkä pelkäsin, että Kätilön vahva tunnelma viipyilisi siinä määrin mielessä, etten osaisi heittäytyä täysin Yöperhosen mukaan. Toisaalta myös mietin, voiko Yöperhonen tarjota uudenlaisen mutta silti vahvan lukukokemuksen, vai mietinkö lukiessa kuitenkin Kätilöä. Yöperhonen ei ole Kätilö, tietenkään. Se on selkeästi oma vahva tarinansa, joka syöksee lukijan jonnekin omiin sfääreihin karhean realismin ja utuisen magian luomalle kiertoradalle.

Yöperhonen on voimakkaasti naisten tarina. Samaan aikaan se on kuitenkin väkevä kuvaus ihmisyydestä poikkeuksellisissa oloissa. Monet kirjan henkilöt ovat niin todentuntuisia, tulevat ikään kuin ihon alle. Moni sivuhenkilökin onnistuu herättämään kiinnostuksen saada tietää vielä enemmän henkilöstä. Voisin sanoa tästä kirjasta niin paljon ja samaan aikaan säilöä kaiken sydämessä vain itsellä. Toisaalta Yöperhonen on yksi niistä suurista tarinoista, jotka ansaitsevat tulla itse koetuksi, eletyksi sivu sivulta. Kätilön käyttämä rajun rujokin kieli yhdistettynä kansojen vanhoihin uskomuksiin saa lukijan läähättämään ja läkähtymään hyvällä tavalla. Elämän raju, pakottava kiima vie ihmiset valintojen äärilaidoille, moraalin ytimeen. Siinä missä Kettu Kätilöllä sytytti upean kirjallisen liekin, Yöperhosessa tuo liekki jo roihuaa. Yöperhonen on ainutlaatuisen kielensä ja kunnianhimoisen juonikudelmansa myötä kirjallista juhlaa, joka vetää lukijan nöyrän kiitolliseksi: tällaistakin saamme lukea. Kiitos.

torstai 5. marraskuuta 2015

Kirjailijat kiertueella 10.-12.11.2015


Vasta kun kirjamessuista ollaan kutakuinkin "toivuttu", on luvassa kertakaikkisen herkullista kirjallista ohjelmaa peräti täällä Jyväskylässä! Ensi viikolla seuraava aika upea kirjailijaporukka kiertää niin Jyväskylässä, Tampereella kuin Kuopiossa tapaamassa lukijoitaan ja kenties houkuttelemassa uusiakin:

Kaisa Haatanen, Pekka Hiltunen, Elina Hirvonen, Miina Supinen, Karo Hämäläinen sekä Katja Kettu. Ai että! Alkuvuodesta lukemani Elina Hirvosen Kun aika loppuu, on edelleen minulla tämän vuoden vaikuttavimpia lukukokemuksia. Nyt puolestaan luen Katja Ketun Yöperhosta ja ainakin tähän mennessä olen kyllä vaikuttunut. Kaisa Haatasen Meikkipussin pohjalta luin tovi sitten ja se oli erittäin virkistävä ja hauska esikoisteos, joka jätti hyvän mielen kuplimaan lukemisen jälkeenkin. Miina Supiselta luin muutama vuosi sitten mainion Liha tottelee kuria- teoksen, Karo Hämäläiseltä ja Pekka Hiltuselta en ole vielä lukenut mitään, joskin vakaa aikomus on ollut jo pidemmän aikaa. Sanomattakin siis selvää, että olen ihan innoissani menossa ensi viikolla tätä kirjailijapoppoota kuuntelemaan. Kerrankin Jyväskylässä tapahtuu oikeasti kiinnostavaa kirjallista juttua! Harjukaupungissa siis tapahtuu!

Tässä linkissä kustantajan infoa tapahtumasta ja kirjailijoista, klik!Jyväskylän tapahtuma alkaa Popparissa 18.00.

Hei sen verran vinkkaan, että Ketun Yöperhosen lisäksi lähiaikoina tulossa juttua parista aika kivasta tietokirjasta: Jussi Jäppisen Hauskanlainen katuperspektiivi sekä Hesarin Ovatko kaikki esineet olleet joskus märkiä ? Päätin myös osallistua itse asiassa Karo Hämäläisen luotsaamaan Lukuhaaste 2015:n, missä ideana on lukea vähintään 30 sivua kaunokirjallisuutta tai kertovaa tietokirjallisuutta päivässä. Kuulostaa vähältä, mutta ainakin minulla tuntuu nykyään olevan niin monta muutakin projektia että lukemiselle jää harmittavan vähän aikaa. Ja valintakysymyshän se toki on, mutta minulle tämä haaste on tällä hetkellä niin hyvä! Rakastan lukemista ja jos tällä tavoin nyt alkaisin enemmän raivaamaan sille tilaa taas. Taisi minulla olla muutakin asiaa, mutta menen nyt hei lukemaan!

maanantai 2. marraskuuta 2015

Marie Hermanson: Hämäränmaa

Marie Hermanson: Hämäränmaa
Kustantaja: Like 2015
Alkuteos: Skymninglandet 2014
Suomentanut: Jaana Nikula
Sivuja: 299

Milloin Glimmenäsin leikillinen elämä alkoi kallistua toiseen suuntaan? Silloinko kun Pontus ja Andreas tulivat? Vai silloin kun Judith tuli? Näin jälkeenpäin minun on vaikea löytää kohtaa missä tie kääntyi kokonaan toiseen suuntaan. Oikeastaan minusta tuntuu, että kaarros oli olemassa kaiken aikaa mutta niin loivana, ettemme huomanneet sitä.

Parikymppinen Martina tajuaa olevansa kutakuinkin niin pohjamudissa kuin vain voi olla. "Ura" kerrossiivoojana suorastaan luokattoman huonoissa työolosuhteissa tuntuu vieneen viimeisetkin itsetunnon rippeet eikä ahdinkoa helpota, että häneltä lähtee vuokra-asuntokin alta. Martina tuudittautuu hetken ajatukseen kotiinpaluusta, kunnes saa huomata, että vanhemmat ovat todellakin keksineet ajanvietettä keskenään sen sijaan että rypisivät tyhjä pesä-kriisin syövereissä. Sattumalta Martina törmää vanhaan koulukaveriinsa Tessaniin, jolla puolestaan tuntuu menevän hyvin. Tessan on päätynyt vanhaan kartanoon vanha rouva Florencen taloudenhoitajaksi. Työ ei ole raskasta ja pienen rahallisen korvauksen lisäksi Tessan saa asua kartanossa ja nauttia sen suomista antimista. Tessan houkuttelee Martinan mukaansa työpaikalleen ja yöpaikkaa kipeästi kaipaava Martina päättää lähteä katsomaan millaisessa paikassa Tessan oikein majailee. Perille päästyään Tessan ja Martina vaihtavat Tessanin kehoituksesta päällensä vuosikymmeniä vanhat mekot. Martina on ihmeissään. Mikä paikka Glimmenäs oikein on ja kuka on tuo vanha rouva, kenet hän kohta tapaa.

Ja silmät! Nuo merkilliset silmät. Kaikki muu hänessä oli harmaantunut ja haalistunut, hiukset, iho, huulet. Mutta silmät olivat kirkkaansiniset ja loistivat valppaina ja uteliaina varjoisista kuopistaan, aivan kuin nuorempi ihminen olisi ollut vanhan ruumiin sisällä ja katsellut rakosista ulos.

Ennen kuin Martina ehtii kunnolla itse tajutakaan, hänet on palkattu Florencen sihteeriksi puhtaaksikirjoittamaan Florencen merkillisiä muistiinpanoja. Kirjaimellisesti likainen työ Göteborgissa kerrossiivoojana ei houkuttele Martinaa ja koska Tessankin näyttää onnelliselta oleillessaan Glimmenäsissä, päättää Martinakin jäädä toistaiseksi kartanoon. 40- luvulle muistoissaan jämähtänyt Florence elää arkeaan kuin näytelmää, johon muidenkin on otettava osaa. Florencen harhainen maailma luo utuisen ja kuitenkin kiehtovan oman maailmansa kartanon seinien sisälle. Pian kartanoon eksyy muutama muukin nuori kulkija, jotka solahtavat sen omituiseen maailmaan kivuttomasti sisälle. Kaikki voisi jatkua omalla vinksahtaneella tavallaan, ellei erään ikävän sattumuksen myötä kartanoon astuisi vielä muuan henkilö Florencen menneisyydestä. Se mikä alkoi ensin aivan kuin harmittomana leikkinä, muuttuukin lopulta elämän ja kuoleman kysymykseksi.

Luin muutama vuosi sitten Marie Hermansonin Laakson, joka oli ensimmäinen suomennos kirjailijalta, ja vaikutuinkin aikalailla kirjasta. Laakso oli ehdottomasti yksi tuon vuoden yllättäjistä. Niinpä kun kuulin, että Hermansonilta on vihdoin tulossa uusi käännös, olin kieltämättä aika innoissani. Sanottakoon ensin, ettei Hämäränmaa ole oikeastaan millään tavalla kuin Laakso, vaikka kirjailijan suorastaan paikoin lakoninen tyyli tulee esille tässäkin teoksessa. Tämä ei kuitenkaan ole moite vaan ennemminkin kehu. Juonellisesti se ei ole samalla tavalla dekkari kuten Laakso, vaan ennemminkin yhteiskunnallisen sävyn omaava psykologinen tarina. Tuntuu, kuin Hermanson olisi halunnut ottaa kantaa nuorten asemaan yhteiskunnassa niin työllistymisen kuin ylipäätään moraaliin unelmien tavoittelussa ja elämisessä elipäätään. Kuitenkin, keskiössä on koko ajan voimakkaasti jännite, joka pitää loppuun saakka. Niin Florencen taustojen mystisyys kuin nuorten kartanossa tekemien valintojen tuoma jännite pitävät otteessaan. Hämäränmaassa tunnelma on vahva ja omaleimainen. Rakastan vanhoihin kartanoihin sijoittuvia tarnoita, eikä tämä tee poikkeusta sen suhteen. Vaikka Hämäränmaa ei ehkä tarjonnut ihan sellaista kirjallista potkua kuin Laakso, se vaikutti, koukutti ja sai harmittelemaan, ettei Hermansonin laajasta kaunokirjallisesta tuotannosta ole suomennettu kuin vain nämä kaksi. Siinä missä Laakso vaikutti juonen oveluudella ja älykkyydellä, Hämäränmaa kietoi minut unenomaiseen tunnelmaansa josta ei olisi halunnut päästää irti.

" Ei merkitse mitään,", hän sanoi. " Ei se merkitse mitään Hämäränmaassa."

Hämäränmaassa ovat viipyilleet myös mm. Annika, Ulla sekä Nanna.

torstai 29. lokakuuta 2015

Kirjamessutunnelmia


Pääsin tänä vuonna messuilemaan, joskin vain yhtenä päivänä ja silloinkaan en koko päivää. Harmikseni jouduin siis jättämään väliin kivat kirjailijabrunssit sun muut, joille olin kutsuja saanut. Messupäiväksi valikoitui työvuorojen myötä lauantai ja hyppäsinkin ystäväni kanssa jo aikaiseen aamujunaan täältä keskisestä Suomesta. Tänä vuonna messuiluni muodostui lähinnä kirjatarjonnan katsannasta, toki bongasin muutaman bloggaajakollegan (hei te kaikki ihanat), mutta montaa jäin harmittelemaan ettei nyt kohdattu. Bloggaajien omalla päivystyspisteellekään en tahtonut tänä vuonna sitoutua, koska messuaikana oli sen verran lyhyt. Mutta tokihan sitä jo tuossa muutamassa tunnissa ehti aika kivasti kierrellä messuilla ja kummasti täyttyi mukanani tullut matkalaukkukin kirjoilla. Ensi vuonna kuitenkin haluan mennä messuille jo perjantaina ja messuilla vielä lauantainkin. Nyt jäi nimittäin mm. ne ruoka- ja viinimessut tyystin käymättä.Saati että olisin ehtinyt ajan kanssa kuuntelemaan kirjailijahaastatteluita, lukupiirejä jne.

Muutamia havaintoja messukokemuksestani tässä tiivistetymmässä muodossa ennen kuin pääsette kuvien muodossakin vielä aistimaan tunnelmia:

- Lauantai ON ruuhkainen päivä, mutta kyllä siitäkin selviää!
- Mikäli ei ole tottunut paljon seisomaan ja kävelemään, voi ottaa jalkoihin tuntikausia messuilu. Minulla ei onneksi tätä ongelmaa ollut, MUTTA silti hyvät kengät tärkeät!
- Lapsillekin on messuilla todella kivasti nähtävää ja koettavaa.
- Antikvariaattipuolella kierrellessä on vain hyväksyttävä, että juuri löytämäsi, kauan etsimäsi kirja löytyisikin kohta toisesta pöydästä huomattavasti halvemmalla. Elämä on.
- Messuilla on kirjojen lisäksi useita ihania lahjatavara/sisustus/koru/kortti jms pisteitä. Minun suosikikseni nousi Piironki- niminen firma, joka myy mm ihania kirjaihmisten "must have"- kangaskasseja ja muutenkin kaikkea ihanaa minun makuuni.
- Näköjään tyhjä matkalaukku EI ollut yhtään liioittelua mukaan otettavaksi..

ps: Sori Tommi Korpela kun tuijotin varmaan aika kauan silmät kiiluen ihaillen kuin fanityttö konsanaan..

Ja tässäpä messutunnelmia vielä kuvien kera iloksenne:





Yllä olevassa kuvassa näkyykin kirjahankintani. Pari Agathaa yhteensä 20,5€ sekä Maukka ja Väykkä 7€ Antikvariaateista, Tammen osastolta huikea Keltaisen kirjaston "20 eurolla 3 kirjaa"- tarjoussatsi, Savukeitaalta vitosella Virginia Woolfin kirjoja kappale, Teokselta myöskin vain vitosella Johanna Sinisaloa sekä Atenalta kympillä kolme kirjaa. Kaikki todella mieleisiä, harkittuja hankintoja!

Mutta nyt on messut messuiltu, korut laitettu takaisin rasiaan ja arki jatkuu! Ensi vuonna uudestaan!


maanantai 19. lokakuuta 2015

Viktor Paulinen: 10+ Mallivastauksia peruskoulun koetehtäviin

Viktor Paulinen: 10+ Mallivastauksia peruskoulun koetehtäviin
Kustantaja: Nemo 2015
Sivuja: 193

Kun joku aika sitten luin lehdestä 16-vuotiaasta pojasta, joka menestyi koko peruskoulun ajan kokeissa suorastaan ilmiömäisesti, heräsi kiinnostukseni. Oma esikoiseni on vasta toisella luokalla ja olen huomannut, että olen onnistunut kadottamaan aika ison osan siitä tiedosta, jota peruskoulussa opeteltiin. En tiedä, kertooko se minusta jotain oppijana vaiko ylipäätään siitä, miten tarpeellista tuo tuolloin opittu tieto sitten on muutaman vuosikymmen jälkeen aikuisena. Halusin tutustua Viktorin kirjaan ensisijaisesti juuri siksi, että olisin taas enemmän kartalla siitä, mitä siellä koulussa tulevinakin vuosina ehkä opiskellaan ( ja mitä kaikkea sitä pääsee vanhempana vähän kuin treenaamaan lasten koulunkäynnin myötä läksyissä auttaessa...). Toisaalta kiinnosti myös ns. ilmiönä erittäin lahjakas opiskelija, joka lehtijuttujen mukaan käytti läksyjen tekoon jopa kahdesta kahdeksaan tuntia. Väkisin herää ajatus, että miten iso merkitys on todella suurella panostuksella asiaan vai pitääkö olla poikkeuksellisen älykäs ja lahjakas. Tiedätkö sinä muuten, mikä on mannermaasulku? Minä en muistanut, tiennyt. Kerrottakoon, että Viktorin vastauksen mukaan se on kauppasaarto, jossa valtio ympäröidään, jotta se ei pystyisi käymään kauppaa ( Napoleon käytti Britanniaa vastaan epäonnekkaasti).

Lyhyessä esipuheessa Viktor kertoo kirjan idean: se näyttää, miten rakentuvat erinomaisen arvosanan saaneet esseet, koevastaukset ja muut kirjoitustehtävä. Se on myös hyvä apu niin yläluokkalaisilla kuin heitä nuoremmillekin koululaisille. Toisaalta se on myös opettajille hyvä apukeino näyttää esimerkkejä oppilaille hyvistä vastaustavoista. Samalla se toimii myös hauskana tietopankkina jo omat kouluaikansa unohtaneelle vanhemmalle. Esipuheen jälkeen Viktor kokoaa liudan vinkkejä, mitkä ovat häntä auttaneet koulumenestyksessä. Ihaillen luen tuota listaa, sillä siitä kyllä nousee voimakkaasti esille Viktorin aito halu ja into oppia, tehdä parhaansa. Itse en olisi varmaan koskaan pystynyt noin suureen kurinalaisuuteen koulussa. Toisaalta nyt aikuisena kun opiskelin työn ohella kahta tutkintoa, valmistuin täysin arvosanoin erikoismaininnalla ansioitumisesta. Minä, aika keskinkertainen oppilas nuorempana. Liekö syynä oli se, että päätin opintojen alussa oikeasti tehdä parhaani ja panostaa.

Kirjassa keskitytään ylä-asteen kokeisiin ja tehtäviin. Kirja sisältää paljon lyhyitä tehtäviä, joihin vastaus on yleensä lauseen parin mittainen. Kirjoitelmista löytyy vertailun vuoksi yksi Viktorin viidennen luokan essee. Nämä esseet ylipäätään ovat yksi kirjan mielenkiintoisimmisa osioista. Tähän liittyy toisaalta myös yksi pieni asia, jota jäin kirjassa kaipaamaan. Olisin kaivannut esseevastauksiin liittyen jonkun lyhyen pohjustuksen äidinkielen opettajalta selventämään, mitkä ne ovat ne kriteerit, joilla Viktor sai täydet arvosanat. Lukijana toki jo ymmärtää esseitä lukiessaan, että sujuva kieli on olennaista, mutta ymmärtääkseni tekstissä on useitakin tiettyjä asioita, joita katsotaan arvosanaa antaessa. Olisi ollut hauskaa jos tekstistä olisi vaikka korostettu "punakynätyyliin" ne asiat, jotka rakentavat täydellisen esseen ja muutama kuvaava sana kappaleiden sivussa. Mutta kokonaisuutenahan tämä on mielenkiintoinen ja hauska opus jokaisen koululaisen kodin kirjahyllyyn. Kivana persoonallisena lisänä kirjan viimeisiltä sivuilta löytyy kopiona esimerkkejä Viktorin käyttämistä muistilapuista. Ahkera poika, ei voi muuta sanoa. Paitsi että tietenkin toivoa loisteliasta tulevaisuutta, uskon että kuulemme tästä pojasta vielä!


sunnuntai 18. lokakuuta 2015

DO-BE DO-BE BOOK



Aikuisten värityskirjoista innostuneena ilahduin kun sain vinkin että nyt olisi tulossa kotimainen ns. laukkuversio; pieni ja ohut vihkonen, jossa on mm. Onni-kirjoista tutun Sanna Pelliccionin kuvitus. Värittämisen innostava ja toisaalta voimakkaan meditatiivinen vaikutus kun on omiaan laskemaan kierroksia vaikka keskellä päivääkin sopivassa välissä. Nämä DO-BE DO-BE BOOK -vihkoset ovat sopivan kokoisia kuljettaa vähän kuin huomaamattakin vaikka kalenterin välissä ja väritellä. Toisaalta tämä on ensimmäinen tällainen malli, jolla on näppärä ilahduttaa ystävääkin laittamalla vihkonen vaikka kirjekuoreen ja postiin.



Kuvissa on sekä vähän isompia väritettäviä pinta-aloja kuin myös pieniä yksityiskohtia. Väritysvihkonen on yksi Mirri Creativen tänä syksynä markkinoille tuomasta neljästä vihkosesta. Pidän tosi paljon tästä ideasta, että värityskirja onkin pieni vihkonen, joka on oikeasti näppärä kuljettaa laukussa mukana.

Tämä syksy on jotenkin kaikin tavoin kovin hektistä aikaa ja minullakin on nyt useampi kirja luvun alla. Puhumattakaan niistä isoista "nämä haluan lukea ASAP"-pinoista siellä täällä kotona. Mutta ensi viikolla on yksi varmasti vuoden odotetuimmista jutuista kirjaihmiselle, nimittäin Helsingin kirjamessut. Sinne olen minäkin suuntaamassa, kun viime vuonna jäi väliin työ- ja opintokiireiden takia. Luvassa messuilutunnelmia "livenä" Twitter-tililläni sekä myöhemmin täällä. Ensi sijaisesti aion panostaa niin kustantajien pisteissä visiteeraamiseen kuin antikvariaatteihin. Toivon mukaan bongaan myös monia kanssabloggaajia. Saa tulla vetämään hihasta jos tunnistaa ;) Rinnassa keikkuu bloggarin nimikyltti kyllä.

torstai 1. lokakuuta 2015

Laura Lehtola: Pelkääjän paikalla

Laura Lehtola: Pelkääjän paikalla
Kustantaja: Otava 2015
Kansi: Päivi Puustinen
Sivuja: 238

Sinä olet kuollut kaksi päivää sitten. Minä en saa rauhaa siltä ajatukselta, että sinut on pakko polttaa tai laittaa kokonaan hautaan.
Sairaat vaihtoehdot.

Aapolla ja Annalla oli elämässään kaikki mallillaan: koti, työt, pieni Elsa-tyttö ja rakkautta kylliksi. Sitten heidän arkeensa astuu synkkä vihollinen, varoittamatta. Syöpä. Anna sairastuu syöpään ja vähitellen kun kaikki hoidot on käyty läpi ja toivo heitetty nurkkaan, syöpä maalaa koko perheen arjen mustaksi. Kun syöpä lopulta nujertaa Annan, jää Aapo keskellä elämää, jota ei olisi uskonut joutuvansa elämään: leskenä pienen lapsen kanssa. Suru ja ikävä meinaavat musertaa Aapon, mutta Elsa ei vielä täysin käsitä äidin kuolemaa vaikka ikävöikin. Arjen on pakko jatkua. Elsa täytyy viedä lopulta tarhaan, laskut on maksettava ja kotityöt hoidettava. Hetki kerrallaan Aapo rakentaa uudenlaista arkea, elämää ilman Annaa. Eihän sen näin pitänyt mennä.

Sinun kuollut pääsi lepää alttarilla siinä kohdassa, missä minä kuusi vuotta sitten käännyin sinua kohti.

Laura Lehtolan esikoisteoksessa, Pelkääjän paikalla, ollaan aika raskaiden asioiden äärellä. Nuori perhe, syöpään kuoleva vaimo. Etukansilieve kuitenkin antaa pienen vihjeen, että kirjassa ei käsitellä pelkästään surua vaan myös sitä, miten elämä voi kaiken suremisen jälkeen tarjotakin vielä jotain kaunista ja hyvää. Itse asiassa tämä aiheutti minussa ensin pientä vastahankaa ja kriittisyyttä. Koska syöpä on valitettavasti jälleen kerran ajankohtainen lähipiirissäni, voinee sanoa aiheen olevan aika herkän nyt. Toisaalta pienten lasten äitinä kai muutenkin aina ajottain kamppailee kuolemanpelon kanssa ja tiesin, ettei kirja sitä ehkä lievitä. Lisäksi epäilytti, miten reiluun kahteensataan sivuun voi mahduttaa uskottavasti ison menetyksen ja kuitenkin ehkä jo uuden onnen. Epäilykseni kuitenkin osoittautuivat turhiksi, sillä Lehtola on saanut teoksestaan taitavan kokonaisuuden. Jotenkin kaikki tuntuu niin pakottomalta, uskottavalta. Lehtola käyttää paljon varsinkin aluksi vertauskuvallista kieltä. Syöpä ja sen seuraukset muuttuvat lukuisiksi vertauskuviksi aina panssarivaunuista bambumajaan. Pidän rikkaasta kielestä ja varsinkin vertauskuvat tuovat usein tekstiin hienoa syvyyttä ja vivahdetta. Nyt niitä kuitenkin oli minunkin makuuni ehkä paikoin hieman liikaa. Tämä on kuitenkin kokonaisuudessa sinällään pieni seikka, eikä haitannut lukemista.

Lehtola kirjoittaa sujuvasti ja ennen kaikkea uskottavasti, voimakkaan elämänmakuisesti herkästä aiheesta. Vaikka tarinassa on paljon surua, on siinä paljon myös toivoa. Se ei jätä lukijana lohduttomaan mielentilaan, vaikka lukiessa aikamoisen tunneskaalan läpi kävinkin. Itkin ja nauroin, elin mukana. Kirjan viimeisen sivun käännettyä huomasin ajattelevani, että tahtoisin kuulla tarinan henkilöistä vielä lisää. Pelkääjän paikalla onnistui siis luikertelemaan jonnekin tuonne sydämen tienoille. Ei hullummin esikoiskirjalta.

Luulin, että tässä elämässä on tapahtunut jo kaikki, mutta ei näköjään ollut. Meidän sohvamme on viime vuodet ollut kotisairaalan sänky, ambulanssimiesten tuumimispiste ja epävoiton kaarnalaiva, olkoon se vielä tämän epäonnisen kouluttajan varavuode.

sunnuntai 27. syyskuuta 2015

Simo Hiltunen: Lampaan vaatteissa

Simo Hiltunen: Lampaan vaatteissa
Kustantaja: Wsoy 2015
Sivuja: 418

Huoneen matto oli viety, mutta keskelle lattiaa jäänyt tuoli karmaisi. Käsinojissa roikkuivat yhä leikatut siteet, joilla perheen äiti oli kahlittu tuoliin kuoleman. Seinillä ja verhoissa oli veriroiskeita ja lattialla musta kuivunut lammikko. Kiiltävä tahma nousi vähän tuolinjaloillekin.
Laurin pelko oli poissa. Hän huomasi kiihtyvänsä. Ja se pelotti häntä enemmän kuin mikään.

Omassakin elämässään kovia kokenut rikostoimittaja Lauri Kivi tekee lehteen syvällisempää juttua perhesurmista, tai perhemurhista, kuten hän itse sanoo. Lauri yrittää ymmärtää, miten kunnolliset perheenisät päätyvät kaikille yllätyksenä lahtaamaan perheensä. Mistä pahuus syntyy vai asuuko se jo kaikissa meissä? Miksi väkivalta kulkee sukupolvelta toiselle? Miksi perhemurhista on tullut se tavallinen tarina nyky-yhteiskunnassamma? Kertooko se enemmän meistä itsestämme vaiko ajasta, jossa elämme. Tätä kaikkea pohtiessa Lauri joutuu kohtaamaan omatkin menneisyyden kipunsa, mutta samalla myös syvemmälle perhemurhien anatomiaan kuin mitä osasi odottaakaan.

Simo Hiltusen esikoisteos Lampaan vaatteissa on vahva läpileikkaus pahuuden anatomiaan. Se on poikkeuksellisen vakuuttava esikoinen, joka tuo virkistävän tuulahduksen rikoskirjallisuuteen. Se laajentaa taitavasti genren rajoja syvyydellään, joka iskee lukijan ytimeen paikoin tikarin lailla. Hiltunen käsittelee moraalisia teemoja kuitenkaan itse moraalisoimatta. Pahuuden ytimeen mentäessä jännitysmomentti nousee korkealle ja sydän pamppailee rinnassa lujaa lukiessa. Henkilöhahmot ovat kaikessa viallisuudessaan ja rikkonaisuudessaan hyvin uskottavia, eläviä. Paikoin tarinaan mukaan sekoittuu mustaa huumoriakin, joka saa hetkeksi ahdistuksen kouran hellittämään otettaan sydämen ympäriltä. Hiltunen kirjoittaa sujuvasti ja taidokkaasti. Hän kuljettaa lukijaa pahuuden moninaisten kasvojen äärelle ja pakottaa pohtimaan sen olemusta syvemmin. Lampaan vaatteissa ei kuitenkaan anna, kuten ei mielestäni kuulukaan, mitään yksiselitteistä vastausta sille, miksi perhemurhista on tullut kasvava ilmiö yhteiskunnassamme. Se kuitenkin kertoo vahvaa tarinaa siitä, miten väkivalta versoo yllättävissäkin paikoissa. Se saa myös pohtimaan, onko kaikista suurin rikos lopulta se, että ummistamme silmämme pahalta. Traagisen realismin rinnalla kulkee koko ajan susiin liittyvä mytologia, joka tuo oman väkevän sävynsä tarinaan. Hieno, vaikuttava esikoinen! Tällaista janoan lisää.

suden hetki kansat. Aamuyön ajankohta, jolloin susi saalistaa ja ihminen nukkuu. Sijoittuu noin kello kolmen ja viiden väliin, vaikkei tarkkaa aikaa voidakaan määrittää.
Suden hetkeä pidetään myös yön kylmimpänä tuokiona, jolloin ihmisen elintoiminnot ovat rauhallisimmillaan, uni on syvintä ja olemme heikoimmillamme.

Pahuuden anatomian äärellä ovat olleet myös ainakin Krista ja Annika!

Pahuus kiehtoo sinua,
koska haluat ymmärtää itseäsi

keskiviikko 16. syyskuuta 2015

Per Petterson: Hevosvarkaat

Per Petterson: Hevosvarkaat
Kustantaja: Otava 2009
Alkuteos: Ut og stjoele hester (2003)
Suomentanut: Katriina Huttunen
Sivuja: 214

Olen sitä mieltä että me luomme itse elämämme, minä ainakin olen luonut omani kaikkineen päivineen ja otan siitä täyden vastuun. Mutta kaikista niistä paikoista, jonne olisin voinut muuttaa, olen päätynyt nimenomaan tänne. 

67-vuotias, leskeksi kolme vuotta sitten jäänyt Trond on päätynyt elämään suorastaan erakon elämää koiransa Lyyran kanssa syrjäseudulle. Trondin arki täyttyy arkisista asioista; ruoanlaitosta, mökin kunnostamisesta, Lyyran ulkoiluttamisesta. Tämä on se paikka, jonne Trond oli koko elämänsä, onnellisinakin hetkinä, kaivannut. Eletty elämä muistoineen ja ihmisineen on jossain kaukana, taustalla. Kunnes sitten eräänä marraskuisena yönä pihapiiriin kävelee menneisyydestä tuttu henkilö, ja Trond ei voi enää välttyä muistojen nousemiselta pintaan. Muistoissaan Trond palaa viidenkymmenen vuoden taakse tapahtumiin, jotka jättivät jälkensä moniin. Niin kipeä tragedia lähipiirissä kuin odotusten muovaama suhde isään sekä nuoren pojan muistot kaikesta ympärillä tapahtuvasta oudostakin valtaavat Trondin mielen, ja sydämen. Muistojen kanssa painiskellessaan ei Trond pysty välttymään myöskään kohtaamisilta tuon menneisyydestä tutun ihmisen kanssa. Se, mikä oli jo kerran eletty, ei ollut vielä koettukaan kokonaan. Muisto kerrallaan, ne piti nyt ottaa uudestaan vastaan. Kuin vanha tuttu menneisyydestä.

Olen lukenut niin monta vaikuttunutta blogijuttua Per Pettersonin Hevosvarkaista, että lukupiirikirjaa miettiessäni tämä pulpahti mieleeni helposti. Uskalsin odottaa hyvää lukukokemusta ja jotenkin tiesin, että tässä on kirja mieleeni. Solahdin Pettersonin luomaan Trondin mielenmaisemaan helposti ja keinuin kuin laineilla tuon vanhenevan miehen muistoissa mukana. Trond käy läpi viidenkymmenen vuoden takaisia asioita vailla kiihkoa ja dramatiikkaa, suorastaan pienieleisesti todeten. Petterson ei avaa tapahtumia Trondin mietteissä liikaa lukijalle vaan jättää pinnan alle paljon. Se tekee väkevän vaikutuksen pitkin kirjaa ja vielä senkin jälkeen kun viimeinenkin sivu on käännetty. Hevosvarkaat tuo lukukokemuksena aika paljon mieleen John Williamsin Stonerin. En tiedä, mikä siinä on, mutta nautin suunnattomasti tuosta vanhan miehen mielenmaisemiin uppoutumisesta. Toisaalta Trond tarkkailee arkea sellaisella rakkaudella ja hyväksynnällä, ettei yksin nautittu ateriakaan tunnu enää arkipäiväiseltä. Myös Norjan jylhä luonto näyttelee merkittävää osaa kirjassa. Petterson kirjoittaa kauniisti sortumatta korulauseisiin.

Teemoina Hevosvarkaissa nousee pinnalle voimakkaasti isän ja pojan välinen suhde, mutta ylipäätään myöskin ihmisen kaipuu toisen lähelle, niin henkisesti kuin toki fyysisestikin. Voimme olla lähekkäin, mutta silti valovuosien päässä toisistamme. Trondin nuoruusmuistojen kautta siivilöityy myös pintaan jotain isompaa, mitä Trond ei vielä nuorena poikana ole osannut hahmottaa nähdessään erinäisiä asioita. Pidän Pettersonin tyylistä olla liikaa alleviivaamatta tapahtumia. Lukupiirissä pohdimme myös kirjan nimen monitulkintaisuutta, löysimme yllättävän paljon syvempiä merkityksiä nimelle. Jotain kirjan hienoudesta kertonee sekin, että lukupiirissä poikkeuksetta jokainen piti kirjasta ja oli vaikuttunut, vaikka osa oli aluksi empinyt, onko kirja omaan lukumakuun. Taitavan pienieleistä tulkintaa, joka saa sydämen läikähtelemään movin sävyin.

- Miksi et niitä niitä nokkosia? hän kysyi.
Katsoin viikatteen lyhyttä terää ja vilkaisin korkeita nokkosia.
- Se tekee kipeää, sanoin. Silloin hän katsoi minua hymähtäen ja pudisti päätään.
- Sinä päätät itse milloin tekee kipeää, hän sanoi vakavoituen ja meni majan seinustalle, tarttui pistäviin kasveihin paljain käsin ja alkoi tyynen rauhallisesti nyhtää niitä maasta yksi kerrallaan. 

Hevosvarkaat on luettu monessa kirjablogissa, tästä linkistä avautuu Googlen eka hakutulossivu!

tiistai 8. syyskuuta 2015

Taina Haahti: Mariaanien hauta

Taina Haahti: Mariaanien hauta
Kustantaja: Siltala 2015
Sivuja: 368

Erosiko pettyminen loppujen lopuksi paljonkaan pettämisestä?

Helillä ja Justuksella on hulppea talo Tuusulassa. Talo sisustuksineen on rakennettu viimeisen päälle, kuluja säästelemättä, Helin toiveiden mukaan. Kun ulkoiset puitteet ovat kunnossa, kaiken pitäisi olla hyvin. Kuitenkin jossain yhteisten suunnitelmien, talon rakentamisen ja kovan velkaantumisen välimaastossa Heli ja Justus kadottavat sen, mikä heidät aikanaan liitti yhteen. Varsinkin Heli näkee ja kokee tuon suuren railon, jonka molemmin puolin he nyt seisovat, mutta Justus ei suostu kuulemaan tai näkemään muuta kuin työnsä ja sen tuomat velvoitteet ja paineet. Heli piirtyy vaimona kuin yhtenä omaisuuden osana hänen verkkokalvoilleen. Samaan aikaan Heli kipuilee yksinäisyyttään ja kulissien tuomaa tyhjyyttä. Helin huolella rakentamat unelmat siitä, millaista elämän pitäisi olla, murentuvat yksi kerrallaan. Lapset ja järkyttävä velkataakka saavat avioeron tuntumaan mahdottomuudelta. Masentunut Heli on kuitenkin jo niin syvällä ahdistuksen syövereissä, että hänen mielensä alkaa kehitellä toisia tapoja päästä ahdingosta pois.

Botuliinia saa aikaan kotikeittiössä makuuttamalla tyhjiöpakattua kalaa tai lihaa huoneenlämmössä. Myrkky on petollista, sillä sitä ei pysty haistamaan tai maistamaan. 
Esteettisessä kirurgiassa sitä käytetään ruiskeina siloittamaan juonteita. Jos botuliinia pistää väärään kohtaan, silmäluomet jäävät lerpattamaan ja kasvot saattavat halvaantua kuukausiksi. Kaiken lisäksi siihen voi kuolla.

Pakkomielteisten ajatusten riivaama Heli pakenee ahdinkoaan lenkille ja eräällä kerralla tutustuu lähellä asuvaan yksinäiseen vanhukseen, Airaan. Airallakin on omat sisäiset arpensa, ja hän ihmettelee tuota tekopirteästi käyttäytyvää oranssilenkkareista naista, joka tarjoaa hänelle apuaan. Jokin selittämätön heitä kuitenkin vetää toistensa puoleen ja Aira antaa Helin auttaa ja häärätä ympärillään. Kerta toisensa jälkeen Heli päätyy Airan ovelle. Omien aaveidensa vaivaama Aira saa lohtua Helin läsnäolosta, sillä juuri kukaan muu ei enää Airan ovelle poikennut. Lapsilla, niillä elävillä, niillä oli omat kiireensä ja murheensa.

Kuvitelmat veivät elävää eteenpäin, kunnes eräänä päivänä huomasi niiden kaikkien jääneen jo taakse. Vaatehuoneiden ja varastojen ovien taakse, nurkkien kätköihin ja pölykerrosten alle. Oli katsottava menneeseen ne nähdäkseen, tulevaisuus edessä oli harhoista paljas. Harhattomuus tuntui tyhjyydeltä. Petokselta, jos totta puhutaan.

Taina Haahdin romaani Mariaanien hauta kertoo vahvaa tarinaa ihmisistä, jotka ovat hukassa niin toisiltaan kuin myös itseltään. Se pureutuu niin syvästi särkyvän mielen sisään, että lukiessa kokee suoranaista jomotusta sydänalassa. Unelma yhteisestä onnesta voi lopulta kääntyä vankilaksi, joka musertaa ihmisen ja syöksee pohjalle saakka. Ihminen hautautuu unelmiensa linnan sortumien alle. Voiko sieltä enää pelastaa kukaan? Haahti kuvaa särkyneen onnen erityisesti Helin näkökulmasta, vaikka toki Justuskin saa äänensä kuuluviin. Justuksen osuudet ovat kuitenkin hyvin voimakkaasti urakeskeisiä. Justuksen kautta näyttäytyy voimakkaasti työelämän raadollinenkin puoli ja toisaalta se, miten työ voi viedä ihmisen elämästä liian ison osan. Olisin ehkä kaivannut Justuksen osuuksiin hieman enemmän hänen syvempiä ajatuksia avioliittonsa tilasta. Nyt Justus näyttäytyy puolisona lähinnä Helin voimakkaiden pettymysten kautta vetäytyvänä lurjuksena, mutta väkisin miettii, että toki tarinalla on kaksi puolta. Kuitenkin, Helin kokemukset ja ajatukset ovat tarinan voimakkain osa ja tekevät lukukokemuksesta hyvin intensiivisen, puhuttelevan. Sinänsä tarinan sivuhenkilön roolin ottavan Airan oma tarina on myöskin mielenkiintoinen. Airalla on kuitenkin Helin ja Justuksen tarinassakin oma merkittävä osuutensa.

Varsinkin aluksi Haahdin kirjoitustyyli tuntuu iskevän lakoniselta ja siten virkistävän erilaiselta. Lukijana pääsee nopeasti sisälle Helin synkkenevään mielenmaisemaan, elämään tarinaa mukana. En ole lukenut Haahdilta aikaisemmin mitään, mutta ainakin tämä teos vakuutti minut nopeasti. Mariaanien hauta on voimakas kuvaus myös ajasta jossa elämme, siitä, kun kaikki ei mene kuvitelmien mukaan. Haahti esittää kirjassaan monia painavia yhteiskunnallisiakin kysymyksiä joihin ei ole yksiselitteisiä vastauksia. Miksi rakennamme itselle suorastaan pakkomielteisiä kuvia siitä, millaista elämän pitäisi olla ja miksi uskomme materian tuovan onnea, vai uskommeko? Onko sillä, mitä muut ajattelevat meistä, niin suuri painoarvo, että jopa uhraamme onnemme sen vuoksi ettemme näyttäytyisi muiden silmissä epäonnistujina? Kuinka paljon annamme työelämän viedä itseltämme?
Ihan hurjan hieno ja väkevä lukukokemus kokonaisuudessaan. Varsinkin loppua kohden mennessä läsnä on voimakkaasti psykologinen jännite, kuin kylmä koura kaulan ympärillä, joka lisää otettaan. On suuri nautinto aina sillöin tällöin löytää itselle ihan uusi kirjailija, jonka teos osoittautuu napakympiksi.

Mutta sitten tapahtui jotain ja mä tajusin, ettei se niin mene. Ei elämättömyys johdu siitä että olisi väsynyt. Vaan täsmälleen päinvastoin: väsymys johtuu siitä ettei elä.

Mariaanien haudasta juttua myös blogisisarten Mari A:n ja Annikan blogeissa!


torstai 3. syyskuuta 2015

Paula Hawkins: Nainen junassa

Paula Hawkins: Nainen junassa
Kustantaja: Otava 2015
Alkuteos: The Girl on the Train
Suomentanut: Oona Timonen
Sivuja: 382 (ennakkokappale)

Tyhjyyden tunne, sen minä ymmärrän. Alan uskoa, että sitä ei pysty korjaamaan. Olen oppinut tämän terapiassa: Elämän jättämät arvet ovat ikuisia. Niiden ympärille on kasvettava, niin kuin puun juuret asfaltilla; on muokattava itseään halkeamien mukaan. Minä tiedän kaiken tämän, mutta en sano sitä ääneen, en nyt.

Rachel on kutakuinkin menettänyt otteensa elämästä, mutta on sentään kaksi asiaa, jotka pysyvät hänen arjessaan: alkoholi ja junamatkat. Peittääkseen todellisen tilanteensa kämppikseltään, hän astuu arkiaamuisin paikallisjunaan kuten aina ennenkin. Junassa istuessaan Rachel näkee ikkunasta entisen kotinsa, jossa hän joskus oli onnellinen entisen miehensä kanssa, mutta nyt hänen tilallaan onkin kaunis Anna ja pieni lapsi. Kipua peittääkseen Rachel kiinnittää kuitenkin huomionsa saman kadun varressa olevaan toiseen taloon, jossa Rachel kokee asuvan täydellisen pariskunnan " Jessin ja Jasonin", kuten hän on heidät mielessään nimennyt. Jess ja Jason edustavat Rachelille nyt kaikkea sitä, minkä hän on menettänyt. Eräänä aamuna hän kuitenkin näkee junasta jotain sellaista, mikä rikkoo Rachelin illuusion. Samaan aikaan käynnistyy tapahtumien ketju, jonka syövereihin Rachel sinkoutuu sekä tahtomattaan että tietoisestikin. Onko missään täydellistä onnea vai vaaniiko sen täydellisimmänkin kuvan takana aina särö? Onko Rachel menettänyt lopullisesti elämänsä hallinnan? Kuka puhuu totta, kuka ei? Missä menee toden rajat?

Vasta kotiin päästyäni tajuan, että loukkasin kaatuessa käteni ja että minun on täytynyt jossain vaiheessa hieraista sillä suutani. Huuleni ovat veressä.

Brittiläisellä Paula Hawkinsilla on pitkä ura toimittajana takana, ennen kuin hän alkoi kirjoittaa fiktiivisiä romaaneja. Nainen junassa on Hawkinsin ensimmäinen trilleri ja kirjan oikeudet onkin myyty peräti 34 maahan. Kirja on herättänyt paljon mediahuomiota ja pöhinää somessa myös täällä Suomessa. On kritisoitu kirjan voimakasta ennakkomarkinnointi ja toisaalta taas kehuttu taitavasti kirjoitettua, koukuttavaa trilleriä. Mutta näinhän se on kirjan kuin kirjan kanssa; toiset tykkää, toiset ei. Luen nykyään huomattavasti harvemmin dekkareita ylipäänsä ja silloinkin kun luen, tykkään lukea psykolisen tvistin omaavia tarinoita. Kovin toiminnalliset ja maskuliisinet pläjäykset harvoin istuvat makuuni. Toisaalta taas rakastan esimerkiksi vanhaa kunnon Agathan tuotantoa. Nainen junassa herätti voimakkaasti mielenkiintoni jo kansiteksteillään ja ilokseni huomasin uppoutuvani sen pariin nautinnolla heti alkusivuilta lähtien. Pitkästä aikaa sellainen ihanan koukuttava ja viihdyttävä psykologinen trilleri, joka oli pakko ottaa mukaan jopa lyhyille bussimatkoillekin, että saan lukea lisää, ja lisää! Mietin välillä työpäivienkin aikana, että pääsisinpä pian jatkamaan lukemista. Tällaista olen siis selvästi kaivannut. Lukutoukan kulttuuriblogin Kristalle Nainen junassa nousi yhdeksi kirjavuoden hiteistä. Lumiomenan Katja puolestaan koki, ettei kirja ollut maineensa veroinen vaikka oli ihan leppoisaa luettavaa. Rakkaudesta kirjoihin blogissa taas Annika koki, että Nainen junassa oli hänelle yhtä lukemisen juhlaa.

Tarinan keskiössä on erityisesti ongelmainen, alkoholisoitunut Rachel, mutta myös Rachelin ex-miehen uusi puoliso Anna, sekä Jess. Alkoholisminsa myötä Rachel toki on sangen epäluotettava kertoja, mikä tuokin ihanan kieron tvistin tarinaan. Rachel on muutenkin päähenkilönä kerrankin valtavirrasta poikkeva. Hawkins kirjoittaa tarinaa mielestäni varmalla otteella, mistä lienee osaksi kiittäminen hänen toimittajataustaansa. En lukiessa erityisesti käyttänyt aikaa siihen, että olisin pohtinut kovin vakavasti ns. syyllistä, mutta toki pitkin tarinaa mieleen putkahteli hyvinkin erilaisia vaihtoehtoja. Kuitenkin Nainen junassa onnistui yllättämään minut juonessaan ja loppupuolella kun syyllinen oli selvillä, jaksoi jännite silti pitää loppuun saakka. Kyllä, erittäin hyvä ja koukuttava lukukokemus!

Harakkaparvi. Yksi tietää surua, kaksi lupaa iloa, kolme tuo tyttölapsen, neljä poikaperijän, viisi viittaa hopeaan, kuusi kultaan kiiltävään, seitsemän tuo salaisuuden josta pitää vaieta.
Niitä minulla kyllä riittää.

maanantai 31. elokuuta 2015

Ella Woodward: Deliciously Ella


 Ella Woodward: Deliciously Ella
Kustantaja: Wsoy 2015
Suomennos: Jenna Yli-Knuuttila
Sivuja: 256

Aina silloin tällöin olen vinkannut blogissani innostavista ruokakirjoista ja tänään teenkin niin pitkästä aikaa. Olen jo tovin tehnyt muutosta omaan ruokavalioon ja edelleenkin etsin sitä sellaista sopivaa kultaista keskitietä siihen. Minulla ei esimerkiksi ole keliakiaa, mutta selvästi viljat aiheuttavat paljon nautittuna monia kurjiakin oireita väsymyksestä iho-ongelmiin. Toisaalta olen aikuisikään asti ollut todella huono syömään kasviksia ja nyt vasta ihan parin vuoden sisällä olen opetellut niidenkin syömistä ja jopa hurahtanut kasvisruokien kokkaamiseen. Lihansyöjä olen edelleenkin, mutta kuten sanoin, haen yhä sitä itselle sopivaa yhdistelmää jossa olisi ns. kaikkea sopivassa suhteessa.

Deliciously Ella- blogia pitävä Ella Woodward on koonnut ihanan keittokirjan joka kantaa luontevasti blogin nimeä. Avainsanana Ellan kirjassa on, kuten jo kannessa mainitaan, hyvää oloa ilman gluteenia ja valkoista sokeria. Juuri niitä, joita itse haluaisin yrittää säädellä ruokavaliossa ja jossain määrin ehkä välillä välttääkin. Kuitenkin, mielestäni kantavin teema Ellan kirjassa on se, että syömisessä kyse on nautiskelusta, ei pidättäytymisestä. Tämä filosofia on minusta aivan ihana! Ellan oma taustahan on sikäli mielenkiintoinen, että hän oli itse aikaisemmin hyvin sokeririippuvainen, sekä hänellä diagnosoitiin vuonna 2011 hyvin harvinainen sairaus, posturaalinen takykardiasyndrooma (POTS). Kyseinen sairaus vei monine vaivoineen Ellan sänkypotilaaksi. Vasta kun Ella jätti ruokavaliostaan mm. lisäaineet ja ylipäätään prosessoidut ruoat pois, siirtyi kasvipohjaiseen ruokavalioon, alkoi hän tervehtyä. Ella korostaa kirjan esipuheessa sitä, ettei hän ennen sairastumistaan todellakaan tykännyt kasviksista eikä hän osannut juuri kokata. Vähitellen Ella opetteli tekemään uusia ruokia ja yllätti niin itsensä kuin läheisensäkin. Kesti noin puoli vuotta, että Ella otti ns. keittiön haltuun. Deliciously Ella-kirjassa hän kertoo, kuinka hän muutti omia tottumuksiaan, miten hän löysi sellaisen ruokavalion, ettei POTS hallitse hänen elämäänsä enää. Hän kertoo konkreettisin esimerkein mm. siitä, miten kiireinenkin ruoanlaittaja voi tehdä terveellistä ja herkullista ruokaa. Ella muistuttaa myös, että kirjan ohjeita ei tarvitse noudattaa orjallisesti vaan niitä voi muokata itsellesi sopiviksi. Tärkeintä ei ole noudattaa kaikkea pilkuntarkasti vaan tärkeintä on, että Ellan ohjeiden avulla jokainen halutessaan pystyy lisäämään luontevasti kasvisten määrää ruokavaliossaan.



Kirja on kiinnostavan ja erittäin inspiroivan sisältönsä lisäksi myös visuaalisesti herkku! Ruokakuvat ovat herkullisen näköisiä. Olen kokeillut kirjasta vasta yhtä ohjetta, sivun 139 Porkkana-appelsiini-cashewpähkinäsalaattia. Tässä  ohje suoraan kirjasta:

4 annosta
4 porkkanaa
200g rusinoita
5 appelsiinia
1 tl jauhettua juustokuminaa
2 tl taateli-, tai vaahterasiirappia (käytin vaahterasiirappia!)
200 g cashewpähkinöitä
180g kivettömiä oliiveja
suolaa ja pippuria

Kuori porkkanat ja leikkaa ne pitkiksi suikaleiksi kuorimaveitsellä. Laita suikaleet isoon kulhoon.

Laita rusinat likoamaan kiehuvaan veteen. Siten niistä tulee pulleampia ja mehevämpiä.

Kuori neljä appelsiiniä ja poista myös valkoinen osa.

Jaa appelsiinit lohkoiksi. Laita lohkot, juustokumina ja taatelisiirappi (vaahterasiirappi) kattilaan - ne eivät tarvitse öljyä, vaan appelsiinien oma mehu riittää.

Paista appelsiinilohkoja keskilämmöllä noin 5 minuuttia, kunnes ne ovat pehmeitä. Kaada lohkot ja kattilassa oleva liemi porkkanasuikaleiden päälle.

Kumoa cashewpähkinät samaan kattilaan, jotta appelsiinin maku imeytyy niihin, ja paista niitä keskilämmöllä noin 3 minuuttia, kunnes ne ovat saaneet hieman väriä. Lisää nekin salaattiin.

Purista viidennen appelsiinin mehu salaattiin ja sekoita joukkoon oliivit. Kaada rusinoiden liuotusvesi pois. Sekoita vielä rusinat salaattiin ja mausta suolalla ja pippurilla. 

                                                                          ***

Ihan taivaallisen herkullinen salaatti! Rakastan kaikkia tuon salaatin ainesosia, mutta en ikinä olisi keksinyt yhdistellä niitä tuolla tavalla kuin Ellan ohjeessa. Kirja onkin pullollaan toinen toistaan kiehtovampia ohjeita, joita haluan päästä omassa keittiössäni kokkailemaan. Deliciously Ella on kirjallinen makumatka, joka innostaa kokeilemaan omassa keittiössä kokkaamista ihan uudella tavalla, ja mikä parhainta; terveellisesti ja silti nautiskellen. Delicious!!

torstai 27. elokuuta 2015

Carlos Ruiz Zafón: Marina

Carlos Ruiz Zafón: Marina
Kustantaja: Otava 2013
Alkuteos: Marina (1999)
Suomentanut: Antero Tiittula
Sivuja: 282

Se oli taskukello. Otin sen käteeni ja tutkin sitä kynttilöiden valossa. Viisarit olivat pysähtyneet ja lasi säröillä. Kello näytti olevan kultaa ja yhtä vanha kuin talokin. Vähän matkan päässä selin minuun oli iso nojatuoli käännettynä kohti tulisijaa, jonka yläpuolella saatoin nähdä valkopukuista naista esittävän öljyvärimuotokuvan. Naisen suuret harmaat silmät olivat surulliset ja pohjattoman syvät, ja ne hallitsivat koko salia.

Sisäoppilaitoksessa elävä 15-vuotias Óscar saa tylsän rutinoituneeseen ja rajoitettuun arkeensa tyystin uusia sävyjä erään kerran Barcelonan kaduilla vaellellessaan. Hän kuulee suorastaan hypnoottisen kaunista laulua eräästä vanhasta kartanosta. Äänen lähteeksi paljastuu leski-isänsä kanssa asuva viehättävä Marina. Pienten sattumusten kautta Óscar tutustuu niin Marinaan kuin hänen isäänsä Germániin. Kun Oscár ja Marina päätyvät seuraamaan läheisellä hautausmaalla liikkuvaa omituista, mustaan pukeutunutta vanhaa naista, käynnistyy tapahtumaketju, jossa eivät hekään ole lopulta turvassa. Salaisuus, joka oli uinunut jo yli kolmekymmentä vuotta, oli vihdoin valmis tulemaan kerrotuksi.

Carlos Ruiz Zafónin Tuulen varjo teki minuun melkein vuosikymmen sitten hurjan voimakkaan vaikutuksen, eikä aika ole tuota lukumuistoa juuri haalistanut. Uppouduin Tuulen varjon tunnelmaan uudelleen viime vuonna lukupiirini merkeissä ja kyllä se ihana sama taika kietoi minut vielä toisellakin lukukerralla syleilyynsä, vaikkei ehkä enää niin voimallisesti. Toisin kuin vielä viime vuonna luulin, Marina ei ole osa tuota Tuulen varjon kudelmaa, vaan on oma itsenäinen tarinansa. Se toki sijoittuu Barcelonaan, mutta unohdettujen kirjojen hautausmaan sijaan nyt ollaankin ihan perinteisellä hautausmaalla, joskin hieman kauhusävytteisemmissä tunnelmissa. Ajallisesti Marinan julkaisu sijoittuu Tuulen varjoa ennen ja on itse asiassa viimeinen nuortenkirja, jonka Zafon ennen Tuulen varjoa kirjoitti. Kirjan luokitus on sinällään mielenkiintoinen. Tietyllä tapaa kirja on paikoin varsinkin tekstillisesti hyvin nuortenkirjamainen, mutta kuitenkin samalla aikaa myös aikuisten kaunokirjallisuuden genreen täysin solahtava. Oikein mainio yhdistelmä siis, sanoisin.

Kyllähän Zafon osaa viedä lukijansa mielikuvitusmatkalle Barcelonan sokkeloisille, hämyisille kujille varsin ansiokkaasti. Tuulen varjo on itse asiassa syynä siihen, että olen vuosikausia hautonut haavetta matkustaa Barcelonaan. Haave elää yhä, kenties joku päivä. Tuon ihanan, mystisen tunnelman luomisessa Zafon ei kuitenkaan ole onnistunut niin vahvasti Marinassa kuin Tuulen varjossa. Marina on kokonaisuutena viehättävä, jännittävä ja persoonallinen tarina, mutta väkisin Tuulen varjon muisto nostaa rimaa näköjään näissä muissa Zafonin teoksissa. Kuitenkin, tästä huolimatta koen Zafonin tuotannon niin kiehtovana ja persoonallisena, että tulen varmasti lukemaan hänen tulevat teoksensa käännöksinä.

keskiviikko 19. elokuuta 2015

Kaisa Haatanen: Meikkipussin pohjalta

Kaisa Haatanen: Meikkipussin pohjalta
Kustantaja: Johnny Kniga 2015
Sivuja: 170

Tämä on elämän tarkoitus: kohtaaminen. Jokaisella meistä on omansa. Simple as that.

Tässä on yksi niistä totuuksista, joita virkavapaavuottansa viettävä viisikymppinen kustannuspäällikkö Tytti kirjaa ylös, paasaa kuvitteelliselle lukijalle. Omaa elämäänsä aakkosjärjestykseen tarinoiva Tytti on päässyt siihen ikään elämässään, ettei koe tarvetta enää salailla todellisia tuntojaan. Sinkkuna elävä, muodokas Tytti on mukavan sinut elämänsä kanssa, vaikka välillä päänvaivaa aiheuttaakin niin vanhemmat, banaanikärpäset kuin ihokarvatkin. Lyhyiden tarinoiden kautta lukijalle avautuu ihanan välitön, rehevän värikäs aikuisen naisen muotokuva.

Myönnetään, oli minulla epäilyni. Olen aikaisemminkin kertonut, että olen aika kranttu lukija kun kyseessä on puhtaasti viihderomaani. Nuorempana luin paljon mm. chik litiä, mutta nykyään aika harvoin tulee tartuttua ihan viihderomskuihin. Viihderomaanissakin pitää olla minun makuuni kuitenkin joku syvempi tvisti tai tietynlainen älykkyys, että nautin lukemisesta enkä koe liian hömpäksi. Viimeisimpiä tällaisia helmiä ovat olleet Graeme Simsionin Vaimotesti sekä Riikka Pulkkisen Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän. Niinpä olin kieltämättä vähän vastakarvaan kun tartuin tähän esikoiseen. No, eihän siinä tainnut mennä kuin sivulle kahdeksan, kun purskahdin nauruun niin reteästi, että iltatee purskahteli suupielistä. Se oli lupaava merkki ja saatoin luottaa, että nyt ollaan aika hyvissä käsissä.

Ja sitten olla rauhassa yksin kun haluan. En viitsisi mennä töihin, en halua valvoa öitä kuorsausta kuunnellen, haluan nukkua valkoisissa lakanoissa, haluaisin sanoa isälle, että haista sinä paska ja keitä itse kaakaosi.

Haatasen teksti hersyy huumoria ja on samalla myös älykkäällä tavalla viihdyttävää. Monessa jutussa on hauskan kuorrutuksen alla kuitenkin vakavempikin ydin. Vaikka elämä olisi aika mielekästä viisikymppisenä sinkkuna, kyllä välillä yksinäisyyskin kirpaisee. Samaan aikaan kun keski-ikä tuo tiettyjä fyysisiä ilmentymiä, mieli säntäilee välillä sinne tänne kuin nuori varsa. Haatanen tavoittaa teksteissään paljon näin alle nelikymppisenkin naisen elämään tuttuja sävyjä. Sanan säilä viuhuu lempeän (itse)ironisesti. (Sori vaan Hannele Lauri, pissikset ja moni muu!) Onhan meillä kotimaisella saralla useampikin naiskirjailija, joka tuottaa nasevaa, huumorinsävyistä tekstiä taitavasti, mutta virkistävää huomata, että Haatanen on silti omaääninen, erottuu joukosta. Minun mielikuvissani Tytti on kuin ihanan kotikutoinen, kotimainen versio aikuistuneesta Bridget Jonesista. Haatasen teos on viihdyttänyt myös mm. Kristaa ja Taikaa!

Rakkaus

En minä rakkaudesta mitään ymmärrä. Se on kai sitä, kun pitää jostakusta niin paljon kuin pystyy. 
(Tytti)

Niinpä
(Minä)