perjantai 27. joulukuuta 2013

Graeme Simsion: Vaimotesti

Graeme Simsion: Vaimotesti
Kustantaja: Otava 2013
Alkuteos: The Rosie Project ( 2013)
Suomentanut: Inka Parpola
Sivuja: 333
Mistä minulle: Kustantajalta

Siinä missä genetiikan professori Don Tillman on menestynyt urallaan, hänen sosiaalisesta elämästään ei voi sanoa samaa. Sikäli jos nyt saattoi todeta hänellä sellaista edes olevankaan. Kyllä Don kumppania kaipaa, mutta hänen sosiaaliset taitonsa ovat niin riittämättömät, että ne aiheuttavat hänelle lähinnä vain kiusallisia tilanteita ja suoranaisia katastrofeja naisten kanssa. Don on kuin elävä esimerkki Aspergerin oireyhtymästä, hän ei vain itse tunnista oireita itsessään. Ei vaikka hän ystävänsä puolesta pitää luennonkin aiheesta. Minuutin tarkkuudella Don suunnittelee niin työnsä kuin arkensa ja hahmottaa maailmaa tarkkojen aikataulujensa kautta. Kumppaninkaipuu jäytää hänen mieltään kuitenkin siinä määrin, että epäonnistuneiden yritysten jälkeen hän saa neronleimauksen, ainakin omasta mielestään. Don uskoo vakaasti tieteellisiin menetelmiin tässäkin asiassa tekemällä kyselylomakkeen, jossa kartoitetaan kaikki tärkeät ominaisuudet. Donilla on hyvin tarkka näkemys siitä, millaisen kumppanin hän rinnalleen toivoisi ja Vaimotestin avulla hän uskoo karsivansa heti alussa pois kaikki turhat ajanhaaskaajat. Donin suunnitelma kuulostaa täydelliseltä, kunnes kuvioihin astuu Rosie..oi Rosie!

"Gene lähetti minulle maailman kelvottomimman naisen. Baarimikon. Myöhästelijä, kasvissyöjä, epäjärjestelmällinen, irrationaalinen, epäterveelliset elämäntavat, tupakoitsija - tupakoitsija! - psyykkisiä ongelmia, ei osaa laittaa ruokaa, matemaattisesti kyvytön, luonnoton hiusväri. Oletan, että se oli Genestä vitsi. "

Ei aikaakaan, kun Rosie pistää tuulemaan, tahtomattaankin Donin elämässä. Rosiella on omassa elämässään selvittämätön asia, jonka suhteen Don kokee voivansa auttaa, omalla tutulla alueellaan eli tieteellisin menetelmin. Rosie kuitenkin edustaa Donin vaimoehdokkaan täydellistä vastakohtaa ja heidän kahden kanssakäyminen onkin alusta asti täynnä niin väärinymmärystä kuin suorastaan tragikoomisia piirteitä. Mutta mitäs sitä aina sanotaan vastakohdista...?

Siinä missä Don ennen teki asiat ennalta-arvattavasti kellon tarkkuudella, hän huomaakin nyt astuneensa tyystiin uuteen aikaan, Rosien aikaan. Rosien ajassa mistään ei voi olla etukäteen varma ja vielä sittenkin kun luulet olevasi perillä asioista, kaikki voi heittää häränpyllyä. Kurinalaiseen ja suunniteltuun elämään tottunut Don huomaakin pian, ettei Rosien aika olekaan hullumpaa...

" Maksoitko sinä laskun? " kysyin.
" Sillä minä häntä harhautinkin", hän vastasi.
" Maksamalla laskunko? "
" Ei, tuolla maksetaan tiskillä. Minä vain häivyin."
" Meidän täytyy mennä takaisin", sanoin.

" Vitut mennään", Rosie sanoi, kun kapusimme Porscheen ja kaasutimme tiehemme.
Mitä minulle oli oikein tapahtumassa?


Ihana. Sellainen oli yhteen sanaan kiteytettynä Graeme Simsionin Vaimotesti.No, tiedättehän jo minut, milloin tyytyisin vain yhdellä sanalla kiteyttämään ;) Kun sain kirjan käsiini, myönnän ensin ajatelleeni, että " no niin, onkohan tässä taas yksi sellainen mukahauska tarina...Joku tietotekniikkanero on leikkinyt kirjailijaa.." mutta kurkattuani muutaman ulkomaalaisen arvostelun teoksesta, minulle iski se tietty hyvä kirjallinen hytinä. Olen kaivannut tarinaa, joka saa hymyn huulille ja sydämen läikehtimään hyvästä mielestä. Jotain sellaista ihanan hupsua, mutta samalla kuitenkin älykkään romanttista tarinaa. Vaimotesti tarjosi minulle tällaisen tarinan vieläpä ylittäen odotukseni. Lukijana koin olevani hyvissä käsissä. Minun ei tarvinnut jännittää, mikä tämän tyylilajin kirjoihin kuuluneekin, kuka saa kenetkin ja onko onnellista loppua, vaan saatoin nauttia alusta loppuun saakka hyvästä ja hauskasta fiiliksestä. Se, mitä itse päähenkilö Don ei tajua ja näe, niin suhteessa itseensä kuin erityisesti Vaimotestiin ja Rosieen, on lukijalle selvää alusta saakka. Kyse ei ole siitä, että kuka ja mitä, vaan että miten ja milloin. Nautinnollista, koomista, hyväntahtoista ja varmasti sydämelle hyvää tekevää!

Henkilönä Don on kyllä kiehtova ja mainio. Ajatus genetiikan nerosta yhdistettynä tieteelliseen kumppaninhakuun saattaa aluksi toki luoda mielikuvia tarinasta, jossa itseään ylivertaisena ihmisenä pitävä väheksyy muita, mutta kyse ei todellakaan ole siitä. Niin monin tavoin selvästi Asbergerin oireyhtymän synnyttämästä puutteellisesta sosiaalisesta kyvykkyydestä kärsivä Don ei ole ylimielinen missään määrin. Hän vain enemmän tai vähemmän yksinkertaisesti näkee maailman ja nimenomaan ihmisten väliset suhteet ilman niitä lukemattomia pieniä sävyjä, nyansseja, joiden varaan ihmissuhteet usein juuri rakentuvat. Vaimotestillään Don vilpittömästi haluaa löytää itselleen sopivan kumppanin, tajuamatta, että loppujen lopuksi ihmissuhteissa on kyse tieteellisyyden sijaan kaikesta muusta, odottamattomasta. Rosie puolestaan on hurmaavan räiskyvä, rehellinen ja rohkea persoona. Näiden kahden kohtaaminen ei varmasti voi ollakaan muuta kuin verbaalista ilotulitusta yhdistettynä nasevaan mutta sydämelliseen komiikkaan. Ihana. Joko sanoin sen?

lauantai 21. joulukuuta 2013

Kirjallista joulua!



Perheemme suunnistaa huomenna vuokramökille veden ja metsän äärelle joulun viettoon! Minä tosin huristelen sieltä vielä maanantaiksi tekemään päivän töitä, mutta sen jälkeen minäkin saan kolmen päivän pienen breikin työ- ja opiskelutohinoista. Syksy ja alkutalvi ovatkin olleet tähän astisen elämäni hektisimmät, joten pienikin paussi tekee varmasti hyvää. Odotan niin suuresti, että perheen kanssa saadaan viettää joulua ihan vain ilman aikatauluja! Ja täysiverinen lukutoukka kun olen, ilman kirjoja en lähde pienellekään reissulle. Yllä olevassa kuvassa näkyy osa kirjoista, jotka aion ottaa mukaan. En toki kuvittelekaan ehtiväni lukea kaikkia, hyvä jos yhden kokonaan, mutta rakastan sitä kun voin kirjapinojen äärellä tuumailla ja valita, mihin tartun seuraavaksi. Aikamoisia herkkuja kuvassa onkin, vai mitä? Tähän väliin ajattelinkin järjestää pienen hauskan arvonnan, jonka idea on hyvin simppeli:

kerro kommenttiosiossa, mistä kuvan kirjoista toivoisit olevan juttua blogissani välipäivinä ja siten osallistut pienen ylläripaketin arvontaan
!

Aion myös vihdoin kokeilla tehdä haaveilemani käsikorun tölkkien nipsuista, ja siksi otankin myös Tölkkidesign-kirjan ja tykötarpeet korua varten mukaan. Lupaan esitellä niin kirjaa kuin mahdollista aikaansaannostani myöhemmin. Mutta nyt alan valvomaan uunissa paistuvaa kinkkua ja paketoimaan vielä viimeisiä lahjoja! Nautitaanhan joulusta, ystävät!

lauantai 14. joulukuuta 2013

Herman Koch: Lääkäri

Herman Koch: Lääkäri
Kustantaja: Siltala 2013
Alkuteos: Zomerhuis met zwembad (2011)
Suomentanut: Sanna van Leeuwen
Sivuja: 447
Mistä minulle: a-kappale, kiitos

" Vaistoja ei voi kitkeä pois", hän sanoi. " Vuosikaudet sivistyksen parissa saattavat häivyttää vaistot näkymättömiin. Kulttuuri ja lait pakottavat meidät pitämään vaistomme kurissa. Mutta vaistot eivät ole koskaan kaukana. Ne odottavat ja iskevät silloin, kun kukaan ei pidä vahtia."

Keski-ikäinen yleislääkäri, Marc Schlosser on hyvä mies, tai näin hän ainakin itse asian kokee. Pelastihan hän aikanaan vaimonsa joutumasta yhteen tylsimyksen kanssa, on kasvattanut kaksi upeaa nuorta neitiä ja pitää edelleen omaa praktiikkaansa, missä parantaa sairaita, niitäkin jotka häntä mielessään ällöttävät. Kyllä Marcia ihmiset kiinnostavat, mutta häntä etoo koskea vieraisiin ihmisiin ja heidän sairaisiin, visvaisiin onkaloihinsa. Marcin keskiluokkaisen turvalliseen ja tyydyttävään arkeen on tullut nyt kuitenkin pieni särö, sillä häntä epäillään hoitovirheestä. Kuuluisan näyttelijän, Ralph Meierin kuolema oli jättänyt jälkeensä tukun kysymyksiä ja isoimpana niistä lienee se, oliko Marc teoillaan tai tekemättä jättämisillään vaikuttanut Ralphin kuolemaan. Oliko kaikki vain sattumaa, vai liittyikö Ralphin kuolema jotenkin edelliseen kesälomaan, kun Schlosserin perhe vietti lomapäiviä Meierien kesähuvilalla? Mitä noina kesäpäivinä oikein tapahtui? Jotain sellaistako, mikä sinetöi sairastuneen Ralphin kohtalon vai oliko kuitenkin kaikki lopulta vain sattumien summaa?

Herman Kochin viime vuonna tarjoilema viileän kamalan ihana Illallinen jätti vahvan jäljen lukumuistiini. Muistelen edelleenkin kirjaa voimakkaan wau-efektin kera. Lääkäri on jo odottanut vuoroaan hyllyssäni hyvän tovin, sillä kulunut syksy ja alkutalvi on vähän yllättänytkin minut kiireydellään, mutta toki tässäkin pätee sanonta, hyvää kannattaa odottaa. Kylmää kyytiä oli jälleen luvassa. Koch heittää lukijan hyvin pian Marcin pään sisälle, suoraan lääkärin vastenmielisiin ajatuksiin. Kaikkivoipaisuuden tunne, johon Marc on onnistunut itsensä ennen tuota kaikkea, joka muodostui heille kaikille niin käänteentekeväksi, käärimään, suorastaan puistattaa. Kochin tarkkanäköisyys ihmisten heikkouksien ja suoranaisen sisäisen rumuuden tulkitsijana on Lääkärissä vähintään yhtä voimakasta kuin se oli Illallisessa. Ulkoisesti kaikki on näennäisen hyvin, keskiluokkaisen ihanasti, mutta syvissä vesissä piileekin jotain tummaa, rumaa. Kun se lähtee leviämään kauniiden kesäpäivien toimiessa näyttämönä, punnitaan ihmisen hyvyys, moraali.

Kochilla tuntuu olevan kyky kirjoittaa yhtä aikaa todella sujuvaa proosaa ja samalla koukuttaa lukijansa ihanan häiriintyneeseen juonikudelmaan. Nyt jos koskaan tuntuu oikealta verrata Kochin kirjoja sipulin kuorimiseen, sillä kerros kerrokselta Koch riisuu ihmismielen paljaimmilleen, niin ettei lukijana välty vahvalta reagoinnilta. Lääkärissä Koch jättää mielestäni kuitenkin enemmän tulkinnan varaa, jotain avoimeksikin. Toisaalta sekä Illallinen että Lääkäri molemmat edustavat minulle tarinoita, joita pyörittelee mielessään vielä pitkään. Vaikka Lääkäri ei tarjoillut minulle ihan sellaista vahvaa jälkipotkua mitä Illallinen, voin sanoa olevani vaikuttunut tästäkin ja toivon todella saavani vielä lukea lisää Kochilta! Nerokas kirja, jonka jälkeen takuuvarmasti et katso enää omaa lääkäriäsi samoin silmin...

Mari A:n kirjablogista löytyy hänen juttunsa lopusta kattava listaus Lääkärin blogijutuista, kurkatkaahan sinne siis!


torstai 5. joulukuuta 2013

Kirjabloggaajien joulukalenteri 5.12.2013


Tänään blogini saa kunnian esitellä meidän kirjabloggaajien vuoden 2013 joulukalenterin 5. luukun. Luukun takaa paljastuukin teille joulupuuhia! Joulukuu on ollut minulle jo useamman viime vuoden ajanjakso, jolloin virittäydyn joulutunnelmaan lueskelemalla jouluaiheisia tietokirjoja ja joululehtiä sekä puuhastelemalla jotain itsekin käsin; joulukortteja, joulukoristeita tai jotain kivaa itse tehtyä lahjaksi. Olennaista ei tosin ole lopputulos vaan se tekeminen, jouluinen puuhastelu on ainakin minulla omiaan helpottamaan kiireen tuomaa stressiä. Yllä olevassa kuvassa näkyykin yksi suosikkikirjani kun haluan uppoutua jo joulun tunnelmaan: Tiia Koskimiehen Syystunnelmia ja joulun odotusta, Wsoy 2005.


Parina viime vuonna olen erityisesti innostunut kierrätysmateriaalien käytöstä askartelussa ja muussa "tuunaamisessa". Vanhoista kirjan sivuista tulee kivaa lahjapaperia tai materiaalia vaikkapa kirjanmerkkeihin. Karin Lindroosin ja Kajsa Wikmanin Jouluiloa -kirja (lainakirja), Gummerus 2013 antaa ihanan monipuolisesti ideoita kierrätysmateriaalien käyttöön juuri jouluaskarteluissa-, ja käsitöissä. Hauskat tonttulakit syntyvät vaikkapa vanhoista raidallisista trikoo t-paidoista tai piparkakkumuoteista saa hienon ja varmasti uniikin joulukranssin!


Erityisesti joulukorttien teko on yhtä aikaa sekä hauskaa että rentouttavaa ja toki hyödyllistäkin. Kaupan korteissa ei toki mitään vikaa ole, päin vastoin, sieltäkin löytyy aivan ihania kortteja, mutta erityisesti kortin teko juuri joulukortiksi on minulle mielekästä puuhaa. Kivoja kortteja saa aikaan jo hyvin vähillä materiaaleilla eikä kaikkea materiaalia todellakaan tarvitse ostaa uutena kaupasta. Joulukorttiaskartelussa voi hyödyntää vaikkapa kiiltokuvia, vanhoja joulukortteja leikkaamalla niistä kortin kuvan irti. Valokuvat, kangaspalat, sanomalehtien sivut, pitsinauhat..vain mielikuvitus on rajana! Netistäkin löytyy paljon ideoita kun laittaa kuvahakuun "itse tehty joulukortti".


Olennaisena osana joulupuuhiin kuuluu toki myös aidot ihanat joulun tuoksut keittiössä! Muutamina vuosina olen tehnyt piparkakkutalon, joinakin paistanut piparit ihan kaupan taikinasta suoraan syötäväksi. Tänä vuonna kun olen joulukuun niin tiiviisti töissä, jätän piparkakkutalot suosiolla tekemättä (joulu ei saa olla suorittamisen aikaa!!) ja teen lasten kanssa vain kasapäin erilaisia pipareita muoteilla. Yksi ihana vinkki saada jouluntuoksua pipareiden lisäksi on pistellä kuivattuja neilikoita mandariineihin/satsumiin ja kietoa vaikka silkkinauhaa sen ympärille, ja pistää roikkumaan esimerkiksi oviaukon yläosaan tai ikkunaankin.


Jo vuosien ajan olen myös keräillyt ja säästellyt erilaisia joululehtiä. Niitä selaillessa pääsee jo haaveilemaan joulusta ja ideoimaan, mitä kivaa ehtii ja haluaa ehkä tehdä tulevana jouluna vaikka joulupöytään, koristeeksi tai lahjaksikin asti. Ja mikä parhainta, jos ei ehdi tai halua tehdä mitään, joulu tulee joka tapauksessa ilman isompia puuhastelujakin! Minulla joulu on ennen kaikkea aikaa perheen kanssa kiireettä. Varsinkin nyt kun teen kovasti töitä ja aloitin opiskelutkin työn ohella, korostuu joulun syvin merkitys. Joulu ei saisi olla suorittamisen aikaa. En puuhastele itse siksi, että yrittäisin luoda sellaisen lehtien idyllisen joulun vaan puuhastelen siksi, että rakastan joulua ja tykkään näpertää käsilläni kaikenlaista, siten virittäytyä joulun tunnelmaan. Rakastan suunnitella, haaveilla, tehdä listoja, mutta en ahdistu ja pety, kun ne jäävätkin usein vain suunnittelun asteelle. Joulupuuhastelut ovat eräänlaista terapiaa, mutta kun joulu lopulta koittaa, ei sillä ole merkitystä onko piparkakkutalot tehty tai kortit askarteltu itse, merkitystä on vain sillä että jokainen saisi viettää joulun itselle tärkeiden ihmisten parissa hyvillä mielin! Sitä toivon teille kaikille!

Huomenna juhlimme itsenäistä kotimaatamme, ja kuudennen päivän luukku aukeaa Kirjallisena -blogissa! Eilisen päivän luukun puolestaan voit kurkata Todella vaiheessa-blogista!

tiistai 3. joulukuuta 2013

Johan Theorin: Sankta Psykon kasvatit

Johan Theorin: Sankta Psykon kasvatit
Kustantaja: Tammi 2013
Alkuteos: Sankta Psyko 2011
Suomentanut: Outi Menna
Sivuja: 502

Onneksi olkoon, sinun uusi elämäsi alkaa tästä. Ja on tietysti ajatellut niin ennenkin. Työpaikkaa voi vaihtaa, samoin kotikaupunkia, mutta mikään ei muutu. Hän on yhä jumissa samassa ruumiissa, hänen suonissaan virtaa sama saastunut veri, hänen päässään pyörivät samat muistot.

Kun melkein 30-vuotias Jan näkee erikoisen työpaikkailmoituksen lehdessä, hän enempiä ajattelematta hakee paikkaa ja saa kuin saakin kutsun haastatteluun. Työ jota Jan hakee, on hänelle tuttua kyllä; päiväkodin työntekijänä, mutta miljöö jossa hän tulee työskentelemään, on sangen erikoinen. Idylliseltä kuulostava Metsäkedon päiväkoti ei nimittäin ole todellakaan mikään keskiverto päiväkoti. Päiväkodin pihaa ympäröi korkeat muurit ja muurien sisällä tapahtuvaa päiväkodin arkea valvovat videokamerat. Metsäkedon päiväkodissa olevat lapset eivät ole ketä tahansa, sillä toinen heidän vanhemmistaan on vain maanalaisen käytävän toisessa päässä sijaitsevassa Sankta Patrician psykiatrisen klinikan, Sankta Psykon, hoidokkeja. Nämä itselle ja erityisesti toisille vaarallisiksi todetut potilaat saavat tavata lapsiaan hyvin kontrolloidusti. Päiväkodin työntekijöiden yhtenä tehtävänä onkin kuljettaa lapset tapaamisiin tunnelia pitkin, ilman kysymyksiä.

Toki poikkeuksellinen työympäristö ja -tehtävät ovat iso syy siihen, miksi Jan on halukas vaihtamaan paikkakuntaa uuden työn myötä, mutta vähintään yhtä paljon vaakakupissa painaa Janin henkilökohtaiset asiat, joista on parempi työyhteisön keskuudessa vaieta. Janilla on menneisyys niin NUPO:ssa, nuorten psykiatrisella polilla kuin raskas, vaiettu salaisuus eräässä edellisessä työpaikassa, Ilveksen päiväkodissa. Kuitenkin Jan vain haluaisi, että noilla elämän kaltoin kohtelemilla pienillä lapsilla olisi kaikki hyvin. Mutta sitten menneisyyden haamut saavat vahvaa otetta nykyhetkestä, ja Jan joutuu todellakin punnitsemaan oikean ja väärän haurasta sidettä.

Mutta hänellä ei ole ketään, jonka kanssa hän voisi hankkia elämän. Se on ehkä kaikkein pahinta. Ei se, että joutuu kokemaan ikäviä asioita, vaan se, ettei niistä voi puhua kenellekään.

Johan Theorinin Sankta Psykon kasvatit edustaa sitä trilleri-genreä, missä kirjailija osaa luoda psykologisen jännitteen äärimmäisen korkealle ja sen lisäksi vahvan miljöön, joka elää lukijan mielessä. Huomasin tämän lukuromaanimaisen piirteen jo Theorinin edellisessä teoksessa, Verikallioissa. Tässä tosin ei ole edes sitä pientä yliluonnollissävytteistä tvistiä kuten Verikallioissa oli. Sankta Psykon kasvatit on sen sijaan karhean realistinen trilleri. Toisaalta päiväkodin lapset ja rutiinit luovat tiettyä turvallisuutta ja kotoisuutta tarinaan. Theorin on taitava pikku hiljaa nostamaan jännityksen tasoa, niin että lopulta on pakko ahmia sivu toisensa jälkeen sydän kiivaasti pamppaillen. Sinällään tarinan viitekehykset antaisivat ainekset hyvin karmivaankin kerrontaan, mutta Theorin ei sorru mässäilemään aralla aiheella. Merkityksellisimmässä osassa kirjassa on Jan, erityisesti tietenkin nykyhetkessä, mutta myös voimakkaasti menneisyyden takaumissa. Toisaalta Janin nuoruudenrakkaus Alice Rami nousee menneisyyden paljastusten myötä voimakkaammin läsnäolevaksi tarinassa.

Sankta Psykon kasvatit oli lukukokemuksena erittäin vetävä ja kiehtova tällaisen psykologisten trillereiden suurkuluttajalle! Kahden lukemani Theorinin kirjan perusteella uskaltanen väittää, että tässä on kirjailija, jolta tulen lukemaan jatkossakin ilmestyvät teokset.

ORAVA HALUAA KIIVETÄ AIDAN YLI.

ORAVA HALUAA PÄÄSTÄ POIS PYÖRÄSTÄ.

MITÄ SINÄ HALUAT?

Theorinin uutuuden parissa ovat viihtyneet myös ainakin Leena Lumi, Annika sekä Annami!

PS: Ylihuomenna aukeaa blogissani meidän kirjabloggaajien joulukalenterin 5.s luukku!

perjantai 29. marraskuuta 2013

Patricia Cornwell: Paljaat luut

Patricia Cornwell: Paljaat luut
Kustantaja: Otava 2013
Alkuteos: The Bone Bed  (2012)
Suomentanut: Ilkka Rekiaro
Sivuja: 381
Mistä minulle: a-kappale

Oikea korva. Mahdollisesti valkoinen. Vaaleaihoista varmemmin en osaa sanoa. Kenties naisen korva, ei ainakaan aikuisen miehen eikä pikkulapsen, mutta en voi sulkea pois vanhempaa tyttöä tai poikaa.

Peräti jo kahdeskymmenes Patricia Cornwellin Kay Scarpetta -sarjan teos, Paljaat luut, tuo taas hieman uusia puolia suosittuun kuolinsyyntutkijaan, Scarpettaan. Scarpetan elämä sinällään soljuu pitkin tuttuja uomiaan; työ kuolleiden parissa, puolisona vanha tuttu Benton, työkaverina Marino ja sisarentyttären Lucyn käänteet tuovat omat mausteensa Scarpetan arkeen. Tällä kertaa kuitenkin Scarpetalla on voimakkaasti mielenpäällä oma naiseus ja myös suhde Bentoniin. Scarpetta huomaa, että iästään huolimatta hän vetoaa yhä nuorempiinkin miehiin. Ja vaikka hän on uskollisesti naimisissa Bentonin kanssa, se ei tarkoita etteikö hän huomaisi hurmaavia miehiä ympärillään. Hän on oman arvonsa tunteva nainen. Samaa aikaan kun hän saa omituisen viestin liittyen arvostetun paleontologi-naisen katoamiseen, joutuu hän oikeuteen todistajaksi tapauksessa johon hän ei liity kuin sivullisena. Oikeudenkäynti kuitenkin rikkoo Scarpetan rutiineja ikävästi syventymällä mm. hänen menneisyytensä tekoihin. Lähistöllä liikkuva älykäs sarjamurhaaja, oikeudenkäynti, jotain salaileva Benton..Scarpetta tempautuu mukaan vaaralliseen vyyhtiin, jossa hänkään ei lopulta voi olla varma, keneen voi luottaa.

Kahdeskymmenes Scarpetta, aikamoista, vai mitä? Moni teistä tietääkin, että Cornwell on näillä Scarpetta-kirjoillaan luovinut tiensä minun dekkarikuningattareksi jo yli kymmenen vuotta sitten. Vuonna 2010 julkaistu Kuolleiden satama kuitenkin herätti minussa ajatuksen, että nämä viimeisimmät Scarpetat eivät enää ole olleetkaan niin mielekkäitä lukukokemuksia kuin toivoisin. Edellinen, Punainen usva kuitenkin taas ihastutti ja muistutti, miksi jaksan aina tarttua uusimpaan Cornwelliin edelleenkin. Tämä uusin puolestaan muodostuikin minulle pettymykseksi jossain määrin. Siis ei kirjassa mitään vikaa ole, mutta jotenkin oma lukukokemus jäi todella valjuksi. Paikoin Scarpetan ajatukset liittyen naiseuteensa, viehätysvoimaansa jms tuntuivat jotenkin kauhean päälleliimatuilta. Toisaalta itse juoni ja kirjan tapahtumat jäivät myös kokemustasolla aika pliisuiksi, tasapaksuiksi, enkä edes oikein osaa selittää sitä tarkemmin, että miksi niin. Ehkä olennaisinta oli se, että sen vanhan tutun karmivan tarinan ja kerronnan sijaan keskityttiin niin paljon Scarpetan mielenmaailmaan, joskin minulle vähemmän kiinnostavasta näkökulmasta. Olen kyllä aina tykännyt sukeltaa Scarpetan ajatuksiin näissä kirjoissa, mutta nyt vain jostain syystä tökki. Toki nämä uudet Scarpetat ovat meille Scarpetta-faneille sellaista must read-kamaa, ja tämäkin ihan kelpo-osioon sujahtaa genressään, mutta minä en päässyt siihen fiilikseen tämän kanssa mitä toivoin. Mutta ei minun rakkauteni tähän sarjaan ole onneksi kadonnut vieläkään, varmasti luen sitten aikanaan sen uusimmankin Scarpetan taas. Ehkäpä siinä taas mennään enemmän niille tutuille poluille, joiden takia näihin aikanaan ihastuin. Pahoittelen, ettei tästä nyt irronnut tämän enempää juttua ja tasokin on mitä on ;)

sunnuntai 24. marraskuuta 2013

Leena Parkkinen: Sinun jälkeesi, Max

Leena Parkkinen: Sinun jälkeesi, Max
Kustantaja: Teos 2009
Sivuja: 311
Mistä minulle: Omasta hyllystä, vanha ostos

Aavistin Maxin jokaisen askeleen, käden liikkeen ja huokauksen. Tunsin Maxin kehossani, mutta myös sen ulkopuolella. Siamilaista veljeä voisi verrata puutuneeseen käteen. Sen muodon aavistaa, mutta sen liikkeissä on kummaa vierautta. Vähän kuin heräisi yöllä nukuttuaan kätensä päällä. Käden liikkeet näkee. Sormia voi taivuttaa. Mutta se ei tunnu osalta ruumiista. Vähitellen se rupeaa kihelmöimään, veri kulkee tiheänä laskimoissa. Kipu halvaannuttaa jäsenen hetkeksi. Sellainen on minun ja Maxin yhteys.

Max ja Isaac ovat saksalaissyntyiset siamilaiset kaksoset, jotka ovat päätyneet aikuisina Suomeen, 20-luvun lopun Helsinkiin. Siamilaisuuden tuoma erikoisuus on kuljettanut heitä sitä ennen nähtävyyksinä sirkuksissa, elävinä kummajaisina ihmisten ihmeteltävänä. Max haluaa elämään vaihtelua, uusia kokemuksia, olla esillä. Isaac puolestaan olisi tyytyväinen vähempään, yksinkertaiseempaankin arkeen. Niin paljon kuin he keskenään jo jakavatkin, luonteet heillä ovat erilaiset ja molempien rinnassa sykkii oma sydän. Helsingissä heidän elämäänsä astuu hurja ja huoleton Iris, eikä mikään ole entisellään sen jälkeen. Iris on kuin pyörremyrsky, joka tulee ja pyyhältää heidän ylitseen, lävitseen, aina seuraavaan hetkeen asti jättäen heidät odottamaan. Miten elää elämää kun fyysiset rajoittuvuudet määrittävät niin vahvasti kaikkea olemassaoloasi, kun samaan aikaan mielessäni, sydämessäni kuitenkin kipinöi oma tahto ja tunne? Kuinka olla yksin yhdessä?

Leena Parkkisen hieno esikoisteos, Sinun jälkeesi, Max, oli edellisen lukupiirikertamme kirja. Olin aikonut sen jo tovin lukea, mutta kuten moni muukin varmasti hyvä kirja, joutuu aina välillä odottelemaan hyllyni uumenissa aikansa. Näin ensivaikutelmana voisin todeta kirjasta, että se on hyvin poikkeuksellinen kotimaisen kirjallisuuden meressä, jossa itse olen kahlannut, uinut. 20-luvun Helsinki näyttäytyy väkevänä, kiehtovana: kieltolaki, huvittelunhaluiset ihmiset, toisaalta taas tietty elämisen rumuus, rujous. Tummanpuhuvaa, puhuttelevaa. Kiehtovinta kuitenkin oli se tietynlainen erityisyys, minkä siamilaisuus tuo sekä sirkuselämä osana tarinaa. Parkkinen on osannut mielestäni hienosti rakentaa Maxin ja Isaacin tarinan luontevaksi osaksi vahvaa kaksikymmenlukulaista ajankuvaa. Kuinka olla niin erilainen kaiken normaaliksi luokitellun keskellä?

Parkkinen kuvaa siamilaisuuden syvintä olemusta valtavan puhuttelevasti, paikoin jopa niin että tulee tunne suoranaisesta tirkistelystä, kuten eräs lukupiiriläiseni lukukokemusta kuvasi. Siamilaisuuden tuomat rajoitteet ja vahva fyysisyys monella tapaa tulevat lukiessa niin lähelle, että se tuntuu intiimiltä, hieman rujoltakin. Toisaalta taas kun tarinassa palataan muistelujen merkeissä esimerkiksi Maxin ja Isaacin vanhempien suhteen juurille, tulee lukukokemukseen lämpöä, erilaista tunnetta. Kuitenkaan en missään vaiheessa kokenut, että tarina olisi jotenkin synkkä, päinvastoin. Parkkisen luoma maailma siamilaisuuden ympärillä on vaikuttava, uskottava ja ennen kaikkea sellainen, että se ei lähde mielestä heti. Sinun jälkeesi, Max tarjoaa niin monenlaisia kokemuksellisia skaaloja lukiessa, että viimeisen sivun suljettua tekee mieli olla vain hetki hiljaa vaikuttuneena.

"Miltä se tuntuu?"
"Mikä?"
"Erilaisuus, outous? Se, ettei voi koskaan olla yksin?"
Kohautan hartioitani.
"Paha sanoa, kun ei tiedä muusta."


PS: Jos kiinnostaa, YLE:n nettisivuilla on juttua lukupiiristäni ;) Tässä linkki!  

tiistai 19. marraskuuta 2013

Tove Jansson: Muumilaakson marraskuu

Tove Jansson: Muumilaakson marraskuu
Kustantaja: Wsoy 1970 ( neljäs painos)
Sivuja: 172
Mistä minulle: Omasta hyllystä, vanha ostos

Jonakin aikaisena aamuna Nuuskamuikkunen heräsi teltassaan Muumilaaksossa ja huomasi että ilmassa oli syksyn ja lähtemisen tuntu.

Syksy on tullut Muumilaaksoonkin. Nuuskamuikkunen ei ole ainoa, kenen mielen on vallannut lähtemisen tuntu. Vilijonkka kyllästyy yksinoloon ja haluaa tavata tuttavia. Vanha Ruttuvaari puolestaan on tympääntynyt siihen, että muut päättävät hänen puolestaan ja hän päättää tehdä kuten itse haluaa. Ja nyt hän haluaa matkustaa Muumilaaksoon, jossa oli vieraillut kauan kauan sitten. Jatkuvasta touhottamisesta ja muiden asioiden huolehtimisesta väsynyt hemuli etsii mielensä sopukoistaan jotain hyvää muistoa aamuapeutta helpottamaan ja muistaa kuin muistaakin erään ihanan kesän Muumilaaksossa. Hemulin veneen kokassa asustelee pieni homssu, Tuhto nimeltään, eikä kukaan tiedä hänen olemassaolostaan mitään. Tuhto kertoo mielessään itselleen tarinaa Muumilaaksosta, mutta tällä kertaa päättääkin lähteä oikeasti Laaksoon ja rohkeasti kertoa kaikille olemassaolostaan. Lopulta Muumilaaksoon saapuu myös pirteä Mymmeli, Pikku-Myyn sisko. He kaikki ovat päätyneet Muumitaloon, mutta mitä kummaa..

- Missä ne ovat? Missä ne ovat? Vilijonkka huusi.
Homssu pudotti kirjan kädestään ja likistyi seinää vasten, mutta kun hän tunti kiihtyneen Vilijonkan lemun, hän ymmärsi, ettei vieras ollut vaarallinen. Vilijonkka tuoksui pelolta. Ja homssu sanoi: - En tiedä.
- Mutta minä olen tullut kylään niitten luo! Vilijonkka huusi. - Minulla on tuliaisiakin. Oikein hieno maljakko. Eivät ne ole voineet muuttaa tiehensä noin vain, mitään sanomatta!

Muumiperhe on kadonnut jälkiä jättämättä. Minne ihmeeseen muumiperhe on voinut lähteä noin vain, ilmoittamatta? Tätä ihmetellessä tuo omalaatuinen kuusikko kuitenkin asettuu muumitaloon omatoimisesti vieraaksi, ovathan he kaikki sinne asti vartavasten tulleet. Kolean syksyn vihoitellessa muumitalonkin nurkissa, on mukavampi olla yhdessä kuin yksin.

Oi että! Olen ollut vuosia jonkinsortin Muumi-fani, mutta tunnustan etten ole tätä ennen lukenut yhtään oikeaa Muumi-tarinaa. Faniuteni on syntynyt pitkälti ihan tv-sarjan, Muumien ns. viisauskirjojen sekä sarjakuvan perusteella ja lapsille olen lukenut heidän ollessa pienempiä, paljonkin niitä lyhyitä lastentarinoita. Toisaalta olen kiinnostunut itse Janssonista persoonana. Pari vuotta sitten hankin tämän, vuoden 1970 painoksen hyllyyni odottamaan oikeaa hetkeä, jollainen tulikin sitten nyt. Onhan marraskuu ja koska elän nyt ehkä tähän astisen elämäni hektisintä aikaa, kaipasin jotain erilaista, mielen lepoa jossain lohdullisessa tarinassa, ja arvelin Muumilaakson marraskuun sitä tarjoavan. Ja voi miten ihana, lohdullinen ja hauska tarina noiden kansien sisään muodostuikaan! Janssonin mestarillinen kyky sisällyttää sinänsä pelkistettyy tarinaan sellainen määrä huumoria ja elämänviisautta ei voi kuin saada huokailemaan ihastuksesta! Niin monessa kohtaa tunsin vahvaa samaistumista ja saatoin vain tietäväisenä pudistella päätäni lukiessa, että juuri noin! Varsinkin hemulin puuhat tuntuivat kolahtavan minuun vahvasti:

Ja kumminkin hän ehtimiseen toimitti ja touhusi ja järjesteli asioita aamusta iltaan! Hemulin ympärillä kaikki elivät säännötöntä ja joutilasta elämäänsä, katsoi hän minne tahansa, aina hän huomasi jotain kuntoon pantavaa, ja hän uurasti itsensä miltei hengiltä saadakseen muut ymmärtämään miten näiden pitäisi järjestää asiansa. 

Ihana, lohdullinen, viisas, hauska..kaikkea sitä oli Muumilaakson marraskuu minulle. Ja huomaan päätyväni toteamukseen, että miksi me aikuiset emme lue enemmän lastensatuja?

maanantai 11. marraskuuta 2013

Raija Puukko: Ekokorttitemppu








Raija Puukko: Ekokorttitemppu
Kustantaja: Atena 2013
Kirjan kuvat: Marjo Koivumäki
Sivuja: 143
Mistä minulle: a-kappale, kiitos

Ekotaiteilija Raija Puukon Ekokorttitemppu on juuri sitä mitä olen korttiaskartelijana kaivannut: inspiroivaa, kotimaista kirjaa korttiaskartelusta, jossa hyödynnetään kierrätysmateriaalia. Toki aika paljon keksin ihan omasta päästä ideoita materiaalien käytössä korteissa joita teen, mutta silti olen kaivannut ihan konkreettisesti kirjaa johon on koottu houkuttelevasti laajasti noita ideoita yhteen, kuvien kera tietenkin. Kirja on jo ulkoasultaankin kuin karkki, pieni taideteos! Ja mikä parhainta, kirjassa on minullekin monia uusia vinkkejä, mitä materiaaleja hyödyntää askarteluissa. Vai miltä kuulostaa kortti, jossa on käytetty vanhoja negatiiveja tai talouspaperia?

Puukko käy kirjan alussa lyhyesti läpi omaa korttiaskartelijan historiaansa sekä korostaa sitä, miten hyvä on käyttää korttiaskarteluissakin hyödyksi jo itsellä olevaa materiaalia ja nimenomaan vieläpä ns. kierrätysmateriaalia. Miksi aina ostaa yleensä vielä ulkomailta asti tuotatettuja materiaaleja kun useimmalla on jo ihan omassa kotona vaikka mitä hyödynnettävää? Sanoisin, että tämä jos mikä on kierrätystä parhaimmillaan. En toki käytä pelkästään kierrätysmateriaalia askarteluissani, esimerkiksi ylläolevassa kuvassa näkyy uusia hankintojakin, mutta koko ajan enenevässä määrin huomaan hyödyntäväni kierrätysmateriaalia.  





Ekokorttitemppu-kirjasta saa Marjo Koivumäen ottamien kuvien myötä erittäin havainnollisia vinkkejä askarrella vaikkapa persoonallinen joulukortti, kortti luonnonmateriaaleja hyödyntäen tai varmasti uniikin hääkutsun. Kierrätysmateriaalien kattaus joita korteissa käytetään, on huikea: on negatiivia, vanhaa nuottipaperia, nappeja, pelikortteja, foliota, tapettia, tuohta jne. Pidänkin kirjassa juuri tästä ominaisuudesta, että Puukko on tuonut kirjassa oikeasti todella monipuolisesti kierrätysmateriaaleja esille. Se innostaa itseäkin katselemaan ympäristöään vielä tarkemmin sen suhteen, mitä voisi käyttää korttiaskartelussa hyödyksi. Ekokorttitemppu on kertakaikkisen inspiroiva ja herkullinen kirja korttiaskartelijalle eko-henkeen! Toisaalta se on myös aika kiva lahjaidea ihmiselle, joka on askarrellut vähemmän ja aina harmittelee, ettei oikein 
itse keksi ideoita juuri korttiaskarteluun. 







Oma ekomateriaalisuosikkini taitaa tällä hetkellä olla vanhojen kirjojen sivut! Ajattelin muuten kokeilla tehdä niistä lumitähtiä ikkunaankin tässä kunhan ehdin, miltäs kuulostaa?    



sunnuntai 10. marraskuuta 2013

Linda Boström Knausgård: Helioskatastrofi

Linda Boström Knausgård: Helioskatastrofi
Kustantaja: Like 2013
Alkuteos: Helioskatastrofen 2013
Suomentanut: Petri Stenman
Sivuja: 138
Mistä minulle: Laina

Minä elin edelleen. Hengitin ulos ja sisään. Minä ihmettelin sitä, että elämä otti paikkansa täällä syvällä pimeydessä. Että sydän jatkoi lyömistä, vaikkei sille ollut tilaa sillä pimeys ympäröi kaiken ja piteli sitä kourissaan. Kourissa jotka voisivat milloin tahansa puristua viimeisen lyönnin ympärille. Kaikkeen pimeys pystyi.
Alaston tyttö kultainen kypärä päässään harhailee lumessa. Tyttö kertoo syntyneensä juuri isänsä päästä, huudon kera. Naapurit ovat kuulleet kovan huudon ja tulleet katsomaan mitä tapahtuu. Tytön kotoa löytyy tytön isä, joka passitetaan ambulanssilla sairaalaan juuri puhjenneen rajun skitsofrenian takia. Tyttö, joka kertoo että tämä on hänen ensimmäinen kertansa ulkona, "maailmalla", joutuu näin eroon isästään ja kaikesta tutuksi kokemastaan, hänet sijoitetaan toiselle paikkakunnalle, uskovaiseen perheeseen.

- Hyviä ihmisiä. Todella normaaleja ja hienoja. Aktiivisia yhdistystoiminnassa. Urheilevat paljon. Sellainenhan on tärkeää kun ihmisiä on niin vähän. Että pidetään yhtä.

Tyttö saa nimekseen Anna. Birgitta ja Sven " äiti ja iskä" , sekä veljekset Urban ja Ulf hakevat Annan uuteen kotiin, jossa uutta tytärtä on jo odotettu kovasti. Anna ymmärtää, että hänen pitää olla kiitollinen uudesta kodista, perheestään, vaikka se onkin kovin erilainen kuin mihin hän on tottunut. Anna yrittää parhaansa sopeutuakseen perheen säntilliseen ja uskonnollisiin tapoihin, sekä ennen kaikkea odotuksiin joita häneen kohdistetaan nyt perheen tyttärenä. Anna ei voi kuitenkaan olla miettimättä isäänsä siellä jossain kaukana hänestä. Ikävä isään ja uusi hämmentävä elämä uudessa perheessä uuvuttavat kaksitoistavuotiasta Annaa kovasti ja hän pakenee yhä enemmän ajatuksiinsa, melkein kuin irtaalle itsestäänkin.

Minä näin itseni suljettuine silmineni ja yritin päästä alas sinne missä minä olin. Näinhän minä sen, että makasin siellä. Vihreys veti minut takaisin ja hyppäsin itseeni kuten sukelletaan mereen.

Helioskatastrofi on ensimmäinen, omaelämänkerrallinen romaani norjalaiselta runoilijalta ja novellistilta, Linda Boström Knausgårdilta. Sukunimi Knausgård lienee monelle tullut tutuksi Lindan puolison, Karl Ove Knausgårdin kohutun kuusiosaisen, elämänkerrallisen kirjasarjan myötä, joista kolme ensimmäistä on jo suomennettu. Itse olen lukenut ensimmäisen osan, Taisteluni 1, toinen ja kolmas ovat tulossa pian lukuun. Mutta ei Karl Ovesta tämän enempää, sillä nyt keskiössä on selkeästi, puhtaasti Linda Boström Knausgård. Käsittämätöntä millainen tarina ja tunnelataus voikaan sisältyä noin pieneen sivumäärään! Maailma johon heti kirjan ensisivuilta upposin, imaisi kyllä jonnekin niin syvälle mukaansa, että lukukokemus oli melkein kuin unenomainen. Knausgård kuvaa niin huikean, suorastaan järkyttävän puhuttelevasti nuoren tytön mielen sairastumista, että lukukokemus ei jätä rauhaan vaikka kirja on jo luettu. Ison merkityksen tuo toki se tausta, että kirjassa kuvataan Lindan itsensä lapsuutta, mutta kuinka paljon tarinassa on faktaa, kuinka paljon fiktiota? Olipa kumpaa tahansa enemmän, Helioskatastrofi on ehjä ja väkevä tarina nuoren, hauraan tytön mielen sisältä. Kieli on sujuvaa, kaunistakin mutta ei mitenkään lyyristä kuitenkaan. Knausgård osaa leikitellä tarinalla Annan mielessä niin taitavasti, että lukijana usein huomaa pohtivansa mikä on ollut todellista, mikä ehkä vain Annan kuvitelmaa. Nuoren mielen sairaus on kuitenkin kirjassa hyvinkin todellista ja konkreettista, tässä ja nyt. Se tulee liki, väkisinkin ja jää vielä viimeisenkin sivun jälkeen juilimaan mielensopukoihin.

Ihmiset vievät niin ison tilan toisessa, minä mietin.
He syövät tiensä toisensa sisään ja pysyvät siellä, vaikka haluaisi olla oma itsensä.

Helioskatastrofin sivuilla ovat seikkailleet myös Sinisen linnan kirjaston Maria sekä Lukuisan Laura.

torstai 7. marraskuuta 2013

Marko Kilpi: Kuolematon

Marko Kilpi: Kuolematon
Kustantaja: Gummerus 2013
Sivuja: 303
Mistä minulle: Laina

- Sitä kuvitellaan, että pahimmat ihmiset ovat paatuneita huumekauppiaita ja muita taparikollisia, Elias sanoo. - Mutta ne ei ole mitään verrattuna tavallisiin ihmisiin. Raaimpiin rikoksiin syyllistyvät tavalliset perheenisät- ja äidit. Keskenkasvuiset koulupojat. Yhdessäkään perhesurmatapauksessa tekijällä ei ole käytännössä rikostaustaa. Sellaiset ihmiset osaavat peittää ongelmansa. Ulkopuolisilla ei ole aavistustakaan ennen kuin on jo myöhäistä. Tiesivätkö ne itse, että pystyvät tappamaan omat lapsensa? Missä vaiheessa ne ymmärtävät, että ne aikovat tehdä niin? Miten sinä suhtautuisit, jos sanoisin, että tapat puolen vuoden päästä perheesi?


Alunperin kyse näytti olevan vain pikkurikollisen Niitin itsemurhasta, jota todistamassa oli mm. vanhempi konstaapeli Olli Repokin. Kun Niitin asunnosta löytyy säilöttyjä ruumiinosia ja tutkittavaksi tulee myös pienen, mahdollisesti isänsä pahoinpitelemäksi joutuneen pojan tapaus, ajautuvatkin Repo ja hänen kollegansa Elias Kaskin keskelle pahuuden ydintä. Yhä syvemmälle monimutkaisen rikosvyyhdin sisälle joutuessaan Repo ja Kaski tajuavat, että tämän pahuuden juuret ulottuvat vuosikymmenten taakse. Ja vaikka molemmat ovat poliisin työssään tottuneet näkemään monenlaista pahuutta, tällä kertaa sen kohtaaminen tuntuu erityisen raskaalta.

- Ei sitä voi kuvitellakaan. Ei meidän mielikuvitus riitä sellaiseen. Joka kerta sitä ällistyy yhtä paljon.

Revolla on omat sisäiset demoninsa taltutettavanaan, johon Kaskikin tuntuu ottavan osaa syvällisillä havainnoilleillaan kollengansa ongelmista. Tarkkanäköinen Kaski nimittäin näkee, että niin kauan kuin Repo pakenee menneisyytensä painolastia, ei hän pysty olemaan tasapainoinen saati onnellinen. Mutta miten tasapainoilla kaiken tämän keskellä, kuinka säilyttää oma inhimillisyytensä, kun joutuu kohtaamaan pahuuden, joka voi asua kenessä meissä tahansa? Toistensa vastakohdilta ihmisinä ja poliiseina tuntuvat Repo ja Kaski muodostavat kuitenkin jotenkin harmonisen kokonaisuuden parivaljakkona.

Kuolematon on minulle toinen Marko Kilven teos. Aikaisemmin lukemani Kadotetut -teos limittyy tietyltä osin Kuolemattoman kanssa juonellisesti. Jo Kadotettujen kohdalla koin, että teos oli vahvasti yhteiskunnallinen, mutta nyt tämä piirre korostui Kuolemattomassa. Kilpi on onnistunut tiivistämään kolmeensataan sivuun aikamoisen paketin, joka toimii herätyksenä kuin kylmä rätti vasten kasvoja, wham!! Iltapäivälehtien lööpit ovat kirkuneet järkyttävistä lapsikohtaloista ja perhesurmista erityisesti parina viime vuotena. Enää ei niin vain ylimielisesti ajatella, että pahuus asuu "niissä kaikenmaailman kriminaaleissa, rikollisissa", vaan traagiset kohtalot kertovat toista tarinaa. Pahuus kumpuaa meille tutun ja turvallisen arjenkin keskeltä, yllättäen..varoittamatta. Kuolematon näyttää tämän mässäilemättä mutta kuitenkin takuuvarmasti tunteita herättäen. Kilpi kirjoittaa tarinaa yhtäaikaa vahvalla latauksella, ponnekkaasti, niin helpon tuntoisesti. Se tekee tekstin lukemisesta mielekästä ja tuo tunteen, että on varmoissa käsissä. Hyvin vahvan yhteiskunnallisen teemansa myötä Kuolematon on rikostarinan ohella myös isoa tarinaa ihmisistä, mutta vähemmän käytetystä näkökulmasta. Aina ei ole onnellisia loppuja, ei todellakaan. Kuitenkin kaiken tämän keskellä me yritämme pitää kiinni edes rahtusesta inhimillisyyttä, onnea ja toivoa.

Vaikuttavaa, todella vaikuttavaa!

tiistai 5. marraskuuta 2013

Pasi I. Jääskeläinen: Sielut kulkevat sateessa


Pasi I. Jääskeläinen: Sielut kulkevat sateessa
Kustantaja: Atena 2013
Päällys: Jussi Karjalainen
Sivuja: 550

1. Joh. 3:2: Rakkaani, nyt me olemme Jumalan lapsia, eikä ole vielä käynyt ilmi, mitä meistä tulee. Me tiedämme tulevamme hänen kaltaisikseen, kun hän ilmestyy, sillä me saamme nähdä hänet sellaisena, kuin hän on.


Keski-ikäinen Judit jättää väljähtyneen avioliittonsa ja homeongelmaisen työpaikkansa keski-Suomessa, ja suuntaa ystävänsä kutsumana Helsinkiin uuteen työhön, uuteen elämään. Uuden työn ohella Judit saa haasteellisen tehtävän ystävänsä Martan pojan, Maurin, kummina. Kuolemansairas Mauri ei usko Jumalaan, pelastukseen saatikka edes taivaaseen, jossa kuoleman jälkeen odottaisi autuus. Martta haluaa Juditin tekevän kaikkensa, jotta tämä saisi pienen Maurin uskomaan ennen kuolemaansa. Hyvin pian käy myös ilmi, että uusi työ hienossa monikansallisessa kotisairaanhoitofirmassa, F-Remediumissa, ei ole pelkästään erityisen hyvistä työolosuhteista-, ja eduista nauttimista. F-Remediumin edustajana Juditin kuuluu hoitaa erityisesti asiakkaidensa sielua ja niiden valmiutta kohdata sielunsa kautta kaikkivoipa Jumala, kylläkin erikoisen Persinger-hoidon avustuksella. Itsekin uskonsa kadottanut Judit on tiukan paikan edessä; kuinka hän voi saada kummipoikaansa valettua uskoa Jumalasta ja taivaasta, kun ei usko niihin enää itsekään? Ja miten hän kykenee hoitamaan ihmisten sieluja uuden työnantajansa toiveiden mukaisesti? Judit määrätään ateistien kuninkaaksi tituleeratun Leo Moreaun yksityiseksi omahoitajaksi tarkoituksenaan vakoilla Moreauta ja etsiä hänellä oletettavasti hallussa olevia todisteita Jumalasta. Vain muutamassa viikossa Juditin tylsä, arkinen elämä ja jopa koettu todellisuus mullistuvat suorastaan käsittämättömiin, hämmentäviin mittasuhteisiin. Samaan aikaan niin Suomea kuin muutakin Eurooppaa piinaa hurjat rankkasateet tulvineen.

Tästä on hyvässä kirjassa kyse, juuri tästä!! Matkustin eilen illalla töistä bussilla kotiin. Luin kirjan viimeisiä käänteitä ja välillä vilkuilin bussin ikkunasta ulos pimeään, sateiseen näkymään. Sydämeni syke nousi ja tunsin aidosti hetken levotonta, pelonsekaista oloa. Pälyilin kanssamatkustajia ja bussista ulos astuessani katselin pimeässä sateenvarjojensa alle pakkautuneita ihmisiä kulkemassa ajatellen: kuka vain heistäkin voi olla..




Kuva on otettu eilen illalla, sateessa kadulla. Kun katsot tarkkaan valoalueiden keskelle, näetkö siellä tumman kulkijan? Oliko hän oikeasti siellä vai tekikö kamera sekä tilanne optisen harhan, vai onko se mieli, joka muuttaa kuvaa? Entäpä keskellä, kirkkaan valoalueen taustalla tuo päänmuotoinen alue..alhaalla hampaaton suu kapeana viivana? Vai onko? Tästä on hyvät lukijat kuulkaa kyse taas kerran Jääskeläisen kirjassa: taidosta kirjoittaa nykytodellisuuden rajoja hurjasti repivä teos, joka ei tunnelmallaan mene pelkästään lukijan iholle vaan suoraan ihon alle, ytimeen. Niin voimakkaasti, että oma arkitodellisuuskin alkaa heijastella jotain hämmentävää...

Pasi Ilmari Jääskeläisen Sielut kulkevat sateessa on varmasti yksi parin viime vuoden eniten odottamani teos. Rakastuin niin Lumikkoon ja yhdeksään muuhun kuin Harjukaupungin salakäytäviin ja jälkimmäisestä onkin muodostunut minulle ns. sielukirja, tärkein lukemani teos aikuisiällä. On hyvä, että Harjukaupungin salakäytävät-, ja Sielut kulkevat sateessa -teoksien välillä ehti kulua hyvä tovi, jotta tätä uusinta aloittaessani saatoin alkaa lukemaan taas ikään kuin puhtaalta pöydältä. Mutta myönnetään, odotukset kirjaa kohtaan ovat olleet minullakin aikamoisen hurjat. Kun sitten sain kirjan käsiini, halusinkin vielä odotella viikon, pari. Minua oikeastaan alkoi sekä ahdistaa että tympäistäkin lukemani ja kuulemani keskustelut siitä, onko Sielut kulkevat sateessa tavallaan yhtä kuin Harjukaupungin salakäytävät tai Lumikko ja yhdeksän muuta. Miksi sen pitäisi olla?? Sehän on aivan oma erillinen teoksensa. Mitä järkeä olisi kirjoittaa uusi kirja toistaen niitä samoja kehuttuja elementtejä vain hieman tarinan kehystä tms muuttaen? Olen viime vuosina päätynyt siihen lopputulemaan, että eniten minua ihastuttaa ja hyväilee kirjallista sieluani kirjailijan kyky uudessa teoksessaan mennä uusille urille rohkeasti. Ja sen Jääskeläinen todella tekee tässä uusimmassa teoksessaan. Jos Harjukaupungin salakäytävät lempeästi silitteli maagisen realismin keinoin lukijan käsitystä ympäröivästä todellisuudesta, Sielut kulkevat sateessa tyrkkää lukijan kallion kielekkeeltä alas, lopulta kuitenkin kiinni ottaen.

- Isä meidän, Judit huokaisi.
Mauri kuiskasi: - Taivaassa on jotain...
Lapsi tärisi Juditin sylissä, sulki silmät, veti henkeä ja jatkoi: - Siellä on jotain, mikä haluaa aina puhua minun kanssa, mutta se ei ole Taivaan Isä.


Sielut kulkevat sateessa ei ole kuin edeltäjänsä, se on minusta erittäin tärkeää tiedostaa. Se on enemmänkin. Se on yhtä aikaa jotenkin raju, rujo, hyvällä tavalla läkähdyttävä, runsas, taidokas, intiimi, läpitunkeva, kauhistuttava. Vahvoista kauhuelementeistään huolimatta se ei mielestäni ole kuitenkaan pelkkä kauhutarina, ei missään nimessä, vaikka kauhun elementit monin tavoin keskiössä ovatkin. Yhtä lailla keskiössä ovat myös uskon ja uskonnottomuuden vuoropuhelut, pohdinnat moraalista tekemisissämme, ikuiset kysymykset sielun mutta myös Jumalan ja taivaan syvimmistä olemuksista. Toisaalta vahvasti mukana ovat myös kiehtovat intertekstuaaliset viittaukset sekä ihmisen seksuaalisuus ja todelliset toiminnan motiivit. Juditin tekemistä analysoi pitkin tarinaa sangen kaikkitietävä kertoja, joka tarjoaa usein lukijalle yllättävänkin uuden näkökulman Juditiin. Kaiken tämän lisäksi kirja vilisee kiehtovia pieniä yksityiskohtia, jotka eivät välttämättä aukea kaikille samalla tavalla, mutta esimerkiksi Moreaun kumiankkojen keräily ja nakkien syöminen hihitytti minua suuresti. Tarinan henkilöhahmot ovat monella tapaa kiinnostavia, mutta minun sieluni suli erityisesti Nomille, Lukijalle. Hänen vähitellen lukijalle avautuvassa hahmossa on jotenkin erityisen täydelliset elementit. En halua edes avata niitä tässä sen enempää, sillä varsinkin Nomin ainutlaatuisuus on koettava kirjan sivuilta itse.

Vain kirjojen lukeminen oli ikuista.

Sielut on luettu jo monessa blogissa, linkitän tähän vain kirsimarian blogijutun, jonka lopussa on hienosti koottu yhteen useampiakin blogijuttuja teoksesta. Ja niin, tietysti lämmittää valtavasti sydäntä sekin, että kirja on omistettu meille kirjabloggaajille :)

A-B-C, kissa kävelee, tikapuita pitkin taivaaseen...

sunnuntai 27. lokakuuta 2013

Lukutoukka kirjamessuilla



Huh hulinaa, ja sitä nimittäin piisasi eilisillä kirjamessuilla! Meinasi ihmispaljous vähän uuvuttaa jo Pasilan asemalla, mutta niin sitä sitten kuitenkin vain sukkuloi päivän tuon yläkuvassa vain pieneltä osin näkyvän ihmispaljouden seassa. Junalta pyyhälsin ystäväni Suvin kanssa suoraan Tammen ja Wsoyn isännöimälle kirjalliselle aamupalalle, josta valitettavasti missattiin suurin osa juna-aikataulusta johtuen. Ehdimme kuitenkin vielä kuulemaan Jyrki Kiiskistä hänen Jonglööri -teoksensa tiimoilta sekä paikallista kirjailijaamme, Pasi Lönniä Lunastajan tiimoilta. Lopuksi sana oli vapaa ja syntyikin innostavaa keskustelua bloggaamisesta niin meidän bloggaajien kuin kirjailijoiden näkökulmasta.    

Satu-Maria Nurisalo haastattelee Pasi Lönniä


Aamupalalta siirryimmekin viemään tavaramme pressitilaan, jonne bloggaajan ominaisuudessa pääsin, ja sain rintapieleeni bloggaajan kyltin. Olikin muuten hauska bongailla messuilla blogikollegoita juuri noiden nimikylttien myötä! Yksi messujen parhaimmista anneista olikin ehdottomasti monen bloggaajan tapaaminen ensimmäistä kertaa ihan livenä. 
 

Hyvin pian tuli selväksi se realiteetti, että messualue kaikkinensa on tietenkin valtava ja kirjamessujen ohella oli myös viini- ja ruokamessua, jonne muuten ei aikomuksista huolimatta ehditty lainkaan. Monet itseä kiinnostavat kirjailijat esiintyivät samoina aikoina eri puolella messuhallia ja pitkälti ne jäivätkin itseltä sitten kokematta. Muttamia bongauksia sentään ehdin tehdä. Oli hienoa esimerkiksi nähdä/kuulla livenä yhtä kestosuosikkiani, Anna-Leena Härköstä, joka oli kertomassa selkokirjoista. Juttelemaan hakeuduin Gummeruksen osaston nurkilla ihanan Pauliina Rauhalan kanssa, jonka esikoinen Taivaslaulu on ollut minulle ja monelle muulle yksiä vuoden hienoimmista lukukokemuksista. Tähän samaan hengenvetoon pakko puhista, että MIKSI IHMEESSÄ TAIVASLAULU EI OLE HESARIN ESIKOISKIRJAPALKINTO-listalla?????


Pauliina Rauhala
Keskellä Anna-Leena Härkönen

Kovasti odottamani Atenan bloggaajatapaaminen Pasi I. Jääskeläisen kanssa oli tietysti myös yksiä messun kohokohtia. Oli kiehtovaa päästä monen muun "kanssasisaren" kanssa kuuntelmaan kun Atenan Kanerva Eskola jututti Pasia Pasin uutuuden, Sielut kulkevat sateessa kirjan tiimoilta. Ja koska kyseessä on tuotantonsa ohella itsekin sangen cinemaattinen henkilö, tilaisuuden aluksi sattui pieni ( tai no siivoojien mielestä niin iso ja poikkeuksellinen että ottivat kännykällä kuvaa ensin..) äksidentti josta voin näin sisäpiirivitsinä vain todeta, että viini virtasi..kirjaimellisesti.

Pasi I. Jääskeläinen ja Kanerva Eskola

Olin jo etukäteen "prepannut" itseä, että en ostelisi varsinkaan uusia kirjoja, koska niitä saa kyllä milloin vain niin täältä kotikaupungista kuin netistäkin. Olin kirjahankintojen suhteen kiinnostunut erityisesti antikvariaarisesta osastosta ja se kyllä muodostuikin paratiisiksi. Yhdestä antikvariaatista löysin kokoelmiini Stephen Kingin Julman leikin 7 eurolla ja Agatha Christien Helmeilevän kuoleman 6 eurolla. Nuo kaksi olivatkin kirjamessujen kalleimmat hankintani.



Ja sitten minä vasta innostuin, kun näin ison antikkaosaston, jossa KAIKKI kirjat olivat vain 2e. Toinen puoli oli ns. vanhempaa kirjaa, mutta niistäkin iso osa muutaman vuoden sisällä julkaistuja. Sitten oli toinen puoli, jossa kaikki kirjat olivat uusia, isoissa pinoissa. Nuo kirjat varsinkin olivat tässä viime vuosina julkaistuja uusia-, tai uusintapainoksia. Noiden lukuisten pöytien äärellä sitä vasta hulinaa ja tungosta riitti. Enkä ihmettele, ihan huikeita löytöjä kahden euron hintaan. Siellä oli paljon sellaisiakin kirjoja, jotka ovat jo minulla omassa hyllyssä luettuina tai vielä lukemista odottamassa. Pakko oli kuitenkin lopulta jo hillitä itseä, sillä kaikki ostokseni oli tarkoitus kuljettaa ihan omin käsin vielä junalle.

                       



Minulla meni siis kirjahankintoihin noin 37 euroa rahaa ja aika hurjan pinon sain. Kirjamessuilla todellakin tekee kirjalöytöjä pienelläkin rahalla!

Kokonaisuutena ihan mahtava messupäivä! Ja vaikka aluksi harmitti, että eihän yhdessä päivässä ehdi nähdä ja tehdä kaikkea mitä haluaisi, niin kyllä yhdessäkin päivässä jo saa paljon irti messuista.  Loppukaneettina muistiin itselle ensi vuotta varten:

- Ei, se ei todellakaan ole hyvä idea laittaa korollisia kenkiä kun tarkoitus kävellä koko päivä. Mikä kumma siinä on, että tätä ei koskaan tunnu oppivan...

- Vaikka et olisi suunnitellut tekeväsi määrällisesti isoja hankintoja, varaa SILTI kunnolla hyviä kasseja ostostesi kuljettamista varten...


- Jos tarvitset tai haluat käyttää käteistä kortin sijaan, käy automaatilla ennen messuille menoa. Siellä on automaatteja, joihin jokaiseen oli kymmenien ihmisten jonot aina.

- Jos messuilet vain yhden päivän, älä edes yritä nähdä ja kokea kaikkea, se on sula mahdottomuus. Tutustu etukäteen messuohjelmaan ja mieti mitkä tärkeimmät. Tai tee kuten minä, tutustu messuohjelmaan, tee suunnitelma, jonka sitten kuitenkin unohdat ja menet vain fiiliksen (ja virran) mukana :) Go with the flow!!


keskiviikko 23. lokakuuta 2013

Kirjamessuja ja Twiittausta


Huomenna ne alkavat, Helsingin kirjamessut nimittäin! Vielä parisen viikkoa takaperin minulla oli tarkoitus olla töissä ko. ajankohtana ja siten edelleenkin missata kirjamessut mutta muutaman käänteen kautta olenkin nyt menossa messuille! Olen käynyt pikaiseen vuonna 2007 Helsingin kirjamessuille, joten voitte uskoa miten innoissani olen sinne pääsystä! Siinä ei kuulkaa lapsuuden joulunodotuksetkaan vedä vertoja tälle riemulle! Olen messuilemassa melkeinpä koko lauantain, mutta iltajunalla huristelen kotiin jo sitten.

Olen pidemmän aikaa jo miettinyt myös liittymistä Twitteriin ja nyt messuille lähdön selviämisen myötä päätin vihdoin tehdä Twitter-tilin blogilleni. Blogini Twitter-tiliä pääset katsomaan ja vaikka ihan seuraamaan klikkaamalla tästä sekä blogini sivupalkkiin teen oman kohdan Twitterille. Aion twiittailla ahkerasti messuilta ja sunnuntaina luvassa blogissani tuoreeltaan messurapsaa kuvien kera.

Varsinaisia messutärppejä en taida nyt sen isommin jaella, sillä olen vähän kuin lapsi karkkikaupassa messujen suhteen nyt..mutta eniten odotan tietenkin bloggaajien Pasi I. Jääskeläisen tapaamista (tosin kerrottakoon, että pääsin viime viikolla vihdoin tapaamaan livenä häntä työn merkeissä !!! ) ja siis tietenkin toivottavasti monen blogikollegan tapaamista -vihdoin!!!

Luvun alla onkin nyt Pasin uusin kirja ja siitä luvassa juttua ensi viikolla ;)

sunnuntai 20. lokakuuta 2013

Elif Shafak: Kunnia

Elif Shafak: Kunnia
Kustantaja: Gummerus 2013
Alkuteos: Honour 2012
Suomentanut: Maria Erämaja
Sivuja: 523

Vaikka Berzon päätös oli lopullinen, Nazen valintoja ei helpolla hylätty. Ne viipyilivät kaikkien muistoissa sukupuuhun kietoutuineina kuin oksiin tarttuneet kaksi huteraa leijaa. Niinpä kaksoset opittiin tuntemaan molemmilla nimipareilla: Pembe Kader ja Jamila Yeter - Vaaleanpunainen Kohtalo ja Kylliksi Kaunis. Kuka olisi arvannut, että toinen nimistä painettaisiin jonakin päivänä sanomalehtiin kaikkialla maailmassa?

Pembe ja Jamila syntyvät Turkissa ennestään jo kuuden tytön äidille, Nazelle. Naze ei enää jaksa iloita uusista tyttäristään vaan ihmettelee kovaa kohtaloaan; miksei hän saa poikalasta? Viha ja katkeruus kasvavat Nazen sisimmässä eikä hän halua edes nimetä kaksostyttöjään. Siinä missä Naze pitää itseään etäällä henkisesti tyttäristään, Jamila ja Pembe ovat läheisiä niin kuin vain kaksoset voivat olla. Vaikka tuleva elämä kuljettaa heidät kauas toisistaan, ei heidän vahva side sydämien välillä katkea.

Jamila jää  heidän kotikyläänsä ja Pembe päättää muuttaa Lontooseen perheensä kanssa. Vaikka uusi elämä ensi alkuun hämmentää heitä kaikkia, he sopeutuvat ja vuodet vierivät. Erityisesti Pemben tytär Esma saa elää vapaammin mitä kanssasisarensa kotimaassa. Vaikka länsimaalaisen arjen tavat tuntuvat luontevilta vuosien saatossa, ei kotimaan vanhoja perinteitä voi jättää kokonaan taakseen. Erityisesti Pemben vanhin poika Iskender kokee vastuuta sukunsa juurien muistamisesta. Varsinkin kun Pemben puolison, lasten isän Ademin rooli perheen päänä ei ole enää itsestään selvää sen jälkeen kun Adem uppoaa uhkapelien maailmaan.

Elif Shafak on tarinankertoja parhaimmasta päästä. Kolmen luetun kirjan perusteella väittäisin, että hän osaa mestarillisesti luoda tarinan, jossa on monta tasoa ja sävyä. Kunniassa Shafak kuljettaa tarinaa niin 40-50 -lukujen Turkissa kuin 70-90 -lukujen Lontoossa. Pemben ja Jamilan suvun tarinasta piirtyy esiin myös tietynlaista aikalaiskuvaa. Idän ja lännen kulttuurit kohtaavat, osin sekoittuvatkin. Kuitenkin ylpeys omista juuristaan, velvollisuus omaa kulttuuriaan kohtaan on väkevä. Myönnän, että Kunnia osui minulle ns. huonoon aikaan lukuun. Juuri kun olin aloittanut sen lukemisen, sain lukupinoon ehdottomasti tämän vuoden odotetuimman kirjani ja se poltteli vähän väliä mielessä. Toisaalta lukemiseen tuli muutaman päivän katkoksia ja pitkälti sen vuoksi oli paikoin työläs palata aina tarinan pariin kun piti miettiä että kuka nyt oli kukakin ja mitenkäs tämä aika nyt tähänkin sijoittui. Tarinan runsaus vaatii kyllä keskittymistä, jotta pääsee kunnolla sisälle Shafakin luomaan maailmaan. Kunnia on siis kokonaisuutena kyllä taattua Shafakin laatua ja aiheensa myötä ehkä Shafakin kirjoista kaikista puhuttelevin, mutta ehkä pitkälti noiden ulkoisten tekijöiden takia en saanut kirjasta itselleni mitään kovinkaan huimaa lukukokemusta. Toisaalta tuntuu, että edelleen pidän eniten Rakkauden aikakirjasta. Mutta omista keskittymisongelmistani huolimatta sanon, että hieno tarina, lukekaa! Ja jos ette tästä vakuuttuneet, kurkatkaa mitä blogikollegat ovat tuumanneet:

Mari A
Leena Lumi
Annika K

Uskon, että tulen aikanaan lukemaan uudestaan kaikki Shafakit. Tämän siksi että nyt jäi lukukokemus valjuksi muista syistä ja varsinkin Rakkauden aikakirjan siksi, että se oli kaikin tavoin kiehtova lukukokemus. Shafakin käyttämä kielikin on rikasta ja uskon kääntäjän onnistuneen välittämään hienosti alkukielisen tekstin.

Nimesi on kaiverrettu kohtalooni,
rakkautesi virtaa suonissani.
Jos koskaan hymyilet jollekulle toiselle,
tapan itseni, ellei suru tapa minua ensin.

tiistai 15. lokakuuta 2013

Nyt sitä saa!!!!


Nyt sitä saa!!! Nimittäin minun ja monen muun kovasti odottamaa Pasi I. Jääskeläisen uutta romaania, Sielut kulkevat sateessa! Vaikka ehkä olenkin myynyt kirjallisen sieluni Jääskeläisen kirjoituksille, tämä ei ole maksettu mainos, mihinkään suuntaan, heh. Vinkkinä keskisuomalaisille P.I.J:n tuotannon faneille on kuitenkin pakko hihkaista, että huomisesta iltapäivästä lähtien kyseistä kirjaa löytyy itse kirjailijan signeeraamana meiltä Harjukaupungin Suomalaisesta ;) Oma kappaleeni odottaa kunniapaikalla vielä muutaman päivän ennen kuin pääsen sen pariin, sillä nyt kesken vielä Elif Shafakin Kunnia. En malttaisi millään odottaa ja välillä jo hipelöinkin kirjaa käsissäni, mutta...lupaan, että kuulette kyllä sitten pian kun kirjan olen lukenut!

Ja hei, pääsen kuin pääsenkin kirjamessuilemaan ekan kerran sitten vuoden 2005!!! Tarkoitus on suunnata lauantai-päiväksi messuilemaan.

sunnuntai 13. lokakuuta 2013

Markus Zusak: Kirjavaras

Markus Zusak: Kirjavaras
Kustantaja: Otava 2008
Alkuteos: The Book Thief 2005
Suomentanut: Pirkko Biström
Kannen kuva: Jeff Cottenden
Sivuja: 558

*** PIENIÄ LISÄTIETOJA***
Joskus tulen liian aikaisin. Hätiköin,
ja jotkut ihmiset tarrautuvat elämään
    odotettua pitemmäksi aikaa.

On vuosi 1939, talvi. Sodan runtelemassa maassa, Saksassa, pysyy kuolema kiireisenä. Noutaessaan taas erästä pientä lasta, kiinnittää kuolema huomiota kuolleen pojan siskoon, Lieseliin. Vastoin kaikkia tapojaan kuolema jää seuraamaan tyttöä ja pääsee todistamaan kun Liesel veljensä hautajaisissa varastaa ensimmäisen kirjansa, Haudankaivajan käsikirjan.

Liesel päätyy sodan monessa perheessä aiheuttaman ahdingon myötä kasvatusperheeseen Münchenin laidalle. Jokin tuossa sinnikkäässä, kirjan varastaneessa tytössä tekee kuolemaan niin suuren vaikutuksen, että se päätyy seuraamaan Lieselin vaiheita toisen maailmansodan keskellä. Kasvattikotinsa kellarissa Liesel opettelee lukemaan kasvatti-isänsä avulla ja uppoutuu yhä syvemmälle kirjojen maailmaan. Siinä missä vääränlaisia kirjoja poltetaan kaduilla rovioilla, Liesel neuvokkaana löytää paikkoja, joissa voi lukea kiehtovia kirjoja...ja joskus poimia niitä mukaansakin.

Kirjojen tarjoaman pakopaikan ohella Lieselin elämään tuo sisältöä naapurinpoika Rudy, mutta myös kellariin piilotettu juutalainen Max. Lieselin kautta kuolema näkee kaiken kurjuuden keskellä toivonkin värejä, mutta joutuu myös miettimään oman työnsä mielekkyyttä. Mutta kukapa hänen tilalleen tulisi? Työnsä luonteesta huolimatta kuolemakin näke ympärillään sodan järjettömyyden tuoman epätoivon, mutta selvitäkseen joutuu kääntämään ajatuksensa muualle. Lieselin tarinan kertominen muistuttaa niin itse kertojaa kuin kuulijaakin olemassaolon ainutlaatuisuudesta. Olivatpa olosuhteet ihmisen ympärillä mitkä tahansa, kaunis sielu ja utelias mieli voivat olla matkaseuralaisistamme ne tärkeimmät.

Kirjavaras on ollut jo pidemmän tovin hyllyssä odottamassa lukemistaan. Se löytyy myös TBR 100-listaltani. Kirja valikoitui lukupiirimme kirjaksi ja näin ollen tuli vihdoin lukuun. Olen lueskellut tässä aikojen saatossa ylistäviä juttuja kirjasta, joten toki omatkin odotukset olivat kirjalle kohtuulliset. Toisaalta osasin odottaa, ettei kirja ole aihepiiristään huolimatta kirjoitettu kovin rankasti ja koska olen lukenut tosipohjaisia tarinoita natsi-Saksasta, mietin miten kevyempi kerronta minuun uppoaa. Myönnän, että alun kanssa oli vähän hankalaa, koska kuolema kertojana ja tietty vahva "yritteliäisyys" tekstissä häiritsi. Kuoleman omat pienet "välispiikkaukset/huomiot" pitkin tekstiä pätkivät lukemista alussa. Kun pääsin kerronnan erilaiseen rytmiin, sitten se kyllä veti ja sai huomioni. Kuoleman käyttäminen kertojana teki kuolemasta jotenkin inhimillisen. Toisaalta Lieselin tarinan kertominen ikäänkuin ulkopuolelta etäännytti sopivasti sinällään rankasta aiheesta. Tämä toki toimi minulla myös niin, että paikoin kirja tuntui aiheeseen nähden ehkä liiankin kevyeltä kerrontansa/kertojan myötä, ristiriitaista, tiedän! Ehkä olen tämän aihepiirin kirjoissa tottunut siihen että tarina vihlaisee syvältä sisimmästä ja vetää ihon kananlihalle. Kyllä Kirjavaraskin kosketti ja vaikutti, muttei ihan niin paljon kuin olin olettanut. Silti pidin siitä aika tavalla ja hassua kyllä, nyt kun kirjan lukemisesta on jo joitakin viikkoja, tarina nousee voimakkaammin mieleen kuin heti lukemisen jälkeen. Kiehtovinta antia lopulta Kirjavarkaassa oli minulle kuoleman rooli kertojana ja jotenkin inhimillisenä sivustakatsojana.

                                                               *** PIENI TEORIA***
Ihmiset panevat merkille päivän värit vain sen alkaessa
ja päättyessä, mutta minulle on ilmiselvää,
että päivä koostuu lukuisista sävyistä ja vivahteista,
jotka sulautuvat toisiinsa vuoron perään sitä mukaa kuin hetket
kuluvat. Jopa yksi ainoa tunti voi sisältää tuhansia värejä.
Vahamaisen keltaisia, pilvisyljen täplittämiä sinisiä.
Synkkia pimeyksiä.
Pidän työssäni huolen että huomaan ne.

lauantai 5. lokakuuta 2013

Lars Kepler: Nukkumatti

Lars Kepler: Nukkumatti
Kustantaja: Tammi 2013
Alkuteos: Sandmannen 2012
Suomentanut: Anu Koivunen
Sivuja: 529

Nukkumatti haisee hiekalta... hänen sormenpäänsä ovat posliinia, ja kun hän ottaa pussista hiekkaa, sormenpäät kilahtelevat toisiaan vasten... ja sitten vain nukahtaa...

Kolmetoista vuotta sitten katosi hyvän perheen sisarukset, Mikael ja Felicia Kohler-Frost. Komisario Joona Linna kollegoidensa tavoin piti syyllisenä nyt jo psykiatrisen sairaalan suljetulla istuvaa sarjamurhaajaa, Jurek Walteria. Kun Mikael löytyykin yllättäen elossa, tosin täpärästi elämänlangan säikeistä enää kiinni pitäen, Joonan aavistus siitä, ettei Walter toiminut yksin, saa vahvistuksen. Sekava ja huonokuntoinen Mikael hokee itkien jättäneensä Felician, jonnekin sinne pimeään...jonnekin missä tuoksui hiekka...

Joona tajuaa hyvin pian, että Felicialla ei ole enää kauan aikaa jäljellä ja heidän on tehtävä kaikkensa saadakseen selville, missä Feliciaa pidetään. Mikael ei pysty kertomaan mitään sellaista, mikä auttaisi heitä edes oikeaan suuntaan. Yksin eristysosastolla istuva Walter on äärimmäisen vaarallinen ja ovela, eikä juuri kukaan halua jutella hänen kanssaan, sillä asiat joita hän suustaan päästää, saattavat koitua mystisesti kohtaloksi kuulijalleen. Joona ja kumppanit voivat vain tehdä oletuksia kuinka kauan Felicia vielä mahdollisesti pysyisi hengissä olinpaikassaan, olettaen että hän kärsii samoista vaivoista kuin Mikael. Niiden oletusten varassa heidän on pakko taistella aikaa vastaan parhaansa mukaan ja tehdä jotain sellaista, mikä saa paatuneemmankin poliisin ihokarvat pystyyn: heidän on solutettava joku omistaan suljetulle osastolle Walterin asuinkumppaniksi. Koska Walter on erittäin älykäs vaarallisuutensa lisäksi, ei soluttautuja voi olla kuka tahansa, sen on oltava joku erityinen. Joku, joka herättää Walterin kiinnostuksen niin voimakkaasti, että hän huomaamattaan antaa edes tiedonmurusia Felician olinpaikasta ja siitä, kuka hänen apurinsa oikein on.

  On taas hetken hiljaista. Hissi odottaa liikkumattomana porrastasanteella. Jossakin ulkona talon ohi kiitää auto sireenit ulvoen.
  - Jurek tekee kaikkensa päästäkseen pakoon, Joona sanoo painokkaasti. - Et saa antaa sen tapahtua. olet minulle kuin sisko, mutta on parempi että kuolet kuin päästät Jurekin pakoon.

Lars Keplerin
neljäs, itsenäinen Joona Linna-sarjan osa Nukkumatti edeltäjiensä tavoin vie lukijansa yöunet koukuttavuudellaan ja jännittävyydellään. Nukkumatti alkaa hieman rauhallisemmissa merkeissä mitä esimerkiksi Hypnotisoija, missä lukijan verkkokalvolle heitetään mielikuva raa'asti surmatusta perheestä, mutta sivu sivulta jännite alkaa kasvamaan. Kirjan alussa myös päästään sisälle Joonan perheen tragediaan. Hieman rauhallisempi alku on tarpeen, sillä siinä vaiheessa kun eräs poliisi soluttautuu samalle osastolle Walterin kanssa, alkaa syke nousta. Kepler onnistuu jälleen kerran luomaan suorastaan paniikin tunteita herättävän tunnelman, mutta silti on käännettävä sivu toisensa perään ahnaasti, niin että loppua kohden mentäessä huomaa melkein huohottavansa jännityksestä. Kepler tarjoilee tarinassa taitavasti yllätyksiä matkan varrella. Nukkumatti tarjoaa hengästyttävää, suorastaan painajaismaista jännitystä ja vielä viimeisenkään sivun jälkeen syke ei tahdo laantua, sillä.......

.....toivon mukaan jatkoa on luvassa!!!

perjantai 27. syyskuuta 2013

Pasi Pekkola: Unelmansieppaaja

Pasi Pekkola: Unelmansieppaaja
Kustantaja: Otava 2013
Sivuja: 343

Minua ei hämmästyttänyt että täysikuun nousi taivaalle auringon laskettua meidän yhä maatessamme rannalla. Minä vihasin tuota kuuta, olin varma että joskus tulisi kuolemaan tuon täydenkuun alla.

Erään täysikuun aikaan, kun opiskelujensa ohella metroa ajava Roosa on jo tulossa asemalle, eräs kirjailija kohtaa niin Roosan katseen metron ikkunan läpi kuin kuolemansakin. Masennuksen syövereihin kadonnut lupaava kirjailija, Ville Siikala on lähtenyt ilman lupaa psykiatriselta osastolta ja päättää päivänsä määrätietoisesti metron alle. Villen ratkaisu saa aikaan rajun sysäyksen monen elämässä kohti tyystin toisenlaisia polkuja mitä oli kuvitellutkaan. Kuopiosta Helsinkiin miehen takia muuttanut Roosa ei saa Villen tyhjää katsetta mielestään ja ajautuu pakkomielteisesti tutkimaan Siikalan elämää, syytä siihen miksi kirjailija teki itsemurhan. Villen hyvä ystävä Tapio, entinen ammattikoripalloilija yrittää saada elämäänsä jotain sisältöä ja mielihyvää, mutta tarpoo sitkeästi jossain epätoivon ja tylsyyden harmauden välimaastossa. Villen kuoleman myötä Roosan ja Tapion tiet kohtaavat ja varsinkin Tapio tuntee pitkästä aikaa elävänsä. Villen kuolema saa Tapion elämään enemmän, vaikka läheisen ystävän kuolema ja ennen kaikkea eletty yhteinen historia jäytävätkin kipuna Tapion sielussa.

Toisten 
unelmien 
on päätyttävä,
jotta toiset
voivat alkaa.

Samaan aikaan psykiatrisella osastolla hoitajan hommia tekevä järkäle, Aki, haaveilee vielä jonain päivänä nousevansa mestarin pallille Suomen vahvimpana. Isosta koosta huolimatta Akin sisällä asuu yhä se pikkupoika, Pissa-Aki, joka kaipaa hyväksyntää ja rakkautta. Varovaisesti Aki siirtää unelmansa lähikaupan kassaan Hennan, joka nauraa Akin jutuille kassalla. Ainoa, keneltä Aki tuntuu saavan varauksetonta ihailua on naapurin poika, isätön Matias, joka uskoo Akin kykyihin vilpittömästi. Saman taivaan alla nuo kaikki kolme ihmistä jahtaavat unelmiaan suorastaan pakkomielteisesti niitä tavoitellen. Villen kuoleman myötä heidän polkunsa risteävät yllättävinkin tavoin. Jokainen heistä on tahoillaan eksyksissään elämissään. Onko unelmiaan mahdollista saavuttaa ja onko se edes kaiken sen tavoittelun ja hapuilun arvoista lopulta?

Pasi Pekkolan Unelmansieppaaja on esikoisteos. Lumiomen Katjan blogijutusta, jo kirjan luettuani, huomasin tarinan kytköksen kirjailija Harri Sirolaan, joka kirjan Villen tavoin päätyi metron eteen Kampissa, masennusta sairastaessaan. Sinisen linnan kirjaston Maria kertookin blogijutussaan ihmetelleen, ettei kirjan takakannessa mainita yhteyttä Villen selvään esikuvaan, Sirolaan. Myös Mari A:n kirjablogin Mari pohtii Villen ja Sirolan yhteyttä. Innostuinkin sitten itse googlettelemaan Sirolaa ja selvisi, että Sirola on Anja Snellmanin entinen rakastettu, josta hän on myös kirjoittanut teoksen Arabian Lauri. Olen tiennyt Arabian Laurin olemassaolosta kyllä ja myös sen, että liittyy johonkin Snellmanin menneeseen rakkauteen, mutta tarkemmin en tiennyt. Hauska sattuma onkin, että juuri ennen tätä kirjaa luin Snellmanin Parvekejumalat.

Pekkola kirjoittaa jotenkin hyvin vaivattoman tuntuisesti, kielellä konstailematta. Paikoin keskittymiseni alkoi herpaantua kohdissa, joissa toistetaan esimerkiksi Arin painonnosto-juttuja, pakkomielteisiä ajatuksia olla kisoissa vahvin. Toisaalta Tapion junnaaminen menetetyssä urheilijaurassa meinasi välillä puuduttaa. Lähinnä koin tätä kirjan alkupuolella, ennen kuin sitten uppouduin kunnolla kirjan tarinaan. Unelmansieppaaja on mielestäni yllättävänkin rikas ja monipolvinen tarina. Pekkola kuljettaa kutakin tarinaa varman tuntuisin ottein kohti vääjäämätöntä, kohtaamista, niin henkilöiden keskinäistä kuin yksilötasolla oman itsen kohtaamista. Pekkolan tyyli on mielestäni hyvin suoraviivaista ja vakavaakin, monen muun kotimaisen mieskirjailijan tavoin Pekkola ei lähdekään humoristiselle linjalle vaan enemmänkin toteavalle, pintaa syvemmälle, ja se tuntuu lukijana virkistävältä. Lukukokemuksena Unelmansieppaaja on miellyttävä ja kiinnostava. Päähenkilöihin on helppo kiintyä siinä määrin, että haluaa tietää miten heidän tarinansa päättyy. Teemoiltaan Unelmansieppaja nojaa vahvasti unelmiin, niiden tavoitteluun ja sen mielekkyyteen, järkevyyteen. Se jättää lukemisen jälkeen lempeän tunteen, että joskus vähemmän on enemmän, unelmienkin saralla.

Mikä saa miehen kurottamaan kohti vajoavaa unelmaa, 
vaikka hän tietää uppoavansa sen mukana?

keskiviikko 18. syyskuuta 2013

Anja Snellman: Parvekejumalat

Anja Snellman: Parvekejumalat
Kustantaja: Otava 2010
Sivuja: 316

-Minä joskus lennähdän parvekkeen kaiteelle ja katselen niiden touhuja.
- Etpä pääse kaikille kaiteille, jotkut laittavat verkkoja lintujen vuoksi.
- Sanoinko minä että lintuna lennähdän?

Somalityttö Anis perheineen asuu lähiössä, Muukalaistalossa ja yrittää sopeutua suomalaiseen yhteiskuntaan samalla kun erityisesti isä yrittää pitää somaliperinteitä, lähinnä kieltoja ja rajoituksia, yllä perheessään. Siinä missä Anis haaveilee länsimaisesta elämänmenosta, samassa lähiössä Taiteilijatalossa asuva suomalainen Zahra, entinen Alla Pohjola, uppoutuu yhä syvemmälle islamilaiseen kulttuuriin. Islamilaiseksi kääntymällä Zahra kokee palaavansa kotiin, eikä hän ole yksin. Monen muun kaltaisensa kanssa hän alkaa suunnitella tapahtumaa, jossa suomalaiset pääsisivät ennakkoluuloistaa islamilaisuutta kohtaan. Kumpikin tyttö tahoillaan on niin kovin eksyksissä, turvaa ja omaa paikkaansa tässä maailmassa etsien. Kun lopulta heidän tiensä sivuavat toisiaan, jokin liikahtaa peruuttamattomasti molempien elämässä.

Anja Snellmannin Parvekejumalat on jo tovin keikkunut TBR 100-listallani ja vihdoin poiminkin sen hyllystäni luettavaksi. Olin toki vielä edellisen huikean luku-flown jäljiltä korkeissa sfääreissä ( Marisha Pesslin Yönäytös) ja ehkä siksi oli vaikea aluksi asettua niin erilaiseen maailmaan kuin Parvekejumalissa oli. En liene kauheasti spoilaa, kun kerron että jo ensimmäisessä luvussa Anis on juuri putoamassa parvekkeelta, veripisarat vain pirskahtelevat lopulta lumeen. Nyt Anis todellakin tekee sen lumienkelin, josta oli aina haaveillut. Olin ensin hieman ärtynyt, että miksi niin merkittävä asia kerrotaan ihan kirjan alussa. Muutamia kymmeniä sivuja lueskelin vähän hälläväliä tyyliin, mutta sitten onneksi tapahtui se, mitä muissakin lukemissani Snellmanin kirjoissa, tarina ja taidokas kerronta tempaisivat mukaansa. Korostan, että kirjan alussakaan ei ole mitään vikaa, mutta lähdin lukemaan kirjaa ehkä vähän epäotollisella mielentilalla. Kirjan luettuani loppuu, ymmärrän täysin, miksi Allan putoaminen tulee jo alussa, sillä sen jättäminen yllätyskäänteeksi olisi ollut ehkä jo ihan liikaa. Jo nyt luin kirjan loppua kyynelsilmin, sydän pakahtuen.

Kirjaa lukiessa välillä piti melkein pysähtyä ihmettelemään, että kirjan kirjoittaja on suomalainen, länsimaalainen, joka ei ole itse kyseisen kulttuurin alaisuudessa tietääkseni elänyt. Aniksen perheen elämä omine tapoineen ja varsinkin rajoituksineen nuoren tytön näkökulmasta tuli todella liki, hyvin todentuntoisesti. Itse tarinan lähtökohta tuntui minusta ensin hieman "päälleliimatulta": somalityttö joka haluaa olla kuin suomityttö ja suomityttö joka haluaa olla kuin islamilaistyttö huntuun verhottuna. Mutta tässä tullaankin siihen, että olen jo aikaisemmin vaikuttunut Snellmannin kirjailijan taidoista, mutta tässä se korostui. Joku toinen olisi tehnyt tällaisesta asetelmasta ehkä epäuskottavan tai kliseisen tarinan, mutta Snellman menee tarinassa niin taidokkaasti suorastaan lukijan ihon alle, ettei se jätä edes kyseenalaistamisen varaa. Parvekejumalat on monella tapaa vaikuttava kertomus nuorten tyttöjen identiteetin hauraudesta erilaisten yhteisöjen paineessa. Toisaalta se on kaikesta rajuudestaankin huolimatta tarina kauniistakin asioista. Erityisesti Anis haaveilee loppujen lopuksi ihan tavallisista asioista ja näkee monet meille itsestäänselvät asiat niin kauniina. Erityisen puhuttelevan lukukokemuksesta tekee tietoisuus siitä, että moni kirjan asia on arkipäivää joillekin tälläkin hetkellä. Se pistää miettimään, se tekee nöyräksi.


Olen leikannut hiuksiani ja viiltänyt ihoani.
Olen ollut hulluna säveliin ja kuviin.
Ja kuitenkaan en ole löytänyt mielenrauhaa ja turvaa.
En ole päässyt sopuun ruumiini kanssa.
En ole tavoittanut syvintä itseäni.
Sieluni tarvitsee sinua, ihoni tarvitsee sinua.
Peitettä. Suojaa. Rajaa.
Haluan alistua.
Halajan alistua.
Palaan sinuun.


Parvekejumalista juttua myös ainakin seuraavissa blogeissa:
Sallan lukupäiväkirja
Morren maailma
Kirjanurkkaus

maanantai 16. syyskuuta 2013

Kirjabloggaaja hurahti postcrossingiin


Keväällä asioidessani ihanassa Harjun paperi kivijalkapuodissa korttiostoksilla, tuli puheeksi postcrossing, ja siitä se innostus sitten lähti! Lyhyesti sanottuna postcrossingissa on ideana lähetellä ja saada kortteja ympäri maailmaa. Jos aihepiiri kiinnostaa sinua enemmän, lisätietoa mm. Postcrossing -sivustolta, täältä. Koska tiedän, että teissä lukijoissani & kanssabloggaajissa on ainakin muutamia postcrossingia harrastavia tai siitä kiinnostuneita, ajattelin tehdä aiheesta ihan oman postauksen. Tällä hetkellä olen itse lähettänyt 61 postikorttia ympäri maailmaa ja saanut 63. Yllä olevassa kuvassa näkyy joitakin suosikkejani saamistani korteista. Alla olevassa kuvassa puolestaan näkyy hauskasti tilastona lähettämieni ja saamieni korttien linjoja.



Omaan profiiliin voi kirjoittaa itsestä esittelyä sekä kertoa, millaisista korteista erityisesti pitää. Joissakin profiileissa on joskus todella tarkat kriteerit siitä, millaista haluaa ja millaista ei. Itse en ole lähtenyt sille linjalle vaan olen kyllä listannut suosikkiaiheitani ja korostanut, että kortti kuin kortti ilahduttaa. Toki on aina ihana huomata kun saa kortin, jonka lähettäjä on selvästi halunnut lähettää mieleisen kortin, vai mitä sanotte näistä:




Tällä hetkellä säilytän kortteja vielä sellaisessa itse tuunaamassani puurasiassa, mutta suunnitelmissa olisi ihan ostaa albumit kortteja varten. Olen myös suunnitellut laittavani joitakin lemppareitani aina roikkumaan pyykkipojilla narusta tänne soppeni seinään.

Kuvan lisäksi tietysti yhtä kiehtovaa on se kortin toinen puoli usein. Se, mitä kortin lähettäjä kertoo itsestään ja elämästään, kenties kotikaupungistaan. Jotkut kirjoittavat vain muutaman "pakollisen" rivin kun taas toiset kirjoittavat kortin täyteen monenlaisia juttuja, personoivat vielä tarroilla tai erityisen kivoilla postimerkeillä korttia. Olen kyllä aika totaalisesti hurahtanut tähän harrastukseen!



Yllä olevassa kuvassa on tänään postiin lähteneitä kortteja. 9.9.2013 julkaistiin ensimmäinen virallinen Postcrossing-merkki Suomessa, joka näkyy vasemmalla kuvassa. Samana päivänä julkaistiin myös aivan mahtavat Angry Birds-postimerkit, jotka ovat ihan varmasti ulkomailla haluttuja merkkejä postcrossaajien kesken. Kuvan uudet ihanat postimerkkiarkit tarjosi minulle posti, kiitos!

Mukavaa alkanutta viikkoa kaikille, tällä viikolla luvassa postauksia mm. Anja Snellmannin Parvekejumalista, Markus Zusakin Kirjavarkaasta ja eräästä ihanasta Atenan korttiaskartelukirjasta

sunnuntai 15. syyskuuta 2013

Jonas Cramby: Texmex alusta alkaen

Jonas Cramby: Texmex alusta alkaen
Kustantaja: Wsoy 2013
Alkuteos: Texmex från grunden (2012)
Suomennos: Sirkka Hirvonen
Valokuvat: Roland Persson
Sivuja:143

Minulla ei ole ollut vielä ainakaan sitä onnekasta mahdollisuutta, että olisin päässyt maistamaan aitoa Texmex-ruokaa tai edes lähelle sellaista. Texmex kokemukseni ovat lähtöisin ihan marketin hyllyiltä löytyvistä tortilloista, salsoista ja muista valmisteista, sekä toki ravintoloidenkin keittiöistä. Kyllähän niistäkin ihan kelpoa saa, enhän muuten olisi tykästynyt Texmex-ruokaan.

Kun sitten sain käsiini ruotsalaisen ruokabloggaajan ja toimittajan, Jonas Crambyn mainion Texmex alusta alkaen -teoksen, olin innoissani. Jo Jonaksen esipuhe lupaa hyvää, käsissäni on teos, jonka ohjeiden myötä pääsen varmasti lähemmäs autenttista Texmex -makuelämystä. Esipuheessa Jonas kertoo matkanneensa 12 vuotta sitten mm. Meksikoon ja sitä myöten tutustuneensa aitoon TexMex-ruokaan. Kotiuduttuaan roadtripiltään Jonas oli alkanut kaivata noita herkullisia ruokia. Tuo kaipais aiheutti sen, että yhä useammin Jonaksen matkat suuntautuivat noihin rajaosavaltioihin, mistä hän sai uusia makuelämyksiä ja reseptejä. Kotona Jonas puolestaan alkoi testailla saamiaan reseptejä, muokkasi niistä mieleisempiä versioita ja sai huomata, että kotioloissakin saa tehtyä helposti maukasta Texmexiä. Jonaksen sanojen innoittamana lähdin minäkin kokkaamaan!


" Ensimmäiseksi texmexruoan valmistamisesta pitää tietää, että se on kivaa ja värikästä ruokaa, jossa on todella paljon makua. Älä siis nuukaile limetin ja chilin kanssa. Toiseksi: Siihen ei saa käyttää minkään sortin säilykkeitä, tölkkejä tai muovipakkauksia. Kaikki tehdään alusta alkaen itse."


Pidän kovasti ylipäätään sellaisista ruokakirjoista, joissa tekijän ääni tulee tekstistä hyvin esille, ikäänkuin keskustelevaan sävyyn. Tässä kirjassa se toteutuukin erittäin hyvin monella tapaa: niin kuvat kuin teksti reseptien ohessa tekevät kirjasta ihanan rennon, innostavan ja kiehtovan. Jonas ei sorru hienosteluun ja tietty konstailematon, elämänmakuinen karheus näkyy pitkin kirjaa.


" Anjitos tarkoittaa sitä tunnetta, kun tekee mieli jotain pientä hyvää syötävää - ja juuri siitä on 
kyse näissä texmex-keittiön vastauksissa pikkunälkään. Enchiladoista nachojen kautta tostadoihin."

Kirjassa käydään läpi ensin texmex-ruoan ns. kivijalat, herkullisten tortillalettujen valmistamisesta aina salsoihin ja lisukkeisiin. Kirjasta löytyy ohjeita niin texmex-aamupalaan kuin vaikka pieniä naposteltavia kylmien juomien kera illanistujaisiin. Laaja sisältö puhuu hyvin Jonaksen texmex-ruokarakkauden puolesta. Ja kun nyt kokeilin itse tehdä ensimmäistä kertaa niin vehnätortillaletut kuin salsan, pakko todeta, että jatkossa tulenee ohitettua kaupan valmistexmex-hyllyt....