tiistai 30. elokuuta 2011

Elokuun luetut

Elokuun lukemista vielä osittain verotti heinäkuussa meidän huushollissa alkanut sairastelu. Elokuu oli kuitenkin parempi lukukuu mitä heinäkuu :


Karin Slaughter: Kivun jäljet
Marisha Rasi-Koskinen: Katariina
Khaled Hosseini: Leijapoika
Siri Hustvedt: Kesä ilman miehiä
Helmi Kekkonen: Valinta
Susan Fletcher: Irlantilainen tyttö
Mia Vänskä: Saattaja

Yhtään huonoa kirjaa en lukenut ja jos antaisin pisteitä lukemilleni kirjoille 1-5 välillä, jokainen kirja ansaitsisi vähintään 3,5 melkein 4, ja osa enemmänkin. Klikkaamalla tuossa ylhäällä listassa kirjan nimeä, pääset lukemaan arvosteluni ko. kirjasta. Listalle melkein ehti myös vielä kesken oleva Diane Chamberlainin uutuus, Saran totuus, mutta en usko ehtiväni huomenna lukea sitä loppuun asti vielä.

Kivun jäljet sekä Saattaja tarjosivat niin psykologista jännitystä kuin perinteistä kauhuakin. Slaughterin Kivun jäljet- teosta odotinkin erityisesti, sillä olen lukenut kaikki aiemmin käännetyt Slaughterit ja tässä kirjassa kohtasivat vihdoin kaksi hänen aiemmista sarjoista tuttua keskeistä henkilöä. Vänskän Saattaja puolestaan tarjosi kotimaisella saralla vahvaa yllätystä, sillä kauhugengre on haastava kirjallisuuden sara ja varsinkin kotimaisen tuotannon sisällä. Saattaja oli ainakin minulle tyylipuhdas lajinsa edustaja, johon tykästyin kovasti. Kesä ilman miehiä puolestaan oli minun ensimmäinen Siri Hustvdetin kirja, ja kirjasta jäikin hyvä jälkimaku, ja aion lukea jossain vaiheessa lisääkin hänen tuotantoaan. Marisha Rasi-Koskisen Katariina oli todella kiehtova, yllättävä psykologinen tarina, joka jäi kutkuttamaan mieltä pitkäksi aikaa. Olen erityisen ihastunut siihen, että kotimaisissa naiskirjailijoissa on tällaisia helmiä. Helmistä puheen ollen, kirjailija Helmi Kekkosen Valinta edustaa ehkä elokuun parhainta lukukokemusta. Kirja on kirjailijan nimen veroinen niin sisällöltään kuin visuaalisen toteutuksen puolesta. Tässä muuten pakko mainita vielä Vänskän Saattajien kansi, se oli hieno myöskin! Khaled Hosseinin Leijapoika voitti blogini sivupalkissa olleen äänestyksen "vanhemmasta kirjasta" ja olinkin jo kovasti odottanut sen lukemista. Rakastin Hosseinin Tuhat loistavaa aurinkoa -teosta ja voimakas lukukokemus oli tämäkin.

Hyvin erilaisia kirjoja, kauhusta melkeinpä lyyriseen proosaan. Hyvillä mielin voin siis ottaa syyskuun vastaan ja vaikka luvassa onkin runsas uutuuskirjasato, lupaan ja aion lukea myös vanhempaa tuotantoa, sillä tiedän monen sitä toivovan ja omassa kirjahyllyssä on useampi hyllytaso odottamassa näitä kirjoja. Voisinkin pian pistää pystyyn taas gallupin, minkä vanhemman kirjan luen. Mutta sitä ennen arvotaan, vielä aikaa huomiseen iltaan asti osallistua!

maanantai 29. elokuuta 2011

Novellista mittaa: Juha Itkonen ~ Huolimattomia unelmia

Tovi sitten päätin ottaa novellista mittaa ja kyselinkin teiltä vinkkejä. Päädyin lukemaan ainakin nyt aluksi yhden kokoelman kerrallaan ja aloitin Juha Itkosella. En ole lukenut Itkoselta mitään aiempaa tuotantoa, ja siksi halusin aloittaa hänen tuotantoon tutustumisen juuri novellikokoelmalla. En ole lukenut kirjan 12:sta novellista kuin vasta kolme, mutta lupasin jakaa teille tunnelmia jo ns. matkan varrelta. Tarkoituksena on lukea novelleja romaanin rinnalla, pieninä annoksina..mutta...

....Huolimattomia unelmia ( Otava 2008) on niin mukaansatempaavaa, tarkkanäköistä kerrontaa tavallisista suomalaisista ihmisistä, jotka kuin huolimattomasti uneksien tarpovat elämämänsä polkujaan, etten malttaisi lopettaa lukemista vain yhteen novelliin. Aikaisemmin novelleja lukiessa olen kokenut hieman tunnetta, että usein hyvä tarina loppuu tavallaan kesken, mutta nyt olen jotenkin niin novellin imussa, että tarina tuntuu juuri oikean mittaiselta.

Tässä muutama tekstinäyte, novelleista Kaupankäyntiä ja Fucking Thailand:

"Älä sure isä, minä olen tässä."
Oli kuin isä olisi murentunut edessäni, antanut maailmalle periksi ja jättänyt sen minun huolekseni. Isä rutisti minut käsiensä väliin, lainoi leukansa päälakeani vasten ja hengitti raskaasti, piti minua otteesaan. Koska isä ei sanonut mitään, minun oli pakko.
"Kaikki kääntyy vielä hyväksi", kuiskasin.
"Niin", isä sanoi, " kaikki on mahdollista."

Pieniin tapahtumiin, eleisiin sisältyy jotain paljon merkityksellisempää. Toisaalta Itkosen teksti on paikoin hyvin humoristista ja aina novellin kertojansa oloista; teinipojan "ääni" on erilainen kuin aikuisen miehen.

Joka tapauksessa olen 99,9 - prosenttisen varma, ettei hullu apina purrut minua. Ei purrut eikä edes raapaissut. Jos niin olisi päässyt käymään, suustani valuisi vaahtoa ja silmät muljahtelisivat päässä. Söisin banaanit kuorineen, kiipeäisin palotikkaita katolle ja näyttäisin takapuolta koko kaupungille. Kalle Särkän kuristaisin ja muutamaan muun raapisin ruville. Nyt on kuitenkin jo maaliskuu, eimä minulla edelleenkään ole minkäänlaisia oireita.

Jatkan siis innostunein mielin novellien maailmaan tutustumista ja lupaan raportoida lisää matkan varrelta. Niin tällaisia pieniä väliraportteja kuin kokonaisia arvosteluja koko kokoelmastakin.

PS: Muistakaahan lukija-arvonta, vielä on pari päivää aikaa osallistua, täällä!

lauantai 27. elokuuta 2011

Mia Vänskä: Saattaja

Mia Vänskä: Saattaja
Kustantaja: Atena 2011
Kansi: Jussi S. Karjalainen
Sivuja: 308

Meitä on ollut aina, aikojen alusta asti. Tavallisia naisia, ihan niin kuin minäkin. Ne ovat kaikki käyneet tämän saman läpi.

Lilja halusi uuden alun, ja jättäessään petollisen aviopuolisonsa taakseen, hän samalla jätti taakseen myös tutun elämän etelä-Suomessa, kaupungin hälyssä. Kuin sattumalta Liljan vanha kotitalo Keski-Suomessa tulee myyntiin ja Lilja päätyy kahdenkymmenen vuoden tauon jälkeen takaisin lapsuudestansa tuttuihin huoneisiin asumaan. Talon edelliset asukkaat olivat jostain syystä kesken remontin päättäneetkin nopeasti myydä talon ja lähteä pois. Kukaan naapureistakaan ei tuntunut tietävän, miksi perhe oli halunnut niin nopeasti lähteä talosta. Vain pari päivää ennen Liljan muuttoa talon edessä oli kuollut nuori, täysin terve postimies, löytynyt maasta naama kauheassa tuskanirvistyksessä. Lilja ei anna asioiden kuitenkaan häiritä itseään ja asettuu tavaroineen vanhaan kotiinsa taloksi. Muuttopuuhissa auttava äiti tuntuu välillä hämmentyneeltä Liljan muutosta vanhaan kotitaloon.

Niin... Enpä olisi uskonut että tähän taloon enää ikinä jalallani astuihin, sanoi äiti hiljaa ja katsoi jonnekin eteisen suuntaan.

Lilja alkaa saada talossa ollessaan vähitellen väläyksiä menneestä, lapsuudestaan, joiden merkitystä ei ymmärrä. Hämmentyneenä hän sammuttelee valoja, joita ei muista jättäneensä päälle ja ihmettelee keskelle kellarin lattialle ilmestynyttä vesilammikkoa, joka tulee aina vain uudestaan ja uudestaan..kuin tyhjästä. Selittämätön pelko alkaa vallata Liljaa vähitellen. Lilja alkaa nähdä asioita, joita hän ei voi enää selittää edes väsymyksellä.

Jokin liikahti peilissä.
Liljan pyyhe putosi lattialle. Peilistä olisi pitänyt heijastua pukeutumishuoneen seinän koivupaneelia, mutta sen sijaan siinä näkyi jotain tummaa, kuin synkkää rantamaisemaa. Ja maisemassa liikkui jokin.

Kun Liljan naapurin rouva löytyy raa'asti tapettuna, Liljan kellarin puutarhasaksilla, ja myöhemmin Liljan äiti löytyy kellarista koomaan vajonneena, tajuaa Lilja tahtomattaan olevansa osa jotain paljon isompaa. Jotain, jossa juuri hänellä on tärkein rooli. Lapsuuden oudot muistot alkavat vähitellen nivoutua yhteen suuremman kokonaisuuden kanssa. Kuin pelottavaa palapeliä pala palalta kooten, Liljan tietoisuuteen alkaa rakentua toinen maailma. Lilja koittaa taistella viimeiseen asti kaikkea sitä vastaan, kunnes tajuaa, että jokaisella meillä on kohtalomme ja tehtävämme tässä maailmassa, eikä se aina ole helppo tai kaunis.

Useimmiten ihmismieli ei pysty käsittelemään sitä törmäystä joka tapahtuu, kun elävän ihmisen ja eksyneen sielu kohtaavat. Se voi ajaa ihmisen kauheisiin tekoihin tai kuolemaan.

Saattaja on Mia Vänskän (s.1972) esikoisteos, joka poistaa pienimmätkin epäilyt siitä, etteikö kotimaisen kirjallisuuden saralla nainen voi kirjoittaa hienoa ja uskottavaa kauhufantasiaa. Lukijalle aukeava, vanhoista myyttisistä tarinoistakin tuttu maailma on yhtä aikaa kiehtova ja pelottava. Tuonelan mustat joet, Haadeen lautturi ja sieluolennot. Kaikki ne saavat Saattajassa oman luontevan paikkansa arkitodellisuuden rinnalla. Tarina Saattajan taustalla on yliluonnollisista elementeistään huolimatta uskottava. Vaikka asioita ei voi selittää järjellä, niillä on silti oma tarkoituksensa tapahtumien ketjussa.

Luin kirjaa yömyöhään, sillä en malttanut laskea sitä käsistäni. Hämärässä makuuhuoneessa melkein kuulin sydämeni tihenevän sykkeen, pälyilin pimeään eteiseen, ja pelkäsin. Saattajassa on oma maagisen pelottava tunnelmansa, joka otteeseen tempaistessaan tunkee melkein ihon alle. Viittaukset muinaissuomalaisten uskomuksiin ovat kiehtovia. Vänskän teksti on sujuvaa ja tarina jaksaa kantaa alusta loppuun asti herpaantumatta. Oman erityishuomionsa ansaitsee upea Jussi S. Karjalaisen tekemä kansi, jota katsoessa tuntee väkisin pelonsekaista ihailua. Vanha rintamamiestalo näyttää päälisin puolin viattomalta, mutta  mikä on totuus, jonka juuret ulottuvat syvälle..syvälle maahan..minne?

Kurkatkaahan myös Booksyn ja Marjiksen arvostelut tästä!

Lopetan arvosteluni tällä kertaa hyvin poikkeuksellisesti erääseen kappaleeseen, joka alkoi jo kirjaa lukiessa soida päässäni. Kuunnelkaa sanat ja katsokaa tuota upeaa kirjan kantta, olette jo melkein matkalla Saattajan maailmaan.

4/5



perjantai 26. elokuuta 2011

Susan Fletcher: Irlantilainen tyttö

Susan Flecther: Irlantilainen tyttö
Alkuteos: Eve Green (2004)
Kustantaja: Like (2010)
Suomentanut: Jonna Joskitt
Sivuja: 267

Keltaisen arkin taakse äiti on kirjoittanut nimensä samalla kynällä. Bronwen. Tumma ja puhdas. O-kirjain on täydellinen kuin tähti, avoin kuin ikkuna. Kun katson sitä, jokin minussa muuttuu seitsemänvuotiaaksi - haluaisin ryömiä kirjaimen sisään, äitini lämpimään, kaipaavaan sydämeen, ennen kuin se lakkasi lyömästä jasmiinintuoksuisessa kylvyssä.

Eve Green, oikealta nimeltään Evangeline. Viisi konsonanttia, viisi vokaalia. Aikamoinen rasite, kun opettelee kaunokirjoitusta. Nykyhetkessä 29-vuotias Eve odottaa esikoistaan ja joutuu avaamaan vihdoin oman muistojensa laatikon mielessään. Muistoihinsa palatessaan hän on jälleen tuo seitsemänvuotias, juuri orvoksi jäänyt tyttö, joka lähetetään äidin kuoleman jälkeen asumaan Walesin maaseudulle pieneen Cae Tresaintin kylään isovanhempiensa huomaan. Nykyhetki ja mennyt vuorottelevat lempeän vuoroveden lailla, kun Eve purkaa muistojensa kudelmaa.

Seitsemänvuotias Eve saa huomata, että ulkoisesti idylliseltä näyttävän Cae Tresantin pikkukylän elossa piilee paljon pinnan alla tummempia sävyjä. Äitiään muistuttava, punatukkainen Eve herättää muistoja kyläläisissä. Äidin menneisyys alkaakin näyttäytyä Evelle välähdyksinä, jotka hämmentävät. Miksi osa kyläläisistä suhtautuu häneenkin melkeinpä vihamielisesti?

Phipps nojautui tiskin yli. Möreänkarkealla äänellä hän sanoi: " Kuule. Minä pidän tyttöä silmällä. Voit viedä sellaisia terveisiä kotiin. Sano, että minä tarkkailen häntä. Yksikin harha-askel, niin...Yksikin."

Huolehtivat isovanhemmat, tilalla työskentelevä ystävällinen, joskin 16-vuotta vanhempi Daniel, omalaatuinen kylän hylkiöksi leimattu erakko Billy sekä koulukaveri Gerry edustavat Evelle niitä tärkeitä ihmissuhteita, joiden myötä hän pitkälti määrittää omaa minäkuvaansa. Kun kylässä sitten eräänä heinäkuisena päivänä sattuu tragedia, ei Eve ole ainoa, jonka sisimpään se jättää kipeän jäljen, kuin polttoraudalla painetun.

Jos hän ei olisi kadonnut, hän olisi varmasti jatkanut maalaamista. Ehkä hän olisi nyt taiteilija, asuisi Cambrian vuorten kätköissä. Naimisissa hän olisi taatusti - kukapa ei haluaisi vaimokseen naista, jolla on niin kauniit silmät ja pitkät vaaleat hiukset?
Ja rullaluistimet - en voi sietää niiden ääntä. En voi sietää sitä rahinaa ja pauhua, joka kuulostaa rantahiekkaan murtuvilta aalloilta...

Aikuinen Eve matkaa niin omaan kuin äitinsä menneisyyteen avatessaan äitinsä vanhan muistojen laatikon, jossa on mm. paljon äidin kirjoituksia. Kirjoituksia miehestä, jonka nimi alkaa K:lla. Even isä, mies, josta ei isovanhempien kodissa puhuttu. Äidin kirjoitusten myötä Eve alkaa paremmin ymmärtää äitinsä historiaa ja omaa osaansa siinä ketjussa. Matka muistoihin ei kuitenkaan ole pelkästään helppo ja mieluisa. Tuon heinäkuisen tragedian jättämät jäljet eivät ole vieläkään kadonneet ja myös Evellä on oma osansa, taakkansa, kaikessa siinä. Lapsena tehtyjen väärien valintojen paino on raskas vielä aikuisenakin sydämessä. Mutta kuinka kauan me jaksamme kantaa syyllisyyttä, milloin on aika päästää irti?

Mitä ihminen tekee, kun kaikki, mitä hän on halunnut, tulee todeksi? Se kysymys on viisainta jättää kysymättä. Kysymällä ehkä vain härnäisi kohtaloaan; pessimististä se ainakin olisi. Vastauksen tulisi kuulua: Ole onnellinen. älä suotta enää etsi. 

 Irlantilaisessa tytössä
on samaa tunnelmaa ja upeaa kerrontaa, mitä Fletcherin Meriharakoissa sekä Noidan ripissä. Erityisesti teemaltaan tämä saavuttaa hyvin paljon samoja sävyjä mitä oli Meriharakoissa, joka taitaa olla tällä hetkellä lempikirjani Fletcheriltä. Nuoren tytön kasvutarina peilaten jo aikuistuneeseen minään, on kiehtova matka, jonka Fletcher osaa tarjoilla täydellisesti. Irlantilainen tyttö on osittain myös kuvausta pienen kyläyhteisön arjesta erityisesti tragedian ympärillä. Walesilaisen pikkukylän sateen pieksämä miljöö tuo kirjaan oman  viehättävän tunnelmansa. Tätä kirjaa oli nautinto lukea jo pimenevissä loppukesän illoissa, peiton alla samalla suklaakarkkeja suussa rouskutellen. Vaikka en ihastunut tähän ihan niin paljon kuin Fletcherin kahteen muuhun teokseen, kyllä tämäkin kehunsa ansaitsee, ehdottomasti. Fletcherin kirjoista on vaikea keksiä mitään kritisoitavaa, sillä se jotenkin osuvat niin täysin minun kirjamakuuni monella tapaa.

Irlantilaisen tytön ovat lukeneet myös ainakin:
Leena Lumi
Lumiomena -blogin Katja
Naakku
Nino Valoa pimeässä -blogista

3/5

tiistai 23. elokuuta 2011

Syksyinen lukija-arvonta


Lämpimästi tervetuloa mukaan uudet lukijat! Teitä lukijoiksi rekisteröityneitä on nyt 150, kiitos! Tilastot kertovat, että päivittäin blogiani käy lukemassa sellainen määrä, että teitä lukijoita on paljon isompikin joukko. Lupasin kuitenkin arvontaa heti kun komea 150:n raja tulee täyteen lukija-palkissa, joten olkaa hyvä: syysarvonta teille jo sellaiseksi virallisesti kirjautuneille sekä niin tämän arvonnan yhteydessä tekeville.

Arvonnan säännöt ovat seuraavat:
Olemalla jo lukijani tai sivupalkissa kirjautumalla sellaiseksi ja jättämällä kommentin tähän, saat yhden arvan.


Toisen arvan saat, kun linkität arvontani omassa julkisessa blogissasi.


Arvonta-aikaa on ensi viikon keskiviikko-iltaan asti, eli 31.8.


Kommentoidessasi jätäthän myös tiedon, monellako osallistut!

Lupaan pian arvonnan päätyttyä arpoa voittajat. Voittajia arvon kaksi, ja he saavat molemmat valita kaksi kirjaa seuraavasta listasta, jossa osa uutuuksia, osa vanhempia. Kaikille tasapuolisesti arpaonnea!

Kirjalista:
Jenny Erbenpeck: Vanhan lapsen tarina
Lubna Ahmad Al-Hussein: 40 raipaniskua
Anne Leinonen & Miina Supinen: Rautasydän
Ian McEwan: Sementtipuutarha
Helmi Kekkonen: Valinta
Carol Shields: Collected stories ( iso, paksu pokkari)
Irene Nemirovsky: Ranskalainen sarja
Philip Beard: Siskoni Zoe
Erica Bauermeister: Elämän lempeät maut
Patricia Cornwell: Luonnoton surmaaja

sunnuntai 21. elokuuta 2011

Minun tärppini syksyn 2011 kirjoihin

Ne ovat jo täällä! Itse asiassa osa ollut jo tovin, mutta suurin sato on vielä tulollaan. Nimittäin syksyn 2011 kirjat! Vaikka tykkään lukea vanhempiakin kirjoja ihan yhtä lailla ja edellisvuosienkin uutuuksista on lukematta vielä vaikka kuinka monta kiinnostavaa, niin on se vain joka vuosi ihanaa innostua syksyn kirjasadosta. Haluankin nyt poimia syksyn kirjoista teille ne kirjat, jotka kiinnostavat minua erityisesti. Aika näyttää, mitä niistä tulen lukemaan nyt heti syksyllä ja mitkä ehkä joskus myöhemmin, tai sitten en koskaan. Osa syksyn kirjoista on jo ilmestynyt ja olen jopa lukenut niitä sekä arvostellutkin. Niitä en luettele tässä listassa. Osa jo ilmestyneistä syksyn kirjoista odottaa minulla jo lukemistaan, mutta suurin osa näistä ilmestyy vasta ensi kuussa. Listaihmisenä kun rakastan tehdä listoja, ja tiedän ainakin osan kaipaavankin minun tärppejä syksyn kirjoista ( terveisiä Salla Salmiselle, kiitos kun muistuttelit minua tästä postauksesta!)niin tässä teille, olkaatte niin hyvä rakkaat kirjanystävät! Listaan vain ne heti/kovasti kiinnostavat, sillä listasta tulisi muuten kohtuuttoman pitkä jos listaan myös sellaiset "ehkä" kiinnostavat ;)

Gummerus:
Tommy Tabermann: Itkeä, nauraa ja rakastaa -kootut kolumnit
Michael Cunningham: Illan tullen
Kamila Shamsie: Kartanpiirtäjä
Mathias Malzieu: Sydämen mekaniikka
John Ajvide Lindqvist: Kultatukka, tähtönen
Kate Jacobs: Lohturuokaa

Otava:
Anna-Leena Härkönen: Onnen tunti
Regina Rask: Jouluihminen
Patricia Cornwell: Kuolleiden satama
Tess Gerritsen: Hiljainen tyttö
Miikka Nousiainen: Metsäjätti

Atena:
Pia Juul: Hallandin murha
Mia Vänskä: Saattaja

Avain:
Lionel Shriver: Jonnekin pois
Austin Wright: Tony & Susan
Annabel Lyon: Aleksanterin opettaja

Tammi:
Annamari Marttinen: Ero
Stephen King: Kuvun alla
Jaques Bonnett: Kirjaston henget

Minerva:
Monika Peetz: Tiistaisiskot

Bazar:
John Boyne: Tarkoin vartioitu talo
Sara Gruen: Apinatalo
David Safier: Huono karma

Like:
Neil Jordan: Ilmetty

Helsinki-kirjat:
Tiina Lymi: Lentävänniemi ( Ilmestyneekin vasta keväällä??)

Wsoy:
Diane Chamberlain: Saran totuus
Tatiana de Rosnay: Viimeinen kesä
Jennifer Weiner: Ikuiset ystävät

Osan varmaan unohdin mainita, mutta onhan tässä jo aika komea lista, vai mitä? Mutta näitä ennen on monta muuta ihanaa, niin vanhempaa kuin uudempaa kirjaa odottamassa vuoroaan, joten nautitaan ensin niistä. Mutta vähän pitää jo fiilistellä näidenkin tulevien kanssa, sillä joukossa on monta vanhaa tuttua, rakasta suosikkia, keiden uusinta odotan suorastaan palavasti, ja monta itselle vielä vierastakin kirjailijaa, joiden tuotantoon vihdoin haluan tutustua. Luvassa on ihan varmasti lukuisa syksy!

Pssst...Enää kolme lukijaa, niin 150 täynnä ja sitten lähtee lupaamani syysarvonta käyntiin!

Ja vielä toinenkin psst...Kirjoittelin aikaisemmin viikolla novellikokoelmista. Päädyin nyt sitten aloittamaan keskittymällä vain yhteen ja se on Juha Itkosen Huolimattomia unelmia. Sen jälkeen vuoroon tulee Carol Shieldsin Tavallisia ihmeitä. Luen novellikokelmaa romaanin rinnalla, ja kerran viikossa lupaan raportoida aiheesta ainakin näin aluksi ;)  


perjantai 19. elokuuta 2011

Anne Leinonen & Miina Supinen: Rautasydän

Anne LeinonenMiina Supinen: Rautasydän
Kustantaja: Helsinki-Kirjat 2011
Sivuja: 221

Metsä ja rannat olivat kuin satumaa: kuusien tummat rivistöt, herkät rantakoivut, suopursujen ja maariankämmeköiden suuret, punaiset kukat, kielot ja metsätähdet, hohtavat hämähäkin seitit.

Muutaman tuhannen asukkaan  pikkukaupungissa Kärmeslässä kaikki tärkeimmät palvelut, Alkosta hautaustoimistoon, sijaitsevat kätevästi vain muutaman korttelin sisällä. Vaikka ulkoisesti maalaismiljöinen Kärmeslä on kuin lintukoto, meno siellä on toisinaan kuin Suomen Chicagossa; murhia, juonittelua ja takaa-ajoja.

Nelikymppinen rautakauppias ja entisen anoppinsa kanssa mökkitalkkarin hommia hoitava Sari Martikainen muutti vuosia sitten pieneen Kärmeslään miehensä Matin perässä. Arki rautakauppiaan puolisona, appivanhempian lähellä eläen, yllätti Sarin itsensäkin mukavuudellaan ja mutkattomuudellaan. Elo ikivanhassassa makasiinissa teollisuusalueen ja umpimetsän takana on rauhallista ja idyllistä. Kun puoliso Matti kuoli yllättäen auto-onnettomuudessa, piti Sarin rakentaa arkensa uudelleen pienten lasten yksinhuoltajana. Vuosien kuluessa uusi arki asettuu uomiinsa lasten ja maailman laiskimman koiran Rontin kanssa ja Sarin mielessä alkaa siintää ajatus uudesta rakkaudesta. Ystävyys teollisuusvartija Koikkiksen kanssa tuo oman mausteensa Sarin ja lasten arkeen.

Sarin rauhallinen arki rautakaupan tiskin takana saa uuden käänteen, kun hän lyhyen ajan sisällä saa kauppaansa yllättäviä vieraita, joilla on aivan joku muu kuin naulojen tai maalin osto mielessä. Nuori, seksikäs Janne pyyhältää kauppaan mukanaan salkku, jonka kyseenalainen sisältö ei sovi kaikkien silmille. Mutta kipinä johonkin uuteen on jo syttynyt Sarin sisällä tuon komistuksen myötä.

Kuvittelin miltä hänen huulensa tuntuisivat, miten hänen vaativat kätensä vaeltaisivat ihollani...
Suustani pääsi tirskahdus. Oli tämäkin. Jopa pornoelokuvissa oli monimutkaisemmat juonenkäänteet. Ei kai kaltaiseni topakka bisnesnainen ja kahden lapsen äiti ruvennut lemmenleikkeihin tuntemattomia kuljetusliikkeen poikien kanssa viiden minuutin tuttavuuden jälkeen, vaikka nämä olisivat kuinka seksikkäitä.

Janne ei ole ainoa vieras, joka hämmentää Sarin arkea. Kun tiskin taakse tulee liskomainen hyypiö kyselemään omituisia, ja sen jälkeen Rontti-koira sairastuu yllättäen, pääsee Sari tahtomattaan maistamaan Kärmeslän rumempaa puolta. Ja kun paikallinen kunnallispoliitikko löytyy porealtaasta tapettuna, ei olla enää kotoisan Suomi-filmin näyttämöllä vaan ennemminkin hämärän dekkarin syrjäkujilla.

Yhtäkkiä liskomiehen silmät aukenivat.
Hän tuijotti minua suoraan silmiin. Jähmetyin paikalleni.
Silmät painuivat jälleen umpeen.
Juoksin ovelle ja käytävään. Sydän pyrki kurkkuun saakka.

En ole lukenut Anne Leinoselta aikaisemmin mitään, mutta Miina Supisen Liha tottelee kuria luin ja pidin siitä. Rautasydämessä tunnistan Supisen hulvattoman ja konstailemattoman tavan kuljettaa tarinaa, ja se naurattaa, joskaan ei ole yhtä hulvatonta menoa kuin Supisen omassa aikaisemmassa romaanissa. Vaikka tarinan takana on kaksi kirjailijaa, se ei näy millään tavalla tekstissä korostuen. Leinosen ja Supisen on onnistunut kirjoittaa eheä tarina suomalaiseen tyyliin. Niin Sari kuin Koikkis ovat molemmat sympaattisia, tutunoloisia hahmoja, joihin on helppo samaistua. Kovin syvälle kummankaan mieleen tarina ei lukijaa päästä, mutta tämän tyylisessä tarinassa ei se ole ehkä kovin olennaistakaan. Riittää kun hahmot ovat uskottavia ja helposti lähestyttäviä. Parhainta antia Rautasydämessä on mielestäni kuitenkin tuo omaleimainen pikkukaupungin ( pikkupaikkakunta, joka ahneuksissaan on hommannut itselleen kaupungin tittelin..) tunnelma ja miljöö. Pääosin leppoisa elämänmeno mutkattomine ihmisineen, johon tuleekin yhtäkkiä vauhtia kun alkaa tapahtua ikäviä asioita.

Rautasydämen tunnelmassa yhdistyvät monet kotimaiset maalaiskaupunkien ihmisten eloon keskittyvät draamakomediasarjat sekoitettuna hurtin huumorin Nousikausi-elokuvaan. Pidin ihan kirjasta ja minulle se oli oikeastaan sellainen hauska "välipalakirja" raskaampien kirjojen jälkeen. Rautasydän viihdyttää tarjoamalla romantiikkaa ja rikosta sopivassa suhteessa, unohtamatta huumorin pilkettä. Se on helppo- ja nopealukuinen ja siten tavoittaa varmaankin monenlaisia lukijoita. Kategorioisin Rautasydämen kotimaisen viihdekirjallisuuden edustajaksi. Sinällään juoni on hyvin ennalta-arvattava, mutta välillä on mukava lukea kirjaa, jonka kanssa ei tarvitse alitajuisestikaan pähkäillä koko aikaa. Voi mennä virran mukana, nauraa tirskahdella ja viihtyä.

Rakkaus on sokea.
Rikos avaa silmät.



3/5

torstai 18. elokuuta 2011

Novellista mittaa


Vanha sanonta sanoo, että nyt otetaan miehestä mittaa. Sitä ei nyt sentään blogissani tehdä, vaan aion ottaa itse ainakin novellista mittaa. Olen lukenut elämäni aikana vain muutamia novellikokoelmia, enkä oikein itsekään tiedä miksi. Nyt viimeisen reilun vuoden aikana olen lukenut mm. Hanna Haurun Liian pienet sandaalit, Tuomas Kyrön Mielensäpahoittajan ja Alice Munron Liian paljon onnea. Varsinkin kaksi jälkimmäistä vakuuttivat minut lukijana, että kyllä novelleissakin on ainesta hyvään, voimakkaaseenkin lukukokemukseen.

Onko se sitten se lyhyys? Että juuri kun pääset tarinan imuun, se loppuukin. Päähenkilöistäkin saat vain pienen aavistuksen, ja usein jäät kaipaaman lisää. Mutta onko se novellin syy, että on lyhyt? Onko kuitenkin vika  lukijassa ja lukutottumuksissa? Minulla löytyy nyt omasta hyllystä kuvassa näkyvät kiinnostavat kokoelmat, joiden myötä aion alkaa siis ottaa novellista mittaa. En ole juurikaan käyttänyt blogissani ns. teemapostauksia muutamaa "Kirjastokeskiviikkoa" lukuunottamatta, mutta tästä aion tehdä sellaisen. Vielä en tiedä, luenko novellin päivässä vaiko muutaman viikossa. Tai luenko vain yhdestä kokoelmasta novellin kerrallaan, vaiko useimmista. Novellikokoelmastani löytyy:

Alice Munro -Viha, ystävyys, rakkaus
Yhdeksän kertomusta, joissa odottamaton tapahtuma tai yllättävä muisto voi luoda uutta valoa koko elämään.

Olli Jalonen - Värjättyä rakkautta
Olli Jalosen novellit sen todistavat: vaikka rakkaus toisinaan on tarjolla vain pieninä annoksina ja oudoissa paketeissa, aina se on läsnä ja useammin sitä etsitään.

Pasi Ilmari Jääskeläinen - Taivaalta pudonnut eläintarha
Tarinat sekoittavat ihmeellisiä ihmiskohtaloita, arkisia tilanteita ja sitä salaista ainetta, josta unet on kehrätty.

David Eagleman - Tarinoita tuonpuoleisesta
Tiedettä ja fantasiaa yhdistelevät tarinat luovat hauskuuttavia, hämmentäviä ja haikeita mielikuvia paitsi mahdollisista tuonpuoleisista, myös itsestämme tässä ja nyt.

Juha Itkonen - Huolimattomia unelmia
Väkeviä kertomuksia meidän aikamme ihmisistä- haaveena sankaruus, julkisuus, vanhemmuus, parisuhde.

Carol Shields - Tavallisia ihmeitä
Lämpimän ironisia kertomuksia arjen ihmeellisyydestä ja ihmissuhteiden monimuotoisuudesta.

Nytpä kysynkin teiltä, rakkaat lukijani, toivotteko minun ensin keskittyvän vain yhteen kokoelmaan ja jos, niin mihin. Vai luenko sieltä täältä paristakin eri kokoelmasta? Tarkoitus on viikon, kahden välein raportoida tunnelmia novellien lukemisesta ja vähän myös kertoa tarkemmin, spoilaamatta, lukemieni novellien luonteesta, "maailmasta".


keskiviikko 17. elokuuta 2011

Helmi Kekkonen: Valinta

Helmi Kekkonen: Valinta
Kustantaja: Avain 2011
Sivuja: 160

Kuvat lainehtivat minussa, ne ovat toisista paikoista, toisista taloista ja huoneista, ja vaikka nämä ovat viimeiset päivät täällä en ole enää varma, onko se sittenkään kovin surullista.

Talo meren rannalla. Pihalla ikivanhoja omenapuita, seinustan edustalla tuulessa heiluvat siankärsämöt. Kaltevat portaat ja vuotavat rännit. Kuitenkin, yhä niin kaunis talo, yön jäljiltä jotenkin kallellaan. Siellä talossa Aava ja hänen äitinsä Ruut tekevät tiliä menneisyyteen, niin yhteiseen kuin omaankin, tyhjentäessään taloa tavaroista Elias-isän kuoleman jälkeen.

Elias-isä ei ole ainoa, joka on poissa. Poissa, mutta kuitenkin läsnä, ovat myös viisitoista vuotta sitten oman valintansa tehnyt isoveli Ilja, sekä isosisko Helena, joka yrittää elää yksinhuoltajan arkeaan ajattelematta lapsuudenperhettään. Sekä Ruut että Aava kaipaavat Helenaa avuksi talon tyhjentämiseen, mutta puhelimessa Helena on vain ontuvia selityksiä täynnä. Minun ei tarvitse mennä sinne jos en halua. He pärjäävät siellä kyllä kahdestaan, ovat aina ennenkin pärjänneet. Aava ja Ruut vaeltelevat levottomina talossa ja pihalla osaamatta tarttua tuumasta toimeen. Isän työhuone, vanha villapaita...kaikki ne tuovat surun lähemmäs Aavaa samalla kun hän yrittää ymmärtää rikkonaista perhettään. Miksi Ilja on poissa? Miksi Helena ei halua heitä muita elämäänsä? Miksi äiti ei tullut kun piti? Mitä jos muistammekin juuri sen, mitä haluamme unohtaa?

Tyhjentäessään taloa, Ruut joutuu kohtaamaan menneen monella tapaa. Minulla on ollut jo alkuni, oikeastaan kaksi. Nuorta tytärtään katsoessaan Ruut ymmärtää, että menneisyyttä voi paeta tiettyyn rajaan asti, mutta ei loputtomiin. Se, mistä hän luuli voivansa vaieta, on noussut pintaan. Ja jos jollekin, niin Aavalle hän haluaa kertoa tarinansa, sen toisenkin. Rikkonaisen perheen monet säikeet nivoutuvat yhteen sitä mukaa, kun jotain jo ollutta muuttaakin muotoaan.

Olen halunnut suojella itseäni siltä kaikelta mikä kuitenkin on aina ollut, ja on yhä. Jokaisessa päivässä, huoneessa ja hetkessä. En vain ole ollut tarpeeksi vahva kantaakseni sen kaiken. Kuin olisin ollut jossain muualla, en aikoihin juuri tässä. Nyt.

Myös Aava joutuu lopulta katsomaan itseään peiliin, näkemään todellisen minänsä menneisyyden muistojen valossa, ja varjossa. Muistot palaavat mieleen varsinkin isän työhuonetta tyhjentäessä. Ne tulevat ensin kevyesti koskettaen kuin keväinen tihku, lopulta rankkasateen lailla voimalla päälle vyöryen. Ne tulevat, koskettavat ja lopulta puhdistavat.

Lapsena saatoin istua tuntikausia katselemassa äitiä, kun hän istui sohvannurkassa, kahvikuppi käsiensä välissä, kirja sylissään samalla tavalla kuin tuossa pöydällä olevassa valokuvassa, niin keskittyneenä kuin olisi unohtanut minun olevan siinä. Välillä hän veti jalat allensa ja hymyili, ja hänen huulensa liikkuivat, kuin hän olisi sanonut jotain lukenut tekstistä kohtia ääneen, itselleen.

Helmi Kekkosen Valinta on kertakaikkisen kaunis, viiltävän haikea tarina rikkonaisesta perheestä, muistoista joita on vaikea kohdata ja valinnoista, joilla on pitkät seuraukset vielä vuosikymmenienkin päähän. Olemmeko me valintojemme summia? Kekkosen kieli on isoilla merkityksillä ladattua, ja usein se olennaisin tapahtuu pinnan alla, pienieleisenkin arjen taustalla. Jenni K-blogista toivoi, että joku Riikka Pulkkisen Totta -teokseen ihastunut lukisi tämän ja kertoisi lukukokemuksestaan. Olen lukenut Pulkkisen molemmat kirjat ja pitänyt niistä varauksetta, kellunut kuin lumme kuulaan veden pinnalla nauttien siitä sanojen ja ajatusten soljumisesta. Pulkkisen tekstejä on kritisoitu liian kauniista kielestä, mutta minut se vakuutti ja samoin tekee Kekkosen Valinta. Myös Katja Lumiomena-blogista ihastui Valintaan.

Kirjassa on mielestäni myös samaa melankolista tunnelmaa kuin Joel Haahtelan Elenassa. Miljöö, jonka Kekkonen rakentaa sinällään pienieleisen tarinan ympärille, on voimakas. Vanha puutalo merenrannalla ja muistoissa yhä voimakkaasti piirtyvä nuhjuinen lapsuudenkoti Pihlajatiellä tuntuvat melkein omien muistojen paikoilta. Kirjan tematiikka on vahva; oikeat ja väärät valinnat, syyllisyys, anteeksianto, pettymys, hyväksyminen. Että on hetkiä joista on otettava kiinni ja toisia, sellaisia joista vain päästettävä irti. Puhuttelevista teemoistaan huolimatta kirja on myös jotenkin lohdullinen. Me jaksamme vielä tämän. Siksi me olemme täällä. Tarina ihmisineen tunkee ihon alle, eikä heti lukemisen loputtua päästä otteestaan. Tällaisiin kirjoihin jättää aina palan sydäntään.

Tähän viimeiseen ajatukseen ja tähän veteen minä voisin nukahtaa.
Tässä yö ei tunnu yöltä.

Oman huomionsa ansaitsee Valinnan kaunis ja yksinkertaisuudessaan nerokas takakansi. Joskus se kaikki tiivistyy niin vähään.

5/5




tiistai 16. elokuuta 2011

Siri Hustvedt: Kesä ilman miehiä

Siri Hustvedt: Kesä ilman miehiä
Alkuteos: The Summer without Men, 2011
Kustantaja: Otava, 2011
Suomentanut: Kristiina Rikman
Sivuja: 238

Hymyilin. Tragedian irvikuva, mutta silti, sanoin itselleni, tässäkin on kyse murheesta. Ja kuka murhetta pystyy mittaamaan? Kuka teistä pystyy määrittelemään millainen määrä kipua ihmisen sisältä tietyllä hetkellä löytyy?

Kaikki alkaa siitä, kun viisikymppisen yliopiston opettajan, runoilija-Mian kumppani neurotieteiliä-Boris, jo kolmen vuosikymmenen ajan, haluaa pitää paussin. Aivan, ei erota, vaan katsella omia tulevaisuuden mahdollisuuksiaan varsinkin muodollisesti pätevän ranskalaisen työkaverinsa kanssa.

Paussi oli ranskatar, jolla oli ohut mutta kiiltävä, ruskea tukka. Hänellä oli huomattavan upeat rinnat, aidot, eivät silikonia, kapeat suorakulmion muotoiset silmälasit ja järki joka leikkasi kuin partaveitsi. Hän oli nuori, kuinkas muuten, kaksikymmentö vuotta minua nuorempi...

Mia saa hermoromahduksen ja joutuu puoleksitoista viikoksi suljetun osaston potilaaksi. Lyhyen avohoidon jälkeen hän löytää itselleen terapeutin, tri S.:n, jonka avulla hän alkaa rakentaa särkynyttä minäänsä uudelleen. Yhteiset muistot Brooklynissä, yhteisessä kodissa, tuntuvat niin raskailta, että Mia päättää pitää pidempää taukoa opettajan töistään ja muuttaa kesäksi vanhaan kotikaupunkiinsa. Hän vuokraa pienen talon Bondenissa, läheltä palvelutalossa asuvaa iäkästä äitiään. Alkaa Mian kesä ilman miehiä.

Bondenissa Mia alkaa vetää runopajaa nuorille tytöille. Tuo tyttöseitsikko vaikuttaakin Miaan vahvemmin kuin hän etukäteen edes voisi kuvitella. Omat nuoruuden kokemukset nousevat pintaan hänen peilatessaan itseään tahattomasti varsinkin syrjittyyn Aliceen. Mian äidin myötä hän puolestaan saa väkisin kosketusta omaankin kuolevaisuuteensa tutustuessaan Joutsenviitosiin, Rolling Meadows-palvelutalon itäsiiven eliittiin. Joutsenviisikon korkeasta ikäluokasta huolimatta he lukevat paljon ja kokoontuivatkin kerran kuussa lukupiirin merkeissä. Mia tutustuu erityisen hyvin kumarassa kulkevaan Abigailiin, jonka käsitöihin piiloitui yllättävä salainen maailma, salahuvit, joita Abigail nyt rohkeasti Mialle vähän kerrassaan paljasti. Oman mausteensa Mian kesään tuo myös naapurissa asuva nuori Lola, jonka hassu kolmevuotias Flora-tytär ja vauva-Simon sujuvasti pujahtavat osaksi Mian arkea Bondenissa.

Olin syönyt hyvin, juonut liikaa viiniä ja halannut nuorta naista, jota tuskin tunsin. Lyhyesti sanottuna, olin nauttinut elämästäni täysin siemauksin ja aioin tehdä niin toistekin.

Mian kesä on toipumista, särkyneen sydämen paikkaamista ja samalla matkaa omaan menneisyyteen, muistoihin. Niin tyttöseitsikon, naapurin Lolan kuin Joutsenviisikon kohtaaminen saa hänet käsittelemään omaa naiseuttaan, ikääntymistä välillä kivuliainkin ajatuksin. Kaiken taustalla häälyy kuitenkin tietoisuus pitkän liiton särkymisestä.

Ja silti hän sanoi paussi, ei ero, voidakseen jatkaa tarinaansa siltä varalta että sattuisi muuttamaan mielensä. Julma toivon särö. Boris, muuri. Boris, joka ei koskaan karju. Boris, joka pudistaa päätään sohvalla ja näyttää neuvottomalta. Boris, rottamies, joka nai runoilijan vuonna 1979. Boris, miksi jätit minut?

Myönnetään. Tein vastoin varmaan kaikkia suosituksia ja tartuin omana ensimmäisenä "Hustvedtinä" kirjailijan, ainakin arvioiden perusteella, ehkä erikoisimpaan kirjaan. Lähes poikkeuksetta ylistettyä Kaikki mitä rakastin teosta suunnittelin kauan ensimmäiseksi Hustvedtiksini, mutta päätin valita tämä erikoisimman, jotta minulla ei olisi aiempaa vertailukohtaa muuhun, kovasti kehuttuun tuotantoon. Itse tarina kirjassa on sinällään aika perustarina. Mies jättää vaimon, tai anteeksi, pitää vähän ainakin paussia, ja vaimo hermoromahduksen jälkeen alkaa rakentaa itseään kuin uudestaan. Hustvedtin kieli on todellakin rönsyilevää, paikoin melkein (itse)ironistakin, leikittelevää ja paikoin ehkä liiikaa aihepiirin huomioon ottaen tieteellisten faktojenkin siivittämää. Minua kyllä kiinnostaa ihmismieli, psyyke ja siihen liittyvät asiat todella paljon, mutta niiden ymppääminen tällaiseen kirjaan tuntui jotenkin liian korostetulta. Kuitenkin nautin Hustvedtin tavasta kuljettaa tarinaa, välillä jopa suoraan lukijaa puhutellen. Siinä vaiheessa kun hän puhutteli minua, juuri minua, ja suikkasi suukon nenän päähän, olin kieltämättä aika myyty. Kirjan kiinnostavinta antia oli kuitenkin naiseuden olemus eri ikävaiheissa, varsinkin tyttöseitsikkoon liittyvät käänteet nostivat esille yhäkin valitettavan yhteiskunnallisen ongelman, koulukiusaamisen. Toisaalta Joutsenviisikon myötä lukijakin hetkittäin pysähtyy ja miettii elettyä elämää ja sitä, kuinka rajallinen aika lopulta on. Jotain todella olennaista kiteytyykin Mian siteeraamaan haikuun: Se meni nopeasti. Tarkoitan elämä.

Kirja herätti toisaalta ristiriitaisia tuntemuksia, enkä voi sanoa olevani vielä mitenkään "liekeissäni" Hustvedtista, mutta olen ehdottomasti jo kiinnostunut ja vaikuttunutkin, sekä haluan nyt entistä enemmän lukea pian kovasti kehutun Kaikki mitä rakastin. Kesä ilman miehiä on ennen kaikkea kirja naisista, tytöistä, äideistä, vaimoista, rakastajista, nuorista ja vanhoista. Se, jos mikä, on tärkeää. Toisaalta se on myös matkaa ihmisten sisimpiin kipupisteisiin, mielen särkymiseen ja Hustvedt käsittelee sitä jonglöörin tavoin sanoja heitellen, siinä hyvin onnistuen.

Mitä me oikeastaan tiedämme ihmisistä, ajattelin. Mitä hittoa me tiedämme kenestäkään?

Paljon kirjablogisavuja saanut Kesä ilman miehiä on ollut esillä ainakin seuraavissa blogeissa:
Leena Lumi
Kirsin kirjanurkka
K-blogi -koko lailla kirjallisesti
Juuri tällaista
Lumiomena
Opuscolo -kirjasta kirjaan
kujerruksia

3/5

maanantai 15. elokuuta 2011

Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa...


..ne hämmästyttää, kummastuttaa pientä kulkijaa...


Meillä alkoi tänään Uusi Aikakausi. Se on sellainen aikakausi, missä esikoinen menee kerhoon, jossa ollaan ILMAN äitiä monta tuntia kerrallaan. Se on sellainen aikakausi, missä henkinen napanuora venyy ja äiti opettelee ottamaan omaakin aikaa enemmän sekä pieni kuopus saa kerrankin äidin jakamattoman huomion. Se on myös aikakausi, jolloin esikoinen saa omia kavereita, omia juttuja, salaisuuksia joita ei aina ensin kerrotakaan äidille. Monenmoisia, ihmeellisia ja kummallisia asioita, jotka hämmästyttävät niin pientä kuin isoa kulkijaa.

Huomenna blogissani luvassa, jos hyvin käy, Siri Hustvedtin Kesä ilman miehiä. ( Kyllä, olen edelleen kipeänä ja se hieman hidastaa lukemista, kun pää on kuin Haminan kaupunki ja korvastakin kuulo minimissä. Mutta ei siitä sen enempää, tämä ei ole sairaskertomusblogi kuitenkaan!) Sen jälkeen Helmi Kekkosen Valinta tulossa lukuun. Hyvä luettava ei kesken lopu, kun vain olisi aikaa ja vointia lukea. Lukijapalkkikin kertoo taas uusien lukijoiden tulleen mukaan, tervetuloa! Vielä viisi lukijaa, ja se lupaamani 150-lukijan arvonta pyörähtää käyntiin!

perjantai 12. elokuuta 2011

Makeaa mahan täydeltä


Suut makiaks!, sanoisi Marja Tyrni. Leena Lumi muisti mm. minua tämän herkullisen tunnustuksen tiimoilta, kiitos! Tunnustuksen saaneet tunnustavat kolme asiaa itsestään: lempiruoka, lempiväri sekä matkakohde. Joten tässä teille perjantain kunniaksi tunnustuksia:

1. Lempiväri: Punainen, eri sävyissään. Vaaleanpunainen, pinkki, oranssiin taittava punainen...Mutta  punaista ei saa olla liikaa, vaan sillä tavalla sopivasti. Pidän kyllä monista väreistä ja esimerkiksi sisustuksessa suosin nyt harmaata, ruskeaa ( tammen väri), valkoista ja toisaalta lime ja sitruunan keltainen ovat ihania myös. Äh, kuten näette, en osaa sanoa vain yhtä jämptisti :)

2. Lempiruoka: Ne syntiset paheet ( hyi hyi, pahat hiilarit..) eli pasta ja vaalea leipä, ah! Toisaalta itse tekemäni jauhelihariisikaalilaatikko on ihanaa ja itse tehty pitsa. Ja entäpä aurajuustotäytteiset pekoniherkkusienet, oi, niitä voisin syödä pitkin kesää. Miksi kaikki hyvä on lihottavaa?? Kysynpähän vaan..

3. Matkakohde: Barcelona. Pariisi. Minähän olen tällainen kummajainen, etten ole matkustellut Viroa ja Ruotsia kauempana. Lapsena ei perheellämme ollut tapana tehdä ulkomaanreissuja, opiskelijana sitten taas ei ollut edes varaa ja sitten tuli muutama hektinen työvuosi ja sen jälkeen ollaankin eletty nyt yli neljä vuotta pikkulapsia-arkea. Mutta voi kuulkaa, haaveillut olen senkin edestä ja varsinkin Espanja on ollut viimeiset 10 vuotta haaveissani. Ranskakin kiinnostaa ja Kreikka ja Irlanti ja upeaa olisi päästä Gotlantiikin joskus...onhan niitä ;)

Tämä herkullinen muffinssi tuntuu kiertäneen jo niin monessa blogissa, että jos joku on jäänyt ilman, nyt napatkaa ihmeessä mukaan blogiinne! Herkullista viikonloppua kaikille! Blogissani luvassa myöhään tänään tai huomenna Leijapoika.

torstai 11. elokuuta 2011

Mitäs uutta sinulla on pöksyissäsi?


Ostin kesähelteillä kirpputoreja kolutessani muutamia vanhoja aikakausilehtiä: Seura 1959 sekä 1961 ja Kotiliesi 1966. Voi mitä ajan patinaa sivuilta henkiikään! Katsokaa vaikka nyt tuota vuoden 1961 Seura-lehden kansikuvaa, jossa poseeraa kaunis Elizabeth Taylor. Sisältä löytyy mielenkiintoinen juttu Elizabethista, tuosta Maailman kauneimmasta Kleopatrasta, jolla aviomiehet vaihtuivat, mutta joka silti oli hauras kuin kukka.


Lehdistä löytyy paljon mielenkiintoista luettavaa, niin meiltä kuin maailmalta, ihmisistä ja ilmiöistä. Ja onpa tuohon aikaan lehdissä ollut jo elokuva-arvostelujakin!


Kotiliedestä löytyy paljon juttuja tietenkin kodinhoitoon, huushollaamiseen liittyen: Vanhasta uusi kevättalven takki, Maalaiskodin hoidettu ympäristö, Korkkimaton puhdistus ja hoito jne. Syvällisempää pohdintaakin löytyy: Mitä on olla nainen nyky-yhteiskunnassa,  Kun tasapaino on järkkynyt jne. Kiehtova ja yhäkin käytännöllinen juttu on Kahden viikon ruokalista. Listalta löytyy niin tillilihaa, perunaohukaisia, munamaitolaatikkoa kuin kateenkorvamuhennostakin.


Ja jo 50-luvulla on lehdistä luettu ennusteita tulevaan, sillä Seurassa julkaistiin Abu Ib Sinan ennustus seuraavalle viikolle. "Onnea, rakastutte jälleen, mutta kadutte sitten. Tanssiaisissa hauska kohtaus." Ihastuttavaa, eikö?


Hauskinta antia kuitenkin näin nykyaikaisen ihmisen silmin katsottuna ovat mainokset. Mainoksissa vilisee yhäkin monelle tuttuja merkkejä, mutta paljon myös sellaisia, joista minäkään 70-luvulla syntynyt, en ole koskaan kuullutkaan.

Oma osionsa lehdissä oli lukijoiden mielipiteillä, kuvilla sekä tietenkin perinteisillä "kysy/vastaa-palstoilla, joilla saattoi kysyä apua niin punajuuritahran poistamisesta kuin petollisesta aviomiehestä. Tässä erään lukijan lähettämä suloinen kesäkuva:



Tässä teille vielä tunnelmapaloja mainoksista ja lopuksi se hauskin mainos, josta syntyi tämän postauksen, kenties hieman raflaava otsikkokin.





Molemmissa lehdissä oli myös sarjakuvia, väreillä ja ilman. Tunnistatteko tämän Sarjakuva-helmen?


Harmittaa, etten ostanut lehtiä enempää. Tosin lienee divareistakin näitä saattaisi löytyä? Itsellä ei edes ole sellaista mummolaa, minkä vintiltä voisi koittaa näitä puoli vuosisataa vanhoja lehtiä kaivella. Kaiken nykyajan tohinan keskellä on aikamoisen ihanaa tehdä aikamatkaa menneeseen näiden vanhojen lehtien myötä. Olen myös ideoinut, josko tekisin noista lehtien hauskoista mainoksista jonkun ison taulun eteisen seinälle.

keskiviikko 10. elokuuta 2011

Zdenek Miler: Myyrän satuaarre

Zdenek Miler: Myyrän satuaarre
Alkuteos: Detem Zdenek Miler a Krtek
Kuvittanut: Zdenek Miler
Kustantaja: Tammi 2011
Suomeksi sanaillut: Kirsti Siraste


Sydämestä löytyy syy, 
pian saadaan resepti: 
"Rohdoksi käy sokeri, 
sillä sairas tervehtyy." 
~ Josef Kozisek: Muurahainen sairastui ~



Ihastuttava tsekkiläinen myyrä on ilahduttanut meitä suomalaisia jo yli puoli vuosisataa. Myyrän "isä", tsekkiläinen kuvittaja Zdenek Miler täyttää tänä vuonna 90 vuotta, ja sen kunniaksi julkaistaan ihastuttava Myyrän satuaarre, jossa äänensä saa niin myyrä kuin itse Milerkin. Miler esittelee kirjan sivuilla ystävälleen myyrälle huikean kuvittajataipaleensa hienoimpia tuotoksia. Myyrä ja kuvittaja käyvät humoristista, lämminhenkistä vuoropuhelua niin keskenään kuin lukijan kanssa. Myyrän ja Milerin suhde toisiinsa on leikkisä ja läheinen. Miler kertoo, että vaikka he ovat ottaneet mittaakin toisistaán, ei kummallakaan olisi hauskaa ilman toista.

Kirjan sivuilla seikkailee myyrän lisäksi utelias koiranpentu, laiska Reetta, eksynyt kananpoika, Jaakko Karhunen ja monia muita tsekkiläisistä kansansaduista tuttuja hahmoja, joita Miler on uransa varrella kuvittanut lasten ja aikuistenkin iloksi. Kirjan tekstisisältö on monipuolinen, sillä perinteisten satujen ohella se tarjoaa luettavaksi humoristisia tarinoita ja riimiteltyjä runojakin. Milerin värikäs ja vanhan ajan tenhoa hehkuva kuvitus on nykyajan lastenkirjakuvitusten 3-D maailmojen vilinässä virkistävää katsottavaa.


Jo ennen kuin kuin Miler piirsi myyrän, oli Jan Carekin Iloinen veturi saanut hahmonsa Milerin kynästä. Myyrän satuaarteessa myyrä miettii olevansa oikeastaan aika kuuluisa matkaaja, sillä onhan se elokuvissakin lentänyt, ajanut ja huristellut milloin mitenkin. Mutta Iloisen junan kyydissä myyrä ei olekaan matkustanut ja niinpä Miler tahtoo näyttää sen myyrällekin.


Kirjan monipuolisen tekstisisällön ja kuvituksen myötä kirja sopii monenikäisille lapsille. Pienempien kanssa voi katsella hauskoja värikkäitä kuvia ja vaikka lueskella lyhyitä riimiteltyjä runoja, kun taas isomman kanssa kirjasta löytyy useampikin ilta-satu luettavaksi. Myyrän auto- sadussa lukija näkee, kuinka neuvokas pieni myyrä loppujen lopuksi on, kun päättää rakentaa itselle menopelin. Laiska Reetta on hauska satu luettavaksi vaikkapa silloin, kun oikein laiskotuttaa, eikä huvita tehdä mitään kotitöitäkään. Silloin voi käydä hassusti, kuten Laiska Reetalle.


Myyrä tuli minulle tutuksi jo lapsena. Tuo välillä hieman kuritonkin, mutta kuitenkin niin hyväsydäminen myyrä onkin matkannut mukanani siitä asti, satumuistoissa ja sittemmin omille lapsilleni luettujen kirjojen myötä. Nyt aikuisena olen erityisen mieltynyt Milerin kuvituksiin ja onkin mielenkiintoista tutustua Myyrän satuaarteen myötä muihinkin hänen tuotoksiinsa kuin vain myyrään. Helmenä myyrän ystäville kirjassa julkaistaan ensimmäistä kertaa suomeksi satu, Miten myyrä pelasti jäniksen.

Mikä on sinun myyrä-satujen suosikkisi?



Onnea 90-vuotias Zdenek Miler!!

maanantai 8. elokuuta 2011

Marisha Rasi-Koskinen: Katariina

Marisha Rasi-Koskinen: Katariina
Avain 2011
Kansi: Satu Ketola
Sivuja: 263

"Eikö me pidetä se, mitä sovittiin."
"Pidetään."
"Elämän loppuun saakka."
Sillä tavalla hän sanoi myöhemminkin, silloin, kun istuimme tammen kasalla ja painoimme vuotavat peukalot vastakkain. Elämän loppuun saakka, hän sanoi, ei ikuisesti. Nyt ymmärrän, miten tärkeä ero se on. Ikuisuus on lahjomaton. Elämän loppumista voi tarpeen vaatiessa hiukan jouduttaa.

Katariina on yhtä aikaa hämmentävä, koskettava ja älykäs esikoisromaani, joka haastaa lukijan mielikuvituksen toden ja epätoden välimaastoon. Kirjan takakansi ei paljasta juuri mitään, sillä Katariina täytyy itse lukea ja kokea. Voitte siis kuvitella, kuinka tiukilla nyt olen, kun pitelen käsissäni yhtä tämän vuoden hienointa lukukokemusta, enkä kuitenkaan voi kertoa siitä teille paljoakaan. Minä, joka yleensä tunteella rönsyilen arvosteluni, joudun nyt tekemään sen suu supussa ja tiukasti keskittyen.

Kirja rakentuu kuudesta eri osuudesta, joissa äänensä saa niin nuori Margareetta, sosiaalityöntekijä ja äiti Anna, pieni sinnikäs Jarek-poika, Jaakob sekä itse Katariina. Osuudet ovat välähdyksiä menneestä ja nykyhetkestä, mutta mikä on totta, mitä ei. Kuka on Katariina ja missä hän on? Kenen totuus on oikea? Entä kaikki se, mikä jää sanomatta, väreilemään pinnan alle? Lukijan mieli tekee lakkaamatta työtä punoakseen ihmiset yhteen, lopulta yllättävinkin sitein. Rasi-Koskisen teksti on selkeää ja konstailematonta, mutta kuitenkin sisältää vahvoja merkityksiä. Itse tarina on moniulotteinen tematiikaltaan. On epätyypillistä äitiyttä, perheväkivaltaa, juurettomuutta jatkuvien muuttojen myötä, jo koululaisten arkeen tunkeva julmuus toisia kohtaan. Jos ihmiset ovat hukassa toisiltaan, ovat he usein hukassa myös itseltään. Olennaisena nousee kuitenkin esille lapsen ja vanhemman monimutkainen suhde sekä vanhemman vastuu lapsesta.

Lapset eivät välttämättä ole ikuisia. Lapset eivät kestä mitä tahansa.

Psykologina työskentelevä Rasi-Koskinen on onnistunut luomaan Katariinasta niin monisärmäisen ja puhuttelevan tarinan, että harvoin lukijana törmää näin ansioituneeseen kirjaan edes pitkän linjan kirjailijoilla, saati esikoisteosten suhteen. Katariina on kirja, jonka haluaisi alkaa heti viimeisen sivun jälkeen lukemaan uudestaan ja varmasti luvassa olisi edelleen voimakas lukukokemus, hieman eri silmin tällä kertaa. Haluaisin kertoa teille niin paljon tästä kirjasta, mutta vielä enemmän toivon teidän tarttuvan itse tähän kirjaan ja kokemaan Katariinan! Ainakin Booksy, Hanna, Katja ja Jenni ovat sen jo tehneet ja vaikuttuneet.

Ei ole tarkoitusta.
Ei ole kohtaloa.
Ei ole piilomerkityksiä.
On vain näkyviä tapahtumia ja kaikki on juuri sitä miltä se näyttää.

Vai onko?

4/5

Haluaisitko olla Salainen Kirjaystävä?


Olen tässä jo tovin pyöritellyt mielessäni ideaa meille bloggaaville kirjan ystäville. Olette varmaan moni törmänneet netissä ilmiöön "Salainen ystävä"? On Salaista Neuleystävää, Leivontaystävää, Lastenvaate- ja mitähän kaikkea muutakin. Ideana on, että jokaisella ns. kierroksella on Emäntä, jolle tietyn ajan sisällä tehdään ns. ilmoittautuminen mukaan vastaamalla Emännän laatimiin selventäviin kysymyksiin. Mukaan otetaan rajattu määrä ihmisiä per kierros. Emäntä arpoo jokaiselle mukanaolijoista yhden Salaisen ystävän. Sovitaan aika sekä lähetysten määrä/laatu. Salaisessa Kirjaystävässä idea voisi olla vaikka 2 kuukauden aikana lähettää 3 kirjaa omasta hyllystä ( toki voi ostaa uutena, kirppariltakin jne) Lisäksi pitää olla kiinnostunut oman Salaisen ystävän blogista, kommentoida muttei paljastaa vielä itseään. Ensimmäisen lähetyksen mukaan voi laittaa ja pitääkin, pienet terveiset anonyymisti sekä ilmoittaa Emännälle kun lähetys on lähetetty ja aina kun saa itse lähetyksen, kuittaa senkin Emännälle, joka voi seurata, että kaikki osallistujat hoitavat jutut sovitusti. Kirjan mukaan voi laittaa, jos sovitaan, jotain pientä oheisjuttua mukaan, joka jotenkin liittyy lukemiseen. Esimerkiksi kirjanmerkkiä tai miksei vaikka suklaata, hyvää teetä tms. Yhdessä kuitenkin sovitaan, mikä on maksimibudjetti postikulujen lisäksi, millä saa oheisjuttuja hankkia tuona aikana.

Aina kun on vastaanottanut lähetyksen, pitää siitä postata omassa blogissaan. Näin lähettäjä saa tietää, mitä Salainen ystävä on lähetyksestä tykännyt, onko vaikka lukenutkin jo kirjan jne. Kirjaa EI tarvitse lukea millään aikataululla, mutta kunhan bloggaa pian lähetyksen saamisen jälkeen, että onko juurikin jo lukenut kirjan, mitä mieltä tai jos ei ole, menikö Salaisella ystävällä arvio nappiin, että saattaisi kiinnostaa jne. Viimeiseen lähetykseen laitetaan sitten mukaan, kuka blogisti on ja kierroksen lopuksi Emäntä julkaisee omassa blogissaan listan, ketkä olivat ystäviä keskenään, sekä kierroksen alussa listan mukana olijoista, jotta sieltä voi osallistujat katsella, ketkä mukana ja siten jo vähän miettiä, kukahan on lähetysten takana. Lähetyksiä laittaessa kannattaa olla vähän salaperäinen, eli kannattaa välttää ottamasta sitä postin tulostettua tarraa siihen, koska siitä näkyy heti lähetyspaikka. Voi ostaa vaikka postimerkkeinä sen summan ja pyytää laittamaan vain sen perinteisen leiman, josta ei useinkaan saa edes selvää, mitä siinä lukee :)

En lupaa vielä mitään, sillä meilläkin sairastellaan TAAS,viikkohan tässä ehdittiin olla terveinä, ja kohta alkaa kerhot, minulla MLL-touhut yms. Mutta haluaisin nyt ensin kartoittaa, olisiko moiselle jutulle kiinnostuneita ensinnäkään? Mikäli on, lupaan miettiä, joskos tällaisen tässä syksyllä pistäisin pystyyn!

LISÄYS: Siis jos tällaisen laitan pystyyn, julkaisen sitten kyllä selkeät ja helpot ohjeet koko juttuun! Tähän nyt vain samaan syssyyn kokosin vähän ideaa, mistä jutussa on kyse. Ja kommentoimalla tähän ei siis sitoudu/ilmoittaudu vielä mihinkään, vaan vasta kyselen yleisesti kiinnostusta tähän ;)

sunnuntai 7. elokuuta 2011

Karin Slaughter: Kivun jäljet

Karin Slaughter: Kivun jäljet
Alkuteos: Undone (2009)
Kustantaja: Tammi (2011)
Suomennos: Annukka Kolehmainen
Kansi: Taina Markko
Sivuja: 581

Nainen oli aivan alasti. Mustelmat varjostivat hänen sisäreisiään - tummat, vanhat mustelmat. Säärissä oli kuivuneita veripaakkuja. Viininpunainen kelmu näytti peittävän hänen yläruumistaan, ja kyljen haavasta pilkotti valkoista luuta. Judith katsoi naisen kasvoja. Nenä oli vinossa. Silmät olivat turvonneet, huulet rohtuneet ja halkeilleet. Tummat hiukset olivat takussa verestä, jota oli valunut lammikoksi pään ympärille sädekehän muotoon.

Eläkeläispariskunta Judith ja Henry luulevat ensin törmänneensä autollaan peuraan. Hänen silmissään oli taatusti verta, sillä hän oli näkevinään eläimellä - taatusti peuralla - naisen muodokkaat, valkoiset sääret. Noustuaan autosta, he tajuavat olleensa pahasti väärässä. Maassa makaa henkitoreissaan alaston nainen, jota on selvästi kidutettu monin eri tavoin. Mistä hän ilmestyi tielle ja kuka hän oikein on? Kuka häntä on kiduttanut ja miksi?

Kolme vuotta sitten Grant Countyn kuolinsyytutkija Sara Linton päätti jättää kivuliaan menneisyytensä taakseen ja muutti Atlantaan. Mutkaton työ ensiapupoliklinikalla toi Saran elämään hallinnan tunnun ja hulppea hieno koti sekä kaksi koiraa riittivät hänen arkeensa. Kun sitten hänen sairaalaan tuodaan alaston ja pahoin loukkaantunut nainen, huomaa Sara olevansa jälleen kasvokkain väkivallan kanssa, tahtomattaan. Auto-onnettomuudessa loukkaantunut nainen on ennen tielle joutumistaan kohdannut jotain paljon pahempaa, josta hänen suorastaan raadeltu kehonsa kertoo karua tarinaa. Anna, saa nainen sanottua nimekseen, ennen kuin vajoaa taas pimeään..armolliseen pimeyteen, joka suojelee häntä kaikelta kivulta ja kauhulta.

Erikoisagentiksi sangen poikkeuksellinen henkilö, dysleksiansa suorastaan mestarillisesti työkavereiltaankin salaava Will Trenton, löytää läheltä onnettomuuspaikkaa maanalaisen helvetin. Maan alle kaivetun kidutusluolan kätköistä löytyy välineitä, joiden käyttötarkoitusta ihmiseen Will ei edes tohdi ajatella. Hyvin pian selviääkin, että sairaalassa makaava nainen on ollut luolassa vankina, mutta siellä on ollut myös joku muukin. Läheistä metsää tutkiessaan löytyy ensin verinen ajokortti ja hetken päästä Will tuntee pisaran niskassaan. Vesipisaran, hän luulee, mutta kädellään pyyhkiessään hän tajuaa sen olleen verta..

Ja kun parkkipaikalta siepataan poikansa nähden nainen, on selvää, että he ovat tekemisissä sadistisen sarjamurhaajan kanssa. Aikaa vastaan taistellessaan he tuntuvat polkevan tutkimuksissaan liian paikoillaan. Will ja hänen parinsa Faith Mitchell saavat tutkimusten edetessä huomata, että monella on salatut syynsä vaieta kuulusteluissa. Mutta omat salaisuutensa on myös niin Willillä kuin Faithilläkin. Missä on Willin vaimo, toinen lastenkodin kasvatti, Angie? Miksi Faith on niin ärtynyt ja ailahtelevainen? Omien salaisuuksien aallokossa velloessa he kuitenkin tekevät kaikkensa selvittääkseen kadonneiden ja kidutettujen naisten kohtaloa. He huomaavat, että kaikki kadonneet naiset olivat sairaalloisen laihoja, yksinäistä mutta yltäkylläistä elämää viettäviä, vähemmän mukavia naisia.

Sara tajuaa tapauksen myötä kieltäneensä liian kauan tosiasioita ja taakseensa jättämiään tragedioita. Tarjotessaan apua jutun tutkinnassa ja päätyessään pitkästä aikaa todistamaan ruumiinavausta, hän tunteekin yllättäen helpotusta. Ruumishuoneen kylmän kliinisessä ympäristössä hän tuntee Jeffreyn olevan lähempänä kuin koskaan aikaisemmin hänen traagisen kuolemansa jälkeen.

Sara oli pelännyt joutuvansa taas muistojen valtaan, mutta ruumishuone huokuikin pelkkää rauhaa ja ehdotonta varmuutta siitä, mitä heidän tulisi selvittää. Täällä tehtiin hyvää työtä. Ihmisiä autettiin vielä heidän kuolemansa jälkeenkin. Etenkin sen jälkeen.

Kivun jäljet -teoksella Slaughter avaa Georgia-sarjan ja tuo yhteen Grant County-sarjan Sara Lintonin sekä Atlanta-sarjan Will Trentin. Kaikki aiemmat Slaughterin käännökset lukeneena, molempiin henkilöhahmoihin kiintyneenä, hieman jännitin sitä, mutta turhaan. Slaughter onnistuu siinä erinomaisesti ja kun itse tarina kirjassa on paikoin suorastaan ahdistavan karmaiseva ja loppua kohden jännitysastettaan nostava, käsissä on aika lailla täydellinen gengrensä edustaja. Jännite jaksaa pysyä yllä tämän lähes 600-sivuisen järkäleen loppuun asti. Psykologisten jännäreiden aatelia, ehdottomasti!

Muovijäteastiassa makasi vauva. Sen silmät olivat kiinni ja huulet hiukan raollaan. Iho oli kelmeän vahamainen.
Faith seurasi Williä ja tarttui häntä käsivarresta. Will ei pystynyt hievahtamaankaan. Maailma oli lakannut pyörimästä. Hän tarrasi ovenkahvaan pysyäkseen pystyssä. Faithilta pääsi ääni, joka muistutti itkuvirttä.
Vauva käänsi päänsä ääntä kohti ja avasi silmänsä hitaasti.
"Hyvä jumala", Faith henkäisi.
   

PS: Myös Leena on koukuttunut Slaughteriin, lue hänen arvionsa tästä täältä!

4/5

lauantai 6. elokuuta 2011

Meillä juhlitaan


Niin poika kiskoo pojan unta sikeää,
kehtolaulu kesken taas kerran jää,
liukenee yöhön murheet aikuisen 
ihmisen poikaa kun katselen..
Voi kuinka kaikkivaltias noin olla voit, 
me sinut tehtiin,mutta sinä meidät loit.
Siinä tuhiset ja puhkut pelkkää voimaa uhkuen,
silmänurkkiin kuivuu kyyneleet, sä matkaa teet..
( Ihmisen poika - Yö)

4 vuotta sitten vuosien odotus palkittiin, kun saimme syliimme esikoispoikamme. Kun hän syntyi, hetken päästä minä taistelin omasta elämästäni. Niin lähellä syntymä ja kuolema toisiaan joskus kulkevat,
kuin toisiaan kevyesti sipaisten. 2 vuotta sitten syntyi kuopuksemme ja sanoin, "nyt ympyrä sulkeutui, tätä lasta olimme vielä vaille". Meidän perhe on luja yksikkö. Vaikka maailman tuulet puhaltaa, me olemme aina yhtä. Siispä tänään meillä juhlitaan juuri äsken 4-vuotta täyttänyttä esikoista ja muutaman viikon päästä 2 vuotta täyttävää kuopusta. Juhlitaan ja ollaan kiitollisia kaikesta tästä, mitä on, sillä se on kaikki!

PS: Kiitokset kaikille gallupissa äänensä antaneille! Yhden äänen enemmistöllä voitti Hosseinin Leijapoika, joka tulee pian siis lukuun! Kunhan nämä juhlatohinat rauhoittuu, palaan aktiivisemmin vierailemaan taas teidänkin blogeihinne ja huomenna tai maanantaina luvassa Karin Slaughterin uusin jännäri!

torstai 4. elokuuta 2011

10 kirjaa


Kirjoja siellä, kirjoja täällä. Kymmeniä omassa hyllyssä odottamassa lukemistaan ja iso pino kirjastosta lainattuja. Ja kaikki ne jo ilmestyneet TBR-kirjat mielessä, jotka olisi kiva lukea. Entäs sitten kaikki ihanat syksyn kirjat, joista iso osa ilmestyy ensi kuussa! Rakastan tehdä, pääasiassa tosin ihan mielessäni, lukulistoja, mutta myös usein konkreettisesti kirjapinoja yöpöydälle jne. En suhtaudu niihin orjallisesti, sillä olen ns. fiilislukija. Päätin kuitenkin nyt koota omasta TBR-hyllystäni yöpöydälle kymmenen kirjan pinon, josta alan lukea sekalaisessa järjestyksessä. Luonnollisesti pidätän oikeuden muuttaa mieltä luettavien kirjojen suhteen, mutta ainakin suurimman osan koitan tämän kuun aikana lukea. Pinossa on tällä hetkellä:

Khaled Hosseini: Leijapoika
Chimamanda Ngozi Adichie: Purppuranpunainen hibiskus
Kazuo Ishiguro: Ole luonani aina
Emma Donoghue: Room
Siri Hustvedt: Kesä ilman miehiä
Helmi Kekkonen: Valinta
Marisha Rasi-Koskinen: Katariina
Diane Chamberlain: Saran totuus
Max Manner: 13. huone
Katherine Pancol: Krokotiilin keltaiset silmät

Syyskuu onkin tosiaan uutuuskirjojen juhlaa, lupaan tehdä piakkoin sen postauksen, jossa kerron, mitkä syksyn kirjoista minua kiinnostavat. Ja onpas tuossa kymmenen kirjan pinossakin jo muutama kiehtova syksyn uutuus: Valinta, Katariina sekä Saran totuus.

Vielä on yksi päivä aikaa antaa ääni blogini sivussa olevassa gallupissa! Tällä hetkellä Leijapoika johtaa yhdellä äänellä ;)

Muistatteko vielä muuten sen postauksen, jossa esittelin vanhan lukupäiväkirjani? Jos ette, niin postaus löytyy tästä klikkaamalla. Hankin itselleni samanlaisen lukupäiväkirjan ja aion blogin lisäksi alkaa pitkästä aikaa kirjaamaan ihan paperillekin lukemani kirjat.

Sellaista teiltä lukijoilta vielä kyselen, että kaipaisitteko kirja-arvostelujeni yhteyteen aina pisteytyksen/tähdet kullekin kirjalle?

tiistai 2. elokuuta 2011

Adlibriksen alesatoa


Tänään se saapui postiin. Nimittäin Adlibriksesta tilaamani alekirjapaketti. Enimmäkseen ostan kirjoja kirppareilta ja huutonetistäkin, mutta kun ostan uutena, ostan useimmiten joko Adlibriksesta tai Suomalaisesta kirjakerhosta. Nyt on Adlibriksessa ihan mieletön ale. Kuvassa olevista kirjoista kallein oli Susan Fletcherin Meriharakat 5,60e ja muut 2,50-3,90e kappale. Ja ainakin minun tilauksen aikaan sain vielä jopa postiin ilman toimituskuluja. Kuvassa näkyvälle kirjasatsille tuli siis hintaa 22,50e. Ei paha, vai mitä? Ja tämä ei todellakaan ole mikään maksettu mainos, heh, vaan kirjahullun vinkki muille lukutoukille hankkia todella halvalla hyviä kirjoja!

Olen lukenut noista ainoastaan Meriharakat, josta pidin todella paljon. Muihin kirjoihin olen törmännyt kirjablogeissa ja lehtiarvosteluissa, mutta kertokaahan kokemuksia, mitä olette noista lukeneet! Ja hei, onkin tullut paljon hauskoja uudissanoja ja muita itse keksittyjä ilmaisuja postaukseeni Sunnuntai-illan sanaleikki, kiitos! Kyllä se tämä suomen kieli on hauska kaikkine uudissanoineen! Ja mukavinta on huomata, että moni tykkää leikitellä sanoilla, eikä se ole niin vakavaa, jos se jokin tuttu sana muuttuukin ihan muuksi puhekielessä.

maanantai 1. elokuuta 2011

Kesävarpaat kohti syksyä suunnistaa


Tiedän, "vielä on kesää jäljellä", sillä syksy alkaa minullekin vasta syyskuussa. Mutta tuolla ihanassa viileydessä on jo pieni lupaus lähestyvästä syksystä. Syksyn lapsena suhtaudun erityisen rakastavasti tuohon vuoden aikaan, kun ruskaiset lehdet tekevät kasoja jalkakäytäville, pimenevät ja viilenevät illat tuoksuvat erityiselle ja luonto alkaa valmistautua pitkään talveen. Kirjaihmisenä syksyssä on myös erityistä taikaa, sillä syksy on tunnetusti myös uusien kirjojen aikaa. Toisaalta myös vanhojen kirjojen löytämisen, sillä rakastan kierrellä kirjastoissa ja kirppareilla katselemassa mitä kirjoja löydän hyllyni täytteeksi. Vastailkaapas tuossa sivupalkissa olevaan kyselyyn, minkä vanhemman kirjan luen tässä piakkoin!

Minulla on taas niin herkullisia kirjoja odottamassa kirjapinossa, etten tiedä miten päin olisin. Nyt on kesken yhden suosikkijännärikirjailijan uutuus, sitten taidankin lukea jonkun vanhemman ja sitten taas uutta kotimaista ja..ja..!!!! Kyllä lomallakin on kivaa (ellei sairasta kuten me teimme), mutta on se vaan niin ihanaa kun arki taas alkaa ja tämäkin lukutoukka pääsee kiinni rakkaan harrastuksensa pariin. Ja tällä viikolla postilaatikkooni kolahtaa ilmoitus kirjapaketistakin, sillä Adlibriksen kirja-alessa oli mahtavia tarjouksia jälleen kerran: mm. Otavan sinistä kirjastoa (kovakantista) noin 3-4 e kappale!! Lupaan esitellä alelöytöni kunhan saan paketin. Mutta hei, vielä on tosiaan kesää jäljellä, joten uitellaan varpaita vedessä, annetaan auringon lämmittää kasvoja ja kerätään voimia pitkän talven varalle! Meillä luetaan tänään kirjastosaaliin kirjoja iltasaduksi ja leivotaan tuoreista mustikoista muffinsseja. Arki -parasta!