maanantai 27. helmikuuta 2012

Maarit Verronen: Vanhat kuviot

Maarit Verronen: Vanhat kuviot
Kustantaja: Tammi 2012
Sivuja: 184

Luin enimmäisen Verroseni suurinpiirtein kuukausi sitten ja olin aika myyty.  Normaalia elämää novellikokoelma tarjoili näennäisen normaalia arkea absurdein ottein ja vaikutuinkin Verrosen tavasta kirjoittaa ainakin lyhyitä tarinoita. Olin jo itse asiassa ennen Normaalia elämää -teoksen lukemista katsonut Tammen kevätkatalogista, että Verrosen Vanhat kuviot vaikuttaa kiinnostavalta. Tartuin siis tähän Verrosen uusimpaan novellikokoelmaan aika innostunein mielin ja ilokseni sain huomata, että se jopa ylitti odotukseni. En olisi vielä viime vuonna uskonut, että olisin novelleja lukiessa näin kovasti kirjallisella mukavuusalueellani. Toki luin viime vuonna useammankin hyvän novellikokoelman, mutta vasta nyt voin sanoa, että olen kotonani niidenkin parissa. Tarinan lyhyys ei häiritse, kun tarina tarjoillaan taitavasti ja Verronen tekee sen.

Vanhat kuviot jakautuu kolmeen osaan, Piiloutujiin, Vastustajiin sekä Lähtijöihin. Osien nimien symboliikka avautuukin hienosti kussakin osiossa tarinoiden kautta. Novellien ihmiset päätyvät usein toimimaan tavalla, joka yllättää heidät itsensäkin. Toisaalta tarinat näyttävät sen, miten osalle ihmisistä ainoaksi keinoksi selvitä jaa sopeutuminen. Verronen ei kuitenkaan selittele liikaa novelleissa, vaan monesti se tärkein oivallus tulee lukijalle vasta tarinan loppumetreillä. Novellit eivät jätä lukijaa epäselvyyden harmaaseen usvaan, mutta jättävät usein lukijan mieleen leikittelevän ajatuksen, että mitä sitten tapahtuisi tai entä jos päähenkilö olisi valinnutkin toisin. Novellien ihmiset ovat usein kuin kuka tahansa meistä.

Piiloutujissa lempitarinakseni nousi Majapaikka, jossa nuoripari päätyy viettämään yönsä kylän oudon vanhanpiian rappeutuneen maatilan verstaassa. Vastustajissa puolestaan erityisen vaikutuksen teki Angelina, jossa kyläläisten villinä pitämä kolmen lapsen äiti piti puoliaan lastensa kera, viimeiseen asti. Lähtijöissä Neina ja Lila näyttää suorastaan hyytävän konkreettisesti, miten sinällään viaton valinta voikin olla niin kohtalokas. Lähtijöissä myöskin oleva kirjan nimikkotarina Vanhat kuviot on kuitenkin kirjan ehdoton helmi, sillä se on melkein 60-sivua pitkä ja käsittää 1/3 koko kirjasta. Vanhoissa kuvioissa lukija pääsee jo nauttimaan enemmän Verrosen tarinan kuljettamisesta ja samalla saa aavistuksen dystopiaakin, mistä Verronen onkin usealle tuttu. Dystopiamaisuus syntyy tarinassa siitä, että tietty yhteisö elää maantieteellisesti katsottuna suht eristyksissä. Muutamassa muussakin tarinassa tuli paikoin tunne, että tapahtumat voisivat olla jossain tulevaisuudessa, kun dystopiasta on tullut yhteiskunnan vallitseva olomuoto. Kuitenkin toisaalta tarinat ovat sellaisia, että niihin voisi tässä hetkessä elävä ihminen sijoittaa itsensä vaivatta.

Olen ihan älyttömän vaikuttunut tämän novellikokoelman lukemisen jälkeen ja tuntuu etten edes keksi mitään kovin rakentavaa analyysia kirjasta, kun voisin vain toistella, miten hieno tämä oli. Yhtään heikkoa tarinaa ei kokoelmassa ollut, vaan nautin todella paljon jokaisen lukemisesta. Usein novellikokoelmissa kun tahtoo olla niitä ns. täytetarinoilta tuntuviakin novelleja. Tämän novellikokoelman hienous piilee siinä, että saa itse lukea ja oivaltaa. Kertomalla enemmän novelleista, saattaa kertoakin jo tavallaan liikaa. Muutenkin tuntuu, että on vaikea pukea sanoiksi niitä oivaltamisen ja kirjallisen mielihyvän tunteita, mitä novellikokoelmaan lukiessa tuli mieleen vähän väliä. Luin kirjan ensimmäisillä sivuilla olevan listauksen Verrosen tuotannosta ja se on ihanan pitkä lista. On kutkuttavaa ajatella, että minulla on vielä niin monia hänen teoksiaan lukematta ja ennen kaikkea myöskin se ensimmäinen varsinainen romaani häneltä. Myös Jori on lukenut tämän, kurkatkaa hänen arvionsa täältä.

5/5

Gary oli edelleen ilmeetön ja poissaoleva, kun Roo ilmoitti viimeisistä ja pahimmista lavastuksista.  Niissä hän riisuutui itsekin ja tuli lähelle, aivan liian lähelle pojan kasvoja. Se tuntui pahalta, Roo ei ollut koskaan ajatellut olevansa ihminen, joka voisi tehdä tuollaista. Mutta tietenkään hän ei tehnyt kaikkea sitä, mitä todella oli tehty, ja sitten tilanne oli ohi.

sunnuntai 26. helmikuuta 2012

Bram Stoker: Draculan vieras ja muita kauhukertomuksia

Bram Stoker: Draculan vieras ja muita kauhukertomuksia
Kustantaja: Tammi 2012
Alkuteos: Dracula's guest and other weird stories (1914)
Suomentanut: Inkeri Koskinen
Sivuja: 201

Äkkiä hän lopetti, aivan kuten edellisenäkin yönä, havahtuessaan arvaamatta alkaneeseen hiljaisuuteen. Hentoisintakaan nakerrusta, rapinaa tai vikinää ei kuulunut. Huoneeseen oli laskeutunut haudanhiljaisuus. Hän muisti edellisen yön oudot tapahtumat ja käänsi vaistomaisesti katseensa kohti tulisijan vierellä seisovaa tuolia. Silloin hyvin outo tunne kulki väristyksenä hänen lävitsensä.

Tänä vuonna tulee kuluneeksi 100 vuotta siitä kun irlantilainen Bram Stoker kuoli. Kuollessaan Stokerilta jäi useampi novellikokoelma kesken ja kaksi vuotta hänen kuolemansa jälkeen niistä julkaistiinkin yksi, Stokerin lesken painokuntoon saattamana. Nyt lähes 100 vuotta tuon kokoelman julkaisusta Tammi julkaisee teoksen Inkeri Koskisen kääntämänä. Koskinen on kirjoittanut kirjaan huikean hienon, 12-sivuisen esipuheen. Koskisen tekstissä lukija saa kiehtovan katsauksen itse Bram Stokeriin lapsuusvuosista lähtien. Samalla Koskinen luo silmäyksiä myös monen kirjan kertomuksen luonteeseen ja näin lukija jo mukavasti virittäytyy kirjan tunnelmaan. Teos käsittääkin yhdeksän novellia, joista ensimmäisenä oleva Draculan vieras on oletettavasti osa Stokerin julkaisemaa Draculaa. Osio jätettiin aikanaan pois kirjasta, mutta Stokerin leski halusi Draculan ystävien iloksi tuoda tarinan esille omana kertomuksenaan osana kokoelmaa.

Stokerin kauhutarinoille on tyypillistä tarinan päähenkilön tietty hyväuskoisuus ja siinä missä lukija jo tuntee ihokarvojensa nousevan pystyyn, päähenkilö vielä viheltelee hyväntuulisesti vailla pelkoa. Goottilaisille kauhutarinoille luonteenomaisesti puolestaan tarinoissa on niin romantiikkaa kuin karmaisevia rottia ja usein jopa samassa tarinassa. Kasvavan kullan salaisuus näyttää huikean hienolla tavalla, kuinka edes kuolema ei pysäytä rakkauden voimaa. Monessa kertomuksessa pikkuhiljaa mieleen hiipivä jännitys rakentuu sinällään arkiselta näyttävästä tarinasta, mutta Stoker osaa ujuttaa tarinaan elementtejä, jotka saavat kylmät väristykset pintaan. Nimikkotarinassa Draculan vieraassa kaikki näyttäytyykin aivan toisin vasta viimeisiä sivua lukiessa.

Tuomarin talo edustaa mielestäni parhaiten kirjassa juuri sitä kauhukertomusta, joka saa lukijan sydämen hakkaamaan lujaa ja kuikuilemaan olkansa taakse iltahämärässä kesken kirjan lukemisen. Nuori matematiikanopiskelija muuttaa toviksi vuokraamaansa kartanoon saadakseen opiskelurauhaa, mutta huonon maineen omaava kartano tarjoaakin hänelle jotain aivan muuta. Omalla tavalla karmaisevin kertomus on kuitenkin Squaw, missä Nürnbergissä häämatkalla olevan pariskunnan mukaan lyöttäytyy Nebraskasta kotoisin oleva iloluontoinen ja leveää murretta suoltava muukalainen Elias P. Hutcheson. Hutchesonin teon myötä he saavat tahtomattaan matkaseuralaiseksi myös vihaisen, kiiluvasilmäisen kissan.

Joissain kertomuksissa on mielestäni ripaus huumoriakin tai ainakin pieni pilke silmäkulmassa mukana. Mustalaisennustuksessa jännitys on läsnä, mutta kertomuksen loppumetreillä on jo pakko naurahtaa hyväntahtoisesti. Kertomus näyttää hyvin sen, miten ihmismieli pystyy luomaan lamaannuttavan kauhun ilman kovin kummoista todellisuuspohjaa. Mieti kuitenkin kerran, ennen kuin annat mustalaiseukon ennustaa kädestäsi...

Toisaalta kauhu näyttäytyy välillä sinänsä ihan tavallisissa asioissa, jotka saavat otteen vieraaseen miljööseen joutuneesta. Rottien hautajaisissa kertomuksessa Pariisi näyttää eräälle turistille toiset, synkemmät kasvonsa ja hän joutuu pakenemaan henkensä edestä. Ei pidä vähätellä vanhojen ja raihnaiseltakin näyttävien lumpunkerääjien sinnikkyyttä...

Luin tästä teoksesta alunperin Morren maailmasta ja kiinnostuin Dracula- ja vampyyritarinoiden ystävänä heti. Olen kuitenkin enemmän katsonut niitä televisiosta kuin lukenut kertomuksina ja siksi halusin sukeltaa kauhukertomusten maailmaan nyt kirjan sivuilla. Toisena oleva Tuomarin tarina sai sykkeeni nousemaan jo siinä määrin, että hetken mietin, uskallanko lukea kirjaa varsinkaan enää illalla. Kertomukset ovat kuitenkin sopivan vaihtelevia jännitysmomenttinsa suhteen ja lopulta suorastaan ahmin kirjan loppuun. Väittäisin lukematta alkukielistä teosta, että kääntäjä Inkeri Koskinen on onnistunut hienosti työssään, sillä niin rikas ja kiehtova kieli näyttäytyy kirjan kertomuksissa. Täydellinen kertomuskokoelma niin Bram Stokerin faneille kuin kauhukirjallisuuden ystäville.

5/5

Kirjasta piste Ikkunat auki Eurooppaan-haasteeseen ( Irlanti)

perjantai 24. helmikuuta 2012

Vihdoinkin amigurumeja!


Viime toukokuussa esittelin teille kirjan Karmivan suloiset amigurumit ( Atena 2011) ja postauksen kommenteissa lupasin raportoida kuinka projekti etenee. No voin kertoa, ettei kuulkaa edennyt, ennen kuin vasta nyt. Minä, virkkaustaidoton ( osasin toki virkata eestaas patalapun malliin..) en nimittäin päässytkään alkua pidemmälle kirjan kanssa. Yritin väkertää amigurumeihin vaadittua taikaympyrää, mutta sain vain omituisen solmusyttyrän aikaan. Ei vain onnistunut. Olin jotenkin ajatellut, että ymmärtäisin kirjan ohjeista noin vain kaikenmaailman silmukat ja muut jutut. Yritin kesälläkin vähän kokeilla mutta lopulta päätin jättää hautumaan ja palata asiaan myöhemmin. Niinpä aika vierähtikin tämän vuoden puolelle, kunnes muistin taas amigurumit ja tällä kertaa päätin netin avulla opetella ensin eri silmukka- ja virkkaustyylit edes alkeellisimmillaan. Youtuben ohjevideot sekä muutama kotimainen käsityösivu tarjosivatkin virkkauksen suhteen suht uusavuttomalle vihdoin niin havainnollistavat ohjeet, että aloin päästä selville, mistä virkkaamisohjeissa on kysymys. Karmivan suloiset amigurumit- kirjan ohjeet vaativat siis pohjakseen jonkinlaista tietämystä virkkaustekniikoista, sillä siinä ei ole perussilmukoista/tekniikosta havainnollistavia ohjeita tai kuvia. 
    

Sain lopulta tehtyä yllä näkyvän kuvan perusvartalon, johon sovelsin itse muut osat ja niin syntyi Kvaakku, alias Agentti-007. Tästä innostuneena päätin kokeilla erään käsityöblogin ohjeen mukaan tehdä Angry birds- hahmoista ilkeän possun, joka istuukin postauksen ensimmäisessä kuvassa kirjapinon päällä. Sen tehtyäni aloin hahmottaa paremmin Karmivan suloisten amigurumien ohjeita ja tein esikoiselleni hänen toivomansa Robotin sekä kuten toukokuussa kirjaan liittyvässä postauksessa mainitsin, miehelleni töihin pöydälle hänen toivomansa Yhtiön Zombin.



Voisi kai sanoa, että olen jo kirjaimellisesti koukussa ;) Seuraavaksi varmaankin luvassa perinteisempiä eläinhahmoja kuten kilpikonnaa ja esikoisen toiveesta kenties kirahviakin :)

torstai 23. helmikuuta 2012

Anna-Leena Härkönen: Heikosti positiivinen

Anna-Leena Härkönen: Heikosti positiivinen
Kustantaja: Otava 2001
Sivuja: 232

Olen kuullut monien naisten huokaavan, että raskaus on heidän elämänsä parasta aikaa. Herää kysymys, että minkähänlaista paskaa heidän elämänsä sitten yleensä on?

Heikosti positiivinen on Anna-Leena Härkösen omaelämänkerrallinen, avoin ja äitiyden puhtoisia myyttejä ravisutteleva teos. Luin teoksen kymmenisen vuotta sitten heti sen ilmestyessä ja muistan vaikuttuneeni syvästi. Kun valitsimme kirjan vetämäni lukupiirin yhdeksi kirjaksi, aloin lukemaan kirjaa nyt hyvin toisin silmin: aikuistuneena ja kahden pienen lapsen äitinä.

Härkönen kertoo ensin kuinka ajatus lapsesta tuntuu hänestä kaukaiselta, mutta miten salakavalasti toive vauvasta lopulta asettuukin hänen sydämeen. Ja vieläpä kesken kirjoitusprojektin, missä hän perehtyy lapsettomuuteen mm. haastattelemalla lapsettomia. Ensimmäinen raskaustesti, tuo lääkärin mukaan heikosti positiivinen, päätyy keskenmenoon, kuten toinenkin nopeasti alkanut raskaus. Samaan aikaan Härkönen pohtii omaa suhdettaan ahdistavaankin julkisuuteen ja siihen, miten se jo kerran on vienyt hänet pitkään psykoterapiaan. Suorin sanoin hän ruotii niin omaa naiseuttaan, ihmisyyttään kuin median loputonta kiinnostusta saada hyviä juttuja julkisuuden henkilöistä.

Kun sitten taas uusi raskaus saa alkunsa, ei hän heti uskalla luottaa siihen, että tällä kertaa raskaus kestäisi. On niin paljon kaikkia epävarmuustekijöitä, mitkä voivat päättää tämänkin raskauden. Kun raskaus kuitenkin etenee, ehtii Härkönen tovin iloita olostaan. Mutta vain hetken, sillä pian Härkönen huomaa olevansa aina kaikissa mahdollisissa riskisryhmissä, joutuu tarkempiin seulontoihin ja lopulta saa myös kuulla sairastavansa maksahepatogestoosia, jonka vuoksi joutuu tiiviiseen tarkkailuun sairalaan. Vaikka olo alkaa monin tavoin olla yhtä helvettiä, Härkönen kuitenkin saa odotuksen loppumetreillä voimakkaan onnen tunteen, vauvakuumeen omana vauvaan.

Kahviossa kurkistelen vuoteissaan uinuvia vauvoja; tahtoo tuollaisen. Tätä en voinut koskaan itsestäni kuvitella. Vauvakuume sanan varsinaisessa merkityksessä, ei mikään epämääräinen halu saada ehkä lapsi. Minä tahdon lapsen. Minä tahdon tämän lapsen. Minä tahdon sen nyt.

Vaikea loppuraskaus kuitenkin laukaisee Härköselle jo jonkinlaisen paniikkihäiriön sekä kylvää ensimmäiset ahdistuksen siemenet, sillä hän ei saa nukutuksi ja väsymys vain kasvaa. Kun vauva lopulta syntyy, on hän jo niin väsynyt, ettei enää tiedä, kuinka tokenee. Kun osastolle sattuu vielä omahoitajaksi ihminen, jolla selvästi on kaunoja julkisuudenhenkilöitä kohtaan, kotiutetaan Härkönen vauvan kanssa aivan liian aikaisin. Odotettu äitiys ei näyttäydykään ihanan ruusunpunaisena vaan saa synkkiä sävyjä. Analyyttinen Härkönen tunnistaa kyllä oman olotilansa vakavuuden ja yrittää saada apua, mutta yllättävän moni vähättelee. Kun Härkönen lähentelee olossaan jo psykoosin rajoja, hän ymmärtää jo pelätä itsekin, erityisesti pienen vauvansa puolesta.

En voi kuvitella pelottavampaa paikkaa kuin tämä talo, joka joskus oli minulle koti. Jokainen näkemäni esine on kipeä muistutus entisesti, suhteellisen hyvästä elämästä, jonka olen nyt menettänyt.

Heikosti positiivinen on monella tapaa rohkea teos, sillä se kyseenalaistaa niin sitkeässä istuvia hyvän äidin myyttejä kuin myös synnytysosaston henkilökunnan pätevyyttä psyykkistä apua tarvitsevan äidin kohtaamisessa. Omahoitaja-Tiinan kohtelusta oli suorastaan pöyristyttävää lukea, miten yhtä aikaa ylimielisesti ja vähättelevästi hän suhtautui "julkkis-äitiin", joka oikeasti yritti tulla kuulluksi väsymyksensa suhteen. Teos ei kuitenkaan yritä olla mikään yleispätevä totuus vaan se on yhden naisen tarina ja näyttäytyy siinä valossa, kuinka kirjoittaja itse on asiat kokenut. Jollain tapaa äitiyden ympärille luodaan heti niin kaikkivoipaa myyttiä, että sitten kun tuore äiti oikeasti tarvitsisi erityistukea jaksamisensa kanssa, sitä ei niin vain saakaan. Synnytysosastolla patistetaan äitejä heti omatoimisuuteen mikä sinällään on varmasti hyvä ja toimivat juttu, mutta entä kun tuore äiti selvästi sanoo, että on väsynyt ja tarvitsee apua sekä lepoa? Pitää pärjätä, pitää olla reipas, ei saa turhia valittaa. Heikosti positiivinen on varmasti eräänlainen yhden naisen mielen odysseia ja samalla myös julkinen tilinpäätös elämänvaiheesta, jolloin normaalisti rempseänä ja iloisena tunnetun Härkösen jaksaminen oli viimeisillä äärirajoilla. Olin mielessäni pitänyt tämän kymmenen vuotta Heikosti positiivista aika täydellisenä lukukokemuksena, eli viiden pisteen kirjana. Nyt kuitenkin huomasin lukevani kirjaa ehkä enemmän analyyttisesti kuin sillä ensimmäiseen lukukertaan liittyvällä ihanalla tietämättömyydellä tunteen kera ja päädynkin antamaan pisteitä...

4/5

..mikä sekin on jo hurjan hyvin toki. Heikosti positiivinen on tärkeä kirja ja kovana Härkös-fanina nautin edelleenkin tämän lukemisesta, vaikkei se ehkä ihan niin huikea kokemus enää toisella lukukerralla ollutkaan.

maanantai 20. helmikuuta 2012

Eve Hietamies: Tarhapäivä

Eve Hietamies: Tarhapäivä
Kustantaja: Otava 2012
Sivuja: 447

Kuin olisi seissyt jollakin helkkarin trapetsilla. Tuuli heitteli kumpaankin suuntaan, mutta narulla oli pysyttävä, sillä alapuolella ammotti kauhea tyhjyys. Päivittäin tunsin tekeväni vain virheitä: vastasin väärin, kohtelin väärin, ymmärsin väärin. Usein tuntui, että Paavo puhui toista kieltä kuin minä. Kun se olisi tarvinut halausta, tarjosin karjuntaa, ja kun olisi pitänyt huutaa, silitin päätä. Kaipasin epätoivoisesti jotain karttaa, jolla olisin ymmärtänyt sen aivoituksia, mutta sellaisia karttoja ei ollut.

On kulunut viisi vuotta siitä kun Antti Pasanen jäi yksin tuoreen vauvan Paavon kanssa. Nelikymppisen toimittajamiehen arki vaihtui yhtäkkiä vaippoihin, pukluihin ja yösyöttöihin. Viiden vuoden aikana Antti ja Paavo ovat saaneet luotua omat sujuvat rutiininsa ja vaikka Antin sisällä  usein vellookin epävarmuus siitä, osaako hän olla yksin hyvä vanhempi, on arki kuitenkin mallillaan. Antti käy töissä ja Paavo on jo reipas tarhalainen. Päivät ovat usein kuin toisensa jatkumoja samoine rutiineineen ja ruokineen, mutta välillä on sentään Kalapäiviä, päiviä jolloin Antti päättää jo aamusta olla tehokas isä kaikin puolin. Vaihdetaan petivaatteet, pestään vessa ja jääkaappi, leikitään paljon yhdessä ja illalla saatetaan vaikka paistaa vielä pannukakku. Kalapäivänä on helppoa olla hyvä isä.

Antin arjessa tukena on ollut Paavon vauva-ajoista lähtien Enni ja hänen tyttönsä Terttu. Yhdessä Ennin ja Tertun kanssa Antti ja Paavo luovivat arjen haasteita ja käyvät jopa ulkomailla lomareissulla. Enni on Antille melkein kuin sisko tai niin hän on ainakin itselleen uskotellut aina ulkomaanmatkaan asti. Paavon äiti, Antin ex-vaimo Pia häälyy heidän arkensa taustalla lähinnä pettymysten tuottajana, mutta pienen Paavon ikävä äitiin ei niin vain haalistu. Antti joutuu antamaan usein selvästi hoidon tarpeessa olevalle Pialle mahdollisuuksia, mutta missä vaiheessa tulee raja vastaan? Oliko se jo ylittty silloin eräänä kuuluisana biljardi-iltana vai menikö se rikki vasta silloin, kun Antti löysi Pian luona olleen Paavon kodin edestä lumesta itkemässä? Juuri kun Antti luulee arjen seesteistyneen vähänkin, tapahtuu asioita jotka heittävät Antin jälleen kerran uuden eteen. Pieni Terttu prinsessatarvikkeineen ja lempinimillä nimettyine vaatteineen joutuu muuttamaan heille tilapäisesti ja jälleen kerran arki heittää häränpyllyä. Siinä missä Paavoa saattoi lohduttaa hirviöukkeleilla pelleillen, ei Terttu lämpenekään poikamaisille jutuille. Terttu haluaa letit hiuksiinsa, oravamekon ylleen, Hama-helmet ja isopäiset Brätzit.

Kun laitoin kenkiä jalkaan eteisessä, Anna ojensi paperikassin.
- Naistenlehtiä Ennille. Sano terveisiä.
Otin kassin.
- Mulla ei ole Tertun kanssa muuta yhteistä kuin keskimäärin kaksi korvaa.
- Se on hyvä alku.

Ihastuin Anttiin ja Paavo-vauvaan jo Hietamiehen Yösyötössä (2010) ja kun viime vuonna kuulin heidän tarinalleen tulevan jatkoa, alkoi innostunut odotus. Aloin lukemaan kirjaa perjantaina myöhään muun perheen jo nukkuessa, enkä ollut päässyt kuin vasta sivulle 10, olin jo tirskahdellut nauruun useamman kerran. Juuri tällaista olin kaivannutkin jo tovin. Tarhapäivän voi toki lukea omana tarinanaan, mutta kyllähän Yösyötön lukeminen luo vahvan pohjan tälle kirjalle ja Antin sekä Paavon tarinalle. Vaikka Hietamiehen ote näissä kirjoissa on humoristinen, se ei ole missään määrin sisällötön tai vain viihteellinen. Hietamies on luonut Antista  kaikkine epävarmuuksineen, vanhemmuuteen liittyvine vajaavaisuuksineen sekä miehekkäine ajatuksineen yhtä aikaa koskettavan mutta myös hyvällä tavalla hauskan todellisen henkilöhahmon. Näin naimisissa olevana perheenäitinä koin valtavasti samaistumisen tunteita tuon kymmenisen vuotta vanhemman yksinhuoltajaisän ajatusten, tunteiden ja valintojen suhteen. Mielestäni se kertoo sekä Hietamiehen kyvyistä luoda uskottavaa tarinaa miehen näkökulmastakin mutta myös tietenkin siitä, että loppujen lopuksi vanhemmuus on niin isälle kuin äidille usein samanlaista epävarmuuksien, syyllisyyden ja valintojen aallokkoa.

Tarhapäivä on yhtä aikaa nauruhermoja hivelevä, ajatuksia herättävä ja kolahtaa monin paikoin suoraan sydämeen. Hietamiehellä on hieno kyky sisällyttää pikkulapsiarjen huumoriin ja suoranaiseen tragikoomisuuteen vanhemmuuden eri sävyjä: kaikki ne tunteet kylmän veden valahtamisesta vatsanpohjaan huolen iskiessä aina siihen kun pitkän päivän jälkeen Pikkukakkonen ja kananuggetit ovat päivän pelastus. Antti-isä on jotenkin niin ihanan inhimillinen valíntoineen ja ajatuksineen. Ja vaikka hän isänä meneekin usein sieltä missä aita on matalin, on hänen rakkaus Paavoa kohtaan vahva ja vankkumaton. Vaikka hän välillä huutaa eikä jaksa leikkiä tai antaa edes niitä D-vitamiineja, niin illan tullen kun nukkuvan Paavon pieni profiili piirtyy hämärään, meinaa hänen sydämensä pakahtua. Huoli Paavosta on aina läsnä ja Paavon kasvaessa vain huolenaiheet muuttavat muotoaan.

Enää ei tarvinnut syöttää, juottaa, kylvettää, työntää rattaissa ja vaihtaa vaippoja, mutta edelleen piti pukea ja pyyhkiä pyllyä. Enää ei tarvinnut arvailla ja sulkea pois vaihtoehtoja, nyt Paavo kertoi asiat itse. Ennen piti vahtia, ettei se kaadu naamalleen vesilätäkköön, nyt piti vahtia, ettei se huku uima-altaaseen. Ja kun ennen piti katsoa, ettei se laita mitään pikku-ukkoa suuhunsa, nyt piti karjua, että korjaa pikku-ukkonsa leikin jälkeen itse pois.

Tykkäsin siis todella paljon, kokonaisen

5/5  pisteen verran ;)

perjantai 17. helmikuuta 2012

Maria Vaara: Likaiset legendat

Maria Vaara: Likaiset legendat
Kustantaja: Gummerus 1974
Sivuja: 277

-Jäin kuitenkin odottamaan sinua, mutta minusta kyllä alkoi itsestänikin tuntua, että olen väärä ihminen väärässä paikassa. En kohta tiedä enää omaa nimeänikään. Enhän minä tiedäkään. En tiedä, olenko Maria vai se toinen vai joku muu. Välistä taas tiedän kaiken hyvin selkeästi.

Likaiset legendat on häkellyttävä kuvaus kirjailijan itsensä mielenmaisemista sairautensa pahimpina hetkinään. Maria Vaara
(1931-1992) oli niin opettaja, kirjastonhoitaja, kirjailija, neljän lapsen yksinhuoltaja kuin myös skitsofreenikko, Borderline case. Luisuessaan yhä syvemmälle skitsofrenian värittämään maailmaan, Vaara työsti tuntojaan kirjoittamalla. Likaiset legendat onkin tulosta junamatkoista, joita Vaara teki Paltamon ja Oulun välillä psykoterapissa käydessään, mutta myös osittain psykoosinkin aikaista tekstiä. Teos jakautuu kahteen osaan, joista ensimmäisessä Maria on vielä jotenkin kiinni arjessaan, kun taas jälkimmäisessä voimakkaiden harhojen vallassa hoidossa.

Kirjan takakansi kiteyttää hienosti: Tähtisumun lailla tämä romaani sisältää monta maailmaa sekä maan päältä että ihmisen sisästä. Samalla tavoin tässä on monta kirjaa, monta tyyliä myyttisestä näynomaisuudesta kirpaisevaan realismiin. Marian mielessä, mutta myös terapiaistuntojen myötä lukija matkustaa niin Kaunuun metsäisiin maisemiin, Marian lapsuuteen kuin jonnekin, missä todellisuus vaihtuu toiseksi. Ei ole vain Maria, on myös Paavali, Saulus, Neitsyt-Maaria..On Maaria, pikku-Maria, Saatana ja sitten vielä ne "irrallisetkin". On myös Johannes, jonka syliin Maria haluaisi käpertyä, mutta joka ammatillisen etäisyyden pitämisestä huolimatta välittää ja haluaa nähdä oikean Marian. Kirjan kertojaminä on kuitenkin usein Hän, ei Maria. Kahtiajakautunut kertojaminä kuvastaa skitsofreenisen ihmisen minäkuvaa tehokkaasti.

En jaksa nyt enempää. Te olette jättäneet minut yksin enkä halua teitä tämän enempää ajatella. Pysykää omassa pienessä helvetissänne. Suljen oven ja päästän Maria irti. Hän saa jatkaa, jos haluaa.

Hän on minän tiedostavampi osapuoli ja usein vielä ympäröivässä todellisuudessa enemmän kiinni kuin Maria, joka usvan lailla häälyy taustalla. Sairaan mielen kokemuksellinen todellisuus näyttäytyy niin vahvana, että usein on lopulta mahdoton erottaa, mikä on totta ja mikä on harhaa. Ja kuitenkin lopulta mieleen nousee kysymys, kuka määrittää yksilön kokeman todellisuuden oikeellisuuden? Skitsofreenisen ihmisen kokemat harhat ovat usein hänelle niin todellisia kuin terveelle ihmiselle näkymä silmät aukaistessaan. Vaara tuon vääristyneenä pidetyn todellisuuden kokijana on onnistunut välittämään sen kirjassa ravisuttavalla tavalla. Ja kirjan alkupuheeseen hän sisällyttääkin jotain todella merkityksellistä kirjoittaessaan:

Tätä ei oikeastaan kannata lukea, ei ainakaan kahvipöydässä. Jos luet, et ymmärrä juuri mitään. Tai ajattelet: todellakin, likaiset legendat. Tai tulet ahdistuneeksi, hyvin ahdistuneeksi. Tai ehkä ymmärrät.

Kirjan jälkisanoissa puolestaan Claes Andersson luo katsauksen suhtautumisestamme mielen sairauksiin ja siihen, kuinka skitsofreenikko on pirstoutunut ja heidän pirstoutumisensa usein kertoo jotain olennaista siitä, mitä me olemme heille tehneet, jättäneet tekevättä tai heiltä evänneet. Likaiset legendat ei siis ole vain kertomus sairaista vaan myös meistä terveistä, meidänkin likaisista legendoistamme. Likaiset legendat on valtavan hieno, hämmentävä, raju ja erittäin tärkeä lukukokemus, jota onkin vaikea pukea konkretian tasolla sanoiksi.

Jos terveenä oleminen on tällaista, että tajuan entistä selvemmin rajan ihmisten ja itseni välillä, on kai helpompaa olla sairas. 

5/5


Stefan Moster: Nelikätisen soiton mahdottomuus

Stefan Moster: Nelikätisen soiton mahdottomuus
Kustanta: Siltala 2011
Alkuteos: Die Unmöglichkeit des vierhändigen Spiels (2009)
Suomentanut: Helen Moster
Sivuja: 526

Tässä laivassa vallitsee muutenkin mitä puhtain järjestys. Tarkoittaa: putipuhdas hierarkia. Kun menet ylhäältä alas, menet rikkaiden luota köyhien luo. Ihan helppoa, kansainvälisesti kommunikoitavissa, ja joka iikan tajuttavissa: ylhäällä hyvä, alhaalla surkea.

Kuukausien ajan Euroopasta Amerikkaan asti seilaava loistoristeilijä kuljettaa mukanaan toisiltaan eksyksissä olevaa äitiä ja poikaa. Parikymppisen pojan, Sebastianin raju irtiotto takertuvasta yksinhuoltajaäidistään on suistanut lähes viisikymppisen DDR:n kasvatin, psykologi Almutin melkein raiteiltaan. Sebastiania ja Almutia on aina yhdistänyt rakkaus musiikkiin, erityisesti pianonsoittoon, mutta siinä missä Sebastian rakastaa improvisoida soittaessaan, tarvitsee Almut nuotit luomaan hallinnan tuntua. Kun Almutin työpaikka on vaakalaudalla, hän pestautuu loistoristeilijälle saadakseen elämäänsä jotain selkeää Sebastianin jättämän tyhjiön täytteeksi. Almutin palkannut entinen Stasi-upseeri, nykyinen laivan henkilöstöpäällikkö Gaus on junaillut omien, vähän kerrassaan paljastuvien motiiviensa ohjailemana laivan pianistiksi myös Sebastianin. Jättimäinen loistoristeilijä tarjoaa kuitenkin niin sokkeloisen maailman erityisesti laivan työntekijöille, että äiti ja poika seilaavat kuukausia laivalla täysin toisistaan tietämättä.

Almutin vastaanottohuoneessa on lattiaan kiinnipultattu piano, jolla hänen itsensä lisäksi soittaa säännöllisiä vierailuja Almutin luokse tekevä Gaust. Molemmat purkavat pianon koskettimille sormiensa kautta menneisyyden painolastiaan, kun muuten eivät siihen pysty. Almut suhtautuu kuitenkin varauksellisesti Gaustiin siitä huolimatta, että he jakavat rakkauden klassiseen musiikkiin. Kontrolloivan Gaustin myötä Almut alkaa tahtomattaankin pohtia omaa menneisyyttään kahtiajaetun Saksan varjossa. Työ matkustajien psykologina ei helpota Almutin sisäistä myllerrystä.

Olin antanut houkutella itseni laivalle päästäkseni tietyksi ajaksi karkuun Saksan-mantereen kärsimystarinoita, ja nyt jouduin kohtaamaan sellaisten ihmisten näennäisongelmia, jotka saisivat minun puolestani suksia kuuseen.

Siinä missä täydellisen DDR-henkilöhistorian omaava Almut haluaisi paeta menneisyytensä kaikuja, yhteissaksalaisen lapsuuden elänyt Sebastian haluaa kurkottaa kohti omaa itsenäistä tulevaisuuttaan. Niin laivan sisällä vallitseva oma huikea pienoismaailmallinen ja hierarkinen elämä kuin laivan pysähtymispaikkojen kaupunkien tarjoama erilaisuus saavat Sebastianin pohtimaan elämää ja ihmisiä. Ajatusten taustalla häivähtää usein myös äiti, mutta Sebastian haluaa keskittyä omaan elämäänsä. Laivamatkan jatkuessa Sebastian kohtaa ensimmäisen todellisen kasvunpaikkansa joutuessaan ottamaan vastuuta muidenkin elämästään kuin omastaan.

Moster luo taidokkaasti risteilijän sisälle aivan omanlaisensa maailman, jossa loppujen lopuksi yllättävän useat yksinäiset ihmiset etsivät elämäänsä samalla seikkailua ja unohdusta. Risteilijän tiedossa olevasta reitistä huolimatta sen sisällä on ihmisten helppo hetkeksi unohtaa kaikki suunnitelmallisuus ja kuvitella seilaavansa päämäärättömästi ja vailla vastuuta valinnoistaan. Loistoristeilijän sisälleen kätkemä maailma on monikerroksinen ja avautuessaan kuin kuvaelma elämästä sen monilla tasoillaan. Moster ilmentää tarinassa musiikin keinoin elämästä syvempiä sävyjä, jotka koskettavat ja puhuttelevat lukijan mieltä. Sävelistä tai pianonsoitosta ymmärtämätönkin kuitenkin tajuaa sen, mikä symboliikka liittyy niin nelikätiseen soittoon tai sen mahdottomuuteen, kuin yhtälailla sen miten musiikki on usein sielun sointia.

Minua on aina kiehtoneet elokuvat ja tv-sarjat, jotka sijoittuvat nimenomaan merelle niin risteilijöiden kuin vaikka isojen sukellusveneiden sisälle. Nelikätisen soiton mahdottomuus on kuitenkin jotenkin erityisen laaja-alainen tarina, sillä se ei kerro vain ihmisten elämästä risteilijän mukana vaan laajentuu myös isoksi tarinaksi ihmsyydestä, pakolaisuudesta ja Saksan vaikean historian vaikutuksesta nykyhetkeenkin. Kuitenkin se, mihin itse eniten sain tarttumapintaa, on äidin ja pojan tarina. Kuinka pitkälle on mentävä, voidakseen tulla jälleen lähelle? Moster "puhuu" hienosti eri äänillä käyttäessään kertojina Almutia ja Sebastiania vuorotellen. Aikuisen, mutta monin tavoin epävarman naisen ääni on erilainen kuin parikymppisen nuoren miehen, joka kaipaa irtiottoa kontrolloivasta äitisuhteestaan ja samalla haluaa maistaa elämää, ja se näkyykin hienosti kerronnan erilaisuudessa. Nelikätisen soiton mahdottomuus vaati minulta aikaa, sillä tätä tarinaa ei ole tehty luettavaksi nopesti tai hälyn keskellä, jos haluaa ettei menetä tarinan hienosta kokonaisuudesta mitään. Lukukokemuksena tämä oli minulle yhtä aikaa kiehtova ja lohdullinenkin.

Eikö olekin kaunista? sanoi Madeleine.
Surullista.
Kirjallisuudessa se on sama asia.
Vain surullinen on kaunista?
Niin. Ei. En tiedä. Tai voihan sen sanoa: vain surullinen lohduttaa.

4/5

Nelikätisen soiton mahdottomuuteen ovat perehtyneet myös mm. Minna Ilselässä, Lumiomenan Katja sekä Kirjainten Virran Hanna. Tästä piste Ikkunat auki Eurooppaan-haasteessa.

keskiviikko 15. helmikuuta 2012

Claire Castillon: Kuplissa

Claire Castillon: Kuplissa
Kustantaja: Gummerus 2012
Alkuteos: Les bulles 2010
Suomentanut: Lotta Toivanen
Sivuja: 167

Minä toivon hänen epäonnistumistaan, hän odottaa minun romahtamistaan. Vaimoni ja minä panemme kapuloita toistemme rattaisiin. Hän nauttii katsellessaan päänuppini kaljuuntumista, ja minä haaveilen, miten hänen makkaroihinsa kertyy rasvaa. Toivomme puolin ja toisin, että toisen imusolmukkeet jonain päivänä muuttuvat pahanlaatuiseksi lymfoomaksi.

Ranskalaisen Claire Castillon novellikokoelmassa Kuplissa, mennään kohti lukijan sisäisen maailman luomia sovinnaisuuden rajoja niin että rytisee, kuitenkaan unohtamatta pientä positiivista pilkettä silmäkulmassa. Novelleissa eri elämäntilanteissa olevat ihmiset peilaavat tunteitaan aina johonkin läheiseen tai elämän viitekehykseensä oman sisäisen ja usein vinksahtaneenkin monologin kautta. On turhautuneita puolisoita, pettyneitä vanhempia, baby bluesiin sairastuneita miehiä tai aina jotain yllätystä odottavia naisia. Castillon luomat henkilöt sanovat monologeissaan sen mitä moni ei tohdi edes mielessään ajatella. Novellien henkilöt eivät ole mukavia ja ovatkin paikoin jopa inhorealistisia niin muiden kuin itse luomien kompleksien kuplissaan, mutta samaan aikaan kuitenkin paikoin kuin häivähdys omasta peilikuvasta. Yhtä aikaa siis hämmentävää, ärsyttävää mutta niin nautinnollista.

Sinulla kun ei ole lapsia, pyydän sinua tulemaan meille syömään. Sinulla menee matkaan vain tunti, ja koskapa et tee työtä vaan kirjoitat niitä kirjojasi, pyydän, että tulet aikaisin, niin että ehdit nähdä, miten Annabelle kylpee, syö ja menee nukkumaan, siinä kolme aivan erityistä hetkeä. Asumme lähellä metroasemaa. Päivällinen päättyy aikaisin, koska Jacques ja minä tarvitsemme unta, niin että sinun ei tarvitse edes mennä taksilla kotiin. Minulla ei ole mitään syytä maksaa lapsenlikkaa ja mennä viettämään iltaa kodin ulkopuolelle, kun kerran sinä voit tulla meille eikä kukaan kaipaa sinua. Pääsetpähän samalla tuulettumaan.

Puistattavaa, eikö? Ja juuri siksi monin paikoin niin nerokasta tekstiä, että ei tiedä purskahtaisiko nauruun, tosin kylmään sellaiseen. Novellien henkilöt ovat usein jotenkin karrikoidun itsekkäitä, naiiveja, ärsyttäviäkin. Toisaalta paikoin herää väkisin pieni empatiankin tunne, erityisesti lukiessa naisesta, joka sai miehensä lääkäriltä tämän sairastuttua psyykkisesti ohjeen olla julma ja etäinen käytökseltään, jotta saisi miehensä huomion ja välittämisen. Tai entäpä nainen, joka ei ymmärrä, miksi mies pyytää kesken aktin puhumaan ja kun nainen alkaa kertoa luumutorttuohjeesta, mies onkin vihainen. Omissa, usein vääristyneissä mielen kuplissa sisäisiä monologejaan käyvät ihmiset heijastelevat epävarmuutta ja halua tulla hyväksytyksi ja rakastetuksi omana itsenään.

Novellit ovat sinällään tyyliltään hyvin samanlaisia ja siksi niistä saa ehkä eniten irti lukemalla pätkissä. Toisaalta osa novelleista oli selvästi toisia parempia, ja siten toi pientä katkonaisuuden tunnetta lukemiseen. Osa novelleista oli ihan täydellisen nerokkaita, kun taas osan kohdalla tuli ehkä vähän tunne ns. täytetarinasta. Kokonaisuutena tämän ranskalaisen kirjailijan uusin teos on ihanan provosoiva ja viihdyttävä ja lukijasta riippuen paikoin myös hämmentäväkin kurkistus johonkin tuttuun. Kuplassa saatat nimittäin nähdä heijastuman itsestäsi tai läheisestäsi...

4/5

Kurkatkaa myös Ilsen, SonjanKatjan ja Jenni S:n arviot! Ja tästä piste Ikkunat auki Eurooppaan-haasteeseen!

tiistai 14. helmikuuta 2012

Tervetuloa juonittelemaan


Ei siinä kauan mennyt, kun idea versoi toteutuksen tasolle, nimittäin eilen avattiin Juonittelua-blogi! Lisäkseni siellä häärää ylläpidossa Booksy, Norkku, Linnea sekä Kirsi. Mukaan mahtuu vielä muitakin kirjabloggaajia, eli jos ylläpidolliset hommat ko. blogissa kiiinnostavat, hihkaisehan vaikka tämän postauksen kommentteihin.

Blogissa käydäänkin jo keskustelua Sarah Watersin Vieras kartanossa- kirjasta, ja uusia kirjoja/keskustelunavauksia julkaistaan pitkin tätä viikkoa. Blogin ideana on luoda oma virtuaaliareena syvällisemmille kirjakeskusteluille ilman pelkoa, että joku kirjan vielä lukematon tulee spoilatuksi. Keskustelun ei tarvitse liittyä suoraan juoneen vaan yleensäkin kirjan teemoihin, miljööseen, henkilöihin tai vaikka itse tekstiin. Monesti jo noiden syvempi avaaminen arvostelussa tai kommenteissa tuo tunteen, että paljastaakohan kirjasta liikaa. Juonittelua-blogissa ei tätä pelkoa ole, vaan siellä on sana vapaa. Tietenkin muistaen netiketin luomat puitteet.

Lämpimästi tervetuloa!

sunnuntai 12. helmikuuta 2012

Ville Tietäväinen: Näkymättömät kädet


Ville Tietäväinen: Näkymättömät kädet 
Kustantaja: Wsoy 2011 
sivuja: 215


...suureen suureen maailmaan, 
suurempaan luin luulinkaan
nyt on mun mentävä. 
Määrätty niin vain on...

Marokkolaisen Rashidin elämä ei ole helppoa. Miestä painaa häpeä siitä, ettei hän pysty elättämään perhettään. Vähään tyytyväinen nöyrä vaimo Amina yrittää kantaa oman kortensa kekoon ja Rashidin on vaikea sulattaa sitä. Minkälainen mies lähettää vaimonsa hirviöiden armoille? Rashidin ystävä Nasim maalailee haavekuvia Euroopasta, missä ahkeralla miehellä on mahdollisuus tienata perheellä enemmänkin kuin se välttämätön. Kun Rashid irtisanotaan räätälin työstään, hän päättää yhdessä Nasimin kanssa yrittää päästä Eurooppaan ja antaa Jumalan johdattaa hänet kohti tarkoitustaan. Raskain mielin hän jättää vaimonsa, pienen tyttärensä sekä iäkkäät vanhempansa ja päätyy erään pimeän yön turvin arvaamattoman Gibraltarinsalmen aallokkoon pienessä veneessä. Merimatka vie Nasimin ja Rashid päätyy lopulta yksin Espanjalaiselle siirtolaisten miehittämälle kasvihuoneelle, missä todellisuus näyttäytyy kovin toisenlaisena, mitä Rashidin unelmissa.



Rashid muiden siirtolaisten tapaan asuu epäinhimillisissä oloissa, missä vesi ja ruoka eivät ole itsestään selvyyksiä ja palkkakin tulee, jos tulee. Pilaantunut vesi ja ruoka sekä hyönteistorjuntamyrkyt sairastuttavat miehiä ja ei ole aina varmaa, näkevätkö kaikki seuraavankin päivän. Kirjeissään kotiin hän kertoo asioiden olevan hyvin, sillä hän ei halua enää yhtään lisätä perheensä taakkaa. Arki kasvihuoneilla on karua, eikä kaikkien pää sitä kestäkään. Hinta hyvinvointivaltion asukkaiden syömille tomaateille on paljon kalliimpi kuin mitä vaakapuntarissa kilohinnan kohdalla lukee. Mutta siirtolaisen osa on kova, ei ole vara valittaa, sillä aina löytyy joku joka kyllä tekee työn oloissa missä hyvänsä. Ihminen ilman papereita ei ole mitään.


Rashidin upotessa yhä syvemmälle siirtolaisen ihmisarvottomaan kamppailuun, alkaa toivo paremmasta kadota hänen mielestään. Epäinhimilliset olot tomaattiviljelmillä ovat vaihtuneet alituiseen pakenemiseen kerjäläisenä. Rashid haluaisi vain lähettää kauniit kengät pienelle tyttärelleen kotiin. Onko se liikaa pyydetty? Onko viimeinenkin toivonsäde kadonnut Rashidin horisontista?


Kun eilen aamulla tartuin Ville Tietäväisen Näkymättömät kädet -sarjakuvateokseen, en osannut arvata, kuinka voimakkaan lukukokemuksen se lopulta tarjoaakaan. Miten ihmeessä voi olla tällainen tarina sarjakuvamuotoon puettuna, visuaalisestikin täyteen mittaansa hiottuna, niin että lukiessa melkein koskee sydämeen ja itkettää? Olen minä ennenkin sarjakuvia lukenut ja ollut ihastuksissani kiehtovista sisällöistä, mutta Näkymättömät kädet on jotain aivan omaa luokkaansa. Näkymättämien käsien tekeminen vei Tietäväiseltä viisi vuotta perinpohjaisine pohjatöineen. Tietäväinen mm. matkusti pohjois-Marokosta Espanjaan ja vieraili niin huonomaineisilla vihannes- ja hedelmätarhoilla kuin haastatteli paperittomia siirtolaisia. Kirjan esipuheessa sosiaaliantropologi Marko Juntunen kertoo, ettei teoksen tarina ole tapahtunut koskaan, mutta siitä on olemassa satojatuhansia versioita, jotka ovat totta. Rashidin tarina on kuin ääni sadoilletuhansille siirtolaisille, joiden elinoloilta ja kohtaloilta niin moni haluaa ja tahattomastikin ummistaa silmänsä. Tietäväinen ei kuitenkaan paasaa teoksensa kautta, vaan antaa vastuun lukijalle, kuinka ihon alle tarinan antaa mennä. Näkymättömät kädet on tärkeä kirja ja en osaa kuvitella ketään, kelle tätä en suosittelisi. Tarinan teemat ovat isoja ja haastavatkin lukijaa katsomaan peiliin. Teosta lukematon voi miettiä, miten itse muka kytkeytyy marokkolaisen Rashidin kuvitteelliseen, mutta niin monelle arkea olevaan tarinaan. Teoksen jälkeen viimeistään kaupan vihannesostolla sen ymmärtää. Meidän valinnoilla on iso merkitys jossain toisella puolella maailmaakin eikä vain omassa pienessä arjessamme.

Tietäväisen piirrosjälki on tarkkaa ja tummanpuhuvaa, mutta se näyttää myös sen miten kurjissakin oloissa toivolla ja ystävyydellä on tärkeä merkitys. Pidetään toisistamme kiinni, niin selvitään! En äkkiseltään muista koskaan ennen törmänneeni näin rikkaaseen ja samalla erikoiseen jälkeen sarjakuvia lukiessa. Näkymättämien käsien maailma on vain niin erityinen. Se pitää itse kokea. Näkymätön muuttuu näkyväksi.


En ole tätä ennen arvostellut numeroilla niitä muutamaa sarjakuvaa, jotka olen blogiini tuonut, mutta tälle ei voisi antaa yhtään vähempää kuin

5/5



lauantai 11. helmikuuta 2012

Vanhan kirjan talvi Jyväskylässä 10.-11.2.


Jyväskylän pääkirjastolla järjestettiin jälleen kerran talven suurin antikvaarinen kirjatapahtuma 10.-11.2.2012, Vanhan kirjan talvi. Tapahtumassa oli äkkiä laskettuna reilu 10 antikvaarista kirjakauppiasta sekä myös esimerkiksi Atena kustannus myymässä kirjoja. Tapahtuman aikana oli myös mahdollisuus arvioituttaa omia vanhoja kirjoja, kortteja, merkkejä ja rahoja. Kahden päivän monipuoliseen ohjelmaa sisältyi myös kirjansidontanäytöstä- ja opastusta, filatelisti- ja numismaatikkojen näyttelyt, raha- sekä antikvaarinen kirjahuutokauppa, runokahvila, Vuoden kirjateon palkitseminen ja paljon muuta. Itse keskityin lauantai-aamupäivänä lähinnä tutustumaan antikvaaristen kirjakauppiaiden pöytien tarjontaan. Olen yleensä hyvin harkitseva ostaja vastaavissa tapahtumissa ja esimerkiksi kirjamessuilla, koska nykyään löydän niin edullisesti kirjoja kirpputoreilta. Kun kuitenkin eteeni sattui vuoden 1970 erittäin siisti Janssonin Muumilaakson marraskuu ehjillä kansipapereilla, hellyin ja maksoin nätisti 11e. Olen halunnut lukea sen jo pitkän aikaa ja ihanaa saada omaan hyllyyn varmasti tavallaan keräilykappale. Lisäksi ostin kympillä kolme paksukaispokkaria: Jonathan Franzen MuutoksiaZadie Smithin Kauneudesta sekä Doris Lessingin viisiosaisen Muutoksen ajan. Franzenin pokkari minulla on jo ollut odottamassa omassa hyllyssä, mutta halusin ostaa tuon sillä ajatuksella, että annan sen jollekin eteen päin joko yllärinä, arvon täällä tms.




Tarjolla oli kyllä jokaiselle jotain. Monessa pöydässä oli ihan jopa viime vuoden puolella ilmestyneitäkin teoksia, mutta toki pääasiassa vanhempaa tuotantoa ihan keräilyharvinaisuuksiin asti. Vai miltä kuulostaa Mika Waltarin signeeraama teos tai harvinainen 31 osaa käsittävä Suomen kansan vanhat runot -kokoelma? ( Jos kiinnostuit jommasta kummasta, niitä voi tiedustella antikvariaatti Living Dollista) Erityisesti vanhojen lastenkirjojen kohdalla pohdin pitkän aikaa, sorrunko ostamaan. Tällä kertaa Muumilaakson marraskuu sai toimittaa niin lasten kuin äidin kirjan virkaa, sillä sitä luetaan meillä varmasti jossain vaiheessa iltasaduksikin. Erityisen merkillepantavaa oli se, että useammassa pöydässä oli upea valikoima Tammen keltaisen kirjaston kirjoja niihin harvinaisuuksiin asti. 



Kyllähän tuolla olisi voinut viettää vaikka koko päivän ja rauhassa tutkia jokaisen pöydän tarjonnan, mutta harmikseni/onnekseni oli varannut lompakkooni vain parikymppiä ja monellakaan ei näyttänyt ainakaan olevan kortillamaksumahdollisuutta, muutamaa lukuunottamatta, joten selvisin kohtuuajassa kotiin eikä järjen peikkokaan ehtinyt istumaan olkapäälleni ja kuiskimaan syyllistävään sävyyn, että "eikö sinulla muka ole jo tarpeeksi kirjoja..." Tämä oli minulle ensimmäinen kerta tässä tapahtumassa, mutta aion ehdottomasti mennä ensi vuonna uudestaan!


Tällä hetkellä ei ole tiedossa nyt muita ihan lähiaikojen kirjallisia tapahtumia jonne olisin menossa, kuin vasta sitten ensi kuun lopulla Jyväskylän kirjamessut. Aion kuitenkin pitää silmäni ja korvani auki, jos sitä ennen ilmaantuu jotain kiinnostavaa!

Ensi viikolla lanseerataan sitten Juonittelua-blogi, jossa luvan kanssa saa keskustella kirjojen tapahtumista, henkilöistä tai yleensäkin syvällisemmin kirjan asioista. Pysykäähän siis kuulolla!    

perjantai 10. helmikuuta 2012

Juonittelua...


Aina silloin tällöin kommenteissa tulee puhetta siitä, miten ihanaa olisi voida keskustella kirjan juonestakin, mutta se ei ole normaalin postauksen yhteydessä ns. spoilaamisen takia mahdollista. Viime vuonna tein oman postauksen Sarah Watersin Vieras kartanossa kirjasta ihan puhtaasti juonikeskustelua varten, ja sinne tulee yhäkin kommentteja aina silloin tällöin. Ongelma on kuitenkin se, että noita postauksia on hankala jälkikäteen monenkaan löytää saati osata etsiä.

Olenkin tässä pari päivää pyöritellyt mielessä ihan omaa blogia tätä tarkoitusta varten, nimellä "Juonittelua" :) Ajatus olisi, että blogia ylläpitäisi muutamia henkilöitä, ettei se sitten ns. tyssää siihen, että esimerkiksi minä olisin pidemmän tovin estynyt sitä valvomaan, ja sitten joko blogi täyttyisi spämmikommenteista tai vaihtoehtoisesti liuta kommentteja olisi odottamassa hyväksymistään. Sinällään en usko, että blogin ylläpitämisessä olisi kauheaa työtä, koska blogin ylläpitäjien vastuulla ei olisi normaaliblogin tapaan vastakommentoida kaikkiin jätettyihin kommentteihin tietenkään. Keskustelufoorumin perustaminen on sen moderoinnin takia kuitenkin aika työlästä, mutta toimiihan jotkut lukupiiritkin blogiperiaatteella, niin miksei juonikeskustelukin. Blogin alkuun voisi ottaa oman postauksen sitä varten, että sinne saisi lukijat jättää ns. pyyntöjä, mistä kirjasta toivoisi aloitettavan keskustelun ja ylläpito aina vähän kuitenkin harkinnan mukaan aloittaa niitä. Tällä tarkoitan sitä, että tarkoitus olisi enimmäkseen luoda postauksia kirjoista, joista voi olettaakin syntyvän keskustelua, eli moni olisi lukenut jne. Kirjan ei tietenkään tarvitse olla uutuus.

Nytpä siis kyselenkin heti, löytyisikö minulle muutamaa kanssabloggajaa kaveriksi, joiden kanssa voisimme alkaa tällaista blogia pitämään? Sinnehän voisi heti alkuun tehdä vaikka muutamasta Blogistanian Finlandiassa tai Globaliassa mukana olleesta suosikkikirjasta omat postaukset. Postauksessa ei tarvitse olla kuin lyhyt esittely kirjasta ja kommenteissa sitten alkaa se juonikeskustelu. Halutessaan voi linkittää toki arvioita aina sen esittelyn yhteyteen. Ja tietenkin se kaikista olennaisin kysymys: kaipaatteko lukijat sekä kanssabloggaajat tällaista väylää kirjalliseen "juonitteluun" ;) ?

PS: Tänään paukkuu pakkanen täällä niin kovissa lukemissa, että tänään en vielä taida poiketa Vanhan kirjan talvi-tapahtumaan, mutta huomenna heti aamusta tämä Harjukaupungin oma kirjallinen "vainukoira" meinaa kameran kera lähteä aistimaan sinne tunnelmia ja tietenkin toivon mukaan tekemään hyviä löytöjä!

keskiviikko 8. helmikuuta 2012

Lainan päivän kirjailijavieras: Marisha Rasi-Koskinen


Lupasin viime kuussa, että alan raportoimaan Jyväskylän kirjatapahtumista sillä ajatuksella, että mikä itseäkin kiinnostaa ja mihin myös mahdollisesti aion mennä. Tässä tuleekin teille heti tuoreeltaan tunnelmia Jyväskylän pääkirjastolla Lainan päivän kunniaksi pidetystä Marisha Rasi-Koskisen kirjailijavierailusta. Marishaa haastatteli kirjastonhoitaja, Anna Kainulainen, kuvassa oikealla.

Marisha kertoi ensin taustoja Katariinan kirjoittamiseen ja olikin mielenkiintoista kuulla, että kirjan kuusi episodia ovat alunperin olleet irrallisia tarinoita, joilla on lopulta alkanut muodostua isompi yhteys toisiinsa ja siitä on Katariina saanut alkunsa. Marisha kertoi olevansa ns. rönsyilevä kirjoittaja ( ai että lämmitti mieltä, kun itsekin aina rönsyilen arvostelujeni kanssa!) ja kokevansa siten romaanin kirjoittamisen enemmän omaksi jutuksi kuin lyhyiden, säntillisten novellien. Marisha kertoi enemmänkin omista tavoistaan kirjoittaa ja siitä, miten tarinat syntyvät usein jopa yhden lauseen perusteella hänen mielessään pikkuhiljaa. Yleisön kysymysten myötä saimme myös kuulla hänen omia mieltymyksiään lukijana.

Anna Kainulaisen kysyessä Katariinan rankkojen aiheiden taustoista, Marisha kertoi kokevansa tärkeäksi antaa kaunokirjallisinkin keinoin ääni ns. näkymättömille lapsille ja heille, ketkä eivät ehkä itse voi kertoa omaa tarinaansa. Katariinassahan keskiössä on monella tapaa ihmiset, jotka lapsena jäävät vaille aikuisen todellista huomiota ja läsnäoloakin.

Illan aikana oli myös puhetta kirjablogeista ja oli kiva kuulla, että Marisha kokee kirjablogit tärkeäksi väyläksi kirjallisuuden kentässä. Kirjablogeissa käsitellään usein yhtä ja samaa kirjaa hyvinkin erilaisista näkökulmista ja tavallaan jokainen tuo aina omassa arvostelussaan jotain uutta kokonaisuuteen samalla kun käydään myös keskustelua kommenttien muodossa. Kirjabloggaaminen on merkittävä osa yhteisöllistä lukemista siinä missä vaikka lukupiirit tai ihan yksittäisten ihmisten suosittelut hyvästä kirjasta ystävilleenkin.

Marisha kertoi kirjoittavansa jo uuttakin teosta, novellikokoelmaa sekä myös yhdessä siskonsa kanssa lastenkirjaa. Tulemme siis varmasti vielä kuulemaan hienon Katariinan kirjoittajasta, joka itse huokui lämpöä ja iloisuutta. Tässä oli siis virallinen ensimmäinen raporttini Harjukaupungissa tapahtuu- sarjassa. Lauantaina on tarkoitus mennä Vanhan Kirjan Talvi- tapahtumaan, joka on siis Suomen isoin antikvariaarinen tapahtuma, ellei perheen flunssatilanne tästä kovin pahene. Sitä ennen nautiskelen niin Stefan Mosterin Nelikätisen soiton mahdottomuudesta kuin Bram Stockerin Draculan vieraan parissa. On siinä muuten kivasti kirjallista kontekstia! Ja lopuksi tämä kirjabloggaaja esittää iloisena seuraavan kuvan:



Suosittelen kyllä lämpimästi tuollaisiin kirjailija-iltoihin osallistumista ja ilokseni kuulinkin, että niitä ollaan nyt enenevässä määrin pääkirjastolle suunnittelemassa! Harjukaupungin puhtaasti puolueeton ja täysin amatööripohjalta toimiva tapahtumareportteri kiittää ja kuittaa!

maanantai 6. helmikuuta 2012

Satu Grönroos: Lumen syli

Satu Grönroos: Lumen syli
Kustantaja: Atena 2012
Kansi: Nina Leino
Sivuja: 311

Kauan kauan sitten syntyivät tähdet kun enkelit leikkasivat taivaan mustaan peittoon tähystysaukkoja, joista he voisivat vahtia maan tyttöjä. Aina kun enkeli asetti silmänsä reiän päälle, tähti sammui.
  Miten kirkkaina kaikki tähdet loistivat!

Eletään 60-lukua "Harjukaupungissa", Jyväskylässä. Seitsemänvuotias Helmi asuu äitinsä ja kahden, pari vuotta vanhemman kaksosveljensä kanssa työläisten kaupunginosassa Harjun kupeessa. Helmin äiti Elsa yrittää saada edes välttävän toimeentulon elättääkseen perheensä, mutta Elsalla on myös oma henkinen kivirekensä vedettävänä, eikä hän näe pienen tyttärensä sisimpään. Kun Helmi aloittaa suurin odotuksin koulun yhdessä parhaan ystävänsä Mirjamin kanssa, ja Mirjami yllättäen kuolee traagisen onnettomuuden seurauksena, ei Helmi kerro äidille mitään, eikä äiti osaa kysyä. Mutta vaikka Mirjami kuoli ja muutti taivaaseen, ei hän ole hyljännyt Helmiä. Helmi kyllä näkee vielä Mirjamin, vaikka siitä kertominen tekeekin muut vihaiseksi.

Helmi kiintyy koulussa heti ensimmäisenä päivänä ihanaan nuoreen opettajaan Kaarinaan. Kaarinakin vaali suuria odotuksia koulun parhaaksi opettajaksi tulosta, mutta Mirjamin traaginen kuolema leimasi hänet heti opettajaksi jonka luokalta kuoli oppilas. Omassa elämässä Kaarina on isojen kysymysten äärellä huomatessaan kuukautistensa olevan myöhässä. Myöskään arki aviomiehen Anteron kanssa ei ole sitä, mitä hän etukäteen ajatteli, mutta koska hän ei aikanaan lähtenyt kun olisi voinut, hän on ja pysyy. Elämä ei ole jakanut hänelle niitä kortteja mitä hän toivoi, mutta Kaarina on silti päättänyt pelata ne.

Yhtenä aamuna Helmin kotona sohvalla makaa outo nuorimies, Pena, jonka äiti esittelee heille heidän isoveljenään. Pena on asunut Helsingissä pitkään isänsä kanssa, mutta nyt palannut takaisin äidin helmoihin. Hulttiomaisesta elämäntyylistä huolimatta hyvinä hetkinä Pena näkee pikkusiskonsa sisimpään ja kannustaa epävarmaa Helmiä, valaa uskoa nuoren tytön herkkään sieluun. Penan myötä he saavat välillä arkenakin pullaa pöytään, mutta toisaalta myös poliisit oven taakse. Elsa-äiti on niin kiireinen töidensä kanssa ja kotona ollessaan taas veri vetää usein tanssimaan tai kutsumaan setävieraitakin yön pimeinä tunteita, että Helmi ajautuu yhä syvemmälle valheen ja mielikuvituksen verkossaan. Edes opettajien yhteydenotot eivät saa Elsaa tajuamaan Helmin tilannetta.

Oliko äiti kuin matto, joka oli hyvä välillä pistää ulos tuulettumaan. Ettei se alkaisi haista.

Välillä kun Elsa jaksaa olla kotona kunnolla läsnä, he käyvät kaupungin saunassa saunomassa ja lapset saavat limonaadia juodakseen. Joskus Elsa innostuu lähtemään hiihtoretkellekin heidän kanssaan. Usein kuitenkin Elsalla on kiire jonnekin tai levoton mieli, joka kaipaa muualle kuin kotiin. Helmin silmissä äiti osaa lentää, sillä kiireessä Elsa kulki takin helmat lepattaen kuin lentäen. Äidin läsnäolon puute, Mirjamin kohtalo, yllättäen sairaslomalle jäänyt ihana Kaarina-opettaja ja pieniä lapsia vaaniva Otus lisäävät pelon ilmapiiriä Helmin maailmassa, vaikka hän kuinka yrittää uppoutua rakastamiensa kirjojen, hiihtämisen ja luistelun pariin ja nauttia hetkistä kun kaikki on hyvin, edes vähän aikaa. Äidillä, Penalla, Kaarina-opettajalla...kaikillä heillä joihin Helmi luottaa, tuntuu olevan niin paljon omia murheita, etteivät he näe Helmin hätää. Sijaisopettaja pitää Helmiä ilkeänä, kasvatusneuvolaan joutavana tyttönä. Pienen tytön taakka on kohtuuton yksin kantaa.

Lumen syli koostuu lyhyistä luvuista, joissa kertojina ovat pääasiassa Helmi mutta myöskin Kaarina. Heidän tarinat nivoutuvat vähitellen vääjäämättä yhteen. Alun prologi ja kirjan loppu myöskin vetävät tarinan langanpäät yhteen niin, että lopun luettua piti vielä palata prologiin uudelleenkin. Koskettavan tarinan lisäksi Grönroos maalaa aidon tuntuisen, vahvan 60-luvun miljöön taustanaan minulle rakas Harjukaupunki. Kuinka siis voisin olla rakastumatta tällaiseen kirjaan? Helmin sekä Kaarinankin tarinat tulivat jotenkin todella lähelle ja samalla nautin kun sain lukea vaikkapa kuinka Helmi oikaisi Harjun poikki tai hiihti kohti Viitaniemeä, Kaarina katseli ikkunastaan Laajavuoren valoja tai uljas Viitatorni näyttäytyi lasten silmissä pelottavanakin. Niin monia itselle tuttuja ja rakkaitakin kiintopisteitä. Vaikka kirja sijoittuu Jyväskylään, se ei missään nimessä kyllä vaadi sen enempää Jyväskylän tuntemusta kuin muutkaan kirjat, joissa on mainittu paikkojen ja katujenkin nimiä. Ja niin paljon kuin tästä Jyväskylä-yhteydestä nautinkin, kirjan ansiot ovat kyllä ehdottoman vahvasti Grönroosin niin vahvassa kielessä kuin hienossa tarinassa. Häkellyttävän vahva esikoiskirja kokonaisuutena.

Päivä on kuin lumisade. Lumi sataa taivaalta, eikä sitä mikään pysäytä. Samalla tavalla päivä alkaa aamulla ja jatkuu iltaan asti. Sitten tulee yö, ja pääsee nukkumaan.

5/5

PS: Kurkatkaa myös Leena Lumin ja Kirsin arvostelut!

sunnuntai 5. helmikuuta 2012

Ian McEwan: Sovitus

Ian McEwan: Sovitus
Alkuteos: Atonement (2001)
Kustantaja: Otava 2002
Suomentanut: Juhani Lindholm
Sivuja: 381

Tyttö kulta, niin nuori ja viehkeä sä oot, 
vaan elämänkokemusta vailla, ja vaikka luulet
ett' on maailma jalkojesi juuressa,
se voi nousta ja astua päällesi

Eräänä kauniina kesäpäivänä vuonna 1932, 13-vuotias Briony näkee huoneensa ikkunasta isosiskonsa Cecilian ja siivoojan pojan Robbien ja ymmärtää näkemänsä väärin. Brionyn väärinymmärrys käynnistää pikkuhiljaa traagisten tapahtumien ketjun. Briony saa huomata olevansa jossain lapsuuden ja nuoruuden hämmentävässä välimaastossa. Jälkikäteen ajattelen hetkissä, kun lapsuus loppuu hätkähdyttävällä tavalla, sillä Briony syyllistyy lopulta rikokseen, jolla on kauaskantoiset seuraukset.

Brionyn elämä oli päällisin puolin ollut miellyttävää ja suojattua, eikä hän ollut vielä koskaan joutunut toden teolla napit vastakkain kenenkään kanssa. Nyt hän sai tuta, mitä se oli. Aivan kuin olisi sukeltanut uima-altaaseen kesäkuun alussa; piti vain pakottautua tekemään se.


Kun aamu valkenee kartanossa, ei mikään ole enää ennallaan. Näihin hetkiin kylvetäänkin Brionyn loppuelämän mittaisen sovituksen siemenet. McEwan jakaa tarinan kolmeen osaan, joista pisin on juuri tuon pitkän ja helteisen kesäpäivän, tragedian alun kuvaus. Toisessa osassa kuvataan toista maailmaansotaa Robbien näkökulmasta sekä seurauksia, joita Brionyn alulle laittama tragedia jätti jälkeensä. Kolmannessa osassa eletään nykyhetkeä ja kaikki siihen asti kerrottu näyttäytyykin pian uudessa valossa. Kaikkien osien taustalla vahvana teemana on nimenomaan Brionyn elämänmittainen sovitus teostansa, mutta voiko hän koskaan saada sitä täysin? Onko lopulta olennaisempaa sovituksen saaminen vai itse yrittäminen?

Sovitus on siitä erityinen kirja, ettei siitä halua kertoa tämän enempää, koska kirjan rikkaus on mielestäni ehdottomasti sen juonen monikerroksisuudessa. Se kantaa isoja teemoja kuten lapsuuden loppu, lapsen käsityskyvyn rajallisuus, syyllisyys, rakkaus, sodan seuraukset ja nimensä mukaisesti ennen kaikkea sovitus. Sovituksessa McEwan mielestäni näyttää taitonsa, koska pystyy rakentamaan ehjän kokonaisuuden niin monista isoista teemoista kaiken lopulta yhteen sitoen. Koska en halua kertoa juonesta tämän enempää, kerron enemmän itse lukukokemuksesta, sillä se oli kerrassaan erikoinen ja siihen liittyy myös kritiikkini kirjan suhteen.

Olen nähnyt Sovituksen elokuvana ja ihastuinkin siihen varauksetta. Sovitus valikoitui lukupiirimme kirjaksi ja aloinkin lukemaan sitä suurin odotuksin. Olin juuri lopettanut edellisen kirjan, jo alusta asti tapahtumarikkaan Shafakin Kirotun Istanbulin ja nyt yhtäkkiä putosinkin Sovituksen myötä raukean helteiseen kesäpäivään vuonna 1932, kun yhtä päivää kuvaillaan parisataa sivua. Ja tässä oli nyt se minun kompastuskivi, sillä meinasin todenteolla tuskastua. Pakko kuitenkin sanoa, että pidän useinkin sellaisesta viipyilevästä kuvauksesta ja McEwan tekee sen tässä taidokkaasti, mutta jotenkin nyt vain oli liian levoton mieli pystyä suoranaisesti nauttimaan siitä. Ellei kirja olisi ollut lukupiirimme seuraava kirja, olisin saattanut laittaa sen hyllyyn odottamaan parempaa aikaa keskittymiselle. Elokuvan myötä kuitenkin tiesin, että kun kesäpäivän kuvaus vaihtuu iltaan, alkaa tapahtua ja sitten mennäänkin samalla intensiteetillä kirjan loppuun asti. Mukavaa oli myös se, etten näköjään muistanutkaan muutamaa merkittävää asiaa juonesta ja siten kirja tarjosi enemmän elämyksiä kuin osasin odottaa. Onhan tämä siis hieno kirja, ja ihmettelen jos joku ei tunnista sen ansioita, mutta se alku...voi että se otti lujille! Tuollaiset alut ovat vähän riskaabeli juttu, sillä väittäisin, että jos se viipyilevä tyyli ei yleensäkään kiinnosta, kirja voi jäädä lukematta ja siten koko tarinan hienous kokematta.

Erityisen kiehtovaa tarinassa on Brionyn persoonan sisäinen maailma 13-vuoden iässä. McEwan suorastaan asettautuu nuoren tytön mieleen ja kuvaa sitä tietynlaista naiviutta yhdistettynä yhtä aikaa epävarmaan mutta toiveikkaaseen ajatuksenjuoksuun häkellyttävän hyvin. Toisen maailmansodan läsnäolo kirjan toisessa osassa on myös kiinnostavaa ja näyttäytyy useamman henkilön silmin. Kirjan viimeinen ja lyhyt kolmas osa on kuin piste iin päälle. Ja vaikka tiesin sen kulun elokuvan myötä, silti liikutuin aika voimakkaasti. Oli se vaan niin hieno! Joten, pelkän alun perusteella olisin antanut ehdottomasti "vain" kolme pistettä, mutta koko kirjan luettua sillekin antaa jotenkin enemmän positiivista painoarvoa, ja kokonaisuutena kirja on ehdottomasta neljän pisteen arvoinen. Sovitus on hyvä esimerkki siitä, että joskus sen hyvän lukukokemuksen eteen voi joutua vähän tekemään työtä ;)

Briony ei milloinkaan voisi lohduttautua sillä, että häntä olisi painostettu tai peloteltu. Sellaista ei tapahtunut. Hän putosi omaan kuoppaansa, marssi itse rakentamaansa labyrinttiin ja oli liian nuori, liin kauhuissaan, liian miellyttämishaluinen kääntyäkseen takaisin kesken kaiken.

4/5

1 piste Ikkunat auki Eurooppaan -haasteeseen

perjantai 3. helmikuuta 2012

Lukutoukan kootut tunnustukset


Ei, älkää pelätkö, en ole haastamassa ketään nyt yhtään mihinkään, vaan aion avautua vain itse. Toki siinäkin voi olla haastetta jo kerrakseen lukijoille, jos jaksatte postauksen loppuun asti. Nyt on kuulkaa niin, että minulla on mielen päällä monta asiaa ja säästääkseni teidät kymmeneltä eri postaukselta, aion tehdä tunnustukseni tässä nyt, yhdellä kertaa.

Ihan ensin on tunnustettava, että minä olen kuulkaa jumissa Ian McEwanin kanssa. Noin niin kuin symbolisesti vain. Meillä on lukupiirin kirjana Sovitus, jonka olen nähnyt elokuvana ja pidin siitä kovasti. Niinpä päätin ehdottaa sitä yhdeksi lukupiirimme kirjaksi. Mutta voi että. Tapahtumarikkaan ja runsaan Kirotun Istanbulin jälkeen minulla on nyt joko asennoitumisvaikeuksia toiseen äärilaitaan eli hyvin kuvailevaan ja hidastempoiseen kerrontaan, tai sitten on vain selkeä lukujumi. Olen jutellut kirjan alusta useamman kanssa ja moni on sitä mieltä, että se hidas alku on haastava ja melkein raivostuttavankin hankala. Elokuvasta tiedän kuitenkin kirjan juonen ja tiedän myös, että alun jälkeen tyyli muuttuu ja kirja imaisee mukaansa. Ja kahden aikaisemmin lukemani McEwanin perusteella olen melko varma, että tulen pitämään tästäkin. Mutta voi kumpa tämä jumi vähän helpottaisi! Sanokaa kirjan lukeneet, että helpottaa!

Senkin tunnustan, että oli aika mukavaa, kun Sarah Watersin Vieras kartanossa voitti meidän bloggaajien Globalian äänestyksen! Kirja oli hilkulla päästä omalle kuuden ehdokkaan listalle, mutta päädyinkin antamaan sille erityismaininnan, koska selvästi luin viime vuonna niin monta hyvää käännöskirjaa, että lopulta kuudenkin ehdokkaan päättäminen oli melkein mahdoton tehtävä. Kurkatkaapa muuten kirjan jo lukeneet aikaisemmin aloittamaani Vieras kartanossa- juonikeskusteluun! Siellä saa luvan kanssa jutella kirjan käänteistä. Globalian tuloksista löytyy muuten tarkemmin tietoa Karoliinan Kirjavasta kammarista.

Aikeissa on ollut jo tovin myös tunnustaa, mutta aina se on unohtunut, että kylläpä kuulkaa lämmitti mieltä, kun mm. Lapin kansa sekä Aamulehti olivat vuodenvaihteessa nostaneet jutussaan Ensi vuoden uutiset kirjablogit yhdeksi ilmiöksi, jotka tänä vuonna tulevat nousemaan otsikoihin! Kohta 5: Kirjablogit nousevat kukoistukseen! Sinne niin vaan nätisti kaikkien isojen poliittisten, taloudellisten ja Olympialaisiinkin liittyvien asioiden rinnalle oli nostettu kirjablogit. Ja erityisen hyvässä valossa nimenomaan. Ja voin kertoa, että allekirjoittanut oli pyllähtää pyrstölleen, kun kuuli että tämä oma pieni piskuinen, mutta niin rakas blogi oli päässyt tuohon juttuun mukaan. Hienointa kuitenkin jutussa oli se, että kirjablogit saavat yhä enemmän sijaa kirjavaikuttajien joukossa. Sehän on toki jo selvää, että kirjablogeista puhutaan jo nyt, mutta tietenkin on aina kivempi mitä enemmän ;) Selvittelin vähän noita lehtileikkeiden lainaamisen/kuvaamiseen liittyviä kuvioita ja ymmärtääkseni on oikeus julkaista ote lehtijutusta, jos se koskee itseä. Joten, tässä pätkä jutusta:



Ja en minä vielä lopettanut, nyt kun vauhtiin pääsin. La petite lectrice- blogin ihana Katri heitti minullekin blogeissa paljon jo kiertäneen Jos minä saisin valita-haasteen. Olen pyöritellyt kysymystä mielessäni useina päivinä aina hetken aikaa ja päätin yrittää tiivistää omat vastaukseni kolmeen...todellakin vain kolmeen! Ja päätin myös jättää siksi ne tietyt itsestäänselvyydet pois tällä kertaa, sillä eikö meistä jokainen nyt oikeasti toivoisi maailmanrauhaa, nälänähädän loppumista ja sitä, että itse kukin kohtelisimme toisiamme kunnioituksella ja välittäen? Tai ainakin minä toivon. Niinpä kolme vastaustani ovat omaan tähän hetkeen liittyviä:

Jos minä saisin valita....

...niin jokaisella ihmisellä olisi päivässä edes yksi sellainen hetki, jolloin saisi puhtaan itsekkäästi toteuttaa itseään ja siten saada hyvää mieltä ja oloa. Toiselle se voi olla hetki liikunnan parissa, toiselle hetki lukea ihan rauhassa tai toiselle vaikka hyvä elokuva...Tärkeintä olisi kuitenkin se, että hektisenkin tai raskaan arjen keskellä emme unohtaisi kuunnella omiakin toiveitamme ja tarpeitamme. Onnellinen ihminen voi hyvin!

...oppisin oikeasti tajuamaan jotain niistä neulomusohjeista ja osaisin neuloa villasukkia ja lapasia. Tekisin kaikille ystävilleni sellaiset käsin ja jalkojen lämmikkeiksi.



...jokainen tänään nukkumaan käydessään voisi ajatella, että olipa hyvä päivä!

Kirja-arvosteluja ei ole tänä viikonloppuna blogissani luvassa, sillä aion tahkota tuon Sovituksen kanssa nyt tovin jos toisenkin ja ainakin nauttia myös tästä huikean kauniista talvisäästä (postauksen alussa oleva kuva on keskiviikkona ottamani), käydä äänestämässä, näprätä kieli keskellä suuta VIHDOINKIN oppimiani isoäidin neliöitä ( no joo, ovathan ne vielä aika muotopuolia, mutta katsotaan tekeekö harjoitus mestarin!), katsoa keräämiäni upeita BBC:n British classics-sarjoja DVD:ltä ( Talo jalavan varjossa, Erään avioliiton muotokuva, Northanger Abby, Aristokraatit jne). Mitä sinä aiot tehdä viikonloppuna?

keskiviikko 1. helmikuuta 2012

Elif Shafak: Kirottu Istanbul

Elif Shafak: Kirottu Istanbul
Alkuteos: The Bastard of Istanbul (2007)
Kustantaja: Gummerus 2012
Suomentanut: Maria Erämaja
Sivuja: 498

Oliko ihmisille tosiaan parempi saada selville lisää menneisyydestään? Ja senkin jälkeen aina vain lisää? Vai oliko yksinkertaisesti parempi tietää menneisyydestä niin vähän kuin mahdollista ja jopa unohtaa se vähä, jonka muisti?

Elif Shafakin Kirottu Istanbul kietoo yhteen kahden turkkilaisen suvun historiaa hiuksenhienolla tavalla. Lopputulos on kuin kaunis, värikäs ja rakkaudella tehty turkkilainen matto. Monta omaa erilaistakin osuutta muodostavat lopulta täydellisen kokonaisuuden, jossa jokaisella on oma sijansa. Siinä missä ihmiskohtalot kietoutuvat yhteen, myös itä ja länsi kohtaavat monin tavoin eikä törmäyksiltäkään aina vältytä. Kaiken taustalla näyttäytyy niin Amerikka kuin Turkki, mutta erityisesti hehkuva ja räikeä, eläväinen Istanbul, kirottu Istanbul.

Istanbul on kymmenen miljoonan elämän sekamelska. Se on kymmenen miljoonan sotkuisen tarinan avoin kirja. istanbul on heräämässä levottomasta unestaan, valmiina ruuhka-ajan kaaokseen. Tästä eteen päin on liikaa rukouksia, joihin vastata, liikaa rienauksia, joita huomata, ja liikaa syntisi, yhtä lailla kuin viattomiakin, joita pitää silmällä. Istanbulissa on jo aamu.

Kazancin perhe asuu Istanbulissa vanhassa talossa ja suvun ainoa elossa oleva mies on paennut pari vuosikymmentä sitten Amerikkaan uuden elämän toivossa. Tai yleensäkin elämän, sillä jostain syystä Kazancin suvun miehiä tuntuu vaivaavan kirous, jonka myötä suvun miehet eivät elä vanhaksi. Kacanzin perheen naiset asuttavat taloa monessa sukupolvessa. Suvun vanhin, Petite-ma elää jo ison osan ajasta omissa maailmoissaan mutta kirkkaimpina hetkinä muistaa vielä, kuinka pianon koskettimet liikkuvat sormien alla. Petite-ma:n tytär Gülsümilla on neljä tytärtä, joista jokainen asuu saman katon alla nykyään, mutta silti hän haikailee ainoan poikansa, Amerikkaan aikanaan lähteneen Mustafan perään. Sisarusviisikosta ainoastaan vapaamielisellä omantiensä kulkijalla Zelihalla on tytär, melkein 20-vuotias Asya, jonka isän henkilöllisyys on pysynyt visusti salassa.

Amerikassa asuva Mustafa on naimissa amerikkalaisen Rosen kanssa. Rosella on tytär "Amy" Armanoush, joka isänsä puoleltaan omaa armenialaiset sukujuuret, Tchakhmakhchian sukuun. Amyn isän puoleinen suku asuu amerikassa, jonne se aikanaan pakeni armenialaisten kansanmurhan aikoihin. Amya on pitkään vaivannut isänsä suvun historia ja hän päättää lähteä omin päin Istanbuliin tutkimaan sukujuuria ja vaiettua kansanmurhaa, jota turkkilaiset eivät tahdo vieläkään myöntää tapahtuneen. Amy päättää ottaa yhteyttä majapaikan toivossa isäpuolensa Mustafan perheeseen Istanbulissa ja näin Amyn sekä Asyan tiet kohtaavat kun Amy lopulta saapuu Kazancin perheen kotiin vieraaksi.

Kirottu Istanbul on yhtä lailla vahva sukutarina, kertomus naiskohtaloista mútta myös kertomus ihmisen julmuudesta menneisyydessä. Erityisesti Kazancin suvun naisten persoonat ja tarinat ovat rikkaita ja väkeviä. Myös Tchakhmakhchian suvun historiasta löytyy puhuttelevia tarinoita ja kohtaloita. Aluksi kirjaa lukiessa sai hetken jäsennellä kuka on kukin tai miten ylipäätänsä liittyy tarinaan, mutta kirjan edetessä jokaiselle on paikkansa tässä sisällöltään rikkaassa romaanissa. Shafakin luomat henkilöhahmot, joita kirjassa tosiaan piisaa, ovat kuitenkin kiehtovia. Jo Shafakin Rakkauden aikakirjassa osa kritisoi todella runsasta henkilömäärää, eikä se tässä ainakaan vähäisemmäksi kyllä jää. Tarinassa on mukana paljon sinällään siihen suoraan liittymättömiäkin henkilöitä paljon, kuten Amyn ystävät verkossa sekä Asyan ystävät Café Kunderassa. Ne kuitenkin tuovat oman viitekehyksen Amyn sekä Asyan persooniin ja siten mielestäni ovat perusteltuja.

Elif Shafak sai aikanaan kirjan myötä kahden vuoden tuomion turkkilaisten rienaamisesta, joka tosin myöhemmin onneksi peruttiin. Shafak on kirjoittanut rohkean tarinan nimenomaan turkkilaisista ja viittaukset armenialaisten kansanmurhaan ovat mielestäni vain yksi sen rohkeista piirteistä. Shafakin luomat henkilöhahmot eivät ehkä ole niitä turkkilaisia joita me länsimaalaisina olemme tottuneet näkemään. Kirotussa Istanbulissa joku pukeutuu rohkean provosoivasti vuodesta toiseen minihameeseen, toinen juo päiväkännit koska huvittaa ja kolmas hyppää sängystä toiseen. Erityisesti Zelihan hahmossa näyttäytyy rohkea ja omapäinen turkkilaisnainen. Pidin paljon Rakkauden aikakirjasta, eikä tämä todellakaan ainakaan huonommaksi jää, päin vastoin pidin tästä jopa enemmän. Väittäisin myös, että tästä pitää useampi mitä Rakkauden aikakirjasta, vaikka tässäkin muutama "elämänohjemainen" pätkä oli Asyan Nihilismin Manifestissa, mutta ei missään määrin samassa mittakaavassa kuin Rakkauden aikakirjassa. Oma ihana lisä kirjassa oli lukuisat viittaukset turkkilaiseen ruokaan. Kirjaa lukiessa nenässä alkoi tuoksua kaneli, vanilja, pistaasipähkinät....

Kaiken kaikkiaan Kirottu Istanbul on mielestäni hyvin vahva romaani, jolla on ansionsa monessakin suhteessa. Shafakin sujuva kieli, kiehtovat henkilöhahmot ja monesta pienestä palasta hienosti koottu iso, järisyttäväkin tarina. Mitään kritisoitavaa en suoranaisesti keksi, mutta sen verran on pakko kommentoida loppupuolen merkittävään juonenkäänteeseen, että se todellakin yllätti, mutta en voi sanoa, että olisin siitä ollut innoissani. Sen myötä kirjaan tuli todellakin lisää niitä syvempiäkin sävyjä. Sinänsä Shafak on siis onnistunut luomaan monella tapaa kirjan, joka ei jätä kylmäksi.

"Älä itke, pikku kyyhkynen", granaattiomenapuu sanoi. " Annahan, kun kerron sinulle tarinan. Tarinan eksyneestä pikku kyyhkysestä."


5/5

Tästä myös yksi piste Ikkunat auki Eurooppaan-haasteessa!

PS: Myös Leena, Mari A. sekä Tuulia ovat lukeneet Kirotun Istanbulin!

Susan Globalia 2011- listaus


Tässä ovat minun, puhtaasti tunteella päätetyt ehdokkaat satunnaisessa järjestyksessä Blogistanian Globaliaan 2011:

1. John Ajvide Lindqvist: Kultatukka, tähtönen ( Gummerus 2011)

Yhtä aikaa hyytävä ja tarkkanäköinen kuvaus nuorten pahoinvoinnista, Lindqvistille ominaiseen tyyliin kauhuelementin kera. Kirja haastaa lukija katsomaan pahuutta silmästä silmään, kun se on läsnä yllättävissäkin paikoissa.

Linkki arvosteluuni





2. Lionel Shriver: Jonnekin pois ( Avain 2011)

Hätkähdyttävä avioliittotarina amerikkalaisen yhteiskunnan epäkohdat taustanaan. Yhtä lailla niin yksilön kehitystarina kuin paljas kuvaus sairauden runtelemasta ihmisestä.

Linkki arvosteluuni




3. Jonathan Franzen: Vapaus ( Siltala 2011)

Monikerroksinen ja yhteiskuntakriittinen tarina, keskiluokkaisen avioliiton hätkähdyttävä läpileikkaus. Ennen kaikkea suuri kertomus ihmisistä tavoittelemassa vapautta monissa sen eri muodoissaan.

Linkki arvosteluuni





4. Chris Cleave: Little Been tarina ( Gummerus 2011)

Koskettava, mutta lämminhenkinen kuvaus ihmisistä valintojensa seurauksien edessä, hämmentyneinä mutta toiveikkaina. Mitä tapahtuu kun se, mitä luulit jo maailman toisella laidalla jättäneesi taaksesi, seisookin eräänä päivänä ovesi takana?

Linkki arvosteluuni


5. Claudie Gallay: Rakkaus on saari ( Avain 2011)

Vahvasti ranskalainen tarina teatterimaailman varjoissa ihmisistä, joista moni kantaa syyllisyyttä kuin reppua mukanaan. Kuinka pitkälle olemme vastuussa toisista? Uhratulla rakkaudella on pitkät jäljet.

Linkki arvosteluuni




6. David Nicholls: Sinä päivänä ( Otava 2011)

Ihana, tunteikas ja myös satiirinen tarina kahdesta ihmisestä kahden vuosikymmenen ajan. Aina vuoden välein samana päivänä. Mikä elämässä on kohtaloa, mikä sattumaa?

Linkki arvosteluuni




Ja voi että, ainakin pari kirjaa olisin ehdottomasti halunnut vielä lisätä listalle ja pähkäilin, vaihdanko jo joidenkin listalla olevien kanssa...Mutta, kuten olen sanonut, tunteella tässä mennään, niin tässä tämä minun listani nyt on! Lisäksi haluan mainita kolme muuta teosta, joiden miettimistä listalleni mietin, sillä olisivat täyttäneet kyllä ne kriteerit, millä muutkin valitsin, mutta kun kuusi piti maksimissaan valita...Joten erityismaininnat seuraaville:

Zeina Abirached: Pääskysen leikki ( Like 2011)
Upea omaelämänkerrallinen sarjakuvaromaani sisällisodan repimästä Libanonista lapsen silmin

Roy Jacobsen: Ihmelapset ( Like 2011)
Viisas, koskettava tarina lapsista aikuisten ongelmien keskellä

Sarah Waters: Vieras kartanossa ( Tammi 2011)
Tuhti lukuromaani jonka keskiössä rappeutunut, kartano, luokkayhteiskunnan mureneminen toisen maailmansodan jälkeisessä Englannissa sekä ihmiset, joiden kohtalo kietoutuu pelottavinkin tavoin kartanoon