sunnuntai 31. heinäkuuta 2011

Sunnuntai-illan sanaleikki


Essi Tammimaan hienon teoksen, Paljain käsin, yhteydessä oli keskustelua ns. uudissanoista ja siitä, miten herkästi ne ärsyttävät. Mietin tuolloin, että osa syy siihen, miksi ne eivät kauheasti minua kirjassa ärsyttäneet, mahtaa olla siinä, että käytän erikoisia sanoja itsekin puhekielessä. Toisaalta osa on varmasti ihan rehellisesti murresanoja, suurin osa jopa, kun taas osa on vain jossain vaiheessa muotoutunut puheessani sellaiseksi.

Tänään innostuin ihan miettimään, mitä vähän erikoisempia sanoja käytän puhekielessä. Kaikkia on varmasti mahdoton muistaa tai edes hoksata, ilman että joku sanaan takertuisi, mutta Paljain käsin - kirjan jälkeen olen selvästi itsekin kiinnittänyt käyttämiini sanoihin enemmän huomiota. Niinpä ajattelin luetella tähän litanian sanoista, joita käytän puhekielessäni, ja kysyä, ovatko sanat tai joku niistä teille kenties tuttuja. Käytätkö itse paljon sanoja, joiden merkitystä monikaan ei välttämättä tiedä tai ymmärrä? Jatketaan sitten keskustelua kommenttiosiossa!

Kupsakka, riehakka, käydä/olla rimpsalla, tarakka, vötkylä, ritikka, lappeelleen, ruttuuttaa, hujeltaa, junkuttaa, jahruta...

Heinäkuun luetut


Minulla oli unelma. Lomalla ja lomareissulla luen kaikkia niitä ihania kirjoja, joita avustuksellanne valitsin lomalukemiseksi. Lomareissun puolivälissä kuitenkin iskenyt kova tauti, josta meidän perhe ei ole täysin parantunut vieläkään (!!!), muutti suunnitelmia ja ihanan Pianotuntien lukeminen venähti parin viikon ajalle. Niinpä heinäkuu oli todellakin vähälukuinen lukukuukausi. Saldona vain neljä kirjaa, sekä yksi lastenkirja. Heinäkuun luetut ovat:


Annamari Marttinen: Mistä kevät alkaa
Daphne Kalotay: Bolsoin perhonen
Anna Pihlajaniemi: Adoptiomatka
Janice Y.K Lee: Pianotunnit 

Kaikki kirjat olivat erittäin hyviä, mutta Pihlajaniemen Adoptiomatka oli kuitenkin ylitse muiden. Soisin sille erityisen paljon blogisavuja. Lastenkirjoissa oli tässä kuussa esittelyssä mahtava Arvaa mikä minusta tulee isona, joka sopii varmasti monen ikäiselle lapselle ja viihdyttää aikuistakin humoristisen otteensa myötä.

Heinäkuun yksi kirjallisia elämyksiä pidemmälle vietynä oli ehdottomasti täällä Jyväskylässä järjestetyt Harjukaupungin salakäytävien -kävelykierrokset. Olin mukana Kertun ja Ollin polulla, josta kuvaraportti tunnelmineen löytyy täältä

perjantai 29. heinäkuuta 2011

Janice Y.K Lee: Pianotunnit




(Tammi 2009, alkuteos The Piano Teacher 2009. 
Suomentanut Helene Bützow)


Se alkaa näin. Naisen helisevä nauru konsulaatin juhlissa. Läikkynyt juoma. Kastunut puku ja nopeasti tarjottu nenäliina.

Janice Y.K Leen esikoisteoksessa, Pianotunnit, lukija matkustaa kaukoitään kahdessa ajassa. Menneen ajan Kaukoitä luo paikoin hyvin traagisenkin näyttämön ihmiskohtaloille, suurille tunteille ja petokselle niin sodan keskellä 1940-luvulla kuin sen jälkeen 1950-luvullakin.

On vuosi 1941. Toisen maailmansodan ravistellessa maailmaa, Hongkongissa eletään vielä hetki näennäisen turvallisuuden luomassa kuplassa. Seurapiirien puheita aiheuttava euraasialainen Trudy nauttii varakkaan taustansa turvin saamastaan asemasta. Trudylle ei ole juuri mikään kiellettyä, Trudy tekee miten tahtoo. Eräissä kesäisissä konsulaatin juhlissa hän kuitenkin kohtaa englantilaisen Williin, joka on päätynyt matkustellessaan ympäri maailmaa, lopulta Hongkongiin. Vastoin niin muiden kuin omiakin odotuksia, Will rakastuu Trudyyn, tuohon lintumaisen hauraaseen, mutta samalla niin voimaa uhkuvaan naiseen. Kun sota vihdoin yltää Hongkongiinkin japanilaisten miehittäessä kaupungin, joutuu tuore rakkaus heti koetukselle. Huolettomat yhteiset hetket ja seurapiirijuhlien säihke vaihtuu poikkeusoloihin, missä lopulta kyse on enää elämästä ja kuolemasta. Ja kuinka paljon kaiken sen keskellä vaakakupissa lopulta rakkaus enää painaa?

Will muistaa tilanteen oikein hyvin, muistaa kuinka kepeää kaikki oli, kuinka kaukana sota oli, vaikka siitä puhuttiin päivittäin, mutta kukaan ei tosissaan ajatellut, mitä voisi tapahtua.

10 vuotta myöhemmin, 1950-luvun Hongkongissa, kaupunkiin saapuu englantilainen pariskunta, Claire ja Martin. Äidistään irti päästäkseen järkiavioliiton solminut nuori Claire on kuvitellut uuden maan aivan toisenlaiseksi; maan meluisuus, likaisuus ja ahtaus ahdistavat häntä. Pikku hiljaa hän kuitenkin huomaa pitävänsä Hongkongista ihmisineen ja samalla löytää itsestään uusia piirteitä.

Hänestä tuntui, että hän oli viimeinkin nainen eikä tyttö niin kuin lähtiessään Englannista. Clairesta tuntui, että hän oli nainen joka oli kasvamassa omaksi itsekseen.

Saadessaan töitä pianonsoiton opettajana varakkaassa kiinalaisessa Chenin perheessä, Claire pääsee mukaan paikallisiin piireihin, vaikkakin aluksi lähinnä sivustakatsojan roolista. Hän tutustuu pian Chenin perheen englantilaiseen autonkuljettajaa, Williin, joka kohtelee Clairea hieman kylmäkiskoisesti, joskin selvästi kiinnostuneena. Samalla kun Clairen tuttu ja turvallinen elämänpiiri laajenee, hän rohkaistuu tekoihin, jotka yllättävät hänet itsensäkin. Hänen laukkuun putoaa vahingossa Herend-posliininen jänis ja ennen kuin hän itsekään tajuaa, hänen laukussaan kulkeutuu pikku hiljaa muutakin Chenien tavaraa talosta ulos. Tuttavuus Williin mullistaa vähitellen kokonaan hänen suhtautumisen itseensä.

Lee rakentaa taidokkaasti kahta rinnakkaista tarinaa yhteen ja moni -50 luvulla tapahtuva asia sekä ihminen saa 40-luvun tarinan kautta uusia merkityksiä lukijan mielessä. Claireen omituisesti suhtautuva Will on vielä 40-luvulla huoleton nuori mies, jonka sydämessä roihuaa rakkaus ainutlaatuiseen Trudyyn. Mutta sitten kaikkeen tuttuun tuo isoja säröjä sota, joka rakentaa lopulta ihmistenkin välille syviä kuiluja. Kuinka Will ja Trudy selviävät sodasta, missä on Trudy nyt ja miksi Will on niin eri mies kuin ennen? Sota jättää monella tapaa jälkensä ihmisiin ja ajaa sellaisten valintojen äärelle, missä voittajaa ei ole. Tutustuessaan lähemmin Williin, Claire tahtomattaankin joutuu mukaan montaa ihmistä koskettavan menneisyyden tilinteon syvään verkkoon. Varsinkin 1940-luvun Hongkong sodan keskellä, ja siellä ihmiset äärimmäisissä olosuhteissa kukin tavallaan elämästään taistellen, on riipaisevaa luettavaa.

Kun tulin aamulla tänne, näin roskakasan päällä kuolleen lapsen. Jätettä ja ruumiita on joka paikka täynnä , ja niitä poltetaan. Luulen, että helvetissä haisee samalta kuin tuolla.

Pianotunnit on yhtä lailla ajankuvaus sota-ajan Hongkongista, kuin tarina ihmisistä rakkauden, petoksen ja selviytymisen rajoilla. Luin kirjan vailla mitään ennakko-odotuksia, ja ihastuin kovasti. Ainoa harmitus oli se, että näin laadukkaan lukuromaanin lukeminen venyi kahden viikon ajalle, lomallasairastumisemme takia. Tarina ja kerronta ovat kuitenkin niin vahvaa, että muutamien päivien tauoista huolimatta olin hetkessä takaisin tarinassa kirjaan taas tarttuessani. Pianotunneissa on jotain samaa kuin äsken lukemassani Bolsoin perhosessa, mutta pidin tästä vieläkin enemämän. Molemmat ovat hyviä lukuromaaneja, ehkä hitunen viihteelllisyyttä, sen hyvässä ja laadukkaassa merkityksellisyydessään, mukanaan.

Kuinka pitkälle ihminen on valmis menemään rakkauden tähden? Ja kun raja tulee vastaan, onko kyse selviytymisestä vai pelkuruudesta?

Vai niin se käy, Will ajattelee. Tämä on muutoksen alku.
Meistä tulee selviytyjiä tai ei. 


4/5

keskiviikko 27. heinäkuuta 2011

Saanko esitellä


...oman hyllyni TBR-hyllyt. Kyllä, niitä on jo kolme, kun vielä alkuvuodesta oli reilu yksi. Klikkaamalla kuvaa, se pitäisi saada isommaksi lähempää tarkastelua varten. Kaikki kirjat ovat sellaisia, että odotan niiden lukemista. Osa on uusia, osa jo monta vuotta sitten julkaistuja. Hyllyn edessä seistessä on vähän sellainen olo, kuin lapsella karkkikaupassa: on ihanan paljon valinnan varaa ;)

Heinäkuu on kyllä ollut äärimmäisen huono lukukuukausi johtuen lomareissustamme, mutta ennen kaikkea sairastelusta. Ja kyllä, emme ole vieläkään terveitä. Puolet perheestä sairastaa yhä kunnolla, toinen puolika tervehtymään päin. Olemme kantaneet apteekkiin sellaisen summan rahaa tässä kuussa, että hirvittää. Harmittaa myös, että lomareissun alussa aloittamani Pianotuntien lukeminen kärsii siitä, että joudun lukemaan niin pätkissä. Nyt olen sentään ylittänyt jo puolivälin. Normaalioloissa olisin lukenut kirjan parissa päivässä, nyt  puhutaan jo parista viikosta. Mutta eiköhän meilläkin kohta aleta tervehtymään ja päästä siihen ihanaan normaaliin arkeen taas kiinni. Odotankin jo innolla monia syksyn uutuksia, joista aionkin tehdä ensi viikolla oman postauksen taas tarkemmin. Mutta sitä ennen pitää vähän lyhentää oman hyllyn TBR-kirjoja sekä onhan minulla kirjastostakin lainassa kasa ihania kirjoja, jotka haluan lukea! Ja siis tässä ovat vain ne TBR-kirjat, jotka jo ovat omassa hyllyssäni. Lisäksi on varmasti kymmeniä kirjoja paperilla ylhäällä/mielessäni, jotka myös haluan lukea, kun kohdalle sattuvat.

Kuinka pitkiä teidän omat TBR-hyllyrivinne alkavat jo olla?

PS: Blogissani on jo 137 lukijaa virallisesta, kiitos! Aikanaan päätin, että kun 150 tulee täyteen, luvassa.....arpajaiset!! Katsotaan, päästäänkö siis jo ensi kuussa arpomaan ;)

maanantai 25. heinäkuuta 2011

Arvaa mikä minusta tulee ISONA

(Wsoy 2011)

-Jos haluatte tulla isona muusikoiksi, niin ensin teidän täytyy valita joku soitin, Huuhkanen kertoi.
-Ja niitähän riittää.
  - Äiti sanoo välillä iskälle, että älä sinä siinä soita suutasi, Reima muisti. - Onko suukin siis soitin?

Ihana, ihana ja vielä kerran ihana! Sen lisäksi oivaltava, hauska ja innostava. Teemu Saarisen (teksti) sekä Pia Westerholmin ( kuvitus) yhteistyönä syntynyt Arvaa mikä minusta tulee isona, on kertakaikkisen riemukas tietokirja, joka vie niin lapsen kuin aikuisen tutustumaan humoristisella otteella eri ammattien maailmaan.


Kirjasta löytyy niin opettajan, muusikon, lääkärin, poliisin, kuljettajan kuin kokin ammateista paljon tietoa ja ammatteihin liittyviä hauskoja tietokilpailukysymyksiä, ohjeita kuinka voi harjoitella jo heti kyseistä ammattia tai vaikka rakentaa nallesairaalan ja esiintymislavan. Sen lisäksi kerrotaan noiden ammattien edustajien työkavereista, sillä onhan tärkeää tietää, kenen kanssa tulisit vaikka kokkina työskentelemään.


Kirjassa on myös kerrottu tarkemmin, vaikkapa millaisia erilaisia kuljettajia voikaan olla. On lakaisinkoneenkuljettajaa, taksikuskia, metronkuljettajaa ja monia muita. Hauska ja värikäs kuvitus tekee tietokirjasta ihanan raikkaan ja lapsenkin silmin houkuttelevan. Pienemmän lapsen kanssa voi tutustua vaikka vain kuvitukseen kun taas jo nelivuotiaan kanssa kirjaa luetaan naurusta tirskahdellen ja samalla oppien. Kirjassa on myös hauskoja tehtäviä joiden avulla voi tutustua paremmin ammattien saloihin. Esimerkiksi poliisi voi joutua työssään toimimaan pimeässä, siispä onkin tärkeää opetella hiippailemaan ja varjostamaan.


Ja mikäli kirjaa lukiessa ei vielä selviä, miksi haluaa sitten ISONA, on kirjan lopussa oma peli sen selvittämistä varten. Tarvitset vain nopan ja pelinappulat, ja peli voi alkaa. Kenties sinusta tulee isona TV-kuulittaja, mutta et löydä oikeaa studiota. Tai ehkäpä oletkin eläintarhan eläintenhoitaja ja kirahvi ei pidä tarjoamastasi sapuskasta..tai ehkäpä....otat itse selvää!

Tarkoittaako punainen liikennevalo, että sinun pitää
a) lausua runo
b) pysähtyä
vai
c) kaivaa nenää ja viheltää?

sunnuntai 24. heinäkuuta 2011

Arpaonni suosi...


....nimimerkkiä Milla! Milla kommentoi: " Minäkin mukana :) Tuo teos on ollutkin lukulistalla jonkin aikaa. " 

Onnea Milla! Milla voitti Anna-Leena Härkösen Terveisiä pallomerestä ja muita kertomuksia. Laitatko sähköpostiini : jarjellajatunteella(AT)gmail.com yhteystietosi, niin laitan kirjan ensi viikolla sinulle tulemaan.

Kiitokset kaikille muillekin kommentin jättäneille! Ensi viikolla luvassa Pianotunnit, Arvaa mikä minusta tulee isona ja jotain muutakin!

lauantai 23. heinäkuuta 2011

Kirjanörtti laski kirjan hetkeksi käsistään...


....ja jalkautui SuomiPop-festareille kuuntelemaan elävää musiikkia! Kolmipäiväiset festarit kaupungissa tarjosivat musiikkia laidasta laitaan. Koska flunssa ja tietenkin pikkulapsi arki eivät ihan mahdollistaneet festarointia entiseen malliin, kävin kummityttöni kanssa sivistyneesti kuuntelemassa Kaija Koota, Jenni Vartiaista, JukkaPoikaa, Happoradiota sekä Paulaa! Jälkimmäistä pääsimmekin odottelemaan kovan ukkosmyrskyn keskellä jännityksen sekaisin tuntein, siinä kuulkaa liehui niin hameenhelmat kuin tukka, kun tuuli riepotteli ja kaatoikin melkein aidan päällemme. Mutta, kaikki kiva loppuu aikanaan ja pian siis paluu arkeen. Puolison loma on lopuillaan ja muutenkin arki alkaa pikku hiljaa puuhakkaan heinäkuun jäljiltä normalisoitua. Olen ehtinyt lukemaan tässä kuussa vähiten, mitä minään muuna kuukautena tänä vuonna. Hieno Pianotunnit on yhäkin kesken, mutta ensi viikolla siitäkin kyllä tulossa jo arvostelua. Sitä ennen, ehkä maanantaina, lupaamani Wsoy:n ihana lastenkirjauutuus ja huomennahan hei arvotaankin Anna-Leenan Terveisiä pallomerestä!! Jos et ole jo osallistunut arvontaan, nyt hopihopi lukemaan ja kommentoimaan edellinen postaus, aikaa huomiseen iltaan!

keskiviikko 20. heinäkuuta 2011

Yhden arvan arpajaiset

 

Lupailin tuossa ennen lomareissulle lähtöä, että voisin arpoa kirpputorilta löytämäni siistin ja hyväkuntoisen Anna-Leena Härkösen Terveisiä pallomerestä ja muita kertomuksia -kirjan, koska omasta hyllystä Härkös-fanina tietenkin löytyy jo kyseinen kirja. Ja nyt kun flunssa sekä koko heinäkuun lopun kestävät ystävien vierailut vievät huomiota lukemisesta, on hyvä aika pistää pystyyn arpajaiset! Vielä kesken olevasta Pianotunneista tulee arvostelua tällä viikolla sekä aivan ihanasta Wsoy:n lastenkirjauutuudesta, Arvaa mikä minusta tulee isona ( Saarinen Teemu).

Arvontaan voit osallistua yksinkertaisesti kommentoimalla tätä postausta, olitpa sitten kirjautunut lukijaksi tai et. Mikäli et ole kirjautunut, jätäthän kommenttiisi nimimerkkisi. Sana on vapaa ;) Ja arvonta-aikaa on tämän viikon sunnuntaihin, klo:18.00 saakka.

maanantai 18. heinäkuuta 2011

Matkalla kotiin


Reilun viikon lapin loma alkaa olla lopuillaan. Huomenaamuna on aika suunnata auton nokka kohti kotia, keski-Suomea. Alkuloma meni suunnitellusti ystävien luona Sodankylässä, mutta loman puolivälissä sairastuimme koko perhe ärhäkkään flunssaan. Niinpä vain yhden yön mökkeilyn jälkeen jouduimme matkaamaan kaupunkiin Rovaniemelle ja päädyimme kuopuksen kanssa päivystykseen asti. Oirerepertuaarimme on laaja: korva- ja silmätulehdusta, kuumetta, päänsärkyä, väsymystä, rajua kurkkukipua ja nuhaa. Just name it, we've go it...

Esikoinen, joka huomenna täyttää neljä vuotta ♥, on ollut hieman pettynyt, kun ei päästykään nyt paistamaan kodalla lettuja, tervehtimään joulupukkia ja katselemaan isän lapsuudenmaisemia paremmin. Olemme olleet viimeiset 3 päivää pääasiassa sisällä itseämme lääkiten ja leväten, että jaksamme huomenna matkustaa pitkän matkan autolla. Mukaani ottamista neljästä kirjasta en ole saanut luettua ensimmäistäkään, Pianotunteja, edes puoleen väliin. Tällainen loma tällä kertaa.

lauantai 16. heinäkuuta 2011

Anna Pihlajaniemi: Adoptiomatka



Ostan leluja lapselle, jonka nimeä tai ikää en tiedä.
Odotan tuntematonta ihmistä, joka tulee saapumisensa jälkeen kuulumaan elämääni aina. Yritän usein kuvitella kasvoja, ääntä, ilmeitä ja luonnetta. En pysty. Toisinaan se pelottaa, toisinaan tuntuu valtavan surulliselta. Usein olen vain hämmentynyt, malttamaton ja onnellinen.

Anna Pihlajaniemen Adoptiomatka (Tammi 2011)  kertoo lukijalleen tärkeän tarinan. Se koskettaa, puhuttelee, itkettää ja naurattaa. Adoptiomatka on niin matka vanhemmuuden lähteille, konkreettisesti lopulta Kiinaankin kuin myös omaan sisimpään. Se kertoo siitä, miltä tuntuu avata sielunsa ja elämänsä viranomaisille ja tulla arvotetuksi ihmisenä; onko sopiva vanhemmaksi. Se kertoo pitkän, melkeinpä kohtuuttoman tuntuiseksi venyvän adoptioprosessin tunteiden vuoristoradasta, kun ihminen käy läpi tunteiden laajan kirjon epätoivosta toivoon. Päiväkirjamaiset merkinnät tekevät tarinan niin todeksi, että kirjaa lukiessa muu ympäröivä todellisuus meinaa unohtua. Pihlajaniemi osaa kirjoittaa hyvin ja tiiviistää lyhyisiin lauseisiinkin välillä suorastaan kokonaisen maailman.

Annan ja puolison adoptioprosessi alkaa 2005 adoptioneuvonnan myötä. Heidän mielensä täyttyy jännittyneen odotuksen lisäksi kaikista niistä ihanista toiveista lapsen tuloon liittyen. ” Ennen kuin pieni tulee, täytyy järjestää...” ” Ajattele sitten kun se lapsi...” ” Mieti, miten ihanaa, että...”  Prosessin alussa ajatus omasta lapsesta tuntuu jo niin todelliselta. Hypistellään pieniä vauvanvaatteita, ostetaan erilaisia leluja jo varastoon, mietitään millaiset rattaat olisivat parhaimmat. Kaikkea sitä ihanaa pesänrakennuspuuhaa, mitä kohdussaan jo lasta kantavat usein tekevät. Puheissa vilisee väkisinkin tulevat juhlapyhät ja ajatus niistä lapsiperheenä. Lapsi voi olla saapunut jo ensi jouluna, ajatella! Ja kun moninaisten koti/elämä/talous- ja muiden selvitysten jälkeen he lopulta 2006 tammikuussa saavat kovasti odottamansa puoltavan päätöksen adoptiovanhemmuudesta, kaikki on hetken kuin käsien ulottuvilla. Haaveesta taitaa tulla totta, me kelpaamme äidiksi ja isäksi. 

Ajan kuluessa käy Annalle ja puolisolle kuitenkin selväksi, että Kiinasta adoptoitua lasta voikin joutua odottamaan pitempäänkin kuin alle vuoden. Arvioitu aika pitenee koko ajan ja " kun meille saapuu lapsi ", muuttuukin " jos meille saapuu lapsi "-puheiksi. Läheiset eivät alun innostuksen jälkeen tohdikaan enää kysellä ja aihe tuntuu muuttuvanmonelle araksi. Omasta mielestään hyvää tarkoittavien ihmisten suorasukaiset puheet siitä, ettei kaikkia ehkä olekana tarkoitettu vanhemmiksi, satuttavat. Adoptiomatka kertoo miltä tuntuu, kun joutuu kerta toisensa jälkeen todistelemaan niin kykyään tulla vanhemmaksi kuin syitään adoptoida ns. vieras lapsi. Tai millaista on kuunnella jatkuvasti hyvää tarkoittavien kommentteja siitä, kuinka siihen kaikkeen pitäisi suhtautua. 

Kyllä minua ainakin kauhistuttaisi, kun ei tiedä yhtään, että mitä sieltä tulee. Se lapsihan voi olla millainen tahansa.

Eikö olisi helpompaa ja halvempaa tehdä itse lapsi?

On se ihanaa, että jotkut ovat noin epäitsekkäitä ja kasvattavat ihan vierasta lasta omanaan. Minä en kyllä pystyisi.

Rankan adoptioprosessin keskellä joutuu todistelemaan niin viranomaisille, läheisille kuin puolitutuille haluaan adoptoida. Pihlajaniemi mainitsee ohimennen aikaisemmin koetut keinohedelmöitykset, mutta korostaa, että he eivät halua adoptoida siksi, ettei ole omaa biologista lasta. He haluavat adoptoida lapsen, juuri hänet, kenen on heille vielä joskus määrä tulla. Hänet, jonka nimeä tai kasvoja he eivät tiedä, mutta he tietävät, että juuri hänelle on paikka heidän kodissaan, elämässään ja sydämessään.

Vaihtuu vuosi, toinenkin, ja odotuksen rinnalla alkaa elää samaan aikaan haikeus, surukin. Vaikka kaikki on yhdessä hyvin, puuttuu elämästä silti joku. Joku, jolle on ostettu keltainen ankka ja pino lastenkirjoja. Joku, jonka naurun kiherrystä voisi kuunnella sydän onnesta läikähdellen. Ja eihän se kaikki pelkkää auvoa tietenkään olisi. Olisi lattialle heitettyjä puurolautasia, kiukkuisia aamuja ja väsyneitä hetkiä, niitäkin. Ikävä lasta kohtaan on kova ja mitä pidempään aikaa kuluu vailla tietoa lapsesta, sitä tiukemmin pelko kietoo lonkeroitaan sydämen ympärille.

On aivan pimeää, kuuntelen kuinka vieressäni niiskutetaan.Ojennan käden ja kosken puolison kasvoja. Hänen poskensa ovat märät.
Makaamme vierekkäin ja itkemme, emme puhu mitään. Katson herätyskellon valaistuja viisareita. Miten surullinen hetki, tätä en unohda koskaan, surullinen talo ympärillä, humiseva maailma, me kaksi tässä sängyssä.

Äidiksi voi tulla monella tapaa. Aina vain se tie äidiksi ei ole se perinteinen saatika helppo Toiset tulevat äidiksi yllättäen, vahingossakin kun taas toiset odottavat vuosia, joskus turhaankin. Pihlajaniemi kertoo riipaisevasti sen tunnemyrskyn, mikä on tuttua myös lapsettomuutta kokeneelle. Kuinka muiden raskausuutiset viiltävät syvältä, kuinka sisimmässä velloo alati kylmä itku eikä kukaan silti tunnu tajuavan. Ympärillä olevat ihmiset usein tarkoittavat hyvää, mutta onnistuvat kuitenkin usein tuomaan mielipahaa kommenteillaan ja teoillaan. Vaikka Adoptiomatka on koskettava, se on myös ihanan valoisa kertomus siitä, kuinka kaksi ihmistä haluavat vanhemmiksi ja näkevät selvästi, miten elämässä on lapsen mentävä aukko. Mikä tahaton arjen komiikka siitä syntyykään, kun pitää ottaa kuvia viranomaisille Kiinaan omasta arjesta, todistaakseen, että elää normaalia elämää. Ja kuinka ihanaa on yhdessä miettiä arkisissakin tilanteissa, että sitten kun meillä on lapsi...

Kun sitten vuosien odotuksen jälkeen, 2009, kesken työmatkan Annan puhelin soi, kaikki se odotus palkitaan. Vihdoin on aika ostaa lentoliput Kiinaan, pakata matkalaukut, sanoa työkavereille jäävänsä pian äitiyslomalle. On aika jättää vuosien odotus vihdoin taakse. 

Tämä on elämäni viimeinen päivä lapsettomana. Täytyy vähän itkeä ennen kuin nukkuu.

Oli oikeastaan hyvä, etten täällä lomalla päässyt heti lukemisen jälkeen kirjoittamaan tuntoja kirjasta ylös, sillä niin aroin sydämen tuntosarvin olin monta päivää. Luin Adoptiomatkaa niin intensiivisesti, että keskeyttäminen tuntui aina kurjalta. Välillä itkin, välillä nauroin. Automatkalla pohjoiseen luin jopa kirjaa ääneen puolisolle, ja yhdessä kauhistelimme, nyökkäilimme tietäväisenä monessa kohtaa. En ole itse ollut adoptioprosessissa mukana, mutta olen kokenut lapsettomuutta, odottanut omaa esikoistani vuosia. Tiedän miltä tuntuu, kun sydän on täynnä kaipausta ja rakkautta, halua olla äiti. Tiedän miltä tuntuu, kun kadulla vastaantulevat vauvamahat suistavat hetkeksi maailman raiteiltaan. Mutta tiedän myös, miltä tuntuu, kun saa lopulta, kuin ihmeenä, sen oman lapsen syliinsä. Ja kun Anna kirjassa sulki tyttärensä ensimmäisen kerran syliin, itkin ja muistin aikanaan kortin mukana saamani runon:

Ei liha minun lihastani,
ei luu minun luustani,
mutta kiinteästi osa minua.
Muista tämä elämäsi
jokaisena hetkenä:
Jos et kasvanutkaan sydämeni alla,
kasvoit sydämessäni.

Adoptiomatka on minulle tämän vuoden voimakkaimpia lukukokemuksia ja varmasti toki isolta osin oman taustani takia. Mutta sitä suuremmalla syyllä toivon, että moni ihminen lukisi tämän ja ymmärtäisi, ettei vanhemmuus todellakaan ole usein itsestäänselvyys, päinvastoin. Ei tarvitse olla kokemusta adoptiosta tai lapsettomuudestakaan nähdäkseen, että tässä on kirja, joka jättää jäljen lukijan sydämeen. 

Lue myös mm. Sannan, Marian sekä Ilsen arviot tästä!

5/5


torstai 14. heinäkuuta 2011

Terveisiä pohjoisen lomalta!


Terveisiä pohjoisesta! Reilussa vuorokaudessa auton mittariin kertyi 850km. Koukattiin kainuun kautta tänne pohjoiseen. Kainuussa saimme nautiskella aurinkoisesta päivästä rannalla, ja kuten kuva kertoo, myös koiruutemme nautti kovasti! Nyt olemme Sodankylässä "sivistyksen parissa", josta jatkamme matkaa mökkeilemään Suomen pohjoisimman Saarijärven kupeeseen. Kilometrejä autossa istuen on luvassa vielä toinen mokoma tässä vajaan viikon aikana. Tähän mennessä on ajettu jo valtavan porotokan keskellä, ihmetelty junaraiteen alla kulkevaa tietä sekä tietöitä. Elämysmatkailua omassa kotimaassa.


Mikäli nettiyhteys toimii tänäkin vuonna myös sieltä metsän keskeltä, joskin hitaammanlaisesti, päivittelen viikonlopun aikana varmaan tänne nyt jo loppusuoralla olevan Adoptiomatkan. Olen itkenyt ja nauranut sitä lukiessani ja voin jo nyt todeta, että kirja on minulle todella rakas. Mutta nyt vielä nautitaan olosta täällä ystävien luona. Syödään hyvin, nautitaan kauniista säästä eilisen kaatosateen jälkeen ( vrk:ssa satoi 88ml), pelataan Mölkky-mestaruudesta ja muuta mukavaa!


Hyvää pian alkavaa viikonloppua kaikille! Nautitaan Suomen kesästä!

maanantai 11. heinäkuuta 2011

Sanna Pelliccioni: Onni-poika ja hirveä hirviö

( Minerva Kustannus 2011)

Kuvittaja Sanna Pelliccionin luoma ihastuttava Onni-poika seikkailee jo kuudennessa, juuri ilmestyneessä kirjassa nimeltä Onni-Poika ja hirveä hirviö. Kuten aikaisemmissakin Onni-kirjoissa, Onnin myötä lukija pääsee lapsen silmin tarkastelemaan sinänsä arkisia asioita. Tällä kertaa lähdetään Onnin isän johdolla pienellä seikkailuretkelle kodin lähelle.



Onni-poika miettii, mitä kaikkea jännittävää voi nähdä seikkailuretkellä pimeällä. Kenties pöllöjä, lepakoita? Ja Onni haluaisi nähdä ainakin yhden hirvityksen. Mutta isi kertoo, ettei niitä ole kuin mielikuvituksissa. Onni pyytää mukaan yläkerrassa asuvan Helmin, jonka äiti myös haluaa mukaan öiselle retkelle. Ja kuten kunnon retkeen kuuluu, täytyy ensiksi miettiä, mitä kaikkea Suurelle Seikkailuretkelle tarvitaankaan. Taskulamppu, kynttilälyhty (jos isi lupaa), juustovoileivät, suurennuslasi, yöeläinkirja (jos se löytyy)...



Jännittävän retken jälkeen onkin hauska leikkiä uusia leikkejä kotonakin. Tosin joskus ne voivat olla liian jännittiäviä, sillä Onni tuumaa: " En halua mennä nukkumaan", sanoo Onni. "Ei panna valoja pois. Miksi joka paikassa on yöllä hämärää ja pimeää ? "  Onneksi äiti ja isi ovat niin viisaita, että he osaavat kertoa, miksei tarvitse pelätä. Ja kun äiti vielä istuu sängyn päädyssä odottamassa, että Onni nukahtaa, voi kohta alkaakin haaveilla jo seuraavasta suuresta seikkailusta.

Onni-poika - kirjoissa on hurmaavan selkeä kuvitus yhdistettynä aina asioihin, jotka tavalla tai toisella askarruttavat varsinkin lapsen mieltä.  Onni-poika ja hirveä hirviö -kirjassa pohditaan esimerkiksi pimeän pelkoa, mikä on usein lapsille konkreettinen pelko. Tai onko niitä hirveitä hirviöitä oikeasti olemassa?

Tämä postaus tulee blogiini ajastetusti, sillä tätä lukiessanne olen jo lapissa lomailemassa ja seikkailemassa omia suuria seikkailuja ;)

sunnuntai 10. heinäkuuta 2011

Lomalle lomps


Kiitokset kaikille edelliseen postaukseen kommentoineille! Kommenttienne perusteella lomakirjoikseni pääsevät siis Hustvedtin Kesä ilman miehiä, Katherine Pancollin Krokotiilin keltaiset silmät, Kazuo Ishiguron Ole luonani aina Sekä Janice Y.K. Leen Pianotunnit. Ja koska loma ei ole loma ilman jännäriä, nappaan vielä sen Spindlerin pokkarinkin mukaan. Saa nähdä, mitä näistä todellisuudessa ehdin lukea. Nyt on vielä kesken minua kovasti puhutteleva Anna Pihlajaniemen Adoptiomatka, josta saatan blogata jo tuolta lapistakin kun olemme "sivistyksen parissa". Ensi viikolla ilmestyy ajastettuna lisäksi Minervan Onni-poika ja hirveä hirviö. Kunhan palaan lomalta, lupaan pian sitten arpoa sen Anna-Leenan Terveisia pallomerestä!

Mutta nyt, lomalle lomps!! Ja lämpimästi tervetuloa kaikille teille uusille lukijoiksi kirjautuneille, joita on viikon aikana tullut monta!!

perjantai 8. heinäkuuta 2011

Apua kaivataan


Olen ensi viikon lapissa lomailemassa. Ohjelmassa on niin mökkeilyä keskellä "ei mitään", Suomen pohjoisimman Saarijärven kupeessa kuin lomailua ystävien luona Sodankylässä. Menomatkalla luvassa myös visiitti läheisten luona Kainuussa. Tarkoitus on siis matkata autolla jopa yli 1600 km viikon aikana. Ilman ilmastointia, lasten kera. Mutta elämä on extremeä, eikö?

Nyt tarvitsisinkin teidän kanssablogistien apua. Olen luvannut itselleni ottaa maksimissaan 4 kirjaa matkaan. Haluaisin jotain suht uutta, jotain vanhaa ja jotain ylläriäkin. Lipaston päälinen, yöpöytä ja kirjahyllyn TBR-hylly pursuvat luettavaa, mutta hetken mielijohteesta poimin nyt tällaiset pinot, joista kirjat valitsen. Joten kertokaahan kaksi kirjaa noista kasoista, jotka toivoisitte minun mukaan ottavan. Valitsen 4 eniten ääniä saanutta sitten matkaan.


Pinoissa siis :
Kazuo Ishiguro - Ole luonani aina
Anna Godbersen- Huumaa
Marie Desplechin - Ilman minua
Erica Spindler- Veriköynnös
Janice Y.K. Lee - Piano-tunnit
Khaled Hosseini: Leijapoika
Siri Hustvedt -Kesä ilman miehiä
Susan Fletcher - Irlantilainen tyttö
Doris Lessing - Parempien ihmisten lapsi
Katherine Pancol - Krokotiilin keltaiset silmät
Karin Slaughter - Kivun jäljet

Eli kertokaahan, mitä mukaani laukkuun pakkaan ;) Ennen reissuun lähtöä tulossa vielä ainakin yksi lastenkirja, Minervan Onni-poika ja hirveä hirviö!

torstai 7. heinäkuuta 2011

Daphne Kalotay: Bolšoin perhonen

( Wsoy 2011. Alkuteos Russian Winter
Suomentanut Irmeli Ruuska)

Joskus ajattelen, että elän juuri siksi, niiden täydellisten päivien tähden. Mutta tietenkin pihka tahrasi hameesi. Kellertävä pihka, hidastetut kyyneleet, ikään kuin puu tietäisi tulevan...

Daphne Kalotayn esikoisteoksessa, Bolsoin perhonen, liikutaan ballerinan kevyin askelin niin nyky-Bostonissa kuin 1940-50 -luvun neuvosto-Venäjällä. Nykyhetkessä elämänsä baletille uhrannut tähtiballerina Nina Revskaja on jo vanha, menneisyyden taakan uuvuttama nainen, joka katsoo väsyneenä pyörätuolista elämää ikkunan ulkopuolella. Menneisyyden takaumissa Nina on ensin nuori ballerinan urasta haaveileva tyttönen ystävänsä Veran kanssa sekä lopulta myös Moskovan Bolsoi-teatterin suurin tähti, Bolsoin oma perhonen. Nyt nuo vuodet Moskovassa ovat enää muisto Ninan mielessä, muisto jonka hän haluaa jo jättää taakseen. Ainoa konkreettinen side siihen aikaan on Ninan hallussa oleva upea korukokoelma, jonka hän päättää lahjoittaa huutokaupattavaksi, jopa erään upean meripihkaisen korusetin, joka merkitsee niin paljon...niin paljon salaisuuksia, vuosikymmenien taakkaa. Mutta ehkä luopumalla kaikesta siitä, hän voi vapautua, vihdoinkin.

Nyt se alkaa, Nina ajatteli hieman masentuneena; nyt minä polkaisin sen käyntiin. Rystyset värähtäen hän puristi ojennettua kättä. " Peremmälle, olkaa hyvä."

Huutokauppakamarin toimelias Drew Brooks tulee Ninan luo laatimaan listaa koruista. Suomalaisia ja venäläisiä sukujuuria omaava Drew ei anna Ninan kylmäkiskoisuuden lannistaa itseään, vaan päättää hoitaa työn kunnialla. Venäläissyntyinen vanha ballerina kiehtoo Drewiä, olihan hänen isoisänsä kotoisin myös Venäjältä. Kun tieto korukokoelman myynnistä tulee julkisuuteen, tarjoaa nimetön lahjoittaja mukaan meripihkaista kaulakorua, jonka väittää kuuluvan samaan kokoelmaan Ninan kokoelman kanssa. Ninan kuullessa ylimääräisestä korusta, hän tuntee solmun niskassaan kiristyvän. Menneisyys alkaa kurkoitella pitkin, viekkain käsin häntä ja Drewin sinnikkyys selvittää ylimääräisen korun sekä Ninan korujen todellinen tausta, saavat Ninan uppoamaan muistojen aallokkoon..äiti, Viktor, Vera, Polina, Gershi..

Maahan leijailee taas lunta, entistä isompia hiutaleita. Pobeda luistelee valkoisilla kaduilla, mutta Ninalla on turvallinen olo vauhdista, ventovieraista ihmisistä ja hänen kaulaansa hivelevistä miehen sormista huolimatta. Outoa, miten turvallinen olo hänelle tulee - lumesta, lumenhohtoisista jalkakäytävistä ja autoon pakkautuneiden vartaloiden lämmöstä ja järjettömyydestä, kun heidän sekalaisen seurakuntansa karikatyyrimäiset hahmot poikkoilevat toisiaan vasten joka käänteessä.

Kaulakorun lahjoittaja, viisikymppinen venäjän kielen professori Grigori Solodin kantaa omia taakkojaan niin vaimonsa kuoleman kuin hallussaan olevan meripihkaisen kaulakorun takia. Drew ja Grigori jakavat voimakkaan halun selvittää korujen todellinen alkuperä ja he huomaavatkin voivansa auttaa toisiaan asiassa. Drew pyytää Grigorilta myös apua venäläisen isoisänsä päiväkirjan kääntämisessä, jotta saisi vastauksia omienkien sukujuurten avoimiin kysymyksiin. Aikanaan ihmisiä niin sitonut kuin erottanutkin meripihkainen korusetti sitoo nyt ihmiskohtaloita jälleen yhteen.

Kalotay sitoo eri aikatasojen tarinat yhteen niin saumattomasti kuin primadonna hyppiessään siron gasellin lailla niityn laidalta toiselle. Varsinkin Ninan muistojen ja nykyhetken välillä liikkuessa välillä vain yksi sana kappaleen ensimmäisessä lauseessa kertoo hetken vaihtuneen. Ninan neuvosto-Venäjän aikaiset muistot luovat myös realistisen karheaa kuvaa elämästä Stalinin vallan alla, kun yksikin väärä lause saattaa kadottaa ihmisen elämästään kokonaan. Hetkittäin elämä on jo helpompaa ja tulevaisuus näyttää valoisalta, mutta sitten taas joku katoaa, ja samat pelot valtaavat arjen. Nina koittaa paeta kaikkea sitä raadollisuutta antamalla itsestään kaiken baletille. Hän, Bolsoin perhonen, tanssii isoille yleisöille ja jopa itse Stalinille. Samaan aikaan häntä repii kahtia oman rakkaan Viktorin odotukset heidän yhteisestä elämästä, Viktorin ynseä äiti, lapsuudenystävä Vera joka palaa vuosien jälkeen takaisin Moskovaan ja Ninan elämään. Ja sitten lopulta, mikään ei ole enää itsestäänselvää..ei menneisyydessä eikä nykyisyydessä.

Minun on lähdettävä täältä, jätettävä tämä elämä.
Et sinä voi lähteä, ei kukaan voi, tiedät kyllä.
Vihaan heitä, vihaan joka solullani, olen täynnä vihaa. 
Minun on lähdettävä, luojan kiitos me lähdemme huomenna.
En voi katsoa heitä enää koskaan.
Lähden enkä tule takaisin.
Ne löytävät sinut ja katkaisevat kinttusi.
Lähden täältä lopullisesti.
Mahdotonta. Miten se muka onnistuisi? Miten sitä pääsee pakoon?

Bolsoin perhonen on lukuromaanien aatelia, ehdottoman kaunis ja riipaiseva kertomus niin ballerinan kurinalaisesta elämästä, pelosta Stalinin vallan alla, menneisyyden valinnoista ja kysymyksistä vailla vastausta. Bolsoin perhonen nostaa esille myös omien sukujuurten tietämisen merkityksen tärkeyden; kuka minä olen, mistä tulen? Kalotay kirjoittaa taitavasti tarinaa useammassa eri tasossa kuljettaen. Ja siinä missä se maalaa kiehtovia henkilötarinoita, se maalaa myös ajankuvaa neuvosto-Venäjästä ihmisineen. Koin itse erityisen kiinnostavina nuo ajankuvaukset Ninan tarinan rinnalla.  Bolsoin perhonen ei ole ns. korkeakulttuurista kirjallisuutta, mutta se on sydämeenkäypää kaunokirjallisuutta, joka jättää perhosen lepattelemaan toviksi sydämeen.

Bolsoin perhosen ovat lukeneet myös Leena, Anna Elina, Mari A. sekä Maria.

4/5

TOP 10 Award - haaste

( Kuva: Oma -ethän kopioi luvatta)


Kirjablogistaniassakin kiertää veikeä TOP 10 Awards -haaste, jossa listataan omat TOP 10 - kirjat sekä halutessaan myös alkuperäisen haasteen pyytämät TOP 10 -kosmetiikka. Sain haasteen Ammalta, Ankilta sekä Saralta, kiitos ihanaiset! Koska palasin juuri lyhyeltä, yönyli-reissulta ja päässäni odottaa jo purkamistaan myöhään yöllä lopettamani Bolsoin perhonen, vastaan haasteeseen nyt aika spontaanisti, "mitä nyt juuri mieleen tulee" -ajatuksella. Rakastan perustella, mutta nyt valitettavasti en jaksa kirjojen yhteyteen selittää, miksi juuri ko. kirja pääsi listalle. Kaikki lienee yhdistää se seikka, että ovat syystä tai toisesta hyvin voimakkaasti puhutelleet ja taltioituneet mieleen, sydämeen. Ja kosmetiikassa suurin osa on ns. luottotuotteita, joita olen käyttänyt jo usean vuoden ajan, mutta niistä mainitsen perusteluksi muutaman sanan.


TOP 10 -kirjani
1. Pasi I. Jääskeläinen: Harjukaupungin salakäytävät
2. Charlotte Bronte: Kotiopettajattaren romaani
3. Lionel Shriver: Poikani Kevin
4. Jodi Picoult: Sisareni puolesta
5. Sofi Oksanen: Puhdistus
6. Khaled Hossein: Tuhat loistavaa aurinkoa
7. Elizabeth Kostova: Historiantutkija
8. Anna-Leena Härkönen: Loppuunkäsitelty
9. Joyce Carol Oates: Blondi
10. Audrey Niffenegger: Aikamatkustajan vaimo

...ja olisin voinut minuutissa jatkaa listaa vielä toisella kymmenellä! Kirjat eivät ole paremmuusjärjestyksessä, mutta Harjukaupungin salakäytävät on edelleen minulle se rakkain kirja viime ajoilta, vaikka sen lukemisesta on jo kuitenkin aikaa.

TOP 10 -kosmetiikka
1. Yves Rocher: Pure Calmille -puhdistusaine + kasvovesi samassa ( Ihana pyyhkiä tällä aamuisin kasvot)
2. Lumene: Mineraali puuteri ( se vanha tuttu tummansininen rasia, ennen taisi olla kivipuuterin nimellä)
3. Nivea: Clear- Up Strips -puhdistuslaput nenän ja otsan alueelle ( Kyllä vaan lähtee kotikutoisesti mustapäät!)
4. Nivea: Beauty lift -meikkivoide ( Ihanan peittävä, mutta luonnollinen meikkivoide, missä mukana ihoa kiinteyttäviä ainesosia)
5. Dermosil: Devoted-sarjan peitevoide ( peittää tosi hyvän "panda-lookin" ;D)
6. Lumene: Arctic Touch Kirkastava mineraalikuorinta ( Kerrankin sellainen, missä on niitä rakeita paljon ja kuorivat tehokkaasti)
7. Lumene: Radiant Touch Raikastava puhdistusvoide ( Puhdistaa todella tehokkaasti silmämeikinkin samalla kun kasvot muualtakin)
8. Dermosil: Valokynä ( Heleyttää oikeasti kasvoja kun laittaa esim poskipäiden yläpuolelle)
9. Max Factor: 2000 Calorie mascara ( Toimii hyvin minun paksuissa, "jouhimaisen" liukkaissa ripsissä ;D)
10. Laura Biagotti -eau de toilette ( Vaihtelen tuoksuja vuosittain, mutta tämä on sellainen kestosuosikki)

Tämä haaste tuntuu kiertäneen jo melkein kaikilla, mutta nakkaan sen varulta Kirjainten virtaan Hannalle, Uneksin arkana -blogiin Karenina Unskalle sekä Hiljaa hyvä tulee -blogiin Mie itelle!

Palaan illalla Bolsoin perhosen kera ;)

tiistai 5. heinäkuuta 2011

Mirkka Rekola: Virran molemmin puolin




Kun sinä tulit
näin mitä olisin halunnut sanoa,
kun olit mennyt ohi, unohdin.
Kaikki oli silmissä
kaikki oli silmissä
eikä kauempana.

~Ilo ja epäsymmetria 1965~

Tutustuin ensimmäisen kerran Mirkka Rekolan runoihin jo yläasteella, kuin luin äitini runokirjoja. Silloin syttyi rakkaus Mirkkan, Tommy Tabermannin, Eeva Kilven ja monen muunkin suomalaisen runoilijan runoihin. Vaikka Mirkka Rekolan runoja on sanottu joskus vaikeina tulkita, jokin niissä kosketti minun nuoren tytön sieluani. Ylinnä oleva runo olikin yksi suosikkirunojani nuorena ja pidän siitä edelleen valtavasti.

Virran molemmin puolin ilmestyi sidottuna kappaleena WSoy:lta jo vuonna 1997 ensi kerran. Nyt Wsoy julkaisee Rekolan sisarteokset, aforismit sekä kootut runot uusina pokkaripainoksina. Virran molemmin puolin pokkaripainos ilmestyi 2009 ja nyt tänä vuonna siitä tuli uusi painos. Tämä laitos on täydennetty Rekolan Valekuun reitti - runokokoelmalla (2004). Sen lisäksi laitos sisältää runokokoelmat Vedessä palaa, Tunnit, Syksy muuttaa linnut, Ilo ja epäsymmetria, Anna päivän olla kaikki, Minä rakastan sinua, minä sanon sen kaikille, Tuulen viime vuosi, Kohtaamispaikka vuosi, Kuutamourakka, Puun syleilemällä, Kuka lukee kanssasi, Taivas päivystää.


Olen jo niin haavoitettu
etteivät puut kestä katsoa
neojentuvat tästä vain ylemmäksi

~ Kuka lukee kanssasi 1960 ~ 



Järvellä, ja tuntee rintakehänsä aaltoilussa,
ei siellä asu kukaan, sydämen seudulla,
vedenpimeässä siellä ui sininen taivas.

~ Kuka lukee kanssasi 1960 ~

Rekolan runot eivät usein aukene heti ensimmäisellä lukukerralla ja mielestäni niiden hienous piilee juuri siinä. Niitä lukee, makustelee mielessään ja ne avautuvat usein vähitellen kuin kevääseen heräävä ruusun nuppu, kerros kerrokselta. Kuitenkin kaikkein rakkain runo minulle on Rekolan tuotannosta vuosikaudet ollut hyvin yksinkertainen, mutta sisällöltään niin valtava.

Minä rakastan sinua,
minä sanon sen kaikille.

~1972~

maanantai 4. heinäkuuta 2011

Harjukaupungin salakäytävät: Kertun ja Ollin polku


Sateenvarjoni alla seistessäni tunsin, tänään on M-hiukkasia normaalia enemmän ilmassa. Hetken päästä tulisin kiipeämään Harjulle, noita Kertun ja Ollinkin kävelemiä Neron portaita pitkin. Vaikka päälläni ei ollut päärynäkuvioista mekkoa, tunsin sydämessäni voimistuvaa värinää. Aivan pian olisin Ollin ja Kertun jäljillä..


Neron portaita noustessani palasin jo mielessäni Kertun ja Ollin tarinaan, josta saisin pian kuulla tunnelmapaloja samalla kun metsästäisin merkityksellisyyshiukkasia. Jyväskylän Seudun Matkailu järjestää tänä kesänä kaksi kertaa sekä Kertun ja Ollin polun että Ollin oman polun kävelykierroksen merkeissä. Kävelykierrokset on suunniteltu yhteistyössä kirjailija Pasi I. Jääskeläisen kanssa. Kävelykierroksen sisällöstä ja toteutuksesta vastaavat kaksi Harjukaupungin salakäytäville allekirjoittaneen tavoin sydämensä menettänyttä upeaa naista, Asta Häkkinen sekä Tuula Laaksonen.


Harjuen laella, Neron portaiden ylhäällä, saimme kuulla jo kirjasta pienen pohjustuksen Ollin ja Kertun tarinaan. Sen myötä lähdimme laskeutumaan alas Neron portaita. Kävelimme Kirkkopuistoon, jossa Olli ja Kerttu kohtaavat vanhan ja suositun kirkkopuiston terassilla. Erityisesti vuonna 1954 rakennettu kioski säteilee ympäristöönsä  M-hiukkasia, jotka tihentävät lähistöllä oleilevien ihmisten elämäntunnetta..


Kirkkopuistosta suuntasimme ohi Ollin sateenvarjokaupan, joka ei Gummeruksen kadulla tavallisen kävijän silmiin varmasti edes näy..mutta kun suljet silmäsi ja....Matkamme jatkui kohti Lounaispuistoa, jota ennen pysähdyimme Puistokioskin terassin kupeessa, missä Olli ja Kerttu eräänä lämpimänä päivänä nauttivat vadelmalimonaadia..


Päädyimme Lounaispuistoon, jossa heti melkein törmäsimme isoon siiliin, joka lyllersi sateesta kostealla nurmikolla. Olikohan se tulossa salakäytävistä vai vasta menossa? Puistoon saapuessa sydänalan valtasi voimakas tunne. Kyllä, ei ole turhaan sanottu, että yhden Jyväskylän vanhimman puiston, eli Lounaispuiston alla kulkeekin useita salakäytäviä, jotka nousevat lähelle pintaa ja risteävät juuri karusellin alapuolella. Tuota samaa pojanpää-karusellia Kerttu ja Ollikin katselivat, kun tulivat puistoon sateen suojaan..


Lounaispuistosta jatkamme matkaa läpi kostean korkean nurmen, vanhojen kauniiden talojen ohitse, päätyen vihdoin Wivi Lönnin itse suunnittelemalleen kaupunkihuvilalle, jonka Kerttu vuokrasi hänen ja Ollin käyttöön. Tunnen vahvasti, että nyt olemme M-hiukkasten lähteillä jos koskaan. Enkä turhaan, sillä lukuisat Jyväskylän salakäytävistä johtavat Wivi Lönnin talon pihamaalle tai rakennuksen perustuksiin. Tästä syystä M-hiukkassäteily kohoaakin talossa huomattavan korkeisiin lukemiin. Pysähdymme upean omenaportin eteen, joka on saanut nimensä oven yläpuolella olevasta omenakaiverruksestaan. Emme uskalla mennä sisälle saati edes talon valtaisalle, puutarhan koristamalle pihalle. Opas-Asta kertoo pieni pelonväre äänessään, ettemme uskalla ottaa riskiä, ja astua pihaan, jossa kirjan Blanc-versio lopun loppunäytöskin käydään. Nyökkäilen nieleskellen ja olen samaa mieltä, en tiedä, olenko valmis päätymään salakäytäviin juuri tänään.


Kävelykierroksemme jatkuu vielä kauniin yliopiston kampuksen läpi kohti takaisin Neron portaita. Päädymme vielä hetkeksi seisomaan Vesilinnan tornin läheisyyteen ja muistelemme, kuinka Kerttu ja Olli sielläkin viettivät yhteisiä hetkiä, kaupungin yllä. Nyt emme sinne kiipeä, mutta mielessäni lupaan, että vielä tänä kesänä käyn sielläkin. Aplodien saattelemana kiitämme Astaa kävelykierroksesta ja nautin itse vielä hetken huikeista näkymistä Harjun laelta. Melkein näen Ollin ja päärynämekkoisen Kertun portaiden alapäässä jäätelökioskilla jäätelöllä ja kuulen Kertun naurun. Kotipihaani saapuessani melkein törmään isoon jänikseen, joka istuu keskellä parkkipaikkaamme minua tuijottaen. Mistä se siihen oikein putkahti? Salakäytävistäkö?

Lämmin kiitos Jyväskylän Seudun Matkailulle hienosti kirjan hengessä toteutetusta kävelykierroksesta! Niitä on vielä jäljellä sekä Ollin oma polku 11.7 maanantaina että Kertun ja Ollin polku 19.7 tiistaina. Nämä kaksi jo pidettyä ovat olleet niin suosittuja, että liput niihin on myyty jo ennakkoon ja usea ihminen joutui harmikseen kävelykierroksen alkuun tullessaan palaamaan takaisin, sillä kierrokselle otetaan mukaan aina vain 20 henkilöä. Lipun voi varata puhelimitse Jyväskylän Seudun Matkailun toimistosta ja lunastaa kierroksen alussa tai myös käydä ostamassa ennakkoon. Kierroksilla oli mukana myös ihmisiä, jotka eivät ole lukeneet kirjaa, mutta kävelykierros on upea tapa tutustua vähän erilaiseen Jyväskylään ja samalla saada kiehtova katsaus Harjukaupungin salakäytävät -kirjaan. Olen vieläkin kävelykierroksen jäljiltä niin M-hiukkasten ympäröimä, että kunhan laskeudun maan pinnalle takaisin arkeen, palaan kertomaan muista asioista.

Maagiset paikat ovat vaarallisia. Merkityksellisyyshiukkaset saavat ihmisen havahtumaan eksistenssiinsä. Silloin kuitenkin saattaa luiskahtaa ulos itseydestään..


Tekstin lainaukset ovat otteita Harjukaupungin salakäytävät -kirjasta. Kuvat ovat omiani, ethän kopioi ilman lupaani.

sunnuntai 3. heinäkuuta 2011

Jos minusta ei huomisen jälkeen kuulu...

.....Harjukaupungin salakäytävät- kirjan lukeneet voitte arvailla, mihin olen kävelykierroksella ehkä päätynyt....

Tarkempaa tietoa täältä!

lauantai 2. heinäkuuta 2011

Annamari Marttinen: Mistä kevät alkaa

(Tammi 2005)

Miksi hänellä oli sellainen tunne, että hän oli jäämässä kyydistä? Ja minkä kyydistä? Elämän? Koko ajanhan hän eli. Kuka sitä paitsi määritteli, minkälaista elämän tulisi olla tai kuka oikeasti eli elämäänsä, kuka vain seisoi ja katsoi sivusta? Eikö kaikki elämä ole elämää?

Elämä on kuin kaunis postikortti, johon on onnistuttu vangitsemaan täydellisen perheen onnellinen hetki. Tai niin ainakin Annamari Marttisen Mistä kevät alkaa -teoksessa nelikymppinen opettaja-Leila uskoo. Hänen mielensä on täynnä mielikuvia siitä, millaista heidän perheensä elämän tulisi olla. Kiltti aviomies Antti, ylioppilaaksi kirjoittanut tytär Kia sekä iäkäs äiti, joka vielä asuu omillaan. Kaikki voisi olla niin hyvin jos vain ihmiset tajuaisivat käyttäytyä kuten Leila mielessään ajattelee. Ja kun vielä ehtisi todistamaan alkavan kevään merkit ajoissa, näkisi jäiden lähdön, kaikki voisi olla täydellistä. Mutta elämällä on jotain muuta takataskussaan Leilaa varten, eivätkä ne kortit ole sellaiset, mitkä hän haluaisi pelata. Kian ylioppilasjuhlia suunnitellessa Leila joutuu todistamaan äitinsä sairastumista Alzheimerin tautiin. Hän on nähnyt merkkejä siitä, ettei äiti ole entisellään, mutta ei haluaisi uskoa niitä.

Kyllä sinä sen olet nähnyt, Leila, hän sanoi itselleen. Miten olisit voinut olla näkemättä? Kun äidit ja isät tulevat vanhoiksi ja varsinkin jos he tulevat sairaiksi, he imaisevat tyttärensä ja poikansa suihinsa ja sisäänsä, jos heitä menee liian lähelle. 

Kasvot kireinä tekohymyä hymyillen Leila koittaa hoitaa työnsä, saada äitinsä tilanteeseen tolkkua ja järjestää Kialle täydellisia juhlia. Samaan aikaan hänen mielessään takoo lakkaamatta, miksi tämän piti tapahtua juuri minulle? Minä en ehdi! Marttyyrin lailla hän suorittaa ja suorittaa, eikä tajua, ettei kevät ole ainoa asia, mikä on lipunut kaiken suorittamisen keskellä hänen silmiensä ohitse. Aikuistuvalla Kialla on aivan toisenlaiset suunnitelmat mielessä kuin Leilalla, niin omien juhliensa kuin tulevaisuuden suhteenkin. Mutta Leila ei sitä ehdi nähdä, sillä hänellä on kiire..kiire. Mikään ei tunnu riittävän hänen mielestään muille, vaikka hän itse on todellisuudessa ainoa tuomitsijansa.

Kun sitten Kian lakkiaispäivänä kaikki alkaa mennä pieleen jo aamusta, kun äiti löytyy kotoaan sekavana ilman juhlavaatteitaan, Leilan tiukasti yllä pidetyt kulissit alkavat väkisinkin natista. Muiden juhliessa ylioppilaiden suurta päivää, Leila uhkuu pidätettyä raivoa niin monia asioita kohtaan, ja toisaalta on samaan aikaan pohjattoman väsynyt. Äidin tilanne, Kian poikaystävä, rasittaviksi kokemansa sukulaiset. Ja kaikki nekin asiat, joiden pitäisi olla iloisia, ovat muuttuneet mustiksi Leilan mielessä. Ja kun päivä vaihtuu illaksi ja Leila jää kahden Antin kanssa juhlien jälkeen, Leilan levottomuus kasvaa..ja hän päätyy kirjaimellisesti polvilleen moraalin rämeikköön.

Leila haukkoi henkeään piilopaikassaan, häpeän puna kasvoilla ja kaulalla syveni. Hän kääntyi äkisti ja horjahti korkeissa koroissaan, lensi rähmälleen risukkoon, satutti polvensa kantoon. Hän kuuli tytön naurun laiturilta eikä halunnut kuulla sitä! 

Leilan tempoillessa sisäisten "riivaajiensa" kanssa, hän ei osaa asettua äitinsä asemaan ja nähdä, kuinka pelottavaa Alzheimerin  tautiin sairastuminen on. Leila kipuilee tyttären roolista luopumistaan eikä pysty hyväksymään uutta rooliaan oman äitinsä hoivaajana. Samaan aikaan Leilan äiti Helena on vankina niin asunnossaan kuin mielessään.

Hänet oli tyrkätty takaisin pimeään selliin, jossa oli katonrajassa vain yksi pieni ikkuna. Hän heittäytyi kapealle lavitsalleen kädet selän taakse kytkettyinä, tahmaisen vadelmalimonaadin maku yhä hampaissaan. Huomenna sinut hirtetään! Tiesitkö sen? Kukaan ei sinua ymmärrä. Kuuletko sinä? Eihän sinulla ole edes ketään...ei ketään. Ei ketään koko maailmassa!

Mistä kevät alkaa
on ennen kaikkea tarina naisista eri elämänvaiheissaan mutta myös äitien ja tytärten muuttuvista suhteista toisiinsa. Se on myös tarina luopumisista ja irtautumisista ja vavisuttava kuvaus Alzheimerin tautiin sairastumisesta. Marttinen kirjoittaa naisena, mutta erityisesti ihmisenä olemisen karikoista niin tarkkanäköisesti, että se paikoin melkein satuttaa ja saa pelkäämään omaan sisäiseen peiliin katsomista. Leilassa tiukkaan istuva suorittajan rooli melkeinpä puistattaa välillä, mutta toisaalta vetää hiljaiseksi: sorrunko joskus itsekin siihen, että unohdan nauttia käsillä olevasta hetkestä tavoitellessa jotain sitkeästi mielessä istuvaa mielikuvaa? Lipuvatko toivomamme asiat kuin salaa ohitsemme niitä sokeasti tavoitellessamme? Tähän elämisen tärkeään kysymykseen Marttinen teoksessaan pureutuu täydellisen oivaltavasti Leilan hahmon myötä. Leilasta on jopa vähän vaikea pitää. Hänen suhtautumisensa äitinsä sairauteen on tiettyyn rajaan asti ymmärrettävää, mutta muuttuessaan oikeutukseksi marttyyriyteen, puistattaa. Leilan muistoissa välähtelee se nuori ja onnellinen tyttö, joka hän aikanaan oli. Mutta sen tytön tilalle on kasvanut äkäinen suorittaja, joka on kuin oman elämänsä uhri. Jo nelikymppisenä hän on usein kuin elämäänsä katkeroitunut vanha nainen. Missä välissä niin pääsi käymään? Miten unelmoitu elämä lipuikin ohitse kuin pilvet tuulisella taivaalla?

Mistä kevät alkaa toi viidennen pisteen suomalaisen keskiluokan arki-haasteeseen. Näin ollen olen saanut suoritetuksi ensimmäisen lukuhaasteeni! Myös Leena on lukenut tämän Marttisen loistavan kirjan. Olen lukenut tähän mennessä kaikki Marttiselta ilmestyneet kirjat ja täytyy todeta, että hän on noussut kotimaisten naiskirjailijoiden kärkikastiini. Häneltä ilmestyykin ensi kuussa uusi kirja, Ero, jota odotan jo kovasti.

4/5

perjantai 1. heinäkuuta 2011

Kesäkuun luetut ja kurkistus tulevaan

( Kuva: Itse ottamani / tekemäni)

Kesäkuu vaihtui helteiden helliessä/piinatessa heinäkuuksi. Nyt onkin hyvä tehdä katsaus kesäkuun luettuihin sekä pieni kurkistus tulevaan. Kesäkuu oli erityisen lukuisa kuukausi. Luin yhteensä 13 kirjaa, joista yksi oli ns. tietoteos/opas ja yksi runokirja. Lisäksi esittelin kaksi kirjaa, joita en ole vielä lukenut kokonaan, vaan lueskellut sieltä täältä. Nämä kirjat olivat Muumipeikon luontoretki sekä Kirjan uusi elämä.

Kesäkuun luettujen TOP 3:n pääsivät Chris Cleaven Little Been tarina, Ian McEwanin Rannalla sekä David Nichollsin Sinä päivänä. Ykkösenä Little Been tarina, kakkosena Rannalla ja kolmas sija menee Nichollsin kirjalle. Toisaalta Anne te Velde-Luoman Kaaoksen kesyttäjä oli mullistava lukukokemus, sillä olin kaivannut juuri tuollaista kirjaa ja järjestelinpä sen tiimoilta vihdoin kaaoskaappejanikin. Käykäähän kurkkamassa, arvosteluuni kuvien kera pääset klikkaamalla Kaaoksen kesyttäjää tuosta alla olevasta listasta. Myös muiden kirjojen arvosteluihin pääset klikkaamalla kirjan nimeä. Yhtään huonoa kirjaa en kesäkuussa lukenut, mutta Pauliina Suden Lukot hipoi sitä rajaa. Mikä sinällään oli harmi, sillä pidin aikanaan kovasti hänen esikoisteoksestaan.

Sarah Waters: Vieras kartanossa
Jane Green: Kuviot uusiksi
Anne te Velde-Luoma: Kaaoksen kesyttäjä
Jean Kwok: Käännöksiä
Ian McEwan: Rannalla
Chris Cleave: Little Been tarina
Kati Tervo: Jääkaapin henki
David Nicholls: Sinä päivänä
Jussi Valtonen: Siipien kantamat
Marianne Cedervall: Ajattelen sinua kuolemaasi saakka
Pauliina Susi: Lukot
Tommy Tabermann: Runoja Rosa Luxemburgille
Peter James: Kuolema katsoo kohti

Heinäkuun lukukuukausi alkoi kesken olevalla Annamari Marttisen Mistä kevät alkaa- teoksella, josta pidän jo nyt kovasti. Mistä kevät alkaa tuo myös viidennen pisteen Kirjavan Kammarin suomalainen keskiluokan arki- haasteeseen ja siten haaste osaltani on suoritettu, koska Karoliinan laatimasta listasta olen lukenut sitten viisi kirjaa. Aion kyllä lukea muutamia kirjoja, jotka sisältyvät listaan ja lisään ne sitten vielä omaan haastelistaukseeni. On hauska sitten loppu vuonna katsoa, montako listan kirjaa on tullut luettua.

Olen tällä hetkellä sellaisella semilomalla, sillä mies viettää nyt kesälomaa ja minä pystyn arkipäivisinkin lueskelemaan paremmin. Toisaalta puuhaamme perheen kanssa niin paljon muita juttuja, että eilen tajusin lukeneeni nyt muutaman päivän normaalia hitaammin. Reilun viikon päästä suuntaamme kohti lappia. Ja ensi viikollakin käymme yön yli-reissun tässä keski-Suomessa kuitenkin. Ennen reissuun lähtöä on kuitenkin luvassa vielä kesken olevan Marttisen kirjan lisäksi useita postauksia. On tulossa lastenkirjaa, reissukirjojen TOP3, Bolsoin perhonen, Mirkka Rekolan runoja ja pari salaperäistä postausta liittyen merkityksellisyyshiukkasiin...

Pysykäähän siis kuulolla kaikki te, ketkä vielä ette ole karanneet kirjablogistaniasta kesälaitumille!

PS: Saattaa olla, että arvon tässä heinäkuun aikana Anna-Leena Härkösen Terveisiä pallomerestä. Kiinnostaisikos?