sunnuntai 29. tammikuuta 2017

Clare Mackintosh: Annoin sinun mennä

Clare Mackintosh: Annoin sinun mennä
Kustantaja: Gummerus 2017
Alkuteos: I Let You Go (2014)
Suomentanut: Päivi Pouttu-Deliére
Sivuja: 418

Auto ilmaantuu kuin tyhjästä. Märkien jarrujen vinkaisu, kun viisivuotias poika iskeytyy tuulilasiin, ja hänen vartalonsa pyörähdys, ennen kuin paiskautuu tielle. Nainen juoksee pojan perässä edelleen liikkeessä olevan auton eteen. Liukastuu ja rojahtaa eteenpäin työntämiensä käsiensä varaan. Hänen hengityksensä salpautuu.

Se on ohi silmänräpäyksessä.


Sateinen ilta. Äiti ja pieni poika matkalla kotiin, käsi kädessä. Sitten koti jo näkyy ja he pysähtyvät ruuhkaisen kadun varrelle odottamaan sopivaa hetkeä ylittää tie. "Otetaan kisa. äiti!", poika huudahtaa ja hetkessä äiti tuntee pojan otteen irtoavan kädestään. Kuuluu jarrujen kirskuntaa ja tömähdys. Auto on ilmestynyt kuin tyhjästä ja nyt se on tuhonnut heidän elämänsä ajamalla pienen Jakobin yli. Yksi pieni hetki, silmänräpäys, ja kaikki on muuttunut.

Jenna Gray ei ole toipunut poikansa menettämisestä ja hän päätyy ahdistuksissaan Walesin rannikolle, rähjäiseen vuokramökkiin. Hän ei halua tavata ketään ihmistä menneisyydestä eikä liioin nykyhetkestäkään. Hän haluaa vain olla rauhassa surunsa kanssa. Jokaöiset painajaiset piinaavat häntä eikä päivätkään ole helppoja. Tahtomattaan hän joutuu olemaan tekemisissä muutamien kyläläisten kanssa, ja kokee siitä suurta ahdistusta. Hän lievittää tuskaansa aloittamalla vanhan rakkaan harrastuksen ja alkaa kierrellä rannalla kameran kanssa. Vähän kerrassaan Jennasta tuntuu, että kaikesta huolimatta hän alkaa saada elämän syrjästä kiinni. Mutta sitten, menneisyys kolkuttaa ovelle...

Huuto lävistää uneni ja säpsäyttää minut hereille. Aurinko ei ole vielä noussut, mutta makuuhuoneessa on valot päällä: en kestä pimeyttä ympärilläni. Sydän takoen keskityn hengittämään rauhallisemmin.
Sisään ja ulos.
Sisään ja ulos.

Samaan aikaan kun Jenna yrittää eristäytyä muulta maailmalta mökkiinsä, Bristolissa rikoskomisario Ray Stevens parinsa Katen kanssa ei saa rauhaa Jacobin kohtalon suhteen. Aikaa kuluu, eivätkä he ole yhtään lähempänä totuutta siitä, kuka ajoi pienen pojan kuoliaaksi. Ray painii myös omassa elämässä haasteiden kanssa, kun välit vaimoon ovat olleet pitkään kireät, eikä esikoispojan muuttuminen etäiseksi ongelmanuoreksi auta asiaa. Nuori ja innokas Kate työparina saa Rayn unohtamaan hetkeksi kodin ongelmat. Yliajon vuosipäivän koittaessa johtoporras on jo kieltänyt ajankäytön syyllisen etsintään, mutta niin Ray kuin Katekaan ei ole pystynyt unohtamaan tapausta ja yrittävät vielä kerran saada tarvittavia yleisövihjeitä yliajosta laittamalla ilmoituksen lehteen. Walesin rannikolla Jenna on saanut elämäänsä jo ripauksen onnea ja päässyt selättämään surunsa pahimman huipun. Sitten tulee vihje, jota Ray ja Kate ovat kokonaisen vuoden kuumeisesti kaivanneet...

Clare Mackintosh on työskennellyt ennen kirjailijauraansa vuosikausia rikostutkijana ja järjestyspoliisina. Mackintosh onkin saanut innoituksensa tähän esikoisteokseensa Annoin sinun mennä eräästä tapauksesta, jonka tutkinnassa hän oli ollut aikanaan mukana. Mackintoshin tausta näkyy vahvasti teoksessa, sen verran taidokas esikoinen Annoin sinun mennä nimittäin on. Se on sekoitus dekkaria ja psykologista jännitystä, mutta toisaalta myös rikasta henkilötarinaa, joka sukeltaa syvälle ihmismielen syövereihin ja toisaalta ihmissuhteidenkin dynamiikkaan. Kirjassa ei selvitetä pelkästään rikosta vaan Mackintosh käyttää huolellisesti aikaa henkilöhahmojen rakentamiseen. Aiheestaan huolimatta tämä ei mielestäni ollut mitään piinaavaa jännitystä kuitenkaan, vaikka kirjan loppupuolisko tarjoileekin koko ajan kasvavaa jännitystä mukavasti. Voisi sanoa, että Annoin sinun mennä on enemmänkin kuin perinteinen genrensä edustaja. Se tarjoilee myös ainakin minulle yhden yllättävimmistä juonenkäänteistä aikoihin. Kiehtovat henkilökuvaukset ja varsinkin Walesin rannikon miljöö yhdistettynä rikokseen tarjoilevat aika täydellisen lukupaketin. Tämän parissa oli helppo viihtyä ja jäin kyllä selkeästi kaipaamaan lisääkin luettavaa tältä kirjailijalta.

Elegia luki tämän alkukielisenä, ja esimerkiksi Leena, Annika ja Maria ovat viihtyneet tämän äärellä!

sunnuntai 22. tammikuuta 2017

Petri Tamminen: Suomen historia

Petri Tamminen: Suomen historia
Kustantaja: Otava 2016
Kansi: Piia Aho
Sivuja: 157

Sodan pelko
Turussa Martin koulun pihalla puhuttiin paljon sodasta. Isot tytö kertoivat, että laulunopettaja Katri Stigell-Hyvönen oli luvannut, että tyttöjen Kipinä-kuoro ainakin lentää kuuhun, jos sota syttyy. Pienemmät kuuntelivat hiljaisina ja toivoivat, että hekin pääsisivät Kipinäkuoroon.

Suomen historia
. Petri Tamminen on valinnut kirjalleen näin Suomen juhlavuottakin ajatellen aika komean ja mahtipontisen nimen. Aluksi sitä väkisinkin miettii, että miten niukinnaukin puolitoistasataasivuinen teos vastaa odotuksiin jostain suorastaan eeposmaisesta lukukokemuksesta. Luonnollisesti Suomen satavuotista taipaletta värittää monin tavoin sota. Nykykirjallisuus tarjoaakin runsaasti jo myös kaunokirjallisella puolella monenlaisia tarinoita sota-aikaan ja sen jälkeiseen elämään sodan jättämissä varjoissa. Tammisen Suomen historia tarjoaa kuitenkin mielestäni uudenlaisen kurkistuksen aiheeseen. Tamminenhan on lappia lukuunottamatta reissannut ympäri Suomea haastattelemassa satoja ihmisiä sotaan liittyen, ja näihin tarinoihin Suomen historia nojautuukin Tammisen sujuvan kaunokirjallisen otteen siivittämänä.

Lyhyissä, välillä vain parin virkkeen mittaisissa tarinoissa saa äänensä niin nuoret kuin vanhat ja esiin tulee sodan vaikutukset niin menneessä kuin nykyhetkessäkin. Sodan varjot ulottuvat niin pitkälle. Maailman nykymeno kontrastissa koettuun näyttäytyy välillä suorastaan tragikoomisin värein. Tammisen kokoamat tarinat ovat usein hirtehisiäkin tuokiokuvia sadan vuoden ajalta, mutta välillä nostavat palan kurkkuun. Siinä missä yhdelle tarinalle hihittää, saattaa jo seuraavan kohdalla tulla liikutus. Erityisesti tarina Yksinäisyys kertoo koskettavaa tarinaa tämän päivän Suomesta.

On jotenkin virkistävää lukea tällaisina lyhyinä tarinoina niin monenlaista näkökulmaa historiastamme. Tiukkojen faktojen sijaan keskiöön nousee ihmisen aito kokemus. Monet tarinat ovat sellaisia, että niiden jälkitunnelmaan haluaa jäädä makustelemaan vielä pidemmäksikin aikaa. En ole lukenut aikaisemmin Tammiselta mitään, mutta Suomen historia selkeästi nosti kiinnostusta tutustua nyt muuhunkin tuotantoon. Suomen historia on myös siitä syystä kiinnostava teos, että sen lukemista voi suositella oikeasti niin nuorelle kuin vanhemmallekin. Erityisesti nuorille ihmisille tämä voisi toimia itse asiassa aika valottavana teoksena perushistoriankirjojen ohella. Kekkonenkin näyttäytyy vähän tuttavallisemmassa valossa kuin ehkä koulukirjoissa. Toisaalta juuri hirtehinen huumori, joka pulppuaa monista tarinoista rivienkin välistä, tekee tarinoista niin helposti lähestyttäviä.

Uimaopetus
Uimakoulu pidettiin meillä yksipäiväisenä. Ensin pyöritettiin pari kertaa käsiä ilmassa, sitten opettaja tuli ja tarttui uimahousuista ja heitti järveen.

Tammisen Suomen historia on kertakaikkisen raikas tuulahdus maamme värikkääseen historiaan. Tarinoissa tuntuu ja näkyy todellinen elämä. Vaikka tarinoiden taustalla on oikeat ihmiset kokemuksineen, on Tamminen pukenut kokonaisuuden kaunokirjalliseen muotoon. Se ei yritäkään olla mikään tietoteos, ja hyvä niin. Niitä mielestäni on riittävästi ja itse ainakin kaipaan enemmän tällaisia kokemuspohjaisia teoksia. Ehkä jonkun kokemus ei ole sinällään laajemmin merkittävä, mutta jokaisella yksilöllä on merkitystä minusta. Juuri ne henkilökohtaiset kokemukset tulevat usein eniten lähelle.

tiistai 17. tammikuuta 2017

Linda Olsson: Sisar talossani

Linda Olsson: Sisar talossani
Kustantaja: Gummerus 2017
Alkuteos: En syster i mitt hus 2016
Suomentanut: Anuirmeli Sallamo-Lavi
Kannen ulkoasu: Eevaliina Rusanen
Sivuja: 243

Minuun sanat vaikuttivat kuin olisi nnielaissut jotakin kuumaa ja raskasta. Ja kun olin saanut palan nielyä, se jäi korventamaan sisintäni. Tieto siitä, että kun tulisi ilta, sisareni olisi täällä. Nukkuisi yhdessä sängyistä. Asuisi yhdessä huoneista. Tunkeutuisi tilaan, jota pidin omanani, ja vaikuttaisi ilmapiiriin. Tietenkään hän ei tekisi sitä tahallaan. Ei, vika oli kokonaan minussa. Se, mikä on minun, tuntuu niin... en oikein tiedä, miten sitä kuvailisin. Ehkä hauraalta. Niin helposti haavoittuvalta ja herkästi särkyvältä. Kaikin tavoin.

Viisikymppinen Maria on paennut elämäänsä ja päätynyt Espanjaan, Costa Bravan rannikolle. Maria elää arkeaan yksin ja pienistä asioista nauttien. Hän ei kaipaa kelloa kertomaan aikaa vaan seuraa auringonnousuja-, ja laskuja. Elämä meren rannalla on Mariasta juuri sitä, mitä hän on aina kaivannut, tarvinut. Maria joutuu kuitenkin hankalan tilanteen eteen, kun hän joutuu lunastamaan kaksi vuotta sitten äitinsä hautajaisissa siskopuolelleen Emmalle esittämän kutsun. Kuusi vuotta nuorempi Emma oli aina jäänyt Marialle etäiseksi, toisin kuin Amanda-sisko, josta Maria joutui luopumaan. Pelkkä ajatus Emman tulosta jo järisyttää kovasti Marian mieltä. On niin paljon asioita, joita Maria ei haluaisi edes ajatella, saati keskustella niistä jonkun, varsinkaan Emman kanssa. Niin paljon. Mutta nyt Emma on tulossa, eikä Maria voi enää paeta sisarpuoltaan tai menneisyyden haamujakaan. Aluksi niin vieraalta tuntuva Emma asettuu taloon ja korostaa Marialle, ettei tarvitse mitään erityistä ohjelmaa tai viihdyttämistä. Hän ei halua olla vaivaksi. Ilmassa väreilee jo kuitenkin paljon niitä vaiettuja asioita ja tunteita, jotka ovat olleet piilossa liian kauan. Siitä huolimatta he hakeutuvat toistensa seuraan, nauttivat aamu-ja iltahetkistä Marian talon ihanalla terassilla, käyvät kävelyretkillä ja yrittävät rakentaa jonkinlaista siltaa välilleen. Pikkuhiljaa keskustelut syvenevät ja varsinkin Maria saa huomata, että kun on pidättänyt kyyneleitä liian kauan, ne tulevat lopulta vyöryen. Mutta onko kahden aikuisen naisen mahdotonta löytää enää sellaista yhteyttä, mitä sisaruus voisi tarjota? Pystyvätkö he kumpikin kohtaamaan oman elämänsä kipupisteet ja antamaan anteeksi; itselleen ja toiselle?

Hämmästyin sitä, kuinka luontevasti sanat soljuivat huuliltani.
Emma ei sanonut mitään.
Ja kaikki oli niin kuin pitikin.
Nostin katseeni kohti tähtitaivasta ja vedin syvään henkeä.
Ehkäpä me sittenkin selviäisimme tästä, kaikesta huolimatta. 

Luin vuosia sitten Linda Olssonin Laulaisin sinulle lempeitä lauluja, ja se on edelleen yksiä lempikirjoistani. Viime vuonna luin Kun mustarastas laulaa ja vaikka en viehättynyt siitä ihan niin paljon kuin tuosta ensimmäisestä, pidin kyllä aika tavalla kirjasta. Heti lukemisen jälkeen olin vähän ristiriitaisissa tuntemuksissa kirjan lopun suhteen, mutta näin ajan kuluessa olen päätynyt ajattelemaan, että se oli rohkea ja puhutteleva ratkaisu päättää tietyiltä osin tarina niin kuin se päättyi. En siis ole lukenut kaikkia Olssonin käännöksiä, mutta kun näin jo Olssonin uusimman kirjan käännösversion kannen, olin aika myyty. Tiesin, että haluan lukea sen ehdottomasti. Aihepiirinä myös aikuisten sisarusten välit ja menneisyyden taakka on kieltämättä yksiä kiehtovimmista aiheista tämän tyyppisessä kirjallisuudessa. Oman ison kiinnostuksen kirjaan loi sen tapahtumapaikka, Espanja. Olen lähdössä syksyllä Espanjaan lomalle, ensimmäistä kertaa koskaan ylipäätään pohjoismaiden ulkopuolelle, ja luen mielelläni Espanjaan sijoittuvia tarinoita. 

Olsson luo tarinaa jotenkin niin vaivattoman oloisesti kipeistäkin aiheista. Kieli on soljuvaa, kaunistakin sekä jaksaa pitää otteessaan. Olsson rakentaa sisarusten välistä dynamiikkaa väkevästi ja kiinnostavasti. Kolme sisarta, joista nyt kaksi joutuvat kohtaamaan menneen ja nykyhetkenkin kivut, surut. Vahva yhteys toisten välillä siinä missä kylmä etäisyys toisten. Kaiken taustalla lopulta tragedia, jolla on pitkät jäljet tulevaisuuteen. Samoja tilanteita, olosuhteita, mutta niin kovin eri tavoin koettuja. Kenen todellisuus on todempi? Olsson osaa kirjoittaa niin väkevästi tarinaa aiheista, jotka eivät ole helppoja. Psykologinen ote Olssonin teoksissa on vahva ja välittyy alusta loppuun. Sen lisäksi, että tarinan ihmiset ovat jotenkin niin vereviä, todellisia, Olsson panostaa varsinkin tässä teoksessa miljöön kuvaukseen. Nautin suunnattoman paljon tilanteista, joissa espanjalainen, välimerellinen ilmasto ja maisema pääsevät esille. Sisar talossani on jotenkin niin kauniin haikea mutta kuitenkin valoisakin tarina. Jos jotain kriittisempää kirjasta etsii, niin alkupuolella tuli tunne, että sitä, miten Maria koki Emman olevan hänelle käytännössä ventovieras, korostettiin liiankin usein. Tämä on kuitenkin niin pieni juttu, ettei se kokonaisuuteen vaikuttanut kuitenkaan. Tietyllä tapaa tarina on viihteellinenkin, kaikesta syvyydestä huolimatta, mutta älykkäällä tavalla. Sisar talossani on elämänmakuinen ja melankolinen tarina sisaruudesta. Se saa pohtimaan varsinkin sitä, miten todellisuus voi näyttäytyä meille niin eri tavoin tai ylipäätään muistamaan, että kuinka helposti oletamme tietävämme toisen todelliset ajatukset ja toimimme sen pohjalta.

Annoin katseen levätä tutussa maisemassa. Ja palasin ensimmäiseen päivääni talossa. On kummallista, että sitä muistaa olleensa onnellinen, mutta tunnetta on mahdotonta palauttaa. Surun kanssa on toisin. Surullinen muisto tuo tunteen aina pintaan.

Kannattaa kurkata myös Leenan ajatukset kirjasta!

maanantai 2. tammikuuta 2017

Stephen King: Julma leikki

Stephen King: Julma leikki
Kustantaja: Tammi 1993
Alkuteos: Gerald's Game 1992
Suomentanut: Heikki Karjalainen
Sivuja: 367

Siinä kahdenkymmenen sekunnin ajan ( jos häneltä olisi kysytty, kuinka kauan pakokauhukohtaus kesti, hänen arvauksensa olisi ollut ainakin kolme minuuttia ja luultavasti lähempänä viittä) hän oli täysin sen kourissa. Pieni selväjärkisen tietoisuuden liekki tuikki syvällä hänen sisällään, mutta se oli avuton - pelkkä tyytymätön katselija, joka näki sängyllä kiemurtelevan naisen viskovan hiukset hulmuten päätään puolelta toiselle kieltäytymisen merkiksi ja kuuli hänen käheät, pelokkaat huutonsa.

Jo pitkän taipaleen yhdessä kulkeneen aviopari Burlingamen avioelämä on ainakin miehen Geraldin mielestä lisähehkun tarpeessa ja pariskunta päätyy syrjäiselle kesämökille toteuttamaan Geraldin uudenlaista fantasiaa. Gerald sitoo vaimonsa Jessien sängyntolppiin oikeilla käsiraudoilla ja aluksi idea ei tunnu Jessiestä niin kovin pahalta. Senhän piti olla vain viatonta, uudenlaista leikkiä tuomassa lisäkipinää petipuuhiin. Mutta hyvin pian Jessien olo alkaa muuttua tukalaksi eikä hän halua enää jatkaa. Outo kiilto silmissään Gerald ei kuitenkaan ota kuuleviin korviinsa Jessien käskyjä irroittaa hänet käsiraudoista. Mitä enemmän Jessie hätääntyy, sitä hurjemmaksi Gerald muuttuu. Sitten... yksi potku, yksi hurja lento, yksi kova rusahdus ja sitten hiljaisuus. Leikkinä alkanut episodi muuttuukin Jessien henkilökohtaiseksi helvetiksi. Jessie on kahlittuna alasti sänkyyn korvessa, eikä apuja ole saatavilla. Kaukaa kuuluu moottorisahan ärjyntä ja mökin takaovi paukkuu tuulessa. Sitten jostain läheltä kuuluu murinaa...haukuntaa... Seuraava vuorokausi tulee syöksemään Jessien kauheiden painajaismaisten tapahtumien keskelle. Ulkoa tulevat uhat yhdessä Jessien pään sisällä käydyn myrskyn kanssa vievät hänet hulluuden partaalle. Lopulta Jessie on valmis jopa kuolemaan päästääkseen kaiken kauheuden keskeltä pois. Mutta onko vielä Jessien aika luovuttaa?

" En, en tunne", Jessie sanoi. " En minä tiedä, kuka sinä olet, en tiedä, en tiedä, en tiedä!"
"Minähän olen Kuolema ja minä palaan tänä yönä. Tosin minusta tuntuu, että tänä yönä en tyydy pelkästään seisomaan nurkassa; minusta tuntuu, että tänä yönä minä hyökkään kimppuusi...tällä...tavoin!
"

Julma leikki on jälleen kerran tehokas muistutus siitä, miksi Stephen King on kiistaton kauhun kuningas kirjallisuudessa. Vaikka teoksen julkaisusta on jo reilusti yli 20 vuotta, se jotenkin silti solahtaa aika vaivattomasti nykyhetkeenkin teemojensa myötä. Julma leikki on rankka matka ihmispsyykkeeseen elämän ja kuoleman välimaastossa. Lukija pääsee Jessien mielen sisään mukaan tarinaan niin todentuntuisesti, että ihokarvat nousevat monesti pystyyn. Jessien mielessä juttelevat vanha koulukaveri Ruth sekä Pikkuvaimo eli Pikkis ovat Jessien ainoa lohtu ja apu tuon painajaismaisen taistelun keskellä. Janoissaan ja kylmissään olevan Jessien epätoivo kasvaa hetki hetkeltä. Ei riitä, että hän joutuu tosissaan taistelemaan selviytymisestään raudoissa kun vanhat muistot nousevat pintaan ja vaativat tulla kohdatuksi. Ja kuka tai mikä oikein on avaruuscowboy...

Kauhu kasvaa tarinan edetessä samalla kun Jessien epätoivo. King luo tarinaa taiturimaisesti ja Jessien ahdistus tarttuu väkisinkin. Julma leikki on kauhutarina, joka myös paikoin yököttää, ahdistaa. Juuri kuten voi tällaiselta tarinalta olettaakin. Tarinassa on myös aika vahvasti läsnä naiseus, jota tarkastellaan hyväksikäytön, riistämisen ja muiden kipeiden teemojen kautta. Jessie ei kuitenkaan tyydy uhrin rooliin vaan löytää sisukkuutensa, eläimelliset vaistonsa yrittää selviytyä. Mutta riittääkö se miten pitkälle? Kirjan loppupuolella tarinassa oli makuuni ehkä hieman turhaakin juttua, mutta kyllä tämä silti lukeutuu kärkipäähän lukemissani Kingeissä. En ole tainnut tosin huonoa Kingiä vielä lukeakaan, mutta paljonhan minulla toki vielä on häneltä lukematta.

Kyyneleet valuivat taas Jessien poskia pitkin, mutta hän ei tiennyt, itkikö hän koska oli mahdollista - ja se oli viimeinkin lausuttu ääneen - että hän voisi tosiaan kuolla tähän sänkyyn, vai koska hän ensimmäistä kertaa ainakin neljään vuoteen oli edes ollut vähällä ajatella tuota toista huvilaa, sitä joka oli Dark Score -järven rannalla, ja sitä mitä siellä oli tapahtunut päivänä jona aurinko oli sammunut.